Blame (2025). Ohjaus: Christian Frei, Sveitsi

Aluksi kamera seuraa pimeästä luolasta tiheänä parvena ulos liihottavia lepakoita. Pian katsoja kuljetetaan läheisen maalaiskylän kautta Hongkongin pilvenpiirtäjien keskelle. Huolestuneiden uutistenlukijoiden kysymykset valtaavat elokuvan ääniraidan: uusi mysteeriepidemia on juuri alkanut leviämään.

Dokumentin alkupiste ei ole tuorein koronapandemia, vaan vuosituhannen alun SARS eli äkillinen vakava hengitystieoireyhtymä (engl. sudden acute respiratory syndrome). Tämä koronaviruksen aiheuttama tauti lähti vuonna 2002 liikkeelle Etelä-Kiinasta ja aiheutti kymmeniin eri maihin levinneen epidemian.

Tieto lisää tuskaa

Ohjaaja Christian Frein dokumentin päähenkilöinä on kolme eri maissa toimivaa tutkijaa, jotka selvittivät yhdessä SARS-koronaviruksen alkuperää: eläintieteilijä Peter Daszak (Yhdysvallat), biokemisti Linfa Wang (Singapore) ja virologi Zhengli Shi (Kiina). Kolmikon ja heidän kollegoidensa tutkimus toi vakuuttavaa näyttöä siitä, että SARS-koronaviruksen alkulähteenä olivat todennäköisesti kiinalaiset lepakot.

Tutkijat liikuttuvat yhä muistellessaan parin vuosikymmenen takaista läpimurtoaan. Toisaalta puheissa kuuluu myös turhautumista. He koettivat vuosia varoittaa viranomaisia ja suurta yleisöä uuden koronaviruksen uhasta. Tiedejulkaisut ja mediaesiintymiset eivät kuitenkaan johtaneet kaivattuihin varotoimenpiteisiin ja yhteiskunnallisiin muutoksiin.

Tarina on lannistava, muttei järin yllättävä. Pelkkä tiedon lisääminen ei välttämättä suuremmin muuta ihmisten toimintaa – tämä näkyy toistuvasti esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksiin varautumisessa.

Tarina on lannistava, muttei järin yllättävä. Pelkkä tiedon lisääminen ei välttämättä suuremmin muuta ihmisten toimintaa – tämä näkyy toistuvasti esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksiin varautumisessa.

Epidemiatutkijoiden tilanne muistuttaakin ilmasto- ja ympäristötutkijoiden turhauttavaa asemaa ilmastonmuutoksen ja luontokadon edetessä. Eikä yhteys ole vain vertauskuvallinen: etenkin Peter Daszak korostaa dokumentin aikana useaan otteeseen, että pandemioiden riskiä lisäävät nimenomaan kestämätön elintapamme, ympäristön vastuuton muovaaminen ja ilmastonmuutos. Kun ihmiset esimerkiksi kaatavat yhä enemmän metsää peltomaaksi, kontaktit villieläinten ja kotieläinten välillä lisääntyvät.

Wuhanin pahamaineinen laboratorio

Dokumentin seuraava juonenkäänne onkin katsojalle valitettavan tuttu. Loppuvuodesta 2019 Kiinassa leviää uusi koronavirus, joka yltyy seuraavana vuonna pandemiaksi. Zhengli Shi on tehnyt tutkimustyötään Wuhanin virologian instituutissa – samassa kaupungissa, josta COVID-19-pandemia saa alkunsa.

Julkisuuteen alkaa ilmaantua erilaisia teorioita viruksen alkuperästä. Dokumentin tutkijakolmikko uskoo, että kyseessä on SARS-koronavirukseen tapaan eläinperäinen virus. Vaihtoehtoisen teorian mukaan pandemia olisi kuitenkin saanut alkunsa Wuhanin virologian instituutin laboratoriosta – joko vahingossa tai varta vasten suunniteltuna biologisena aseena.

Shi ja hänen yhteistyökumppaninsa joutuvat nyt uudella tapaa kansainväliseen valokeilaan. Aiemman virusepidemian alkuperän selvittäjistä tulee julkisissa spekulaatioissa mahdollisia syyllisiä tuoreeseen pandemiaan.

Teoriat viruksen alkuperästä sekoittuvat valtioiden välisiin geopoliittisiin jännitteisiin ja sisäisiin poliittisiin jakolinjoihin.

Teoriat viruksen alkuperästä sekoittuvat valtioiden välisiin geopoliittisiin jännitteisiin ja sisäisiin poliittisiin jakolinjoihin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa laitaoikeiston vaikuttajat alkavat toistamaan ajatusta siitä, että kyse on kiinalaisten keinotekoisesti kehittämästä viruksesta.

Samaan aikaan media tarjoaa kuumeisesti kaiken saatavilla olevan tiedon suurelle yleisölle, joka kaipaa selitystä pandemialle ja yhteiskuntien tiukentuville sulkutoimille. Erilaiset virusta koskevat väitteet lähtevät herkästi leviämään riippumatta siitä, kuinka vakuuttavina tutkijayhteisö niitä pitää.

Yhdysvaltojen aiemmin Peter Daszakin ja hänen kollegoidensa työlle myöntämä julkinen rahoitus herättää epäilyksiä ja suoranaista raivoa, kun käy ilmi, että osa varoista on ohjattu juuri Wuhanissa tehtävään tutkimukseen. ”Miksi Kiinan biologisia aseita rahoitetaan amerikkalaisten verovaroilla?”, kysyy oikeistomedia.

Henkilövetoista tarinankerrontaa

Pandemiaan liittyvät salaliittoteoriat ja yhdysvaltalaisen koronakeskustelun poliittinen polarisoituminen ovat aitoja yhteiskunnallisia ilmiöitä, joista löytyy jo kiitettävästi tutkimusta.

Dokumentin kuvaamasta median ajoittaisesta vauhtisokeudesta on niin ikään näyttöä –poikkeuksellinen tilanne johti esimerkiksi varomattomaan uutisointiin yksittäisistä, vielä vertaisarvioimattomista tutkimustuloksista. Yleisön akuuttia uutisnälkää tyydyttävän median ja verkkaisemmin askeltavan tieteellisen menetelmän välille syntyi välillä kitkaa.

Dokumentin näkökulma saa kuitenkin miettimään, sortuuko ohjaaja Christian Frei itse median toiseen helmasyntiin: tieteen kuvaamiseen tunteisiin vetoavilla henkilötarinoilla. Elokuva etenee vahvasti kolmen tutkijan elämäntarinoiden, ajatusten ja tunteiden kautta.

Dokumentin näkökulma saa kuitenkin miettimään, sortuuko ohjaaja Christian Frei itse median toiseen helmasyntiin: tieteen kuvaamiseen tunteisiin vetoavilla henkilötarinoilla.

Inhimillinen lähestymistapa tuo hyvin näkyviin sen, miten virustutkimus etenee eri taustoista tulevien ja erilaisissa poliittisissa ristipaineissa luovivien ihmisten yhteistyönä. Toisaalta tarinan kertominen muutaman myrskynsilmään jääneen tutkijan äänellä synnyttää välillä melko mustavalkoisen vaikutelman.

Peter Daszak esimerkiksi rinnastaa yksioikoisesti teoriat pandemian laboratoriolähtöisyydestä ja Yhdysvaltojen vuoden 2020 presidentinvaalien ”varastamista” koskevat perättömät väitteet. Rinnastus jää dokumentissa kyseenalaistamatta, mutta COVID-19-pandemian alkuperään liittyy vielä aidosti avoimia kysymyksiä.

Maailman terveysjärjestö WHO:n asiantuntijaryhmän kesällä 2025 julkaisemassa selvityksessä virustartuntojen arvioidaan kyllä todennäköisimmin alkaneen eläimistä. Samalla kuitenkin todetaan, että vahingossa tapahtuneen laboratoriovuodon mahdollisuutta ei voida sulkea pois ennen kuin Kiinan viranomaiset suostuvat luovuttamaan lisätietoja Wuhanista.

Kiinan hallinnon pyrkimys estää aiheen selvittelyä toistuu kyllä sinänsä myös haastateltujen tutkijoiden kertomuksissa ja haastaa välillä koko dokumentin tekoa. Dokumentissa sivuosassa nähtävä tiedetoimittaja Jane Qiu on silti julkisuudessa kritisoinut elokuvaa siitä, että kaikki vaihtoehtoiset hypoteesit viruksen alkuperästä kehystetään laitaoikeiston salaliittoteorioiksi.

Puolustuspuhe tieteen vapaudelle

Presidentti Donald Trumpin hallinto on valinnut täysin päinvastaisen linjan kuin dokumentin ohjaaja Christian Frei. Valkoisen talon verkkosivuilla julistetaan suurieleisesti, että COVID-19-pandemian todellinen alkuperä löytyy Wuhanin laboratoriosta. Sivuilta löytyy myös syytöksiä asiantuntijoita ja päättäjiä kohtaan – Peter Daszakin lisäksi tulilinjalla on esimerkiksi Yhdysvaltojen kansallisen allergia- ja infektiotautien instituutin entinen pääjohtaja Anthony Fauci.

Dokumentin näkökulmaa täytyneekin arvioida nimenomaan nykyistä poliittista tilannetta vasten. Vaikka laboratoriovuotohypoteesin ehdoton poissulkeminen vaatisikin vielä lisätietoja, ei dokumentin tutkijoiden kohtaamaa häirintää – somevihaa, demonisointia vaihtoehtomedioissa, suoranaisia tappouhkauksia – voi pitää millään tapaa oikeutettuna.

Dokumentti on väkevä kannanotto tieteen vapauden puolesta, ja sellaisille on nyt tilausta muuallakin kuin Yhdysvalloissa.

Trumpin aikakaudella tutkijoiden työtä vaikeuttavat myös hallinnon päätökset. Liittovaltio lopettaa Peter Daszakin johtaman Ecohealth Alliance -järjestön julkisen rahoituksen, mikä johtaa järjestön lakkauttamiseen. Vuosikymmeniä pandemioiden ehkäisemiseksi toimineen järjestön alasajo maailmanlaajuisen pandemian jälkimainingeissa ei jätä katsojaa erityisen luottavaisiin tunnelmiin.

Kun seuraava virusepidemia iskee, olemmeko yhtään paremmin valmistautuneita kuin viimeksi? Tästä näkökulmasta dokumentti on väkevä kannanotto tieteen vapauden puolesta, ja sellaisille on nyt tilausta muuallakin kuin Yhdysvalloissa.

Anssi Bwalya on Politiikasta-verkkolehden päätoimittaja, vapaa tiedetoimittaja, psykologian väitöskirjatutkija Edinburghin yliopistossa sekä apurahatutkija Koneen Säätiön rahoittamassa toimijuutta tarkastelevassa monitieteisessä tutkimushankkeessa Turun yliopistossa.

Blame (Ohjaus: Christian Frei, 2025) esitetään DocPoint-festivaalilla 4.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytösaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelikuva: Blame (2025) / DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Tutkijat syytetyn penkillä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tässä kirjoituksessa lähestyn pandemiaan liittyvää poliittista päätöksentekoa ja uutta terveysturvallisuuden ilmiötä kriittisen turvallisuustutkimuksen näkökulmasta. Pohjaan tarkasteluni aiempaan tutkimukseeni koskien turvallisuutta, johon peilaan julkista keskustelua.

Pyrin selittämään ajattelutapoja, joiden johdosta yksilöillä voi olla hyvinkin poikkeavia näkemyksiä pandemiaan liittyvästä poliittisesta päätöksenteosta, kuten liiketoiminnan rajoittamisesta ja koronapassin käyttöönotosta. Näitä näkemyksiä voi kutsua vakaumuksiksi, ja ne voivat perustua poikkeaviin käsityksiin vallitsevista uhkista.

Vuoteen 2019 saakka terveysturvallisuus näkyi lainvalmistelussa, saati julkisessa keskustelussa erittäin harvoin. Nyt terveysturvallisuus näyttää nopeasti ottaneen ylivallan suhteessa aiempiin turvallisuuskäsityksiin. Mistä on kyse?

Turvallisuusuhkat eivät ole yhteismitallisia

Ilman ihmistä ei ole olemassa turvallisuutta, vaan se on ihmisen luoma moniselitteinen käsite. Lähestymistapani pohjaa siis sosiaaliseen konstruktionismiin – käsityksemme turvallisuudesta ja se, mitä on oikeutettua tehdä turvallisuuden saavuttamiseksi, rakentuu sosiaalisessa kanssakäymisessä.

Keskeistä turvallisuuden kannalta on siis se, mitä ja miten ihmiset siitä vuorovaikutustilanteissa viestivät. Turvallisuus osana materiaalista maailmaa rakentuu yhteisten merkitysten ja ymmärryksen kautta.

Niin sanotun Kööpenhaminan koulukunnan turvallistamisteorian mukaan turvallisuudessa on kysymys selviytymisestä. Kun jokin uhkaa arvokkaana pidetyn subjektin, kuten valtion tai yhteiskunnan, turvallisuutta, tämä erityinen eksistentiaalinen uhka mahdollistaa epätavallisten keinojen käyttöönoton siitä selviytymiseksi.

Vetoamalla turvallisuuteen, valtion edustaja voi julistaa hätätilan ja samalla ottaa käyttöönsä kaikki tarpeelliset keinot uhkaavan kehityksen torjumiseksi. Perinteisesti sillä on perusteltu voimankäyttöä tai tavoiteltu erityisiä toimivaltuuksia.

Keskeistä turvallisuuden kannalta on se, miten ihmiset siitä vuorovaikutustilanteissa viestivät.

Kyse on poliittisesta päätöksestä. Ilmiötä ei syystä tai toisesta haluta ratkaista perinteisen poliittisen päätöksenteon piirissä. On tarve rikkoa sääntöjä.

Filosofi Tuomas Nevanlinna jaottelee turvallisuusuhkat yksinkertaistettuna katastrofeihin ja onnettomuuksiin. Onnettomuudet koskevat yksilöitä, kun taas katastrofi koskee yhteiskunnallista järjestystä kokonaisuutena. Nevanlinna puhuu fetisisteistä ja hysteerikoista, kun on kyse ihmisten suhtautumisesta uhkaan.

Fetisistit tarkastelevat uhkaa onnettomuuskehyksen kautta, siis osana yhteiskunnan tavanomaisia ikäviä tapahtumia. Onnettomuudet ovat uhka yksilölle tai joukolle yksilöitä. Onnettomuudella on rajat, sitä voidaan mitata.

Hysteerikoille uhkasta on muodostunut katastrofi, joka ylittää onnettomuuden mittasuhteet. Se uhkaa yhteisten uskomusten järjestelmää, järjestystä, joka ylläpitää institutionaalisten rakenteiden legitimaatiota.

Laajat, koko yhteiskuntaa perustavalla tavalla ravistelevat ja ihmisten arkeen konkretisoituvat politiikkatoimet vaativat onnistuakseen laajaa yhteiskunnallista resonanssia, hysteriaa, katastrofitietoisuutta. Nyt valtiollisen toimijan julistaessa hätätilan eksistentiaalinen uhka turvallistetaan.

Pandemia turvallistetuksi uhkaksi

Turvallistamisteorian mukaan turvallistaminen edellyttää onnistuakseen kolme osasta– eksistentiaalisen uhkan, hätätilan tai vastaavat poikkeukselliset toimet ja eri toimijoiden väliseen suhteeseen ulottuvat vaikutukset, jotka johtuvat aiemmin sovittujen sääntöjen rikkomisesta.

Pandemian alusta lähtien on ollut riittävä yhteiskunnallinen hyväksyntä sille, että pandemia voidaan käsittää eksistentiaalisena uhkana. Valtioneuvosto on pandemian aikana julistanut poikkeusolot ottamalla valmiuslain kahdesti käyttöön, mikä on vaikuttanut niin lainsäädäntötyöhön kuin jokaisen arkeenkin.

Turvallistamisessa on kyse epävarmuudesta.

Turvallistamisessa on selviä etuja valtiolliselle toimijalle. Koska asia on tärkeä ja kiireellinen, päätöksenteko nopeutuu. Resursseja voi vaatia jaettavaksi uudelleen.

Turvallistamisessa on kyse epävarmuudesta. Kun kyseessä on uusi ja tuntematon ilmiö, sitä on vaikea saada sovitettua poliittisiin ja institutionaalisiin perinteisiin. Tällöin myös tarvittavien vastatoimien yhteensopivuutta aiempiin sääntöihin voi olla vaikeaa mitata, etenkään siinä aikaikkunassa, joka on poliittisesti hyväksyttävissä. Siksi pyrkimys turvallistamiseen eli sääntöjen rikkomiseen on ymmärrettävissä.

Turvallisuuden ulottuvuudet

Aiemmin tekemässäni diskurssianalyysissä tunnistin lainvalmistelijoiden kirjoittamista teksteistä eli hallituksen esityksistä neljä eri turvallisuusdiskurssia tai toisin sanoen turvallisuusulottuvuutta.

Aineisto on osa pandemiaa edeltävää maailmaa, jonka lasken kuuluvan osaksi turvallistamisteorian kannalta tavanomaista poliittista päätöksentekoympäristöä. Siinä eksistentiaaliset uhkat eivät ole merkittävässä roolissa. Tunnistamillani diskursseilla eli puhetavoilla on keskenään poikkeavat subjektit ja objektit – ja myös toisistaan poikkeavat tavoitteet.

Resilienssidiskurssissa valtiota tai yhteiskuntaa uhkaa rationaalinen, kyvykäs ja järjestäytynyt pahantahtoinen olio, kuten vieras valtio. Diskurssin tavoitteena on edistää yhteiskunnan keskeisten toimintojen jatkuvuutta. Resilienssin osalta nousi heikosti esiin pyrkimys turvallistaa diskurssin mukaiset uhkat.

Järjestysdiskurssissa huomion keskiössä on rauha tai käyttäytyminen. Järjestystä uhkaa vähemmän kyvykäs, epärationaalinen, kuriton, häiriköivä tai lakia rikkova ihminen. Siis hän, joka rikkoo sääntöjä. Järjestyksen tavoitteena on lainkuuliaisuus ja sääntöjen noudattaminen.

Suojeludiskurssissa on kyse mahdollisen uhrin suojaamisesta erilaisilta laiminlyönneiltä ja tekijättömiltä onnettomuuksilta. Ihminen voi myös haluta vahingoittaa itseään. Suojelun kohteena on siis mahdollinen uhri, ja tavoitteena on heikompaan tai haavoittuvaan osapuoleen kohdistuvien riskien minimointi.

Hyvinvointidiskurssissa turvallisuuden kehys on aiemmista poiketen positiivinen. Keskiössä on elämänlaatu, jota edistetään. Tämä vastuu on keskeisesti julkisella vallalla, joka toteuttaa positiivisia toimenpiteitä, mutta siihen liittyy myös kollektiivinen vastuunkanto. Hyvinvoinnissa tavoitteena on toimintakyvyn, terveyden ja psykososiaalisen hyvinvoinnin edistäminen.

Tutkimuskohteena sosiaalinen media

Sovellan tätä kehystä lokakuun 2021 ja tammikuun 2022 välillä havainnoimaani pandemiaan liittyvään sosiaalisen median keskusteluihin muun muassa Twitterissä, Facebookissa ja Telegramissa. Päädyin tarkastelemaan ilmiötä nimenomaan sosiaalisessa mediassa päästäkseni mahdollisimman lähelle yksilön kokemusta.

Menetelmänä oli osallistumatta keskusteluun havainnoida sitä, miten turvallisuusuhkat rakentuvat näillä alustoilla käytävässä keskustelussa, kun on kyse pandemiasta. Menetelmää luonnehdin diskurssianalyyttiseksi havainnoinniksi, jossa aineistona on hyvin laaja sosiaalisen median jatkuvasti päivittyvä keskustelu.

Pyrin laajasta massasta yksilöiden viestejä tunnistamaan turvallisuuden subjektit, eli mitä pidetään uhkana sekä turvallisuuden objektit, eli ne asiat, joita halutaan suojella. Tavoitteenani on, että niiden ydin olisi mahdollisimman tarkasti määritelty diskurssien välisten erojen esiin tuomiseksi.

Facebookissa havainnoin aihealuetta lukemalla ensin pandemiaan liittyvän uutisen, ja sen jälkeen uutisen kommenttikenttää. Vastaavasti Twitterissä käytin hyväksi ”hashtageja” kuten #koronafi ja #ZeroCovid. Telegramissa liityin koronapolitiikkaa vastustaviin ryhmiin, koska halusin seurata keskustelua kaikilta ilmiön laidoilta.

Sosiaalisessa mediassa esitetty viesti saattoi olla itsenäinen kannanotto tai se saattoi sisältää esimerkiksi linkin lehtijuttuun, videoon tai vastaavaan materiaaliin, josta oli tunnistettavissa jonkinlainen ydinviesti tai sitten esimerkiksi yksittäinen lause tai virke, jonka ympärille keskustelu kiinnittyi. Havainnoidessani tarkastelin sanoja osana lausetta ja lauseita osana laajempaa sosiaalisen median vuorovaikutusketjua.

Mikä terveysturvallisuus?

Havaintojeni perusteella nimesin diskurssit niitä mielestäni parhaimmin kuvaavalla sanalla. Nyt keskiössä on siis se, mitä merkityksiä koronaan liittyvään politiikkaan liitetään ja miten ne linkittyvät aiempaan turvallisuuskehykseeni. Tunnistin neljä erillistä diskurssia. Kaikille niille on yhteistä pelko diskurssille keskeisen turvallisuuden objektin puolesta.

Pandemiadiskurssissa kyvykäs olio on yleisvaarallisen statuksen saanut tartuntatauti, joka uhkaa yhteiskunnan kannalta keskeistä terveydenhuoltojärjestelmää, terveydenhuollon kantokykyä. Diskurssin tavoitteena näyttäisi ensisijaisesti olevan sairaalakuormituksen ja kuolemien vähentäminen.

Keinot, joilla diskurssin tavoitteita edistetään ovat hyvin moninaiset. Näihin sisältyy erilaiset rajoitustoimet, kuten ravintola- ja tapahtuma-alan sallittujen ajankohtien ja henkilömäärien rajoittaminen, tartuntaketjujen rajoittamiseksi. Lisäksi diskurssiin liittyy suosituksia, esimerkiksi kasvonaamioiden käyttämiseksi.

Toinen diskurssi, joka kytkeytyy selkeästi aiemmin havaitsemiini diskursseihin, on vastuudiskurssi.  Siinä järjestysdiskurssin epärationaalinen ja kuriton ihminen on nyt ihminen, joka ei ota rokotusta, ja siten osallistu yhteisvastuulliseen toimintaan pandemian torjumiseksi. Vastuusdiskurssi esitti rokottamattoman herkästi myös tieteen vastaisena. Vastuudiskurssin suojaamaksi arvoksi tunnistan normaaliuden, kuuliaisuuden ja luottamuksen viranomaisiin. Vastuudiskurssin tavoitteena on rokotteen ottamiseen kannustaminen tai siihen pakottaminen.

Yhtä salaliittodiskurssin tyypillisistä edustajista luonnehdin ihmiseksi, joka kokee olevansa herännyt, joka kokee tietävänsä aiheesta keskimääräistä enemmän, ja voi pahoin.

Perusoikeusdiskurssissa rajoitukset ja pakot eivät ole oikeassa suhteessa tai välttämättömiä uhkaan nähden ja siten ne ovat itsessään uhka yhteiskunnalle, eli uhka turvallisuudelle. Uhattuna ovat perusoikeudet, erityisesti elinkeinovapaus, yhdenvertaisuus sekä vapausoikeudet kuten itsemääräämisoikeus. Niitä uhkaa julkinen valta, joka toteuttaa oikeuksia rajoittavia toimenpiteitä.

Perusoikeusdiskurssissa keskiössä näyttäisi olevan yksilön suojaaminen valtiolliselta toimijalta. Siten perusoikeusdiskurssi kytkeytyy vahvimmin aiemmin tunnistamaani suojeludiskurssiin.

Salaliittodiskurssissa tai pahoinvointidiskurssissa julkinen valta, suuret lääkeyhtiöt ja valtavirtamedia nähdään uhkana. Tässä diskurssissa taloudellista ja yhteiskunnallista valtaa pitävät pyrkivät harhaanjohtamaan kansaa sellaisiin toimenpiteisiin, jotka eivät ole kansan eduksi. Diskurssin kannattajat kokivat edustavansa kansan ”nukkuvaa” enemmistöä, ja sen tavoitteena on osoittaa valheita, epäloogisuuksia ja ristiriitaisuuksia niin kutsutussa valtamedianarratiivissa.

Yhtä salaliittodiskurssin tyypillisistä edustajista luonnehdin ihmiseksi, joka kokee olevansa herännyt, joka kokee tietävänsä aiheesta keskimääräistä enemmän, ja voi pahoin. Diskurssissa yhteiskunta on pettänyt yksilön, ja hänen on otettava itse vastuu omasta hyvinvoinnistaan. Yksilöt ovat hakeutuneet muiden samoin kokevien ihmisten pariin, pääasiassa Telegram-alustalle.

Diskurssit vastakkain

Aiemmin tekemässäni diskurssianalyysissä resilienssi ja järjestys kytkeytyivät turvallisuuden kovaan ulottuvuuteen (security), kun suojelu ja hyvinvointi liittyivät pehmeään ulottuvuuteen (safety).

Pandemia- ja vastuudiskurssit kytkeytyvät perinteisiin turvallisuuden koviin merkityksiin. Siten arvioin, että niiden on ollut helppoa ottaa valta-asema terveysturvallisuuteen liittyvässä julkisessa keskustelussa. Perusoikeus- ja salaliittodiskurssit kiinnittyvät turvallisuuden pehmeisiin merkityksiin, jolloin ”securityn” ja ”safetyn” välinen kuilu jakaa diskurssit kahteen leiriin.

Käsitteellisesti vastuudiskurssi sijoittuu jokseenkin pandemiadiskurssille alisteiseksi. Vastaavasti salaliittodiskurssi sijoittuu perusoikeusdiskurssille alisteiseksi. Etäimpänä toisistaan ovat vastuu- ja salaliittodiskurssit, joissa keskeinen kiistakapula on rokotteiden haitat, niiden hyödyt ja yksilöllinen itsemääräämisoikeus.

Kamppailu totuudesta

Turvallistaminen itsessään on poliittinen päätös, joten samalla kun ilmiö turvallistetaan, siitä ja siihen liittyvästä logiikasta tulee väistämättä poliittinen. On poliittinen päätös valita uhkan vastatoimeksi kattava rokotusohjelma ja tartuntaketjujen vähentäminen yhteiskunnan toimintoja rajoittamalla.

Tämä luo päätöksen tekijälle motiivin osoittaa, että valitut toimet ovat ”oikeita”. Vastaavasti poliittisella vastustajalla on motiivi osoittaa, että valitut keinot ovat ”vääriä”; hänen keinonsa ovat parempia.

Suomen väestön suojaamista rokottein on pidetty ratkaisuna pandemian hallitsemiseksi. Ratkaisua on etenkin perusteltu vastuudiskurssissa tieteellä. On tehty poliittinen valinta pandemian – ja sen poikkeusolojen – päättämiseksi. Kuitenkin pandemian eteneminen on osoittanut, että tieteellinen konsensus ei ole täydellistä, mikä voi näyttäytyä esimerkiksi ristiriitaisena viestintänä.

Pandemian eteneminen on osoittanut, että tieteellinen konsensus ei ole täydellistä, mikä voi näyttäytyä esimerkiksi ristiriitaisena viestintänä.

Salaliittoleirissä epäluottamus kohdistuu niihin instituutioihin, jotka tekevät lääketiedettä tai tulkitsevat sen tuloksia, kun tavoitteena on soveltaa niitä poliittisessa päätöksenteossa. Tässä näkyvillä toimijoilla, kuten esimerkiksi Yhdysvaltain entisen presidentin Donald Trumpin kannanotoilla on ollut lääketieteellisen tutkimuksen politisoivaa merkitystä.

Koska rokotteiden hyötyjä ja haittoja punnitaan valtiotason lisäksi myös yksilötasolla, yksilö voi kieltäytyä hyväksymästä valtion tilannearviota – yhteiskunnallinen päätöksenteko itsessään voidaan yksilötasolla käsittää epärationaaliseksi. Tällöin uhka yksilölle kehystetään uudelleen viruksesta vallankäyttäjäksi.

Kohti pandemian epäturvallistamista?

Turvallistamisteorian kautta tarkasteltuna turvallistettu ilmiö, tässä tapauksessa terveysturvallisuus, näyttäytyy negatiivisena ilmiönä. Huomion kiinnittyessä korostuneesti siihen voi olla, että uhkan merkittävyyttä ylikorostetaan ja torjuntatoimien negatiivisia vaikutuksia alikorostetaan tai niitä jätetään huomiotta.

Yhteiskunta on monimutkainen kokonaisuus, joka on muodostunut pitkän historiallisen kehityksen kautta nykymuotoonsa. Kun turvallistetun uhkan torjumiseksi ja siihen välittömästi liittyvän inhimillisen kärsimyksen minimoimiseksi tehdään poliittinen päätös resurssien uudelleenjakamiseksi ja aiemmin sovittujen sääntöjen rikkomiseksi, sillä on monitahoisia seurauksia.

Alustava tutkimus peräänkuuluttaa esimerkiksi kasvaneiden mielenterveysongelmien huomioimista osana pandemian exit-strategiaa.

Lisääntynyt turvallistamisen kautta koettu turvallisuus ei siis välttämättä tarkoita absoluuttisesti vähentynyttä inhimillistä kärsimystä; alustava tutkimus peräänkuuluttaa esimerkiksi kasvaneiden mielenterveysongelmien huomioimista osana pandemian exit-strategiaa.

Pandemian epäturvallistaminen olisi varmasti kaikkien yhteiskunnallisten toimijoiden intresseissä, mutta pandemia- ja rajoitusvuosien jälkeen on vaikea hahmottaa, millainen tuo paluu ”normaaliin” olisi, ja purkaisiko se tässä kirjoituksessa kuvattuja, jo rakentuneita jännitteitä.

Kari Telaranta on väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston johtamisen ja talouden tiedekunnassa. Hänen tutkimuskohteisiinsa sisältyy turvallisuus, inhimillinen kyvykkyys sekä perus- ja ihmisoikeudet.

Julkaisu Pandemiapolitiikka turvallistamisteorian silmälasein ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Koronapandemian ensimmäisestä aallosta olisi ollut paljon opittavaa. Pandemian bioeettistä arviointia olisi tehtävä jatkuvasti, julkisesti ja läpinäkyvästi. Pandemia haastaa yhteiskunnallisia rakenteita ja moraalia vielä pitkään.

Tässä tekstissä teemme pandemian bioeettistä välitilinpäätöstä haavoittuvuuden ja haurauttamisen käsitteiden avulla keskittyen Suomeen. Esitämme, että vaikka Suomen sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmä nähdään tasapuolisena, saavutettavana ja vakavaraisena, se ei nykyisellään ole pystynyt tasaamaan pandemian kaltaisen kriisin vaikutuksia tasavertaisesti.

Pandemia haastaa yhteiskunnallisia rakenteita ja moraalia vielä pitkään.

Kansalliset terveyserot ovat jatkuvasti syvenemässä, ja pandemia on haavoittanut erityisesti jo ennestään huono-osaisia. Toisaalta politiikkatoimet ovat samanaikaisesti määritelleet joistakin ryhmistä, kuten vanhuksista, haavoittuvia, jotta politiikkatoimia ja rajoituksia voitaisiin kohdentaa erityisesti näihin ryhmiin. Haavoittuviksi määriteltyjen suojelu ei ole aina siitä huolimatta ollut riittävää.

Väitämme tämän johtuvan siitä, että pandemiatoimet on toteutettu jo ennestään haavoittavien rakenteiden varassa.  Materiaalinen eriarvoisuus, syrjintä ja terveyden eriarvoisuus liittyvät läheisesti yhteen ja pandemia on vahvistanut näitä kytköksiä.

Haavoittuvuuden ja haavoittamisen bioetiikasta

Bioetiikka tutkii ja selvittää moraalis-yhteiskunnallisia kysymyksiä, jotka nousevat lääke- ja biotieteen kehityksestä ja liittyvät valtapolitiikkoihin, esimerkiksi aborttikäytänteisiin tai eutanasiaan. Suomessa bioetiikan näkökulmia nousee keskusteluun ja päätöksentekoon liian harvoin ja usein piiloisesti. Ne ovat kuitenkin elintärkeitä.

Haavoittuvuus (vulnerability) on ollut keskeinen käsite bioetiikassa pitkään. Siitä käytävässä keskustelussa on nähtävissä haavoittuvuuden, haavoittavuuden ja haavoitettavuuden jännitteet. Haavoittuvuudella on diskursiivista voimaa, jolla kieli voidaan politisoida paitsi korostamaan valtasuhteita ja avun tarpeita, myös piilottamaan niitä.

Moni haavoittuvuuden teoreetikko kuitenkin korostaa haavoittuvuuden olevan yleisinhimillinen tila, joka määrittää ihmiselämää eri tavoin. Haavoittuvuus nähdään ihmisen ruumiillisuudesta kumpuava faktana. Syntymästä kuolemaan ihminen on haavoittuvainen paitsi sisältä kumpuaville vaaroille, kuten sairastumiselle tai ikärappeumille, myös ulkopuolelta tuleville uhille, kuten väkivallalle ja onnettomuuksille. Virukset ja pandemiat haastavat tällaista dikotomista kahtiajakoa kehon ulkoisista ja sisäisistä uhista. Ne saavat myös mieltämään toisten kehot, etenkin ”vieraat” kehot uhiksi.

Haavoittuvuus onkin jossain määrin ihmiselämää universaalisti määrittävä tekijä: kaikki ovat haavoittuvia, joskaan eivät koskaan samalla tavalla ja yhtä haavoittuvia. Haavoittuvuuksien välille rakentuu aina bioeettisiä hierarkioita, joissa jotkut haavoittuvuudet ja joidenkin ihmisten haavoittuvuus – kuolevaisuus tai kärsimys – on huomionarvoisempaa kuin toisten.

Haavoittuvuuksien välille rakentuu hierarkioita. Kaikki ovat haavoittuvia, joskaan eivät koskaan samalla tavalla ja yhtä haavoittuvia.

Feministinen haavoittuvuuden politiikkaan ja etiikkaan pureutuva kirjallisuus korostaa, kuinka haavoittuvuus eli kyky ja taipumus saada haavoja (vulnera) ei ole vain passiivista heikkoutta vaan bioeettinen avauma. Inhimillinen vaatimus olla olemassa ja toimia suhteessa toiseen tekee yhteydet toisiin välttämättömiksi ja tekee meistä jokaisen riippuvaiseksi muista.

Feministisen bioetiikan piirissä haavoittuvuus käsitetään kerroksellisena. Kerroksilla tavoitellaan niitä ominaisuuksia, olosuhteita, rakenteita ja tilanteita, jotka altistavat henkilön haavoittuvuuksille. Näin haavoittuvuuksille altistuvien henkilöiden toimijuus ei katoa, eikä haavoittuvuus tarkoita poliittista passiivisuutta. Haavoittuvuuden tutkimus on paikantanut valtaa sellaisillekin toimijoille, jotka ovat riippuvaisia toisten tarjoamasta hoivasta. Samalla on pystytty kehittämään keinoja puuttua haavoittuvuuksille altistamiseen.

Haurauttaminen ja haavoittuvuuksille altistaminen

Poliittisten suojelutoimien perusteena käytetty haavoittuvien ryhmien määrittely on aina vallankäyttöä, jossa joistakin tehdään tietynlaisten hallintatoimien kohteita määrittelemällä heidät haavoittuviksi. Haavoittuvuus siis oikeuttaa julkisen vallan käytön. Tällöin haavoittuvuutta hahmotetaan usein tiettyjen suojelua tarvitsevien väestöryhmien kautta. Esimerkiksi naiset, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt tai vaikkapa alkuperäiskansat määritellään haavoittuviksi, jotta heihin voidaan kohdistaa erilaisia suojelutoimenpiteitä. Juuri näissä yhteyksissä haavoittuvuus rakentuu usein kategoriseksi voimattomuudeksi.

Erillisten haavoittuvien ryhmien luokittelu on tyypillistä niin sosiaali- ja terveyspolitiikassa kuin kehitysyhteistyössä, humanitäärisessä politiikassa ja kansainvälisessä kriisinhallinta- ja turvallisuuspolitiikassa. Rajaukset voivat olla poliittisesti perusteltuja, sillä niillä pyritään kohdentamaan erilaisia avustus- ja suojelutoimia ja rajallisia resursseja eniten tarpeessa oleville.

Samalla kuitenkin tehdään bioeettisiä rajanvetoja sen suhteen, keitä kuuluu suojella yhteisin resurssein, keitä taas ei. Ulkopuolelle rajautuu usein ryhmiä, joiden suojelun tarvetta ei vallitsevassa politiikassa kyetä tai haluta nähdä ja tunnistaa, koska heidän hätänsä ei sovi haavoittuvuudelle rakennettuun sukupuolittuneeseen, heteronormatiiviseen ja rodullistettuun lokeroon. Nuoret pakolaismiehet maahanmuuttopolitiikassa ovat yksi tällainen ulkopuolelle rajattu ryhmä.

Bioeettisten rajanvetojen ulkopuolelle rajautuu usein ryhmiä, joiden suojelun tarvetta ei vallitsevassa politiikassa kyetä tai haluta nähdä ja tunnistaa, koska heidän hätänsä ei sovi haavoittuvuudelle rakennettuun sukupuolittuneeseen, heteronormatiiviseen ja rodullistettuun lokeroon.

Haavoittuvien väestönosien ryhmän määrittely tuottaa ja uusintaa olemassa olevia valtasuhteita, kuten sukupuolittuneita, rodullistettuja, ikään tai vammaisuuteen liittyviä käsityksiä avuttomuudesta. Näin tapahtuu ja on tapahtunut ─ ja uskallamme väittää, tulee tapahtumaan ─ myös pandemiapolitiikassa.  Haavoittuvuuden teoreettisessa keskustelussa onkin pitkään pohdittu, miksi haavoittuvaksi ryhmäksi määrittäminen ei aina onnistu suojaamaan haavoittuvaksi miellettyjä intersektionaalisessa tarkastelussa.

Pandemian aiheuttamasta haavoittuvuuden kasautumista tietyille ihmisryhmille on käsitelty suomalaisessa keskustelussa suhteellisen vähän, kuten myös suojelutoimien haavoittavuutta. Filosofi ja bioeetikko Sheila Tremain esittää, että haavoittuvuus ei ole yksilön sisäinen ominaisuus vaan tuotettu ilmiö. Tremain tiivistää ajatuksen vulnerableized käsitteen ympärille, jonka miellämme haurauttamiseksi. Se tarkoittaa, että haavoittuvuus tai hauraus ei ole ensisijaisesti yksilöissä vaan yhteiskunnan rakenteissa. Näkyvässä tai piilotetussa vallankäytössä haavoittuvuus muotoutuu yksilöitä eri tavoin materiaalisesti, sosiaalisesti, poliittisesti ja relationaalisesti haurauttavaksi.

Haavoittuvien väestönosien ryhmän määrittely tuottaa ja uusintaa olemassa olevia valtasuhteita.

Tremain tarkastelee valtarakenteiden ja sosiaalisten olosuhteiden tuottamaa riskiä esimerkiksi sairastua koronatautiin laitoshoidossa, missä rakenteelliset puutteet, kuten suojavarusteiden puuttuminen vähempiarvoiseksi terveysalan henkilökunnaksi määritellyiltä hoitajilta ovat lisänneet sekä hoitajien että hoidettavien haavoittuvuutta muuhun väestöön verrattuna.

Myös Suomessa hoivakodeissa asuvien henkilöiden sekä heidän hoitajiensa henki ja terveys vaarantuivat toistuvasti pandemian ensimmäisen aallon aikana, vaikka hoitajat viestittivät, että varusteet ovat riittämättömiä.

Kaikkien pandemiatoimien asettaminen bioeettisen harkinnan alle olisi erityisen tärkeää.

Kansalaisjärjestöt raportoivat vammaisuuteen pohjaavaa, tehohoitokieltoihin liittyvää eriarvoisuutta. Avusteisen lisääntymisen palvelut lopetettiin pandemian ensimmäisen aallon aikana, vaikka yleisiä lisääntymisterveyden suosituksia ei annettu. Hoitojen keskeytys näkyy yhä ruuhkina julkisilla klinikoilla, joilla hoitojonot olivat pitkiä jo ennen pandemiaa.

Tiettyjen ryhmien kärsiminen tällaisissa tilanteissa ei johdu yksinomaan kyseisten ryhmien sisäsyntyisestä haavoittuvuudesta, vaan on olemassa olevien rakenteiden ja niiden varaan rakennetun pandemiapolitiikan tuottamaa ja uusintamaa. Juuri tästä syystä kaikkien pandemiatoimien asettaminen bioeettisen harkinnan alle olisi erityisen tärkeää.

Haurauttamisen pandemiapolitiikat

Epidemiologiselta kannalta ”järkevä” haavoittuvuuksien hallinta voi johtaa jatkuviin haittoihin heikossa asemassa oleville. Suomessakin erot väestöryhmien välisessä sairastavuudessa ja terveyspalvelujen käytössä ovat osin terveydenhuollon rakenteista johtuvia. On hyvin mahdollista, että suuri osa pandemian terveydellisistä seurauksista tulee juuri välillisten vaikutusten kautta.

Yksi tapa arvioida terveyserojen kaventamiseen liittyvän politiikan onnistumista on, miten äkillisessä, yllättävässä ja globaalissa tilanteessa näitä kyetään tasaamaan. Terveyspolitiikka ei voi toimia erillään muusta politiikasta, eikä terveyserojen kaventamisessa voi unohtaa sosiaalipolitiikan merkitystä.

Bioetiikan kannalta on keskeistä arvioida, koska haavoittuvien suojeleminen enemmistön rajoittamistoimilla on kohtuullista, ja koska rajoitukset tulisi voimakkaammin kohdistaa haavoittuviin itseensä. Tätä pohdintaa on tehtävä eri tavoin haavoittuvassa asemassa olevien ryhmien näkökulmasta. On esimerkiksi tarkasteltava pitkäaikaisen eristyksen vaikutusta kotihoidon ja laitoshoidon varassa olevien ihmisten elämänlaatuun, lastensuojeluilmoitusten vähenemistä ja nuorten psykiatrisen oireilun lisääntymistä.

Suomessakin erot väestöryhmien välisessä sairastavuudessa ja terveyspalvelujen käytössä ovat osin terveydenhuollon rakenteista johtuvia.

Toisaalta työ- ja elinkeinoelämässä tietyt sektorit kuten kulttuuriala ovat kärsineet kohtuuttomasti muihin verrattuna. Joukkolomautukset ja toimintojen alasajo romahduttivat monet kotitaloudet. Jo pelkkä sairastumisen riski ─ oma tai jonkun toisen ─ on johtanut monenlaisten riskien realisoitumiseen.

Rajoitustoimet kärjistävät sosiaalisia ongelmia: kaikilla ei ole kotonaan hyvä olla, eikä kaikilla edes ole kotia. Pandemian suorien vaikutusten lisäksi sen psykologis-emotionaaliset vaikutukset verraten hyvän epidemiologisen tilanteen maissa saattavat yksilötasolla ylittää kriittisen rajan.

Yksilöpsykologisen näkökulman rinnalla tämän dynamiikan tunnistaminen ja ennaltaehkäisy vaatii kollektiivista yhteiskunnallis-moraalista näkemystä. Kansallisena ja kansainvälisenä yhtenä ratkaisuna pidettävä koronapassi on tuon näkemyksen mukaan riittämätön, sillä se ei auta ratkaisemaan pandemiaan liittyviä rakenteellisia haavoittuvuuksia.

Haavoittuvuuden kerroksellisuuden mahdollisuudet suomalaisessa pandemiapolitiikassa

Suomalaisessa tutkimuksessa käytetään haavoittuvuuden käsitettä, mutta sen pohjalta ei juuri tehdä vertailevaa eettistä analyysiä tai luoda erilaiset haavoittuvuudet hahmottavia politiikkatoimia. Jos haavoittuvuuden kerroksellista ajattelua olisi sovellettu Suomessa esimerkiksi rokotusjärjestystä pohtiessa tai rokotuksia kohdennettaessa, olisi voitu tarkastella sosiaalisen eristäytymisen haavoittavuuksia, jotka vaihtelevat suuresti. Suomessakin monet asuvat ahtaasti, tai tekevät sellaista työtä, jossa henkilökohtaista tilaa ei juuri ole ja eristäytyminen on mahdotonta.

Kuitenkaan tiettyjen terveydenhuollon tehtävissä toimivien, yli 70-vuotiaiden ja korkeimmassa lääketieteellisessä riskiryhmässä olevien rokottamisen jälkeen ei siirrytty pohtimaan haavoittuvuutta laajemmin, vaan ikä nähtiin ongelmattomana perusteena kiireelliseen rokottamiseen. Haavoittuvuusanalyysissä siis esimerkiksi kaikki kansaeläkeiän ylittäneet nähtiin haavoittuvampina kuin vaikkapa kaupan alalla prekaareissa työsuhteissa työskentelevät.

Jos haavoittuvuuden kerroksellista ajattelua olisi sovellettu Suomessa esimerkiksi rokotusjärjestystä pohtiessa tai rokotuksia kohdennettaessa, olisi voitu tarkastella sosiaalisen eristäytymisen haavoittavuuksia, jotka vaihtelevat suuresti.

Haavoittuvuusanalyysi olisi voinut erottaa esimerkiksi seuraavat ryhmät. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat perusterveet ja vakavaraiset, joiden olisi toimeentulonsa puitteissa ollut täysin mahdollista harjoittaa sosiaalista eristäytymistä ja siten suojata itseään. Toinen taas koostuu henkilöistä, joiden työympäristö saattaa vaihtua päivittäin, jotka ovat kontaktissa satoihin ihmisiin päivittäin ja jotka pandemian puhjetessa suojasivat itsensä miten taisivat.

Tällaista bioeettistä pohdintaa ei ainakaan julkisesti käyty. Keskustelua rokotteiden alueellisesta kohdentamisesta käytiin, mutta se oli poliittisesti erittäin jännitteistä, eikä toimiin koskaan ryhdytty. Tämä tukee ajatusta, että haurauttamista on vaikea hahmottaa esimerkiksi tietyn rodullistetun viitekehyksen ulkopuolella: ”vieraskieliset” ja ulkomaalaistaustaiset” nähdään korostuneesti uhkina, eikä esimerkiksi lähityötä tekevinä ja ahtaasti asuvina ihmisinä ja siten erityistä suojelua tarvitsevina henkilöinä.

Vaihtoehtoinen pandemiapolitiikka vaatisi haavoittuvuuden altistavien ja haurauttavien rakenteiden kerroksellista ymmärtämistä. Pandemiatoimia ei tule toteuttaa jo ennestään haavoittavien rakenteiden varassa. Oleellista on myös avoin keskustelu pandemiaetiikasta ja -politiikasta.

Tiia Sudenkaarne on Helsingin yliopiston tutkijatohtori Suomen Akatemian SoSaMiRe-hankkeessa (Social Study Of Antimicrobial Resistance: Health Care, Animals, And Ethics, 2019–2022). Hän valmistui tohtoriksi syyskuussa 2021Turun yliopistosta väitöstutkimuksellaan Queering Bioethics: A Queer Feminist Framework for Vulnerability and Principles.. Hän pohtii parhaillaan queer-feministisiä, posthumanistisia tulokulmia antibioottiresistenssin bioetiikkaan.

Tiina Vaittinen on Suomen Akatemian tutkijatohtori ja Vaippahanke -tutkimusryhmän johtaja, joka työskentelee globaalin terveys- ja sosiaalipolitiikan oppiaineessa Tampereen yliopistossa. Hän on tutkinut mm. hoivaetiikkaa, vanhushoivan taloutta, hoitoalan muuttoliikkeitä, ja arkisia dementiahoivan konflikteja. Tällä hetkellä hän kehittää kokonaisvaltaisesti kestävää kontinenssihoitoa, lokaalisti ja globaalisti.

Salla Sariola on akatemiatutkija, sosiologian yliopistonlehtori ja Social Study of Microbes -tutkimusryhmän johtaja Helsingin yliopistossa. Hänen tämänhetkinen tutkimuksensa käsittelee ihmisten ja mikrobien muuttuvia suhteita feministisen tieteentutkimuksen teoriaa hyödyntäen. Hänen kenttätyönsä on vienyt hänet feminististen, queer- ja HIV-kansalaisjärjestöjen ja aktivistien pariin Keniaan ja Intiaan, Sri Lankan sairaaloihin sekä Burkina Fason ja Beninin laboratorioihin.

Sudenkaarne, Tiia, Vattinen, Tiina & Sariola, Salla. 2021. ”Bioeettisiä näkökulmia haavoittavaan pandemiaan.” Politiikasta, 4.10.2021, https://politiikasta.fi/bioeettisia-nakokulmia-haavoittavaan-pandemiaan-osa-1

EDIT 05.10.2021 10:38: Tiina Vaittisen kirjoittajatietoja muokattu.

Artikkelin kuvituskuva: Mufid Majun / Unsplash.com

Julkaisu Bioeettisiä näkökulmia haavoittavaan pandemiaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.