Kivelä, Antti et al. (toim.) 2040: Tarinoita demokratian tulevaisuudesta. Helsinki: Teos & Sitra. 311s.

Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra on viime vuosina käynyt keskustelua demokratian tilasta kiitettävällä intensiteetillä. Erityiseksi missiokseen juhlarahasto kertoo ratkaisujen etsimisen osallisuuden ja luottamuksen vahvistamiseen.

Oletettavasti myös demokratiapolitiikan hankaluus on tullut työn lomassa vastaan. Demokratiapolitiikan tapa oikeuttaa itsensä puolueettomuudella nimittäin johdattaa keskustelun herkästi pelkkiin teknisiin kysymyksiin, kuten vaalien järjestämiseen ja äänestysprosenttiin. Huomion kiinnittäminen luottamuksen kaltaisiin yhteiskunnallisiin tekijöihin on toki askel eteenpäin.

Demokratiapolitiikan tapa oikeuttaa itsensä puolueettomuudella nimittäin johdattaa keskustelun herkästi pelkkiin teknisiin kysymyksiin, kuten vaalien järjestämiseen ja äänestysprosenttiin.

Mutta keskustelun ei tarvitsisi pysähtyä olemassa olevien instituutioiden toimintaan. Nykyiset instituutiot eivät ole demokratian viimeinen sana tai edes tae, vaan demokratian periaatteet voivat kiinnittyä loputtomaan määrään erilaisia rakenteita.

Luoville ajatuksille on siis tilausta, ja ehkä vähän yllättäenkin Sitra on päättänyt lähteä tähän suuntaan. Demokratian kehittämisen on todettu edellyttävän näköalojen laajentamista, ja ”kirjailijoiden mielikuvitus on valjastettu tähän tarkoitukseen”. Hyvä niin – teknisen ratkaisukeskeistä ajattelua kyllä riittää muutenkin. Miltä kirjailijoiden demokratiakuvitelmat näyttävät yhteiskuntatieteilijän silmin?

Kirjailijat kuvittelemassa demokratiaa

Sitran avaus on tuottanut novellikokoelman nimeltä 2040 – Tarinoita demokratian tulevaisuudesta. Kirjan idea kaikessa yksinkertaisuudessaan on, että suomalaisille ”eturivin kirjailijoille” on annettu vapaat kädet kirjoittaa kaunokirjallinen teksti, jonka aiheena on suomalaisen demokratian tulevaisuus. Tarttumakohdaksi on annettu vuosi 2040.

Antologian kirjoittajia ovat Emmi Itäranta, Juhani Karila, Marisha Rasi-Koskinen, Markus Leikola, Maria Matinmikko, Mikko Rimminen, Harry Salmenniemi, Pajtim Statovci, Miina Supinen ja Saara Turunen.

Joukkio on ilmeisesti myös kirjoittanut lukematta toistensa tekstejä. Ainakaan minkäänlaisia kirjan sisäisiä viittauksia tai läpileikkaavia ideoita kirjasta ei löydy. Tämä tuottaa kokonaisuuteen kirjavuutta, kuten kokeilevaan hankkeeseen sopiikin. Tyylejä on laidasta laitaan, humoristisesta kerronnasta manifestiin ja minämuotoisesta teoreettiseen. Toisaalta varsinaisella uudella sanastolla leikitellään ehkä yllättävänkin vähän.

Kirjallisesti kokoelma on laadukas, kuten tältä joukkiolta odottaa sopii. Novellit ovat kauttaaltaan hyvin kerrottuja, kielellisesti osuvia ja juonellisesti vetäviä. Henkilöhahmot ovat samaistuttavia ja niiden väliset jännitteet kantavat tarinoita hyvin. Kokoelmaa voisi siis halutessaan aivan hyvin lukea pelkästään suomalaisten nykykirjallisuuden tasokkaana antologiana.

Minkäänlaisia kirjan sisäisiä viittauksia tai läpileikkaavia ideoita kirjasta ei löydy.

Varsinainen haaste ei kuitenkaan ole kaunokirjallinen laatu vaan demokratia. Tarinoiden juoneen on upotettava välähdys demokratian mahdollisesta tulevaisuudesta. Kyseessä on nimenomaan haaste, jonka vaikeuden kaikki demokratian tutkijat varmasti ymmärtävät. Poliittinen mielikuvitus on eri asia kuin pelkkä skenaariotyö, eikä sen kohde ole edes kovin tarkka.

Demokratian tulevaisuus voi kiinnittyä yhtä hyvin demokratian uusiin muotoihin, päätöksentekojärjestelmän toimintaan tai toimimattomuuteen, ideologioihin, demokratiakäsityksiin tai yksilöiden ja päätöksenteon suhteisiin.

Pienen pettymyksen heti kättelyssä tarjoaa se, että osa kirjoittajista ei ole ottanut haastetta oikein tosissaan. Turunen on kirjoittanut minämuotoisen pohdiskelun, jonka sisältö jää kovin ohueksi. Statovcin sinänsä iskevä tarina taas ei edes yritä kiinnittyä tulevaisuuteen. Muut tarttuvat haasteeseen kukin tavallaan: esimerkiksi Matinmikon filosofinen poetiikka ja Salmenniemen manifestimainen kirjoittaminen eroavat selvästi tyyliltään kokoelmaa hallitsevista perinteisemmistä kaunokirjallisista kertomuksista.

Miltä demokratia näyttää?

Yhteiskuntatieteilijän kannalta kiinnostavaa ovat kokoelman yhteiset nimittäjät tai toistuvat teemat. On merkillepantavaa, jos useammalle kirjailijalle syntyy demokratian tulevaisuudesta samanlaisia assosiaatioita, tai vastaavasti jos jotkut teemat loistavat poissaolollaan.

Novellikokoelman moninaisesta kokonaisuudesta voidaan erottaa ainakin demokratiakäsityksen suuria linjoja. Ensinnäkin yksittäisten ihmisten osallistumisesta kirjoitetaan enemmän kuin politiikan ylätasolla operoinnista. Novelleissa näkyviä osallisuuden käytäntöjä ovat erityisesti vaalit, kansalaisaloite ja protestit. Vain Karilan ja Leikolan novelleissa henkilöinä on edustuksellisia vallankäyttäjiä. Kuva demokratiasta on näin kokonaisuudessaan ilahduttavan maanläheinen.

Kuva demokratiasta on kokonaisuudessaan ilahduttavan maanläheinen.

Toisaalta demokratian ilmenemismuoto novelleissa on nimenomaan valtiollinen tai kunnallinen demokratia. Esimerkiksi nykyisin paljon keskustelua herättävät työpaikka- ja kaupunginosademokratia eivät näy ideoina demokratian tulevaisuudesta. Myöskään demokraattisen osallisuuden uudet muodot eivät ole juuri saaneet mielikuvitusta liikkeelle.

Erilaiset kehityskulut kyllä haastavat ja muovaavat demokratiaa. Erityisesti kaksi suurta teemaa erottuu: luonto ja teknologia. Novellien mielenmaisemassa luonto ja ympäristökysymykset tavalla tai toisella uivat osaksi demokratian ongelmia, ikään kuin tulevaisuuden tuntomerkkinä.

Itärannan novellissa tämä esiintyy viittauksina luonnon oikeuksiin ja ”kestävyysparlamenttiin”, Statovcin novellissa eläinoikeuksiin. Tässä kirjailijoiden intuitio osuu varmastikin oikeaan. Demokratia ja ympäristöongelmat epäilemättä limittyvät tulevaisuudessa mutkikkaammilla tavoilla kuin vain ympäristöpolitiikan painoarvon suhteellisena vahvistumisena.

Novellien mielenmaisemassa luonto ja ympäristökysymykset tavalla tai toisella uivat osaksi demokratian ongelmia, ikään kuin tulevaisuuden tuntomerkkinä.

Samoin teknologia näyttää määrittävän demokratian muotoja tai mahdollisuuksia. Itsetarkoitukselliseksi muuttuva tai uhkaava teknologia on toki tulevaisuuskuvitelmien perusvarantoa. Tässä kokoelmassa genreä edustaa erityisesti Karilan hauskan irrotteleva teksti, jossa puhutaan robottien kansalaisoikeuksista ja kauhistellaan niiden hallitsemattomuutta.

Vieläkin mielenkiintoisempia avauksia löytyy Rasi-Koskisen ja Leikolan novelleista, joissa leikitellään virtuaalisen ja reaalisen minuuden jännitteillä. Ensimmäisessä yhteiskunnallisen toiminnan edellytyksenä on ”identiteettitili”, jonka käytön välttäminen tuntuu mahdottomalta.

Jälkimmäisessä etsitään kuumeisesti oikeanlaisia mielikuvia sisältävää avataria, eli henkilöä edustavaa virtuaalihahmoa, kunnanhallituksen kokousta varten. Teknologia ei tässä ilmennä ainoastaan funktionaalisuutta tai dystopiaa, vaan luo uudenlaisen kerroksen mihin peilata edustajuuden monimutkaisia ongelmia: avatar ei pelkästään tuota mielikuvia, vaan sen valinnassa on kysymys oikeanlaisesta poliittisesta edustajuudesta.

Demokratian epätoivo ja toivo

Yleislinjaltaan kokoelman näkymä demokratian tulevaisuudesta on pessimistinen. Kuvia nykyistä demokraattisemmasta yhteiskunnasta on vaikeampi löytää, ellei Itärannan novellin kestävyysparlamenttia lasketa sellaiseksi. Demokratian kehittymisen visiointi näyttää olevan kova haaste jopa mielikuvituksen ammattilaisille.

Supinen kuvaa hiljalleen rapistunutta demokratiaa. Kun siitä ei ole ihmeemmin jaksettu välittää, se on taantunut väkivaltaan ja repressioon, ilman että selvää romahduspistettä osataan oikeastaan paikantaa tai että suuntaa osattaisiin kääntää. Rimmisen tarina kuvaa tarkalla sanankäytöllä välinpitämättömyyttä, tai äänestämistä pelkkänä rituaalina. Novellin päähenkilöt juttelevat käynnissä olevasta kansanäänestyksestä, mutta ketään ei tunnu kiinnostavan äänestyksen aihe. Se jää kaiken touhuamisen taka-alalle, ei enää edes maininnan arvoiseksi.

Demokratian tulevaisuus näyttää dystopialta ilman dystopiakuvastoa.

Karilan tekstissä taas suuryrityksen johtaja ja pääministeri sopivat asioita sujuvasti keskenään. Sopimisen helppous tuntuu alleviivatulta. Mielenkiintoista kyllä, muista novelleista ei oikein löydy viittauksia taloudelliseen valtaan demokratian uhkana. Tämä on sentään yksi demokratiatutkijoiden kestohuolenaiheista.

Kukaan kirjoittajista ei ole tarttunut triviaaliin vallankaappauskuvastoon, vaan demokratian dystooppiset näkymät näyttävät mutkikkaammilta. Ne heijastavat pikemmin otteen menettämistä: päätöksenteko tapahtuu toimijoista riippumatta ja huolimatta. Myöskään ekologista katastrofikuvastoa ei juuri näy. Ympäristöstä ollaan kyllä painokkaasti huolissaan, mutta ympäristötuhon armoilla ei eletä. Demokratian tulevaisuus näyttää dystopialta ilman dystopiakuvastoa.

Yksilötasolla ajateltuna kokoelma kertoo kuitenkin toisenlaista tarinaa. Kaikessa pessimistisyydessään novellit ovat täynnä yksilöitä, joilla on tietynlainen vaikuttamisen pakko. Statovcin tarinassa kertoja jättää eläinten oikeuksien takia kaiken. Supisen novellin teinit protestoivat henkensä vaarantaen.

Kaikessa pessimistisyydessään novellit ovat täynnä yksilöitä, joilla on tietynlainen vaikuttamisen pakko.

Toisissa novelleissa kysymys ihmisten välisistä demokraattisista suhteista menee tätäkin pidemmälle. Manifestihengessä kirjoittavat Salmenniemi ja Matinmikko korostavat kaikkien ihmisten välisten suhteiden tasa-arvoa. Rasi-Koskinen pelaa autenttisuudella ja minuuteen käpertymisellä kuvitelmassa, jossa mielikuvitus on kielletty, kirjailijan hahmon kautta.

Leikolan novellin avatarin valinta kurottaa reaalisen ja virtuaalisen minuuden leikkauspintaan, missä molemmat minuudet sekä niiden leikkauspinta ovat poliittisia minuuksia. Itärannan novellissa haetaan yhteyttä johonkin vielä suurempaan, elämään sinänsä.

Demokratiatutkimus ja kirjallisuus

Novellikokoelman olemassaoloa voi ajatella myös metodologisena impulssina yhteiskuntatieteiden suuntaan. Vaikka yhteiskuntatieteissä on tapana korostaa systemaattista tietoa, kirjallisuus voi avata yhteiskuntaan näkökulmia, joita tutkimus ei tavoita.

Kuten esimerkiksi aikuiskasvatuksen professori Juha Suoranta ja sosiologi Olli Pyyhtinen ovat todenneet, kaunokirjallisuutta voidaan ajatella yhteiskuntatieteellisen tutkimukseen eräänä muotona, jolla on oma, ymmärrystä lisäävä näkökulmansa yhteiskuntaan, ja joka voi myös analysoida yhteiskuntaa vapaammin kuin tutkimus. Tai kuten Matinmikko tekstissään muistuttaa, ajattelu on epätarkkarajaista ja siksi pakenee haltuunottoja, toisin kuin systemaattiset tosiasiat ja äänestämisen kaltaiset käytännöt.

Poliittiseen mielikuvitukseen kuuluu paitsi poliittisen järjestelmän kuvittelu, myös tuossa poliittisessa järjestelmässä elämisen ja kokemisen kuvittelu. Kirjallisuudella on paljon annettavaa demokratiakeskusteluun jälkimmäisen aspektin osalta. Kirjallisuus on nimenomaan samaistumisen taidetta, kertomuksia elämästä suurine ja pienine murheineen kuvitellussa todellisuudessa. Näin se voi myös sanoa jotain tulevaisuuden demokratiasta kokemuksena.

Kaunokirjallisuutta voidaan ajatella yhteiskuntatieteellisen tutkimukseen eräänä muotona, jolla on oma, ymmärrystä lisäävä näkökulmansa yhteiskuntaan, ja joka voi myös analysoida yhteiskuntaa vapaammin kuin tutkimus.

Novellien hahmot pohtivat arkisia ongelmiaan, esimerkiksi taksikuski kansanäänestyspäivänä tai perheenäiti nuorison lähtiessä väkivaltaisiksi yltyviin protesteihin. Ja tietysti novelleissa näkyvät myös erilaiset ihmissuhteet yhteiskunnallisten jännitteiden materialisoitumisen paikkoina. Kaunokirjallisuuden hahmot voivat olla myös poliittisten prosessien sivuhenkilöitä ja sivustakatsojia, joiden näkökulma kuitenkin paljastaa jotain olennaista.

Toisaalta kuvitelmatkin usein toistavat vallitsevassa kulttuurissa helposti tarjolla olevia elementtejä. Kirjallisuus ei ole automaattisesti taitavaa näkemään hiljaisia signaaleja ja idullaan olevia kehityskulkuja. Siltä ei myöskään voi odottaa erityisen systemaattisia ajatuksia, varsinkaan tällaisen antologian tapauksessa. Kun kenellekään ei tule mieleen kirjoittaa vaikkapa siirtolaisuudesta, niin silloin se jää mainitsematta, vaikka yhteisön jäsenyys on varmasti tulevaisuudessa entistä polttavampi kysymys demokratian yhteydessä.

Vaikea mutta tärkeä mielikuvitus

Mitä kirjasta jää siis käteen, muuta kuin laadukas novellikokoelma? Ainakin se osoittaa, että demokratian kuvittelu on sekä vaikeaa että helppoa. Demokratian mahdollisista tulevaisuuksista osataan kuvata eläytyen monenlaisia asioita: miten se kadotetaan tai muuttaa teknologisen muutoksen myötä muotoaan, miten ympäristötuho alkaa pakottaa itsensä osaksi demokratian ongelmaa.

On kuitenkin vaikeaa ajatella demokratiaa laajasti ja kuvitella, minkälaista vuorovaikutusta ja kieltä demokratian muuttuvat käytännöt voivat tuottaa. Myöskin valoisten kuvien näkeminen entistä paremmasta demokratiasta näyttää olevan varsin työlästä.

Valoisten kuvien näkeminen entistä paremmasta demokratiasta näyttää olevan varsin työlästä.

Demokratian tulevaisuuden kuvat riippuvat myös siitä, miten demokratia ymmärretään. Kirjailijoillekin tuntuu olevan houkuttelevaa mieltää demokratia päätöksentekomekanismina. Ajattelu on hieman toisenlaista, jos demokratiaa ajatellaan laajempana poliittisena kulttuurina.

Näin ymmärrettynä demokratia on tapa kommunikoida, olla tasa-arvoisessa vuorovaikutuksessa julkisen politiikan tilassa ja elää osana samaa poliittista yhteisöä mahdollisista kiistoista huolimatta. Laajasti ymmärrettynä kysymys demokratian tulevaisuudesta on yhtä kuin kysymys yhteiskunnallisen olemisen tavan tulevaisuudesta.

Joskus analyysia on syytä laventaa jatkuvuuksien ja instituutioiden näkökulmasta tekemällä mielikuvituksen loikkia tulevaisuuteen, joka juuri ja juuri osataan kuvitella.

Novellikokoelman alullepanijat toteavat, että kokoelma tehtiin perinteisen skenaariotyön vaihtoehtona. Ehkä se voi näyttää myös yhteiskuntatietelijöille, että joskus analyysia on syytä laventaa jatkuvuuksien ja instituutioiden näkökulmasta tekemällä mielikuvituksen loikkia tulevaisuuteen, joka juuri ja juuri osataan kuvitella. Samalla se auttaa myös kysymään, miksi tietynlaisia tulevaisuuksia on niin paljon helpompaa kuvitella kuin toisenlaisia.

Teppo Eskelinen on yhteiskuntatieteiden yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa.

Julkaisu Kirja-arvio: Tarinoita demokratian tulevaisuudesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Poliittinen mielikuvitus ja vaihtoehtoiset tulevaisuudet (POLIMA) tutkii arkipäivän utopioita ja poliittisen mielikuvituksen käytäntöjä ja tiloja. Jäljitämme sitä, miten erilaiset ihmisryhmät kuvittelevat ja elävät todeksi toisenlaisia maailmoja tässä ja nyt sekä kehitämme praktiikkaa ja tiloja, joissa utooppinen ajattelu ja käytäntö voivat mahdollistua. Pyrimme tuomaan keskusteluun monenlaisten ihmisryhmien näkemyksiä, erityisesti niiden, jotka jäävät helposti yhteiskunnan marginaaleihin.

Kysymys yhteiskunnallisista vaihtoehdoista ja mielikuvituksesta on elintärkeä juuri nyt, kun muun muassa ilmastokriisi, kasvava sosiaalinen eriarvoisuus, pandemiat ja demokratian kriisi pakottavat meitä etsimään edellytyksiä ekologisesti ja sosiaalisesti kestävälle yhteiselämälle. Yhdistämme hankkeessa etnografista ja taiteellista tutkimusta ja tarkastelemme poliittista mielikuvitusta taiteen, opetuksen, arkielämän ja erilaisten vaihtoehtoisten elämäntyylien ja -muotojen kentillä. Olemme kiinnostuneita arkipäivän politiikan muodoista ja hakeudumme paikkoihin, jotka eivät ole poliittisia ilmeisellä tavalla ja jonne tutkimuksellinen katse ei itsestään selvästi ohjaudu.

Pyrimme tuomaan keskusteluun monenlaisten ihmisryhmien näkemyksiä, erityisesti niiden, jotka jäävät helposti yhteiskunnan marginaaleihin.

Etsimme hankkeessa vastauksia seuraaviin tutkimuskysymyksiin:

1. Miten poliittista mielikuvitusta harjoitetaan ja millaisia vaihtoehtoisia tulevaisuuksia kuvitellaan ja tehdään? Miten erilaiset tilat, teknologiat ja ruumiillisuus muovaavat kuvittelun käytäntöjä?
2. Millaisia käsityksiä politiikasta, yhteiskunnallisista järjestyksistä ja demokratiasta kuvittelukäytännöissä syntyy ja mitä ne voivat kertoa meille nykyisestä politiikan murroksesta ja demokratian kriisistä?
3. Miten erilaiset toisiinsa limittyvät sosiaaliset kategoriat, kuten luokka, sukupuoli, etnisyys, seksuaalisuus ja ikä vaikuttavat siihen, miten ihmiset voivat kuvitella vaihtoehtoja ja edistää yhteiskunnallista muutosta?
4. Miltä tulevaisuuden yhteiskunnat voisivat näyttää ja millaisia reittejä pitkin niitä kohti voidaan liikkua?

Arkipäivän utopiat

Poliittisella mielikuvituksella tarkoitamme sekä ideoita, kuvitelmia ja utopioita, joissa rakentuu käsityksiä toisenlaisista maailmoista, että itse kuvittelemisen prosessia, jolloin huomio kiinnittyy niihin käytäntöihin ja tiloihin, joiden kautta vaihtoehtoisia tulevaisuuksia luodaan ja neuvotellaan. Olemme kiinnostuneita siitä, miten erilaiset teknologiat, tilat ja ruumiillisuus muovaavat kuvittelemisen käytäntöjä ja miten arkielämän materiaalisuus mahdollistaa tai sulkee pois toisenlaisten tulevaisuuksien kuvittelua ja todeksi elämistä. Mielikuvitus on tunnetta ja toimintaa, jota ympäröivä maailma muovaa ja joka toisaalta myös muuttaa maailmaa.

Utopiat ovat keskeinen poliittisen mielikuvituksen muoto. Utopian ytimessä on, kuten taidehistorioitsija Riikka Haapalainen huomauttaa, kaipuu jotakin sellaista kohti, jota ei vielä tiedä tai jolle ei ole vielä nimeä, mutta jonka sattumalta kohdatessaan tunnistaa.

Mielikuvitus on tunnetta ja toimintaa, jota ympäröivä maailma muovaa ja joka toisaalta myös muuttaa maailmaa.

Feministitutkija Kathi Weeks on todennut, että utopiat toimivat vaihtoehtoja avaavina provokaatioina. Ne voivat muuttaa suhdettamme nykyisyyteen ja tulevaan; ne voivat tuottaa sekä vieraantumista nykyisyydestä että valaa toivoa tulevaisuuteen. Utopiat horjuttavat totunnaisia ajattelutapoja, jotka usein kahlitsevat meidät olemassa olevien poliittisten mahdollisuuksien ja yhteiskunnallisten valintojen kapeaan repertuaariin.

Arkipäivän utopiat eivät suuntaudu ensi sijassa poliittisen vallan haltuunottoon, vaan uudenlaisten yhteiskunnallisten elämänmuotojen luomiseen arjessa yhteistoiminnassa muiden kanssa. Usein ne pyrkivät elämään todeksi tässä ja nyt sellaisia käytäntöjä ja suhteita, joiden toivotaan toteutuvan yhteiskunnassa tulevaisuudessa laajemminkin. Arkipäivän utopiat painottavat näin paikallista, ruumiillista ja arkista toisin tekemistä keskeisenä muutokseen tähtäävän politiikan pohjana.

Kuvittelun katveissa

Useat tutkijat, kuten Hartmut Rosa ja Mark Fisher ovat huomauttaneet, että samaan aikaan kun kapitalistisen yhteiskuntamuodostelman kokonaiskriisi on tullut entistä ilmeisemmäksi, vallalla on neuvottomuus, näköalattomuus ja paremman tulevaisuuden visioiden puute. Poliittinen mielikuvitus on näivettynyt ja edistysusko on korvautunut dystooppisilla tulevaisuudenkuvilla.

Poliittisen mielikuvituksen näivettyminen näkyy esimerkiksi siinä, että silloinkin kun poliittisia vaihtoehtoja esitetään, ne tahtovat usein rakentua vallitsevan talouskasvun, kulutuksen ja palkkatyön varaan rakentuvan yhteiskuntamuodostelman puitteissa. Näin vaihtoehtoisten tulevaisuuksien kuvittelun ainekset näyttäytyvät lähtökohtaisesti rajoittuneina.

Poliittisen mielikuvituksen köyhtyminen on uhka demokratialle, koska kuten Teppo Eskelinen on todennut, ilman vallitsevan järjestelmän vastakuvia ja haaveita paremmasta todellisuudesta demokratia on vaarassa luhistua hallinnoinniksi.

Poliittinen mielikuvitus on näivettynyt ja edistysusko on korvautunut dystooppisilla tulevaisuudenkuvilla.

Poliittisen mielikuvituksen ehtyminen liittyy kiinteästi post-politiikkaa ja liberaalin demokratian kriisiä koskevaan keskusteluun. Se on hahmotellut tulkintaa politiikan murroksesta, jossa uusliberalistinen logiikka on ujuttautunut ohjaamaan kaikkea inhimillistä elämää ja alistanut politiikan ja poliittisen päätöksenteon taloudellisille intresseille.

Politiikka on siirtynyt enenevissä määrin teknokraattisen ja näennäisen neutraalin asiantuntijavallan alueelle, poliittiset ristiriidat ovat tyhjentyneet ja epäpolitisoituneet samalla kun demokraattinen osallistuminen ja demokraattisten instituutioiden tilivelvollisuus kansalaisille on heikentynyt.

Tämän seurauksena luottamus demokraattisiin instituutioihin on vähentynyt, äänestysinto laimentunut, poliittisten puolueiden jäsenmäärät laskeneet ja ihmisten kokemus vaikutusmahdollisuuksista vähentynyt. Poliittinen osallistuminen on eriarvoistunut ja kasautunut hyvin koulutetulle ja hyvin toimeentulevalle luokalle. Tämä kehitys uhkaa demokratian legitimiteettiä ja voimistaa yhteiskunnallista epätasa-arvoa.

Poliittinen osallistuminen on eriarvoistunut ja kasautunut hyvin koulutetulle ja hyvin toimeentulevalle luokalle.

Post-politiikan ja demokratian kriisin keskustelut ovat nostaneet esiin tärkeitä yleisiä kehityskulkuja, mutta samalla niiden katveeseen jää paljon sellaista toimintaa, joka kulkee vastavirtaan ja horjuttaa post-poliittista järjestystä. POLIMA-hanke etsiytyy näiden pyrkimysten äärelle ja nostaa esiin monenlaisia arkipäivän konteksteja ja käytäntöjä, joissa utopioita ja vaihtoehtoisia tulevaisuuksia kuvitellaan ja toteutetaan. Etsimme post-politiikan alle kätkeytyvää unelmointia ja kurotuksia kohti toisenlaisia elämänmuotoja, joiden toteuttaminen on usein epävarmaa ja työlästä ja joissa harvoin on tarjolla nopeita ja näkyviä voittoja.

Tekemällä näkyviksi näitä vaihtoehtoja voidaan tuoda vastapainoa ajoittain voimattomuutta ja toivottomuutta ruokkivalle post-politiikan keskustelulle. Filosofi Jacques Rancière on todennut, että tämänhetkisessä keskustelussa syntyy helposti vaikutelma siitä, että vapautuminen on mahdotonta, koska alistuksen voimat ovat rajattomia ja erilaiset protestit ja vastarinta on voitu alistaa hallitsevan koneiston käskyvaltaan. Hän kuitenkin muistuttaa, ettei mikään alistus ole koskaan totaalista vaan se voidaan aina murtaa.

Harhailut ja kokeilut

Mielikuvitus toimii POLIMA-hankkeessa sekä tutkimuskohteena että metodologisena lähestymistapana. Yhdistämme etnografista ja taiteellista tutkimusta toisin tekemisen ja toisin kuvittelemisen tutkimiseksi. Etnografian avulla on mahdollista jäljittää ihmisten arkisia kuvittelukäytäntöjä ja tapoja tavoitella toisenlaisia tulevaisuuksia.

Taiteellisen tutkimuksen keskeistä ajatusta seuraten ajattelemme, että taide ja taiteen tekeminen tuottavat tietoa. Taide avaa uusia tapoja lähestyä maailmaa ja hahmottaa sen toisin tekemisen mahdollisuuksia.

Yhdistämällä etnografiaa ja taiteellista tutkimusta pyrimme kehittämään uusia tiedontuotannon tapoja. Monialainen tutkimus on aina askel tuntemattomaan, joka avaa mahdollisuuden tarkastella kriittisesti olemassa olevia menetelmiä ja uudistaa käsitteellisiä kategorioita.

Yhdistämällä etnografiaa ja taiteellista tutkimusta pyrimme kehittämään uusia tiedontuotannon tapoja.

Toisenlaisten maailmojen kuvittelun tutkiminen edellyttää metodologista luovuutta, valmiista menetelmällisistä ratkaisuista irrottautumista, epävarmuutta ja kokeiluja. Tutkimus on harhailua erilaisilla poluilla, joista osa voi osoittautua umpikujiksi ja toiset taas kuljettavat jonnekin, jota emme etukäteen osanneet aavistaa.

Metodologisena lähtökohtana hankkeelle toimii myös utopiatutkija Ruth Levitasin ajatus utopioista ”halun koulimisena” (education of desire). Olemme kiinnostuneita tutkimaan, miten luoda edellytyksiä utooppiselle ajattelulle ja kuvittelulle. Tutkimme, miten kuvittelua voi virittää ja harjaannuttaa sekä millaisin tilallisin järjestelyin ja kehollisin harjoittein sitä on mahdollista avata.

Sovellamme tutkimuksessa erilaisia taidelähtöisiä praktiikoita yhteistyössä taiteilijoiden kanssa. Ajattelemme, että nämä praktiikat mahdollistavat utooppiselle ajattelulle ominaista nykyhetkestä irrottautumista, edes hetkellistä tai osittaista etääntymistä olemassa olevasta ja tuntemattomalle ja ennakoimattomalle avautumista – toisin näkemiselle, tuntemiselle, tietämiselle ja kokemiselle.

On vastustettava halua lokeroida ja luokitella liian varhain ja malttaa pitää ovea auki uudenlaisten teoreettisten oivallusten syntymiselle.

Metodologinen kokeilu ja epistemologinen tottelemattomuus nostavat esiin myös tärkeitä teoreettisia kysymyksiä. Feministimaantieteilijät J.K. Gibson-Graham varoittavat, miten helposti päädymme sujauttamaan empiirisiä huomioita olemassa oleviin teoreettisiin kehyksiimme antamatta niille mahdollisuutta yllättää ja muuttaa ajatteluamme.

Erityisesti utopioiden ja mielikuvituksen tutkimuksessa on tärkeää viipyä uuden ja odottamattoman äärellä eikä pakottaa sitä olemassa oleviin kehyksiin. On vastustettava halua lokeroida ja luokitella liian varhain ja malttaa pitää ovea auki uudenlaisten teoreettisten oivallusten syntymiselle. On yritettävä kuunnella ja antaa tuntemattoman puhua.

Suvi Salmenniemi on sosiologian professori Turun yliopistossa.

Pilvi Porkola on erikoistutkija Turun yliopistossa.

Hanna Ylöstalo on sosiologian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Poliittinen mielikuvitus ja vaihtoehtoiset tulevaisuudet on Suomen Akatemian rahoittama tutkimushanke Turun yliopistossa. Tutkimusryhmän vastuullinen johtaja on Suvi Salmenniemi, ja muita jäseniä ovat Inna Perheentupa, Pilvi Porkola ja Hanna Ylöstalo.

Julkaisu Poliittinen mielikuvitus ja vaihtoehtoiset tulevaisuudet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.