Mazzucato, Mariana Arvo – Globaalin talouden luojat ja välistävetäjät [The Value of Everything. Making and Taking in the Global Economy]. Suomentanut Juha Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita. 2019.  379 s.

Mariana Mazzucato on University College of Londonin innovaatiotalouden ja julkisen arvon professori ja yksi maailman tunnetuimmista ja vaikutusvaltaisimmista taloustieteilijöistä. Hänen vuonna 2019 suomennettu teoksensa Arvo – Globaalin talouden luojat ja välistävetäjät käsittelee arvon merkityksen ja määritelmän muutosta taloustieteen historiassa sekä nykyisissä finanssikapitalistisissa talousjärjestelmissä. Teos etsii vastauksia kysymykseen siitä, millainen taloudellinen toiminta on arvoa ja vaurautta tuottavaa ja mikä taas toisten luoman arvon oikeuttamatonta kahmimista ja jopa tuhoamista.

Mistä arvo syntyy?

Teos lähtee liikkeelle taloustieteen historiasta keskittyen 1600–1700-luvun arvoteorioihin, 1700–1800-luvun klassisen koulukunnan käsityksiin arvosta sekä uusklassisen koulukunnan vallankumoukseen. Taloustieteen historiassa klassisen koulukunnan taloustieteilijöillä, kuten Adam Smithillä, David Ricardolla ja Karl Marxilla oli jokaisella oma käsityksensä siitä, mikä on arvoa tuottavaa yhteiskunnallista toimintaa ja siten myös arvoa sekä vaurautta luova talouden alue ja mikä taas sen ulkopuolelle jäävä, tuottamaton alue.

Klassisten teorioiden mukaan hyödykkeiden ja työn arvo määrittyi muun muassa tuotantokustannusten, eli esimerkiksi työvoiman perusteella. Arvo taas määritteli markkinahinnan. Taloudellisen arvon jakaantuminen yhteiskunnassa tapahtui muun muassa palkkojen ja vuokrien kautta.

Mazzucaton mukaan nykyään arvon määrittelyä koskeva keskeinen taloustieteellinen erottelu arvon tuottamisen ja arvon kahmimisen välillä on unohtunut, eikä siitä käydä taloustieteellistä, saati poliittista keskustelua varsinkaan suhteessa bruttokansantuotteeseen. Taloudellinen arvo määrittyy yksinomaan markkinoilla maksetun hinnan perusteella. Hinnan taas oletetaan määrittyvän yksilöiden preferenssien mukaan.

Mazzucaton mukaan nykyään arvon määrittelyä koskeva keskeinen taloustieteellinen erottelu arvon tuottamisen ja arvon kahmimisen välillä on unohtunut, eikä siitä käydä taloustieteellistä, saati poliittista keskustelua.

Kaikella, mille voidaan määritellä hinta, on myös arvo. Näin esimerkiksi ihmisen elämä voidaan hinnoitella vakuutusyhtiöissä siten, että sen arvo laskee iän myötä. Myös teollisuussaasteet voidaan hinnoitella ja siten niistä voidaan käydä päästökauppaa.

Ajatus arvon määrittymisestä markkinahinnan mukaan on peräisin uusklassisesta taloustieteestä, jonka normatiivinen lähtökohta on Mazzucaton mukaan otettu annettuna ja tieteellisesti arvovapaana. Erityisesti julkisen sektorin aliarvostaminen arvoa tuottamattomana markkinoiden korjaajana ja yksityisen sektorin arvostaminen arvoa ja vaurautta tuottavana, on muodostunut kyseenalaistamattomaksi paradigmaksi länsimaisissa, kapitalistisissa yhteiskunnissa, väittää Mazzucato.

Finanssikapitalismin kriisiytyminen

Mazzucaton teoksen punainen lanka on, että nykyisessä finanssikapitalistisessa rahoitusmarkkinajärjestelmässä rahoitussektorin ohjaaman talouskasvun voittoja käytetään itseasiassa pitkälti osakemarkkinoiden manipulointiin pitkäaikaisen investoinnin sijaan, ja että voitot jakautuvat epätasaisesti rahastoihin, veroparatiiseihin, osakeomistajille sekä yritysten korkeimman johdon palkkoihin samalla, kun yksityinen laina ja tuloerot kasvavat.

Nykyisessä finanssikapitalistisessa rahoitusmarkkinajärjestelmässä rahoitussektorin ohjaaman talouskasvun voittoja käytetään itseasiassa pitkälti osakemarkkinoiden manipulointiin pitkäaikaisen investoinnin sijaan.

Rahoitusmarkkinoiden riskit ja finanssikriisit kuitenkin kasaantuvat julkisen sektorin kustannettaviksi, kuten vuoden 2008 talouskriisi on osoittanut. Mazzucato kuvailee ilmiötä arvon ekstrahoimisena (extract), joka Pietiläisen käännöksessä on suomennettu ”kuppaamiseksi” tai ”välistävetämiseksi”. Mazzucato määrittelee arvon luomisen ja sen ekstrahoimisen tarkoittavan tapoja, jolla erilaiset resurssit muodostuvat ja tuottavat uusia hyödykkeitä sekä näiden resurssien arvoa tuottamattomaan siirtelystä syntyvästä suhteettomasta hyötymisestä.

Ranskalaista taloustieteilijää Thomas Pikettyä seuraten Mazzucato väittää, että kuppaaminen ja välistävetäminen tarkoittavat toimintaa, jossa arvoa hyödynnetään ja kierrätetään sitä kuitenkaan tuottamatta. Kasaantunut varallisuus siirtyy sukupolvelta toiselle perintöjen myötä. Eriarvoisuutta kritisoivat taloustieteilijät, kuten Piketty, eivät kuitenkaan ole Mazzucaton mukaan riittävän radikaaleja, koska he eivät kysy, mistä arvo itseasiassa syntyy tai mitä oikeastaan ekstrahoidaan silloin kun arvoa kupataan.

Välistävetäjiä suosivalla järjestelmällä on pidemmällä tähtäimellä negatiivisia vaikutuksia paitsi talouskasvuun myös poliittiseen vakauteen, koska järjestelmä ruokkii finanssikriisejä ja kasvattaa eriarvoisuutta.

Esimerkkinä kuppaamisesta Mazzucato mainitsee muun muassa investointipankkien ja liikepankkien, kuten 2008 finanssikriisiin merkittävällä tavalla vaikuttaneen Goldman Sachsin ja sittemmin yrityssaneeraukseen hakeutuneen Lehman Brothersin johtotyöntekijöiden kymmenien miljoonien dollarien palkkiot ja bonukset sillä perusteella, että pankit olivat sen johtajien mukaan maailman tuottavimpia yrityksiä. Todellisuudessa esimerkiksi Goldman Sachs pelastettiin finanssikriisistä yli sadan miljardin dollarin julkisilla verovaroilla.

Mazzucaton mukaan sekä taloustieteiden että poliittisten päättäjien on ymmärrettävä, miten arvo voidaan määritellä uudelleen niin, että arvoa tuottamaton välistävetäminen tunnistetaan haitalliseksi toiminnaksi, eikä arvoa ja vaurautta tuottavaksi toiminnaksi. Välistävetäjiä suosivalla järjestelmällä on pidemmällä tähtäimellä negatiivisia vaikutuksia paitsi talouskasvuun myös poliittiseen vakauteen, koska järjestelmä ruokkii finanssikriisejä ja kasvattaa eriarvoisuutta.

Innovaatiotalouden välistävetäjät

Toisin kuin uusklassinen taloustieteen perinne antaa ymmärtää, arvon määritteleminen on Mazzucaton mukaan aina poliittista ja sosiaalista toimintaa, eikä se siksi ole taloustieteissäkään tieteellisesti objektiivinen ja neutraali matemaattinen prosessi. Samoista syistä kyytiä saa myös Adam Smithin ajatus näkymättömästä kädestä, joka ilman valtion interventiota ikään kuin ohjaa vapaita markkinoita kohti yhteiskunnallisesti ihanteellista tulosta. Taloushistorioitsija Karl Polanyita seuraten Mazzucato väittää, että poliittiset päätökset ohjaavat markkinoita ja myös taloustieteiden normatiiviset perustat tulee ymmärtää poliittisina, eikä tieteellisesti objektiivisina ja arvovapaina.

Teoksen kiinnostavimpia ja ajankohtaisimpia osioita onkin innovaatiotalouden kritiikki, sekä teknologiajättien (Big Tech) ja lääkejättien (Big Pharma) arvon välistävetämisen kriittinen tarkastelu. Mazzucato jatkaa tässä aiemman teoksensa The Entrepreneurial State: Debunking Public vs. Private Sector Myths in Innovation jalanjäljissä.

Taloushistorioitsija Karl Polanyita seuraten Mazzucato väittää, että poliittiset päätökset ohjaavat markkinoita ja myös taloustieteiden normatiiviset perustat tulee ymmärtää poliittisina, eikä tieteellisesti objektiivisina ja arvovapaina.

Hän argumentoi, että esimerkiksi julkisin, verovaroin tuettuihin innovaatioyrityksiin kuuluva Apple perustaa tytäryhtiöitä verosuunnittelun vuoksi. Lääkejätit, kuten esimerkiksi yhdysvaltalaiset Pfizer ja Gilead, taas hyötyvät julkisen sektorin myöntämistä tutkimusrahoituksista ja lääketieteellisistä tutkimuksista, mutta määrittelevät lääkkeiden arvon mielivaltaisesti osakkeenomistajien voitontavoitteluun perustuen. Lääkkeiden hinnat ovat moninkertaiset tuotantokustannuksiin nähden.

Yhdysvalloissa, jossa ei ole Suomen kaltaista sosiaaliturvajärjestelmää ja jossa noin kaksi miljoonaa kansalaisista ei kuulu minkään terveysvakuutuksen asiakaskuntaan, voi erikoissairaanhoitoon kuuluvien lääkekuurien maksaminen olla käytännössä mahdotonta. Mazzucato tuo esille, ettei Yhdysvalloissa työntekijöiden keskimääräinen palkkataso ole noussut vuoden 1979 jälkeen, vaikka maan tuottavuus oli roimassa nousussa ennen vuoden 2008 finanssikriisiä.

Yhdysvalloissa työntekijöiden keskimääräinen palkkataso ole noussut vuoden 1979 jälkeen, vaikka maan tuottavuus oli roimassa nousussa ennen vuoden 2008 finanssikriisiä.

Ammattiliittojen heikentyminen sekä pätkittäisten nollasopimusten normalisoituminen on taas johtanut siihen, ettei täysipäiväinen työ tai useiden työsopimusten rinnakkainen solmiminen enää riitä kattamaan perustoimeentuloa ilman, että tukeutuisi yksityiseen lainaan. Näissä esimerkeissä arvon kahmiminen näkyy erityisen räikeänä voitontavoitteluna ja vielä niin, että arvon luomisen prosessia tuettiin alun perin julkisin verovaroin, ilman että voitoista kuitenkaan kertyi vaurautta takaisin esimerkiksi julkiselle sektorille.

Julkisen sektorin unohdettu arvo

Merkittävä ja keskeinen väite teoksessa, joka myös tekee siitä ainutlaatuisen, on julkisen sektorin puolustaminen arvoa tuottavana, eikä ainoastaan markkinoiden epätäydellisyyksien korjaajana. Julkisen sektorin tuottama arvo määritellään yleisesti sen tuottamien työntekijöiden palkkojen perusteella, eikä siihen lasketa mukaan esimerkiksi kaikkea hoivan tai vaikkapa varhaiskasvatuksen tuottamaa opetusta yhteiskunnalle hyödyllisenä arvona. Finanssisektorin, eli rahoitusalan tuottama arvo sen sijaan lasketaan mukaan kansantalouteen siitä huolimatta, että finanssikriisien kustannukset ovat olleet massiiviset.

Tarvitaan poliittisia, hallitusperustaisia keinoja luoda sosiaalisesti oikeudenmukaisempi talousjärjestelmä. Tarvitaan myös rohkeampaa julkisen sektorin puolustusta.

Mazzucato väittää, että etenkin yhdysvaltalaisessa mediassa ylistetään esimerkiksi toimitusjohtajia selittämättä kuitenkaan, mitä arvoa he tarkalleen tuottavat siinä määrin, että he ansaitsivat monen satakertaisen korvauksen työstään keskimääräiseen työntekijään nähden. Tämä johtuu Mazzucaton mukaan siitä, että arvon luomista ei enää osata erottaa arvon kuppaamisesta, tai jopa arvon tuhoamisesta.

Taustalla on Mazzucaton yleisesti haastatteluissa esittämä väite, ettei kapitalismi sen nykyisessä muodossa pysty ratkaisemaan esimerkiksi ilmastokriisiä, valtamerten jäteongelmaa tai globaalia epätasa-arvoa. Se päinvastoin tuottaa järjestelmällisesti uusia ja uusia finanssikriisejä sekä ruokkii poliittista epävakautta, jopa äärioikeiston, autoritääristen johtajien ja oligarkkien nousua ja vahvistumista. 1990-luvun päästökaupat, saasteiden hinnoittelu ja muut yritykset vaikuttaa ilmastokriisiin vapaiden markkinoiden kilpailuun perustuvin keinoin ovat epäonnistuneet. Tarvitaan poliittisia, hallitusperustaisia keinoja luoda sosiaalisesti oikeudenmukaisempi talousjärjestelmä. Tarvitaan myös rohkeampaa julkisen sektorin puolustusta.

Toivon taloustiede

Poliittisen filosofian näkökulmasta Mazzucaton väitteet nostavat kuitenkin esille ristiriidan: Mazzucato vaatii poliittisia päätöksiä, vastuuta ja keskitettyjä ratkaisuja, mutta ottaen huomioon, että nimenomaan poliittiset päättäjät ovat tietoisesti suosineet julkisen sektorin leikkauksia, yksityistämisprojekteja ja välistävetämistä, on vaikea nähdä, miten poliittinen päätäntövalta voisi toimia Mazzucaton edellyttämällä tavalla julkisen sektorin puolustamiseksi. Niin ikään miljardöörien on vaikea nähdä luopuvan eduistaan ja vallastaan kiistellyn yhteisen hyvän käsitteen vuoksi.

Teoksen viimeinen luku ”Toivon taloustiede” päättyy Mazzucaton ajatukseen siitä, että kritiikki ja paremmasta tulevaisuudesta unelmoiminen ovat välttämättömiä motivoimaan toimintaa ja arvosta välittämistä. Toisaalta, kuten Mazzucato on itse kirjoittanut, korona-pandemia osoitti, etteivät edes maailmanlaajuinen pandemia ja rajut pörssiheilahtelut riitä motivoimaan lääkepatenttien purkamista edes hetkellisesti.

Ottaen huomioon, että nimenomaan poliittiset päättäjät ovat tietoisesti suosineet julkisen sektorin leikkauksia, yksityistämisprojekteja ja välistävetämistä, on vaikea nähdä, miten poliittinen päätäntövalta voisi toimia Mazzucaton edellyttämällä tavalla julkisen sektorin puolustamiseksi.

Toinen haaste teoksessa on sen keskittyminen enimmäkseen ylikansallisiin, pörssilistattuihin jättiyrityksiin, pääomasijoittamiseen, sekä maantieteellisesti Yhdysvaltoihin. Kysymys pienyritysten ja start-upien asemasta reilumman ja ekologisemman talousjärjestelmän kuvittelemisessa sekä luomisessa jää auki. Kapitalismin kritiikki on Mazzucatolle tyypillisellä tavalla paikoittain pamfletinomaista julistamista.

Mazzucaton teos on vakuuttava uusklassismin ja nykyisen finanssikapitalismin kritiikki, vaikka se jättää auki vaihtoehtoisten mallien pohtimisen ja toimivuuden perustelemisen. Teoksen suurin anti on kuitenkin juuri se, että se herättää lukijan pohtimaan arvoa ja sen määrittelyä sekä kyseenalaistamaan itsestäänselvyyksiä. Voiko arvoon liittyviin kysymyksiin löytää vastauksia taloustieteen keinoin vai onko kyseessä itseasiassa moraalifilosofinen ja poliittinen ongelma?

Mazzucato peräänkuuluttaa nimenomaan sitä, että taloustieteilijät pohtisivat arvoa moraalifilosofisena ja poliittisena kysymyksenä pelkän matemaattisen laskennan sijaan ja tässä hänen ajattelunsa lähenee ranskalaisfilosofi Michel Foucault’n sekä yhdysvaltalaisen politiikan teoreetikko Wendy Brownin kriittisiä tulkintoja uusliberalismista. Kun kaikki elämän alueet taloudellistetaan, rahamääräistetään ja niille pyritään määrittelemään markkinahinta, myös poliittiset elimet määrittyvät markkinatalouden ehdoin. Näin demokraattista osallistumista alkaa ohjata kulutuskeskeisyys. Brown kutsuu ilmiötä demokratian kaupallistumiseksi ja koko poliittisen elämän taloudellistumiseksi.

On sääli, että näin kiinnostavan, poleemisen ja keskustelua herättävän puheenvuoron suomennos on paikoin takkuileva.

Paikoittain suomennos kärsii kangertelevasta kielestä, joka perustuu muun muassa suoriin käännöksiin englanninkielestä ilman, että asiayhteyttä on pohdittu tai tarkistettu. Esimerkiksi jo heti teoksen alussa, Mazzucaton kiitoksissa, New Yorkissa sijaitseva The New Schoolin yliopisto ja sen tutkijakoulu on suomennettu virheellisesti New School in New York. Kun taas Mazzucato viittaa englanninkielisen alkuperäisteoksen esipuheessa Platonin Valtio-teokseen (englanniksi Republic), on se suomennettu virheellisesti suoraan muotoon Tasavalta.

Käännösvirheitä suurempi ongelma suomennoksessa on kuitenkin sen vaikeaselkoisuus alkuperäiseen teokseen verrattuna. Mazzucato on selkeä kirjoittaja, joka onnistuu yleistajuistamaan taloustieteen teoreettiset lähtökohdat ja keskeiset käsitteet niin, että argumentaatio on vakuuttavaa ja sitä on helppo seurata. Siksi on sääli, että näin kiinnostavan, poleemisen ja keskustelua herättävän puheenvuoron suomennos on paikoin takkuileva.

Julian Honkasalo on Suomen Akatemian tutkijatohtori ja sukupuolentutkimuksen dosentti Helsingin yliopistossa sekä Politiikasta-toimituskunnan jäsen.

Julkaisu Kirja-arvio: Finanssikriiseistä kohti arvon ja toivon taloustiedettä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Matti Ylönen: Yhtiövalta alustalouden aikakaudella, Vastapaino 2021, 322 sivua

Matti Ylösen teos on kiinnostava uutuus suomenkieliseen kansantaloustieteen oppihistorialliseen kirjallisuuteen. Teoksen alkuosa käsittelee yrityksen teoriaa evolutionaarisesta näkökulmasta sekä uusklassista valtavirtateoriaa. Thorstein Veblenin perustaman institutionaalisen taloustieteen seikkaperäinen esittely suomalaiselle yleisölle on erittäin tervetullut lisä suhteellisen suppeaan kansantaloustieteen oppihistorialliseen kirjallisuuteen.

Teoksen loppuosa pureutuu monikansallisten yritysten tarkasteluun globaaleilla markkinoilla, kun lähestytään 1900-luvun loppua ja nykyaikaa. Kansainvälisten suuryritysten, niiden vallan ja 2000-luvun alustatalouden ajan käsittely on ajankohtaista ja kiinnostavaa. Teos sopii kaikille yhteiskuntatieteen aloille, joilla ollaan kiinnostuneita talouden tutkimuksesta muussakin kuin ainoastaan menetelmällisessä ja kokeellisessa mielessä.

Kaikkineen teos on avartavaa ja lähes välttämätöntä luettavaa niille, jotka ovat kiinnostuneita oppihistoriasta tai globaalin kansainvälisen yrityskilpailun nykytilanteesta.

Kaikkineen teos on avartavaa ja lähes välttämätöntä luettavaa niille, jotka ovat kiinnostuneita oppihistoriasta tai globaalin kansainvälisen yrityskilpailun nykytilanteesta. Toivottavasti kirja otetaan ahkeraan käyttöön yliopistollisessa opetuksessa. Sujuvasti kirjoitettu teos sopii toki myös laajalle aiheesta kiinnostuneelle lukijakunnalle.

Hallinnoitujen hintojen teoria haastaa uusklassisen taloustieteen

Teoksen alkuosa on pitkälti institutionaalisen ja evolutionaarisen taloustieteen esittelyä. Ylönen tarkoittaa evolutionaarisella taloustieteellä Veblenin ja hänen seuraajiensa luomaa institutionaalista teoriaperinnettä, jossa taloutta tarkastellaan korostaen instituutioiden ja yhteiskunnallisen kontekstin merkitystä eikä rajoituta ainoastaan markkinailmiöiden tutkimiseen.

Ylösen teoksessa huomion kohteena on erityisesti yrityksen teoria. Veblenin ja hänen keskeisten seuraajiensa John Commonsin ja Wesley Mitchellin lisäksi tarkastelun keskiössä on Adolf Berlen ja Gardiner Meansin klassikkoteos The Modern Corporation and the Private Property vuodelta 1934.

Berlen ja Meansin huomio oli erityisesti hallinnoiduissa hinnoissa. He ottivat etäisyyttä uusklassisen valtavirtataloustieteen näkemyksiin hinnan muodostuksesta. Berlen ja Meansin kanssa samoihin aikoihin tärkeitä teoksia yritysvallan keskittymisestä eli monopoleista ja monopolistisesta kilpailusta julkaisivat brittitutkija Joan Robinson sekä yhdysvaltalainen Edward Chamberlin.

Friedman hylkäsi ajatuksen, että tutkimuksessa käytettyjen oletusten tulisi olla realistisia.

Seuraavaksi Ylönen paneutuu uusklassisen valtavirran teoriakehitykseen, mikä on ainakin jossain määrin tuttua kaikille kansantaloustieteen opiskelijoille. Ylönen tuo kuitenkin esiin vivahteita, jotka eivät kaikilta osin ole kovin tunnettuja, kuten esimerkiksi oikeustaloustieteen voimistuminen 1960- ja 1970-luvulla sekä transaktioiden taloustieteen nousu 1980-luvulta lähtien. Tätä ansiokkaalta oppihistorialta voidaan toki odottaakin.

Milton Friedmanin ”positiivisen taloustieteen” painotus on perusteltua. Friedmanin klassikkoteksti The Methodology of Positive Economics vuodelta 1953 nosti hyvien ennusteiden laatimisen keskeiseksi päämääräksi ja positivistisen instrumentalismin kansantaloustieteen metodologiseksi periaatteeksi vuosikymmeniksi. Friedman hylkäsi myös sen ajatuksen, että tutkimuksessa käytettyjen oletusten tulisi olla realistisia. Matemaattista mallintamista ja ennusteiden laatimista painottava uusklassinen kansantaloustiede pääsi vähitellen valta-asemaan yliopistojen opetuksessa.

Evolutionaarinen yritystutkimus: hallinnoiduista hinnoista kasvavaan yhtiövaltaan

Ylösen asiantuntevasti ja laajasti esittelemät evolutionaarisen ja institutionalistisen taloustieteen edustajat eivät ole Suomessa kovin laajasti tunnettuja John Kenneth Galbraithia lukuunottamatta. Galbraithin teoksista keskeisiä suomenkielisinäkin saatavissa olevia teoksia vuonna 1969 julkaistut Runsauden yhteiskunta (The Affluent Society) ja Uusi yhteiskunta (The New Industrial State).

Erityisen kiinnostavaa luettavaa Ylösen teoksessa on Adolf Berlen ja Gardiner Meansin hallinnoitujen hintojen lähestymistavan tarkastelu. Berlen ja Meansin edellä mainitusta teoksesta tuli keskeinen Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Rooseveltin ajaman New Deal -politiikan muotoilun taustateos 1930-luvulla.

Apunaan suuri joukko tutkimusavustajia Berle ja Means esittivät uudenlaisen selitysmallin omistuksen ja hallinnan eriytymisestä suuryrityksissä. Malli perustui hyvin laajaan empiiriseen tilastoaineistoon Yhdysvaltain liike-elämästä. Teos sai laajaa huomiota osakseen ja sitä kuvailtiin käänteentekeväksi.

Ylönen tuo suomenkielisten yleisöjen ulottuville laajan esityksen kansantaloustieteen oppihistoriaa.

Berlen ja Meansin teoksen merkitys uudenlaisen yritystutkimuksen airuena kiteytyy Ylösen mukaan kolmeen asiaan. Ensinnäkin se on selkeä ja painokas esitys yrityksen omistajien ja johdon intressien erosta uudenaikaisessa suuryrityksessä. Toiseksi teoksen havainto hintojen hallinnoinnista on vahvasti ristiriidassa uusklassisen valtavirtataloustieteen yrityksen teorian kanssa. Kolmanneksi siinä pureudutaan yritysten merkitykseen vallankäyttäjinä.

Joan Robinsonin ja Edward Chamberlinin tutkimukset monopoleista ja monopolistisesta kilpailusta käydään yleensä läpi kansantaloustieteen oppihistorian yleisesityksissä. Alfred Chandlerin yrityshistorian klassikkoteos The Visible Hand: The Managerial Revolution in American Business vuodelta 1977 on ainakin kansantaloustieteilijöille Robinsonin ja Chamberlinin tutkimuksia vähemmän tunnettu. Siinä Chandler kehittelee eteenpäin jo 1950-luvun lopulla esittämiään näkemyksiä suuryritysten byrokratisoitumisesta ja hallinnoiduista hinnoista yrityksissä.

Kun taloudessa markkinoita korvataan suunnittelulla ja kun yritysten markkinavalta kasvaa, talousteorian yksinkertaiset selitykset eivät enää päde.

Ylönen siis tuo suomenkielisten yleisöjen ulottuville laajan esityksen kansantaloustieteen oppihistoriaa. Teos luotaa entistä syvemmin myös Suomessa tunnetumman John Galbraithin tuotantoa. Vuonna 1949 Harvardin yliopiston kansantaloustieteen professoriksi nimitetyn Galbraithin pääteoksessa Uusi yhteiskunta hän tarkastelee yhtiövaltaa hintasuunnittelun käsitteen avulla ja korostaa sotilaallistaloudelliseksi kompleksiksi nimittämänsä keskittymän kasvavaa valtaa koko yhteiskunnassa. Strategisesti tärkeiden teollisuusalojen hallinta oli maailmansotien jälkeen nopeasti keskittynyt Yhdysvalloissa hyvin harvoille suuryrityksille.

Galbraith tarjosi uusia tulkintoja ja näkökulmia suuryritysten kasvavaan valtaan, jolla ne pyrkivät tukahduttamaan kilpailua markkinoilla. Kun taloudessa markkinoita korvataan suunnittelulla ja kun yritysten markkinavalta kasvaa, talousteorian yksinkertaiset selitykset eivät enää päde.

Markkinoiden vapauttamisesta uusliberalismiin

Toisen maailmansodan jälkeen uusklassisen kansantaloustieteen asema voimistui keynesiläistä makroteoriaa ja uusklassista mikroteoriaa yhdistävän uusklassisen synteesin ja matemaattisten mallintamismenetelmien myötä. Tunnettu brittiläinen kansantaloustieteilijä John Maynard Keynes sijoitti teoksissaan matemaattiset tarkastelut pääosin alaviitteisiin. Uusklassikoille matemaattinen mallintaminen oli keskeinen metodologinen periaate ja esittämisen tapa.

Toisen maailmansodan jälkeen uusklassisen kansantaloustieteen asema voimistui keynesiläistä makroteoriaa ja uusklassista mikroteoriaa yhdistävän uusklassisen synteesin ja matemaattisten mallintamismenetelmien myötä.

Matemaattista taloustiedettä edustavan Paul Samuelsonin oppikirjasta Economics tuli keskeinen teksti kansantaloustieteen opetuksessa vuosikymmeniksi. Samuelson palkittiin vuonna 1970 tutkimustyöstään taloustieteen Nobel-palkinnolla. Tärkeän panoksen uusklassisen teorian valta-asemaan antoivat myös edellä mainittu vuoden 1976 taloustieteen nobelisti Milton Friedman sekä vuoden 1982 taloustieteen Nobel-palkinnon saaja George Stigler Chicagon yliopistossa.

Friedmanin ja Chicagon koulukunnan vaikutus on näkynyt taloustieteellisessä tutkimuksessa hyvin pitkään ja erityisesti tutkimuksen talouspoliittisten tulkintojen kautta, joita seurasivat erityisesti konservatiivipuolueet. 1980-luvun Ison-Britannian pääministeri Margaret Thatcherin mukaan nimetty thatcheriläinen ja Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin mukaan nimetty reaganilainen talouspolitiikka painotti voimakkaasti Chicagon koulukunnan mallien mukaista markkinoiden vapautta ja tavoitteli julkisen sektorin vallan minimointia ja koon pienentämistä. Tuon talouspolitiikan arkkitehtejä olivat nimenomaan Friedman ja hänen oppilaansa.

Uusklassinen yritysten tutkimus laajeni informaation ja organisaatioiden taloustieteen sekä peliteorian alueille, mutta samalla kaventui metodologisesti.

Julkinen markkinasääntely sai väistyä 1900-luvun loppuvuosikymmeninä vapautettaessa markkinoita. 2000-luvulla kehitys on näyttäytynyt uusliberalismin voittokulkuna. Uusliberalismi voidaan ymmärtää kärjistettynä tulkintana uusklassisen taloustieteen markkinoiden ylikorostamiseen perustuvaksi talouspoliittiseksi ideologiaksi, joka on ohjannut esimerkiksi Yhdysvaltain talouspolitiikkaa republikaanien ollessa vallassa. Uusliberalismilla on kannattajia monissa länsimaissa.

Uusklassinen yritysten tutkimus laajeni informaation ja organisaatioiden taloustieteen sekä peliteorian alueille, mutta samalla kaventui metodologisesti. Nykypäivän kansantaloustieteessä tosin on havaittavissa kasvavaa empiirisen tutkimuksen painotusta. Käyttäytymisen taloustiede (behavioural economics) on noussut haastamaan uusklassista valtavirtaa.

Yhtiövalta alustatalouden aikakaudella

Ylösen teoksen kolme viimeistä lukua käsittelevät monikansallisia yrityksiä, yhtiövallan tutkimuksen hajaannusta 1980-luvulla, yritysvastuukeskustelun nousua sekä yhtiövaltaa alustatalouden aikakaudella 2000-luvulla. Tämä kirjan loppuosa on alkupuolen tapaan hyvin mielenkiintoista luettavaa, sillä se kuvaa kuinka kansainvälisen liiketoiminnan tutkimus eriytyi omaksi tutkimusalueekseen.

Valitettavan vähälle huomiolle jäänyttä tutkimusta tehtiin jo 1970-luvulla suuryritysten verovälttelyn ja vallankäytön kytköksistä. Richard Barnetin ja Ronald Müllerin teos Global Reach vuodelta 1974 oli Galbraithin ohella ensimmäisiä globaalin hinnoittelusuunnittelun analyysejä.

Muita tärkeitä kansainvälisen liiketoiminnan tutkijoita olivat Raymond Vernon, John Dunning, Peter Buckley ja Mark Casson. Vernon tunnetaan erityisesti tuotteiden elinkaaren ja yritysten kansainvälistymisen tutkimuksistaan. Hän myös sivusi tutkimuksissaan hallinnoitujen hintojen ja yhtiösuunnittelun kysymyksiä. Dunning puolestaan analysoi omistusten, sijainnin ja toimintojen sisäistämisen etuja yrityksille. Buckeley ja Casson tarkastelivat yrityskonsernien sisäistä kauppaa ja siihen liittyvää verosuunnittelua teoksessaan The Future of the Multinational Enterprise vuodelta 1976.

Internetin laajentumisen myötä 2000-luvulla digitaalinen talous ja yhtiövalta ovat nousseet monesta syystä tutkijoiden huomion kohteeksi. Digitaalisen talouden suuryritykset Google, Amazon, Facebook, Apple ja Microsoft hallitsevat markkinoita. Niiden rinnalle ovat nousseet kiinalaiset jätit Baidu, Alibaba, Tencent ja Xiaomi.

Nämä kysymykset liittyvät globaalin digitaalisen kapitalismin ytimeen.

1990-luvun globalisaatioaallon myötä suuryritysten arvo- ja varallisuusketjut muodostuivat käytännössä koko maapallon kattaviksi. Ylönen päättää ansiokkaan teoksensa alustatalouden vallankäytön tarkasteluun ja nostaa esiin uusimman tutkimuksen teemoja datan hallinnasta ja omistamisesta, julkisten hankintojen synnyttämistä riippuvuuksista, infrastruktuurin hallinnasta, markkinavallasta sääntelyyn vaikuttamiseen.

Nämä kysymykset liittyvät globaalin digitaalisen kapitalismin ytimeen. Nykyistä kokonaisvaltaisemman näkemyksen hahmottamiseksi yhtiövallasta tarvittaneen myös entistä monitieteisempää otetta suuryritysten toiminnan taloudellisen, sosiaalisen ja poliittisen ulottuvuuden hahmottamiseksi.

Visa Heinonen on kuluttajaekonomian professori Helsingin yliopistossa. Hän on tutkinut esimerkiksi talouspoliittisen keskustelun retoriikkaa Suomessa, talousajattelun ja -tieteen oppihistoriaa, kulutusyhteiskunnan pitkän aikavälin kehityskulkuja sekä mainonnan historiaa Suomessa.

Julkaisu Arvio: Globaali talous yhtiövallan puristuksessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Onko taloustieteellinen ajattelu muuttumassa perustavanlaatuisesti? Muutoksen potentiaalista on keskusteltu jo ennen koronavirusta etenkin akateemisesti, mutta vuoden 2020 haasteet niin tieteelle kuin politiikalle ovat tehneet muutokseen liittyvistä kysymyksistä erityisen ajankohtaisia.

Siksi Poliittisen talouden tutkimuksen seura järjesti yhteistyössä Vapaus valita toisin -yhdistyksen kanssa keskustelutilaisuuden Paradigman muutos viime vuoden lopulla. Keskustelutilaisuudessa käsiteltiin talous- ja yhteiskuntapolitiikan mahdollisuuksia ja niitä ohjaavien, yleisesti hyväksyttyjen teorioiden tai viitekehitysten mahdollista muutosta. Paradigmat käsitetään tässä Thomas Kuhnin määrittämiksi tieteen vakiintuneiksi toimintatavoiksi, mutta keskustelussa ajatus laajenee tieteellisten kysymysten ja niiden selitysvoiman alueelta myös politiikkaan.

Keskustelutilaisuudessa raatilaiset pohtivat etenkin vanhojen talous- ja yhteiskuntapoliittisten käsitysten selitysvoimaa sekä uusien mallien mahdollisuuksia ja tarvetta. Tämä Politiikasta-raati pohjautuu keskustelutilaisuuden antiin.

Politiikasta-raatiin johdattelee keskustelutilaisuuden puheenjohtajana toiminut, Poliittisen talouden tutkimuksen seuran varapuheenjohtaja Olli Herranen, joka laati kysymykset yhdessä seuran puheenjohtajan Hanna-Kaisa Hoppanian kanssa. SAK:n ekonomisti Anni Marttisen lisäksi raatiin osallistuvat keskustelutilaisuuden panelistit SOSTE Ry:n pääekonomisti Jussi Ahokas, BIOS-tutkimusyksikön tutkija Tero Toivanen ja Jyväskylän yliopiston työelämäprofessori Seija Ilmakunnas.

Ensimmäinen kysymys liittyy talouspolitiikkaan sekä sen toteuttamiseen ja tavoitteisiin: Mitkä ovat toimivan talouspolitiikan edellytyksiä ja tavoitteita ja ovatko ne tällä hetkellä muutoksessa? Onko talouspoliittinen paradigma muutoksessa?

Anni: Toimiva talouspolitiikka on toki ennen kaikkea vaikuttavaa ja vastaa hallituksen asettamiin tavoitteisiin kokonaisvaltaisesti. Talouspolitiikkaa tulee katsoa politiikan eri aloja horisontaalisesti leikkaavana kanavana, jolla pystytään vaikuttamaan niin tuottavuuteen kuin sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteenkin. Finanssipolitiikalla on suuri vaikutus siihen, mitä haluamme muuttaa ja miten pystymme tavoitteisiimme vaikuttamaan. Talouspolitiikan tavoitteet ovat aina hallituksen käsissä, mutta ilmastokriisin torjuminen ja ihmisten hyvinvointi lienevät kaikkien mielestä tärkeät tavoitteet.

Eräänlainen muutos talouspolitiikassa, jonka voi aistia, on painotuksen siirtyminen kuripolitiikasta sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja ilmastonmuutoksen torjumiseen.

Eräänlainen muutos talouspolitiikassa, jonka voi aistia, on painotuksen siirtyminen kuripolitiikasta sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja ilmastonmuutoksen torjumiseen. Näin on myös huomattu Financial Times-lehdessä ja vaikutusvaltaisissa instituutioissa, kuten Kansainvälisessä valuuttarahastossa (IMF) ja Maailmanpankissa.

Jussi: Talouspolitiikan kohdalla on syytä, miettiä millaisia rakenteellisia tavoitteita ja millaisia määrällisiä tavoitteita sille asetetaan. Rakenteellisilla tavoitteilla viittaan siihen, miten tuotannon, tulonjaon, kulutuksen ja investointien sekä eri markkinoiden toiminnallisia rakenteita pitäisi muuttaa, jotta pystyisimme vastaamaan tämän ajan taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin haasteisiin. Rakennepolitiikan alueella keskustelu on viime vuosikymmeninä liikkunut pitkälti työmarkkinoiden ja taloudellisten kannustimien kysymyksissä, joihin esimerkiksi suomalaisessakin keskustelussa usein käytetty termi ”rakenteelliset uudistukset” suoraan viittaa.

Toisin sanoen talouspolitiikassa on haluttu tehdä toimenpiteitä, joilla työmarkkinoiden toimintaa voidaan parantaa. Välillä on tuntunut, että tämäntyyppinen keskustelu on vienyt kaiken tilan talouspoliittisissa pohdinnoissa. Viime aikoina rakenteelliset uudistukset on alettu ehkä ymmärtää laajempana kokonaisuutena – ennen kaikkea ilmastonmuutoksen seurausten ymmärtämisen vuoksi.

Enää ei todellakaan riitä, että talouspolitiikassa pohditaan vain työmarkkinakysymyksiä, vaan katse on kohdistettava kaikkiin talouden rakenteisiin yhtäaikaisesti.

Mitä sitten tulee määrälliseen puoleen, näkisin, että on käynnistynyt paluu finanssipoliittiseen aktivismiin, tavoitteena saavuttaa vahvemman valtiollisen puuttumisen kautta korkea työllisyys ja tuotantoresurssien korkeampi käyttöaste. On huomattu, että rahapolitiikka ei yksinään riitä.

Enää ei todellakaan riitä, että talouspolitiikassa pohditaan vain työmarkkinakysymyksiä, vaan katse on kohdistettava kaikkiin talouden rakenteisiin yhtäaikaisesti.

Finanssikriisin yhteydessä finanssipolitiikkareaktio oli maltillinen, mikä todennäköisesti osaltaan johti hitaan kasvun vuosikymmeneen ja kasaantuneeseen paineeseen rahapolitiikkaa kohtaan – erityisesti Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Jo ennen koronakriisiä finanssipolitiikan paluuta vaadittiin yhä useammissa puheenvuoroissa, erityisesti taloustieteilijöiden toimesta.

Myös keskuspankkiirit kannustivat valtioita tarttumaan toimeen. Koronan talousvaikutusten myötä saatiin jälleen valtava kertaluontoinen finanssipoliittinen elvytysruiske, mutta nyt myös näkymä pysyvämmälle finanssipoliittiselle tuelle on finanssikriisiin verrattuna kirkkaampi.

Tero: Ilmastonmuutoksen ja muiden uhkaavien ympäristökriisien aikakaudella talouspolitiikan tärkeysjärjestykset muuttuvat. Toimivan talouspolitiikan tärkeimpänä edellytyksenä tulee olla luonnonjärjestelmien kantokyvystä huolehtiminen, jotta järjestäytyneiden yhteiskuntien toimintaedellytykset voidaan säilyttää ja yhteiskunnat voivat sopeutua väistämättä edessä oleviin ympäristömuutoksiin. Toimivan talouspolitiikan tavoitteena on tällöin suunnitelmallisen ekologisen jälleenrakennuksen toteuttaminen siten, että yhteiskunnan perustoiminnot irrotetaan fossiilisista polttoaineista ja luonnonvarojen liikakäytöstä samalla kun kaikille ihmisille taataan mahdollisuudet säädylliseen elämään.

Päästövähennystoimien vuoksi talouspoliittinen paradigma on väistämättä muutoksessa – mutta toistaiseksi ei riittävässä muutoksessa. Koronapandemia on tehnyt talouspoliittisesti realistisemmaksi monia sellaisia talouspoliittisia ajattelu- ja toimintatapoja, jotka ennen pandemiaa vielä tuomittiin marginaalisiksi tai mahdottomiksi, mutta joiden soveltaminen kestävyyskriisin hillitsemisessä on todennäköisesti välttämätöntä.

Päästövähennystoimien vuoksi talouspoliittinen paradigma on väistämättä muutoksessa – mutta toistaiseksi ei riittävässä muutoksessa.

Kansallisiin ja kansainvälisiin talous- ja yhteiskuntapoliittisiin strategioihin on viime vuosina sisällytetty kunnianhimoisia vihreän kasvun ohjelmia. On kuitenkin syytä suhtautua kriittisesti näiden ohjelmien kykyyn ohjata talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa ympäristöongelmien nopean ratkaisun osalta toivottuun suuntaan, kuten esimerkiksi hiilineutraaliuden saavuttamisen vuoteen 2035 mennessä.

Kasvustrategiat luottavat hyvin vahvasti niin sanottuun irtikytkentään, vaikka empiirisesti ei ole näyttöä kasvavasta taloudesta, joka olisi kyennyt vähentämään hiilipäästöjä tai luonnonvarojen kulutusta, etenkään riittävän nopeasti, laajasti tai pysyvästi. Vihreästä talouskasvusta puhuminen ilman irtikytkennän mittakaavan esiintuontia onkin pahimmillaan vaarallista optimismia ja tuottaa epärealistista julkista puhetta, jollaiseen ei ilmastokriisin keskellä olisi aikaa. Kasvustrategioihin ei myöskään sisälly riittävän vahvoja talouspoliittisen ohjauksen elementtejä, jotta taloutta ja yhteiskunnallista toimintaa voitaisiin ohjata riittävän tehokkaasti ympäristötavoitteiden suuntaan.

Vihreästä talouskasvusta puhuminen ilman irtikytkennän mittakaavan esiintuontia on pahimmillaan vaarallista optimismia ja tuottaa epärealistista julkista puhetta, jollaiseen ei ilmastokriisin keskellä olisi aikaa.

BIOS-tutkimusyksikkö on ehdottanut, että seuraavan 10–30 vuoden talouspolitiikan paradigma tulisi ymmärtää kasvustrategioiden sijaan siirtymäpolitiikan aikakaudeksi, jossa huomio ohjataan luonnonjärjestelmien tilaan ja luonnonvarojen kokonaiskäyttöön uusien laadullisten ja määrällisten mittareiden avulla.

Seija: Talouspolitiikka ei ole koskaan yhden totuuden areena eli talouspolitiikan tavoitteet eivät ole kaikille samoja. Tätä moninaisuutta kuvasi hyvin Presidentti Mauno Koivisto kirjassaan Väärää politiikkaa (1978) todeten, että ”talouspolitiikkahan on aina väärää, kysymys on vain siitä kenen kannalta ja miltä kannalta”.

Itse kunkin talouspoliittiset käsitykset ovat sidoksissa paitsi taloustieteelliseen analyysiin, myös arvoihin ja taloudellisiin etuihin. Yhtä ainutta oikeaa talouspolitiikkaa ei siis voi olla, vaikka päätöksentekijät usein markkinoivat ratkaisujaan TINA-argumentein (There Is No Alternative).

Lisäksi makrotaloustieteen puolella on perinteisesti ollut ja on edelleenkin koulukuntaeroja. Pidämmekö taloutta itseohjautuvana, hintojen ja markkinamekanismin avulla automaattisesti tasapainottuvana järjestelmänä vai näemmekö, että riittävästä kokonaiskysynnästä huolehtimiseksi tarvitaan aktiivista suhdanteiden tasaamista ja julkisen vallan puuttumista. Talouspolitiikan rooli on tietysti ihan eri luokkaa viimeksi mainitussa.

Itse kunkin talouspoliittiset käsitykset ovat sidoksissa paitsi taloustieteelliseen analyysiin, myös arvoihin ja taloudellisiin etuihin.

Ennen vuoden 2008 finanssikriisiä ajateltiin varsin laajasti, että on siirrytty vaimeiden suhdannevaihtelujen ja suuren vakauden aikaan. Finanssikriisi ja koronakriisi ovat muuttaneet näitä käsityksiä talouden sisäsyntyisestä vakaudesta. Samanaikaisia isoja kysymyksiä liittyy myös tuottavuuskasvun hidastumiseen, ilmaston lämpenemiseen ja demokratian tilaan.

Kaikki nämä tekijät ovat omalta osaltaan lisänneet ekonomistien kiinnostusta talouspolitiikkaan, talouden instituutioihin ja kriisinkestävyyteen. Yhtenä esimerkkinä tästä on Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin teos Kapea käytävä, jossa korostetaan myös kansalaisten osallisuuden merkitystä talouden menestyksessä. Thomas Piketty on Acemoglun ohella toinen huomattava ekonomisti, joka on tuonut esiin, että taloudellisen ja poliittisen vallan keskittymistä tulisi tarkastella entistä enemmän toisiinsa kytkeytyneinä.

Toinen kysymys koskee julkista valtaa yleensä: Mikä rooli julkisella vallalla on muuttuvassa yhteiskunnassa ja yhteiskunnallisessa muutoksessa ja mikä sillä pitäisi olla? Onko julkisen vallan rooli yleisemmin muutoksessa?

Seija: Taloustieteessä julkisen vallan tehtävät luokitellaan kolmeen luokkaan, jotka ovat markkinoiden epäonnistumisen korjaaminen, tulonjakotehtävä ja talouden vakaudesta huolehtiminen. Tämän luokituksen valossa on hyvin nähtävissä, että vaaka näyttäisi olevan kallistumassa julkisen vallan kasvavan roolin suuntaan erityisesti viimeaikaisten kriisien vauhdittamana. Koronakriisin aikana ovat korostuneet terveyden suojeleminen, sitä varten käyttöön otetut rajoitustoimet ja myös toimet tulomenetysten kompensoimiseksi. Tällaisiin yhteiskunnallisiin ratkaisuihin kykenee vain julkinen valta.

Finanssikriisin yhteydessä tuli selväksi, että uskossa markkinoiden itsesäätelyyn oli menty liian pitkälle ja että rahoitusmarkkinoiden säätelyä julkisen vallan toimesta tulee vahvistaa.

Kriiseistä kärsivät yleensä eniten jo valmiiksi heikoimmassa asemassa olevat ja esimerkiksi nuoret työmarkkinoille tulijat enemmän kuin varttuneemmat työntekijät. Tällöin eriarvoisuuden kasvun hillitsemiseksi tarvitaan julkisen vallan sosiaali- ja veropolitiikkaa. Finanssikriisin yhteydessä tuli selväksi, että uskossa markkinoiden itsesäätelyyn oli menty liian pitkälle ja että rahoitusmarkkinoiden säätelyä julkisen vallan toimesta tulee vahvistaa.

Koronaepidemian kaltaisessa eksistentiaalisessa kriisissä on kirkastunut yhteiskuntien omien instituutioiden toimivuuden merkitys ja erityisesti luottamus valtioon. Yhteiskunnissa, joissa julkiseen valtaan luotetaan ja joissa sitä pidetään kansalaisyhteiskunnan hyvänä liittolaisena, kriisinhoitokin on onnistunut parhaiten.

Tero: Ilmastomuutoksen kaltaisten viheliäisten kriisien maailmassa julkisen vallan rooli yhteiskunnan ohjaamisessa ja resilienssin eli sietokyvyn synnyttämisessä vahvistuu. Ekologisen jälleenrakennuksen talouspolitiikan ohjaamisessa julkisella vallalla on keskeinen rooli. Esimerkiksi korkea hiilen hinnoittelu, kuten päästökauppa ja hiilivero, ovat ilmastopolitiikan tärkeä, mutta riittämätön elementti.

Julkinen valta voi ottaa merkittävän roolin eri talouden toimijoiden – yritysten, kuntien ja kansalaisten – yhteen saattamisessa sellaisissa tehtäväkokonaisuuksissa, joilla edistetään jälleenrakennusta. Valtiota tarvitaan myös jälleenrakennustoimien innovaatio- ja teknologiakehityksen edistämisessä, investoinneissa ja rahoittamisessa sekä alakohtaisten siirtymäpolitiikkojen koordinoinnissa. Sama pätee oikeudenmukaisen siirtymän mukaiseen koulutus- ja sosiaalipolitiikkaan.

Vaikka Suomea pidetään usein aineettoman talouden onnistujana ja ympäristötoimien mallimaana, on Suomi samaan aikaan hyvin voimallinen resurssitalous. Tästä syystä Suomen tulevaisuuden yksi kohtalokysymys on sellaisen teollisuusstrategian suunnittelu, joka tulee toimeen merkittävästi vähemmällä ja tehokkaammalla resurssien kulutuksella ja tuottaa korkean jalostusarvon tuotteita. Yhtenä vipuna tällaisen kehityksen suuntaan on syytä mainita valtionyhtiöiden irrottaminen fossiilisten polttoaineista ja luonnonvarojen liikakäytöstä.

Jussi: Teron tavoin sanoisin, että julkisen vallan merkitys on alkanut näkyä viime vuosina entistä selkeämpänä. Tietysti julkinen valta on ollut läsnä yhteiskunnallisessa kehityksessä aina, vaikka sen saamat tai ottamat muodot ovat historiassa muuttuneet.

Viime vuosikymmeninä vallalla on ollut ajatus, että julkinen valta voi väistää pysyvästikin ja yksityinen toimeliaisuus voi hoitaa yhteiskunnallisen kehityksen suosiollisemmin kohti haluttuja päämääriä. Kuitenkin ilmastonmuutoksen kiihtyessä ja globaalin talousjärjestyksen horjuessa on jo nyt ollut pakko alkaa nojata aiempaa enemmän julkisiin instituutioihin, kuten keskuspankkeihin sekä valtioon säätelijänä ja talouspoliittisena toimijana. Tavallaan ajatus yksityisen toimeliaisuuden ja julkisesta vallasta vapaan järjestyksen mahdollisuudesta onnistua on osoittautunut harhakuvaksi.

Silti en ole havainnut mitään voimakasta ideologista murrosta, jossa valtion ja julkisen vallan paluuta olisi ylistetty ja hehkutettu, paitsi ehkä koronakriisin aikana. Viime vuosikymmenien ideologinen eetos kuitenkin tuntuu edelleen pitävän pintansa, vaikka todellisuus on tavallaan ajanut siitä jo ylitse. Ehkä jossain kohtaa vain todetaankin aikakirjoihin, että ”ja näin julkinen valta on tehnyt paluun” ilman sen suurempia fanfaareita ja ideologisten sapeleiden kalistelua.

Tavallaan ajatus yksityisen toimeliaisuuden ja julkisesta vallasta vapaan järjestyksen mahdollisuudesta onnistua on osoittautunut harhakuvaksi.

Jos kysymystä ajattelee normatiivisesti, julkisella vallalla pitääkin olla vahva rooli yhteiskunnallisen kehityksen ohjaamisessa. Jos demokratiaa pidetään keskeisenä arvolähtökohtana, niin sehän nähdäkseni ilmenee juuri julkisen vallan kautta – sen tietynlaisena käyttönä. Itse uskon Jürgen Habermasia seuraten jonkinlaiseen deliberatiivisen eli puntaroivan demokratian ihanteeseen, mutta on vielä epäselvää, millaista julkisen vallan käytön pitäisi tässä ajassa olla.

Anni: Julkisen vallan rooli näyttää vahvistuvan, kuten muutkin sanoivat. Tästä kertoo esimerkiksi rahoitusmarkkinoiden sääntelyn tiukentuminen finanssikriisin jälkeen, EU:n vihreän rahoituksen taksonomia, globaalit ilmastosopimukset, hiilitullien ja muoviveron suunnittelu. Ja hyvä näin. Ilmastokriisi on yhteiskunnan kriisi, eikä sen taistelun vastuuta voi sysätä yksittäisen henkilön vastuulle olettaen, että syyllistäminen muuttaisi kulutuskäyttäytymistä.

Mikä rooli instituutioilla ja niihin liittyvällä ymmärryksellä on mahdollisen talous- ja yhteiskuntapoliittisen paradigman muutoksessa?

 Anni: Instituutioiden rooli politiikan vaikuttavuudessa on merkittävä ja sitä kautta niitä tulisi käsitellä osana järjestelmää, kun tutkitaan talouspolitiikan vaikutuksia yhteiskunnassa. Instituutioiden kulttuurinen perimä, raamit ja toimintatavat voivat vaikuttaa suurestikin käsiteltäviin asioihin politiikassa ja niihin keinoihin ja menetelmiin, joita käytetään politiikan toimeenpanossa.

Instituutioiden tarkastelu on tärkeää, jos suuntaa paradigmassa halutaan muuttaa tai, jos paradigma on muuttumassa, syy voi löytyä instituutioista. Ministeriöillä, poliittisella järjestelmällä ja koulutusjärjestelmällä on vahvat perinteet ja niiden muuttaminen on usein hidasta.

Ministeriöillä, poliittisella järjestelmällä ja koulutusjärjestelmällä on vahvat perinteet ja niiden muuttaminen on usein hidasta.

Jussi: Yhteiskuntatieteissä kysymykseen instituutioista voisi saada monta erilaista vastausta, mutta jos ne ajatellaan yksinkertaisesti vaikka sellaisiksi yhteiskunnallisiksi ilmiöiksi, jotka eivät tyhjenny yksilötason päätöksiin ja joilla on jollain tapaa autonomista kykyä muovata yhteiskunnallisia prosesseja, niin ehdottomasti ne ovat tärkeitä tunnistaa ja tunnustaa. Itselleni instituutiot ovat yhteiskunnassamme kaikki kaikessa ja kaikki yksilölliset päätökset tapahtuvat joidenkin instituutioiden vaikutuspiirissä.

Jos oma sosiaaliontologia on tämänkaltainen, niin ehkä sitä sitten helpommin ymmärtää myös erilaisten prosessien ristikkäisvaikutukset, yhteiskunnallisen todellisuuden kompleksisen luonteen sekä talous- ja yhteiskuntapolitiikan ”vaikeuden”. Antaako tämä sitten vastauksia erilaisten ongelmien ratkaisuun on ehkä monimutkaisempi kysymys vai pistääkö instituutioiden hahmottaminen vain pään enemmän pyörälle? Ainakin sopivassa määrin instituutioiden kautta ajattelua tarvitaan.

Tero: Tässä voisi käyttää esimerkkinä talouspolitiikan ennakointia toteuttavia instituutioita, kuten erilaisia talouden tutkimuslaitoksia ja vastuuministeriöitä. Talouspoliittisessa ennakoinnissa on tavanomaisesti oletettu, että talouden materiaalinen perusta eli energian ja luonnonvarojen kulutus jatkaa kasvuaan. Ilmastonmuutoksen ja biodiversiteettikadon torjuminen aiheuttaa tällaiseen ennakointitapaan historiallisen epäjatkuvuuskohdan, sillä talouden kehityksessä pitäisi huomioida paremmin sekä yhteiskunnallinen aineenvaihdunta että nopeiden jälleenrakennustoimien toteuttaminen.

Ministeriöiden vastuunjaossa esimerkiksi valtiovarainministeriö ei voi linjata talouspolitiikan reunaehtoja totunnaisiin talouden indikaattoreihin, kuten kestävyysvajeeseen, perustuen, joihin sitten muiden hallinnon alojen, kuten ympäristöministeriön, tulee mukauttaa oma toimintansa. Jälleenrakennuksen toteuttamiseksi talouspolitiikan suunnasta vastaavissa ministeriössä siirtymäpolitiikan tavoitteet on luettava talouden ennakoinnin lähtökohdiksi. Samalla vaaditaan hallinnon rajat ylittävää kokonaisvaltaisuutta.

Voisikin olla tarpeen, että jälleenrakennustoimien tutkimukseen, suunnitteluun, toteutukseen ja seurantaan kaivataan kokonaan uudenlainen ja hyvin resursoitu kansallinen ”järjestelmänpäivitysyksikkö” – tämän suuntaista on kehitteillä esimerkiksi Ranskassa. On myös tarpeen kysyä, missä määrin talouspolitiikan perustana käytetyt makrotalouden mallintamisen tavat soveltuvat nopeaan kestävyyssiirtymään ja kuinka talouspolitiikan mallintamista tulisi kehittää.

Asetimmekin kollegani kanssa jo pari vuotta sitten talouden ennakointia, mallintamista ja suunnittelua koskevia kriittisiä kysymyksiä taloustutkimukselle. Kysymykset eivät ole vielä vanhentuneet.

Voisi olla tarpeen, että jälleenrakennustoimien tutkimukseen, suunnitteluun, toteutukseen ja seurantaan kaivataan kokonaan uudenlainen ja hyvin resursoitu kansallinen ”järjestelmänpäivitysyksikkö”.

Seija: Instituutioiden kiistämätöntä merkitystä voi avata pohjoismaisen hyvinvointimallin avulla. Mallia kuvataan joskus pelkästään sen arvopohjan kautta ja joskus pelkästään sen lopputulosten kautta. Kuvauksessa arvojen kautta tuodaan esille tasa-arvotavoitteiden suuri painoarvo päätöksenteossa.

Lopputulosten avulla kuvattuna korostetaan mallin tuottavan samanaikaisesti pienet tuloerot ja kansainvälisessä vertailussa hyvän talouskasvun. Mielenkiintoisinta on kuitenkin selittää, miksi tämä on mahdollista. Tässä selityksessä korostuvat juuri mallin instituutiot ja yhteiskuntapolitiikan eri lohkojen vuorovaikutus eli kyky organisoida ja toimeenpanna asioita, rakentaa koalitioita ja osallistaa kansalaisia.

Instituutioiden kiistämätöntä merkitystä voi avata pohjoismaisen hyvinvointimallin avulla.

Isossa roolissa on ollut työmarkkinamalli, johon ovat kuuluneet kollektiiviset työehtosopimukset ja muutosturvaa antava sosiaaliturva. Tässä systeemissä niin työnantajat, työntekijät ja valtiovalta ovat käytännössä sopineet sellaisesta riskienjaosta, joka on tuottanut sopeutumiskykyä ja muutosvalmiutta globalisaation mukanaan tuomiin heilahteluihin. Tässä valossa ei olekaan ihme, että kapitalismin nykyisten kriisi-ilmiöiden keskellä se usein esiintyy positiivisena esimerkkinä muutoksen hallinnasta.

Acemoglu ja Robinson nostavat edellä mainitussa kirjassaan Ruotsin politiikka- ja työmarkkinainsituutiot esille demokratian ja markkinatalouden hyvän kehän mahdollistajina.  Kollektiiviset työehtosopimukset ovat heidän tulkinnassaan olleet se konsensusvoima, joka on pitänyt yhteiskunnallista yhteenkuuluvuutta riittävästi yllä ja eliitit kurissa.

Niiden rapautuessa tulisi kehittää jotain tilalle. Ilmeistä ratkaisua ei kuitenkaan ole näköpiirissä. Tästä voi kyllä kantaa huolta, sillä myös vähähiiliseen yhteiskuntaan siirtymisessä tarvittaisiin muutosvalmiutta tukevaa riskienjakoa.

Keskustellaan täsmällisemmin yhdestä talous- ja yhteiskuntapolitiikan keskeisimmistä puheenaiheista: velasta. Mikä on velan rooli koronan, ilmastonmuutoksen ja vanhenevan väestön tuomien haasteiden kohtaamisessa, ja mikä sen pitäisi olla? Kuinka paljon velka, tai toisaalta siihen liittyvä pelko, rajaa mahdollisuuksiamme ja toimintakykyämme yhteiskunnallisen muutoksen edessä ja toisaalta toimeenpanossa?

Seija: Julkisen talouden velan ja alijäämien karttamisella on pitkät juuret Suomen taloushistoriassa. Suomen talouden kasvumalliin on kuulunut vahvasti elinkeinoelämän kasvuedellytysten vahvistaminen. Julkisen sektorinkin tuli mieluummin olla nettosäästäjä, joka voisi rahoittaa teollisuuden kehittämistä.

Samalla suhdanteiden tasoittaminen velanotolla on saanut vain pienen painon suhteessa pidemmän aikavälin kasvutavoitteisiin. ”Velkapelko” korostui 1990-luvun laman aikana, kun julkisen velan taso ja velanhoitokulut nousivat ennennäkemättömästi ja samaan aikaan alettiin tavoitella EU-jäsenyyttä. Sittemmin jäsenyyden mukanaan tuomat niin sanotut budjettikurisäännöt ovat olleet pidäkkeenä aktiiviseen suhdannepolitikkaan turvautumiselle.

1990-luvun lama kuitenkin opetti myös sen, että työttömyyteen ja sitä kautta myös julkiseen velkaan liittyy voimakas hystereesi-ilmiö, eli nämä eivät helposti palaa laman kaltaista shokkia edeltäneelle tasolle edes noususuhdanteessa. Kriisin aikana nousseella työttömyysasteella on taipumus alentua vain hitaasti, mikä jättää pitkän varjon työmarkkinoille ja julkisen talouden tilaan.

Ehkä yhtenä tekijänä ”velkapelossa” on ollut se, että Suomessa perinteisiin on kuulunut käytännön talouspolitiikan ja taloustieteen melko heikko vuorovaikutus.

Julkinen talous voi tukea taloutta ja kysyntää lisäämällä tukea kotitalouksille ja yrityksille sekä investoinneillaan ja samalla estää pitkäaikaistyöttömyyden kasvusta syntyvän pitkän aikavälin ongelman. Nykyisessä nollakorkojen makrotaloudellisessa ympäristössä julkisen velan hoitokustannukset poikkeavat täysin tilanteesta, joka vallitsi 1990-luvun laman aikana.

Ehkä yhtenä tekijänä ”velkapelossa” on ollut se, että Suomessa perinteisiin on kuulunut käytännön talouspolitiikan ja taloustieteen melko heikko vuorovaikutus. Akateeminen taloustieteellinen tutki ja virkamiesvetoinen talouspolitikkavalmistelu ovat kulkeneet omilla laduillaan ja keskustelua on käyty lähinnä vain virkakoneiston agendan pohjalta. Tähän on onneksi tullut parempaa tasapainoa viime vuosina.

Tero: Kauppakamari asetti kevään 2015 vaalien alla Helsingin Aleksanterinkadulle velkakellon muistuttamaan jokaista kadunkulkijaa kasvavasta valtionvelasta. Ympäristöväki muistutti tuolloin, että Eduskuntatalon katolle tulisi asettaa pienemmäksi tikittävä kansainvälisen ja kansallisen hiilibudjetin mukainen ekologinen kello, jonka alitse tulevat ilmastopolitiikasta päättävät edustajat saisivat päivittäin marssia.

Sekä julkisvelassa että nopeasti etenevissä ympäristömuutoksissa on tietysti kyse yhteiskunnallisista riskeistä. Talouspolitiikan ohjaamista ei voidakaan enää ajatella puhtaan ”taloudellisten” riskien kautta kuten tarkastelemalla julkisvelan kehitystä, vaan talouspolitiikan arvioinnissa tulee siirtyä kattavampaan riskianalyysiin.

On esimerkiksi perusteltua argumentoida, että ilmastotavoitteiden toteuttamatta jättäminen on julkisvelan kasvua suurempi riski suomalaisen kansantalouden tulevaisuudelle, ja että tämän vuoksi nopean kestävyyssiirtymän toteuttaminen tulee olla talouspolitiikan prioriteetti.

Talouspolitiikan ohjaamista ei voida enää ajatella puhtaan ”taloudellisten” riskien kautta kuten tarkastelemalla julkisvelan kehitystä, vaan talouspolitiikan arvioinnissa tulee siirtyä kattavampaan riskianalyysiin.

Osana siirtymäpolitiikan toteuttamista BIOS on esittänyt, että julkisvelan tarkasteluun rajoittumisen sijaan Suomen tulisi kiinnittää huomiota kansantalouden maksukyvyn turvaamiseen siirtymäpolitiikan toteuttamisen aikana. Tällöin huomio kiinnittyy Euroopan keskuspankin valmiuksiin pitää yllä jäsenmaiden maksukykyä ja Suomen valmiuksiin pitää vaihtotaseensa riittävän hyvin tasapainossa samalla kun edetään ekologisen jälleenrakennuksen toteuttamisessa.

Jussi: Itse olen viime vuosina melko paljon kysymystä velasta pohtinut ja erilaisia tekstejä aiheesta kirjoittanut. Tavallaan velka on erittäin hyvä lähtökohta kaikkien mainittujen kysymysten tarkasteluun, koska kaikki ne heijastuvat nykyisessä talous- ja yhteiskuntajärjestelmässämme myös velkataseisiin ja niiden kehitykseen.

Tämä ei tietenkään siinä mielessä ole yllättävää, että mehän elämme velkataloudessa – kaikki kapitalistisessa rahataloudessa käytännössä alkaa velasta ja päättyy velkaan. Mutta kysymykset siitä, kenellä on velkaa ja kenelle ollaan velkaa liittyvät oleellisesti yhteiskuntamme valtasuhteisiin. Koronakriisin aikana julkisen velan suorastaan räjähdysmäinen kasvu on noussut julkiseen keskusteluun, kun valtiot ovat joutuneet kannattelemaan kuoreensa suljettua tai sulkeutunutta yksityistä taloutta.

Kysymykset siitä, kenellä on velkaa ja kenelle ollaan velkaa liittyvät oleellisesti yhteiskuntamme valtasuhteisiin.

Vastaavanlainen hyppäys tapahtui globaalin finanssikriisin aikaan, mutta koronakriisissä kaikki tapahtui vieläkin nopeammin ja voimakkaammin. On lisäksi muistettava, että viime vuosikymmeninä kriisien ulkopuolellakin ainakin länsimaissa julkisen velan kasvu on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus. Voidaan puhua siis jo lähes pysyvästä tendenssistä.

Todellisuus on osoittanut, että tarpeen tullen julkista velkaa voidaan luoda lisää, ja se voi jopa vakauttaa taloutta. Toisin sanoen haitallisia vaikutuksia, jotka ideologisesti julkisen velan kasvuun liitetään, eivät näytä tapahtuvan. Kun keskuspankit ovat painaneet korot alas, valtioiden velkakestävyys vahvistuu, vaikka julkisen velan määrä kasvaa.

Todellisuus on osoittanut, että tarpeen tullen julkista velkaa voidaan luoda lisää, ja se voi jopa vakauttaa taloutta.

Jopa valtavirtaisessa taloustieteessä on alettu etsiä syitä velkaantumisen kestävyydelle ja on päädytty entisen IMF:n pääekonomistin Olivier Blanchardin johdolla ajattelemaan, että niin kauan kuin talouskasvu on nopeampaa kuin valtion velan korkoaste, mitään julkistaloudellista kestävyysongelmaa ei ole.

Finanssikriisin aikana makrotaloustieteen näkökulma ei ollut vielä kovin myönteinen julkiselle velalle nojaavalle elvytyspolitiikalle, mutta koronakriisin kohdalla tilanne näyttää olevan toisin. Vaikka ”eliittinäkemys” on selvästi muuttunut, monet suomalaiset tuntuvat edelleen suhtautuvan kasvavaan julkiseen velkaan varsin epäillen. Jos ideat ovat lukkiutuneet sellaisiksi, että moralisoivalla suhtautumisella velkaan on yhä merkitystä, näin ilmenevä ”velkapelko” voi tarkoittaa sitä, että tiukan talouspolitiikan lupaaminen on yhä potentiaalisesti toimiva vaalistrategia.

Anni: Kuten Jussi huomautti, suhtautuminen velkaan on muuttunut koronakriisin hoidon myötä. On huomattu, että isojen muutoksien, kriisin hoitamiseen ja yhteiskunnan uudelleen rakentamiseen tarvitaan velkaa. On myös huojentavaa, että EU-tasolla on opittu finanssikriisistä eikä ainakaan vielä vaikuta, että kuripolitiikkaa olisi palaamassa liian aikaisin.

Vielä vuonna 2010 OECD kannusti jäsenmaita kuripolitiikkaan finanssikriisin jälkeen, mutta huomautti hiljattain, että leikkauksien aika ei ole edes muutaman vuoden päästä, jotta taloutta ei sabotoida lisää. Myös kansainväliset järjestöt, kuten Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto, julistivat syksyllä 2020 talouskuripolitiikan hautajaiset.

Koronakriisin aikana kansainvälisesti maiden velkasuhteet ovat nousseet ja tästä suurimman osan ovat rahoittaneet keskuspankit. Velkaa on aiemmin pelätty syystäkin, kun riski korkojen nousulle on ollut suuri. Nykymaailmassa korkojen ollessa nollassa ja inflaation ja rahanmäärän kytköksen katkeamisen jälkeen riski olla elvyttämättä on suurempi kuin korkojen äkillinen nousu.

Kansainväliset järjestöt, kuten Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto, julistivat syksyllä 2020 talouskuripolitiikan hautajaiset.

Velkaan on syytä suhtautua eri tavalla nyt kuin muutama vuosikymmen sitten. EKP:n rahapolitiikka viestii rahoitusmarkkinoille, että valtiovelkakirjojen korot eivät nouse hillittömiin lukemiin. Velkamäärää on yhä vaikeampi leikata, koska EU:n väestö ikääntyy ja ilmastonmuutoksen torjumisen eteen on tehtävä investointeja.

On siis tervettä tutkia epätavanomaisempia vaihtoehtoja velanhoitoon, kuten esimerkiksi velan mitätöintiä tai Japanin harjoittamaa korkokäyrän kontrollia rahapoliittisena tavoitteena. Erityisesti on keskityttävä EU:n taloussääntöjen uudistamiseen. EU:n Maastrichtin sopimuksessa sovittu 60 prosentin velkaantumisasteeseen pääseminen ei ole enää realistista.

Mennään lopuksi vielä vallitsevaan tieteelliseen paradigmaan ja sen mahdolliseen muutokseen. On selvää, että vallitsevalla talouden tutkimuksen paradigmalla on roolinsa talous- ja yhteiskuntapolitiikan ohjauksessa. Mikä on taloustieteen valtavirtaa tai vallalla oleva paradigma? Onko se muuttumassa, ja jos on, niin mihin suuntaan?

Anni: Olen alkanut viimeisen parin vuoden aikana karsastaa jakoa valtavirta- ja vastavirtataloustieteisiin, koska jakoa on lähinnä tarvittu vain siksi, että näin on voitu kritisoida perinteisen taloustieteen opetuksen ja tutkimuksen keskittymistä tiettyihin kysymyksiin, menetelmiin ja lähtökohtiin, jotka perustuvat ainakin tietyssä määrin uusliberalistisiin arvoihin. Koska kehitystä ”valtavirtataloustieteessä” on jo havaittavissa, voidaan uuden valtavirran ajatella olevan inhimilliset realiteetit huomioivaa ja ilmiölähtöisempää.

Taloustieteen tutkimuksen paradigma on muuttumassa. Suomen ulkopuolella opetus on jo uudistunut ja aiemmat vastavirtaiset koulukunnat ovat ottaneet jalansijaa.

Koska kehitystä ”valtavirtataloustieteessä” on jo havaittavissa, voidaan uuden valtavirran ajatella olevan inhimilliset realiteetit huomioivaa ja ilmiölähtöisempää.

Suomen kehitys on kenties ollut hitaampaa vähäisten resurssien takia, mutta kehitystä silti tapahtuu. Talouden tutkimuksessa keskitytään entistä enemmän ilmastovaikutuksiin. Taloustieteen opetus on tosin edelleen rajoittunutta, mitä tulee kriisinratkaisussa tarvittavaan ilmiöpohjaiseen opetukseen.

Kansainvälinen CORE-projekti on hyvä alku opetuksen muutoksessa, mutta taloustiede kaipaa edelleen avautumista menetelmissä ja muiden tieteenalojen kanssa käytyyn dialogiin. Vastavirtainen taloustiede on syntynyt vastauksena taloustieteen kyvyttömyyteen tarjota vastauksia ja menetelmiä sen ytimessä oleviin kysymyksiin erityisesti makrotaloustieteessä.

Jussi: Talouspolitiikan näkökulmasta edelleen pitäisin hyvin keskeisenä sitä, mikä milloinkin on niin sanotusti ”johtava” makrotaloustieteen näkemys talouden tilasta sekä siitä, millaista talouspolitiikkaa kyseisissä olosuhteissa pitäisi harjoittaa. Makrotaloustieteen piirissä voitaneen puhua ”uusvanhakeynesiläisestä” käänteestä, jossa brittiläisen taloustieteilijä John Maynard Keynesin (1883–1946) teorioita uudelleen 1990- ja 2000-luvulla tulkinneet ”uuskeynesiläiset” taloustieteilijät palaavat vanhan keynesiläisyyden piiriin.

Taloustiede kaipaa edelleen avautumista menetelmissä ja muiden tieteenalojen kanssa käytyyn dialogiin.

Tällöin käyttöön on palannut 1930- ja 1940-luvun johtavan yhdysvaltalaisen keynesiläisen taloustieteilijän Alvin Hansenin teoria ”sekulaarisesta stagnaatiosta” eli pitkittyneestä matalasuhdanteesta. Näihin taloustieteilijöihin kuuluu esimerkiksi entisen presidentti Barack Obaman hallinnon valtionvarainministeri ja nykyinen Harvardin yliopiston professori Lawrence Summers.

Olen ajatellut, että materiaaliset olosuhteet, makrotaloustieteellinen konsensus ja talouspolitiikka muodostavat kokonaisuuden, joka sitten määrittää talouden kehityssuuntia laajemmassa kuvassa. Varsinkin jos materiaalisiin olosuhteisiin luetaan vielä kansalaisnäkemys, poliittiset vaatimukset ja kansalaisliikkeet, niin mielestäni tuosta pääsee rakentamaan varsin kattavaa selitysmallia todellisuuden kehityskuluille.

Kiinnostavaa on nähdä, miten tulevina vuosina sitten ilmastonmuutos ja ekologinen kriisi vielä tähän kuvioon tulevat vaikuttamaan.

Tero: Taloustieteen kuten kaikkien muidenkin yhteiskuntatieteiden tulee tietysti elää ajassa ja historiallisessa muutoksessa. Tieteenalan kehitys punnitaan kyvyssä ratkaista ympäröivän yhteiskunnan ongelmia. Viime vuosikymmeninä taloustieteellä on ollut julkisessa keskustelussa ja erityisesti talouspolitiikan ohjauksessa korostunut rooli muihin yhteiskuntatieteisiin nähden.

Tämä asetelma varmaankin muuttuu, kun yhteiskunnan kehitystä ei voi enää ohjata ensisijaisesti vakiintuneiden taloudellisten olettamien mukaisesti. Taloustieteellä on varmasti tärkeä osansa myös ilmastokriisin ratkaisussa, muiden yhteiskuntatieteiden laajassa joukossa.

Tieteenalan kehitys punnitaan kyvyssä ratkaista ympäröivän yhteiskunnan ongelmia.

Vielä 1990-luvulla kansainvälisen ilmastopolitiikan talousajattelu oli vahvasti kiinni varsin kapeissa uusklassisen taloustieteen oletuksissa, joiden pohjalta kysymykset talouden kasvun suunnasta ja ympäristötoimista pysyivät toisistaan etäisinä. 2000-luvulla ilmastotaloustieteen näkemykset puolestaan monipuolistuivat ja avautuivat esimerkiksi schumpeterläisille ja keynesiläisille ajatuksille vihreistä investoinneista.

Ilmastotaloustieteen onkin sanottu elävän ”jälkiparadigmaattista” aikaa, jossa ratkaisuja ekokriisiin kaivetaan yhä monipuolisemmasta työkalupakista. Tästä näkökulmasta voisi ennakoida, että taloustiede on myös tulossa osaksi laajempaa yhteiskuntatieteellistä keskustelua, jossa ekokriisin tieteellisen ratkaisun edellytyksiä pohditaan pluralistisesti ja poikkitieteellisesti ilman minkään tieteenalan ensisijaisuutta.

Seija: Taloustieteessä on syytä puhua erikseen mikrotaloustieteen ja makrotaloustieteen paradigmoista. Mikrotaloustieteessä ei ole vahvoja koulukuntia siten kuin makron puolella. Soveltavassa mikrotaloustieteessä on viime vuosikymmeninä otettu isoja menetelmällisiä harppauksia, jotka puhuvat pikemminkin jatkuvuuden kuin välittömien uusien paradigmamuutosten puolesta.

Tätä viime vuosikymmenten kehitystä on kutsuttu uskottavuusvallankumoukseksi ja sen pääosassa ovat olleet huolella mietityt vertailuasetelmat aitojen syy-yhteyksien selville saamiseksi. Kehitys on hyväksi ja sen seurauksena on saatu ja saadaan entistä uskottavampia käytännönläheisiä tuloksia erilaisten työmarkkina- ja sosiaaliturvareformien sekä ympäristö- ja ilmastopolitiikan toimien vaikuttavuudesta.

Viime vuosikymmenten isot kriisit ja eri yhteiskuntien erot niistä selviytymisessä lisäävät kiinnostusta toisistaan poikkeaviin talouden instituutioihin ja niiden väliseen vuorovaikutukseen maiden sisällä.

Oma lukunsa on, että kaikkiin tutkimuskysymyksiin uudet menetelmät eivät sovellu ja tutkimuskysymysten valinnassa tutkijat ovat voineet mennä liiaksi menetelmät edellä. Makrotaloustieteen kohdalla finanssikriisi herätti siihen, että perinteiset makrotalousmallit eivät riittävästi korostaneet rahan, luotonannon ja velkaantumissyklien merkitystä. Pahimmat kriisit syntyvät useimmiten rahoitusjärjestelmässä, mikä merkinnee rahoitussektorin entistä parempaa nivomista makrotaloudellisiin malleihin.

Viime vuosikymmenten isot kriisit ja eri yhteiskuntien erot niistä selviytymisessä lisäävät kiinnostusta toisistaan poikkeaviin talouden instituutioihin ja niiden väliseen vuorovaikutukseen maiden sisällä. Näyttää myös siltä, kuten Anni sanoi, että ainakin taloustieteen opetuksessa on tapahtumassa muutosta ilmiölähtöisen opetuksen suuntaan pelkästään teorialähtöisen sijasta.

Olli Herranen on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Poliittisen talouden tutkimuksen seuran varapuheenjohtaja.

Anni Marttinen on SAK:n makroekonomisti. Hän on taloustieteen pääaineen kauppatieteiden maisteri. Hän on aikaisemmin työskennellyt mm. EKP:ssa, VM:ssä ja Suomen Pankissa.

Jussi Ahokas on SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ryn pääekonomisti ja poliittisen talouden tutkija. Keskeisiä tutkimusaiheita ovat viime vuosina olleet kapitalismin evoluutio, talouspolitiikan muutos sekä keynesiläinen talouspolitiikka Suomessa.

Tero Toivanen on historian ja poliittisen talouden tutkija BIOS-tutkimusyksikössä.

Seija Ilmakunnas on työelämäprofessori Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulussa. Hän on mukana Kansantaloudellisen aikakauskirjan toimituskunnassa ja toimii Yritystukien tutkimusjaoston puheenjohtajana sekä Talouspolitiikan arviointineuvoston jäsenenä.

Politiikasta-raati-artikkelin toimitti Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen.

Päivitetty 20.4.2021 klo 15:10; kirjoitusvirhe korjattu.

Julkaisu Politiikasta-raati: Paradigman muutos ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Määrittelyn ja käsitteellisen analyysin korvaavat indikaattorit. Taloudellista kehitystä osoittavat teollisuuden osuus bruttokansantuotteesta, työn tuottavuus tai bruttokansantuote henkeä kohti. Kehittyneissä maissa indikaattorit saavat korkean, kehitysmaissa matalan arvon. Mutta mihin perustuvat kehittyneiden maiden korkeat arvot? Kun menemme historiassa taaksepäin, huomaamme, että kaksi sataa vuotta sitten Euroopan maiden arvot eivät juuri ylittäneet nykyisten kehitysmaiden arvoja. Teollisuuden osuus oli mitätön, tuottavuus matala eikä bruttokansantuotteesta käsitteenä voida edes puhua. Vasta teollinen vallankumous pani käyntiin prosessit, joiden tuloksena Euroopan ja muut läntisen maailman maat ovat saavuttaneet nykyisen korkean kehitystason.

Teollinen vallankumous liitetään uusien teknologioiden keksimiseen ja käyttöönottoon sekä markkinatalouden läpimurtoon. Ne ovatkin uuden aikakauden tunnusomaisia piirteitä, mutta niillä ei vielä selitetä taloudellista kehitystä.  Selitystä kaipaava kysymys on, miten perinteinen yhteiskunta, joka rakentuu talonpoikaistalouksille, jotka tuottavat itse kaikki elämisen ehdot (ruoka, vaatteet, työkalut, ajoneuvot), siirtyy teolliseen markkinatalouteen.

Perinteisessä yhteiskunnassa teollisuus ei voi laajeta ilman, että maatalous muuttuu. Teollisuuden on löydettävä uudella teknologialla valmistetuille tuotteille ostajia maataloudesta. Maatalous voi ostaa teollisuuden tuotteita vain, jos sillä on rahaa. Rahaa se voi saada myymällä osan tuotannostaan teollisuudelle. Ja kun maatalous myy tuotteitaan, se merkitsee, että maatalous luopuu perinteisen yhteiskunnan omavaraistuotannosta ja siirtyy markkinatalouteen. Mutta maatalouden on nostettava tuottavuuttaan, sillä se on tuotettava ruokaa ja raaka-aineita paitsi omalle väestölle myös nopeasti laajentuvalle teollisuudelle. Samanaikaisesti se joutuu luovuttamaan osan työvoimastaan teollisuudelle. Tuottavuutta maatalous voi nostaa ottamalla käyttöön uutta teknologiaa (1).

Taloudellisen kehityksen paras indikaattori on markkinatalouden piirissä toimivien talouksien osuus koko väestöstä. Tai toisin päin ilmaistuna, maa on sitä kehittymättömämpi, mitä suurempi osuus maan väestöstä työskentelee omavaraisessa maataloudessa. Maan väestön elintaso korreloi suoraan talouden omavaraisuuden asteen kanssa. Jos maataloutta harjoitetaan matalalla teknologialla (kuokkakulttuuri), maan tuottavuus on alhainen, eikä talous pystyy tarjoamaan yhtä paljon tavaroita ja palveluita henkeä kohti kuin pitkälle markkinatalouteen edenneissä maissa. Monissa kehitysmaissa edelleen kaksi kolmasosaa tai jopa neljä viidesosaa väestöstä saa elantonsa omavaraisesta maataloudesta.

Politiikan rooli

Ennen teollista vallankumousta Euroopan maissa vallalla ollut merkantilistinen järjestelmä esti markkinatalouden ja vaihdon laajentumisen. Talouden instituutioita oli muutettava. Markkinoiden laajentumisen edellytys on myös vahva liikenneinfrastruktuuri, sillä ilman tiheää teiden, kanavien ja rautateiden verkostoa yhdessä paikassa tuotetut tavarat eivät voi siirtyä kulutettavaksi toiseen paikkaan. Tarvitaan myös pankkilaitosta, joka kerää tuotannossa syntyvät ylijäämät pääomiksi laajentuvien elinkeinojen tuotantokapasiteetin rakentamiseen. Tiede ja koulutus tuottavat kehittyvän talouden tarvitseman uuden teknologian ja osaavan työvoiman.

Kaikkeen tähän tarvitaan politiikkaa. Kaikissa maissa valtio vastaa elinkeinolainsäädännöstä. Useimmissa maissa se ottaa paljon vastuuta myös liikenneinfrastruktuurista, pääoman tarjonnasta, tieteen ja koulutuksen järjestämisestä.

Politiikan motiivit

Talouspolitiikan linjojen oleellinen muuttaminen ei tapahdu missään ilman poliittisia konflikteja. Institutionaaliset muutokset ja muutokset kansakunnan resurssien hankinnassa ja käytössä merkitsevät vakiintuneiden rakenteiden hylkäämistä, yhteiskunnallisen statuksen ja taloudellisen aseman menetyksiä. Tämän vuoksi perinteiset ryhmät vastustavat uudistuksia. Mutta niillä on vahva asema poliittisessa päätöksenteossa ja usein ne onnistuvat jarruttamaan uudistustyötä.

Euroopassa politiikan muutokset tapahtuivat joko ’vallankumouksena alhaalta’ tai ’vallankumouksena ylhäältä’ (2). ’Vallankumous alhaalta’ tapahtui Britanniassa, jossa porvaristo onnistui saamaan jalansijan parlamenttiin ja viemään läpi tavoittelemansa politiikan. Muissa Euroopan maissa muutokset toteutuivat ’vallankumouksena ylhäältä’. Poliittinen valtajärjestelmä säilyi perinteisten eliittien käsissä, mutta eliitit toteuttivat markkinatalouden edellyttämät lainsäädännölliset ja talouspoliittiset muutokset.

Britanniassa kyse oli porvariston intresseistä, mutta imperiumin kansainvälis-poliittisilla tavoitteilla oli myös oma merkityksensä. Muualla politiikka liittyi maan kansainvälisen aseman säilyttämiseen ja parantamisen. Maat jäljittelivät Britanniaa, joka oli osoittanut, että taloudellinen kehitys ja kansainvälisen aseman vahvistuminen kulkevat käsi kädessä.

Kehitysmaapolitiikka

Euroopassa kansalaisten hyvinvoinnin kohottaminen tuli talouspolitiikan vahvaksi tavoitteeksi vasta toisen maailmansodan jälkeen. Välineeksi omaksuttiin taloudellisen kasvun edistäminen, joka saavutti aikaa myöten talouspolitiikan kaiken ratkaisevan mantran aseman. Myös useimmat toisen maailmansodan jälkeen itsenäistyneet siirtomaat ilmoittivat pyrkivänsä taloudelliseen kehitykseen. Mutta monissa tapauksissa valtiovallan haltuunotto johti vain kansallisen vaurauden ja tulovirtojen uudelleenjakoon poliittisten päätöksentekijöiden tai heidän kannattajiensa eduksi.

Mutta vaikka poliittiset johtajat olisivat sitoutuneet koko kansantalouden kehittämiseen, ei tavoitteen toteuttamiselle ole samoja edellytyksiä kuin kehittyneissä maissa (3). Kehittyneiden ja kehitysmaiden vallankäytön rakenteet eroavat kolmessa suhteessa. Ensiksi, kehittyneissä maissa yhteiskunnallinen vallankäyttö eli valtion mahti on keskitetty hallitsevan poliittisen toimijan käsiin. Kehitysmaissa valtio on usein vain yksi valtakeskus monien muiden joukossa. Toiseksi, kehittyneissä maissa valtio on tunkeutunut hyvin syvälle yhteiskuntaan. Kehitysmaissa saattaa olla tilanne, jossa valtio toimii tehokkaasti vain suurissa kaupungeissa, mutta maaseudulla valtaa pitävät paikalliset johtajat. Kolmas ero liittyy hallintokoneiston luonteeseen. Kehittyneissä maissa on weberiläinen rationaalis-legaalisin periaattein toimiva hallintokoneisto koulutettuine ja ammattitaitoisine virkamiehineen. Monissa kehitysmaissa harjoitetaan patrimoniaalista vallankäyttöä, jossa virkamiesten keskeisin toimintaperiaate ei liity koko kansakunnan hyvinvoinnin tehokkaaseen ja tasapuoliseen edistämiseen, vaan kuuliaisuuteen osoittamiseen kulloisellekin isännälle.

Kehittyneiden maiden vallankäyttöjärjestelmät palautuvat Euroopan valtioiden historiaan, monisatavuotiseen poliittiseen ja sotilaalliseen kilpataisteluun, sekä sen synnyttämään pakkoon luoda järjestelmä, joka takaa väestön tottelemisen ja sodankäynnin edellyttämän resurssien saannin. Toisen maailmansodan jälkeen itsenäistyneissä siirtomaissa hallitsemisen historia on lyhyt eikä tehokkaalla ja ammattitaitoisella hallintokoneistolla ole kunnon perinteitä. Tuloksia kehityspolitiikan saralla ovat pystyneet osoittamaan Taiwan, Etelä-Korea ja Kiina, joiden hallitsemisen ja hallinnon historia muistuttaa monessa suhteessa eurooppalaisten maiden historiaa.

Viitteet

(1) Tässä kuljen oleellisesti Marxin Pääoma I:n ja Pääoma II:n pohdintojen mukaisesti. Myöhemmistä tutkimuksista, ks. esimerkiksi Kuznets, Simon 1965. Economic Growth and the Contribution of Agriculture. Teoksessa Economic Growth and Structure. Selected Essays. London: Heineman Educational Books. Korostan, että tällä tavalla määritelty taloudellinen kehitys voidaan saavuttaa sekä kapitalistisessa järjestelmässä että suunnitelmataloudessa.

(2) Moore, Barrington 1967. Social Origins of Dictatorship and Democracy. Lord and Peasant in the Making of Modern World. London: The Penguin Books.

(3) Samuel Huntingtonin mukaan tärkein kehittyneiden ja kehitysmaiden välinen poliittinen ero ei ole niiden hallitusmuoto, vaan hallitsemisaste. Kehittyneissä maissa poliittisen päätöksen todennäköisyys tulla toteutetuksi on, suuri kehitysmaissa pieni. Kehittyneissä maissa on erilaisia hallitsemismuotoja, mutta kaikissa muodoissa hallitus hallitsee. Huntington, Samuel P. 1970. Political Order in Changing Societies. New Haven: Yale University Press.

Artikkeli perustuu kirjoittajan väitöskirjaan Taloudellinen kehitys ja vahva valtio. Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1913, Tansania 1961–1986. Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen julkaisuja 2012:2. Helsingin yliopisto.

Artikkelikuva: Matt @ PEK / Wikimedia Commons

Julkaisu Taloudellinen kehitys ja kehityspolitiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.