Monenkeskisen yhteistyön, sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestelmän ja kansainvälisen oikeuden vahvistaminen kuuluvat Suomen ulkopolitiikan keskeisiin ja pitkäaikaisiin tavoitteisiin. Vaikka YK-politiikkamme ei useinkaan paistattele valokeilassa, Suomi toimii parhaillaan esimerkiksi YK:n ihmisoikeusneuvoston jäsenenä kaudella 2022–24.  Neuvoston tehtävänä on edistää ja suojella ihmisoikeuksia sekä puuttua vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin. 

Suomi hakee YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi kaudelle 2029–30 ja menestyminen turvallisuusneuvoston jäsenvaaleissa edellyttää YK-politiikkamme koordinaation ja prioriteettien terästämistä. Perusteellinen valmistautuminen kampanjaan on tärkeää, sillä edellisen kerran vuonna 2012 Suomi koki karvaan tappion vaaleissa.

Usein jäsenyyksiin valmistaudutaan reilusti etuajassa ja Petteri Orpon hallitusohjelmaan onkin kirjattu tarve Suomen YK-strategian päivittämisestä. Lisäksi tuoreessa Ulkoasianhallinnon uudistus -työryhmän raportissa suositetaan YK-asioiden parempaa yhteensovittamista ja ohjausta.

Monenkeskisessä politiikassa yksikään valtio ei selviä yksin – siksi erilaiset ryhmät ovat olennaisia poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Pohjoismaiden viiteryhmä on ollut Suomelle YK:ssa huomattavan tärkeä jo liittymisajoista lähtien. Tämä siitäkin huolimatta, että ulkopoliittiset asiakirjamme toistavat Euroopan unionin yhteistyön ensisijaista merkitystä monenvälisessä politiikassa. 

Julkaisimme vuoden 2023 loppupuolella vertaisarvioidun tutkimusartikkelin, jossa analysoimme Suomen 2000-luvun YK-politiikkaa pohjoismaisen identiteetin näkökulmasta. Analyysimme perustuu YK-politiikan kannalta merkittävimpien politiikka-asiakirjojen tarkastelun lisäksi keskeisten YK-asiantuntijoidemme haastatteluaineistoon.

Artikkelimme huomioi pohjoismaisen ulottuvuuden merkitystä kaikkien kolmen YK:n peruspilarin näkökulmasta: rauhan ja turvallisuuden, ihmisoikeuksien sekä kehityksen. Tässä jutussa esittelemme artikkelimme keskeisiä löydöksiä.

Pohjoismaisen identiteetin merkitys

Tutkimuksemme tarkastelee yhteisen pohjoismaisen identiteetin merkitystä Suomen YK-politiikassa. Tulkintamme mukaan tätä yhteistä identiteettiä ilmaistaan esimerkiksi yhteisillä tavoitteilla, kannanotoilla sekä tiiviillä yhteistyöllä. Kollektiiviset identiteetit ovat kuitenkin muutoksessa ja usein niiden merkitys on sidoksissa tiettyyn aikakauteen ja laajempiin tapahtumiin.

Aineistomme pohjalta pohjoismainen identiteetti nähdään Suomelle erittäin merkittävänä ja se perustuu ensi sijassa yhteisille arvoille. Vaikka artikkelissa keskitymme pohjoismaiseen identiteettiin, myös eurooppalaisella identiteetillä on ollut tärkeä rooli Suomen YK-politiikan ajurina. Haastatteluissa laajempien ryhmien nähtiin muodostuvan sen perustalta, että niillä on yhteisiä intressejä ajettavana. Se mihin ryhmään valtio lopulta päätyy, vaihtelee asiakysymysten välillä ja eri YK-foorumeilla, kuten ihmisoikeusneuvostossa ja turvallisuusneuvostossa.

Pohjoismainen yhteistyö YK:ssa on vilkasta diplomatian eri tasoilla. Viime vuosina sen voidaan nähdä tiivistyneen entisestään. Yksi tämän yhteistyön näkyvimmistä muodoista on Pohjoismaiden yhteisehdokkuudet ja kiertävä vastuunkantaminen eri elinten jäsenyyksistä. Arjen yhteistyö on luonteeltaan usein varsin epävirallista, joustavaa ja näkymätöntä, paitsi yhteisissä kannanotoissa, joiden määrä on kasvanut monilla YK-foorumeilla. Nykyään Pohjoismaat puhuvat usein yhdessä Baltian maiden kanssa NB8-ryhmänä.

Politiikassa painottuu tasa-arvoajattelu ja naisten sekä haavoittuvimmassa asemassa olevien oikeudet. Näiden lisäksi ympäristö- ja ilmastokysymykset sekä kestävän kehityksen edistäminen ovat Pohjoismaille tärkeitä asiakokonaisuuksia.

Pohjoismainen positiivinen brändi on ollut kaikille ryhmän maille hyödyllinen ja siksi sitä on tietoisesti ylläpidetty. Tästä huolimatta kansalliset resurssit, sitoumukset sekä politiikkaa ohjaavat ideat ovat saattaneet erota maiden välillä. Lisäksi Pohjoismailla on erilaiset suhteet EU:hun ja Natoon, jolla on ollut vaikutuksia myös YK-politiikkaan. Esimerkiksi Norja ja Islanti eivät voi osallistua EU-koordinaatiokokouksiin, koska ne eivät ole EU:n jäsenmaita.

Useat Suomen pitkäaikaiset YK-politiikan painopistealueet ovat Pohjoismaille yhteisiä, kuten konfliktien ehkäisy ja rauhanvälitys, oikeusvaltion kehittäminen sekä ihmisoikeuksien tukeminen ja edistäminen. Politiikassa painottuu tasa-arvoajattelu ja naisten sekä haavoittuvimmassa asemassa olevien oikeudet. Näiden lisäksi ympäristö- ja ilmastokysymykset sekä kestävän kehityksen edistäminen ovat Pohjoismaille tärkeitä asiakokonaisuuksia.

Tutkimuksemme mukaan Suomen YK-politiikka on kehittynyt eri instituutioita korostavasta lähestymistavasta asiakeskeisempään suuntaan. Tämän vuoksi tarkastelemme artikkelissamme kutakin YK-pilaria erikseen.  

Rauha ja turvallisuus

Pohjoismailla oli kylmän sodan aikana merkittävä rooli YK:n rauhaturvaoperaatioissa. Rooli on sittemmin muuttunut olennaisesti, vaikka eräänlainen pohjoismainen rauhanturvaajabrändi on edelleen voimissaan. Brändinä pohjoismainen rauha, joka keskittyy Pohjoismaiden rauhanvälityksen ja konfliktinratkaisun edistämiseen, on ollut viime aikoina esillä myös pohjoismaisen ministerineuvoston agendalla. Puheenjohtajana vuonna 2023 toimiva Islanti on ohjelmassaan korostanut Pohjolan rauhanlähettilään roolia.

Haastateltaviemme mukaan erityisesti Martti Ahtisaaren vuonna 2008 saama Nobelin rauhanpalkinto nosti rauhanvälityksen asemaa Suomen ulkopolitiikassa. Vuonna 2011 rauhanrakennusta ja -välitystä käsiteltiin hallitusohjelmassa ja rauhanvälityksen toimintaohjelmassa keskeisinä prioriteetteina.

Suomi myös perusti YK:n rauhanvälityksen ystäväryhmän Turkin kanssa vuonna 2010 ja asettui tukemaan YK:n poliittisia, pääosin siviileistä koostuvia rauhanturvaamiseen pyrkiviä operaatioita Meksikon kanssa. Suomi on tukenut lisäksi esimerkiksi kaikkein räikeimpiä ihmisoikeusloukkauksia estävää suojeluvastuuperiaatetta ja aseistariisuntaa YK:n kontekstissa.

Euroopan unionin jäsenyys on ajanut Pohjoismaita eri suuntiin kriisinhallinnassa. Suomi on yhdessä Ruotsin kanssa pyrkinyt kehittämään EU:n kriisinhallintakykyä.

Vaikka rauhanturvaamisen pohjoismainen brändi on vahva, on maiden välillä myös paljon kilpailua. Tämä näkyy erityisesti Naiset, rauha ja turvallisuus –päätöslauselmassa. Suomella on keskeinen rooli myös toisessa, tietyn väestöryhmän osallisuutta korostavassa kokonaisuudessa eli Nuoret, rauha ja turvallisuus -päätöslauselmassa.

Euroopan unionin jäsenyys on ajanut Pohjoismaita eri suuntiin kriisinhallinnassa. Suomi on yhdessä Ruotsin kanssa pyrkinyt kehittämään EU:n kriisinhallintakykyä, kun taas Tanska pysytteli yhteisen turvallisuuspolitiikan ulkopuolella vuoteen 2022 asti. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on yhdistänyt sekä Pohjoismaita että lisännyt niiden yhteistyötä Baltian maiden kanssa. Turvallisuusneuvostossa Pohjoismaat ja Baltian maat ovat kuitenkin pääosin toimineet erillisinä ryhmittyminä ja esitelleet omat yhteislausuntonsa.

Ihmisoikeudet

Valtioneuvoston ihmisoikeuspoliittisen selonteon (2021) mukaan Pohjoismaat jakavat yhteiset arvot ja yhtenevän näkemyksen ihmisoikeuksista. Tämä yhtenevyys näkyy YK:ssa maiden tekemissä yhteislausunnoissa. Baltian maat ovat yhtyneet Pohjoismaiden lausuntoihin esimerkiksi ihmisoikeusneuvostossa.

Pohjoismaiden ryhmän tärkeä tehtävä on tukea ja puolustaa YK:n ihmisoikeuselinten ja erityisraportoijien asemaa. Tämä on ollut erityisen tärkeää aikana, jolloin ihmisoikeusnormit ja –kieli ovat tulleet vahvasti haastetuiksi. Lisäksi Pohjoismaat ovat pyrkineet turvaamaan ihmisoikeuspuolustajien eli ihmisoikeuksia rauhanmukaisesti edistävien ja suojelevien henkilöiden asemaa. Ulkoasianhallinto on vastikään päivittänyt puolustajia koskevat ohjeensa.

Pohjoismaille sukupuolten tasa-arvo, seksuaalivähemmistöjen oikeudet sekä alkuperäiskansat ovat olleet tärkeitä yhteisiä teemoja.

Pohjoismaille sukupuolten tasa-arvo, seksuaalivähemmistöjen oikeudet sekä alkuperäiskansat ovat olleet tärkeitä yhteisiä teemoja. EU:ssa näistä teemoista on ollut toisinaan vaikeaa löytää vahvaa yhteisrintamaa joidenkin konservatiivisempien maiden vesittäessä kunnianhimoisia tavoitteita.

Monissa seksuaali- ja lisääntymisterveyttä ja –oikeuksia koskevissa kysymyksissä Pohjoismaat ovat toimineet yhdessä. Suomi on lisäksi edistänyt vammaisten oikeuksia yhdessä koulutuksen ja digitalisaation kanssa. Lisäksi koulutus ja teknologian sekä ilmastonmuutoksen vaikutukset ihmisoikeuksiin ovat olleet Suomen ihmisoikeusneuvostojäsenyyden pääteemoja.

Kehitys

Pohjoismainen identiteetti on Suomelle erityisen tärkeä kehityspolitiikan kysymyksissä, sillä Suomen antama kehitysapu on muihin Pohjoismaihin nähden vaatimatonta. Esimerkiksi Ruotsin ja Norjan panostukset ovat moninkertaisia Suomeen verrattuna. Siksi myönteisen pohjoismaisen identiteetin ylläpitäminen kehityskysymyksissä on Suomelle tärkeää. Vuoden 2021 Kehityspoliittisessa selonteossa Suomi sitoutuu ensisijaisesti vaikuttamiseen pohjoismaisen yhteistyön kautta.

Pohjoismaiden kehityspolitiikat ovat kuitenkin kehittyneet sisäpoliittisista syistä varsin erilaisiin suuntiin 2000-luvulla apumäärien ja kohteiden osalta. Suomen linja on ollut vaikeasti ennustettava, sillä kehityspolitiikkaan on eri hallitusohjelmissa suhtauduttu hyvin eri tavoin. Esimerkiksi Juha Sipilän ja Petteri Orpon hallituskausilla kehitysapua leikattiin. Suomen tekemiä leikkauksia on perusteltu myös vertaamalla kehitykseen muissa Pohjoismaissa.

Kehityspoliittisissa tavoitteissa naisten ja tyttöjen oikeudet ovat vahvasti esillä ja muiden pohjoismaiden tapaan Suomen panostukset YK:n tasa-arvojärjestö UN Womenin toimintaan sekä heikoimmassa asemassa olevien tukemiseen ovat merkittäviä. Kehityspolitiikan painotuksissa on selkeä yhteys muihin YK:n pilareihin, turvallisuuteen ja ihmisoikeuksiin. Kestävän kehityksen toimintaohjelma (Agenda2030), josta YK:n jäsenmaat sopivat vuonna 2015, ohjaa kestävän kehityksen edistämistä vuosina 2016–30. Ohjelman toimeenpanossa Pohjoismaat pyrkivät toimimaan suunnannäyttäjinä.

Pohjoismainen yhteys on vaalimisen arvoinen

Tutkimuksemme osoittaa, että kokonaisuutenaan Suomen YK-politiikan linja on ollut hyvin vakaa ja muuttumaton koko 2000-luvun, mikä nähdään Suomen vahvuutena. Toisaalta mielenkiinto ja panostus YK:hon liittyvissä kysymyksissä on vaihdellut, kuten myös identiteettipainotukset. Eurooppalainen identiteetti oli esimerkiksi voimakas 2000-luvun alkuvuosina, mutta pohjoismaisuus on säilynyt vahvana identifikaation kohteena.

Yhteenvetona voidaankin todeta, että pohjoismaisen identiteetin näkökulma on olennainen Suomen YK-politiikan ymmärtämiselle. Arvojen osalta yhtenäisyys Pohjoismaiden kesken on jopa eurooppalaisuuttakin merkittävämpää. Vaikka eri YK:n pilareiden tai teemojen välillä on eroavaisuuksia, pohjoismaisuus heijastuu yhteisissä arvoissa, asiatavoitteissa, yhteislausunnoissa sekä toisinaan välineellisesti.

Joustavaa, tukevaa ja luottamuksellista suhdetta Pohjoismaiden välillä on arvokasta vaalia epävakaassa maailmantilanteessa. Turvallisuusneuvostokampanjassa Suomi tarvitsee Pohjoismaiden täyden tuen. Mahdollisena neuvoston vaihtuvana jäsenenä Suomi voi myös kansallisen linjansa ohella edustaa laajempia yhteispohjoismaisia intressejä ja luoda jatkuvuutta maiden edustamalle linjalle. 

Kirjoitus perustuu Nordic Review of International Studies –lehden pohjoismaista identiteettiä käsittelevän erikoisnumeron artikkeliin“The United Nations and the Nordic identity: Reflections from the Finnish UN policy in the 2000s”.

VTT, Eurooppa-tutkimuksen dosentti Hanna Tuominen toimii Eurooppa-tutkimuksen yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.

YTT, valtio-opin dosentti Anna Kronlund toimii valtio-opin yliopistonlehtorina Turun yliopistossa.

Artikkelikuva: Chickenonline / Pixabay

Julkaisu Pohjoismainen ulottuvuus on tärkeä osa Suomen YK-politiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuulumisen politiikka on hedelmällistä nähdä kehityskulkuna. Se pyrkii rakentamaan kuulumista yhteisöön määrittämällä samalla, mitkä puolet ovat keskeisiä kuulumisen ja yhteisön jäsenyyden näkökulmasta.

Kuulumisen politiikka tarkoittaa rajojen vetämistä ja sisältää myös kuulumattomuutta – haluttomuutta kuulua yhteisöön tai sen ulkopuolelle sulkemista – ja rajalla tai välitilassa olemista.

Viro ja kuulumisen politiikka

2000-luvun alussa Virosta rakennettiin aktiivisesti Pohjoismaata, joka erottuisi Latviasta ja Liettuasta. Edistääkseen liittymistään Euroopan unioniin Viron poliittinen johto yritti ”irrottaa” Viron neuvostoaikaiseksi yhteisöksi mielletystä Baltiasta ja liittää sen Pohjoismaihin.

EU-jäsenyys muutti pohjoismaisuuteen tähtäävää kuulumisen politiikkaa.

EU-jäsenyys muutti pohjoismaisuuteen tähtäävää kuulumisen politiikkaa. Uusi suhtautuminen on johtanut muun muassa siihen, että entinen eron tekeminen Latviaan ja Liettuaan on nykyisin vaihtunut maiden mukaan ottamiseksi.

Presidentit merkittävinä toimijoina

Presidenttejä voi pitää kansallisen tason kuulumisen politiikan keskeisinä toimijoina. Siksi on syytä tarkastella Viron kolmen presidentin puheita, joissa Pohjoismaita käsitellään suhteessa Viroon, vuosilta 1992–2016.

Viron perustuslain mukaan presidentti edustaa maata kansainvälisissä suhteissa. Lisäksi Lennart Meri (kausi 1992–2001) ja Toomas Hendrik Ilves (kausi 2006–2016) toimivat molemmat ennen presidenttikausiaan sekä suurlähettiläinä että ulkoministereinä. Viron uudelleen itsenäistymisaikaiseen poliittiseen johtoon kuulunut Arnold Rüütel oli presidenttinä vuosina 2001–2006.

Analyysin ulkopuolelle jää Viron nykyinen presidentti Kersti Kaljulaid, jonka kausi alkoi vuonna 2016 syksyllä. Koska hänen kautensa on yhä kesken, hänen puheitaan ei tässä artikkelissa käsitellä.

Katsaus puheisiin

Tätä artikkelia varten analysoiduista 202 puheesta presidentti Ilves on pitänyt 49, presidentti Rüütel 61 ja presidentti Meri 92. Rüütelin toimikausi oli vain puolet Meren ja Ilveksen kausista, joten hän piti puheita suhteellisesti eniten.

Kaikki presidentit käsittelivät puheissaan Viron ja Pohjoismaiden suhteita, mutta intensiivisintä se oli 1990-luvulla ja 2000-luvun alkuvaiheessa. Ilveksen puheiden määrä on pienin sekä absoluuttisin että suhteellisin luvuin.

Aineistosta erottui neljä erilaiseen vuorovaikutukseen perustuvaa kuulumisen muotoa: Viro Pohjoismaana, Viro ei-vielä-Pohjoismaana, Viro Pohjoismaiden naapurimaana ja Viro osana päivitettyä Pohjolaa.

Näin Viro määriteltiin puheissa joko Pohjoismaihin kuuluvaksi tai ei-kuuluvaksi maaksi, tai sitten sen nähtiin olevan rajatilassa tai matkalla kehittymässä Pohjoismaaksi. Pohjoismaat taas nähtiin joko muuttumattomana ja pysyvinä esimerkiksi ilmaston perusteella tai sitten muuttuvina ja kehittyvinä – päivitettynä Pohjolana.

Viro Pohjoismaana

Kun Virosta puhuttiin pohjoismaana, pohjoismaisuus kuvastaa useimmiten maantieteellistä sijaintia ja siitä johtuvia ominaisuuksia, kuten pohjoismaisia vuodenaikoja. Kuten Rüütel kiteyttää:

”Viron luonnossa on paljon pohjoismaista kauneutta: järviä ja soita, metsien hiljaisuutta ja valoisia kesäöitä, talvisin lunta ja jäätä.”

Puheissa puhutaan pohjoismaisten kansojen tiiviistä ja ainutlaatuisesta yhdessäelosta luonnon kanssa. Maantieteellinen sijainti merkitsee samalla kuulumista tietynlaiseen ilmastoon ja ympäristöön, jotka muokkaavat ihmisiä ja yhteiskuntia.

Luonnon lisäksi Viron pohjoismaisuus kytketään (ihmisten) ominaisuuksiin, esimerkiksi ”pohjoismaiseen machouteen”, asiallisuuteen, ahkeruuteen tai pidättyväisyyteen ja hillittyyteen.

Kun korostetaan luontoa, maantiedettä ja muita ihmisistä riippumattomia tekijöitä, Pohjoismaista tulee epäpoliittinen kokonaisuus. Varsinkin 1990-luvulla ”Länteen siirtymisen” kontekstissa tämä epäpoliittinen olotila palveli maan ulkopoliittisia päämääriä.

Viro ei-vielä-Pohjoismaana

Jos Viro ei puheissa vielä ollut Pohjoismaa, se perustuu pitkälti yhteiskunnalliseen kehitykseen. Pohjoismaisuus merkitsee kehittynyttä, arvopohjaista, solidaarista, rehellistä, avointa, arvokasta ja läpinäkyvää hyvinvointiyhteiskuntaa. Viron yhteiskunnallinen kehitystaso taas (toistaiseksi) estää sitä olemasta Pohjoismaa.

Esimerkki molemmista löytyy Ilveksen puheesta vuodelta 2006, jossa hän kommentoi virolaisten odotettavissa olevaa elinikää sanomalla, että naiset ovat melkein Pohjolan tasolla mutta ”miesten elinikä on edelleen itäeurooppalainen”.

Näin Pohjolan vastakohtana toimii Itä-Eurooppa tai vielä voimakkaammin sille ominainen ”Neuvostoliiton jälkeinen saasta”.

Presidentit muistuttavat Viron epäkohdista ja kertovat, että kehittymällä oikeaan suuntaan maa voi ”siirtyä” tavoitellusti Pohjoismaiden joukkoon.

Viro ei-vielä-Pohjoismaana on selvästi vähiten edustettu kaikkien presidenttien puheissa. Sitä käytetään sisäpoliittisesti. Presidentit muistuttavat virolaisia poliittisia toimijoita maan epäkohdista ja kertovat, että kehittymällä oikeaan suuntaan Viro voi ”siirtyä” tavoitellusti Pohjoismaiden joukkoon.

Viro Pohjoismaiden naapurimaana

Määrällisesti suurin kuulumisen muoto, Viro Pohjoismaiden naapurimaana, keskittyy yhdistymisen sijaan yhteistoimintaan. Yhteistyötä tehdään naapureiden tai kumppaneiden kanssa sekä Baltiassa että Pohjoismaissa.

Rinnakkaiseloa tukevat myös ilmaisut, jotka korostavat naapuruutta, ystävyyttä tai kumppanuutta. Presidentit käyttävät määritelmiä kuten ”naapurit Pohjoismaat”.

Kuulumisen politiikan näkökulmasta kategoria on ”kohteliaisuuspuhetta”, jolla varmistetaan olemassa olevia hyviä suhteita.

Tämä kuulumisen muoto rakentaa toisiaan täydentäviä kokonaisuuksia, joiden keskiössä on (monesti Baltian maihin sijoitettu) Viro ja sen vierellä Pohjoismaat. Nämä luokitellaan osaksi suurempaa kokonaisuutta, Itämeren aluetta tai EU:ta, joskus myös yleisemmin Eurooppaa, jopa transatlanttista aluetta tai koko maailmaa.

Viro Pohjoismaiden naapurimaana korostaa mutkatonta alueellista yhteistyötä. Kuulumisen politiikan näkökulmasta tämä kategoria on ”kohteliaisuuspuhetta”, jolla ei etsitä uusia avauksia tai rakenneta alueellisia kokonaisuuksia vaan varmistetaan olemassa olevia hyviä suhteita.

Viro osana päivitettyä Pohjolaa

Puhe Virosta osana päivitettyä Pohjolaa haastaa ajatuksen vain viidestä Pohjoismaasta. Se on esimerkki siitä, miten kuulumisen politiikka pyrkii muokkaamaan vuorovaikutuksen molempia osapuolia.

Presidentit puhuvat esimerkiksi Baltia-Pohjola-alueesta. Lisäksi kerrotaan Itämeren pohjoiskaaresta, joka koostuu Tanskasta, Ruotsista, Suomesta, Virosta, Latviasta ja Liettuasta.

Viimeksi mainitusta kokonaisuudesta käytetään myös nimeä NB (Nordic-Baltic) 6, jonka maat koostuvat EU:hun kuuluvista Pohjois- ja Baltian maista, tai NB 8, johon edellisten lisäksi kuuluvat myös Norja ja Islanti.

Kun 1990-luvulla ”päivityksen” pohjana käytettiin historiallisia kuvioita, Ilveksen puheista esiin nouseva NB 6 tai 8 on nykyiseen toimintaympäristöön räätälöity alueellinen kokonaisuus. Sen tarvetta perustellaan alueen yhteisillä intresseillä.

Moninainen kuulumisen politiikka

Pohjoismaiden merkitystä määritellään puheissa useampien tekijöiden kautta. Niistä yhteiskunnalliset näkökannat jäävät hajanaisiksi. Mikään niistä ei nouse esiin yhtä konkreettisesti ja pysyvästi kuin esimerkiksi ihmisestä riippumattomat pohjoismainen ilmasto tai luonto.

Kuulumisen politiikka ole yksisuuntainen sosialisaatioprosessi, vaan se muokkaa vähintään puheen tasolla myös yhteisöä, johon politiikalla tähdätään.

Puheiden sisällöstä hahmottuu kehityskaari, jossa Viron EU-jäsenyyttä edeltävänä aikana kuulumisen politiikan painopiste on maan kuulumisessa Pohjolaan. EU-jäsenyyden jälkeen pohjoismaisen yhteisön rakentaminen konkretisoituu ja Pohjolaa päivitetään eksplisiittisesti.

Implisiittisesti kuulumisen politiikkaan sisältyy silti kamppailu Pohjoismaiden tunnustuksesta Viron kuulumiselle. Toisaalta myös Pohjoismaiden suunnalta on viestitty tarvetta päivittää viiden maan kokonaisuutta kehittämällä Itämeren alueelle sijoittuvia laajempia yhteisöjä.

Pohjoismaiden haastaminen – varsinkin päivitetyn Pohjolan tapauksessa – osoittaa, ettei kuulumisen politiikka ole yksisuuntainen sosialisaatioprosessi, vaan se muokkaa vähintään puheen tasolla myös yhteisöä, johon politiikalla tähdätään.

VTT Sigrid Kaasik-Krogerus toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa.

Artikkelin alkuperäinen versio on julkaistu otsikolla ”Kuvitellut Pohjoismaat Viron presidenttien puheissa” Idäntutkimus-lehden numerossa 2 vuonna 2017, ja sille on myönnetty Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen seuran (VIETS) parhaan vuosina 2017–2018 lehdessä julkaistun artikkelin palkinto.

Julkaisu Kuulumisen politiikka: Pohjois­maat Viron presidenttien puheissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA julkaisi 16.1.2019 analyysin Lasikaton paradoksit. Analyysin tavoitteena on keskustella siitä, miksi naisten korkeasta työllisyysasteesta huolimatta naisten uralla eteneminen takkuilee Pohjoismaissa.

EVAn johtaja Matti Apunen haastatteli analyysissa ruotsalaista tutkijaa ja kirjailijaa Nima Sanandajia siitä, miksi Suomessa on vähemmän naisjohtajia kuin monissa muissa Euroopan maissa.

EVAn analyysissa esitetään pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakenteiden hidastavan naisten urakehitystä.

Julkaisusta ehdittiin uutisoida otsikoilla kuten ”Nyt löytyi syyllinen naisten heikkoon urakehitykseen: Suomen hyvinvointivaltio”, ”Enemmän naisia huipulle? Näillä keinoilla se onnistuu, eikä sukupuolikiintiö kuuluu listaan” ja ”Tutkija: Hyvinvointivaltion avokätiset tuet passivoivat naisia – hidastaa johtajaksi etenemistä”.

EVAn analyysissa esitetään pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakenteiden hidastavan naisten urakehitystä. Uran hidasteita ovat perhevapaat, palveluiden ostovoimaa heikentävä verotus sekä yrittäjyyttä ja palkkakehitystä vaikeuttava julkisen sektorin monopoli.

EVAn analyysissa esitetään myös vapaan markkinatalouden mukaisia ratkaisuja tähän lasikaton paradoksiksi nimettyyn ongelmaan.

Tässä tekstissä tarkastelemme EVA-analyysin kolmea pääväitettä sekä ratkaisuehdotuksiin liittyviä ongelmia. Kysymme, edistävätkö markkinaliberaalit uudistukset sukupuolten tasa-arvoa suomalaisilla työmarkkinoilla.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio – naisystävällinen hyvinvointivaltio?

EVAn analyysissa esille nostettu kysymys siitä, toimiiko naisystävälliseksi tarkoitettu hyvinvointivaltio itse asiassa naisten uraa haittaavana tekijänä, ei ole uusi.

Tutkijat Hadas Mandel ja Moshe Semyonov ovat tulkinneet, että Pohjoismaissa naiset osallistuvat aktiivisesti työmarkkinoille, mutta eivät työskentele hyvin palkatuissa johtavissa asemissa yhtä usein kuin naiset liberaaleissa talouksissa, kuten Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa. Tätä mekanismia he kutsuvat naisystävällisen hyvinvointivaltion paradoksiksi.

Näihin tutkimuksiin, joista sekä teoreettiset ideat että analyysitapa on omaksuttu, ei kuitenkaan viitata EVA-analyysissa. Analyysi pohjaa Sanandajin kirjaan The Nordic Gender Equality Paradox, jossa ei myöskään viitata alan aiempaan tutkimuskirjallisuuteen.

Naisystävällisen hyvinvointivaltion paradoksia käsittelevään kirjallisuuteen tutustuminen ja viittaaminen veisi myös sen kritiikin lähteille. Aiemmassa tutkimuksessa on käyty kiivasta keskustelua maiden välisistä naisten työhön osallistumisen eroista ja niiden syistä. Tutkijat eivät suinkaan ole yksimielisiä siitä, että pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakenteet vähentäisivät naisten työssäkäyntiä tai vaikeuttaisivat uria.

Seuraavaksi käsittelemme EVAn raportin kolmea pääväitettä.

Perhevapaat vaikeuttavat uranaisten asemaa työelämässä -väite

EVAn analyysin mukaan naiset työskentelevät perhevapaiden vuoksi miehiä vähemmän. Tämä puolestaan vaikeuttaa naisten etenemistä johtaviin asemiin ja vaikuttaa täten negatiivisesti naisten urakehitykseen.

Myös aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa on käsitelty sitä, vaikuttavatko perhepoliittiset etuudet ja irtisanomissuoja korkeasti koulutettujen naisten uralla etenemiseen. Hypoteesin mukaan työnantajat välttelisivät naisten palkkaamista erityisosaamista vaativiin tehtäviin sekä esimies- ja johtamisasemiin, sillä heillä on perhevapaajärjestelmän ansiosta mahdollisuus jäädä pitkille perhevapaille ja osa-aikatyöhön tai muuten panostaa vähemmän uraansa.

Perhevapaajärjestelmän olemassaolo ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki naiset käyttäisivät sitä täysimääräisesti ja samalla tavoin. Suomessa naiset, erityisesti korkeakoulutetut, tekevät hyvin usein kokoaikatyötä, eivätkä korkeakoulutetut naiset pidä pitkiä perhevapaita. Pitkiä perhevapaita pitävät useammin matalammin koulutetut naiset.

Huomioon on syytä ottaa myös laajemmat sosiaaliset ja kulttuuriset muutokset perheissä. Korkeakoulutettujen naisten puolisot käyttävät aktiivisimmin perhevapaita. Miehistä juuri korkeakoulutetut ovat kuluneina vuosikymmeninä lisänneet eniten osallistumistaan lastenhoitoon ja kotitöihin.

Korkeasti koulutettujen naisten työhön osallistumisessa ei ole suuria eroja liberaalien markkinatalouksien ja Pohjoismaiden välillä.

Vertaileva tutkimus on myös havainnut, että korkeasti koulutettujen naisten työhön osallistumisessa ei ole suuria eroja liberaalien markkinatalouksien ja Pohjoismaiden välillä: työllisyysasteet ovat korkeita ja kokoaikatyö yleistä. Myöskään eroja naisten ja miesten johtavissa asemissa työskentelyssä ei pidetä johdonmukaisina tai merkittävinä.

EVAn analyysissakin tehdään vahvoja johtopäätöksiä hieman epäjohdonmukaisista tuloksista. EVAn lasikattomittarin mukaan runsaiden perhevapaiden Ruotsissa on lähes yhtä paljon naisjohtajia kuin Yhdysvalloissa, jossa palkallista äitiyslomaa ei ole.

Lisäksi Baltian maissa on vertailun pisimmät palkalliset vapaat tuoreille äideille, mutta silti vertailun mukaan eniten naisjohtajia on juuri Latviassa. Toisin kuin yllä mainituissa tutkimusartikkeleissa, EVAn analyysissa ei varsinaisesti tutkita asioiden yhteyttä korrelaationa ja kausaliteettina.

Huomionarvoista on sekin paradoksin kritiikki, joka analyysissa on sivuutettu: Pohjoismaisen mallin on nähty tukevan erityisesti matalammin koulutettuja naisia. Julkisesti tuettu, laadukas päivähoito, hyvinvointivaltion tarjoamat työpaikat ja työntekijän oikeus palata työpaikkaansa perhevapaalta (irtisanomissuoja) tukevat kaikkien naisten mutta erityisesti matalammin koulutettujen työllisyyttä, työurien jatkuvuutta ja toimeentuloa.

Pohjoismaisen mallin on nähty tukevan erityisesti matalammin koulutettuja naisia.

Myös yksinhuoltajien köyhyys ja lapsiköyhyys ovat olleet Pohjoismaissa huomattavasti liberaaleja maita vähäisempää. Näin luokkaerot naisryhmien välillä ovat pienemmät Pohjoismaissa ja suuremmat liberaaleissa markkinatalouksissa.

Lasikaton paradoksi keskittyykin siis argumentteihin, joiden mukaan korkeasti koulutetut naiset ovat liberaaleissa markkinatalouksissa saavuttaneet paremman tasa-arvon ”oman vertaisryhmänsä” eli korkeasti koulutettujen miesten kanssa. Vertaileva tutkimuskirjallisuus on huomauttanut, että tämä ”harvojen tasa-arvo” on saavutettu luokkaeroja kasvattamalla.

Kotitaloustyötä tulisi saada ostaa helpommin markkinoilta -väite

EVAn raportissa esitetään toisena väitteenä, että korkean verotuksen vuoksi suomalaisten naisten ei ole useinkaan mahdollista ostaa kotitöitä korvaavia palveluita markkinoilta.

EVAn analyysissa esitetäänkin, että sukupuolten välistä epätasa-arvoa työmarkkinoilla voitaisiin kuroa umpeen kotitalouspalveluiden verokiilan vähentämisen avulla, esimerkiksi kotitalousvähennystä laajentamalla. Samalla nämä naiset työllistävät oletettuja matalammin koulutettuja (maahanmuuttajataustaisia) naisia kotitalouspalvelutalouden kasvaessa suuremmaksi.

Kotitalousvähennys otettiin käyttöön vuonna 1997 tukikokeiluna muutamissa kunnissa ja muualla Suomessa kokeiltiin suoran yritystuen mallia. Valtakunnalliseen verovähennysmallin päädyttiin vuoden 2001 alusta koko maahan, ja suorasta tuesta luovuttiin. Mallia on laajennettu niin, että vuodesta 2005 alkaen vähennyksen saa työstä, joka on tehty esimerkiksi omien, puolison vanhempien asunnossa.

Vaikka suomalaiset naiset ovat osallistuneet palkkatyömarkkinoille jo pitkään, nähdään edelleen ulkopuolisen kotiavun hankinta nimenomaan naisia koskevana asiana. Tämän sukupuolittuneen työnjaon vuoksi kotitalousvähennyksen voidaan katsoa siirtävän eriarvoistavia rakenteita yhä enemmän naisten välille.

Halutaanko edistää korkeasti koulutettujen naisten ja miesten keskinäistä tasa-arvoa naisten keskinäisen epätasa-arvon kustannuksella?

Tämä herättää jälleen kysymyksen siitä, kenen tasa-arvoa ajetaan ja keiden tasa-arvo koetaan tärkeäksi. Halutaanko edistää korkeasti koulutettujen naisten ja miesten keskinäistä tasa-arvoa naisten keskinäisen epätasa-arvon kustannuksella?

Voidaan sanoa, että kotitalousvähennyksestä tulee väylä, jolla tehdä valintoja kotiäitiyteen ”pakottavan” diskurssin ja uraan panostavan naiseuden välillä. Tällainen valinnanmahdollisuus koskettaa usein kuitenkin vain hyvin toimeentulevia naisia.

Kotitalousvähennyksen tuottama käsitys tasa-arvosta jättää marginaaliin esimerkiksi siirtolaistyöntekijät ja vähätuloiset. Ihmiset, joiden tulot ovat liian pienet tai jotka saavat tukea ostettuun palveluun, eivät voi tehdä verovähennystä.

Suomessa SDP ja Sitra ovat esittäneet tähän ratkaisuksi negatiivista tuloveron kaltaista kotitalousvähennysmallia. Siinä kotitalousvähennys olisi pienituloisille suoran tuen ja verohuojennuksen yhdistelmä.

Kotitalousvähennys voi toimia kannustimena esimerkiksi maahanmuuttajataustaisille naisille perustaa omia yrityksiään ja edistää näin omaa taloudellista tilannettaan. Kuitenkin EVAn analyysin oletus siitä, että kotipalveluita tulevat tarjoamaan yhä kasvavissa määrin maahanmuuttajataustaiset naiset, uusintaa paitsi sukupuoleen myös rodullistettuihin ryhmiin ja työntekijöihin liittyviä oletuksia ja saattaa syventää työmarkkinoiden yhä enemmän etnisyyden mukaan hiearkisoituvia rakenteita.

Yksityistäminen parantaa naisten asemaa työmarkkinoilla -väite

Kolmantena pääväitteenä EVAn analyysissa esitetään, että naisvaltaisten alojen yksityistäminen nostaisi naisten palkkoja. Siinä pyritään tuomaan Suomeen Ruotsissa käytyä keskustelua siitä, miten julkisen monopolin purkaminen madaltaisi erityisesti naisyrittäjyyden esteitä.

Yksityistämisen työntekijävaikutuksiin tulee kuitenkin suhtautua kriittisesti ja sukupuolivaikutuksiakin olisi syytä tutkia enemmän. Ruotsissakaan markkinaistumisen vaikutukset eivät ole olleet naisyrittäjien asemaa edistäviä – pikemminkin päinvastoin.

Ruotsalaisessa kunnassa toteutettu valinnanvapausmallin tuominen vanhuspalveluihin osoitti, että suurin osa kunnan kilpailutuksen voittaneista yrityksistä oli suuria ja miesten omistamia ja johtamia yrityksiä. Analyysin mukaan miesten omistamat yritykset tarjosivat kunnassa jopa 97 prosenttia palveluista.

Suomessakin julkisen sektorin palveluita, esimerkiksi siivoustyötä ja muita niin kutsuttuja tukipalveluita, on yhtiöitetty, ulkoistettu ja altistettu kilpailulle 1990-luvun jälkeen. Puhtaanapitotyö on muuttunut tehostamistalouden paineessa yhä vaativammaksi.

Alan tapaustutkimuksen mukaan yhtiöittämisen kaltaiset julkisen sektorin purkamiseen pyrkivät käytännöt voivat johtaa työntekijöiden työehtojen heikkenemiseen. Siinä missä kunta on taannut henkilöstölleen kohtuulliset työehdot ja toimeentulon, voi yhtiömuotoinen voittoa tavoitteleva liiketoiminta luoda painetta työehtojen heikentämiseen.

Koska kunnat tavoittelevat säästöjä, hintakilpailu on kovaa eikä toisin kuin EVAn selvityksessä esitetään johda palkkojen kasvuun vaan saattaa heikentää työehtosopimuksia. Myös työvoimavaltaisilla aloilla yritysten keskeinen kilpailuetu saadaan yleensä palkkakustannusten minimoinnista.

Julkisessa terveydenhuollossa on käytössä kunnallinen yleinen virka- ja työehtosopimus (KVTES), kun taas yksityiset hoivayritykset käyttävät pääosin yksityisen sosiaalipalvelualan työehtosopimusta.

Suomessa yksityistäminen saattaa alentaa naisten palkkatasoa myös terveydenhuollossa ja varhaiskasvatuksessa.

Yksityisen sosiaalipalvelualan työehtosopimuksessa on kohtia, jotka selkeästi heikentävät työntekijän asemaa. Palkat ovat alempia ja vuosilomaoikeudet lyhyempiä. Siksi Suomessa yksityistäminen saattaakin alentaa naisten palkkatasoa myös terveydenhuollossa ja varhaiskasvatuksessa, kuten Suomen lähi- ja perushoitajaliitto SuPerin lakimies Mari Leisti on todennut.

Julkisten palveluiden purkaminen monopoli-argumentilla ei myöskään ota huomioon, että yrityksetkin voivat saavuttaa yritysmonopoliaseman markkinoilla.

Hyvinvointivaltion heikentämisestä työn sukupuolittuneisuuden purkamiseen

Vaikka voinemme olla yhtä mieltä siitä, että naisten urien ja naisjohtajuuden edistäminen ovat tärkeitä tasa-arvotavoitteita, syistä, tulkinnoista ja keinoista vallitsee erimielisyyttä.

Naisystävällistä hyvinvointivaltiota sekä sen paradoksia koskevat keskustelut ovat tärkeitä, sillä ne nostavat esiin monia poliittisia kysymyksiä koskien työn sukupuolittuneisuutta.

EVAn analyysi on kuitenkin hiljainen miesten roolin suhteen. Hoivan kysymyksiä pallotellaan naisryhmältä toiselle, vaikka hoivan kysymykset ovat osa meidän jokaisen elämänkaartamme. Kaikki meistä tarvitsevat intensiivistä hoivaa elämänkaaren alkupäässä ja monet myös loppupäässä sekä muissakin elämänkaaren vaiheissa.

Voitaisiinko miesten ja naisten tasa-arvoa työmarkkinoilla lisätä ilman, että lisätään epätasa-arvoa eri naisryhmien välillä?

Teesi naisystävällisen hyvinvointivaltion paradoksista muistuttaa myös siitä, että naisten uria eivät hidasta perhevapaat sinänsä vaan naisten hoivarooliin liittyvä syrjintä. Syrjintää puolestaan aiheuttaa oletus miesnormin mukaisesta ideaalityyppisestä työntekijästä, jolla ei ole hoivavelvollisuuksia.

Voitaisiinko syrjintää ehkäistä esimerkiksi uudistamalla perhevapaita sekä jakamalla vanhempainvapaiden kustannuksia tasaisemmin miesten ja naisten työpaikkojen välillä? Onko tasa-arvo nollasummapeliä, vai voitaisiinko miesten ja naisten tasa-arvoa työmarkkinoilla lisätä ilman, että lisätään epätasa-arvoa eri naisryhmien välillä? Onko matalasti koulutetun (maahanmuuttaja)naistyövoimareservin luominen siis ainoa tie kohti korkeissa positioissa olevien naisten ja miesten tasa-arvoa, vai löytyisikö tasa-arvoon muitakin reittejä?

YTT, KTM Armi Mustosmäki on yhteiskuntapolitiikan tutkijatohtori Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.

YTM Laura Mankki on sukupuolentutkimuksen väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa, yhteiskuntapolitiikan yliopistonopettaja Itä-Suomen yliopistossa ja tutkija Suomen Akatemian rahoittamassa Lean, Work, Gender -hankkeessa

YTM Tiina Sihto työskentelee projektitutkijana Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikössä (CoE AgeCare, 2018–2025) sekä yhteiskuntapolitiikan väitöskirjatutkijana Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.

Julkaisu Pohjoismainen hyvinvointivaltio: (ura)naisen ystävä vai vihollinen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tammikuussa 2018 piti 20-vuotisjuhlakonserttinsa Põhjamaade Sümfooniaorkester, Pohjoismaiden sinfoniaorkesteri, Viron konserttielämässä paikkansa vakiinnuttanut projektikokoonpano. Orkesterin solistit ja muut muusikot ovat löytyneet vuosien mittaan muodostuneesta kansainvälisestä verkostosta, johon kuuluvat varsinkin Itämeren alue ja entinen Neuvostoliitto. Gaalakonsertin ”kevyestä klassisesta” kootussa ohjelmistossa edustivat pohjoismaista säveltaidetta kaksi tuttuakin tutumpaa teosta – Edvard Griegin ”Vuorenpeikkojen tanssi” ja Jean Sibeliuksen ”Valse triste”.

Orkesterin nimeäminen kuvastaa hyvin sitä, miten virolaisten tapa puhua pohjoismaisuudesta eroaa vaikkapa suomalaisten tavasta. Suomessa ottaisi ”pohjoismainen” orkesteri tehtäväkseen avartaa ja syventää neljän läntisen naapurimaamme (ja kolmen autonomisen alueen) musiikkikulttuurin tuntemusta. Se voisi ehkä anoa ja saada apurahoja tätä tarkoitusta varten. Virossa toimiva orkesteri sen sijaan lienee saanut tämän nimen siksi, että se on yleisön kannalta mielenkiintoisempi kuin monet vaihtoehdot.

”Pohjoismaiden” ei ajatella tässä yhteydessä viittaavan pelkästään Pohjoismaiden neuvoston jäsenvaltioihin; sanan sisältö on vähemmän konkreettinen tai mihinkään velvoittava. Virossa on vähemmän sellaisia rakenteita, jotka antaisivat sisältöä ”pohjoismaisuudelle” ja ohjaisivat käsitteen käyttöä.

Monissa yhteyksissä virolaiset pitävät itseään ”pohjoismaisina”. Tämä koskee varsinkin kulttuuria ja historiaa ja juhlapuheissa esiintyvää, vaikeasti määriteltävää ”mentaliteettia”.

”Joulumaa”

Viron alue on historiansa aikana monin tavoin kytkeytynyt pohjoismaiden poliittiseen ja kulttuuriseen vaikutuspiiriin. Suomi oli tärkeä 1800-luvun virolaiskansalliselle liikkeelle. ”Suomen silta”, kahden kansan läheinen yhteistyö ja jopa poliittinen yhdistyminen, oli eräs kansallisen liikkeen unelmista. Viron itsenäistyessä 1918 keskusteltiin Virossa myös Baltian ja pohjoismaiden federaatiosta.

Suomi valitsi maailmansotien välisen ajan ulkopolitiikassaan pohjoismaisen suuntauksen epävarmana pidetyn reunavaltiopolitiikan sijaan. Muissa pohjoismaissa läheisempi yhteistyö Baltian maiden kanssa ei koskaan tullut ajankohtaiseksi. Molemminpuolinen kiinnostus heräsi vasta niiden uudelleen itsenäistyessä. Viro on sittemmin saavuttanut jäsenyyden tärkeimmissä läntisissä kansainvälisissä organisaatioissa – Euroopan neuvostossa 1993, Natossa ja Euroopan unionissa 2004.

Sekä ennen liittymisiä että niiden jälkeen on virolaispoliitikkojen retoriikkaa leimannut pyrkimys määritellä Viro yksiselitteisesti läntisenä maana – ei siis ”entiseen Neuvostoliittoon”, ”entiseen Itä-Eurooppaan” eikä edes ”Baltiaan” kuuluvana. Näiden alueiden sijaan on nostettu esiin Viron ”pohjoismaisuus” tai ainakin ”pohjoiseurooppalaisuus”.

Tyypillisesti korostetaan mentaliteetin ja kulttuurin yhteneväisyyttä, ei pohjoismaisten yhteiskuntien konkreettisia erityispiirteitä.

Viron pohjoismaisuuden korostajista tunnetuin on varmaan Toomas Hendrik Ilves, joka puhui siitä toistuvasti presidenttikaudellaan (2006–2016) ja jo aikaisemmin, europarlamentaarikkona ja ulkoministerinä ollessaan. Joulukuussa 1999 hän käytti Lennart Mereltä lainattua ”joulumaan” metaforaa – sana viittaa maihin, joissa keskitalven juhlasta käytetään samaa sanaa (jõulud, joulu, jul, Yule) – eli Viroon, pohjoismaihin ja Britanniaan:

”Ikävä kyllä useimmat tai kaikki Viron ulkopuolella puhuvat jostakin ’Baltiasta’. Käsite on mielenkiintoinen, sillä kolmea Baltian maata yhdistävät ainoastaan ulkopuolisten aiheuttamat onnettomat kokemukset: miehitykset, kyyditykset, annektoiminen, neuvostolaistaminen, kollektivisointi, venäläistäminen. Näitä maita ei yhdistä yhteinen identiteetti. […] Haluan osoittaa, että Viro on ollut, ja on, nimenomaan joulumaan osa. […]

Euroopan unionin sisällä on syntymässä pohjoinen identiteetti. Jo nyt kuvaavat ’etelämaalaiset’ virolaisia, ainoaa kansaa, joka on pystynyt murtamaan EU:n ennakkoluulot ’entisiä neuvostoliittolaisia’ kohtaan, ’uusiksi suomalaisiksi’. Rajojen kaaduttua […] yhteiset edut, yhteiset tyylit ja lähestymistavat osoittautuvat yhä tärkeämmiksi.”

Tosin sen jälkeen, kun kaikki kolme Baltian maata liittyivät samanaikaisesti Natoon ja EU:hun, ei enää ole ollut tapana korostaa näin voimakkaasti niiden välisiä eroja.

Muissa suhteissa lainaus edustaa edelleenkin hyvin Viron poliitikkojen pohjolapuhetta. Tyypillisesti korostetaan mentaliteetin ja kulttuurin yhteneväisyyttä, ei pohjoismaisten yhteiskuntien konkreettisia erityispiirteitä. Skandinavia merkitsee tänä päivänä ”etupäässä erään lentoyhtiön valtiollista yhteisomistusta”, Ilves väitti puheessaan Turun yliopistossa 22.4. 2009.

”Uusi pohjoismaa”

Vaikka Ilves ankkuroi pohjoismaisuuden kulttuurin syvärakenteisiin, jokaisen maan alueellinen kuuluvuus näyttäytyy kuitenkin konstruktiona, jonka se voi tietoisesti valita ja jonka tärkein ominaisuus on ulkoinen uskottavuus. Tähän samaan, ulkoista kuvaa ja symboleja korostavaan pohjolapuheeseen kuuluvat myös Viron lehdistössä 2000-luvun alussa ei pelkästään leikkimielellä esitetyt ehdotukset valtiolipun vaihtamisesta ristilippuun ja sanan ”Estland” omaksumisesta maan englanninkielisenä nimenä vakiintuneen muodon ”Estonia” tilalle.

Pohjoismaisuuden toi esiin vuoden 2015 vaaliohjelmassaan Viron edellisen pääministerin, Taavi Rõivasin reformipuolue. Viron tavoitteeksi asetettiin tulla ”uudeksi pohjoismaaksi”, jota luonnehtii kilpailukyky, it-osaaminen ja innovatiivisuus, mutta joka pystyy välttämään ”vanhoja” pohjoismaita luonnehtivan sääntelyn ja byrokratian.

”Uusi” viittaa siihen, että uusliberaalin hallituspuolueen ohjelmaan kuului vähintään Suomen elintason saavuttaminen, mutta ei sosiaaliturvan tai hyvinvointipalvelujen kehittäminen ”vanhojen” Pohjoismaiden tasolle.

Sana ”uusi” viittaakin siihen, että uusliberaalin hallituspuolueen ohjelmaan kuului vähintään Suomen elintason saavuttaminen, mutta ei sosiaaliturvan tai hyvinvointipalvelujen kehittäminen ”vanhojen” Pohjoismaiden tasolle.

Rõivas ja Ilves ovat tietysti molemmat oikeassa siinä, että geopolitiikkaa ja identiteettejä määrittävien käsitteiden sisältö muuttuu. Pohjoismaisuudenkin merkitys on muuttunut.

Pohjoismaiden neuvoston 52. istunnossa Reykjavikissa marraskuussa 2000 käsiteltiin monenlaisia suunniteltuja ja jo käynnistettyjä yhteistyömuotoja Baltiassa ja Luoteis-Venäjällä. Silloin keskusteltiin ehdotuksesta aloittaa neuvottelut Baltian maiden kanssa Pohjoismaiden neuvoston täysjäsenyydestä.

Ehdotusta perustellessaan konservatiivisen ryhmän puhemiehenä toiminut Bo Lundgren kritisoi käsitystä, että pohjoismaisen hyvinvoinnin edellytyksenä olisi korkea veroaste. Globalisaation seurauksena verotusta ja sääntelyä olisi sen sijaan kevennettävä, hän arvioi.

Hänelle vastanneen Göran Perssonin mukaan pohjoismaiset yhteiskunnat olivat moderneja juuri suuren julkisen sektorin vuoksi. Pohjoismainen yhteiskuntamalli oli ”lujasti ankkuroitunut, moderni ja menestyksellinen”. Selkein numeroin 38–17 päättyneen äänestyksen tulos oli, että jäsenyysneuvotteluja ei aloiteta.

”Ohut ja ”syvä” pohjoismaisuus

Kun virolaiset puhuvat itsestään pohjoismaalaisina tai maansa paikasta pohjoismaiden joukossa, ei puhe yleensä tarkoita pyrkimystä hyvinvointiyhteiskunnan pohjoismaiseen malliin. Arkinen pohjolapuhe koskee kulttuurista ja psykologista läheisyyttä.

Pohjoismaita toki myös kritisoidaan: sanomalehdistössä ja internetmediassa ei ole harvinaista törmätä päivittelyyn pohjoismaiden korkeasta verotuksesta ja muista sosiaalidemokratian ja tasa-arvoajattelun todellisista tai kuvitelluista ylilyönneistä.

Politiikassa Viron pohjoismaisuudesta puhutaan positiivisena ryhmäkuuluvuutena, jolle on tärkeätä saavuttaa ulkoinen tunnustus. Pohjoismaisuus nähdään tyypillisesti niin ”ohuena” ja abstraktina ominaisuutena, että sillä voidaan luonnehtia hyvin erilaisia yhteiskuntia – myös Viroa.

Siihen ei toisin sanoen sisälly tietty sosiaalipoliittinen malli, vahva kansalaisyhteiskunta, voimakas tasa-arvoisuuden korostaminen eivätkä muut sellaiset ominaisuudet, mitä muualla yleensä liitetään pohjoismaisiin yhteiskuntiin. Pohjoismaisuus näyttäytyy konstruktiona, jonka vakiintunutta merkitystä on helppo ja Viron kannalta tarkoituksenmukaista muuttaa.

Pohjoismaisuus nähdään tyypillisesti niin ”ohuena” ja abstraktina ominaisuutena, että sillä voidaan luonnehtia hyvin erilaisia yhteiskuntia – myös Viroa.

Nyky-Pohjolan viidessä maassa taas pohjoismaisuus näyttää tähän verrattuna hyvin konkreettiselta ja velvoittavalta. Pohjoismaisuudesta puhuttaessa ovat aiheena politiikan perimmäiset arvovalinnat. Se ankkuroituu meillä paitsi monipuoliseen alueelliseen yhteistyöhön, myös oman yhteiskunnan perusrakenteisiin.

Minkä sitten olisi oltava toisin, jotta Viron ja nyky-Pohjolan käsitykset pohjoismaisuudesta kohtaisivat? Se voisi olla kahdenlaisen kehityksen tulos. Viro voisi omaksua pitkäjänteiseksi tavoitteekseen rakentaa pohjoismaista hyvinvointivaltiota, ja parin vuosikymmenen kuluttua olisivat Pohjoismaat mitä moninaisimmissa yhteyksissä sille kaikkein luontevin viiteryhmä.

Käsitystämme Pohjoismaista muuttaisi myös, jos niitä kohtaisi kaikkia tähänastisia radikaalisti syvempi kriisi, joka tekisi niiden nykyisen yhteiskuntamallin mahdottomaksi ylläpitää. Tuloksena olisi, että ”pohjoismaisuus” menettäisi suuren osan nykyistä sisältöään; käsite olisi taas ”ohut” ja avoin uudelleen määrittelyn yrityksille esimerkiksi kulttuurin, maantieteellisen läheisyyden ja ”mentaliteetin” perustalta.

Kumpikaan kehityskulku ei näytä todennäköiseltä juuri nyt. Pohjoismaiden ja Viron käsitykset pohjoismaisuuden sisällöstä tuskin tulevat kohtaamaan toisiaan aivan lähitulevaisuudessa.

Kirjoitus on osa Viro 100 -sarjaa.

Mikko Lagerspetz on sosiologian professori Åbo Akademissa ja tutkinut muun muassa kansalaisyhteiskunnan kehitystä Virossa ja Itä-Euroopassa.

Julkaisu Viro 100: Viro Pohjoismaana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomi ja muut Pohjoismaat ovat kehittäneet aseidenvientiä valvovaa lainsäädäntöään vuosikymmeniä. Kansainvälisesti meidät mielletään yleensä vastuullisiksi ja luotettaviksi kauppakumppaneiksi, jotka pyrkivät parantamaan asekaupan valvontaa myös kansainvälisesti.

Esimerkiksi Suomi ajoi aktiivisesti neuvotteluita ensimmäisestä kansainvälisestä asekauppasopimuksesta (Arms Trade Treaty, ATT), liittyi siihen muiden Pohjoismaiden tavoin viime vuonna ensimmäisten joukossa ja on ilmoittanut päämääräkseen sopimuksen universaalistamisen.

Silti Pohjoismaidenkin asevientivalvonnasta löytyy puutteita, joilla voi pahimmillaan olla tuhoisia seurauksia.

Kohti vastuullisempaa kansainvälistä asekauppaa?

YK:n yleiskokouksessa huhtikuussa 2013 solmittu ensimmäinen kansainvälinen laillisesti sitova asekauppasopimus on merkittävä askel kohti tavanomaisten aseiden myynnin parempaa globaalia valvontaa. Se on myös yksi asevalvonnan ja YK:n viime aikojen menestystarinoista.

Sopimus astui voimaan viime jouluaattona sen jälkeen, kun ensimmäiset 50 maata olivat ratifioineet sen. Heinäkuuhun 2015 mennessä sopimukseen oli liittynyt lähes 70 valtiota ja 130 muuta oli allekirjoittanut sen. Maiden pitää tulevaisuudessa entistä paremmin varmistaa, ettei niiden myymiä kivääreitä, tankkeja tai ammuksia käytetä ihmisoikeusrikkomuksiin, sotarikoksiin tai terrorismiin eivätkä ne luisu laittoman kaupan ja rikollisuuden piiriin.

Toimiessaan suunnitellun mukaisesti sopimuksen on sanottu luovan aikaisempaa vakaamman toimintaympäristön YK:n ja muiden järjestöjen antamalle humanitääriselle avulle, rauhanturvaamiselle ja konfliktien jälkeiselle rauhan rakentamiselle sekä yhteisesti sovittujen kehitystavoitteiden saavuttamiselle.

Sopimuksen toimeenpanomahdollisuuksia on sen alkumetreillä arvosteltu siitä, että monet suuret asetuottajamaat, kuten Venäjä ja Kiina ovat jättäytyneet sen ulkopuolelle eikä allekirjoittajamaa Yhdysvaltojenkaan odoteta liittyvän siihen täysmääräisesti ainakaan lähitulevaisuudessa. Sopimus tuo odotettua lisäarvoa ainoastaan, mikäli mahdollisimman monet valtiot, pienet ja suuret, aseiden tuottajat ja tuojat eri mantereilla tarkastavat omaa säännöstöään ja liittyvät siihen mahdollisimman pian.

Sopimukseen liittyminen ei vaatinut lakimuutoksia Suomelta tai muilta Pohjoismailta, sillä lainsäädäntömme vastasi sen ja Euroopan unionin yhteisen asevientikannan edellytyksiä jo entuudestaan.

Asevienti otsikoissa

Huolimatta pitkälle kehitetyistä järjestelmistä ja sitoutumisesta asekaupan parempaan kansainväliseen hallintaan Pohjoismaidenkin vientivalvonnassa on havaittavissa ongelmakohtia, eikä skandaaleilta ole vältytty.

Ruotsia on jo vuosia kritisoitu siitä, että se vie sotamateriaalia maihin, jotka ovat tunnettuja vakavista ihmisoikeusloukkauksista tai ovat aseellisen konfliktin osapuolia. Maata on myös syytetty peiteyhtiöiden kautta tehtävästä asekaupasta vientikiellossa olevien maiden kanssa.

Vaikka Tanska itsessään ei juurikaan tuota tai myy aseita, on se merkittävässä asemassa niiden kuljetuksessa, ja tanskalaislaivoista on vuosien saatossa löytynyt yksi jos toinenkin laiton ase- ja ammuslasti, joiden suuntana on yleensä Afrikan itärannikon levottomat alueet.

Norjassa on viime vuodesta asti kohistu tapauksesta, jossa seitsemän entistä sen laivaston demilitarisoitua torpedovenettä löytyi erään piratismistakin syytetyn Nigerian entisen sissijohtajan käytöstä. Kävi ilmi, että käytöstä poistettu kalusto oli myyty britannialaiselle bulvaanille, joka puolestaan oli toimittanut ne edelleen Nigeriaan aseistettavaksi uudelleen.

Suomi on viime aikoina säästynyt suuren luokan vientiskandaaleilta, mutta meilläkin huomiota herättivät erityisesti tarkkuuskiväärien ja muiden sotatarvikkeiden kaupat Bahrainin kanssa juuri ennen arabikevättä ja osittain vielä sen.

Näyttääkin siltä, että nykyiset kansalliset säädökset tai kansainvälisen normiston kehittyminen eivät sellaisinaan estä aseiden aiheuttamaa inhimillistä kärsimystä ja tuhoa. Väärinarviointeja ja virheitä sattuu, ja vaikka ne määrällisesti olisivat häviävän pieni osa päätöksentekoa, on niillä usein kauaskantoisia seurauksia.

Paras lääke niin tahattomiin lipsahduksiin kuin tahallisiin väärinkäytöksiinkin on riskien huolellinen arviointi ennen asevientipäätöstä ja tehtävien sopimusten laajentaminen koskemaan kaupattavien aseiden koko elinkaarta ensimyynnistä loppukäyttöön.

Ongelmana erityisesti uudelleenviennin ja loppukäytön valvonta

Pohjoismaisessa valvonnassa parannettavaa olisi erityisesti juuri tässä kerran myytyjen aseiden mahdollisen uudelleenviennin valvonnassa: nykyisellään vietyjen aseiden loppukäyttöä ei systemaattisesti valvota, eikä vientilupaa myönnettäessä aina vaadita ostajalta sitoomuksia rajoittamaan tuotteiden mahdollista uudelleenvientiä.

Tämä mahdollistaa pohjoismaisten aseiden päätymisen asekauppasopimuksen vastaisesti esimerkiksi konfliktialueille, ihmisoikeusrikkojille tai muille käyttäjille, jotka eivät suoraan voisi ostaa pohjoismaisia puolustustarvikkeita.

Pohjoismaiden tulisikin sisällyttää jälleenvientiä ja loppukäyttöä säätelevät ehdot kaikkiin vientilupiinsa. Jotta loppukäyttösopimusten ja niitä koskevien asiakirjojen noudattamista voitaisiin paremmin valvoa ja parantaa, Pohjoismaiden tulisi myös laajentaa tuotteiden toimittamisen jälkeisten satunnaistarkastusten tekemistä.  Näin voitaisiin varmistaa, että viedyt tarvikkeet ovat niille tarkoitetuilla käyttäjillä.

Tällä hetkellä tarkastuksia suoritetaan hyvin harvoin ja vain tietyissä maissa. Jatkossa käytäntöä olisi hyvä aktivoittaa ja ulottaa se koskemaan myös pitkäaikaisia ja luotettavaksi koettuja kauppakumppaneita. Koska tarkastusten tekeminen vaatii resursseja, voisi yhteistyötä harkita esimerkiksi Pohjoismaiden tai muiden EU-edustustojen kesken.

Kattavalla ja avoimella päätöksenteolla saadaan aikaan muutoksia

Toimiakseen tehokkaasti kansalliset vientivalvontajärjestelmät vaativat teknistä osaamista, tiedonvaihtoa ja avoimuutta. Rakenteita ja toimintatapoja täytyy myös tarvittaessa arvioida ja muuttaa.

Puolustustarvikkeiden ja siviiliaseiden vientivalvonnan keskittämisellä yhden lupaviranomaisen vastuulle näyttäisi olevan monia myönteisiä vaikutuksia voimavarojen optimoinnista valvonnan selkeyttämiseen ja riskiarvioinnin kattavuuden takaamiseen.

Samaan aikaan, kun kansainvälisesti ollaan kehittämässä vientivalvontaa kohti yhden lupaviranomaisen järjestelmää, jakautuu valvontavastuu Suomessa vielä vankasti usean eri lupaviranomaisen välille.

Pohjoismaiset esimerkit osoittavat, että parlamentaarinen valvonta esimerkiksi puolustustarvikevientiin erikoistuneen parlamentaarisen komitean tai muiden säännöllisten keskusteluiden kautta on hyvä tapa varmistaa edustuksellisen demokratian toteutuminen kansallisessa asevientipolitiikassa.

Asevientivalvonnan edustuksellisuutta voitaisiin parantaa edelleen lisäämällä viennin avoimuutta erityisesti tilastoinnin ja raportoinnin osalta. Suomi on Pohjoismaista ainoa, joka ei ole sähköistänyt vientilupien hakujärjestelmäänsä. Läpinäkyvyyttä voitaisiin lisätä myös pitämällä järjestelmällisesti kirjaa sekä myönnetyistä luvista että itse viennistä.

Myös nykyinen tuotteiden jako sotilas- ja siviilikäyttöön luo potentiaalisia porsaanreikiä asevalvonnan asetuksiin. Aseiden vienti siviilikäyttöön voi asianmukaisen valvonnan puuttuessa johtaa samanlaisiin kärsimyksiin ja rikkomuksiin kuin sotilastuotteiden vienti.

Koko asekaupan kaaren kattavaan riskiarviointiin tulisi myös aina sisällyttää kattava analyysi samalle loppukäyttäjälle tai samaan kohteeseen aiemmin haetuista luvista.  Vastaavasti tilastoihin tulisi sisällyttää kaikki luvitetut tavanomaiset aseet mukaan lukien sekä puolustustarvike- että siviilivienti.

Kansainvälisen asekaupan tulevaisuuden haasteet

Viime vuosina vahvistunut tietoisuus asekauppojen tahattomista negatiivisista seurauksista ja niiden hallitsemattoman käytön aiheuttamista kärsimyksistä on osunut ajallisesti yhteen puolustusteollisuuden jatkuvan kansainvälistymisen kanssa: länsimaiden puolustusbudjetit ovat supistuneet samalla, kun aseiden kysyntä esimerkiksi kehitysmaissa ja Aasian nousevissa talouksissa on jatkuvassa kasvussa.

Riskinä on, että tulevaisuuden asekauppa jakautuu yhä enemmän kahtia: samalla kun osassa maita pyritään asekauppasopimuksen vaatimaan vastuulliseen ja avoimeen kauppaan, kehityksestä irti sanoutuneet maat jatkavat vanhaa, reaalipoliittiseen strategiaan nojaavaa aseistustaan ja harmaa kauppa rehottaa.

Pohjoismaitakin on kritisoitu niiden viimeaikaisista päätöksistä viedä yhä enemmän sotatarvikkeita epävakaille alueille ja epädemokraattisiin maihin, oletettavasti pääosin oman puolustusteollisuutensa tukemiseksi. Toisaalta niiden aktiivinen mukanaolo asekauppasopimuksessa sekä esimerkiksi Ruotsissa hiljattain esitetty ehdotus aseviennin demokratiakriteeristöstä osoittavat, että asekaupan eettisyys ja myynnin pitkäaikaiset seuraukset ovat – kuten pitääkin – tärkeitä pohjoismaisen vientivalvonnan elementtejä. Jotta niiden kehittämisen konkreettiset tulokset näkyisivät inhimillisen kärsimyksen vähenemisenä, tulee pohjoismaisenkin aseviennin valvontaa edelleen kiristää ja laajentaa.

Artikkeli perustuu SaferGloben hiljattain julkaisemaan Nordic Arms Transfer Controls and the Arms Trade Treaty: Strengths and Challenges –tutkimukseen, jossa vertaillaan Pohjoismaiden asevientivalvontajärjestelmiä. Sen tarkoituksena oli löytää Pohjoismaista hyviä asevalvonnan käytäntöjä ja työkaluja vastaamaan asevalvonnan tulevaisuuden haasteisiin sekä tukea globaalilla tasolla kansainvälisen asekauppasopimuksen toimeenpanoa.

Julkaisu Pohjoismaisia aseita myydään eteenpäin konfliktialueille ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pääsiäispyhien jälkeen Nato ja turvallisuuspolitiikka ponnahtivat jälleen agendalle. Carl Haglundin (r.) yhdessä muiden pohjoismaisten puolustusministerien kanssa allekirjoittama turvallisuuspoliittinen kirjoitus julkaistiin perjantaina 10.4. norjalaisessa Aftenpostenissa ja lauantaina muun muassa Dagens Nyheterissä ja Hufvudstasbladetissa. Helsingin Sanomat julkaisi epävirallisen suomennoksen 12.4.

Millaisen vastaanoton puolustusministerien kirjoitus on saanut ja miten reaktiot vastaavat kirjoituksen sisältöä? Mitä kirjoituksen julkaisemisen aiheuttama kohu kertoo Suomen turvallisuuspoliittisesta johdosta ja suhteista?

Venäjä-vastainen provokaatio?

Venäjän ulkoministeriö kommentoi tuoreeltaan ja ärtyneenä pohjoismaisten puolustusministerien kirjoitusta. Venäjä tulkitsi kirjoituksen olleen yhteispohjoismainen aggression osoitus Venäjää vastaan kahdella tavalla. Ensiksi he pitivät yhteispohjoismaalaisen puolustusyhteistyön tiivistymistä historiallisena jatkumona, mutta arvioivat sen muuttuneen aiemmasta poiketen Venäjän vastaiseksi toiminnaksi. Toiseksi Venäjä katsoo, että Suomi ja Ruotsi ovat siirtymässä yhteistyön varjolla pois liittoutumattomuuden tieltä voimakkaasti kohti Natoa.

Venäjän tulkintaa ei voi pitää yllätyksenä, onhan maan poliittinen johto nähnyt Euroopan unionin maat vastapuolena itselleen erityisesti Ukrainan kriisin myötä. Pääministeri Alexander Stubb (kok.) suhtautui tuoreeltaan venäläisten kannanottoon tyynesti ja peräänkuulutti malttia. Hänen mukaansa Suomi tekee jatkossakin turvallisuuspoliittiset valintansa itsenäisesti eikä venäläisten kommenteista tule provosoitua.

Tutkijat pitivät kirjoitusta uudentyyppisenä pohjoismaisen puolustusyhteistyön linjauksena. Professori Hanna Ojasen mukaan Venäjä ei ole aiemmin ollut yhtä selvästi pohjoismaisen puolustusyhteistyön vaikuttimena. Aleksanteri-instituutin Markku Kivisen mukaan pohjoismaiset puolustusministerit provosoivat Venäjää itse omalla kirjoituksellaan, jossa Pohjoismaita vedetään ”lähemmäs ikään kuin Ukrainaa.”

Tiivistyvää yhteistyötä, ei pullistelua

Tiukimpien kommenttien perusteella puolustusministerien teksti oli eräänlainen Suomen ja Ruotsin Nato-tien viimeisten lukkojen avaus, jopa provokatiivinen askel Pohjoismaiden Venäjä-politiikassa. Mistä puolustusministerit siis kirjoittivat?

Kirjoitus on pitkälti toteava, ei missään nimessä hyökkäävä tai provokatiivinen teksti Pohjoismaiden puolustusyhteistyön tiivistämisestä. Kirjoituksen alussa viitataan Krimin laittomaan miehitykseen ja Ukrainan tapahtumiin ja todetaan Venäjän toimien olevan suurin haaste eurooppalaiselle turvallisuusjärjestykselle (den största utmaningen mot den europeiska säkerhetsordingen). Hanna Ojasen kommenteissaan viittaamaa keppiä tarjotaan toteamalla, että uuteen normaalitilaan (ett nytt normalläge) täytyy sopeutua, eikä voida ajatella asioiden olevan ennallaan (business as usual).

Puolustusministerit kertaavat lyhyesti Venäjän toiminnan aiheuttavan epävakautta Itämeren alueella ja toteavat maan toiminnan pyrkivän aiheuttamaan erimielisyyksiä sekä maiden välille että EU:n ja Naton kaltaisten organisaatioiden sisälle (ryska — politiska manövrerandet syftar till att så split mellan länder och inom — EU och Nato). Venäjää syytetään toki melko suoraan epävarmuuden lisäämisestä myös Itämeren alueella, mutta todennettavien esimerkkien, kuten sotilaslentokoneiden pimeiden lentojen, kautta.

Puolustusministerit viittaavat Arvidsjaurin tapaamiseen, jossa he ovat sopineet parantavansa pohjoismaista yhteistyötä lähialueiden turvallisuustilanteen seuraamisessa. Kirjoituksessa luodaan kuvaa tiivistyvästä pohjoismaisesta yhteistyöstä sotilaskoulutuksessa, harjoituksissa, hankinnoissa ja tiedonjakamisessa.

Natoon viitataan kirjoituksessa yhteistyökumppanina ja korostetaan pohjoismaisen yhteistyön tiiviyttä perustavista puolustuksellisista eroista huolimatta. Toisin kuin mediakohun ja Venäjän vastalausunnon perusteella voisi olettaa, kirjoitus ei ole Nato-kannanotto.

Päinvastoin, se vahvistaa Suomen ja Ruotsin parin vuosikymmenen puolustuspoliittisen linjan yhden peruskiven – kansainvälisen yhteistyön Naton kanssa. Kirjoitus toteaa, että pohjoismainen yhteistyö täydentää EU:n ja Naton piirissä tehtävää turvallisuuden vahvistamista. Näin yhteispohjoismaista yhteistyötä voi pitää loogisena jatkumona kahdenväliselle toiminnalle Ruotsin kanssa.

Vaalisoppa kiehuu – kuka johtaa turvallisuuspolitiikkaa?

Kohu kertoo enemmän suomalaisen turvallisuuspolitiikan johtajuusvajeesta tai ainakin työnjaon epäselvyydestä. Ehkä se voi kertoa jotain myös luottamuksesta eri toimijoiden välillä. Puolustusministeri Haglund ei informoinut kirjoituksesta etukäteen tasavallan presidenttiä tai ulkoasiainvaliokuntaa. Myöskään puolustusvaliokunnalla ei ollut kirjoituksesta mitään ennakkotietoa.

Vaalien ollessa aivan kulman takana Haglundin toimia on näyttävästi kritisoitu. Perussuomalaiset valiokuntapuheenjohtajat Jussi Niinistö ja Timo Soini ovat todenneet, että Haglundin arviointikyky petti tilanteessa ja hänen olisi pitänyt informoida muuta poliittista johtoa ennen kirjoituksen julkistamista.

Sekaannus turvallisuuspoliittisessa viestinnässä ei ole Suomessa uusi ilmiö. Tuoreessa muistissa on Ämarin lentoharjoitukseen liittynyt kohu, joka johti presidentin harvinaiseen tiedotustilaisuuteen siitä, ettei hän tiedä asiasta yhtään mitään. Presidentti Sauli Niinistö on kommentoinut asiaa lyhyesti ja esittänyt, että asiasta olisi ollut hyvä keskustella ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa.

Kiristynyt kansainvälispoliittinen tilanne on saanut suomalaiset poliitikot ja median varpailleen. Venäjään ja turvallisuuspolitiikkaan liittyviä kysymyksiä seurataan mikroskoopilla, pieneenkin epäloogisuuteen tai ristiriitaan tartutaan. Voi pitää sikäli huolestuttavana, että Suomen poliittisessa johdossa näyttää olevan tällaisia epäloogisuuksia ja ristiriitoja.

Monenlaiset spekulaatiot ja teoriat ovat mahdollisia, kun yhteistä luottamusta ei ole. Julkisuudessa on jälleen saatu kuva siitä, että Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on useammat rattaat eikä karavaani tunnu olevan kenenkään hallinnassa. Tällaisessa tilanteessa kohut voivat paisua suuriin mittasuhteisiin, jolloin alkuperäinen kysymys on vaarassa unohtua.

Mitä puolustusministerien kirjoitus kertoo?

Ja juuri niin on käymässä nytkin. Pohjoismaisten puolustusministerien kirjoituksen sisältö uhkaa jäädä keskustelussa sivurooliin. Toimittaja Unto Hämäläinen kysyi Perässähiihtäjä-blogissaan 13.4., mitä puolustusministerien kirjoitus kertoo.

Kirjoitus ei kerro Suomen ja Ruotsin Nato-tien lanaamisesta, sillä kirjoitus korostaa puolustusratkaisuiden erilaisuutta (med utgångspunkt i olika organisationstillhörigheter) ja Naton roolia yhteistyökumppanina (inom ramen för EU och Nato). Pelkästään tekstin lukemalla ei voi sanoa, että Suomen tai Ruotsin turvallisuuspolitiikassa olisi tapahtunut mitään suuria muutoksia. Pohjoismaisen yhteistyön tiivistämistä kuvailtiin jo vuoden 2012 selonteossa, ja kirjoitus on enemmän vastaus lisääntyneelle epävakaudelle lähialueilla.

Kyse ei ole vain Venäjästä, vaan myös esimerkiksi Isisin vaikutuksesta sisäiseen ja ulkoiseen turvallisuuteen. Kirjoitus esittää pohjoismaisen mallin vastauksena tähän epävakauteen eikä toimi minkäänlaisena provokaattorina. Se ei ole proaktiivinen, vaan pikemminkin reaktiivinen kirjoitus.

Julkaisemisen ajoitus vaalien alla lienee sekin enemmän sattumaa kuin tarkkaan harkittua poliittista peliä Haglundilta. Tuoreiden reaktioiden pohjalta on hankala nähdä, kuinka kirjoituksen julkaiseminen olisi ainakaan edesauttanut RKP:n vaalikampanjaa.

Eniten kirjoitus – ja eritoten mylly sen ympärillä – kertovat siitä, että Suomen turvallisuuspoliittisessa johdossa vallitsee jonkinasteinen luottamuspula ja sekaannus. Toimijoilla ei ole tietoa toistensa tekemisistä ja karavaanilta tuntuu puuttuvan johtaja.  Tällainen sekavuus ruokkii epävarmuutta Suomen turvallisuuspoliittisen linjan perusteista.

Erityisen vaikeaksi näyttää muodostuvan suhde Natoon ja muihin Pohjoismaihin, vaikka molemmat ovat jo pitkään olleet Suomen keskeisiä yhteistyöryhmittymiä. Keskustelua turvallisuuspolitiikasta ei pidä vaimentaa, mutta viralliset linjanvedot pitäisi esittää selkeämmin ja yksituumaisemmin.

Korjaus 13.4.2015 19:48: Lisätty linkki presidentti Niinistön kommentista.

Julkaisu Luottamusvajetta turvallisuuspoliittisessa johdossa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.