Vastuu on sanana merkitykseltään paradoksaalinen. Se saa asiayhteydestään riippuen joko positiivisia tai negatiivisia merkityksiä. Politiikassa, jossa kieli on avainasemassa, sanojen monitulkintaisuus on eduksi. Silloin merkityksistä voidaan neuvotella.

Tekstini pohjautuu Helsingin yliopiston LanCris-tutkimusprojektissa meneillään olevaan tutkimukseen. Vertailemme vastuu-sanan käyttöä Britannian, Italian ja Suomen parlamentaarisessa kielenkäytössä kriisiaikana. Tässä tekstissä paneudun sanan käyttöön Suomen eduskunnan täysistunnoissa.

Kieli on poliitikon tärkeimpiä työkaluja

Vaikka neuvottelut ja sopimukset suljettujen ovien takana ovat politiikassa tärkeitä, niillä ei vakuuteta suurta yleisöä. Sen sijaan viestinnällisin keinoin ja kieltä strategisesti käyttämällä voidaan pyrkiä muokkaamaan niin muiden päätöstentekijöiden kuin suuren yleisönkin mielipiteitä.

Kielenkäyttö myös peilaa maailmankuvan tai yleisen mielipiteen muutoksia. Kieltä tutkimalla onkin mahdollista saada lisätietoa suurten muutosten taustavaikuttajista.

Vastuun pallottelu on eduskunnan puheenvuoroissa yleistä. Vastuu on poliittinen sana, jolla samaan aikaan syytetään, kehotetaan toimintaan tai perustellaan vallankäyttöä. Esimerkiksi kriisiaikana vastuista neuvottelu on keskeistä. Vastuun määritelmä saattaa kuitenkin jäädä tulkinnanvaraiseksi.

Vastuu on metaforisesti käytetty sana

Suomen kielessä, kuten monissa muissakin kielissä, vastuu-sanaa käytetään metaforisesti eli kuvaannollisesti, jolloin abstrakti käsite on helpompi ymmärtää. Vastuuta ei voi koskea, mutta kielessämme se kuitenkin esitetään konkreettisena asiana, jota voi esimerkiksi kantaa.

George Lakoffin ja Mark Johnsonin kehittämän konseptuaalisen metaforateorian mukaan ajattelumme on rakentunut joidenkin perustavanlaatuisten metaforien varaan. Nämä metaforat voivat olla kulttuuri- ja kielisidonnaisia. Ne ovat niin arkipäiväisiä, että emme edes ajattele niiden olevan metaforisia.

Vastuu voi myös painaa, mikä konkretisoi vastuuta jopa taakaksi: taakan kantaminen on sankarillinen teko. Sen sijaan vastuun pakoilua tai väistelyä ei katsota hyvällä.

Länsimaisessa kulttuurissa ajattelemme esimerkiksi, että elämä on matka. Kuljemme kohti tulevaisuutta, kun taas menneisyys on jäänyt taakse. Toinen perustavanlaatuinen metafora on ”enemmän on ylös”, jota hyödynnetään esimerkiksi kuvituksissa. Kun havainnollistetaan kahden eri rahasumman eroa, näytetään kaksi erikokoista kolikkopinoa: mitä korkeampi pino, sitä enemmän rahaa.

“Kantakaa vastuuta!” on yleinen välihuuto eduskunnan täysistunnoissa oppositiosta. Ilmaus on metaforinen, sillä siinä vastuu esitetään konkreettisena, kannettavissa olevana asiana. Vastuu voi myös painaa, mikä konkretisoi vastuuta jopa taakaksi: taakan kantaminen on sankarillinen teko. Sen sijaan vastuun pakoilua tai väistelyä ei katsota hyvällä.

Vastuun paradoksaalinen merkitys

Vastuun positiivinen merkitys liittyy luottamukseen. Henkilö, joka ajatellaan luottamuksen arvoiseksi, saa vastuuta. Esimerkiksi kansanedustajien voidaan ajatella nauttivan tällaista luottamusta: heillä on vastuu tehdä päätöksiä ja antaa niihin perustelut.

Negatiivinen vastuu astuu kuvaan silloin, kun päätöksistä syntyy negatiivisia seuraamuksia. Silloin etsitään tahoa, jota voidaan syyttää.

Negatiivista vastuuta voi joutua kantamaan myös välillistä seuraamuksista. Välillisten vastuiden määrittely on kuitenkin vaikeaa. Esimerkiksi poliittisten päätösten seuraamukset saattavat tulla näkyviin vasta vuosien päästä, kun hallitus on ainakin jo kertaalleen vaihtunut.

Vastuun positiivinen merkitys liittyy luottamukseen. Henkilö, joka ajatellaan luottamuksen arvoiseksi, saa vastuuta. Esimerkiksi kansanedustajien voidaan ajatella nauttivan tällaista luottamusta.

Tästä huolimatta eduskunnan puheenvuoroissa negatiivista vastuuta sysätään niin nykyiselle kuin aiemmillekin hallituksille. Hallituspuolueen edustajat syyttävät edellistä hallitusta, mutta ottavat positiivista vastuuta itselleen. Oppositiossa taas vähätellään aiempien hallitusten päätösten vaikutusta nykytilanteeseen.

Esimerkiksi kokoomuksen kansanedustaja Tere Sammallahti puolusti hallituksen luonto- ja ilmastopolitiikkaa puheenvuorossaan eduskunnan täysistunnossa 5.6.2024: ”Porvarihallitus siis tekee kaiken sen, mikä teiltä jäi tekemättä. Porvarihallitus kantaa vastuun, jota te juoksette karkuun. Menkää itseenne.”

Nykyinen hallitus ei Sammallahden mukaan pelkää vastuun tuomaa taakkaa. Sen sijaan hän esittää hallituksen sankarina, joka tekee sen, mitä muut eivät uskalla. Samalla hän perustelee tiukkoja päätöksiä vastuullisuudella.

Poliittisen vastuun kantamisella on konkreettisia seurauksia

Kun toimittaja kysyy johtavassa asemassa olevalta ”kannatteko täyden vastuun?”, kysymykseen saadaan harvoin suoraa vastausta. Näin siksi, että virheen myöntäminen ja poliittisen vastuun kantaminen käytännössä merkitsevät eroamista.

Vuonna 2020 keskustan Katri Kulmuni erosi ministerin tehtävästään viestintäkoulutuksesta heränneen keskustelun seurauksena. Ylen julkaisemassa uutisessa siteerattiin Kulmunin eduskunnassa pitämää puhetta, jossa hän totesi:

Kun toimittaja kysyy johtavassa asemassa olevalta ”kannatteko täyden vastuun?”, kysymykseen saadaan harvoin suoraa vastausta.

”Minun on kannettava poliittinen vastuu asiasta, vaikka en olekaan tiennyt kaikista kokonaisuuteen liittyvistä hankinnoista enkä ole niitä tilannut tai hankkinut… Poliitikkona minun tehtäväni on kantaa vastuu.”

Myös kansanedustaja Timo Vornanen joutui lähtemään perussuomalaisten eduskuntaryhmästä poliittisen vastuunkannon seurauksena. Hänet erotettiin sen jälkeen, kun hän oli ampunut aseella yökerhon edessä huhtikuussa 2024. Pääministeri Petteri Orpo esitti puheenvuorossaan erottamisen olevan poliittisen vastuun kantamista: ”Edustaja on erotettu ryhmästä – se on poliittinen vastuu.”

Vastuun kantaminen ei ole taloudellisesti järkevää

Politiikan kielessä vastuun kantaminen on myös eettisesti oikein toimimista. Tämänkaltainen vastuu liittyy usein keskusteluun hyvän tekemisestä, esimerkiksi humanitaarisesta avusta tai kehitysavusta.

Eettinen vastuu nousee esiin silloin, kun keskustellaan aiheesta, jossa oikein toimiminen ei olisi Suomelle taloudelliselta kannalta edullista – ainakaan heti.

”Järkevät” päätökset ovat sellaisia, jotka edesauttavat Suomen taloudellista kasvua. ”Oikein” olevat päätökset sen sijaan eivät aina ole taloudellisesti kannattavia. Kun vedotaan päättäjien eettiseen vastuuseen, tunnustetaan, että jokin toinen ratkaisu voisi olla taloudellisesti parempi.

Ilmastonmuutokseen liittyvät aiheet määritellään ajoittain eettisen vastuun kysymyksinä. Näin siitä huolimatta, että ilmastonmuutoksen torjumisen ajatellaan yleisesti olevan myös ”järkevää”.

Kielellä onkin tässä merkittävä rooli: puheissa tunnustetaan, että ilmastonmuutoksen torjuminen on oikein mutta tuo kustannuksia. Samaa argumenttia käyttävät niin järeiden ilmastotoimien kannattajat kuin niiden vastustajatkin.

Politiikan kielessä vastuun kantaminen on myös eettisesti oikein toimimista. Tämänkaltainen vastuu liittyy usein keskusteluun hyvän tekemisestä.

Perussuomalaisten kansanedustaja Vilhelm Junnila kritisoi syyskuussa 2022 SDP:n Sanna Marinin johtaman hallituksen talousarvioesitystä. Hänen mukaansa ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun etulinjassa oleminen on ”vastuita vieraiden valtioiden hyväksi”, sillä muut valtiot hyötyvät siitä taloudellisesti.

Keskustan kansanedustaja Hanna Kosonen puhui kotimaisen energian puolesta energiastrategiaan liittyvässä lähetekeskustelussa lokakuussa 2022. Hän puolusti kantaansa muun muassa ilmastonmuutokseen liittyvän eettisen vastuun kautta: ”Panostamalla kotimaiseen vastaamme energian kolmoishaasteeseen: ensiksikin, torjumme ilmastonmuutosta – siitä olemme vastuussa lapsillemme.”

Ilmastonmuutoksen torjuminen esitetään eettisen vastuun mukaisena toimintana, mutta vain harvoin taloudellisesti järkevänä. Toimintaa, joka on ”vain” eettisesti vastuullista, voi olla vaikeaa perustella vakuuttavasti, erityisesti taloudellisesti niukkoina aikoina. Siksi ilmastoasiaa onkin hyvä edistää myös talouspuheen kautta.

Kansainvälinen vastuu ja Suomen turvallisuus

Eduskunta hyväksyi irtautumisen jalkaväkimiinat kieltävästä Ottawan sopimuksesta kesäkuussa 2025. Valtioneuvoston verkkosivuilla todetaan: “Suomi sitoutuu jatkossakin miinojen vastuulliseen käyttöön ja Ottawan sopimuksen humanitaarisiin päämääriin, kuten globaaliin työhön miinojen haittojen vähentämiseksi.”

Päätöstä edeltävien keskustelujen yhteydessä eduskunnan täysistunnoissa puhuttiin kansainvälisestä ja humanitaarisestä vastuusta, joilla on eettisen vastuun kaltaisia piirteitä. Puheenvuoroissa keskusteltiin muun muassa siitä, mitä kansainvälinen vastuu tässä tapauksessa tarkoittaa: mikä on ”oikein” ja mikä taas olisi Suomen kannalta ”järkevää”.

Vastuunkanto nähdään tärkeänä poliittisena arvona. Erilaisilla vastuilla on kuitenkin erilainen painoarvo: eettinen vastuu saattaa jäädä vain puheen tasolle, kun taas poliittisen vastuun kantaminen johtaa konkreettisiin toimiin.

Kokoomuksen kansanedustaja Juha Hänninen tunnusti puheenvuorossaan, että sopimuksesta irtaantuminen ei välttämättä ole kansainvälisen vastuun mukaista, mutta Suomen kannalta hyvä päätös: ”Kyse ei ole siitä, että vähättelisimme tai pakenisimme kansainvälistä vastuuta, vaan siitä, että me vastaamme ensisijaisesti oman maan kansalaisten turvallisuudesta.”

SDP:n kansanedustaja Paula Werning taas vakuutti, että Ottawan sopimuksesta irtaantuminen ei tarkoita luopumista ”humanitäärisestä vastuusta”, sillä ”Suomi jatkaa työtään miinanraivauksen tukemiseksi konfliktialueilla ja siviilien suojelemiseksi maailmalla”.

Samoin kokoomuksen kansanedustaja Teemu Kinnari totesi, että vaikka Suomi tekisi tässä suhteessa päätöksen irtaantua kansainvälisestä sopimuksesta, Suomeen voi edelleen luottaa. Sen sijaan irtaantumisen myötä Suomi ”pystyisi vielä paremmin kantamaan vastuunsa oman maansa puolustamisesta.”

Sopimuksesta käytyjen keskustelujen mukaan olisi yhtäältä kansainvälisen vastuun kantamista, jos Suomi turvallisuusuhasta huolimatta pysyisi sopimuksen piirissä. Toisaalta Suomi esitetään puheissa poikkeustapauksena, millä oikeutetaan kansainvälisen vastuun sivuuttaminen. Vaikka tunnustetaan, että muualla maailmassa Ottawan sopimus on kannatettava asia, omien kansalaisten turvallisuudesta huolehtiminen on tässä tilanteessa välttämätöntä ja vastuullista.

Puheenvuoroista on mahdollista havaita, että vastuunkanto nähdään tärkeänä poliittisena arvona. Erilaisilla vastuilla on kuitenkin erilainen painoarvo: eettinen vastuu saattaa jäädä vain puheen tasolle, kun taas poliittisen vastuun kantaminen johtaa konkreettisiin toimiin. Millaisena vastuun kysymyksenä kukin aihe kulloinkin esitetään vaikuttaa siitä käytyyn poliittiseen keskusteluun – ja lopulta itse politiikkaan.

FT Jenni Räikkönen työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Kielten osastolla.

Artikkelin kuvituskuva: Paul Gourmaud / Pexels

Julkaisu Vastuu eduskunnan puheenvuoroissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kirjoitus esittelee vastikään julkaistun teoksemme The Figure of the Politician in Modern and Contemporary Europe teemoja lähinnä kahden siihen kirjoittamani luvun perusteella. Verrattuna Pasi Ihalaisen historioitsijan näkökulmaan näkökulmani painottaa poliittista teoriaa ja retoriikkaa.

Aluksi esittelen kahta vastakkaista tapaa käyttää puhetta politiikasta leimakirveenä sekä vastineeksi näille Max Weberin tilapäispoliitikon käsitteellä. Kirjassa esittelen neljä historiallisesti peräkkäistä poliitikon tyyppiä, joihin viitataan käsittelemissäni parlamenttien puheissa. Teoksen loppuluvussa käsittelen sitä, kuinka myös kukin kirjassa esitelty nojaa tiettyyn politisoivaan, pelivaraa avaavaan käänteeseen, momentumiin.

Poliitikko – venyvä käsite

Poliitikko-sanaa on pitkään käytetty leimakirveenä, jonka kielteinen arvoväritys otetaan itsestään selvänä. Tällä puhetavalla on pitkä historia. Paradoksaalisesti edustuslaitosten demokratisoituminen 1800-luvun jälkipuoliskolta alkaen on vahvistanut tätä kielenkäyttöä. Kirjamme keskeinen idea on analysoida, sitä mitä aikaiset, myöhemmät tutkijat ja itse toimijat ovat sanoneet poliitikoista.

Toisin sanoen ‘poliitikon’ figuurin, arvoväritystä voi muuntaa retorisin keinoin. Quentin Skinner on aktivoinut käsitteiden historian normatiivisen ulottuvuuden. Keskeinen merkitys tässä suhteessa on kreikankielisellä paradiastole-figuurilla, joka mahdollistaa käsitteiden hyveiden kiistämisen, paheiden esittämisen harmittomina tai niiden neutralisoinnin.

Tämä käsite sopii mainiosti juuri poliitikkoon, josta puhutaan usein tavalla, joka tyrkyttää sanan negatiivista väritystä. Näin tehdään sekä figuurin merkitysalaa laajentamalla että sitä supistamalla.

Esimerkiksi iltapäivälehtien otsikoissa pahoina ”poliitikkoina” esitetään paikallisia valtuutettuja, puolueiden järjestöaktiiveja tai totalitaaristen maiden hallitusten ja puolueiden johtajia. Näin poliitikkopuheen merkitysalaa laajennetaan siten, että pilkka saadaan näyttämään kohdistuvan myös heihin, joille poliittinen toiminta on intensiivistä ja päätoimista, kuten parlamenttien jäseniin edustuksellisissa demokratioissa.

Etenkin aktivistit ovat löytäneet kuitenkin uutta pelivaraa sekä teemoista että epäsovinnaisista käytännöistä ja muuttuneet poliitikoiksi oppiessaan käyttämään parlamentaarisen politiikkatyylin erityisiä pelivaroja.

Yhtä tavallista on päinvastainen retoriikka. Henkilöitä pyritään pelastamaan poliitikon leimalta, samalla kun ”poliitikosta” tehdään ”tavallisen kansalaisen” vastakäsite. Kirjassamme on käsitelty sekä etuihin ja asiantuntemukseen vetoavia ryhmiä että 1960-luvulta lähtien esiin nousseita aktivisteja. Tällaiset antipoliitikko-poliitikot sekä vastustavat poliitikkoja että pyrkivät vakuuttamaan yleisönsä, että he ovat kuitenkin parempia poliitikkoja ”varsinaiset” poliitikot.

Etenkin aktivistit ovat löytäneet kuitenkin uutta pelivaraa sekä teemoista että epäsovinnaisista käytännöistä ja muuttuneet poliitikoiksi oppiessaan käyttämään parlamentaarisen politiikkatyylin erityisiä pelivaroja.

Max Weberin mukaan ”me kaikki” olemme tilapäispoliitikkoja (Gelegenheitspolitiker) silloin kun äänestämme tai ilmaisemme kantamme ”poliittisissa” yhteyksissä. Tänä päivänä esimerkiksi se, mitä syömme tai miten matkustamme, ymmärretään poliittiseksi valinnaksi ja myös maahan muuttaneet ilman äänioikeutta ja kansalaisuutta voivat toimia poliittisesti eri tavoin. Kun poliittiset valinnat ovat läsnä omassa elämässämme, suomen kielen ‘kansalainen’-ilmaus voitaisiinkin korvata tilapäispoliitikolla.

Politiikan käsitteen merkityksen laajentamisen rinnalla voi puhua sen syventämisestä, politiikan typologiani mukaisesti pelivaran eli kontingenssin avaamisesta politisointina sekä politikointina sielläkin, missä pelivaraa ei näytä olevan.Esimerkiksi velkajarrun oloissa poliittista mielikuvitusta voi käyttää löytämään teemoja tai menettelyjä, jossa aiemmin ei ole nähty mitään pelattavaa.

Politiikan ”syvyyttä” voi arvioida poliittisesti toimintaan käytetyllä ajalla, politiikalle omistautumisen intensiivisyydellä, mutta politiikan eri pelityyleihin sisältyy eriasteisia resursseissa poliitikoille.

Poliitikot toimijoina – neljä historiallista tyyppiä

Teoksessa esitän neljä retorista toposta poliitikoista. Topos viittaa puhetapoihin välineinä analysoida ja jäsentää puhetta poliitikoista, mitä aikalaiset, tutkijat tai he itse sanovat. Kaikki nämä topokset ovat edelleen käytössä suomalaisessa politiikkapuheessa.

Ensimmäinen topos viittaa politiikan taitoulottuvuuteen, joka uuden ajan alussa tuli eri kieliin. Se antaa poliitikoille henkilöinä tyypillisiä ominaisuuksia: he ovat viekkaita ja ovelia, kokeneita ja taitavia tai ”sukkelia ja kavalia”, kuten 1800-luvun suomalaisissa sanakirjoissa. Politiikka oli tuolloin siis tiedon- tai taidonala, ja ”poliitikko” viittasi hallitsijain neuvonantajiin, hovimiehiin, säätyedustajiin ja muihin kirjoittajiin, jotka harrastivat ”kannunvalantaa” poliittisista kysymyksistä, mutta ajatusta politiikasta toimintana ei vielä tunnettu.

Mutta myös toimintakäsitteen horisontissa eri eurooppalaisten maiden parlamenttipuheissa ja viitataan poliitikkoon ikään kuin ominaisuustyyppinä. Edelleen on tavallista sanoa, että henkilö ”kiero kuin poliitikko” Esimerkiksi toimittaja Suvi Turtiainen on huomauttanut, että liittokansleri Friedrich Merz käytti ”poliitikkomaista kiertoilmausta”.

Edustuksen demokratisoitumisen myötä 1800-luvulla yleistyi kielenkäyttö kutsua kaikkia parlamenttiin valittuja edustajia poliitikoiksi.

Poliitikon käsite muuttui tiedon- tai taidonalasta toiminnaksi ensin Englannissa 1700-luvulla, kuten olen esittänyt politiikan käsitteen historiaa koskevissa tutkimuksissani. William Selingerin teoksen Parliamentarism: From Burke to Weber mukaan ”mainion vallankumouksen” (1688–89) jälkeen hallitsija menetti valtansa neuvonantajilleen, mitä ilmensi uusi käytäntö valita ministerit parlamentin jäsenistä. Näitä eturivin parlamentin jäseniä alettiin kutsua poliitikoiksi, ja pian he itsekin omaksuivat tämän puhetavan.

Hallituksen vastuu parlamentille vahvisti ajatusta ymmärtää politiikka pelivaraa sisältäväksi toiminnaksi. Kamppailuissa parlamentin vallan vahvistamiseksi oli Englannissa muodostunut muitakin käytäntöjä, joita olen käsitellyt Parliamentary Thinking -teoksessani. Näitä olivat jäsenten vapaus riippumattomuutena, menettelytapa, jossa esityslistan kysymyksiä käsiteltiin useista näkökulmista täysistunnoissa ja valiokunnissa sekä parlamentaarinen debatti esitysten ja muutosesitysten vahvuuksista ja heikkouksista.

Edustuksen demokratisoitumisen myötä 1800-luvulla yleistyi kielenkäyttö kutsua kaikkia parlamenttiin valittuja edustajia poliitikoiksi. Ajatus kaikista parlamentin jäsenistä poliitikkoina ei lyönyt läpi Ranskassa, vaan politicien on säilynyt haukkumasanana, vaikka ranskankielisessä Sveitsissä parlamentaarikot käyttävät sitä itsestään.

Puoluepoliitikko ja päätoiminen parlamentaarikko

Kolmas topos siirtää poliitikon figuurin painopisteen parlamenteista puolueisiin. Andrew Jacksonin presidenttikaudella USA:ssa 1830-luvulla käynnistyi the spoils system, virkojen valinta vaaleilla tai vaalivoittajien antamalla nimityksellä. James Bryce siteeraa The American Commonwealth -teoksessaan yhdysvaltalaista näkemystä politiikasta ”vaalien ja nimitysten voittamisena”.

Toisin kuin Euroopassa, USA:ssa politician viittasi puoluejohtajien lisäksi, kampanja-aktivisteihin, palkattuja toimitsijoihin ja jäsenkirjavirkailijoihin. Toisin kuin parlamentaarikot, valtaosa näistä poliitikoista eivät olleet itsenäisiä poliittisia toimijoita vaan osa puoluekoneistoa. Edelleen on tavallista samastaa poliittinen puolueelliseen, sanoa että puolueeseen liittyvä ”menee mukaan politiikkaan” ja eroava lähtee ”pois politiikasta”.

Neljäs poliitikon kerrostuma on täysipäiväinen ammattiparlamentaarikko. Max Weber pelkäsi puoluetoimitsijain syrjäyttävän parlamentaarikot poliittisista johtoasemista. Näin ei ole käynyt, vaan parlamentaarikkoja on vahvistanut parlamentin esityslistan pidentyminen ja kiristynyt kamppailu valituksi tulemisesta, kuten Jens Borchert esittää vuonna 2003 teoksessaan Die Professionalisierung der Politik. Brittiläinen käytäntö valita ministerit parlamentin jäsenistä on säilyttänyt asemansa tai vahvistunut: myös Petteri Orpon hallituksen kaikki ministerit ovat eduskunnan jäseniä.

Edelleen on tavallista samastaa poliittinen puolueelliseen, sanoa että puolueeseen liittyvä ”menee mukaan politiikkaan” ja eroava lähtee ”pois politiikasta”.

Weberin mukaan ainoastaan ammattimaisille parlamentaarikoille, jotka osaavat tarkastella kysymyksiä vastakkaisista näkökulmista on mahdollista tehokkaasti kiistää virkailijain ja asiantuntijain tiedollinen ylivalta. Tässä suhteessa valiokunnnilla on ensisijainen merkitys.

Päätoiminen parlamentaarikko onkin tullut vallitsevaksi. Länsi-Saksan perustuslakituomioistuin päätti vuonna 1975, että liittopäiväedustajien tuli pääsääntöisesti olla täyspäiväisiä poliitikkoja, ja edustajienpalkkioiden tuli vastata tätä käytäntöä. Nyttemmin edustajien pitää myös raportoida sivutulonsa. Parlamentin jäsenet ovat alkaneet käyttää ”me poliitikot”-ilmausta, Britanniassa jo 1920-luvulta alkaen, monissa maissa 1960-luvulla, Suomessa vasta 1980- ja 1990-luvuilla.

Parlamentin jäsenet ovat siis ymmärtäneet, että politiikka on se peruste, jonka vuoksi he asettuvat ehdolle ja käyttävät parlamentaarista valtaa.

Parlamentaarisen politiikan ”syvyys”

Parlamentit ovat uudelleen vahvistaneet asemaansa malliesimerkkinä tavasta toimia poliittisesti eurooppalaisissa demokratioissa. Ei ole keksitty parlamenttia parempaa instituutiota, jossa politiikka – pelivara, kiistely ja debatti – muodostaa toiminnan ymmärtämisen mielen.

Pelityylinä parlamentarismi sisältää hallituksen parlamentaarisen vastuun lisäksi edellä mainitsemani edustajien riippumattomuuden, esitysten debatoinnin vastakkaisista näkökulmista niiden vahvuuksia ja heikkouksia arvioiden sekä monivaiheisen debatin käsitellä esityksiä eri näkökulmista ja jossa äänestys on debatin viimeinen askel.

Parlamentaarisen menettelyn esimerkillä voi on myös järkyttää niitä juurtuneita ennakkokäsityksiä, joita ”tykkäämisfoorumit” pönkittävät.

Parlamentaarinen politiikka on myös oma ajatustyylinsä. Max Weberin klassisessa artikkelissaan vuonna 1904 esittämää käsitystä tieteen ”objektiivisuudesta” reilun pelin periaatteena olen kutsunut parlamentaariseksi tietoteoriaksi. Weberin käsitys koskee sekä akateemista (Erkenntnis) että arkipäiväistä tietoa (Wissen), mihin hänen käsityksensä virkatiedon ja asiantuntemuksen parlamentaarisen kontrollin mahdollisuuksista ja muodoista nojaa.

Parlamentaarinen reilu peli ideaalina poliittiselle pelivaralle mahdollistaa kiistojen poliittisuuden asteen analysoinnin, esimerkiksi vaalien ja puoluekokousten ymmärtämisenä pelityyleinä, joissa reilu peli toteutuu heikommin kuin parlamentaarisessa menettelyssä, kun vastustajat eivät istu samassa tilassa. Parlamentaarisen menettelyn esimerkillä voi myös järkyttää niitä juurtuneita ennakkokäsityksiä, joita ”tykkäämisfoorumit” pönkittävät.

Kari Palonen on valtio-opin emeritusprofessori Jyväskylän yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Terren Hurst / Unsplash

Julkaisu Puhetta poliitikoista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mikä on poliitikko?

Poliitikko tarkoittaa ihmistä, joka osallistuu yhteisistä asioista päättämiseen. Poliitikkoja ovat esimerkiksi kansanedustajat, ministerit ja kunnanvaltuutetut. Poliitikot valitaan vaaleissa. Suomessa järjestetään monia eri vaaleja, esimerkiksi kuntavaalit ja eduskuntavaalit.

Poliitikon työ on vaikeaa

Poliitikkojen työ on vaikeaa, koska heidän täytyy ottaa huomioon koko kansan etu. Heidän täytyy ottaa huomioon myös pienempien ryhmien etu. Heillä on omia periaatteita, mutta heidän täytyy tehdä käytännöllisiä päätöksiä. Periaatteita ja käytäntöä on joskus vaikea yhdistää.

Tilanteet muuttuvat koko ajan. Usein tilanteet ovat vaikeita. Yleensä poliitikot yrittävät tehdä parhaansa, jotta tilanteet ratkeavat.

Poliitikoilla on paljon valtaa ja paljon vastuuta. Poliitikot ymmärtävät yleensä itse nykyään entistä paremmin, millainen heidän tehtävänsä on. He tietävät, millainen rooli heillä on yhteiskunnassa.

Miten poliitikkoihin suhtauduttiin aikaisemmin?

Poliitikoista on käytetty monenlaisia nimityksiä eri puolilla Eurooppaa eri aikoina. Nimitykset kuvaavat sitä, miten ihmiset ovat suhtautuneet poliitikkoihin. Poliitikkoja on sanottu esimerkiksi valtiomiehiksi ja lainsäätäjiksi, kun heitä on arvostettu. Sana valtiomies voi kuitenkin antaa kuvan, että vain miehet voivat olla poliitikkoja. Myös naisia on ollut pitkään paljon mukana politiikassa, erityisesti Suomessa.

Poliitikkoja on myös haukuttu. Heitä on nimitetty esimerkiksi varkaiksi ja vallanhimoisiksi. Viime aikoina on puhuttu siitä, mikä ero on aktivistin ja poliitikon välillä. Molemmat haluavat muuttaa yhteiskuntaa, mutta he tekevät sen eri tavoilla. Aktivisti haluaa toimia ja poliitikko haluaa edustaa ja keskustella.

Kansalaiset arvostelevat poliitikkoja usein

Poliitikoilla on valtaa yhteiskunnassa. Siksi tavalliset kansalaiset arvostelevat heitä silloin, kun he toimivat huonosti. Poliitikkojen pitäisi edistää kansalaisten etua. He eivät saisi edistää omaa etuaan. Siksi ihmiset suuttuvat, jos poliitikko yrittää hyötyä omasta asemastaan.

Ihmiset kuitenkin odottavat poliitikoilta ristiriitaisia asioita. Joku ihminen voi esimerkiksi sanoa, että joku poliitikko ei ole tarpeeksi ammattimainen. Joku toinen voi olla sitä mieltä, että sama poliitikko on vain ammattilainen, joka yrittää tienata rahaa eikä halua aidosti edistää hyviä asioita.

Ihmiset arvostelevat poliitikkoja eri tavoilla. Heistä tehdään esimerkiksi pilakuvia lehtiin. Joskus heistä tehdään televisio-ohjelmiin sketsejä eli lyhyitä hauskoja esityksiä. Pilakuvat ja sketsit ovat yksi tapa, jolla ihmiset voivat arvostella poliitikkoja ja osallistua politiikkaan.

Nykyään ihmiset arvostelevat poliitikkoja myös netissä, esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Siellä ihmiset haukkuvat usein poliitikkoja todella rumilla sanoilla.

Poliitikot joutuvat pelkäämään väkivaltaa

Poliitikon työ voi olla joskus myös vaarallista. Joskus ihmiset uhkailevat poliitikkoja. Yle teki kansanedustajille kyselyn vuonna 2024. Kyselyssä joka neljäs kansanedustaja kertoi, että häntä on uhkailtu tai joku on tehnyt hänelle väkivaltaa. Myös muissa maissa poliitikot kokevat joskus väkivaltaa.

Edustuksellisessa demokratiassa on pakko olla poliitikkoja

Demokratia on valtio jossa valta on kansalla. Edustuksellisessa demokratiassa kansalaiset valitsevat vaaleilla esimerkiksi kansanedustajat ja kunnanvaltuutetut. Nämä edustajat ja valtuutetut edustavat kansalaisia eduskunnassa ja kunnanvaltuustossa. Edustuksellisessa demokratiassa joidenkin ihmisten on pakko olla poliitikkoja. He päättävät yhteisistä asioista kaikkien kansalaisten puolesta.

Demokratia on muuttunut, koska viestintä on nykyään digitaalista eli se tapahtuu internetissä. Ihmiset haluavat, että poliitikot kuuntelevat heidän mielipiteitään, kun poliitikot tekevät päätöksiä. Nykyään on myös enemmän tapoja osallistua keskusteluun.

Suomi on demokratia, mutta kaikki maat eivät ole demokratioita. Esimerkiksi diktatuurissa ei ole vapaita vaaleja, joissa kansalaiset valitsevat, ketkä heitä edustavat. Silloin kansalla ei ole valtaa, vaan yksi ihminen päättää melkein kaikesta.

Demokraattiseen yhteiskuntaan kuuluu sekin, että kansalaisilla on oikeus arvostella poliitikkoja. Diktatuurissa ihminen voi joutua vankilaan, jos hän arvostelee niitä, joilla on valtaa. Demokratiassa sellaista ei tapahdu.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja dosentti Pasi Ihalainen. Hän on professori Jyväskylän yliopistossa.

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen.
Teksti on selkomukautettu Pasi Ihalaisen artikkelista, joka on julkaistu elokuussa 2024. Lue artikkeli yleiskielellä.

Selkomukautuksen teki Jenni Saarilahti Saavuta Asiantuntijapalvelut Oy:stä.

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Miten ihmiset suhtautuvat poliitikkoihin? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Henkilöillä on aina ollut merkitystä politiikassa, mutta Suomessa poliittisen viestinnän sisällöissä on perinteisesti keskitytty asiakysymyksiin. Sosiaalisessa mediassa yleisön kuitenkin sanotaan kiinnittyvän henkilökohtaisempaan sisältöön ja haluavan tietää enemmän siellä viestivistä henkilöistä. Poliitikoista keskustellessa heidän ulkonäköään, olemustaan, esiintymisiään, aiempaa uraansa ja heidän muita tiedossa olevia henkilökohtaisia ominaisuuksiaan arvioidaan osana poliitikon uskottavuutta ja arvopohjaa. Erityisesti kampanja-aikana tuo keskustelu kiihtyy, etenkin puolueiden kärkiehdokkaiden osalta, kun heitä käytetään osana puolueidensa viestintää.

Vuoden 2021 lopulla julkaistussa väitöskirjassani tutkin suomalaisten poliitikkojen henkilöbrändien rakentumista Facebookissa eduskuntavaaleissa 2019. Analysoin 18 puolueen puheenjohtajan ja ääniharavan julkisilla Facebook-sivuilla julkaistuja päivityksiä ja niihin tulleita kommentteja sekä reaktioita. Yhteensä aineistossani oli 16 175 erillistä julkaisua tai kommentteja, joiden kokonaisuus rakensi kirjavan kuvan suomalaisesta vaalikeskustelusta.

Suora vuorovaikutus, tai ainakin vaikutelma siitä, voidaan mahdollisesti rakentaa sosiaalisessa mediassa.

Suomessa, kuten muuallakin maailmassa, poliitikkojen joukossa on pitkän poliittisen uran rakentaneita pelkästään politiikasta tunnetuksi tulleita henkilöitä sekä myöhemmin politiikkaan siirtyneitä tunnetumpia hahmoja, joilla on aiempaa tunnettuutta esimerkiksi liike-elämässä, urheilussa tai kulttuurissa. Tuo aiempi tunnettuus voi olla merkittävä menestystekijä tai haitta poliitikolle riippuen siitä, millainen henkilöbrändi heille on julkisuudessa rakentunut.

Tunnettuus ja mediahuomio on poliitikolle tärkeää, koska tavoitteena on saavuttaa ja vakuuttaa mahdollisimman suuri osa kansalaisista, joista kaikkia ei pääse henkilökohtaisesti tapaamaan. Suora vuorovaikutus, tai ainakin vaikutelma siitä, voidaan mahdollisesti rakentaa sosiaalisessa mediassa, jossa kansalaiset pääsevät viestimään suoraan poliitikolle ja tämä voi vastata heille suoraan. Toistaiseksi tuota dialogia kuitenkin käydään varsin vähän.

Poliitikot henkilöbrändeinä

Henkilöbrändi on käsitteenä levinnyt yleisempään käyttöön jokaisella alalla. Sosiaalinen media on lisännyt mahdollisuuksia rakentaa omaa brändiä laajasti ja koska sosiaalisessa mediassa henkilöt kiinnostavat organisaatioita enemmän, ovat yritykset alkaneet kiinnostua myös oman henkilöstönsä brändien näkyvyydestä osana yrityksen brändiä. Tätä voi soveltaa myös puolueisiin ja poliitikkoihin.

Henkilöbrändissä on kyse julkisesta minän esityksestä ja lisäarvosta, joka on tarkoitettu tietylle kohderyhmälle tietyssä tarkoituksessa. Poliitikot ovat kiinnostava ryhmä henkilöbrändäyksen näkökulmasta, sillä rooliin liittyy jo automaattisesti sen julkinen luonne. Kansalaisten edustamiseen liittyy tarve viestiä vakuuttavasti, herättää luottamusta ja kompetenssi hoitaa asioita.

Suomessa on perinteisesti ajateltu, että yksityiselämän ja poliittisen roolin voi erottaa.

Brändissä on kyse lisätystä arvosta, jota tuotteeseen, palveluun tai henkilöön liitetään. Poliitikon henkilöbrändiä voi näin mitata esimerkiksi tämän vaaleissa saamalla äänimäärällä, tämän ansaitsemalla mediatilalla tai sosiaalisessa mediassa poliitikon viestinnän saavuttamalla sitouttavuudella, joka näkyy julkaisujen reaktioissa, kommenteissa ja jakomäärissä. Nämä voivat kertoa poliitikon vaikuttavuudesta ja vakuuttavuudesta, vaikka reaktiot olisivat negatiivisia. Reagointi kun rakentaa aina sosiaalisessa mediassa myös lisää näkyvyyttä, joten viestit tulevat paremmin esiin silloin, kun poliitikko onnistuu saamaan sitoutumista päivityksilleen.

Suomessa on perinteisesti ajateltu, että yksityiselämän ja poliittisen roolin voi erottaa, ja poliitikot voivat hoitaa tehtäviään ilman, että heidän yksityiselämäänsä tarvitsee tuoda julkisuuteen. Poliitikot ovat myös itse ilmaisseet halukkuuttaan siihen, että media keskittyisi heidän poliittisiin suorituksiinsa yksityiselämän asioiden sijaan. Sosiaalisessa mediassa kuitenkin henkilökohtaisten ja intiimien sisältöjen sanotaan keräävän enemmän reaktioita. Tämän lisäksi poliitikkojen vaihtelevat taustat ja motiivit nousta politiikkaan hämärtävät jo ennestään häilyviä yksityis- ja ammatillisen elämän rajoja monen poliitikon kohdalla.

On syytä pohtia, missä määrin henkilökohtainen elämä on merkittävä osa poliitikon uskottavuutta ja arvopohjaa, kun äänestäjä arvioi, onko juuri tämä poliitikko oikea ihminen edustamaan juuri minua. Kaikkia asiakysymyksiä ei voida etukäteen avata. Poliitikot edustavat äänestäjiä tehdessään äänestyspäätöksiä, jolloin arvopohja ja persoona voi olla jopa merkittävämpi kuin poliitikon mielipide yksittäisessä asiakysymyksessä, jota on vaalien aikana nostettu esille.

Kaksitahoinen toimijamalli henkilöbrändin rakentumisessa

Poliitikot ovat julkisia toimijoita, joiden toimijuus on kiinnostavaa. Se on jatkuvan tarkastelun alla, ja erityisesti sosiaalinen media ja sen mukanaan tuoma laaja julkinen keskustelu on tehnyt poliitikkojen arvioinnista näkyvämpää ja kuuluvampaa kuin aikaisemmat pienten tuttavaryhmien kahvipöytäkeskustelut ovat olleet. Kansalaiset voivat nostaa epäkohtia esiin, muistuttaa aiemmista poliittisista päätöksistä, kiittää hyvästä kohtaamisesta ja arvioida debattien suoritusta nyt sosiaalisen median alustoilla tuomalla mielipiteensä näin tuhansien luettavaksi.

Facebookin keskusteluissa nähdyt negatiiviset kommentit ovat usein todella rajuja, vahvasti henkilökohtaisuuksiin meneviä, jopa uhkauksia poliitikon henkeä kohtaan.

Tämän takia poliitikkojen henkilöbrändien kohdalla käsittelen brändin rakentumista kaksitahoisen toimijamallin kautta. Kansalaiset tulee huomioida mallissa aktiivisina toimijoina, sillä poliitikkojen itsensä lisäksi he viestivät ja tuottavat etenkin sosiaalisessa mediassa aktiivisesti sisältöjä poliitikoista ja näiden toiminnasta.

Facebookin keskusteluissa nähdyt negatiiviset kommentit ovat usein todella rajuja, vahvasti henkilökohtaisuuksiin meneviä, jopa uhkauksia poliitikon henkeä kohtaan. Sinänsä ei siis ole yllättävää, että poliitikot kokevat sosiaalisen median kanavat haastavina ja välttävät henkilökohtaisemman esiintuomista profiileissaan.

Poliitikkojen sosiaalisen median rajattu sisältö

Eduskuntavaaleissa 2019 kärkiehdokkaiden henkilöbrändit Facebookissa vaihtelivat paljon ehdokkaiden välillä. Myös puolueiden välillä oli nähtävissä erilaisia käytänteitä. Osa puoluepuheenjohtajista, jopa ääniharavoista, keskittyi puolueen tai poliittisten asiasisältöjen kautta rakentuvaan viestintään. Harvat yksityiselämän sisällöt käsittivät esimerkiksi vapaa-aikaan liittyvää liikuntaa, perheen koiraa tai kampanjaan liittyviä tunteita.

Näiden kohtuullisen turvallisten yksityiselämän sisältöjen kautta poliitikot tulivat myös lähemmäs kansalaisia, mikä näkyi myös tämän kaltaisiin sisältöihin tulleen sitoutumisen kautta. Nämä julkaisut saivat huomattavasti enemmän kommentteja sekä reaktioita kuin esimerkiksi vaalikampanjaa koskevat tiedottavat päivitykset. Julkaisujen sisältöä voitiin pitää turvallisina, sillä niissä ei tuotu esiin mitään intiimiä tai kerrottu esimerkiksi perheestä, jolloin heidätkin altistettaisiin mahdolliselle arvostelulle ja julkiselle keskustelulle.

Yksityiselämän sisältöä koskevat julkaisut saivat huomattavasti enemmän kommentteja sekä reaktioita kuin esimerkiksi vaalikampanjaa koskevat tiedottavat päivitykset.

Toisin kuin voisi odottaa, poliitikkojen julkaisut kampanjan aikana näyttäytyivät strategisen viestinnän sijaan satunnaisina päivityksinä, joissa viestittiin lähinnä yksisuuntaisesti omia mediaesiintymisiä ja kampanjatapahtumia markkinoimalla. Asiakysymyksiä nostettiin esille yllättävän vähän ja vain harva kävi kansalaisten kanssa vuorovaikutteista keskustelua, johon sosiaalisen median on todettu olevan otollisin juuri poliittisen viestinnän työkaluna.

Oman henkilökuvan kokonaisvaltaisempaa rakentamista henkilökohtaisemman sisällön kautta tehtiin huomattavan vähän, joten huolimatta sosiaalisen median henkilökohtaisempaa, jopa intiimiä, sisältöä suosivasta logiikasta, poliitikot suhtautuivat Facebookin enemmän kuin perinteiseen mediaan.

Poliitikko ja puolue täydentävinä brändielementteinä

Puolueiden puheenjohtajat esiintyvät eduskuntavaalikampanjan aikaan sekä itsenäisinä ehdokkaina omissa mainoksissaan ja sosiaalisen median profiileissa että puolueidensa kärkiviestijöinä ja edustajina perinteisessä mediassa, kuten uutisjutuissa, television debateissa ja kevyemmissä journalistisissa tarinoissa, sekä sosiaalisessa mediassa puolueiden tilillä jaettavissa sisällöissä. Ehdokkaina he eivät siis rakenna vain omaa brändiään, vaan myös puolueen brändiä viedessään puolueen viestejä mediaan ja kansalaisille. Samaan aikaan he eivät ole ehdokkaina itsenäisiä, vaan puolueen brändi kuuluu olennaisena osana heidän henkilöbrändiinsä.

Ehdokkaat eivät rakenna vain omaa brändiään, vaan myös puolueen brändiä viedessään puolueen viestejä mediaan ja kansalaisille.

Tästä hyvänä esimerkkinä on puolueen vaihtamisen haastavuus ehdokkailla, jotka ovat tunnettuja ja rakentaneet pidempää uraa tietyssä puolueessa. Esimerkiksi perussuomalaisista siniseen tulevaisuuteen ennen 2019 eduskuntavaaleja irtautuneet ehdokkaat saivat vaalien alla huomattavan paljon syytöksiä ”takin kääntämisestä”. Aineistoni kommenttien perusteella he menettivät äänestäjiä, kun moni kommentoi, ettei voi enää äänestää esimerkiksi Sampo Terhoa kyseisen tempun jälkeen.

Joissain tapauksissa taas poliitikon henkilöbrändi voi olla jo valmiiksi tunnettu ja arvokas, jolloin hänen lähtönsä puolueesta voi haitatakin puolueen äänitulosta, kuten eduskuntavaaleissa 2019 arvioitiin Liike Nyt! -perustaneen Harry ”Hjallis” Harkimon ja hänen entisen puolueensa Kokoomuksen kohdalla käyneen.

Sosiaalinen media ja kampanjaviestinnän kehittyminen

Tutkimukseni vahvisti, että Facebookilla on vahva asema suomalaisessa vaalikampanjoissa. Kansalaiset etsivät Facebookista tietoa ehdokkaista, haluavat keskustella näiden kanssa ja arvioivat näiden mediaesiintymisiä kommenteissaan. Tämän takia on merkityksellistä, millaisena ehdokkaat näyttäytyvät omissa julkaisuissaan ja samalla on myös ymmärrettävä, että julkaisuihin tulevat kommentit rakentavat osaltaan ehdokkaiden henkilöbrändiä.

Sosiaalinen media voisi parhaimmillaan tarjota demokratiaa edistäviä suoria ja nopeita vuorovaikutteisia kanavia päätöksentekijöiden ja kansalaisten käyttöön.

Poliitikot käyttävät erilaisia sosiaalisen median kanavia eri tavoin. Olennaista onkin, että he löytävät ja tavoittavat oman kohderyhmänsä ja että myös kansalaiset ymmärtävät, mitä poliitikkojen tekemät viestintävalinnat sosiaalisessa mediassa tarkoittavat.

Sosiaalinen media voisi parhaimmillaan tarjota demokratiaa edistäviä suoria ja nopeita vuorovaikutteisia kanavia päätöksentekijöiden ja kansalaisten käyttöön. Toistaiseksi vuorovaikutus jää kuitenkin vähäiseksi ja poliitikot ovat napanneet alustat käyttöön lähinnä markkinointikanaviksi, joissa tietoa jaetaan yhdensuuntaisesti ja hyvin rajatuilla sisällöillä.

Strateginen henkilöbrändin rakennus ei vielä näyttäydy suomalaisten poliitikkojen viestinnässä. Nähtäväksi jää, tuleeko se jossain vaiheessa asettumaan osaksi poliittisen viestinnän kenttäämme.

Elisa Kannasto, FT, väitteli poliitikkojen henkilöbrändien rakentumisesta Facebookissa Vaasan yliopistossa joulukuussa 2021. Hän työskentelee viestinnän lehtorina SeAMKissa ja tekee tutkimusta poliittisesta viestinnästä, sosiaalisen median ilmiöistä ja verkkokeskusteluista. Artikkeli perustuu hänen väitöskirjatutkimukseensa.

Julkaisu Suomalaisten poliitikkojen henkilöbrändit Facebookissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.