Susanne Dahlgrenin toimittamassa teoksessa Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla – Nuorten elämää islamin maissa pureudutaan tavalliseen elämänmenoon alueilla, joissa islam on valtauskonto. Lukija saattaa yllättyä, kuinka vähän terrorismi ja sen ympärillä pyörivä keskustelu ovat läsnä niin sanotun perusmuslimin arjessa.

Terrorismin vastaista sotaa on käyty yli 15 vuotta. Loppua ei ole näkyvissä. Kuten Manchesterin terrori-isku jälleen kerran muistuttaa, nuorten muslimien radikalisoitumisesta ja ääri-islamin muodoista on tärkeää keskustella.

Islamin radikaalit ilmentymät muodostavat vakavia haasteita eurooppalaiselle yhteiskuntarauhalle. Samalla terrori-iskut Euroopassa ja muualla ovat johtaneet toimenpiteisiin, jotka pikemminkin ruokkivat terrorismia.

Usein muslimeista puhuttaessa korostetaan heidän uskontoaan ikään kuin kaikkea toimintaa ja ajattelua määräävänä tekijänä. Mutta kuinka suurta roolia islamin radikaalit tulkinnat tai terrorismi lopulta näyttelevät muslimien, ja etenkin nuorten muslimien arjessa?

Kuinka suurta roolia islamin radikaalit tulkinnat tai terrorismi lopulta näyttelevät muslimien, ja etenkin nuorten muslimien arjessa?

Vuoden 2017 Arab Youth Surveyn mukaan Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan nuoriso kokee suurimmaksi haasteeksi Isisin nousun (35 %), työttömyyden (35 %), terrorismin uhan (34 %), hintojen nousun (27 %), epävakauden (19 %), poliittisen johtajuuden puutteen (17 %) sekä demokratian puuttumisen (17 %).

Islamin nimissä tehtyjen terroritekojen syistä ja taustoista tulisikin etsiä ymmärrystä yhteiskunnallisista, sosioekonomisista rakenteista sen sijaan, että tartutaan helppoihin yleistyksiin yli miljardin muslimin uskonnosta.

Susanne Dahlgrenin toimittamassa teoksessa Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla – Nuorten elämää islamin maissa pureudutaan tavalliseen elämänmenoon alueilla, joissa islam on valtauskonto. Dahlgrenin mukaan

”…jos uskontoa ei tutkimusta tehdessä painoteta, se tulee esiin itsestään, luontevassa ympäristössään. Kirjassa korostuu näkemys, että uskonnolla ei aina ole merkitystä maissa, joissa eri uskontojen harjoittajat jakavat saman kulttuurin”.

Islamin tutkiminen ei myöskään ollut Tea Virtaselle ensisijainen kiinnostuksen kohde, kun hän lähti keräämään aineistoa väitöskirjaansa 1990-luvun loppupuolella Kameruniin asettuneista paimentolaisista, mbororoista, ja heidän erilaisista avioliittorituaaleistaan.

Virtanen huomasi, kuinka islam oli vaikuttanut mbororojen rituaaleihin. Etenkin epäonnistuneet rituaalit tarjosivat mahdollisuuksia tarkastella mbororojen tapaa sekoittaa karjanhoitosymboliikkaa ja islamia toisiinsa ja erottautumista muista paikallisista muslimiryhmistä.

Monipuolisessa teoksessa hyvin Lähi-itää ja Pohjois-Afrikkaa tuntevat antropologit kulkevat edesmenneiden suomalaisten kenttätutkimuksen pioneerien, kuten Georg August Wallinin (1811–1852), Edward Westermarckin (1862–1939), Ivar Lassyn (1889–1938) ja Hilma Granqvistin (1890–1972) jalanjäljissä muslimien kodeissa, uskonnollisissa klubeissa, kotibileissä, katuprotesteissa ja kahviloissa ja kuvaavat nuorten shoppailua, juttutuokioita ja läpänheittoa.

Vallitsevien normien ristipaineessa Egyptissä

Samuli Schielke kuvaa artikkelissaan egyptiläisten muslimien arkea, uskonnon roolia ja tulevaisuuden haaveita niin pääkaupungissa Kairossa kuin pohjoisegyptiläisessä kylässä. Hän kuvaa muulid-juhlaa, ramadan-paastoa, romantiikkaa sekä maan poliittista tilannetta.

Schielke kohtaa muslimit, kuten kenet tahansa, ”monimielisinä ja ristiriitaisina ihmisinä” ja keskittyy niihin tutkimuskohteisiin, jotka ovat yhden vahvan mielipiteen sijasta asioista montaa mieltä.

Muslimeja tutkitaankin usein yhtenä kiinteänä homogeenisenä ryhmänä, jota peilataan tutkijan omaan heterogeeniseen ympäristöön ja taustaan. Schielke ei koe islamia sen normaalimpana tai oudompana erityispiirteenä kuin mitä tahansa muuta harrasta elämänasennetta:

”Uskonnon merkitystä ihmisten elämässä ymmärtää usein paremmin, jos antropologista kenttätyötä tehdessään ja kirjoittaessaan ei koko ajan keskity itse uskontoon. Omassa tutkimuksessani olen kiinnittänyt paljon huomiota esimerkiksi rakkaussuhteisiin ja avioliittoon”.

Fatalististen tai determinististen tulkintojen sijaan hän jättää tilaa kohtalolle ja sattumille ja muistuttaa, että ihmiset pystyvät lopulta vaikuttamaan elämäänsä ja tulevaisuuteensa melko rajallisesti.

”Jos olisin vain kysynyt esimerkiksi ’mitä islam sanoo avioliitosta?’ ihmiset olisivat kertoneet minulle, miten asioiden uskonnolliselta kannalta pitää olla. Olisin saattanut päätyä kuvaamaan ihmisten elämää ennen kaikkea sellaisena kuin he nimenomaan uskonnosta puhuessaan haluaisivat sen olevan”.

Nuorten aktivismia Egyptissä tutkinut Henri Onodera korosti tuttavaverkostojen merkitystä Hosni Mubarakin hallintoa vastustaneen Kifaya-liikkeen synnyssä. Nuoret lähtivät poliittiseen toimintaan monesti ystävien kautta. Poliisien pidätykset lujittivat ystävyyssuhteita. Aktivistituttavat ja perheenjäsenet pyrkivät parhaansa mukaan saamaan tietoa pidätettyjen kohtalosta ja olinpaikasta.

Muslimeja tutkitaankin usein yhtenä kiinteänä homogeenisenä ryhmänä, jota peilataan tutkijan omaan heterogeeniseen ympäristöön ja taustaan.

Aktivistinuorten väliset ystävyyssuhteet ja kunnioitus eivät näyttäneet rajoittuvan ideologisiin kysymyksiin. Vaikka eroja ja ristiriitoja nousi esiin arjen eri tilanteissa ja puhekielessä, kommunistit, vasemmistolaiset, liberaalit, muslimiveljeskunnan jäsenet ja tapamuslimit työskentelivät yhdessä yhteisen päämäärän saavuttamiseksi.

Ramadanin aikaan toiset paastosivat, toiset eivät. Osalle paasto merkitsi salaa syömistä ja tupakoimista, toisille olutlakkoa. Monille kyse oli hengellisestä kokemuksesta. Jotkut nauttivat siihen liittyvästä yhdessäolosta.

Sukupuolella oli myös merkitystä. Naisaktivistit tulivat usein varakkaammista yhteiskuntaluokista ja vapaamielisemmistä perheistä. Tämä ei estänyt tiettyjä sukupuolirooliodotuksia ilmenemästä perheen elätykseen ja kodinhoitoon liittyvissä kysymyksissä.

Naisiin kohdistuva seksuaalinen häirintä Kairon kaduilla

Naistutkijat pääsevät usein miehiä paremmin kiinni naisten arkeen. Sukupuoliroolit sisältävät usein monenlaisia tabuja konservatiivisissa islamilaisissa maissa, ja naiset puhuvat mieluummin sisarilleen henkilökohtaisista asioista.

Senni Jyrkiäinen kuvaa artikkelissaan nuorten naisten elämää Kairossa ja Ylä-Egyptissä sijaitsevassa pienemmässä Sohagin kaupungissa. Avioliittoon ja työuraan liittyvien kysymysten lisäksi Jyrkiäinen tutki, kuinka seksuaalisella häirinnällä rajoitetaan naisten liikkumisenvapautta.

Jyrkiäinen kirjoittaa artikkelissaan, että hänellä on häirinnästä Egyptissä myös omakohtaista kokemusta, kuten varmasti monilla maassa vierailleilla ulkomaalaisilla naisilla. Entä miten seksuaalinen häirintä pitäisi ymmärtää? Missä menee flirttailun raja?

Jyrkiäinen käyttää seksuaalisesta häirinnästä egyptiläisen HarassMap-järjestön määritelmää:

”[Seksuaalinen häirintä on] mitä tahansa epätoivottuja seksuaalissävytteisiä sanoja ja/tai tekoja, jotka vahingoittavat henkilön kehoa, yksityisyyttä tai tunteita ja tekevät henkilön olosta epämukavan, uhatun, turvattoman, pelästyneen, epäkunnioitetun, säikähtäneen, loukatun, pelotellun, hyväksikäytetyn, henkisesti loukatun tai objektisoidun”.

Häirintäongelma on levinnyt laajalle Egyptissä ja monissa Välimeren eteläpuoleisissa maissa. Egyptian Center for Women’s Rights -tutkimuskeskus julkaisi vuonna 2008 kyselytuloksen, jonka perusteella 83 prosenttia egyptiläisnaisista oli joutunut kärsimään miesten häiriökäyttäytymisestä. Miehistä taas 62 prosenttia myönsi häiritsevänsä naisia kaduilla.

Jyrkiäinen kuvaa kaupunkien moninaisen yhteiskuntaluokan käsitteen vaikutusta nuorten naisten mahdollisuuksiin luoda erilaisia urbaaneja identiteettejä samalla, kun ”kulutusmahdollisuudet ja vapaa-ajanviettopaikat lisääntyvät”.

Hän muistuttaa yhteiskuntaluokan käsitteen ongelmallisuudesta Egyptissä, jossa ”sosiaaliset luokat ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin selvärajaisia”. Keskiluokkainen kuluttamista ihannoiva elämäntyyli vaatii nuorilta naisilta miehiä enemmän varallisuutta ja suunnitelmallisuutta:

”Juuri nuorten naisten liikkuminen kaduilla on kaikkein rajoitetuinta ja valvotuinta. Äidit soittelevat tyttäriensä perään ja isät ovat vihaisia, mikäli tyttäret eivät ole kotona määrättyyn aikaan. Veljet saattavat valvoa siskojensa pukeutumistyyliä ja rajoittaa näiden käyntiä ulkona. Nuorten naisten liikkumisvapaus onkin pitkälti kiinni perheen joustavuudesta ja tyttärien omista neuvottelutaidoista”.

Koraanista löytyy selkeät ohjeet niin miehille kuin naisille säädyllisestä käytöksestä. Islamin normatiiviset tulkinnat ovatkin Egyptin kaupunkielämän kanssa ristiriidassa, ja vastaus häiriökäyttäytymiseen löytynee uskonnon ulkopuolelta.

Vastuu vieritetään usein naisten kannettavaksi, vaikka Egyptissä astui vuonna 2014 seksuaalisen häirinnän kieltävä laki. Asenteet muuttuvat kuitenkin hitaasti. HarassMap-sovellus käynnistettiin vuonna 2010. Se tarjoaa sosiaalisen median välityksellä alustan, jonne voi raportoida digitaalisesti paikan päältä joutuessaan seksuaalisen häirinnän kohteeksi. Paikka ja aika tallentuvat Egyptin Google Mapsiin.

Kirjan toimittaja Dahlgren toteaa kirjan esipuheessa, kuinka seksuaalirikokset nousivat suomalaiseen keskusteluun turvapaikanhakijoiden määrän kasvaessa. Hänen mielestään ongelmasta ei päästä eroon vähättelemällä ja vaikenemalla. Samalla hän kritisoi raiskausuutisilla elostelevia ”maahanmuuttokriitikoita”.

Joukkoahdistelu (arabiaksi taharrush gama’iyy) kääntyi sosiaalisessa mediassa ja keltaisessa lehdistössä muotoon taharrush game. Ikään kuin kyseessä olisi arabinuorten hauska yhteispeli, joka kuuluu heidän kulttuuriinsa – ja uskontoonsa, tietenkin.

Itämaisiksi kategorisoitujen ihmisten seksuaalisuus on historian saatossa herättänyt mielenkiintoa.

Itämaisiksi kategorisoitujen ihmisten seksuaalisuus onkin historian saatossa herättänyt mielenkiintoa. Usein kuvaukset kertovat pikemminkin kuvaajien omista stereotypioista ja mielihaluista. Milloin orientin asukkaat kuvataan yltiöseksuaalisina olentoina haaremeineen ja vatsatansseineen, milloin ylipidättäytyvinä hunnutettuina tylsimyksinä.

Omassa artikkelissaan Dahlgren käsittelee Jemenissä sijaitsevan satamakaupunki Adenin asukkaiden seksuaalifantasioita ja kokemuksia. Seksi ei ole hänen mukaansa islamissa häpeiltävä asia eivätkä uskonnolliset symbolit aina kerro kaikkea niiden kantajista.

Jo 1980-luvulta lähtien Jemeniä tutkinut Dahlgren on huomannut, ettei seksistä puhuminen ole liberaalissa Adenissa tabu. Ihmiset kertoivat intiimeistä kokemuksistaan varsin mielellään. Tärkeintä oli konteksti: naapurien, sukulaisten ja puolisojen läsnä ollessa seksistä ei puhuttu.

Pippaloita Iranissa, vitsejä Marokossa

Iranista puhuttaessa vanhempi sukupolvi muistaa usein šaahi Mohammad Reza Pahlavin ja tämän perheen glamourin, jota suomalaisissakin ”naistenlehdissä” 1960-luvulla esiteltiin. Nykyisin Iran tunnetaan islamilaisesta vallankumouksesta ja pappisvallasta.

Ulriikka Johansson kuvaa artikkelissaan epävirallista Irania, nuorten juhlimista ja alkoholinkäyttöä. Kotibileissä haastetaan muslimikansalaisen ihannekuva ja kansallismielisyys.

Samalla kun miesten ja naisten välinen kanssakäyminen, alkoholi, huumeet ja monet musiikin muodot ovat maassa kiellettyjä, kotibileitä löytyy ympäri pääkaupunki Teherania ja sen lähiympäristöä.

”Torstai-iltaisin töiden jälkeen tullaan nopeasti paikalle sinne, missä kulloinkin kokoonnutaan, juodaan heti pikku hiprakka, syödään pientä purtavaa ja jutellaan, ja kohta ensimmäiset jo katoavatkin paikalta. Ne joilla ei ole määrättyä aikataulua, voivat ottaa rennommin, mutta koskaan kukaan ei voi täysin rentoutua”.

Vaikka iranilaisnuorison juhlimisen ei pitäisi olla kenellekään yllätys, keksittiinhän viinin juominen Iranin ja Kaukasuksen alueella 7 000 vuotta sitten, ilmiön laajuus saattaa rajoituksineen rikkoa käsityksiä islamilaisesta tasavallasta.

”Poliisiratsioiden takia pitää aina olla valmiina nopeasti sammuttamaan musiikkilaitteet ja hävittämään kaikki kielletty, kuten päihteet, ja pakenemaan paikalta.”

Johanssonin mukaan iranilaisnuoret ihailevat länsimaista kulttuuria, mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan. Hänen ystävänsä tiesivät jopa suomalaisen Children of Bodomin. Avarakatseisuuden nimissä voisikin kysyä, kuinka hyvin persialaista musiikkia tunnetaan Suomessa nuorten keskuudessa.

Fjej Stamboulin artikkelissa ”Tunisian jasmiinivallankumous Sartren aikalaisen silmin” korostuu Pohjois-Afrikan valtioiden historia ja nykyaika. Hän kertoo osallistuneensa 1960-luvulla Tunisin yliopistossa muun muassa Franz Fanonin luennoille. Väitöskirjan ohjaajana toimi kuuluisa orientalisti Jacques Berque.

Muun muassa Michel Foucault opetti Tunisin yliopistossa ”kokonaisen sukupolven eteviä ja edistyksellisiä tunisialaisopiskelijoita”. Foucault teki myös yhteistyötä iranilaisen Ali Shariatin kanssa šaahin valtaa vastaan.

Jos Foucault pettyi vuonna 1967 kuuden päivän sodan liepeillä opiskelijakapinoissa yhdistyviin antisionismiin ja antisemitismiin, tunisialaiset ovat saaneet pettyä niin sanotun ”arabikevään” hedelmiin. Stambouli pysyy silti optimistisena maan nuorison suhteen.

Huumori ja vitsailu auttavat usein vaikeiden asioiden käsittelyssä.

Huumori ja vitsailu auttavat usein vaikeiden asioiden käsittelyssä. Marko Juntunen tarkastelee artikkelissaan Pohjois-Marokon kaupunkiköyhälistön nuorten miesten vitsejä.

”Nauramisessa on siten keskeisesti kyse solidaarisuuden ja yhteenkuuluvuuden tuottamisesta ’meidän’ kesken, mutta kyse on myös ’ulkopuolelle’ rajattujen sosiaalisten ja poliittisten ryhmien rakentamisesta.”

Vitseissä marokkolaisnuoret identifioituvat niin Marokon kuin globaalin poliittisen järjestelmän uhreina. Pääosaa esittää usein kekseliäs kahviloissa aikaansa viettävä marginalisoitu hahmo, joka ylittää yhteiskunnalliset haasteet ja korruption nokkeluutensa avulla. Myös maahanmuuttokysymykset ovat vahvasti huumorissa läsnä: ”Kuka oli Marokon historian ensimmäinen luvaton siirtolainen? Tariq Ibn Ziayd.”

Koska monien Euroopassa tehtyjen terrori-iskujen tekijät ovat syntyneet ja kasvaneet Euroopassa, maanosassa asuvien muslimien arki saattaa kertoa enemmän tekojen motiiveista kuin puhtaasti uskonnosta haetut normatiiviset selitykset.

Nilüfer Göle onkin julkaissut tutkimuksen, jossa tarkastellaan Euroopan muslimien arkea julkisessa ja yksityisessä tilassa. Jälleen kerran lukija saattaa yllättyä, kuinka vähän terrorismi ja sen ympärillä pyörivä keskustelu ovat läsnä niin sanotun perusmuslimin arjessa.

Siksi Dahlgrenin toimittama yleistajuisesti kirjoitettu teos onkin tervetullut tietopaketti, joka on suunnattu yhtä hyvin suurelle yleisölle kuin opiskelijoille ja tutkijoille. On mukava lukea kirjaa, jossa tutkijat reflektoivat omaa suhdettaan tutkimuskohteeseensa sen sijaan, että tekevät kenttätutkimusta ikään kuin vahvistaen omia poliittisesti sävyttyneitä ennakko-oletuksiaan.

Karim Maïche on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksessa TAPRIssa. Hänen väitöskirjansa keskittyy Algerian autonomiseen ammattiyhdistysliikkeeseen ja laajemmin maan kansalaisyhteiskuntaan. Lisäksi Maïchen tutkimusintressit liittyvät Pohjois-Afrikan, Lähi-idän ja Välimeren alueen joukkoliikkeisiin, mobilisaatioon ja kulttuurihistoriaan.

Julkaisu Dahlgren (toim.): Muslimien arjesta terrorismin vastaisen sodan aikakaudella ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ratkaisuna EU-maiden johtajien kokous päätti lisätä huomattavasti EU:n Välimeren rajavalvontaoperaatioiden rahoitusta Lisäksi tiedotusvälineissä on spekuloitu myös mahdollisesta EU:n yhteisestä sotilasoperaatiosta. Nämä ratkaisut ovat kuitenkin riittämättömiä, sillä ne eivät puutu pakolaiskriisin taustalla olevaan konfliktiin.

Muun muassa Italian pääministeri Matteo Renzi on todennut, että ongelman ratkaisu on saada aikaa rauha Libyan taistelevien osapuolten välille. Maan historian huomioon ottaen pysyvän rauhan saavuttaminen sekä vakaan poliittisen järjestelmän rakentaminen tulee Libyassa kuitenkin olemaan vaikeaa.

Libyan konflikti on ollut yksi arabikevään kansannousujen aallon verisimmistä seurauksista. Muammar Gaddafin hallinnon kaaduttua syksyllä 2011 Libya on pysynyt poliittisesti epävakaana, ja maassa toimii useita sotilaallisia ryhmiä. Toukokuusta 2014 lähtien väkivaltaisuudet ja poliittiset levottomuudet ovat kehittyneet uudeksi sisällissodaksi. Maan virallinen hallitus on menettänyt monien alueiden hallinnan, eikä nopeaa ratkaisua ole näkyvissä.

Euroopan kannalta Libyan kriisin pahenemisella saattaa olla pakolaisongelman lisäksi merkittäviä taloudellisia ja turvallisuuspoliittisia vaikutuksia. Libya on ollut merkittävä öljyntuottaja 1960-luvulta lähtien, ja valtaosa tästä öljystä tuodaan Eurooppaan, erityisesti Italiaan. EU:n omien tilastojen mukaan Libya oli vuonna 2013 neljänneksi suurin öljyntoimittaja EU-maihin Venäjän, Norjan ja Saudi-Arabian jälkeen. Laajenevalla sisäisellä konfliktilla, joka uhkaa Libyan öljyntuotantoa, olisi näin suora vaikutus Euroopan energiaturvallisuuteen.

Libyan konfliktin heijastumiset

Jatkuvat sisäiset levottomuudet ja taloudelliset ongelmat ovat jo käynnistäneet naapurimaihin ja Eurooppaan suuntautuvan pakolaisaallon. Euroopan kannalta ongelmallista on se, että Libyan epävakaus on tehnyt siitä loistavan tukikohdan ihmissalakuljettajille. Varsinaisten pakolaisten lisäksi Libyasta on tämän takia lähtenyt Eurooppaan suuria määriä siirtolaisia, jotka ovat lähtöisin muualta Pohjois-Afrikasta.

Erityisesti Tunisiaan on lähtenyt viime vuosina valtava määrä pakolaisia Libyasta. Erään arvion mukaan vuoden 2015 maaliskuuhun mennessä noin kaksi miljoonaa libyalaista oli paennut maasta, suurin osa heistä naapurimaahan Tunisiaan. Tunisian hallinto arvioi kuitenkin jo elokuussa 2014, että maassa oli jo tuolloin lähes kaksi miljoonaa libyalaista. Toisin kuin Libya, Tunisia on arabikevään jälkeen onnistunut kehittämään demokraattisia instituutioitaan, mutta tämä kehitys on vielä alkuvaiheessa, ja Libyan jatkuvat levottomuudet ja pakolaisten määrä muodostavat sille merkittävän taloudellisen ja poliittisen ongelman.

Poliittiseen kaaokseen ajautunut Libya muodostaisi myös uuden tukikohdan terroristijärjestöille, joille Libyan suurten öljyvarojen hallinta merkitsisi myös huomattavaa tulonlähdettä. Tämä lisäisi entisestään epävakautta Pohjois-Afrikassa. Isolta osin kyseinen uhkakuva on jo toteutunut, sillä Egyptin mukaan libyalaiset militantit ovat antaneet apua Egyptissä toimiville islamisteille näiden taistelussa Egyptin turvallisuusjoukkoja vastaan.

Gaddafin vanhan armeijan aseita on levinnyt myös muualle Libyan rajojen yli, muun muassa Maliin. Libyan Isis on jo uhannut myös iskuilla Eurooppaan, eikä tätä uhkakuvaa pidä ottaa kevyesti. Uhasta tekee konkreettisen jo pelkästään Libyan maantieteellinen sijainti ja se, että Isis hallitsee Dernan satamaa ja muita alueita Libyan rannikolla.

Jakaantunut valtio

Viimeisin levottomuuksien aalto alkoi toukokuussa 2014 ja on ajanut Libyan suurimpaan kriisiin vuoden 2011 sisällissodan jälkeen. Maata sisällissodan jälkeen virallisesti johtanut siirtymäajan kansallisen neuvosto oli elokuussa 2012 korvattu uudella kansallisella kongressilla (engl. General National Congress), mutta samoin kuin edeltäjänsä, uusi kongressi ei onnistunut riisumaan eri ryhmittymiä aseista.

Toukokuussa 2014 kenraali Khalifa Haftar aloitti oman sotilasoperaationsa (Operaatio Karama) islamistiryhmiä vastaan. Käytännössä operaatio oli suunnattu myös virallista hallintoa vastaan, ja se julistikin Haftarin toimet laittomiksi. Haftar sai kuitenkin paljon tukea upseereilta, ja monet armeijan yksiköt asettuivat hänen taakseen. Toukokuun lopulla kenraali Haftar ilmoitti hajottavansa kansallisen kongressin.

Heinäkuussa pidettiin vaalit, joissa valittiin uusi Libyan parlamentti, jonka oli tarkoitus korvata kansallinen kongressi. Se monimutkaisti tilannetta entisestään. Islamistiset puolueet, jotka olivat olleet hallitsevassa asemassa kansallisessa kongressissa, hävisivät vaalit, mutta eivät hyväksyneet tulosta. Yhtäkkiä Libyassa oli kaksi vaaleilla valittua, keskenään kilpailevaa kansanedustuslaitosta ja hallitusta. Myös militantit vahvistivat kesällä asemiaan: muutama päivä vaalien jälkeen islamistiryhmittymä Ansar al-Sharia valtasi Benghazin tärkeän satamakaupungin.

Egyptin presidentti Abdel Fattah al-Sisi vetosi jo marraskuussa Yhdysvaltojen ja Euroopan johtajiin, jotta nämä puuttuisivat Libyan tilanteeseen ennen kuin islamistit saavat maassa samanlaisen vahvan jalansijan niin kuin Syyriassa ja Irakissa. Egypti on pitkään tukenut islamisteja vastaan taistelevia libyalaisia joukkoja, ja helmikuussa Egyptin ilmavoimat tekivät iskuja Libyan Isisiä vastaan sen teloitettua 21 egyptiläistä kristittyä. Myös muut muslimimaat, kuten Yhdistyneet arabiemiirikunnat, Qatar ja Turkki ovat tukeneet eri taistelevia osapuolia, ja sisällissota onkin alkanut saada sijaissodan piirteitä.

Syksyn 2014 edetessä Libyan konflikti kiihtyi entisestään eri ryhmittymien taistellessa keskenään strategisesti tärkeiden kohteiden hallinnasta. Tilanne on erittäin kaoottinen, sillä taisteluihin osallistuu lukuisia aseellisia ryhmiä ja eri heimojen aseellisia joukkoja, joiden yhteydet eri osapuoliin eivät aina ole selviä. Vaikka taistelevien osapuolten välille saatiin aikaan tulitauko tammikuussa, Libya on vielä hyvin epävakaa, eikä pysyvää ratkaisua ole näkyvissä.

Libyan menneisyys…

Kun mietitään toimivaa poliittista ratkaisua Libyan vakauttamiseksi, on otettava huomioon se, että maan ongelmien juuret juontavat sen historiasta. Sitä on käytännössä koko sen itsenäisyyden ajan johdettu hyvin autoritäärisesti ja epädemokraattisesti. Valta, samoin kuin vauraus, ei ole koskaan jakautunut tasapuolisesti valtaapitävien suosiessa tiettyjä ryhmiä.

Libya saavutti itsenäisyytensä vuonna 1951 YK:n ohjauksessa, mutta lähtökohdat toimivan valtion rakentamiseksi olivat alusta lähtien heikot. Libya oli harvaan asuttu ja vain yksi prosentti sen pinta-alasta oli viljelyskelpoista. Valtaosa maan miljoonasta asukkaasta eli maaseudulla omilla heimoalueillaan. Tärkeimpiä vientituotteita olivat risiininsiemenet, esparto-heinä sekä romurauta, jota maahan oli jäänyt toisen maailmansodan taisteluiden jäljiltä. Käytännössä maa eli pitkään ulkovaltojen taloudellisen avun varassa.

Libya oli vuoteen 1963 asti löyhä liittovaltio, joka muodostui kolmesta provinssista, Kyrenaikasta, Tripolitaniasta ja Fezzanista. Libyan kuninkaaksi ulkovallat nostivat Kyrenaikan emiiri Idrisin. Hän ei ollut kovinkaan suosittu hallitsija, ja toisin kuin esimerkiksi Marokossa, monarkiasta ei koskaan tullut Libyassa kansallisen yhtenäisyyden symbolia, jota se olisi tarvinnut.

Vaikka Libyalla oli myös kaksikamarinen parlamentti, varsinaista demokratiaa maahan ei koskaan kehittynyt: pian itsenäistymisen jälkeen puolueet kiellettiin ja todellista valtaa maassa käytti kuninkaan lähipiiri. Öljylöydöt nostivat maan nopeasti köyhyydestä, mutta rikkaudet keskittyivät hyvin pienelle ryhmälle, ja korruptio lisääntyi, mikä oli tärkeä osasyy vuoden 1969 vallankumoukseen.

Gaddafin noustua valtaan koko vanha hallintojärjestelmä romutettiin täysin. 1970-luvun alussa muun muassa vastuu paikallishallinnosta sekä tietyistä muista julkisen sektorin aloista siirrettiin niin sanotuille kansankomiteoille. Todellisuudessa valta keskittyi kuitenkin Gaddafille ja hänen tukijoilleen, joita palkittiin poliittisilla ja taloudellisilla eduilla. Gaddafin valta perustui paljolti siihen, että hän suosi tiettyjä heimoja. Tämä pahensi heimojen välisiä jännitteitä, mikä näkyy Libyan nykypäivänkin ongelmissa. Korruptio oli myös merkittävä osa järjestelmää, ja vasta Gaddafin kuoleman jälkeen selvisi, kuinka valtavan miljardiomaisuuden hän oli koonnut.

… ja uusi alku

Vuoden 2011 vallankumous oli monella tapaa uusi alku Libyalle. Tunisiassa vallasta syöstiin vain maata pitkään hallinnut puolue sekä poliittinen johto, mutta hallintorakenteet säilytettiin. Libyassa sen sijaan koko järjestelmän rakentaminen oli aloitettava alusta. Tämä on hankalaa muun muassa siksi, että historia ei tarjoa toimivia malleja. Esimerkiksi vanha liittovaltiojärjestelmä oli erittäin kallis ja tehoton, ja alueille valtaa keskittävä ratkaisu todennäköisesti johtaisi vain heikkoon keskushallintoon ja tuskin lopettaisi eri heimojen välisiä vastakkainasetteluja.

Pitkän aikavälin kannalta vielä ongelmallisempaa on kuitenkin ehkä se, että libyalaisilta puuttuu yhteinen kansallinen identiteetti sekä yhdistävät kansalliset symbolit. Marokossa, Tunisiassa ja Algeriassa kamppailu itsenäisyyden saavuttamiseksi yhdisti uusia valtioita sisäisesti ja synnytti omia sankareita. Taistelu Gaddafin kukistamiseksi yhdisti libyalaisia, mutta tämä yhtenäisyys katosi melko nopeasti voiton jälkeen.

Libya on olemassa virallisesti, mutta tämä ei tarkoita, että valtaosa libyalaisista samaistaa itsensä osaksi yhteistä kansakuntaa. Oma heimo ja sen myötä muodostunut identiteetti on monille paljon tärkeämpi ja läheisempi kuin Libyan valtio, joka vuosikymmeniä merkitsi useille sen asukkaille pelkästään Gaddafin sortohallintoa. Vaikka kaupungistuminen ja yhteiskunnan modernisoituminen ovat osaltaan heikentäneet perinteisiä heimositeitä, ne ovat silti erittäin tärkeitä tämän päivän libyalaisille.

Poliittisesti vakaan Libyan saavuttaminen edellyttää enemmän kuin tämänhetkisten taistelevien osapuolten saamista neuvottelupöytään. Kyseessä olisi hyvin pitkä prosessi, joka tuskin onnistuu ilman ulkopuolista apua, varsinkin jos tavoitteeksi otetaan demokraattisten periaatteiden pohjalle rakentuvan järjestelmän rakentaminen. Kansallisen identiteetin luominen taas on hankalampi ja haastavampi prosessi, joka tulee kestämään vielä pitempään.

Artikkelikuva: mojomogwai / Flickr

Julkaisu Libyan poliittiset haasteet historian valossa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.