Terrori-iskujen tapahduttua media täytyy usein viesteistä, joissa vakuutetaan päättäväisyyttä olla taipumatta terroristien tahtoon. Lontoolaiset ovat jo pitkään ilmoittaneet ylpeinä, ettei heidän jokapäiväiseen elämäänsä voi vaikuttaa iskuilla. Norjan heinäkuun 2011 iskuista muistetaan itse teon lisäksi se, miten Norjan pääministeri Jens Stoltenberg ilmoitti iskun vain lisäävän avoimuutta ja demokratiaa.

Samanlaisia viestejä on nähty viime päivinä Pariisin dramaattisten tapahtumien jälkeen.

Tosiasiassa tilanne on kuitenkin se, että päättäväisyyden ilmaisuista huolimatta terrorismilla on ollut monenlaisia vaikutuksia länsimaisiin yhteiskuntiin viimeisten vuosikymmenten aikana.

Terrorismi on toimintatapa, jota varsinkin länsimaisten demokratioiden on mahdotonta jättää omaan arvoonsa. Terrori-iskujen kyvystä vaikuttaa niin yhteiskunnalliseen päätöksentekoon kuin yksilöiden käyttäytymiseen kertoo jo sekin, että iskujen jälkeen syntyy tarve erikseen vakuuttaa, ettei terrorismilla voida saada aikaan mitään.

Terroriteot voivat vaikuttaa silmittömiltä ja käsittämättömiltä, mutta ne perustuvat aina enemmän tai vähemmän tietoiselle poliittiselle laskelmoinnille.

Se, että terrorismilla on vaikutuksia, ei automaattisesti tarkoita, että vaikutukset olisivat iskujen tekijöiden tavoitteiden mukaisia. Tässä kirjoituksessa tarkastellaan terrorismin seurauksia ja kykyä tuottaa toivottuja tuloksia länsimaissa.

Mitä terrorismilla on tavoiteltu?

Vaikka terrorismin kasvot tietyllä tavalla ovatkin kuolonuhreista ja hävityksistä kertovat uutiskuvat, väkivalta ja tappaminen itsessään eivät ole ne, mitkä tekevät terrorismista vaarallisen tuntuista. Terrorismi on ennen kaikkea psykologiselle vaikuttamiselle perustuva taktiikka. Kyse ei ole siis pelkästä ideologiasta, vaan toimintamallista omien poliittisten (tai uskonnollisten) tavoitteiden ajamiseen.

Terroriteot voivat vaikuttaa silmittömiltä ja käsittämättömiltä, mutta ne perustuvat aina enemmän tai vähemmän tietoiselle poliittiselle laskelmoinnille.

Miten terrori-iskujen on sitten ajateltu vievän lähemmäksi poliittisten tavoitteiden saavuttamista? Iskuilla voi olla useita samanaikaisia tavoitteita eri yleisöjen suhteen. Terrori-iskujen tavoitteeksi nähdään usein pelon lietsominen, mutta asia on harvoin näin yksinkertainen.

Myönnytysten saamisen sijasta tavoitteena saattaa olla myös provosoiminen.

Yleisimmät vaikutukset, joita terrorismilla on tavoiteltu, lienevät huomion saaminen omille tavoitteille, painostaminen myönnytyksiin, valtion provosoiminen vastatoimiin, polarisaation lietsominen, mobilisointi, taloudellisten menetysten kautta vaikuttaminen ja ryhmän tai verkoston sisäisiin tavoitteisiin liittyvät vaikutukset.

Ehkä kaikista yksinkertaisimmillaan terrorismi on nähty propagandana tekojen kautta eli keinona saada huomiota omalle toiminnalleen ja tavoitteilleen. Hyvä esimerkki tästä on palestiinalaisten tekemät lentokonekaappaukset 1960–70-luvuilla, joiden avulla pyrittiin samaan kansainvälistä huomiota Palestiinan kysymykselle.

Terroriteoilla on pyritty vaikuttamaan ratkaisuihin, joita valtiot tekevät. Madridissa maaliskuussa 2004 tehtyjen junaiskujen taustalla on nähty pyrkimys saada Espanja vetäytymään Irakin sodasta. Samankaltainen tavoite voidaan nähdä Libanonissa vuonna 1983 Ranskan ja Yhdysvaltain joukkojen tukikohtia vastaan tehdyissä itsemurhaiskuissa, jotka johtivat lopulta monikansallisten joukkojen vetäytymiseen alueelta.

Tavoitteita ei aina ajatella saatavan yhden iskun avulla. Joskus terrorismi on nähty näännytysstrategiana, jossa valtio lopulta taipuu ainakin osaan terrorikampanjaa toteuttavien vaatimuksista, kun hinta niistä kieltäytymiselle kasvaa. Aina tavoiteltava asia ei liity suoraan perimmäisiin poliittisiin tavoitteisiin, vaan terrori-iskuilla saatetaan esimerkiksi yrittää painostaa valtiot vapauttamaan vankeja. Tällaiset iskut ovat tyypillisesti yleistyneet kampanjan edetessä.

Myönnytysten saamisen sijasta tavoitteena saattaa olla myös provosoiminen. Tällöin ajatuksena on, että iskut saisivat valtion reagoimaan tavalla, joka paljastaisi sen todelliset (esimerkiksi fasistiset tai autoritaariset) kasvot. Sen on laskelmoitu johtavan kansalaisten kääntymiseen valtiovaltaa vastaan. Tämäntyyppinen laskelmointi oli erityisen tyypillistä 1970-luvun eurooppalaisille vasemmistokampanjoille.

Terrori-iskuilla saatetaan lietsoa myös epävarmuutta ja epäjärjestystä, jonka uskotaan auttavan omien tavoitteiden läpimenemisessä. Esimerkiksi äärioikeistokampanjoissa kaaoksen on uskottu johtavan siihen, että kansalaiset alkavat vaatia vahvempaa ja päättäväisempää valtiovaltaa sekä sen hetkisten päättäjien ja päätöksentekojärjestelmän syrjäyttämistä. Polarisaatiota ja epäluottamusta voidaan pyrkiä vahvistaman useilla eri akseleilla.

Terrori-iskuihin saattaa sisältyä myös toive, että kun omille tavoitteille saadaan julkisuutta ja tekojen kautta osoitetaan kyky saada aikaan vaikutuksia, se johtaisi omien rivien vankkenemiseen. Tämä koskee niin itse toimintaan osallistuvien määrää kuin toiminnan tavoitteiden laajempaa kannatusta. Anders Behring Breivikin Norjassa heinäkuussa 2011 tekemien iskujen yhtenä tavoitteena näyttää esimerkiksi olleen huomion saamisen lisäksi toisten inspiroiminen vastaaviin tekoihin.

Valtioihin on pyritty vaikuttamaan myös iskujen taloudellisten seurausten kautta. Klassisin esimerkki tästä lienevät turistikohteisiin tehdyt iskut. Koska matkustaminen on lähes aina täysin vapaaehtoista ja helposti väliin jätettävissä, turismi terrori-iskujen tapahtumapaikoille on tyypillisesti romahtanut iskuja seuraavina kuukausina.

Toinen tapa aiheuttaa taloudellista vahinkoa on pyrkiä sitomaan vastustajan taloudellisia resursseja terrorismia vastaan sotimiseen. Tämä vaikuttaa olleen yksi al-Qaidan terroritoiminnan tausta-ajatuksista.

Iskujen tekemiseen voi vaikuttaa myös esimerkiksi kilpailu vaikutusvallasta muiden vastaavien järjestöjen kanssa tai valtataistelu oman ryhmittymän sisällä.  Iskujen tekeminen voi olla tärkeää jo ryhmittymän sisäisen hengen nostattamisen ja säilyttämisen vuoksi.

Mitä terrorismilla on saavutettu?

Mitä terrorismista on sitten lopulta seurannut? Tähän kysymykseen vastaamiseksi on erotettava terrorismin seurauksista kolme ulottuvuutta – pitkän aikavälin päämäärät, lyhyemmän aikavälin taktiset tavoitteet ja terrorismin muut seuraukset.

Terrorismin seurauksista on ehkä yllättävänkin vähän tutkimusta. Olemassaolevan tiedon perusteella näyttää kuitenkin selvältä, että terrorismi on tehokkaimmillaan rajatumpien taktisten tavoitteiden saavuttamisessa.

Uutisointi minkä tahansa isomman terrori-iskun jälkeen osoittaa, että varsinkin länsimaissa terrorismilla voi todella saada huomion kohdistumaan itseensä. Terrorismin avulla on saatu toistuvasti valtiot taipumaan myönnytyksiin, kuten vankien vapauttamiseen. Joissakin tapauksissa terrorikampanjat ovat olleet voimakkaasti myötävaikuttamassa maan suistumiseen kohti sekasortoa (esimerkiksi Tupamaroksen kampanja Uruguayssa 1960–70-lukujen taitteessa).

Tutkimusnäyttöä on myös siitä, että terrori-iskuilla on taipumus muokata kansalaisten asenteita konservatiivisempaan suuntaan. Kuinka pitkäkestoisia nämä vaikutukset ovat ja miten iskuista vastuussa olevat ovat lopulta pystyneet hyväksikäyttämään nämä taktiset saavutukset omien päämääriensä edistämiseen, on kuitenkin kokonaan toinen kysymys.

On ollut myös hyvin yleistä, etteivät asiat ole menneet niin sanotusti kuin Strömsössä. Terrorismin tehokkuus taktiikkana perustuu siihen, että sillä pystytään kompensoimaan omaa resurssien puutetta valjastamalla toisten resurssit omaan käyttöön. Syyskuun 11. päivän iskut ovat oiva esimerkki tästä. Sen sijaan, että olisi rakennettu oma pommi, lentokoneesta tehtiin sellainen. Omien viestintäkanavien luomisen sijaan teon avulla saatiin valtamedian jakamaton huomio.

Samasta syystä terrorismi on kuitenkin ongelmallinen toimintatapa. Terrori-iskujen vaikutukset ovat lähes täysin välillisiä. Tämä tarkoittaa sitä, että niiden vaikutukset perustuvat täysin siihen, miten muut reagoivat iskuihin. Miten iskuihin reagoidaan, on puolestaan vaikeasti ennakoitavissa.

Entä terrorikampanjoiden pitkän tähtäimen tavoitteet?

Terroritoiminnan tulosraportit kampanjan lopullisten päämäärien saavuttamisen suhteen ovat varsin kehnoja. Audrey Kurth Cronin tuli terrorikampanjoiden loppumista koskevassa tutkimuksessaan siihen tulokseen, että alle 13 prosentissa kampanjoista saavutettiin poliittisia tavoitteita edes jossain määrin.

Tämä on voinut johtua lukuisista eri syistä. Siinä missä terrorismilla voi sen shokeeraavaan luonteen vuoksi saada huomiota, teot voivat samasta syystä kääntää ihmiset pikemminkin kampanjan tavoitteita vastaan. Iskut johtavat vastatoimiin, jotka ovat käyneet monen ryhmittymän kohtaloksi.

Toisaalta perimmäisiä tavoitteita ei usein edes ajatella saavutettavan yksin terrorismin keinoin. Terrorismi nähdään usein taktiikkana, joka täydentää muita keinoja tai toimii kampanjan lähtövaiheena, josta toimintaa sitten resurssien ja kannatuksen kasvaessa laajennetaan.

Kuuluisa esimerkki tästä on ollut Pohjois-Irlannin aseman muuttamista ajaneen IRA:n ”armalite and ballot box” -nimellä kulkenut taktiikka 1980-luvulla, jossa tavoitteita ajettiin yhtäaikaisesti poliittisen prosessin ja aseellisen taistelun kautta.

Siitä, millaiset kampanjat ovat osoittautuneet tuloksekkaimmiksi tavoitteiden saavuttamisen osalta, on esitetty joitakin yleistyksiä. On esimerkiksi väitetty, että tavoitteisiin ovat päässeet useammin ne ryhmät, jotka ovat tehneet kohdennettuja iskuja, kun taas summittaisiin iskuihin perustuneet kampanjat ovat tuottaneet vähemmän toivottua tulosta.

Harvojen erityisen menestyksekkäiden terrorikampanjoiden listalla vaikuttaa olevan paljon nimenomaan niin kutsuttuja nationalistisseparatistisia kampanjoita, joissa on pyritty jonkin alueen itsenäistymiseen tai muuten statuksen muuttumiseen (esimerkiksi IRA, Israelissa ja Palestiinassa toiminut Irgun ja Umkhonto Etelä-Afrikassa).

Silloinkin kun terrorismin käyttöön ainakin osin perustuva kampanja on saavuttanut lopulta tavoitteensa, ei ole ollut itsestään selvää, että se on ollut tulosta juuri terrorismista. Yhtä vakuuttavia perusteluita voidaan usein esittää väitteelle, että tavoitteet saavutettiin terrori-iskuista huolimatta.

Mitä muuta terrorismista on seurannut?

Terrorismin seurauksia arvioitaessa ei voida rajoittua yksinomaan sen tarkasteluun, miten iskut ovat edesauttaneet tai olleet edesauttamatta niiden tekijöiden tavoitteiden toteutumiseen.

Kaikista ilmeisin seuraus terrorismista on itse tuhon lisäksi se henkinen kärsimys, jota se aiheuttaa iskuissa loukkaantuneille, niitä silminnäkijöinä tai pelastustöissä todistaneille sekä kuolleiden omaisille. Tutkimuksissa on selvitetty myös terrorismin vaikutuksia ihmisten henkiseen hyvinvointiin ja asenteisiin laajemmin. Tulokset antavat ehkä odotetustikin viitteitä siitä, että terrorismi lisää ahdistusta ja stressiä myös niiden keskuudessa, jotka ovat kuulleet siitä vain joukkotiedotusvälineiden kautta. Tulokset tämän vaikutuksen kestosta ovat vaihtelevia.

Terrori-iskujen vaikutusta poliittiseen päätöksentekoon on myös jonkin verran tutkittu. Edellä jo mainittiin, että terrori-iskuilla on taipumus muokata asenteita konservatiivisempaan suuntaan. On myös väitetty, että terrori-iskut saattavat heikentää (mahdollisesti erityisesti vasemmistolaisten) hallitusten kestokykyä ainakin hallituskauden pituudella mitattuna.

Terrorismin seurausten kannalta hyvin olennainen kysymys on se, miten terrorismia päätetään torjua. Tämä ei ole olennainen kysymys vain siksi, paljonko iskuja ja siten niiden seurauksia onnistutaan estämään. Yhtä olennaista on se, millaisia yhteiskunnallisia vaikutuksia se tuottaa.

Erityisesti Yhdysvaltain terrorismin vastaisen sodan vaikutuksia demokratiaan ja kansalaisvapauksiin on kritisoitu laajalti. Terrorismin torjuntaa on kuitenkin kehitetty monin tavoin myös Euroopassa vuoden 2001 jälkeen. Siinä missä eurooppalaisten maiden lähestymistapa on poikennut Yhdysvaltain tavasta torjua terrorismia, terrorismin vastaisella toiminnalla on ollut laaja-alaisia vaikutuksia myös Atlantin tällä puolen.

Terrorismin aiheuttama kärsimys ja tuho kohdistuu valtaosaltaan Euroopan ulkopuolisiin alueisiin, tällä hetkellä erityisesti Irakiin, Afganistaniin ja Pakistaniin, joissa tapahtuu huomattava osuus kaikista terroriteoista.

Suomessa terrorismin torjunta on toistaiseksi mittakaavaltaan ja oikeudelliselta kehykseltään suhteellisen maltillista. Useissa muissa Länsi-Euroopan maissa terrorismin torjunta on johtanut varsin merkittäviin yhteiskunnallisiin, oikeudellisiin ja poliittisiin muutoksiin. Asian kattava käsittely vaatisi enemmän tutkittua tietoa kuin toistaiseksi on saatavilla sekä paljon pidemmän käsittelyn kuin mihin tässä yhteydessä on mahdollisuus.

Ehkä merkittävin asiakokonaisuus liittyy suhtautumiseen demokratian ja oikeusvaltion keskeisiin periaatteisiin. Terrorismin torjunnan vaikutuksista perus- ja ihmisoikeuksiin on esitetty toistuvia huolia, ja tutkijat ovat nähneet merkkejä siitä, miten demokratian ja oikeusvaltion keskeisistä normeista ollaan entistä valmiimpia tinkimään turvallisuuden ja terrorismin torjunnan nimissä.

Myös monet laajemmat politiikka-alat, kuten maahanmuutto, on alettu nähdä yhä vahvemmin nimenomaan turvallisuuskysymyksenä, mikä on ohjannut huomattavasti niiden kehittymistä.

Lopuksi

Perinteisesti on ajateltu, että nimenomaan avoimet demokratiat ovat erityisen haavoittuvaisia terrorismille. Vapaa media takaa teoille paljon huomiota, suurkaupungit anonymiteettia sekä suuren määrän sopivia kohteita, ja oikeusvaltio asettaa rajat sille, millaisiin tekoihin viranomaiset voivat ryhtyä terroristiverkostoja hajottaessaan.

Samalla iskut haastavat suoraan valtion väkivaltamonopolin sekä asettavat kyseenalaiseksi sen, miten valtio selviytyy yhdestä keskeisimmistä perustehtävistään eli kansalaistensa turvallisuudesta huolehtimisesta.

Terrorismi on näistä kaikista syistä hankala kysymys länsimaissa, mutta on vaikea löytää perusteluja sille, että iskujen määrällä mitattuna länsimaat olisivat erityisesti terrorismin ongelma-aluetta. Terrorismin aiheuttama kärsimys ja tuho kohdistuu valtaosaltaan Euroopan ulkopuolisiin alueisiin, tällä hetkellä erityisesti Irakiin, Afganistaniin ja Pakistaniin, joissa tapahtuu huomattava osuus kaikista terroriteoista.

Julkaisu Mitä terrorismilla voi saavuttaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ihmisten arkielämän jatkuvuudesta toisin sanoen muotoillaan yhteiskunnallisen turvallisuuden onnistumisen keskeistä mittaria. Samalla viranomaisten ja poliitikkojen vaatimukset ylikansallisesta poikkeustilasta vaikuttavat entistä vaikeammin torjuttavilta. Turvallisuusajattelun muutoksen ytimessä on hahmottomana, piilevänä ja turhauttavan uudistusvoimaisena väijyvä terrorin alituinen uhka.

Ajatus vahvojen ja päämäärätietoisten valtioiden merkityksestä sekä näiden välisen yhteistyön välttämättömyydestä säilyy kansalaisille opetetun ”pelolle antautumattomuuden” vaateen rinnalla.

Pariisin iskut tuomittiin tuoreeltaan laajasti ja voimakkaasti – aivan kuten pitääkin ja olettaa saattoi.

Terrorismin kaltaisen piilevän ja hahmottoman uhkakuvan kaitsemisen katsotaan vaativan kansalaisten silmistä piilotettuja turvallisuuskäytäntöjä. Tällaisia ovat esimerkiksi paremmat verkko- ja tietoliikennetiedustelun valmiudet. Kysymys ei ole niinkään valtion sisälle rakentuvan, demokraattisesta ohjauksesta irtautuvan ”syvän turvallisuusvaltion” piirteistä (vaikka tämäkin vaara on aina olemassa) kuin arjen jatkuvuuden merkitystä korostavien sekä toisaalta siitä poikkeavien turvallisuusvaateiden välisestä jännitteestä.

Yhteiskunnan ja kansalaisten vapaus näyttäytyy jännitettä vasten samalla sekä absoluuttisena (ja täten retorisesti voimakkaana) että suhteellisena arvona. Vapaudesta toisin sanoen tulee yhteiskunnallisen turvallisuuden keskeisin määre, jonka turvaamisesta valtiolla on ensisijainen vastuu. Samalla vapaus kuitenkin konkretisoituu kansalaisten omaehtoisesti kultivoimana kykynä jatkaa arkielämäänsä valtion turvallisuusviranomaisten toimivaltuuksien nostoa korostavien akuuttien, mutta piilevien turvallisuushuolien katveessa.

Ensireaktioita Pariisin iskuihin

Pariisin iskut tuomittiin tuoreeltaan laajasti ja voimakkaasti – aivan kuten pitääkin ja olettaa saattoi.

Karkeasti esitettynä ensireaktiot voi jakaa kolmeen, osittain toistensa kanssa päällekkäiseen, mutta samalla myös jännitteiseen vastaukseen. Vastaustyypit voidaan otsikoida niiden esittämien pääasiallisten ratkaisuehdotusten perusteella.

Ensimmäistä voidaan luonnehtia niin kutsuttuna ”rajat kiinni” -vaatimuksena. Toisessa vastausmallissa sen sijaan korostettiin iskujen sodanomaista luonnetta sekä tähän vastaamista voimalla ja muita poikkeuskeinoja peräänkuuluttaen. Kolmas vastaus, joka saattoi hyvin esiintyä rinnan poikkeuskeinoja vaativien kommenttien kanssa, korosti edellä mainittua arjen jatkuvuuden tunteen turvaamista.

Vastausvaihtoehdot ovat sikäli mielenkiintoisia, että ne ilmentävät liukumaa pois perinteisestä kansalliseen puolustukseen, kansalaisten suojeluun ja interventioihin painottuvasta turvallisuuspolitiikasta.

Tilalle on muodostumassa eräänlainen kaksoisstrategia, jossa vastuu arkipäiväisen turvallisuuden tunteesta valuu korostuneesti politiikan subjekteille – kansalaisille – samalla, kun valtion turvallisuusviranomaisten vastuut irtaantuvat kansalaisten arjesta kohti ylikansallisia turvallisuusverkostoja ja projekteja.

Rajojen sietämätön huokoisuus

Ensimmäisessä vastaustyypissä korostuivat varsin konservatiiviset vaatimukset rajojen sulkemisesta ratkaisuna terrorismin muodostamaan uhkaan. Tämän reaktion liepeillä majailevat myös yksinkertaistukset terrorismin ja uskonnon välisestä yhteydestä, minkä kautta terrorismin ja ääriajattelun ilmiöt ikään kuin pyyhkäistään ongelmattomaksi kokonaisuudeksi käsitetyn ”islamistisen kulttuurin” kontolle.

Terrorismin ja islamin ongelmaton rinnastaminen sortuu karkeaan kategoriavirheeseen, terrorismin juurisyiden poliittis-sosiaalisen luonteen vähättelemiseen sekä Lähi-idän kaltaisten alueiden ihmisten inhimillisen kärsimyksen ylenkatsomiseen.

Rajojen huokoisuus ei tietysti tarkoita sitä, että viranomaisten valmiuksia erotella ja paikantaa inhimillistä turvallisuutta uhkaavia yksilöitä ja ryhmiä tulisi laiminlyödä.

Kulttuurisen eheyden kaipuuta henkivä ajatus rajojen sulkemisesta – mitä ikinä rajojen sulkeminen sitten konkreettisesti tarkoittaisikaan – on myös ristiriidassa useiden yhteiskuntajärjestyksemme keskeisten arvojen ja käytänteiden kanssa. Elämäntapamme on riippuvainen ihmisten, pääomien ja tavaroiden mahdollisimman vapaasta liikkumisesta sekä ajatusten ja vaikutteiden spontaaneista kohtaamisista. Rajamme ovat tapojen ja kulttuuristen vaikutusten edessä lähtemättömästi huokoisia.

Terrorismin kaltaisen ilmiön kohdalla rajojen huokoisuudesta riittänee osoitukseksi siihen liitetty tautien diagnostiikkaa jäljittelevä retoriikka leviämisineen, etäpesäkkeineen ja soluineen. Rajojen sulkemisen vaade yhdistyy oireellisesti ajatukseen sisäpuolisen tilan kulttuurisesta ”puhtaudesta”, valtioruumiista, jota ”ulkoa” tulevat vaikutteet, likaisuudet ja ”taudit” uhkaavat tahrata.

Rajojen huokoisuus ei tietysti tarkoita sitä, että viranomaisten valmiuksia erotella ja paikantaa inhimillistä turvallisuutta uhkaavia yksilöitä ja ryhmiä tulisi laiminlyödä. Tämä kuitenkin tarkoittaa jotain aivan muuta kuin ”rajojen sulkemista”.

Meillä on niin eettisiä kuin kansainvälisiin sopimusvelvoitteisiinkin kirjattuja vastuitamme avata rajoja ihmisille, joiden turvattomuus toisaalla sijaitsevien rajojen jäykkyyden johdosta on käynyt sietämättömäksi. Lyhyellä aikajänteellä on kuitenkin varsin todennäköistä, että Pariisin tapahtumat sekä Lähi-idän siirtolais- ja pakolaiskriisi lisäävät rajaturvallisuuden toimenpiteitä sekä tätä kautta ihmisten kohtaamisia kankeuttavia käytäntöjä.

Tämä nostaa esiin yhden liberaalin aikamme paradoksin: rajojen avoimuus ja ihmisten vapaa liikkuminen on samalla sekä merkki yhteiskunnallisten elämänprosessiemme elinvoimaisuudesta että kulttuurimme luontaisesta haavoittuvaisuudesta. Vapautemme on ehdollista valmiudellemme ”selättää” terrorismin kaltaisen uhan harteillemme asettama henkinen taakka.

Paradoksi näkyy ajankohtaiskeskustelussa tasapainoiluna. Samaan aikaan korostetaan sekä lintukotoajattelun turmiollisuutta (esimerkiksi vaatimalla aktiivista panostusta ylikansallisesti toteutettuihin terrorismin vastaisiin operaatioihin) että ihmisiä toisistaan eristävien käytänteiden, kuten rajojen valvonnan, vahvistamista.

Rautaa, kansallisia tiedusteluvalmiuksia ja ylikansallista solidaarisuutta

Uusi aikakausi, kolmas maailmansota, ”C’est un acte de guerre”.

Pariisin iskujen kaltaiset katastrofit ja jakamattoman mediahuomion saavat kriisit herättävät ihmisissä syvällisiä tunnemyrskyjä. Länsimaissa Pariisin iskujen uhreille ja näiden omaisille osoitettu julkinen empatia suorastaan vyöryi sosiaalisen median läpi profiilikuviin liitettävine trikoloreineen.

Valtiojohtajien ja kovapintaisimpien keskustelijoiden tunnepitoiset ensireaktiot kanavoituivat vaateiksi määrätietoisen ja sotilaallista voimaa hyödyntävän vastauksen välttämättömyydestä.

Näistä voimallisin lienee ollut Ranskan presidentti François Hollanden ensireaktio Ranskan joutumisesta sodankäynnin kohteeksi. Sotatilan toteamisen ohella Ranskaan julistettiin kansallinen poikkeustila. Hollande vannoi paatoksellisesti Ranskan ”säälimättömän” vastauksen sekä ranskalaisten kansallisen yhteyden voiman nimeen.

Sisäisen turvallisuuden operaatioissa nopea ja päättäväinen toiminta oli varsin odotettua ja ymmärrettävää. Sähköisen median lähes reaaliajassa välittämän, Pariisin ja Brysselin lähiöihin kohdistuneen ”terroristijahdin” onnistumisaste oli sidottu operaatioiden nopeuteen ja yllätysmomentin säilyttämiseen.

Operaatiot olisi toki toteutettu ilman sodan julistamisen ja sodankäyntiä heijastelevan retoriikan taustatukeakin. Länsimainen yleisö oli kuitenkin valmis vastaanottamaan sodan kielikuvalla väritetyn ajatuksen ”uudesta aikakaudesta”. Puheteon tavoiteltuna vaikutuksena lieneekin ollut kansainvälisen solidaarisuuden aktivoiminen sekä tämän varassa muodostettavan yhteiskuntien välisen rintaman rakentaminen eurokriisin ja Ukrainan sodan jälkeisen orastavan hajaannuksen keskellä.

Uhkakuvaan vastaamiseksi vaadittavan poikkeustilan mentaliteetti sekä tästä juontuva henkinen taakka levisi nopeasti läntisen yhteisön jakamaksi kokemukseksi. Toimintaa korostavat vaatimukset eivät jääneet puheiden tasolle. Ranska voimisti välittömästi ilmaiskujaan Isisin kohteisiin Pohjois-Syyriassa. Hollanden sotatilaa alleviivanneet ensireaktiot ruokkivat myös spekulaatioita NATOn perussopimuksen kollektiiviseen puolustusvelvoitteeseen vetoamisesta.

Ranska kuitenkin päätti omaa historiaansa seuraten vedota NATOn sijasta Euroopan unioniin esittämällä Lissabonin sopimukseen kirjatun keskinäisen avunannon lausekkeen aktivoimista. Ranskan historiallinen ja taitavaksi kuvattu diplomaattinen nosto solidaarisuusvelvoitteisiin vetoamisineen käänsi Pariisin iskujen merkityksen eräänlaiseksi testiksi Euroopan turvallisuuspoliittisen yhtenäisyydelle.

Jo ennen Ranskan solidaarisuusvetoomusta esitetyt suomalaiset ensireaktiot painottuivat tutuksi käyneisiin vaatimuksiin siviili-, tietoliikenne- ja sotilastiedustelun kehittämisestä. Suomen päätös Syyrian ja sen naapurimaiden pakolaiskriisille sekä kansalaisyhteiskunnalle osoitetun tuen lisäämisestä ei sen sijaan synnyttänyt yhtä vaikuttavia otsikoita.

Ranskan solidaarisuusvetoomus puolestaan käänsi suomalaisen keskustelun pohdinnaksi sotilaallista avunantoa säätelevän puolustusvoimalain tuottamista rajoitteista. Vaatimukset käynnissä olevan lain uudistamisprosessin kiihdyttämisestä sekä yleisempi spekulointi Suomen mahdollisuudesta saada vastavuoroista sotilaallista apua tulevaisuudessa vaikuttivat täyttävän valtaosan median palstatilasta. Keskustelu siis kääntyi vahvasti Suomen omaan turvallisuuspoliittiseen asemaan Euroopassa.

Ranskan pyynnön tarkempi sisältö ei vielä tätä kirjoittaessa ollut selvillä (se tulee luultavasti Suomen kohdalla painottumaan siviiliviranomaisyhteistyöhön). Laaja keskustelu itse ongelman poistamiseksi käytettävissä olevien keinojen tarkoituksenmukaisuudesta on vielä pitkälti käymättä – ainakin julkisen keskustelun osalta.

Suomi vastasi Ranskan pyyntöön lupaamalla apua ”kaikilla mahdollisilla tavoilla”, minkä voidaan tulkita sisältävän myös viestin välittäneen presidentti Sauli Niinistön huomiot pakolaisuutta aiheuttaviin poliittisiin ja sosiaalisiin ongelmiin puuttumisen merkityksestä.

Arjen jatkuvuus, elämänhallinta ja yhteiskunnallinen turvallisuus

Puheenvuorot jälleenrakentamisen merkityksestä, syyrialaisten ja irakilaisten sosiaalisten turvaverkkojen vahvistamisesta sekä esimerkiksi Wienissä käynnissä olleista Syyrian rauhanneuvotteluista eivät Pariisin iskujen reaktioiden ensimmäisessä aallossa juuri nousseet esiin.

Euroopan poliittisen yhtenäisyyden, rajaturvallisuuden ja sotilaallisen vastauksen lisäksi reaktiot ovat korostaneet Euroopan valtioiden sisäisen turvallisuuden ydinkysymyksiä. Esimerkiksi David Cameron ehti tuoreeltaan iskujen jälkeen muistuttaa, kuinka Ison-Britannian turvallisuus- ja tiedustelupalvelu on onnistunut estämään ”noin seitsemän” terrori-iskua kuluneen puolen vuoden aikana.

Terrorismin vastaisessa toiminnassa ja sitä koskevassa keskustelussa painotetaan tällä hetkellä sen tuottamien oireiden torjuntaa.

Yksityiskohdat eivät tässä ole ratkaisevia. Keskeistä on sen sijaan ajatus riippuvaisuudestamme arkisen turvallisuuden kokemuksemme jatkuvuudesta sekä tämän kannalta välttämättömiksi esitetyistä, mutta samalla arjesta piilotetuista turvallisuuskäytännöistä.

Tästä nousee tiedustelun ja avoimen liberaalin yhteiskunnan välinen väistämätön, kenties ratkaisematonkin dilemma: mitä riippuvaisempia olemme yhteiskunnallista luottamusta ylläpitävästä avoimuudesta ja politiikan läpinäkyvyydestä, sitä todennäköisemmin joudumme myös tinkimään sen keskeisistä arvoista näiden jatkuvuuden turvaamisen nimissä.

Taholla, jolla on valta poikkeusolojen laajuuden määrittelemiseen, on myös merkittävää valtaa sen suhteen, missä kulkee avoimen ja demokraattisen yhteiskuntamme vapauskäsityksen sekä turvallisuuden toteutumisen välinen raja. Tämän tosiasiallisen määrittelyvallan toteutumisen valvonta on syytä järjestää harkiten ja huolella.

Terrorismin vastaisessa toiminnassa ja sitä koskevassa keskustelussa painotetaan tällä hetkellä sen tuottamien oireiden torjuntaa. Matka oireiden alkulähteille pureutuvaan rakenteelliseen vaikuttamiseen vaikuttaa alati työläämmältä.

Ilmiönä terrorismi on osoittanut huomattavaa sitkeyttä ja uudistumiskykyä. Samalla terrorismin välittämä riskikuvasto vaikuttaa hyvin läpitunkevalta. Talouskuriajattelun ja poliittisen reaktiivisuuden vallitessa turvallisuuspolitiikan ja -hallinnan tehtäväksi on muodostumassa vääjäämättömältä vaikuttavista riskeistä toipumisen tukeminen riskien ennakoimisen ja estämisen ohella.

Pariisin julmien iskujen tiedusteluvalmiuksia, rajavalvontaa ja terrorismin vastaisia operaatioita korostavan keskustelun katveeseen jää näin vielä kolmas, arjen jatkuvuuden tunteen ja yhteiskunnallisen turvallisuuden välistä yhteyttä korostava teema. Se ilmenee huomioina kansalaisten arkeen palautuvasta kyvystä olla antautumatta terrorin tuottamalle pelolle. Kuten tasavallan presidentti Niinistö totesi välittömästi Pariisin iskujen jälkeen:

”Pariisin terrorismi iski järjestäytyneen yhteiskunnan ytimeen ja käytti hyväkseen ihmisten normaaliin elämään liittyvää turvallisuudentunnetta. Se on oikeastaan pahinta, mitä voi tehdä.”

Arjen elämänprosesseihin kiinnittyvä jatkuvuuden tunne toimii eräänlaisena henkisenä selkärankana perinteisemmän jatkuvuuden hallinnan ja huoltovarmuuteen liittyvän varautumisajattelun taustalla. Esimerkiksi Pariisin varsin suunnitelmalliselta vaikuttavien iskujen sarja kohdistui korostetusti arjen, viihteen ja kulttuurin kannalta keskeisiin paikkoihin ja tapahtumiin. Vaikutus eroaa hieman Madridin ja Lontoon taannoisista, liikenteen solmukohtiin kohdistuneista iskuista.

Kahvilat, kadut, tapahtumat ja ihmisvilinä – kaupunkikulttuurin henkiseen ja kulttuurilliseen sykkeeseen sekä ihmisten kohtaamispaikkoihin kohdistuvat iskut vaikuttavat vakiinnuttaneen käsityksemme terrorin ”sijainnista”, oli kyse sitten Beirutista tai Pariisista.

Reaktiot Pariisin iskuihin muistuttavat presidentti Barack Obaman syyskuun 2001 terrori-iskujen 10-vuotispäivänä esittämää tarinaa yhteiskunnallisen resilienssin voitosta. Puheessaan Obama mainitsi fanien täyttämät urheilutapahtumat ja stadionit keskeisenä kansakunnan henkisen taipumattomuuden osoituksena.

Pariisin iskujen kohdistuminen Ranskan jalkapallomaajoukkueen kotistadionille vahvistaa urheilutapahtumien ja täysien katsomoiden symboliikkaa arjen jatkuvuuden näkökulmasta. Kun Saksan ja Hollannin sekä Espanjan ja Belgian väliset jalkapallomaaottelut peruttiin Pariisin iskuja seuranneen terroriuhkan vuoksi, nimettiin samaan aikaan Lontoon Wembleyn stadionilla pelattu Ranskan ja Englannin välinen ystävyysmaaottelu koko jalkapalloilevan maailman solidaarisuuden osoitukseksi Pariisin iskujen uhreille.

Jalkapallotapahtumien järjestäminen toimi solidaarisuuden osoituksen lisäksi yhteiskuntien sisäistä ja niiden välistä koheesiota vahvistaneena signaalina, jossa korostuivat mielikuvat periksiantamattomuudesta, pelon hylkäämisestä sekä arjen jatkuvuudesta. Ranskassa tulevana kesänä järjestettäväksi suunniteltujen jalkapallon Euroopan-mestaruusturnauksen symbolinen merkitys tulee olemaan suuri.

Ajatus ”pelolle antautumattomuudesta” yhdistyy iskujen toteutustavan silmittömyyteen. Terroriteot rikkovat organisoituneen väkivallan oikeutukselle keskeisenä pitämäämme siviilien erotteluperiaatetta räikeimmällä mahdollisella tavalla.

Pelon lietsominen toisin sanoen katsotaan väkivaltaisen ääriajattelun keskeisimmäksi tavoitteeksi, minkä vuoksi sille alistuminen rinnastuu ”taistelun” häviämiseen.

Valtionhallinnon tehtäväksi on tässä yhteydessä muodostumassa kansalaisten kriisinsieto- ja palautumiskykyjen kehittäminen entistä väistämättömämmiltä vaikuttavien kriisitilanteiden lamaannuttavien vaikutusten kohtaamiseksi. Turvallisuusajattelu siirtyy näin kansallisvaltion koskemattomuuden puolustamisen ja kansalaisten suojelun kaltaisista perinteisistä tavoitteista kohti abstraktimpaa yhteiskunnan jatkuvuuden ja elämänprosessien häiriöttömyyden takaavien valmiuksien korostamista.

Samalla turvallisuuden toteuttamisen paikat ja tilat linkittyvät entistä selvemmin ylikansallisiin käytäntöihin – ja kansalaisten hahmotuskyvyn ulottumattomiin. Jokapäiväisen turvallisuuden ylläpitämisen valmius yhdistyy kansalaisten tasolla myös ylikansalliseen solidaarisuuteen: pelolle lamaantumisen välttäminen Tampereella, urheilutapahtuman perumatta jättäminen Lontoossa, iloisena ja vahvuuksiinsa luottavana hyörivä ihmisjoukko Berliinissä – kaikki voidaan nähdä vastauksiksi rajat ylittävässä taistelussa pelon lamaannuttavia seurauksia vastaan.

Vastuu turvattomuuden ja epävarmuuden kokemusten hallinnasta on siirtymässä entistä selvemmin kansalaisyhteiskunnan harteille. Samalla valmiudet vastaanottaa toisinaan piinaavaltakin vaikuttavaa epävarmuuden kuvastoa sekä ”olla lamaantumatta” palautuvat myös yhteiskunnan jäsenten sosioekonomisiin taustoihin ja elinolosuhteisiin.

Talouskuripolitiikan sekä sosiaalipoliittisten turvaverkostojen leikkaamisen aikakautena on odotettavissa, että kansalaisten kyvykkyydet edellä mainitun turvattomuuden kulttuurin kanssa elämiseen ovat vaarassa eriarvoistua tavalla, jota kansalaisyhteiskunnan mukautumiskapasiteetin, vertauskuvallisen resilienssin ja ruohonjuuritason yhteisöllisyyden voimaannuttavat vaikutukset eivät välttämättä saa kurottua umpeen.

Julkaisu Turvallisuus, arjen jatkuvuus ja lintukodon romahdus Pariisin jälkeen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Jakamista

Ei ole kauaa siitä, kun Aylan Kurdin kuvan jakaminen sai miettimään visuaalisen politiikan merkitystä ja eettisyyttä sosiaalisen median ajassa. Palaan yhä uudelleen tutkija Swati Parasharin tekstiin, jossa hän huomauttaa taipumuksesta jakaa tarinoita, kuvia ja kommentteja osin omasta, ei toisen, tarpeesta käsin.

Parashar kehottaa kuuntelemaan tarinoita ja hiljentymään niiden äärelle. Minulle tämä kysymys on tärkeä, sillä jaan toisten tarinoita musiikin kautta, mikä on tutkijan näkökulmasta haastava lähestymistapa tieteelliseen tarinankerrontaan. Yhtä aikaa musiikin kautta jakaminen antaa tilaa tunteille mutta samalla tulkinnalliset vapaudet hiljentävät niitä ääniä, joita haluan jakaa.

Olenkin kiinnittänyt yhä enemmän huomiota siihen, kuinka ihmisten kokemukset jäävät asiantuntija-analyysien, mediamyllyn ja sosiaalisen median solidaarisuuden osoitusten alle.

Kertomisen ja jakamisen eettisyys on vaikea kysymys ja aiheellinen, koska jakamalla luodaan poliittisten mahdollisuuksien horisonttia. Pariisin tragedialle halutaan vastaus, me kaikki haluamme, koska tunnemme olevamme taitekohdassa. Jotain on murtunut, mennyt rikki, muuttunut – hämmennyksen, ihmetyksen, järkytyksen ja pahan olon täytyy johtaa johonkin.

Jakamisen politiikka tarttuu suoraan tähän: sosiaalisessa mediassa jaetaan vaihtoehtoja ja toimintamalleja jakamalla kertomuksia ja kuvia.

Johanna Vuorelma kirjoitti aikaisemmin tällä viikolla myötätunnon epäsymmetrisyydestä ja Noora Kotilainen viittaa myötätunnon kehollisuuteen, kulttuurisuuteen sekä ehtymättömyyteen. Lisätäksemme vielä yhden ulottuvuuden myötätuntokeskusteluun pohdin myötätunnon mahdollisia toimintataipumuksia sekä Pariisin iskujen jälkeisiä politiikkavaihtoehtoja tarkastelemalla visuaalista politiikkaa kuvanjakopalvelu Imgurissa.

Imguriin päädyin puolisoni kautta, joka näytti minulle kuvia, jotka saivat ihokarvani pystyyn. Imgur on ”visuaalisen tarinankerronnan yhteisö”, jossa on päivittäin miljoonia käyttäjiä ja kuukausittain jopa 60 miljardia katselukertaa.

Imgurista löytyy visuaalista jakamisen politiikkaa silmänkantamattomiin. Tein analyysin siitä, millaisia politiikkavaihtoehtoja kuvat tarjoavat Pariisin iskuihin noin kolmen päivän aikana heti iskujen jälkeen.

Solidaarisuus

Heti iskujen jälkeen kuvat ovat vahvasti solidaarisuutta ilmaisevia ja joukossa on kuvia myös itse tapahtumista. Monille reaktio Pariisin iskuihin tulee subliimina järkytyksenä, jossa mieli ei aivan käsitä, mitä sen ulkopuolisessa maailmassa on tapahtunut.

Vahva tunnereaktio, sanattomuus ja vaikeus uskoa jotakin todeksi ovat merkkejä subliimista kokemuksesta, kuten Roland Bleiker ja Martin Leet selittävät. Tätä voi seurata tunne siitä, että haluaa jollakin tavalla julkisesti ilmaista myötätuntoa ja ”kanssakokea” ei vain välittömien uhrien kärsimystä vaan kuviteltua kollektiivista tai kansallista kärsimystä.

Näin myös valtiot ilmaisivat kanssatuntemista värittämällä julkisia tiloja Ranskan lipun värein, joista jaettiin kuvia laajasti myös Imgurissa. Tätä valtiollista jakamisen politiikkaa ei juurikaan ole kritisoitu, toisin kuin yksityisten Facebook-profiilikuvien muuttamista Ranskan lipun väreihin.

Subliimi kokemus tuottaa myös vahvan tunnereaktion, joka voi edesauttaa väkivaltaista vastausta koettuun kärsimykseen. Imgurin kuvissa näkyy myös symboliikka, sanaton solidaarisuuden kuvitus, jonka avulla yhteiset arvot ja jaettu historia on välittömästi nähtävissä.

Sotilaan keho

Solidaarisuuden pasifistinen siipi – se, joka reagoi pelkällä kanssatuntemisella tai ehdottaen rauhanomaista vastausta – saa pian seurakseen militaristisen vaihtoehdon.

Martha Nussbaum kutsuu tätä myötätunnon kaksiteräiseksi miekaksi: myötätunto voi kanavoitua myös väkivaltaan ja kostoon. Myötätunto ei kuitenkaan itsessään ole syy väkivallalle tai väkivaltaisen vaihtoehdon suosimiselle vaan pikemminkin maskuliinisen militarisoituneen kulttuurin vaikutusta. Myötätunto ei nimittäin mitenkään määritelmällisesti johda tiettyihin toimintataipumuksiin.

Militaristinen, maskuliininen kuvapolitiikka Imgurissa keskittyy uhoamiseen, jossa terroristeille suunnataan kuvia tosimiehistä, jotka ovat sodankäynnin ammattilaisia ja väsymättömiä sotureita. Rukoilu ei ole tarpeen, kun Ranskaa suojelevat aseistautuneet sotilaat, mukaan lukien liittoutuneiden maiden parhaimmisto. ”Nämä jätkät eivät ole mitään patonginmussuttajia”.

Sotilaat ovat kuvissa tappokoneita, jotka eivät jätä jälkeensä todistajia. Sota kuvattuna sotilaiden kehojen kautta asettaa etusijalle hypermaskuliinisen identiteetin ja käyttäytymisen – voiman politiikan. Muut keinot vastata terroriin ovat näin feminiinisiä, heikkoja ja jopa naurettavia.

”Kick-ass”-ratkaisu näyttäytyy erityisesti amerikkalaisena solidaarisuuden osoituksena. Jopa kurdinaisten militarisoituneet kehot jaetaan solidaarisuuden kohteena ja heille pyydetään tukea. Sotilaalliseen kehoon viittaa myös Judith Butler, kun hän kuvaa Francois Hollanden esiintymistä iskujen jälkeen.

Kritiikki

Mitä kauemmas itse tapahtumapäivästä mennään, kolmantena teemana solidaarisuuden pasifistisen ja militaristisen muodon ohelle nousee yhä enemmän huumori ja itse jakamisen politiikan kritiikki. Kuvissa nauretaan niille, jotka vaihtavat profiilikuvaansa ja ”kuvittelevat näin tekevänsä jotakin asian hyväksi”. Tämänkin kritiikin kärki on kohdennettu tekemiseen tai tekemättömyyteen ja lopulta myös politiikkavaihtoehtoihin.

Jakamista sosiaalisessa mediassa ei näissä kuvissa pidetä vaikuttamisena tai tekemisenä vaan silkkana typeryytenä tai jopa itsekeskeisyytenä. Tässä kritiikissä ei oteta huomioon sitä, mitkä ovat ihmisten kokemat todelliset vaikutusmahdollisuudet.

Inhimillisen kärsimyksen edessä on usein avuton olo. Kun olen käynyt läpi Tšetšenian sotien materiaalia, olisin halunnut edes jonkin pienen keinon, jonka kautta olisin voinut kokea tekeväni jotakin; näyttäväni jotenkin, että välitän; auttavani edes hieman.

Sen sijaan hain ämpärin, johon voisin oksentaa, jos lounaat tulevat järkytyksestä ylös. Sitten tein lauluja. Niitäkin voi kutsua itsekkääksi, oman (kuvitteellisen) uran edistämiseksi, toisten kärsimyksellä ratsastamiseksi. Jos näin ajattelee, vaihtoehto on jättää kirjoittamatta, puhumatta tai laulamatta.

Kokemus

Väkivallan elettyä kokemusta esittää vain muutama kuva. Toisessa kerrotaan pelosta ja toisessa poliisit halaavat toisiaan. Twitteriä ja Facebookia selatessani löydän enemmän ”todistajalausuntoja” ja niiden kuvauksia.

Jään miettimään, miksi Pariisin tapahtumista ei ole tullut esiin jotakin yksittäistä makaaberia estetiikkaa edustavaa kuvaa, joka toimisi kuten kuva Aylan Kurdista.

Syy lienee siinä, että emme tarvitse sellaista kuvaa. Ehkä mielikuvituksemme riittää kuvittelemaan Pariisin iskujen uhrien kärsimyksen helpommin kuin turvapaikanhakijoiden (elävien ja matkalla kuolleiden) kärsimyksen. Pariisin iskujen uhreille ei myöskään tarvitse aktiivisesti hakea ymmärrystä, kuten merellä elämänsä riskeeraaville turvapaikanhakijoille.

Enemmän kuin kuvia kuolemasta tai kärsimyksestä tarvitsemme nyt kuvia ja kertomuksia rakkaudesta ja toivosta, joita sosiaalisessa mediassa myös leviää (kuten tämä video).

Uhrien nimeämisen ja selviäjien kertomusten jakamisen tarkoitus ei silti ole tyydyttää uteliaisuuden nälkäämme vaan osoittaa, kuinka jokainen elämä on yhtä arvokas ja korvaamaton. Kuten Cynthia Enloe osoittaa, nimeämällä näytämme, ettei kenenkään elämää voi pyyhkiä olemattomiin.

Lisäksi myötätunnon politiikasta puhuttaessa oleellista ei ole myötätunto tai sen puute vain uhreja vaan myös väkivallan tekijöitä kohtaan. Suhtautuminen ”toiseen” ratkaisee osaltaan myös mahdollisen vastatoimenpiteen muodon sekä yksilöiden ja yhteisön toipumisen väkivallan aiheuttamasta traumasta.

Tekoihin

Kuvien jakaminen Imgurin kaltaisessa kuvapalvelussa on politiikkaa. Kuvilla on satoja tuhansia ihmisiä kattava yleisö, joillain kuvilla yli miljoona katsojaa. Joidenkin kuvien alta löytyy myös satoja kommentteja.

Imgurin kuvat heijastelevat mielialoja ja keskustelua myös kuvapalvelun ulkopuolella. Oma huomioni kiinnittyi uhoon ja sotilaiden kuviin, koska ne nousevat esiin suorina ehdotuksina sotilaallisen voiman käyttöön.  Kuvat resonoivat Ranskan ja Yhdysvaltojen sotilaallisen aktiivisuuden kanssa Pariisin iskun jälkeen sekä johdattelevat myös poliisivaltiokehityksen – kontrollin lisäämisen ja vapauden rajoittamisen – oikeuttamiseen.

En silti näe väkivallan oikeuttamisen ja sotilaallisen voiman korostamisen olevan varsinaista ”myötätunnon politiikkaa”, sillä viha, joka kanavoituu väkivallan kautta, ei perustu kanssatuntemiseen vaan pikemminkin toisen epäinhimillistämiseen.

Anne Speckhard ja Khapta Ahkmedova ovat tutkineet itsemurhaterroristien taustoja Tšetšeniassa ja löytäneet radikalisoitumiselle altistaviksi tekijöiksi muun muassa henkilön omat traumaattiset kokemukset. Sotilaallisessa ratkaisussa terroristi on kuitenkin metsästettävä eläin, joka täytyy eliminoida. Turvallisuuden tunne syntyy näin siitä, kun maskuliinisen vahvan kehon luvataan kostavan ja ehkäisevän tulevaisuuden uhkia.

Inhimilliselle muutokselle ei jää tilaa eikä hypermaskuliininen sotilas hänkään ole tässä yhtälössä tunteva ihminen vaan väkivaltakoneiston osa.

.

Artikkelia päivitetty 22.9.2023: Poistettu kuvakaappauskuvitus tekijänoikeusyistä.
Artikkelikuva: Foundry Co / Pixabay

Julkaisu Kuvien jakamisen politiikka Pariisin iskujen jälkeen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tämä keskustelu on mielenkiintoinen, vaikka se onkin nostettu esiin tavalla, joka on herättänyt närää ja pahaa mieltä vilpittömästi solidaarisuuttaan Ranskan uhreille osoittaneiden ja tapahtumasta aidosti järkyttyneiden ihmisten keskuudessa. Harva varmaan ajatteli Ranskan lippua profiilikuvaansa vaihtaessaan ottavansa askeleen puolustaakseen ranskalaista nationalismia ja väkivaltaista koloniaalista perinnettä sekä manifestoivansa tukea sotilaalliselle voimankäytölle tai demokraattisia perusoikeuksia kaventamaan pyrkivälle suuntaukselle.

Vaikka keskustelu tässä suhteessa onkin ollut hieman kohtuutonta, on globaalisti jakautuneen ihmisarvon tunnistamisen ja myötätunnon jakautumisen ilmiötä kuitenkin syytä pohtia ja purkaa.

Pariisin iskujen jälkimainingeissa onkin mietittävä aiemmin vähän julkisesti pohdittua, mutta kriisien ja kansainvälisen politiikan näkökulmasta keskeistä ilmiötä: poliittista myötätuntoa ja sen globaalia logiikkaa, myötätunnon rakentumista, mobilisointia ja poliittista käyttöä.

Teleitserakkaus

Jo Aristoteles pohti myötätunnon rakentumisesta ja sen suuntautumista ”mitä lähempänä, sitä koskettavampaa” -periaatteella. Hän väitti ihmisluonnon olevan rakennettu niin, että mitä kulttuurillisesti, poliittisesti, maantieteellisesti kuin myös ajallisesti lähempää traaginen tapahtuma – ihmisten kärsimys tai kuolema – liippaa, sitä enemmän tapaamme reagoida. Myös kärsijän henkilökohtaisilla piirteillä on Aristoteleen mielestä merkityksensä: mitä yhteneväisempi uhrin ikä, sukupuoli, ulkoinen habitus ja kantamansa kulttuuriset ja etniset merkit ovat omiemme kanssa, sitä voimakkaammin tunnemme.

Tunnemme siis myötätuntoa itseämme muistuttavia kohtaan. Olemme ikään kuin teleitserakkaita.

Valistusajattelija Adam Smithin mukaan myötätuntoiset tunteemme kärsiviä toisia kohtaan pohjaavat siihen, että tullessamme tietoiseksi – ja nimenomaan usein näkemisen kautta – kivusta toisen ruumiissa kuvittelemme sen omassa kehossamme. Näin samaistumme toisen kipuun ja voimme jopa tuntea sen itse fyysisesti.

Koska usein myötätuntomme toisten kärsimystä kohtaan herää juuri näköaistin ja kuvallisten esitysten kautta, myös kriisien kuvissa näkyvillä fyysisillä ja kulttuurisilla merkeillä on suuri vaikutuksensa siihen, mitä ja miten vahvasti tunnemme uutisia lukiessamme – tai katsoessamme.

Tämän vuoksi se, mitä maailman kärsimyksestä nostetaan katseemme keskiöön ja miten, ovat poliittisesti määrittyneitä ilmiötä: myötätuntomme konstruoidaan poliittisissa konteksteissa ja sen suuntautuminen on poliittista.

Me suremme kansallisvaltioyhteisömme jäseniä (ja jopa kansallisvaltiotamme kohtaan tehtyjä loukkauksia), naapurimaidemme kansalaisia ja kanssamme saman poliittisen lokuksen jakavia voimakkaammin kuin ”vieraita” – ja meiltä myös odotetaan tätä.

Eriarvoiset elämät

Käänteisesti myötätunnon rakentumisen mekaniikasta juontuu myös se, että kaukainen kärsimys ei tunnu niin pahalta, se koskettaa vähemmän. Pakistanin tulvat ja Irakin jatkuva terrori, Kenian Garissan yliopisto-isku, Isisin Libanonin terrori-isku ja pakolaislaivojen kaatuessa hukkuvat ihmiset menevät usealta länsikatsojalta uutisvirrassa ohi pienemmällä kärsimyksellä.

Lähellä olevasta kriisistä rakentuu helposti Pariisin iskujen kaltainen spektaakkeli, joka näkyy hetken aikaa kaikkialla, täyttää olohuoneemme, kännykkämme, tunkeutuu uniimme ja ahdistaa meitä voimakkaasti, kun taas terrori Libanonissa, tai varsinkaan Irakissa, ei nostata samanlaista mediavyöryä. Kun kärsimys ja sekasorto ovat ikään kuin oikealla totutulla paikallaan, ne vain todetaan lyhyesti.

Myös tiedot näistä tapahtumista välitetään erilailla, sillä oletus niiden kiinnostavuudesta ja koskettavuudesta on sisäänkirjoitettu kulttuurisiin konventioihin. Kehä ruokkii itseään. Näin ollen osin myötätunnon suuntautuminen ei siis olekaan vain luontaisten inhimillisten taipumustemme sanelemaa, vaan vahvasti median avulla kulttuurisesti ja poliittisesti rakennettua.

Tästä huolimatta tiedonvälitystä ja humanitaaristen tunteidemme rakentumista koskevassa tutkimuksessa usein väitetään, että kärsivä, hauras ja väkivallalle altis keho sekä halu turvaan ja suojeluun ovat yhdistäviä, kaikille eläville olennoille jaettuja piirteitä: pienin, mutta voimakkain yhteinen nimittäjämme. Kaiken ihmisyyden pohja ja perusta, jolle elämän suojelun vaatimukset on rakennettu.

Periaatteessa siis kaikenlaisten elävien olentojen kärsimyksen kohtaamisen voi nähdä olevan katalyytti myötätuntoon: myös erilajisten, eläinten kärsimyksen katsominen ja todistaminen aiheuttaa meille tuskaa, ja voi nostaa vaatimuksen tuon elämän suojelusta.

Kärsimyksen kohtaamisen kautta heräävä myötätunto perustuu kuitenkin vahvasti opittuihin malleihin ja hierarkkiseen ja kategorisoivaan ajatteluun siitä, millaista elämää pidetään arvokkaana. Yleisesti lännessä koiran syöminen on kauhistus, mutta lehmien tappaminen on jokapäiväistä ja se koetaan oikeutetuksi. (Joku saattaa paheksua hyppäystä ihmiseläimestä koiraan ja nautaan, mutta kontrasti on tarkoituksellinen ja harkittu.)

Nämä käsitykset ovat tottumusten, kulttuuristen näkökulmien ja poliittisen vallan sanelemaa tuotetta. Lähellä olo (varsinkin poliittisen väkivallan suhteen) rakentuukin yhteenkuuluvuuden lisäksi ulossulkemisiin. Myötätunto on laadultaan usein poliittista: kuulumista samaan regiimiin, samaan sakkiin, meihin – eikä heihin. Eiväthän hukkuvat pakolaiset ole merkittävästi kauempana, he vain kuuluvat poliittisesti eri maailmaan.

Myötätunnon globaali politiikka

Pariisi osui kiistämättä monella tapaa lähelle. Uhrien ulkomuoto, heitä ympäröivä infrastruktuuri, mahdollisesti meille tutut kadut, rakennukset ja maamerkit, jopa vaatetustyyli, ja itsellemmekin ominaiset perjantai-illan viettoavat, joissa uhrit kohtasivat hirvittävän kohtalonsa, toivat tapahtumat lähelle meitä: iskut meitä kohtaan tuntuivat meissä.

Se, että Ranska on osa poliittista yhteisöä, johon myös Suomi ja suomalaiset kuuluvat, on iskun tuntuvuuden ytimessä. Iskut näyttäytyvätkin ennen kaikkea iskuina läntistä vapaata yhteiskuntaa, arvoyhteisöä, vastaan – ulkoisena hyökkäyksenä meidän tapaamme olla, meidän vapauttamme ja turvallisuuttamme vastaan. Koska me koemme olevamme länsi, me identifioidumme iskujen kohteeksi, ja tunnemme tuskan.

Ahdistavimmillaan kulttuurien ja globaalien ryhmien yhteentörmäys Pariisin tapahtumien yhteydessä esitettiin populistisessa julkisuudessa totuttuun tapaan äänekkäästi kulttuureita väkivaltaisesti vastakkainasettelevana: ne nimettiin islamilaisen väkivaltaiseksi nähdyn maailman ja läntisen demokratian, elämäntavan ja arvoyhteisön törmäyksenä. Euroopan kärjistyneessä pakolaistilanteessa niitä käytettiin osoittamaan (islaminuskoisten) Eurooppaan tulijoiden edustama uhka turvallisuudellemme ja hyödynnettiin häikäilemättä osoituksena monikulttuurisuuden toimimattomuudesta. Islamilaiseen maailmaan yhdistetty väkivalta nähtiin syyllisenä viattoman eurooppalaisen veren vuodattamiselle.

Tämä ajattelu paljastaa tarkoitushakuisen rasistisen ja ”maahanmuuttokriittisen” agendansa lisäksi paljon yleisemmän läntisen ajattelutavan: ajattelemme helposti, että väkivalta kuuluu jonnekin toisaalle, se kuuluu kaukaisiin maailmoihin, erilaisiin poliittisiin järjestelmiin, kumpuaa meille vieraista kulttuureista ja uskonnoista.

Tämä logiikka tulee sanoneeksi, että väkivallan uhka, ja sen piirissä eläminen, olisi jossain toisaalla syntyneille ihmisille luonteenomaisempaa – tai jopa jollain tapaa enemmän ansaittua kuin meille.

Ajattelun takaa pilkistää länsikeskeinen, jopa kolonialistisia piirteitä saava ajattelu, jossa länsi nähdään kehityksen huippuna ja tiennäyttäjänä.

Lopulta asetelma johtaa siihen, että käsitämme itsemme jollain tapaa olemuksellisesti kehittyneempinä ja siten arvokkaampina ihmisinä kuin ”ne toiset”; väkivallan valtakunnassa elävät kaukaiset ihmiset, joiden kaukana tapahtuvaan kärsimykseen olemme jo tottuneita.

Näitä piilevällä tavalla itsestään selviä seikkoja harvoin sanotaan ääneen, mutta ääneen sanomattomat, joskus jopa alitajuiset ajatusmallimme tulevat esiin juuri arkisissa käytännöissä: siinä, minkä valtion lipun alla suremme ja kenen elämät huomioimme suremisen arvoisiksi. Arkiset käytännöt paljastavat, kenen tuskaan identifioidumme ja miten tätä suruamme sekä pelkojamme käsittelemme. Tämä ei kuitenkaan ole vain yksilötason asia.

Poliittisesti, kulttuurisesti ja maantieteellisesti epätasaisesti jakautuneita käsityksiämme arvokkaasta – suremisen arvoisesta – elämästä voidaan myös mobilisoida ja käyttää hyväksi kansainvälisessä politiikassa. Läheisen kärsimystä kohtaan tunnetun tunnekuohun varjolla ja sen luoman legitimaation voimin voidaan perustella valtiovallan voimakkaampaa otetta kansalaisiinsa (tällä hetkellä muun muassa kattavampia tiedusteluoikeuksia poliisille ja tiedusteluviranomaisille), tiukennuksia kansainvälisiin käytäntöihin (vapaan liikkuvuuden rajoitukset) ja jopa suoraa voimankäyttöä “vihollista” vastaan (Ranskan tällä hetkellä käynnissä olevat pommitukset Isistä vastaan).

Myötätunnon mobilisointi myös poliittisten raskaiden päätösten – kuten sotilaallisten ratkaisujen – tueksi ei ole tavatonta tai ennenkuulumatonta, pikemminkin se on nykyisen läntisen ihmisoikeuksien nimiin vannovan kansainvälisen politiikan kulmakivi. Tällainen esimerkki on syyskuun yhdennentoista 2001 terrori-iskujen jälkeinen tilanne. Läntinen maailma järkyttyi syvästi Yhdysvaltoja ja ”läntistä elämäntapaa” vastaan tehdystä iskusta ja nimenomaan niiden meitä muistuttavista siviiliuhreista.

Pian iskujen inhimillisellä laskulla perusteltiinkin hyökkäystä Afganistaniin. Arvokkaiden ihmishenkien turvaamisen hinnaksi hyväksyttiin yli kymmenen vuoden sota, jonka uhrit olivat etupäässä (kaukaisia) siviilejä. Arvokkaan elämän suojelu maksoi moninkertaisen määrän hieman vähemmän arvokkaita yksilöitä.

Huomionarvoisia poliittisten tunteiden ja nimenomaan valikoivan myötätunnon suhteen ovatkin tämän kaltaiset seikat. Meidän tulisikin suunnata huomiomme ranskanlipun väristen profiilikuvien sijaan myötätunnon poliittiseen mobilisaatioon.

Myötätunnon voima

Olemme osa EU:ta, kuulumme ranskalaisten kanssa samaan yhteisöön, meillä on samoja lakeja, pitkälti samoja kulttuurisia piirteitä, kokemuksia, jaettuja arkisia käytäntöjä, paljon yhteistä. Tämän vuoksi olemme omaksuneet heidän surunsa omaksemme, tämä on ymmärrettävää. Kuitenkin ihmisyys ja kaikkien ihmisten perimmäinen samankaltaisuus kaikkialla maailmassa – alttius kärsimykselle että halu olla turvassa – ovat toivoakseni vielä näitä osin poliittisesti rakentuneita seikkoja vahvempia.

Kysymys siitä, saako kansalainen surra joidenkin ihmisten kohtaloita, jollei sure myös joitain toisia, on absurdi ja turha. Empatia ei koskaan ole väärin. Sen määrä ei myöskään ole vakio eikä se ehdy käytössä. Myötätunnon suuntautuminen ei myöskään ole nollasummapeli.

Globaalisti jakautunut empatian puute sitä vastoin on ongelmallista. Onneksi myötätunto onkin taito jota voi opetella, myös kansainvälisten kriisien ja meistä etäämmällä tapahtuvien kauheiden tapahtumien suhteen.

Sotiminen ja brutaali voimankäyttö kaikkialla maailmassa tulisivat vaikeammiksi, jos tunnistaisimme kaikkialla elävien ihmisten fyysisen koskemattomuuden loukkaukset ja kärsimyksen ja yhdistäisimme voimamme solidaarisena yhteisönä myös näiden äärellä edes lähelle yhtä voimakkaasti kuin Pariisin kohdalla.

Pariisin terrori-iskujen jälkeisestä julkisen myötätunnon osoittamisesta kirjoitti aikaisemmin julkaisussamme myös Johanna Vuorelma.

Julkaisu Pariisin iskut ja globaalin myötätunnon jakautuminen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Monet ovat kysyneet, eivätkö ei-länsimaalaiset terrorismin uhrit ansaitse samanlaista huomiota. Miksi Obama ei puhunut ihmiskuntaa kohdanneesta hyökkäyksestä myös Beirutin iskujen kohdalla? Jotkut ovat joutuneet perustelemaan, miksi osoittaa myötätuntoa juuri Ranskalle eikä muille terrorismin kohdemaille.

Länsimaiden kritiikkiä

On selvää, että reaktio liittyy pikemminkin länsimaisuuden ideaan kuin yksittäisten ihmisten tai edes journalistien toimintaan. Tuskin kukaan kysyi, miksi Kiinassa, Brasiliassa tai Keniassa ei kiinnitetty tarpeeksi huomiota Beirutin tai Ankaran iskuihin.

Reaktioissa kiteytyy turhautuminen siihen, mitä länsimaiden nähdään pahimmillaan edustavan: valtaa, tekopyhyyttä, itsekkyyttä ja kyvyttömyyttä empatiaan. Kritiikkiä tulee sekä länsimaalaisiksi että ei-länsimaalaisiksi identifioituvilta tahoilta. Yksi länsimaalaisuuden kiivaimpia kriitikoita on tunnetusti ollut ranskalainen Serge Latouche, joka kuvailee länttä ennennäkemättömäksi hirviöksi.

Teoreettinen suhtautuminen ihmiseen ei lisää myötätuntoa vaan päinvastoin kieltää sen.

Samaan aikaan on kyseenalaistettu ihmisten julkisten suremisrituaalien vahtiminen, josta tulee helposti itsetyytyväistä ”tragediahipsteriyttä”: kuka pystyy osoittamaan välittävänsä jopa sellaisesta kärsimyksestä, josta muut eivät ole edes kuulleet. Entä syövän ja liikenneonnettomuuksien uhrit, eikö heitäkin pitäisi muistaa julkisesti?

Bakhtin ja myötätunto

Julkisen muistamisen ja myötätunnon politiikan epäsymmetrisyys on ongelmallista. On aivan yhtä suuri tragedia menehtyä terrori-iskussa Ankarassa ja Pariisissa. Uhrin sijainti tai ominaisuudet eivät määrittele hänen arvoaan.

On kuitenkin eri asia, kun puhutaan tietyn ihmisen arvosta juuri minulle. Venäläinen filosofi Mikhail Bakhtin on kirjoittanut siitä, kuinka kukaan ei elä eikä pidäkään elää maailmassa, jossa jokaisen ihmisen kuolema vaikuttaa ihmiseen samalla tavalla.

Teoreettinen suhtautuminen kuolemaan kieltää ihmisen ainutkertaisuuden. Tämän pitäisi olla itsestään selvää: läheisen kuolema vaikuttaa aivan eri tavalla kuin tuntemattoman ihmisen kuolema, vaikka molemmilla on yhtäläinen ihmisarvo.

Samaa pätee myös ihmisiin, joita emme välttämättä tunne, mutta joihin meillä on side läheisiemme kautta. Parhaan ystävän äidin kuolema vaikuttaa meihin voimakkaammin kuin tuntemattoman äidin kuolema, vaikka emme olisi tavanneet kumpaakaan.

On monella tapaa ihmeellistä, että pystymme yleensäkään identifioitumaan myös tuntemattomiin ihmisiin, oli se sitten työn, sukupuolen, kansallisuuden, maantieteen, oletettujen arvojen, uskonnon tai etnisyyden kautta. Tunne samankaltaisuudesta voi löytyä lukemattomalla eri tavalla. Saman joukkueen kannattaja tuntuu tutulta, vaikka asuu toisella puolella maapalloa.

Myös Pariisin iskujen aiheuttama tunnereaktio perustuu jonkinlaiseen identifioitumiseen. Voi olla, että Pariisi on kaupunkina tuttu, tärkeä tai lähellä. Tai että ranskalaiset arvot tuntuvat omilta. Tuttuus voi tulla myös siitä, että uhrit olivat viettämässä aivan samanlaista perjantai-iltaa kuin minä.

Ihmisten pelkoa ja surua käytetään hyväksi monien politiikkavaihtoehtojen oikeuttamisessa.

Myötätuntoa osoittavien syyllistäminen on Bakhtinin esittämän osallistuvan ja tuntevan yksilön kieltämistä. Teoreettinen suhtautuminen ihmiseen ei lisää myötätuntoa vaan päinvastoin kieltää sen.

Valtion rooli muistamisessa

On kokonaan toinen asia kyseenalaistaa valtioiden toiminta muistamisen politiikassa. Kirjoitin muutama vuosi sitten siitä, miten valtio kontrolloi kansalaisia kirjoittamalla omien intressiensä mukaista historiaa, ja sitä vastaan voi taistella vain muistamalla. Ei ole yhdentekevää, kenelle pystytetään muistopatsaita.

Juuri valtioiden toiminta myötätunnon politiikassa pitää jatkuvasti kyseenalaistaa. Valtioiden kuuluukin kohdella kansalaisia teoreettisesti. Koko byrokratian idea perustuu ajatukseen ihmisestä eräänlaisena abstraktiona, mikä on yhdenvertaisen kohtelun edellytys.

Valtiot tekevät paljon muutakin kuin vain turvallisuuspolitiikkaa terrorismin kitkemiseksi. Ihmisten pelkoa ja surua käytetään hyväksi monien politiikkavaihtoehtojen oikeuttamisessa. Valtiolla on valtavat resurssit vaikuttaa siihen, minkälaisen roolin terrori-iskut tai sodat saavat virallisessa narratiivissa.

Median yksipuolista uutisointia on syytä kyseenalaistaa, mutta sekään ei ole yksittäinen toimija. Ei ole olemassa länsimaista valtamediaa, joka kieltäytyy uutisoimasta muualla tapahtuvista iskuista. Esimerkiksi suomalaisessa lehdistössä uutisoitiin sekä Ankaran että Beirutin iskuista, joskaan ei samassa mittakaavassa kuin Pariisin kohdalla.

Ihmisten sen sijaan pitää antaa osoittaa julkista myötätuntoa. Vaikka yksityinenkin on poliittista, yksilö ei voi edustaa koko länsimaalaisuuden ideaa. Parhaassa tapauksessa myötätunnon kokemus laajenee koskemaan myös aikaisemmin huomiotta jääneiden iskujen uhreja. Syyllistäminen ja tunnereaktion kieltäminen eivät sitä tee.

Julkaisu Pariisin iskut ja julkinen myötätunto ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.