Itsenäisyyspäivä ei ole välttämättä se päivä, jolloin odottaisi kuulevansa terrorismin ja poliittisen väkivallan tutkijasta, ainakaan jos kaikki on mennyt suunnitelmien mukaan. Terrorismi kun aiheena ei ole mitenkään juhlapuheainesta.

Suomea on lisäksi vuosikymmeniä pidetty lintukotona, johon eivät terrorismin kaltaiset ison maailman uhat ylety. Maailmasta ei löydy montaa maata, jossa olisi esimerkiksi terrorismitilastojen mukaan tehty vähemmän poliittisia väkivallantekoja kuin Suomessa.

Suomi on ollut viime vuosikymmenet hyvin turvallinen maa melkein millä tahansa mittarilla arvioituna. Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön OECD:n tilastoissa Suomi on yksi niistä maista, joissa ihmiset kokevat turvallisimmaksi kävellä yksin pimeässä kaupungissa.

Eurobarometritutkimusten valossa suomalaiset pitävät rikollisuutta ja terrorismia paljon vähäisempinä huolina kuin EU-maiden asukkaat keskimäärin.

Poliittisen väkivallan vähäisyys saavutus, ei perusominaisuus

Mihin sotien jälkeisen Suomen yhteiskuntarauha on perustunut? Tämä on itse asiassa sellainen aihe, josta poliittisen väkivallan tutkijalla on enemmän sanottavaa kuin voisi äkkiseltään ajatella. Poliittisen väkivallan syiden ymmärtäminen vaatii myös siltä suojaavien tekijöiden tuntemista.

Suomen rauhallisuudelle on tarjottu monenlaisia selityksiä, esimerkiksi maan syrjäistä sijaintia, kylmää ilmastoa, lainkuuliaista ja viileäpäistä kansaa, vähäistä ulkomaalaisten määrää kuin harvaa asutustakin. Joskus asiaa selitetään miltei sanomalla, että ”Suomi on Suomi”.

Nuoret sukupolvet ovat niin tottuneita Suomen rauhallisuuteen ja vakauteen, että ne tuntuvat itsestäänselvyyksiltä.

Nuoret sukupolvet, oma sukupolveni mukaan lukien, ovat niin tottuneita Suomen rauhallisuuteen ja vakauteen, että ne tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, Suomen perusominaisuuksilta.

Poliittisen väkivallan vähyys ei ole kuitenkaan seurausta maan koosta, kansanluonteesta, maantieteellisestä sijainnista, uskonnosta, kielestä tai vauraudesta.

Poliittisen väkivallan puuttuminen ei ole mikään jonkin maan pysyvä ominaispiirre, vaan se on saavutus ja tulos vuosikymmenien aikana tehdyistä viisaista yhteiskunnallisista ratkaisuista.

Hyvinvointivaltio ja demokraattinen järjestelmä vakauden tuottajina

Mitkä sitten ovat sitten olleet niitä viisaita ratkaisuja Suomen kohdalla? Tähän ei ole tutkimuksen pohjalta toistaiseksi kattavaa vastausta. Tutkijoiden piirissä pidetään kuitenkin yhtenä tärkeänä selityksenä hyvinvointivaltiota. Kun hyvinvointipalvelut tarjoavat kaikille kohtuullisen toimeentulon ja koulutuksen, tarvetta protestoinnille ei ole.

Pelkkä maan vauraus ei riitä, vaan poliittinen vakaus vaatii säilyäkseen laajasti jaettua käsitystä taloudellisesta ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Kokemusta siitä, että kuuluu osaksi yhteiskuntaa ja että kaikki olemme suurin piirtein samassa veneessä.

Toinen keskeinen poliittista vakautta ja rauhallisuutta edistänyt asia on Suomessa ollut toimiva demokraattinen järjestelmä. Ihmisten perusoikeudet ovat toteutuneet hyvin, ja mahdollisuudet poliittiseen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen poliittisen järjestelmän puitteissa ovat olleet hyvät.

Tärkeä merkityksensä on ollut myös poliittisella kulttuurilla. Suomessa politiikan tekeminen on ollut perinteisesti varsin konsensushakuista ja verrattain avointa uusille tekijöille ja ajatuksille.

Yksi satavuotisen Suomen taipaleen merkittävimpiä menestyksiä on ollutkin sellaisen yhteiskunnan rakentaminen, jossa poliittiselle väkivallalle ei ole ollut juurikaan tilausta. Tämä on huomattava saavutus ottaen huomioon sen tilanteen, joka Suomessa vallitsi itsenäistymisen aikaan sekä kahtena ensimmäisenä itsenäisyyden vuosikymmenenä.

Uusia viisaita ratkaisuja tarvitaan

Viime aikoina on toistuvasti todettu, ettei Suomi ole enää mikään lintukoto. Minun alani tutkijan silmin nykytilanne vaikuttaa yhtä aikaa huojentavalta ja huolestuttavalta.

Huojentavaa on se, että tilastojen valossa Suomi on edelleen verrattain erittäin rauhallinen ja turvallinen maa. Turun puukotuksen jälkeenkin Suomi on edelleen niitä Euroopan maita, joihin nykyiset terrorismin ja poliittisen väkivallan aallot ovat vaikuttaneet vähiten.

Tilastojen valossa Suomi on edelleen verrattain erittäin rauhallinen ja turvallinen maa.

Tilanne esimerkiksi ääri-islamistisen terrorismin suhteen ei ole erityisen huolestuttava nimenomaan Suomessa, vaikka se ilman muuta täälläkin tulee ottaa vakavasti ja asianmukaisia toimia sen ehkäisemiseksi tarvitaan.

Huoleni liittyvät sen sijaan pidemmän aikavälin kehityskulkuihin. En nimittäin ole varma, millä tolalla Suomen poliittisen rauhallisuuden mahdollistaneet seikat enää ovat.

Esimerkiksi huono-osaisuutta pitkään ansiokkaasti tutkinut professori Juho Saari on ilmaissut useaan kertaan huolensa siitä, että suomalaiset eivät enää koe olevansa samassa veneessä ja että hyvinvointivaltion pohja vuotaa.

Samaan aikaan myöskään luottamus poliittiseen järjestelmään ja poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuksiin ei vaikuta olevan entisellä tasolla.

Tästä voi toki syyttää ainakin osaltaan tehtyjä poliittisia ratkaisuja, joilla hyvinvointipalveluita ollaan heikennetty sekä poliitikkojen ja poliittisten puolueiden kyvyttömyyttä täyttää tehtävänsä eli edustaa kansan mielipiteitä ja huolia tarpeeksi kattavasti.

Samaan aikaan on myös niin, että maailma on merkittävästi muuttunut. Ei ole selvää, toimisivatko Suomen poliittisen rauhallisuuden ja hyvinvoinnin tuottaneet ratkaisut enää yhtä hyvin nykytilanteessa.

Suomessa on kasvamassa uusia sukupolvia, joilla on kaikki edellytykset olla luomassa vakaata ja turvallista tulevaisuuden Suomea.

Suomessa tarvitaan juuri nyt erityisen kipeästi ihmisiä, joilla on tarkkanäköisyyttä, uskallusta ja viisautta uudistaa Suomea tavalla, joka takaa yhteiskuntarauhan ja yhteisen hyvän myös tulevaisuudessa. Tehtävä ei näytä helpolta, mutta harvemmin se on ennenkään näyttänyt silloin, kun tulevaisuuden ratkaisuja on tehty jännitteisessä ilmapiirissä.

Olen kuitenkin Suomen tulevaisuuden suhteen varsin luottavainen. Suomessa on kasvamassa uusia sukupolvia, joilla on kaikki edellytykset olla luomassa vakaata ja turvallista tulevaisuuden Suomea. Siitäkin huolimatta, että tuore Nuorisotutkimusseuran raportti vahvisti jälleen kerran, etteivät nuoret ole nykyisin lähimainkaan samassa veneessä.

Nuoret hoi!

Jos jotain voisin tänä itsenäisyyspäivänä sanoa kaikille Suomen nuorille, se on tämä: minusta nuoret vaikuttavat olevan minusta perusteettoman pessimistisiä omien vaikuttamismahdollisuuksiensa suhteen.

Nuoret vaikuttavat olevan perusteettoman pessimistisiä omien vaikuttamismahdollisuuksiensa suhteen.

Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ei ole koskaan vaivatonta – se on aina kestävyyslaji, joka vaatii pitkäjänteisyyttä ja lannistumatonta optimismia. Tuloksetkaan eivät välttämättä aina näy kun vasta pitkän ajan jälkeen. Mahdollisuudet siihen ovat kuitenkin nykyisin vähintään yhtä hyvät, elleivät jopa paremmat, kuin ennen.

Uskoi vaikutusmahdollisuuksiinsa tai ei, tulevaisuuden Suomi rakentuu lopulta nuorten teoista. Tämä toteamus tuntui minusta nuorempana kliseeltä, mutta nyt kun lapsuuden ystävistäni ja opiskelukavereistani on tullut toimittajia, yritysjohtajia, opettajia, kirjailijoita, kansanedustajia, ministeriöiden virkamiehiä, kunnanvaltuutettuja ja tutkijoita, tuo ajatus on asettunut mielessäni kokonaan uuteen valoon.

Kirjoitus perustuu Porkkalan lukion itsenäisyyspäivän juhlassa ja lakkiaisissa 5.12.2017 pidettyyn puheeseen. Leena Malkin johtama Suomea ja poliittisen väkivallan selitysmalleja koskeva tutkimusprojekti käynnistyy vuoden 2018 alussa. Projektia rahoittaa Emil Aaltosen säätiö.

Julkaisu Yhteiskunnan vakaus on saavutus, ei Suomen perusominaisuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Noin kuukausi ennen Jokelan koulusurman 10-vuotispäivää Tuusulan kunta ilmoitti, ettei vuosipäivänä järjestetä muistotilaisuutta. Kunta toivoi kouluihin työrauhaa ja uhrien omaisille mahdollisuutta surra rauhassa.

Tämä toive kuvaa hyvin suhtautumista koulusurmien muisteluun niin suomalaisissa paikallisyhteisöissä kuin kansallisellakin tasolla.

Jo noin kaksi vuotta koulusurmien jälkeen haastatellessani Jokelan ja Kauhajoen asukkaita havaitsin, että etenkin Kauhajoella sureminen nimettiin ennen kaikkea uhrien omaisten asiaksi, ja ulkopuolisten – esimerkiksi niiden paikkakuntalaisten, jotka eivät tunteneet uhreja – surunilmauksia pidettiin turhina tai jopa epäaitoina.

Sureminen nimettiin ennen kaikkea uhrien omaisten asiaksi.

Jokelassa koulusurma kosketti tiivistä paikallisyhteisöä hieman eri tavalla. Siellä yhteisöllisen suremisen ja muistelun katsottiin ensimmäisinä vuosina pääosin edistävän toipumista. Vuosien kuluessa suhtautuminen näyttää kuitenkin muuttuneen pidättyväisemmäksi.

Vuosipäivien viettoon koulusurmien jälkeen on monia tapoja. Esimerkiksi Yhdysvalloissa Columbinen ja Virginia Techin joukkosurmien 10-vuotispäivinä järjestettyihin muistotilaisuuksiin osallistui tuhansia ihmisiä. Toisaalta amissien yhteisössä Pennsylvaniassa vuonna 2006 tapahtunutta koulusurmaa muisteltiin suljetun yhteisön sisällä, eikä ulkopuolisia rohkaistu osallistumaan suruun tai muistamiseen.

Suomessa omaksuttiin Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien jälkeen monia samoja tapoja, joilla joukkosurmia on surtu ja muisteltu muuallakin maailmalla. Kynttilöistä, kukista ja viesteistä koostuvat niin sanotut spontaanit muistomerkit kanavoivat yhteistä suremista välittömästi surmien jälkeen ja niitä seuraavina vuosipäivinä.

Tapausten muistelu on kuitenkin haluttu Suomessa pitää hillittynä. Etenkin omaisten sururauhan kunnioittaminen on ollut keskeistä. Julkiset muistotilaisuudet, joissa luettaisiin ääneen uhrien elämäkertoja, kuten vaikkapa Virginia Techin joukkosurman 10-vuotispäivänä tehtiin, ovat Suomessa tuntuneet vieraalta ajatukselta.

Koulusurmien muistaminen paikallistasolla

Tarkastelin vuonna 2014 julkaistussa väitöskirjassani koulusurmien suremiseen ja muistamiseen liittyviä paikallisia prosesseja. Vaikka Jokelassa paikallisyhteisö kannusti yhteisiin surunilmauksiin, muisteluun liittyi silti haasteita ja ristiriitoja.

Hankaluudet liittyivät esimerkiksi koulusurman syiden nimeämiseen. Silloin nousi esiin vaikeita kysymyksiä, joiden kautta koulun, muiden viranomaisten ja terveydenhuollon toimintaa arvioitiin. Miten vakavaa tekijän kiusaaminen koulussa oli ollut, ja miten paljon se lopulta vaikutti hänen motiiveihinsa? Oliko kouluyhteisö tai paikallisyhteisö vastuussa ampujan kokemasta kiusaamisesta?

Yhteisön suruun sekoittui kollektiivista syyllisyyden tunnetta ja myös tarvetta puolustautua ulkopuolelta tulevalta kritiikiltä. Joidenkin mielestä kiusaamisen merkitystä oli suurenneltu mediassa. Toiset taas syyttivät koulua siitä, ettei vuosikausia kestäneeseen kiusaamiseen puututtu.

Yhteisön suruun sekoittui kollektiivista syyllisyyden tunnetta ja myös tarvetta puolustautua ulkopuolelta tulevalta kritiikiltä.

Moniin kysymyksiin ei ollut mahdollista löytää yksiselitteisiä vastauksia, ja siksi niin Jokelassa kuinKauhajoellakin paikallisyhteisöjen vakiintuneet kertomukset koulusurmista välttivät syiden nimeämistä. Koulusurmista tuli näissä kertomuksissa jotain, joka vain tapahtui. Muistelu keskittyi välittömästi surmien jälkeisiin asioihin, kuten surunilmauksiin ja toipumisprosessiin.

Ristiriitoja paikkakunnilla koettiin muun muassa eteenpäin siirtymisessä ja toipumisen tahdissa. Osa toivoi muistelua ja keskustelua, osa halusi jättää koulusurmien käsittelyn nopeasti historiaan ja jatkaa elämää. Kauhajoella yhteisön halu siirtyä nopeasti takaisin normaaliin arkeen oli suurempi kuin Jokelassa.

Jokelassa muistelun vaikeudesta kertoi tekijän perheeseen asennoituminen. Toiset suhtautuivat perheeseen neutraalisti tai etäisen myötätuntoisesti. Kaikki eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä. Muisto tapahtuneesta aktivoitui monilla paitsi koulurakennuksen ohi kulkiessa myös tekijän kotitalon tai muiden hänestä muistuttavien asioiden näkemisestä.

Jotkut olivat sitä mieltä, että tekijän pikkuveljen ei ollut soveliasta käydä paikallista koulua – ei ainakaan sitä, jossa koulusurma tapahtui. Osa toivoi perheen muuttavan pois.

Yhteisön tiivistymiseen väistämättä liittyvästä rajojen määrittelystä ja ulossulkemisesta eivät kaikki mielellään puhuneet.

Jokelassa muisteltiin usein koulusurman jälkeistä yhteisöllisyyttä: miten kyseessä oli ”koko kylän kriisi”, miten ihmiset kerääntyivät koulun viereisen lammen rantaan, ja miten nuoret surivat ja löysivät voimaa toisistaan. Koulu ja sen henkilökunta, joka jatkoi työtään ampumisen jälkeisinä raskaina vuosina, pysyi ihmisten mielissä ja puheissa. Yhteisön tiivistymiseen väistämättä liittyvästä rajojen määrittelystä ja ulossulkemisesta sen sijaan eivät kaikki mielellään puhuneet.

Julkinen keskustelu vaikeni sukupuolesta

Kansallisella tasolla koulusurmien muistelu oli esimerkiksi Yhdysvaltoihin verrattuna vähäeleistä ja uhrien yksityisyyttä suojelevaa. Yhteisöllisyydestä ja kiusaamisesta puhuttiin paljon koulusurmien jälkeisessä julkisessa keskustelussa.

Joistakin koulusurmiin liittyvistä asioista julkisessa keskustelussa ei kuitenkaan juuri puhuttu. Sukupuoli ja laajemmin väkivaltailmiöihin liittyvä sukupuolittunut dynamiikka oli yksi näistä.

Joukkoampujat ovat lähes poikkeuksetta miehiä, ja uhrien joukossa naiset ovat yliedustettuina ainakin Yhdysvalloissa. Suomessa Jokelan ja Kauhajoen tapaukset yhdistettiin kansainväliseen koulusurmien ilmiöön, erityisesti Yhdysvalloissa tehtyihin ampumissurmiin kuten Columbineen.

Keskustelua ei juurikaan käyty siitä, miksi ja miten massa-ampumiset ovat nousseet juuri nuorten valkoisten miesten tavaksi purkaa solmuun mennyttä elämäänsä.

Keskustelua ei juurikaan käyty siitä, miksi ja miten massa-ampumiset ovat nousseet juuri nuorten valkoisten miesten tavaksi purkaa solmuun mennyttä elämäänsä ja etsiä ulospääsyä sosiaalisista ja emotionaalisista umpikujista.

Kiusaamisesta puhuttiin paljon, mutta kiusaamisen ja kouluissa usein hyvin rajallisten hyväksyttyjen maskuliinisuuden muotojen välisistä yhteyksistä ei juurikaan keskusteltu. Puuttumaan jäivät myös huomiot siitä, miten koulusurmat ja aseilla tehtävät joukkosurmat ylipäätään voidaan nähdä osana miesten tekemää, naisiin kohdistuvaa väkivallan jatkumoa, johon kuuluu myös seksuaalinen väkivalta ja lähisuhdeväkivalta.

Joukkosurmaajien erilaisuutta ”tavallisista” ihmisistä korostetaankin usein mediassa ja julkisessa keskustelussa sen sijaan, että todettaisiin, kuinka yleistä miesten tekemä väkivalta – sekä naisiin että miehiin kohdistuva – oikeastaan on.

Sen sijaan julkisessa keskustelussa vilahteli aika ajoin miesten tekemän väkivallan luonnollistaminen biologisin tai sosiaalisin argumentein. Luonnollistamisen kautta väkivallan ja maskuliinisuuden kytkös siirrettiin naisten tai yhteiskunnan ongelmaksi sen sijaan, että miehet itse nähtäisiin kykeneväisiksi tai velvollisiksi kontrolloimaan tai muuttamaan väkivaltaista käyttäytymistään.

Julkisessa keskustelussa vilahteli aika ajoin miesten tekemän väkivallan luonnollistaminen biologisin tai sosiaalisin argumentein.

Myös paikallisyhteisöissä toipumisprosessi oli läpikotaisin sukupuolittunut. Kauhajoella osa kertoi, miten julkinen sureminen leimattiin naisten turhanpäiväiseksi joukkohysteriaksi.

Niin Jokelassa kuin Kauhajoella haastateltavat kertoivat, kuinka äidit ja tyttäret ottivat päävastuun tapahtuneen käsittelystä monessa perheessä samalla, kun miesten ja poikien hiljaisuutta ja sulkeutuneisuutta pidettiin normaalina. Väkivaltaan reagoiminen ja siitä toipuminen, samoin kuin rajanvedot siitä, millainen sureminen oli kullekin sallittua, olivat osa joukkoampumisten sukupuolittunutta ilmiötä.

Median vastuu ja paikallisyhteisöjen voima

Jokelan koulusurman jälkeen mediaa kritisoitiin siitä, että se haastatteli sokissa olevia nuoria ja metsästi aggressiivisesti silminnäkijähaastateltavia. Sen sijaan vähemmän puhuttiin median laajemmasta vastuusta tapausten uutisoinnissa: oliko esimerkiksi tarpeen käydä seikkaperäisesti läpi tekijöiden toimintaa surmapäivinä tai ylipäätään keskittää uutisointia voimakkaasti tekijöihin?

Koulusurmiin tiedetään liittyvän kopiointia ja aikaisempien surmien tekijöiden ihannointia. Tutkijat Adam Lankford ja Eric Madfis ovatkin vedonneet mediaan, jotta joukkosurmien tekijöiden kuvien ja nimien julkaisu lopetettaisiin, sillä nyt tekojen takaama kuuluisuus toimii innoituksena uusille teoille.

Oliko tarpeen käydä seikkaperäisesti läpi tekijöiden toimintaa surmapäivinä tai keskittää uutisointia voimakkaasti tekijöihin?

Myös uutisoinnin keskittyminen tekojen sijaan niiden seurauksiin auttaisi vähentämään tekijöiden saamaa kuuluisuutta, vaikka ampujien nimet ja kuvat jotain kautta vuotaisivatkin julkisuuteen. Tämän ei tarvitsisi tarkoittaa uhrien ja omaisten yksityisyyden menetystä, vaan yleisellä tasolla huomion kääntämistä tekijöistä teon seurauksiin ja uhreihin – menehtyneiden ja loukkaantuneiden lisäksi paikallisyhteisöihin, silminnäkijöihin ja auttajiin.

Suomessa puhuttiin paljon siitä, miten paikallisyhteisöjä tuettiin koulusurmien jälkeen. Vähemmän keskusteltiin siitä, miten paikallisyhteisö voisi olla aktiivinen toimija omassa toipumisprosessissaan, ei pelkkä toimenpiteiden kohde. Tapausten käsittelyssä pitäydyttiin viranomaisvetoisessa psykologisessa kehyksessä. Sitä täydennettiin ajoittain kristillisellä kehyksellä, vaikka monet paikallisyhteisössä eivät pitäneet kumpaakaan lähestymistapaa itselleen sopivina.

Kun Jokelan asukkaat halusivat järjestää koulusurmiin liittyvän yleisen keskustelutilaisuuden, jälkihoitohanke esti tilaisuuden. Kauhajoella taas jälkihoitohankkeen toimijoiden kerrottiin vastustaneen nuorten taide- ja kulttuuriprojektin toteuttamista paikkakunnalla, koska he pelkäsivät projektin tuovan pintaan tunteita, joita olisi vaikea käsitellä ilman ammattiapua.

Muistamisen ja unohtamisen politiikka

Joukkosurmien muistelu ja sureminen on kaikkea muuta kuin suoraviivaista tunteen ilmaisua. Suremiseen ja muistamiseen liittyy suuri määrä valintoja niin paikallisella kuin kansallisella tasolla: millaisia tapauksia surraan, keitä uhreja kunnioitetaan ja miten, kuinka pitkään tapahtumia muistetaan virallisilla tai epävirallisilla tavoilla?

Muistelu sisältää aina neuvotteluja ja kamppailuja siitä, mitä muistetaan ja mikä unohdetaan.

Sivulliset eivät koe kaikkia väkivaltatapauksia suinkaan samalla tavalla. Tapausten järkyttävyys ei ole välttämättä kiinni myöskään uhrien lukumäärästä.

Muistelu sisältää aina neuvotteluja ja kamppailuja siitä, mitä muistetaan ja mikä unohdetaan. Yhteisen suremisen, muistamisen ja vaikenemisen kautta rakennetaan niin paikallisia kuin kansallisiakin yhteisöjä ja päätetään siitä, ketkä niihin kuuluvat ja ketkä jäävät ulkopuolelle.

VTT Johanna Nurmi on tutkijatohtori Turun yliopistossa.

Julkaisu Miten koulusurmia muisteltiin – ja mistä vaiettiin? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun viimeisen muutaman vuosikymmenen aikana globaalit terrorismin aallot ovat rantautuneet moniin muihin Euroopan maihin, Suomessa on yleensä ollut varsin rauhallista. Samat aatteet ja esikuvat, jotka ovat inspiroineet väkivaltaan muualla, ovat toki löytäneet tiensä meillekin. Ne ovat kuitenkin saaneet täällä monia muita maita lievempiä ilmentymiä.

Näin oli esimerkiksi 1970-luvun vasemmistoterrorismin kanssa. Samaa voidaan sanoa pienemmistä eurooppalaisista väkivallan aalloista, kuten 1990-luvun äärioikeistolaisesta väkivaltaisesta liikehdinnästä, joka jäi sekin Suomessa verrattain vaatimattomaksi.

Tällä kertaa vaikuttaa kuitenkin siltä, että aallot ovat saapuneet meillekin voimakkaampina. Mitä oikein on tapahtunut ja tapahtumassa? Mihin tämä kaikki voi vielä johtaa?

Terrorismin ja poliittisen väkivallan globaalit aallot

Samat ilmiöt, jotka nyt puhututtavat Suomessa, ovat nähtävillä myös laajemmin Euroopassa ja maailmalla. Osa siitä, mitä näemme tällä hetkellä meillä, on paljon laajemman globaalin jihaditerrorismin aallon roiskeita.

Merkittäviä jihaditerroristiverkostoja on muodostunut moniin Länsi-Euroopan maihin jo 1990-luvun aikana. Syntyperäisten eurooppalaisten radikalisoituminen jihaditerrorismiin on sekin alkanut Ranskan, Alankomaiden ja Britannian kaltaisissa maissa jo monta vuotta aiemmin kuin meillä.

Lisäksi Euroopassa on meneillään myös toinen laajempi poliittisen tyytymättömyyden ja protestoinnnin aalto, joka on jo saanut väkivaltaisia ilmentymiä ja saattaa tuottaa niitä jatkossakin. Kutsuttakoon sitä tässä nyt paremman termin puuttuessa maahanmuuttokriittiseksi ja nationalistiseksi aalloksi. Tämän aallon nostaessa päätään myös antifasistisessa ja antirasistisessa toiminnassa on käyty keskustelua siitä, riittääkö enää pelkkä puhuminen.

Kyse ei ole siis yksin Suomea koskevista ilmiöistä. Siihen, miksi ne vaikuttavat koskettavan Suomea nyt aiempia vastaavia aaltoja enemmän, on nähtävissä sekä globaaleihin muutoksiin että rajatummin Suomen tilanteeseen liittyviä syitä.

Poliittisen väkivallan muuttunut toimintaympäristö

Viestintäteknologian kehittyminen sekä matkustamisen helpottuminen ja halventuminen ovat muuttaneet olennaisesti sitä maailmaa, jossa erityisesti nuoret sukupolvet elävät. Vaikutteet ovat toki aina kulkeneet rajojen yli, mutta nyt reaaliaikainen ja lähes ilmainen vuorovaikutus pitkienkin matkojen yli on mahdollista käytännössä kaikille.

Myös suomalaiset koulusurmat ovat ilmentymiä tästä uudesta globalisoituneesta maailmasta.

Internet tarjoaa kanavan löytää ja muodostaa yhteyksiä samanmielisten kanssa sekä terroristiliikkeiden kaltaisille toimijoille väylän saattaa oma viestinsä laajalti saataville. Ennen laaja julkisuus oli saavutettavissa oikeastaan vain joukkotiedotusvälineiden kautta.

Samat kanavat, jotka ovat avanneet ison maailman ovia esimerkiksi kielivideoidensa kautta tunnetuksi tulleelle suomalaisnaiselle, ovat myös mahdollistaneet sen, että Suomen syrjäisessä maaseutukylässä asuva sosiaalisesti epävarma nuori pääsee suoraan yhteyteen Isisin rekrytoijien kanssa.

Myös suomalaiset koulusurmat ovat ilmentymiä tästä uudesta globalisoituneesta maailmasta. Erityisesti Jokelan koulusurma vuonna 2007 oli saanut vahvasti vaikutteita Columbinen koulusurmasta Yhdysvalloissa vuonna 1999, ja tekijä vahvistusta ajatuksilleen internetin välityksellä käymistään keskusteluista.

Haurastunut luottamus

Poliittisen väkivallan tutkimuksen perusteella vaikuttaa, että laittomiin toimintakeinoihin tarttumisen taustalla on ollut usein pettymys perinteisiin poliittisen vaikuttamisen keinoihin ja epäluottamus valtiovallan toimintaa kohtaan.

Nyt tämä luottamus näyttää olevan selvästi katkolla.

Suomessa tämä luottamus on ollut perinteisesti korkealla tasolla. Asioihin on koettu voitavan vaikuttaa ja on luotettu poliittisen järjestelmän kykyyn ratkoa konflikteja ja vaikeita tilanteita. Tämä on todennäköisesti yksi syy siihen, miksi Suomen lähihistoriassa on nähty niin vähän poliittista väkivaltaa.

Nyt tämä luottamus näyttää olevan selvästi katkolla. Tällä hetkellä vaikuttaa olevan entistä enemmän ihmisiä, joiden mielestä viranomaisten ja poliitikkojen toimet nykytilanteessa eivät ole riittäviä ja ongelmat siinä määrin polttavia, että ajatus asioiden ottamisesta omiin käsiin tuntuu tarpeelliselta.

Poliittinen väkivalta on ollut yleisempää suurempien sosiaalisten ja poliittisten murrosjaksojen aikana. Tällä hetkellä tällaista murrosjaksoa eletään kiistatta niin Suomessa kuin muualla Euroopassakin.

Tämän lisäksi Suomella on vielä omaa painolastia kannettavanaan. Maahanmuuttoon liittyen meillä tuntuu olevan sellaisia asioita puimatta, joita muualla on jo tässä vaiheessa ehditty käydä läpi. Emme ole myöskään aikoihin olleet tilanteessa, jossa yhteiskunnan keskeisestä arvopohjasta vallitsisi näin selvää erimielisyyttä.

Poliittisen väkivallan riskin arviointi vaikeaa

Suomessa on selvästi nähtävissä poliittisen väkivallan mahdollistavan tilanteen kehittymistä. Maassamme on tunnistettavissa sellaisia rakenteellisia tekijöitä ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia, joiden on aiemmin nähty olleen keskeisiä poliittisen väkivallan taustatekijöitä.

Pelkästään yhteiskunnallisten jännitteiden tai epäkohtien perusteella ei kuitenkaan pysty luotettavasti ennakoimaan sitä, johtavatko ne lopulta poliittiseen väkivaltaan.

Väkivallan teot vielä mielellään tulkitaan epäpoliittisiksi, jos se on suinkin mahdollista.

Väkivaltaisista teoista ovat rikosoikeudellisessa vastuussa aina tietenkin vain ne yksilöt, jotka ovat niitä tehneet. Meillä Suomessa tuntuu olevan tyypillistä, että poliittisten väkivallan tekojen syitä etsitään herkästi tekijöiden henkilökohtaisista taustoista. Lisäksi väkivallan teot vielä mielellään tulkitaan epäpoliittisiksi, jos se on suinkin mahdollista.

Teot kuitenkin tapahtuvat aina tietyssä yhteiskunnallisessa tilanteessa. Tämä tausta hahmottuu yleensä paremmin vasta jälkikäteen.

Väkivalta vuorovaikutusten ketjun tulosta

Poliittisen väkivallan ennustamista vaikeuttaa erityisesti se, että se on aina pitkän ja monimutkaisen vuorovaikutusprosessin tulosta. Tässä vaiheessa emme vielä tiedä, millaiseksi tämä vuorovaikutusten ja tapahtumien ketju tulee jatkossa muotoutumaan. Oma roolinsa poliittiseen väkivaltaan johtavassa kehityksessä on monilla muillakin kuin niillä, jotka tekoja lopulta tekevät.

Poliittisen väkivallan tutkimuksen pohjalta erittäin keskeistä vaikuttaa olevan se, miten poliitikot ja turvallisuusviranomaiset reagoivat protestointiin ja tyytymättömyyden ilmaisuihin. On varsin vahvaa näyttöä siitä, että kovakouraisella puuttumisella protestointiin on radikalisoiva vaikutus. Samoin protestointia näyttää voivan radikalisoida se, jos valtiovallan koetaan kohtelevan eri protestiliikkeitä kovin eri tavoin.

Tavallista on myös se, että toisiaan poliittisina vastustajinaan pitävät liikkeet radikalisoivat toinen toisiaan. Klassisin esimerkki tästä lienee se, miten suoraan toimintaan suuntautuneet osat äärivasemmistosta ja äärioikeistosta ovat radikalisoineet toisiaan muualla Euroopassa.

Oma roolinsa on myös niillä, jotka puheellaan ja kommenteillaan ovat luomassa kertomusta, jonka pohjalta väkivalta alkaa näyttää oikeutetulta ja jopa välttämättömältä.

Aina ennen vähänkään laajempaa väkivaltaista poliittista liikehdintää on havaittavissa keskusteluja, joissa väkivallan oikeutusta ja merkitystä rakennetaan. Tämä tapahtuu esimerkiksi suhteuttamalla omien tavoitteiden ajamiseksi käytettävää väkivaltaa vastustajan paljon vakavampina pidettyihin rikkomuksiin, epäinhimillistämällä sen mahdollisia uhreja ja syyttämällä esimerkiksi valtiovaltaa tai tekojen kohteita siitä, että he ovat itse toiminnallaan aiheuttaneet koko tilanteen.

Nämä kertomukset luovat sen taustan, jota vasten väkivallan käyttö näyttäytyy tekijälleen mahdollisena ja kenties sosiaalisesti hyväksyttävänä toimintana. Samoin näiden keskustelujen pohjalta varsinkin vähänkään järjestäytyneemmät ryhmät arvioivat, miten väkivallan tekoihin reagoitaisiin sekä kuinka moni niitä kannattaisi ja kenties inspiroituisi lähtemään heidän riveihin itsekin.

Erittäin keskeistä vaikuttaa olevan se, miten poliitikot ja turvallisuusviranomaiset reagoivat protestointiin ja tyytymättömyyden ilmaisuihin.

Osansa on myös niillä, jotka vastustavat mahdollisesti radikalisoitumassa olevan liikehdinnän tavoitteita ja maailmankuvaa. He ovat osaltaan luomassa kertomusta ja selityksiä sille, mistä toiminnassa on kyse ja miten siihen pitäisi reagoida. Nämä kertomukset ovat puolestaan vaikuttamassa siihen, miten poliittisen liikehdinnän taustalla olevia laajempia yhteiskunnallisia kysymyksiä pystytään ratkaisemaan.

Haasteita riittää

Koska Suomessa on ollut viime vuosikymmenet huomattavan rauhallista, nykyisillä poliitikoilla ja viranomaisilla on vähän kokemusta nykyisen kaltaisten poliittisten ristiriitojen ja vastakkainasettelujen käsittelemisestä. Näihin reagointia ei mitenkään helpota se, että Suomen tilanne on tällä hetkellä moniongelmainen ja poliitikoilla on useita tulipaloja sammutettavanaan ja estettävänään.

Haasteita lisää se, että ratkaisuja ei voi tehdä pelkästään huomioimalla kansallinen tilanne, sillä keskeisten poliitikkojen puheilla on monia tärkeitä kuuntelijoita myös Suomen rajojen ulkopuolella.

Jos sosiaalisen median kautta välittyviä keskusteluja voi pitää minkäänlaisena ilmapuntarina, niin jännitteiden ja ristiriitojen käsittelyssä on nyt jos koskaan tarve nopealle oppimiselle.

Teksti perustuu osittain 4.2.2016 pidettyyn alustukseen Helsingin yliopiston Studia Generalia -luentosarjassa.

Leena Malkki toimii tutkimusjohtajana Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa.

Julkaisu Mitä tapahtui Suomen lintukodolle? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomea on pitkään pidetty terrorismin näkökulmasta Talking Headsin kappaleessa ”Heaven” kuvattuna paikkana, jossa ei koskaan tapahdu mitään. Terrorismi nähtiin lähinnä toiminnaksi, joka saattaisi tulla tänne käymään pahaa tarkoittavien ulkomaalaisten mukana.

Siinä missä kappaleesta voi edelleen löytää yhtymäkohtia suomalaiseen tilanteeseen, Suomi ei ole terrorismin osalta enää paikka, jossa ei tapahdu mitään. Suomessa on yhä enemmän henkilöitä, joilla tiedetään olevan joissakin tapauksissa vahvojakin kytköksiä terrorismiverkostoihin ja niin kutsutun kotimaisen ekstremismin, jolla tarkoitetaan pääasiassa äärioikeistoa ja äärivasemmistoa, toiminta vaikuttaa olevan radikalisoitumassa.

Eri maiden tavat torjua terrorismia poikkeavat toisistaan monin tavoin.

Tämä muutos ei ole jäänyt huomaamatta, ja terrorismin torjuntaa on Suomessa kehitetty vuoden 2001 jälkeen. Suurin osa terrorismin torjuntaan liittyvistä päätöksistä on käsitelty eduskunnassa hyvin vähäisellä keskustelulla. Toimintaa on kehitetty hyvin pitkälti virkamiesvetoisesti ja poliitikot ovat osoittaneet aivan viime aikoihin asti hyvin vähän mielenkiintoa terrorismin vastaiseen toimintaan liittyviin kysymyksiin.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana tehdyt toimet ovat vastanneet osittain muuttuneen tilanteen aiheuttamiin haasteisiin. Silti Suomen terrorismin torjuntaa leimaa edelleen sen historia ensi sijassa ulkomailta tuleviin signaaleihin reagoivana toimintana.

On helppo yhtyä Sauli Niinistön viime viikolla esittämään huoleen siitä, onko Suomen tiedustelutoiminta sillä tasolla, millä sen eurooppalaisessa sivistysvaltiossa soisi olevan. Kykyjen rajat vaikuttavat tulevan vastaan erityisesti viranomaisten kyvyssä itsenäiseen tiedonhankintaan. Tässä kynnyskysymyksinä ovat sekä tiedustelulainsäädäntö, kansainvälisesti verrattain vaatimattomat resurssit että Suojelupoliisin kyky uudistua tilanteen vaatimalla tavalla.

Tehokas terrorismin vastainen toiminta on kuitenkin paljon muutakin kuin tiedustelutoimintaa. Eri maiden tavat torjua terrorismia poikkeavat toisistaan monin tavoin.

Kyse ei ole kyse yksin teknisluontoisesta viranomaistoiminnasta, vaan siihen liittyy lähes väistämättä myös periaatteellisia poliittisia ja oikeudellisia kysymyksiä. Suomessa on toistaiseksi käyty varsin vähän keskustelua terrorismin torjunnan periaatteista ja päälinjauksista.

Muiden maiden kokemukset osoittavat, että sokeeraavien iskujen jälkimainingit eivät ole otollinen aika käydä keskustelua terrorismin torjunnan kehittämisestä. Silloin on harvoin kyetty kaikista rakentavimpiin ja näkemyksellisimpiin päätöksiin.

Suomessa olisi nyt hyvä aika käydä perusteellisempi keskustelu aiheesta, varsinkin kun osa siihen liittyvistä tärkeistä periaatteellisista kysymyksistä on jo noussut pöydälle.

Mitä asiasta keskusteltaessa pitäisi ottaa huomioon?

Terrorismin torjunta ja poliittinen päätöksenteko

Yleinen mielikuva terrorismin torjunnasta lienee se, että se on salassapidettävää ja ehkä vähän salamyhkäistäkin toimintaa.

Mielikuva on sikäli oikea, että tiedustelupalveluiden tiedonhankinnalla on merkittävä rooli. Lisäksi toiminnan tehokkuuden kannalta on suotavaa, etteivät turvallisuusviranomaisten toimintatavat ole kaikilta osin julkisesti tiedossa ja siten terrori-iskuja suunnittelevat eivät pysty varautumaan niihin.

Tämä mielikuva yhdessä valtavan poliittisen paineen ja kiireen kanssa on johtanut siihen, että terrorismin torjunta nähdään usein erityisenä toiminta-alueena, johon eivät päde samat päätöksenteon ja harkinnan kriteerit kuin normaalisti.

Terrorismissa on toki omat ominaispiirteensä, joiden vuoksi sen torjuminen vaatii osin eri keinoja kuin niin sanotun tavanomaisen rikollisuuden torjunta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö terrorismin torjuntaa koskevassa päätöksenteossa voisi noudattaa samoja periaatteita kuin muidenkin poliittisten päätösten kohdalla.

Terrorismin torjunnasta keskusteltaessa onkin hyvä palauttaa mieliin oikeusvaltion ja perustuslaillisen demokratian keskeisiä periaatteita hyvästä hallinnosta ja päätöksenteosta. Sen keskeisiä tavoitteita on kansalaisten turvallisuuden takaamisen lisäksi suojella vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä ja poliittista järjestelmää.

Suomessa vaikuttaa vallitsevan hyvin laaja konsensus siitä, että nämä normit ovat paitsi edelleen säilyttämisen arvoisia, myös merkittävä selitys suomalaisen yhteiskunnan vakaudelle.

On hyvin todennäköistä, että terrorismin torjunnan tarpeiden ja perusoikeuksien suhdetta toisiinsa tullaan punnitsemaan tulevaisuudessakin.

Hyvälle päätöksenteolle on yleisesti pidetty tyypillisenä hyvää valmistelua ja perusteellista keskustelua. Hyvän hallinnon periaatteiden mukaisesti viranomaisten on kohdeltava kaikkia asiakkaita tasapuolisesti ja puolueettomasti ja käytettävä toimivaltaansa lainmukaisesti. Käytettyjen keinojen on oltava mittakaavaltaan ja sisällöltään tarkoituksenmukaisia tilanteeseen ja tavoitteisiin nähden.

Ei ole mitään syytä, miksi näistä periaatteista olisi tarpeen lähteä lähtökohtaisesti tinkimään terrorismin torjunnassa. Tämä voi vaikuttaa itsestään selvältä, mutta nopeakin katsaus terrorismin torjuntaan eri puolilla maailmaa viimeisen viidentoista vuoden aikana osoittaa, että ne ovat joutuneet toistuvasti koetelluiksi.

Minkälaiset poikkeukset perustuslaista ja suomalaisesta oikeuskäytännöstä ovat perusteltuja?

Yksi yleisimmistä kritiikeistä terrorismin torjuntaa kohtaan koskee sen vaikutuksia kansalaisten perustuslaillisiin oikeuksiin ja vapauksiin.

Käytännössä katsoen kaikissa terrorismista kärsineissä Euroopan maissa on omaksuttu keinoja, jotka ovat kyseenalaisia perustuslaillisesta näkökulmasta. Ajan yleinen henki tuntuu olevan, että silloin kun perustuslaki ja turvallisuus ovat vastakkain, perustuslain tulee joustaa. Monissa Euroopankin maissa on päädytty ratkaisuihin, jotka ovat saattaneet olla varsin voimakkaasti perusoikeuksien kannalta ongelmallisia.

Suomessa on vahva perustuslaillinen ajattelu, ja perus- ja ihmisoikeudet ovat olleet vahvasti esillä myös Suomen kansainvälisissä kannanotoissa terrorismin torjunnan suhteen. Keskustelu nykyisen perustuslain kanssa ristiriidassa olevista keinoista on kuitenkin jo alkanut myös Suomessa. Perustuslailliset kysymykset nousevat väistämättä esiin tiedustelulainsäädännön yhteydessä.

On hyvin todennäköistä, että terrorismin torjunnan tarpeiden ja perusoikeuksien suhdetta toisiinsa tullaan punnitsemaan tulevaisuudessakin.

Kysymys ei ole mitenkään yksioikoinen, sillä vastakkain eivät ole sinänsä turvallisuus ja perusoikeudet, vaan kysymys koskee sitä, miten eri perusoikeuksien toteutuminen voidaan taata silloin, kun niiden takaaminen yhtäaikaisesti tuntuu haastavalta – esimerkiksi missä määrin yksityiselämän suojasta voidaan tinkiä, jos sen varjopuolien todetaan vaarantavan oikeuden elämään.

Mitkä ovat Suomen terrorismin torjunnan painopistealueet?

Terrorismin torjunta ei ole mikään valmis toimintaohjelma, joka otetaan hyllystä ja pannaan toimeen. Erilaisten toimien tehokkuuden on todettu olevan vahvasti riippuvaisia tilanteesta. Lisäksi kansallinen konteksti ja perinteet määrittävät sitä, millaiset ratkaisut ovat mahdollisia ja tarkoituksenmukaisia.

Suomella on kansallinen terrorismin torjunnan strategia. Lisäksi pohjaa strategisille linjauksille tarjoaa Euroopan unionin terrorismin vastainen strategia. Kuitenkin jos katsoo kansallista terrorismin torjunnan strategiaa, se vaikuttaa toistaiseksi enemmän toimenpideohjelmalta, jossa listataan joukko suunniteltuja toimenpiteitä sen sijaan, että pyrittäisiin maalaamaan laajempaa terrorismin torjunnan visiota.

Strategiasta ei esimerkiksi löydy juuri mitään sellaista, jolla pyrittäisiin kehittämään Suomen valmiutta kohdata terrori-isku, jos sellainen tapahtuisikin. Voi olla, että näitä asioita on mietitty ja harjoiteltukin, mutta tätä kehittämistyötä ei ole sidottu osaksi laajempaa visiota.

Terrorismin torjunta ei voi nimestään huolimatta olla edes Suomen kaltaisessa maassa pelkkää iskujen ennaltaehkäisyä, vaan siihen kuuluu aivan olennaisesti myös seurausten hallinta.

Millaisia ennaltaehkäiseviä toimia tarvitaan?

Myös ennaltaehkäisyn suhteen Suomessa on vielä varaa kehittämiselle. Ennaltaehkäisyn voi katsoa muodostuvan kahdesta eri kokonaisuudesta.

Yhtäällä on iskujen ennaltaehkäisy. Tämä edellyttää, että iskusuunnitelmia kyetään tehokkaasti paljastamaan ja estämään niiden toteutuminen. Tiedustelutiedolla on tässä keskeinen rooli.

Toiseksi ennaltaehkäisyyn liittyy toinen terrorismin torjuntaan liitoksissa oleva politiikka-ala. Tämä kulkee yleisesti nykyisin nimellä väkivaltaisen ekstremismin ennaltaehkäisy. Kyse on laajemmasta ennaltaehkäisevästä toiminnasta, jossa pyritään vaikuttamaan poliittiseen ja uskonnolliseen väkivaltaan, myös muuhun kuin terrorismiin, ja radikalisoitumiseen johtaviin prosesseihin. Suomella on ollut vuodesta 2012 oma väkivaltaisen ekstremismin toimenpideohjelmansa, ja toimintaa kehitetään jatkuvasti.

Euroopassa vallitsee nykyisin vahvasti käsitys, että pelkkä poliisi- ja tiedustelutoiminta ei riitä terrorismin torjumiseksi, vaan tarvitaan myös laaja-alaisempia poliittisiin ja sosiaalisiin keinoihin nojautuvia toimintatapoja, joilla pyritään esimerkiksi vähentämään terroritoiminnan vetovoimaa. Tälle näkemykselle on tukea myös tutkimuksen piiristä.

Suomessakin väkivaltaisen ekstremismin ennaltaehkäisyn tarve on tunnustettu, mutta tämä ei toistaiseksi ole näkynyt toimintaan suunnatuissa resursseissa. Tällä hetkellä väkivaltaisen ekstremismin ennaltaehkäisyä tehdään pitkälti muiden tehtävien ohessa tai vapaaehtoistyönä.

Siinä missä ennaltaehkäisyn sulauttamisessa muihin toimintoihin on ehdottomasti puolensa eikä rahahanojen aukeaminen ole aina johtanut autuuteen, vähäiset resurssit kiistatta tällä hetkellä rajoittavat toiminnan kehittämistä.

Miten valvonta ja arviointi järjestetään?

Terrorismin torjuntaa ja väkivaltaisen ekstremismin ennaltaehkäisyä muissa Euroopan maissa on usein kritisoitu valvonnan ja arvioinnin vähäisyydestä. Terrorismin torjunnan kehittämisen on todettu monissa maissa johtaneen toimeenpanovallan kasvamiseen lainsäädäntövallan ja tuomiovallan kustannuksella. Tämä saattaa heikentää poliittiseen järjestelmään rakennettuja mekanismeja, joiden tarkoitus on taata vallankäytön valvonta.

Tehokkaampaa terrorismin torjuntaa vaatineissa puheenvuoroissa on väitetty, että perustuslailliselle demokratialle tyypillinen vallan kolmijako vaikeuttaa merkittävästi terrorismin kaltaisen poikkeuksellisen uhan torjumista, koska se hidastaa ja heikentää valtiovallan kykyä reagoida näihin uhkiin.

Nopean reagoinnin ja joustavan toiminnan nimissä hallitukselle, ministeriöille ja muille valtion viranomaisille on annettu lisää valtaa ja toimivaltuuksia, mikä on joissain tapauksissa luonut prosesseja, joiden valvonta on puutteellista.

Varsinkin jos terrorismin torjunnassa on päädytty ottamaan käyttöön poikkeuksellisia toimia, olisi suotavaa, että niiden vaikuttavuutta ja hyödyllisyyttä arvioitaisiin sitten, kun ne ovat olleet käytössä muutaman vuoden. Tällaista arviointia on toki tehtykin ja valtiot muokkaavat toimintaansa jatkuvasti kokemuksista oppien.

Arviointimenetelmiä ei ole kuitenkaan useinkaan rakennettu kiinteäksi osaksi terrorismin torjunnan kehittämistä. Arvioinnin puute on ongelma ennen kaikkea väkivaltaisen ekstremismin ennaltaehkäisyn saralla. Euroopassa on luotu lukuisia hankkeita ja ohjelmia tähän tarkoitukseen, mutta puolueettomia arvioita on saatavilla erittäin vähän.

Väkivaltaisen ekstremismin ennaltaehkäisyn vaikuttavuuden arviointi on kieltämättä lähtökohtaisesti hyvin hankalaa. Jotta vaikuttavuutta voisi kattavasti arvioida, pitäisi pystyä myös rakentamaan kuva siitä, mikä tilanne olisi, mikäli mitään ei olisi tehty. Tämän suhteen voidaan esittää vain valistuneita näkemyksiä.

Tämä ei kuitenkaan tee ohjelmien arvioinnista hyödytöntä, sillä on paljon muita rajatumpia kysymyksiä, joihin varmasti pystytään vastaamaan.

Mitä tahattomia seurauksia toimilla voi olla?

Kiinteästi arviointiin liittyy kysymys siitä, mitä muita poliittisia ja sosiaalisia ei-toivottuja vaikutuksia toimilla saattaa olla ja miten niitä voi pyrkiä minimoimaan. Yksi suurimmista haasteista liittyy vastatoimiin. Tutkimustulokset osoittavat, että väärin tai heikosti kohdennetuilla voimatoimilla on vain harvoin saavutettu toivottuja tuloksia.

Valtiovaltaa koskee samantapainen dilemma kuin terrori-iskujen tekijöitä: kuinka käyttää voimaa niin, että saavutetaan toivottuja tuloksia, mutta samalla säilytetään legitimiteetti kansalaisten silmissä.

Terrorismin torjuntaan sisältyy lähtökohtaisesti se ongelma, että terrorismiin osallistuvia ihmisiä on verrattain vähän ja heidän tunnistamisensa etukäteen on hyvin hankalaa. Ongelma kasvaa vielä uusiin mittasuhteisiin silloin, kun kyse on ennaltaehkäisystä. Silloin toiminnan kohderyhmänä eivät ole ne, jotka ovat jo jollain tavalla mukana terrori-iskujen suunnittelussa, vaan ne, joiden katsotaan olevan joko radikalisoitumassa tai olevan sille alttiita tulevaisuudessa.

Kohderyhmien valikoiminen ennaltaehkäisevään toimintaan vaatii aina jossain määrin radikalisoitumisprosessien lukemista taaksepäin. Toisin sanoen katsomalla sitä, mitä tiedetään terroritoimintaan mukaan päätyneistä, pyritään tunnistamaan riskitekijöitä ja riskiryhmiä.

Ongelmana tässä on kuitenkin se, että vain hyvin pieni osa niistä, joihin nämä riskitekijät (esimerkiksi huono kotoutuminen, identiteettiongelmat, vakaiden sosiaalisten suhteiden puute) vaikuttavat, lopulta päätyvät mukaan väkivaltaiseen toimintaan.

Mikäli terrorismin torjunnan ja väkivaltaisen ekstremismin vastaisia toimia ei kohdisteta taitavasti, seurauksena saattaa olla ilmiö, jota tutkimuksessa kutsutaan epäilyksen alaisiksi yhteisöiksi.

Terrorismi on tunnetusti vaikeasti määriteltävä käsite, jonka käyttötavat ovat usein politisoituneita.

Tämä tarkoittaa sitä, että tietty laajempi ihmisryhmä alkaa kokea tulevansa leimatuksi potentiaalisiksi terroristeiksi viranomaisten ja laajemminkin yhteiskunnan silmissä riippumatta heidän omista teoistaan. Näin on väitetty tapahtuneen esimerkiksi muslimeille Isossa-Britanniassa vuoden 2001 jälkeen.

Kohdellaanko turvallisuusuhkia ja tekoja samanveroisesti toiminnan taustalla olevista tavoitteista riippumatta?

Terrorismin torjunta on Suomessa pitkään ymmärretty nimenomaan kansainvälisen terrorismin torjumiseksi. Tämä näkyy edelleen esimerkiksi Suojelupoliisin organisaatiossa, jossa kotimaisten ääriliikkeiden seurantaa toteutetaan sisäisen turvallisuuden otsikon alla eikä siis osana terrorismin torjuntaa.

Kuten olen toisaalla väittänyt, Suomessa näytetään olevan hyvin vastahakoisia käyttämään t-sanaa mistään maan rajojen sisällä tapahtuvasta ja varsinkin juuriltaan kotimaisista tapahtumista. Lähihistoriasta löytyy kuitenkin tapauksia, jotka olisi voitu tulkita terrorismiksi, jos ei lainopillisesti niin ainakin julkisessa keskustelussa, jos siihen olisi ollut halua.

Tämä ilmiö ei ole ainoastaan Suomelle tyypillinen. Vaikuttaa laajemminkin siltä, että ”omien pommeista pidetään enemmän kuin muiden pommeista”, niin kuin eräs tutkijakollegani asian kerran ilmaisi.

Asenteita voi tutkiskella mielessään pohtimalla, miten eri tavalla esimerkiksi viime viikkojen polttopulloiskuihin olisi julkisessa keskustelussa suhtauduttu, mikäli tekijät olisivat olleetkin maahanmuuttajataustaisia ja kohteena esimerkiksi kerrostalot keskiluokkaisella asuinalueella.

Terrorismi on tunnetusti vaikeasti määriteltävä käsite, jonka käyttötavat ovat usein politisoituneita. Tämä tulee olemaan aina realiteetti terrorismista käydyssä julkisessa keskustelussa.

Nykyisin terrorismi on kuitenkin myös oikeudellinen termi, koska Suomen rikoslaissa on luku terrorismirikoksista. Tämä lainsäädäntö luo pohjan viranomaisten toimivaltuuksille sekä tietysti myös rikosten käsittelylle oikeudessa.

Rikoslakiin sisältyvä ”terroristisen tarkoituksen” määrittely on varsin löyhä ja sen soveltamiseen sisältyy väistämättä varsin paljon tulkintaa. Perustuslaillisen demokratian normien valossa olisi kaikin puolin toivottavaa, että määrittelyssä pyrittäisiin tavanomaistakin määrätietoisemmin yhdenvertaisuuteen ja tasapuolisuuteen.

Onko ehdotetuissa toimissa todella kyse terrorismin torjumisesta?

Terrori-iskuja seuraavaa poliittista nostetta on usein käytetty sellaisten poliittisten tavoitteiden ajamiseen terrorismin torjunnan nimissä, joiden kannattavuus juuri tästä näkökulmasta voi olla kyseenalainen.

Surullinen esimerkki tästä on esimerkiksi EU:n terrorismin torjunnan toimintasuunnitelma vuodelta 2006, jossa oli 175 toimenpidettä, joista monet eivät ainakaan terrorismin tutkijan silmissä liittyneet mitenkään kovin läheisesti terrorismin torjuntaan. Vastaavaa on ollut nähtävillä Pariisin iskujen jälkeen.

Jos terroritekoja tehneet ovat nähneet terrorismissa etuja omien tavoitteidensa ajamisen kannalta, terrorismin pelkoa ovat osanneet hyödyntää myös poliitikot. Terrorismin uhkaa on käytetty yleisesti osana poliittisesta vallasta kamppailua. Yhdysvalloissa on sopivasti ennen presidentinvaaleja pelattu terrorismin uhkatason nostamisella.

Oman lisänsä tähän kokonaisuuteen tuovat turvallisuussektorin kaupalliset yritykset, jotka myyvät erilaisia palveluita ja tuotteita osin terrorismin uhkaan vedoten. Terrorismiuutiset tarkoittavat myös medialle yleensä hyvää uutispäivää sekä paljon katsojia ja klikkauksia.

Siinä missä kiusaus hyödyntää terrorismin uhkaa itselleen edullisella tavalla on houkuttelevaa, siinä on myös vaaransa. Uhan korostaminen johtaa helposti siihen, että tulee tahtomattaan vahvistaneeksi terrorismin vaikutuksia ja houkuttelevuutta iskujen tekemistä harkitsevien silmissä.

Mikä on terrorismin torjunnan tavoite?

Tämä kysymys saattaa vaikuttaa tarpeettomalta. Terrorismin torjunnan tavoitteenahan on tietenkin terroritekojen estäminen. Tämä on tietenkin totta.

Kaikkia terroritekoja on kuitenkin lähes mahdotonta estää. Mitä vahvemmin pyritään täydelliseen onnistumiseen, sitä mittavampaa valvontaa, viranomaisvaltuuksia ja resursseja se vaatii. Lisäksi korostamalla terrorismin uhkaa ja näkemällä jokainen tapahtunut isku täydellisenä viranomaisten epäonnistumisena voidaan tahattomasti voimistaa terrorismin osakseen saamaa huomiota ja iskujen seurauksia.

Tärkeä ja samalla vaikea kysymys onkin, minkälaisia riskejä olemme valmiita hyväksymään. Tämä ei tarkoita, etteikö terrorismin torjuntaa pitäisi ottaa vakavasti, vaan että missä menee se raja, kuinka paljon riskin minimoimiseen ollaan valmiita sijoittamaan. Vaikka tähtäimessä olisikin kaikkien iskujen estäminen, yhteiskunta ei romahda terrori-iskun toteutumiseen, ainakaan jos emme itse ala ajatella niin.

Julkaisu On aika keskustella terrorismin torjunnasta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Poliittinen väkivalta ei ole kuitenkaan täysin loistanut poissaolollaan. Erilaisia sabotaasi-iskuja ovat tehneet esimerkiksi omaperäisen äärioikeistohahmo Pekka Siitoimen lähipiiri 1970-luvulla, eläinoikeusaktivistit erityisesti 1990-luvulla ja anarkisteiksi epäillyt aktivistit tällä vuosikymmenellä.

Monet muistavat varmasti myös skinheadien väkivaltaiset iskut 1990-luvulla ja Suomen vastarintaliikkeeseen yhdistetyt teot viime vuosilta. Myös kouluampumiset ja Myyrmannin pommi-iskun voi tulkinnoista riippuen lisätä tähän listaan.

Suomessa on tapahtunut aika ajoin myös Suomen ulkopuolisiin kysymyksiin liittyviä iskuja, kuten tuhopolttoisku Turkin suurlähetystöä vastaan vuonna 2008. Nämä poliittisen väkivallan teot ovat olleet kuitenkin pääosin verrattain lieviä, harvinaisia ja saaneet osakseen vähän ymmärrystä kansalaisten keskuudessa.

Selityksiä Suomen rauhallisuudelle

Suomea on totuttu pitämään lintukotona, jonne suuren maailman rajut tuulet eivät yllä. Poliittisen väkivallan vähäisyyttä Suomessa on selitetty muun muassa rakenteellisilla tekijöillä.

Suomi on pieni maa, jonka väestö on kulttuurisesti, kielellisesti ja etnisesti verrattain yhtenäinen. Tuloerot ovat pieniä, ja hyvinvointivaltion tarjoamien palveluiden on uskottu lieventäneen potentiaalia poliittiseen rauhattomuuteen. Poliittisen protestoinnin maltillisuuteen lienee vaikuttanut myös vahva konsensuksen perinne ja varsin hyvät perinteisen poliittisen vaikuttamisen mahdollisuudet.

Äärioikeiston ja erityisesti sen väkivallan tekoja kannattavan osan heikkoutta on selitetty muun muassa karismaattisten johtajahahmojen puuttumisella, fasististen järjestöjen aina 1990-luvulle asti voimassa olleella kiellolla sekä näiden liikkeiden vakavalla uskottavuusongelmalla laajemman yleisön piirissä.

1960- ja 70-lukujen protestoinnin maltillisuuden syyksi on puolestaan ehdotettu muun muassa taistolaisuuden kanavoivaa vaikutusta ja vanhempien radikaalien kykyä puhua nuoret kuumakallet jättämään villeimmät ideansa toteuttamatta.

Suomen poliittisen väkivallan vähäisyyden syistä ei ole tehty tähän mennessä kattavaa tutkimusta, joten nämä tulkinnat juontuvat monilta osin tutkijoiden valistuneista näkemyksistä. Kun väkivaltaisen ekstremismin ennaltaehkäisyyn on pitkälti kansainvälisten terrorismin ja poliittisen väkivallan torjunnan trendien vuoksi Suomessakin lähdetty viimeisten neljän vuoden aikana, mallia ja esikuvia on haettu ennen kaikkea muista Euroopan maista. Oman maan historian opetusten pohdinta on jäänyt paljon vähemmälle.

Viimaa lintukodossa

Viime vuosina on alettu kyseenalaistaa, onko Suomi enää mikään lintukoto tai pullonpohja. Osaltaan tähän ovat vaikuttaneet muissa Pohjoismaissa tapahtuneet terroriteot sekä Suomessa oleskelevien entistä tiiviimmiksi kehittyneet yhteydet jihadistiseen toimintaan.

Tukholman keskustassa joulukuussa 2010 tehdyn itsemurhaiskuyrityksen jälkeen presidentti Tarja Halonen totesi, että on enää ajan kysymys, kun Suomessa tapahtuu terrori-isku. Suojelupoliisi on viimeisten kuuden vuoden aikana kommunikoinut toistuvasti, että niin kutsuttujen riskihenkilöiden, eli henkilöiden, joilla on sidoksia terroritoimintaan, määrä on ollut nopeassa kasvussa, vaikka näiden lukumäärä on edelleen eurooppalaisittain matala. Suomesta lähteneiden vierastaistelijoiden korkea määrä väestöön nähden kertoo niin ikään sekä muuttuneesta tilanteesta sekä varsin todennäköisesti edessä olevista tulevaisuuden haasteista.

Suomen radikaali-islamistinen miljöö näyttää tulevaisuudessa lähes varmasti erilaiselta kuin ennen Syyrian konfliktia riippumatta siitä, kuinka moni konfliktialueelle lähtenyt palaa ja ryhtyvätkö he Suomessa väkivaltaiseen toimintaan. Näistä asioista on keskusteltu varsinkin viimeisen kahden vuoden aikana runsaasti mediassa, joten en lähde niitä tässä kirjoituksessa sen tarkemmin avaamaan.

Jihadistinen liikehdintä ei ole kuitenkaan ainoa suunta, jonne poliittisen väkivallan tutkijan katse hakeutuu. Viime vuosisadan ensimmäisen puoliskon tapahtumat osoittavat, ettei niin kutsutuilla kantasuomalaisillakaan ole mitään immuniteettia poliittiseen väkivaltaan radikalisoitumista vastaan. Heitä on sitä paitsi lukuisia myös Syyriaan ja Irakiin matkustaneiden joukossa.

Suomalaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa ja keskustelussa on havaittavissa myös muilta osin sellaista kehitystä, joka laittaa miettimään, voiko tulevaisuuden olettaa olevan yhtä rauhanomainen kuin viime vuosikymmenet ovat olleet. Näin on tällä hetkellä erityisesti maahanmuuton ja pakolaisten vastaanottamisen rajoittamista kannattavan liikehdinnän suunnalla.

Poliittisen väkivallan syitä on tutkittu paljon, ja tutkimus on ennen kaikkea osoittanut väkivaltaisuuksiin johtavan prosessin olevan monimutkainen ja vaikeasti ennakoitavissa. Mitään uskottavaa rasti ruutuun -tyyppistä testiä poliittisen väkivallan riskin ennustamiseksi on melko lailla mahdotonta tehdä.

Lisäksi taustatekijöissä vaikuttaa olevan eroja sen mukaan, minkälaisesta poliittisesta väkivallasta puhutaan (esim. mellakoinnista vai terrorismista). Tutkijat ovat kuitenkin tunnistaneet yleisiä poliittisen väkivallan mahdollistavia tekijöitä. Nämä tekijät voivat olla edesauttamassa sen ilmenemistä, mutta eivät mitenkään vääjäämättä johda siihen.

Suomi ja poliittisen väkivallan mahdollistavat tekijät

Satunnaisia poliittisiksi tarkoitettuja tai tulkittuja väkivallan tekoja voi ilmetä ilman, että poliittinen tai yhteiskunnallinen ilmapiiri on niille erityisen suotuisa. Poliittisen väkivallan yleistyminen ja laajeneminen vaatii kuitenkin mahdollistavien tekijöiden olemassaoloa.

Suomen nykytilanteessa on tunnistettavissa merkkejä poliittista väkivaltaa mahdollistavien tekijöiden kehittymisestä enemmän kuin pitkään aikaan. Johtavatko ne poliittisen väkivallan yleistymiseen, jää nähtäväksi. Niiden olemassaolo on kuitenkin syytä tunnustaa ja nostaa keskusteluun.

Kokemukset eriarvoisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta. Taloudellinen eriarvoisuus on Suomessa lisääntymässä ja Suomen talousnäkymiä pidetään huonoina. Poliittinen väkivalta ei vaikuta korreloivan suoraan tilastollisesti mitattavissa olevan eriarvoisuuden vakavuuden tai esimerkiksi bruttokansantuotteen kanssa, vaan paljon merkittävämpää on kokemus epäoikeudenmukaisuudesta ja erityisesti tilanteen muuttuminen siten, että se synnyttää kokemuksen epäoikeudenmukaisuuden pahentumisesta.

Viimeaikaisessa keskustelussa on nähtävissä viitteitä tämänkaltaisista kokemuksista, ja nämä tunteet kuultavat läpi siitä kritiikistä, mitä on esitetty hallituksen suunnittelemia säästötoimenpiteitä ja pakolaisten vastaanottamisen vaatimia taloudellisia panostuksia vastaan.

Väkivaltaa oikeuttavan keskustelun vahvistuminen. Mikäli sosiaalisessa mediassa käytyjä keskusteluja voi pitää jonkinlaisena barometrinä, Suomessa on ollut jo hyvän aikaa niin sanotun maahanmuuttokriittisen keskustelun osana kehittymässä ja laajentumassa laitonta protestointia ja poliittista väkivaltaa oikeuttavaa argumentointia. Väkivallan teoista puhuminen on tietenkin eri asia kuin niiden tekeminen.

Ensivaikutelma viime päivien pakolaisvastaisten mielenilmausten herättämästä keskustelusta on se, että tämänkaltaisia protesteja ymmärtävien määrä on kasvanut pakolaiskriisin myötä. Samaan hengenvetoon on kuitenkin vielä painotettava, että kaikki maahanmuuttoon ja pakolaisten vastaanottamiseen kielteisesti suhtautuvat eivät väkivaltaa hyväksy.

Samalla kun avoin poliittinen keskusteluilmapiiri voi olla omiaan kanavoimaan poliittista turhautumista, ei voida väheksyä poliittiseen väkivaltaan sallivasti suhtautuvan keskustelun merkitystä itse väkivallan tekoihin johtavassa prosessissa. Osa tätä prosessia on poliittisen väkivallan oikeutusta ja tarkoitusta perustelevan diskurssin syntyminen. Sellainen diskurssi näyttää olevan Suomessa muotoutumassa. Tätä diskurssia muotoilevat henkilöt eivät välttämättä, eivätkä kenties useinkaan, ole samoja ihmisiä, jotka ennen pitkää lähtevät suunnittelemaan väkivallan tekoja.

Uskottavat esikuvat ja hiljainen hyväksyntä. Laittomia toimintatapoja ymmärtävä maahanmuutto- ja pakolaisvastainen diskurssi on nousemassa osana selvästi laajempaa ja järjestäytyneempää poliittista miljöötä kuin mikään muu vastaaviin toimintatapoihin myönteisesti tai neutraalisti suhtautuva diskurssi Suomessa pitkään aikaan.

Laajemman miljöön olemassaolossa ei sinänsä ole poliittisen väkivallan tutkimuksen näkökulmasta mitään hämmästeltävää. Poliittinen väkivalta harvoin nousee täysin tyhjästä, vaan yleensä aina on vähintäänkin jonkin verran ihmisiä, jotka jakavat väkivaltaan ryhtyvien kanssa poliittisia tavoitteita ja näkemyksiä, vaikka eivät väkivaltaisia keinoja niiden ajamiseksi hyväksyisikään. Suomessa tilanne näyttää olevan se, että myös lain rajat ylittävillä protesteilla vaikuttaa olevan varsin laajaa hiljaista hyväksyntää ja ymmärrystä.

Huomionarvoista on myös se, että jos Suomessa poliittisen ekstremismin jarruna on ollut johtotähtien puute, näin ei välttämättä ole tällä kertaa. Maahanmuuttokriittisten joukossa on selvästi suositumpia, uskottavampia ja salonkikelpoisempia johtohenkilöitä, myös sen poliittisesti radikaalimmalla siivellä, kuin mitä varsinkaan äärioikeistolla on ollut vuosikymmeniin Suomessa.

En tarkoita enkä odota, että nämä johtohenkilöt lähtisivät missään vaiheessa johtamaan poliittisen väkivallan tekoja tai edes avoimesti ja selväsanaisesti kannustamaan niihin. Merkitystä on jo sillä, että jotkut poliittiseen väkivaltaan myönteisesti suhtautuvat kokevat heidät samalla asialla oleviksi sielunveljikseen.

Pettymys perinteisiin poliittisen vaikuttamisen keinoihin. Nykyhallituksen omaksuma linja ja tavoitteet vaikuttavat herättäneen joissakin perussuomalaisten kannattajissa valtavaa pettymystä. Minkälaisiin päätelmiin ja ratkaisuihin tämä lopulta johtaa, on liian aikaista sanoa.

Huomattavaa on kuitenkin, että perussuomalaiset ovat selvästi kanavoineet poliittista tyytymättömyyttä osaksi parlamentaarista politiikkaa. Puolue on saanut pitkään rakentaa kannatustaan oppositiosta käsin. Hallitusvastuun kantaminen siihen väistämättä kuuluvine kompromisseine yhdistettynä käsillä oleviin perussuomalaisten kannalta erittäin vaikeisiin päätöksiin haastaa väistämättä puolueen kanavointikyvyn.

Kaikille pettyneille uuden puolueen perustaminen tuskin tulee näyttäytymään ratkaisuna tilanteeseen, ja jotkut eivät ole lähtökohtaisestikaan uskoneet perussuomalaisten kykyyn muuttaa asioita. Pettymys parlamentaarisiin poliittisen vaikuttamisen keinoihin on taas tekijä, joka esiintyy hyvin monissa poliittisen väkivallan selitysmalleissa.

Katalysoivat tapahtumat. Poliittisen väkivallan yleistymistä edeltää usein välittömästi tapahtuma tai joukko tapahtumia, jotka kärjistävät tilannetta. Tällainen tapahtuma on tyypillisesti ollut esimerkiksi poliisin epäoikeudenmukaiseksi koettu puuttuminen protesteihin.

Pakolaiskriisi on selvästi kärjistänyt tilannetta ja johtanut jo protesti-iskuihin. Jos tilanne jatkuu yhtä kaoottisena, siitä voi olla sytykkeeksi laajamittaisemmankin poliittisen väkivallan aallon leimahtamiseen.

Vastapuolien radikalisoiva vaikutus toisiinsa. Poliittiseen väkivaltaan ja erityisesti äärioikeistolaiseen ja/tai muukalaisvastaiseen väkivaltaan on toisinaan liittynyt myös tätä vastustavan liikkeen radikalisoituminen.

Näin on tapahtunut esimerkiksi Ruotsissa, jossa antifasistiset ryhmittymät ovat uhkailleet ja iskeneet esimerkiksi poliitikkoja, tuomareita ja äärioikeistolaisia aktivisteja vastaan. Vaikka Suomessa on viime aikoina puhuttukin kahdesta ääripäästä, samankaltaista muukalaisvihan ja äärioikeiston vastaisen liikehdinnän radikalisoitumista ja mitään laajempaa poliittisen väkivallan hyväksyvää diskurssia ei ole kuitenkaan toistaiseksi havaittavissa.

Mitä seuraavaksi?

Viime vuosikymmenten rauhallisuuden perusteella voi tulla mieleen esittää, että suomalaiset poliitikot ja viranomaiset ovat mestareita hillitsemään poliittisten konfliktien väkivaltaistumista. Tätä johtopäätöstä ei voi kuitenkaan oikein tehdä.

Kuten jo todettua, poliittisen väkivallan vähäisyyden syitä ei ole kattavasti tutkittu. Poliittisilla ratkaisuilla on ilman muuta ollut osansa tuloerojen pysymiseen pitkään maltillisina ja siten yhteiskunnan oikeudenmukaiseksi kokemiseen ja valtiovallan korkeaan legitimiteettiin kansalaisten keskuudessa.

Sen sijaan on epävarmempaa, missä määrin menestyksen voi laittaa poliitikkojen ja viranomaisten tietoisen poliittista väkivaltaa ennaltaehkäisemään pyrkineen toiminnan piikkiin vai onko se ollut enemmänkin muista syistä tehtyjen politiikkaratkaisujen ja osin sattumankin sivutuotosta.

Johtuen juuri viime vuosikymmenten rauhallisuudesta Suomen tämänhetkinen poliittinen johto ja viranomaiset ovat uudenlaisen haasteen edessä. Suomessa ei ole aika päiviin nähty samassa määrin kärjistynyttä ja poliittisesti monin tavoin vaikeaa tilannetta kuin nyt, ja siksi poliitikoilla ja viranomaisilla on vähän kokemusta siitä, miten tällaisia tilanteita voisi yrittää hallita ja purkaa.

Tätä ajatustyötä on jo aloitettu viime vuosina väkivaltaisen ekstremismin ennaltaehkäisyn ohjelmaa tehtäessä. Toimintaan sijoitetut resurssit ovat olleet tähän asti, esitetyistä lupauksista huolimatta, kuitenkin hyvin vaatimattomia ja suuntautuneet kansainvälisten esikuvien mukaisesti etupäässä jihadistisen väkivaltaisen ekstremismin ennaltaehkäisyyn.

Mikäli halutaan varmistaa, että poliittista väkivaltaa mahdollistavien tekijöiden lista ei pitene, tarvitaan kuitenkin paljon muutakin kuin viranomaisvetoisesti valmisteltu toimintaohjelma.

Kirjallisuutta:

Kullberg, Anssi (toim.), Suomi – Terrorismi – Supo: Koira joka ei haukkunut: Miksi ja miten Suomi on välttynyt terroristisen toiminnan leviämiseltä (WSOY, 2011).

Malkki, Leena, ”Suomi – maailman turvallisin maa?” Tieteessä tapahtuu 33(3) (2015).

Pekonen, Kyösti (toim.), The New Radical Right in Finland (Finnish Political Science Association, 1999).

Julkaisu Suomi ja poliittinen väkivalta – kaltevalla pinnalla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Elokuun lopussa julkaistiin perussuomalaisten ”työmiehen” Matti Putkosen laatima musta lista niistä ihmisistä – politiikoista, toimittajista ja tutkijoista – jotka olivat kritisoineet perussuomalaisten politiikkaa ja vaatineet rangaistustoimia kansanedustaja Olli Immosen fasistisena pidetyn Facebook-päivityksen jälkeen.

Musta lista kohahdutti. Akateemisissa piireissä erityisen hurjaksi koettiin, että ”toisinajattelijoiden” listalle joutui johtavien poliitikkojen ja toimittajien lisäksi myös tutkijoita, jotka olivat suhtautuneet kriittisesti joidenkin perussuomalaisten muukalais- ja maahanmuuttovastaisuuteen.

Olipa Putkosen lista kieli poskessa väsätty mediatempaus tai vakava yritys suitsia vapaata tiedonvälitystä ja tutkimusta, se kuohutti hetken. Maahanmuuttokeskustelu kokonaisuudessaan roihuaa edelleen ilmiliekeissä kesän aikana ennenkuulumattomiin mittasuhteisiin paisuneen ”pakolaiskriisin” myötä.

Syyskuun ensimmäisenä päivänä johtavat tiedotusvälineet ilmoittivat sulkevansa osia aiheeseen liittyvien uutisten verkkokeskustelusta. MTV teki näin ”suitsiakseen vihapuheen määrää”, Helsingin Sanomien Nyt-liite ”koska jotainhan on tehtävä” loukkaavan nettikeskustelun räjähtämiselle käsiin.

Paneelikeskustelu tutkijoiden sananvapaudesta ja vihapuheen merkityksestä sen rajoittajana, joka järjestettiin osana Tietokirja.fi –tapahtumaa, ei olisi voinut olla ajankohtaisempi. Paneelissa tutkijat Veronika Honkasalo ja Tuija Saresma keskustelivat tutkijoiden sananvapauden rajoista sekä vihapuheen ja suoranaisen pelon aiheuttamasta itsesensuurista.

Suomen PENin järjestämää keskustelua johti tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan pääsihteeri Reetta Kettunen.

Puheesta teoiksi

Tutkijoihin on aina kohdistunut arvostelua, joskus myös uhkailua ja jopa fyysistä uhkaa. Akateemisen tutkimuksen vähättely on osa populistista retoriikkaa, jossa elämästä vieraantunut tutkijoiden eliitti ja sen ”postmoderni kikkailu” asetetaan kansan ”aitoa” tietoa vastaan.

Kettunen muistutti, että esimerkiksi eläinkokeiden vastustajat uhkailivat tutkijoita ja hyökkäilivät laboratorioihin 1980-luvulla. Tutkijoihin kohdistuva vihapuhe on kuitenkin voimistunut ja saanut enemmän kaikupohjaa sosiaalisen median myötä.

Myös yleinen keskusteluilmapiiri on koventunut. Esimerkiksi maahanmuuttokriittisyys käsitteenä on omaksuttu läpi koko poliittisen kentän. Myös suoran rasistisesta puheesta on tullut sallitumpaa.

Tutkimusaloista kiivasta vihapuhetta tuntuukin herättävän juuri maahanmuuttajien parissa tehtävä tutkimus ja rasismin tutkimus. Myös nais- ja sukupuolentutkimus kirvoittaa kitkeriä kommentteja, ja esimerkiksi sukupuolittuneen väkivallan tutkijoita uhkailtiin jo 1990-luvulla.

Valitettavasti vihapuhe ei ole ”vain” puhetta. Kieli on performatiivista, se saa aikaan asioita. Affektiivisesti latautunut, kärjistyksillä ja vastakkainasetteluilla pelaava vihapuhe, jota netin nykyinen ylilyönteihin syyllistyvä keskustelukulttuuri lietsoo, voi purkautua vihollisiksi miellettyihin kohdistuvana fyysisenä väkivaltana.

Viime aikoina on nähty, miten tarkoitushakuiset ja aggressiiviset vastakkainasettelut leimahtavat fyysiseksi väkivallaksi. Jyväskylä on tästä surullinen esimerkki.

Tammikuussa 2013 niin kutsutussa kirjastopuukotuksessa Äärioikeisto Suomessa –kirjaan liittyvään keskustelutilaisuuteen ”pyrki väkivalloin kolme miestä”, joista lopulta yksi tuomittiin ehdolliseen vankeuteen.

Kesällä 2015 kansalaissosialistisen Suomen Vastarintaliikkeen rauhallisesti alkanut mielenosoitus päättyi mellakointiin ja kymmenien rähinöijien kiinniottoon. Mielenosoituksen jälkeen jyväskyläläisessä tavaratalossa pahoinpidelty mies oli asianomistajana myös kirjastopuukotuksessa.

Ei liene kaukaa haettua tulkita Jyväskylän väkivaltaisuuksien liittyneen kirjaan, jonka sisältö ei miellyttänyt Vastarintaliikkeen jäseniä.

Sananvapaus ja (itse)sensuuri

Tieto on valtaa, ja tiedon vapaa tuottaminen ja jakaminen on sananvapauden olennainen osa. Tieteiden talon keskustelutilaisuudessa sananvapautta ja sensuuria mietittiinkin tiedon, tutkimuksen ja tutkijoiden vapauden kannalta.

Sensuurilla Kettunen viittasi yhtäältä ylhäältä käsin, vallanpitäjien taholta tapahtuvaan sensurointiin. Siinä valtaa käytetään esimerkiksi rahoittamalla vain tietynlaisia tutkimuksia.

Sekä Honkasalo että Saresma tunnistivat ilmiön: yhä tiukentuvassa rahoituskamppailussa tutkijat ohjautuvat tarkastelemaan aiheita, joille on helppoa saada rahoitusta. Profilointi, kärkihankkeet, teemahaut – kaikki nämä vievät tutkimusta ylhäältä asetettuihin suuntiin.

Tämä tarkoittaa, että vallanpitäjille epämieluisat tai jopa kiusalliset tutkimusaiheet saattavat jäädä tutkimatta.

Toisaalta Kettunen toi esille itsesensuurin, johon vihapuhe ja uhkailu pahimmillaan johtavat. Honkasalo ja Saresma tiesivät tapauksista, joissa tutkijat eivät uskalla esiintyä julkisuudessa omalla nimellään.

Molemmat olivat myös nähneet, miten tutkijakollegat lakkaavat tai kieltäytyvät alun perin tutkimasta aiheita, joista on vaarana joutua netin törkymyrskyn ja fyysisen uhan kohteeksi.

Jos tutkijat sensuroivat itseään, eivät osallistu keskusteluun omilla nimillään tai jättävät tulenarat aiheet tutkimatta, ollaan huolestuttavassa tilanteessa.

On ennakkosensuuria, jos vihapuhe ja uhkailu estävät tiettyjen tutkimusaiheiden käsittelyn. Tutkimuksen luotettavuus kärsii, jos äänessä on anonyymi tutkija. Myös tutkijan itsensä kannalta on turhauttavaa, jos ei voi tai uskalla puhua omasta tutkimusaiheestaan omilla kasvoillaan ja omalla nimellään.

Pelko ei ole ylireagoimista. Molempia paneelikeskustelun osallistujia on varoiteltu, että turvallisuuskysymykset on syytä ottaa tosissaan. Nykyisin yliopistonkin järjestämiin tulenarkoja aiheita käsitteleviin seminaareihin tehdään turvallisuustiimin kanssa turvasuunnitelma.

Tilanteessa, jossa joudutaan miettimään turvamiehien palkkaamista kirjanjulkistamisiin ja seminaareihin, Reetta Kettusen esittämä kysymys siitä, mitä katoaa, jos tutkijat pelkäävät, on pelottavan ajankohtainen.

Veronika Honkasalo oli huolissaan siitä, että menetetään monien näkökulmien tuoma perspektiivi, jos aina vain yksi ja sama tutkija on äänessä.

Tuija Saresmaa huolestutti se, että jos tutkijat hiljennetään, katoaa kriittinen ote, tieteeseen väistämättä sisältyvä itsekritiikki ja kyky nähdä ilmiöitä monitahoisemmin. Faktatietoon pohjautuva argumentaatio korvautuu mutu-tiedolla, kun tieteelliseen tutkimukseen perustuvat punnitut mielipiteet korvataan populistisilla mielenilmauksilla.

Vastapuhetta

Tutkijoiden pelottelu ja uhkailu on huolestuttavaa, mutta ei tilanne ole toivoton. On paljon niitä, jotka jatkavat kiistanalaisten asioiden tutkimista. Joskus nettihyökkäyksen kohteeksi joutuminen voi olla jopa valtauttavaa: tutkimukseni on merkityksellistä, kun tietyt tahot sitä kavahtavat!

Sosiaalinen media tarjoaa väylän vihapuheelle, mutta myös sitä ironisoivalle vastapuheelle. Niinpä pian Putkosen listan julkistamisen jälkeen perustettiin Facebookiin ryhmä ”Myös minä haluan Putkosen listalle.” Alettiin julkaista listoja Perussuomalaisten rikostaustasta, muun muassa Putkosen raiskaussyytteistä. Kansanedustaja Erkki Tuomioja totesi Facebook-päivityksessään, että olisi pettynyt, ellei olisi Putkosen listalle päätynyt.

Tutkijan ammattiin kuuluu työn tuotosten kriittinen kommentointi, ja monien nahka on parkkiintunut jatkuvan arvioinnin kohteena olemisesta. Asiatonta palautetta ei silti tarvitse sietää.

Tutkijoiden on seurattava keskusrikospoliisin ylikomisario Thomas Elfgrenin esimerkkiä ja tehtävä rikosilmoituksia nettiuhkauksista entistä herkemmin. Näin voidaan osoittaa, että vihapuhetta ei hyväksytä.

Tutkijoilla on muitakin keinoja vastustaa vihapuhetta. Puheenjohtajan toiveesta panelistit listasivat asioita, joiden avulla asettua vihapuhetta ja tutkijoihin kohdistuvaa sensuuria vastaan.

Panelistit listasivat itse hyväksi kokemiaan keinoja, joista voi olla hyötyä muillekin tutkijoille:

1. Sinä et ole tutkimuksesi. Jos joudut hyökkäyksen ja loanheiton kohteeksi, muista että vastustajat vastustavat asiaasi, eivät sinua. Sinä ihmisenä et ole sama kuin tutkimuskohteesi. Vastustajat eivät tunne sinua, he hyökkäävät olkinukkeen, jonka ovat mielessään rakentaneet.

2. Joukkovoima. Annetaan mediassa tilaa monille tutkijoille. Osallistumalla tasapuolisesti julkiseen keskusteluun säilytetään näkemysten monipuolisuus, asia ei henkilöidy, eikä vain yksi joudu silmätikuksi.

3. Sinä et ole yksin. Et ole ainoa jota uhkaillaan. Kerro muille uhkailuista, kerro vihapuheesta jonka kohteeksi joudut, tee tarvittaessa rikosilmoitus. Jaa kokemuksia kollegojen kanssa, kerro muillekin, mitä joudut työssäsi kuulemaan. Tekemällä uhkailusta julkista ja näyttämällä sen yleisyyden sen aiheuttamaa uhkaa voi pienentää ja näyttää, että uhkailun edessä ei alistuta.

4. Esiintyessäsi pysy rauhallisena, perusta argumentaatiosi faktoille, älä provosoidu.  Olet tieteellisen koulutuksen saanut asiantuntija, jolla on tietoa ja tärkeää asiaa. Sinua kuunnellaan.

Joukon voima

Vihapuhetta ja tutkijoiden sananvapautta käsitellyt paneeli keräsi Tieteiden talon salin täyteen ihmisiä, tutkijoita ja muita. Yleisö osallistui aktiivisesti ja rakentavasti keskusteluun. Paneelin suuri suosio osoitti, että vaikka törkymegafonien mölinät eivät mieltä ylennä, niistä kannattaa puhua analyyttisesti.

Selviytymisstrategioista keskusteleminen jätti toiveikkaan olon. Vihapuhe tuskin maailmasta loppuu, mutta mitä enemmän sitä tulee, sitä mitättömämmäksi käy sen vaikutus.

Nostetaan siis asia pöydälle, mutta ei anneta sen estää tutkijoita tekemästä tärkeää työtään.

Ja muistetaan vihapuheen vastapuheena myönteisten asioiden sanominen. Veronika Honkasalo tiivisti asian kauniisti Facebookissa:

”Eilisessä Suomen PENin vihapuhekeskustelussa pohdimme Tuija Saresman kanssa että yksi parhaita tapoja toimia vihapuhetta vastaan on joukkoistaminen, siis se, etteivät aina samat henkilöt (mm. tutkijat, virkamiehet, asiantuntijat, järjestötyöntekijät, poliitikot) kommentoi yhteiskunnallisesti herkkiä asioita julkisuudessa, vaan meitä olisi monia. Samoin kaipasimme molemmat positiivisen palautteen vastavoimaa vihapuheelle. En tiedä onko se jokin suomalaisen kulttuurin erityispiirre, ettei edes kollegoille voi antaa positiivista palautetta, kun mediaesiintyminen on mennyt nappiin tai mielipidekirjoitus on ollut tärkeä. Mutta uskokaa pois, kaiken vihapalautteen keskellä yksikin positiivinen palaute antaa uskomattoman paljon voimaa.”

Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta järjesti keväällä 2015 kyselyn tutkijoiden kokemasta häiritsevästä palautteesta. Tulokset julkaistaan syksyllä 2015.

Julkaisu Vihapuhe, netin törkymegafoni ja tutkijoiden sensurointi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kreikan parlamenttivaalien tuloksesta on Euroopassa liikkunut kaksi vallitsevaa tulkintaa. Yhdessä iloitaan säästöpolitiikkaa vastustavan Syriza-puolueen voitosta ja esitetään sen tuovan toivoa (talous)poliittisen muutoksen mahdollisuudesta muuallakin Euroopassa. Toisessa tulkinnassa Syrizan voitto vaarantaa yhteisen valuutan ja Euroopan taloudellisen hyvinvoinnin.

Poliittisen tilanteen tulehtuneisuuden vuoksi on keskusteltu vähemmän siitä, että Syrizan voitto on – toistaiseksi – tappio myös kreikkalaiselle fasismille. Tässä mielessä Syrizan vaalimenestys on voitto demokraattiselle yhteiskunnalle.

Myös Suomessa fasismi on herättänyt keskustelua viime viikkoina. Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin, joka paljasti suomalaisen uusnatsijärjestön Suomen Vastarintaliikkeen sisäisen foorumin salaisia keskusteluja. Pari päivää myöhemmin kaupunginvaltuutettu Veronika Honkasalo joutui satojen vihamielisten kommenttien kohteeksi kutsuttuaan Facebook-sivullaan perussuomalaisten tuoretta maahanmuuttopoliittista ohjelmaa fasistiseksi.

Nämä tapahtumat herättävät kysymyksen, mitä fasismi ylipäätään on. Miten sitä pitäisi lähestyä yhteiskunnallisena ilmiönä ja kuinka vakava uhka se on nyky-Euroopassa?

Fasismi ei ole vain ideologia

Toisen maailmansodan hiipuessa muistista fasismista on tullut monelle historiantutkijalle poikkeuksellinen historiallinen ilmiö. Sitä ei pidetä merkityksellisenä tämän päivän politiikalle.

Fasismin tutkimuksessa fasismi ymmärretään nykyään usein ideologiaksi. Sitä lähestytään jonkinlaisena ideoiden kokoelmana, jonka sisältöä tutkimalla fasismin perusluonne paljastuu.

Tunnetun fasismintutkijan Roger Griffinin (1991: 32–36) edelleen vaikutusvaltaisen tulkinnan mukaan fasismin ytimessä on uudelleensyntymisen myytti, jota tukee vallankumouksellinen diskurssi sekä poliittisesta että yhteiskunnallisesta muutoksesta.

On kuitenkin kyseenalaista, kuinka perusteellisesti tämä määritelmä auttaa ymmärtämään äärioikeistolaisten ja fasististen liikkeiden nousua.

Fasististen ryhmien tuottama minäkuva on Griffinin teoriassa tärkein tekijä ilmiön ymmärtämiseksi. Fasismia ei tässä teoriassa kytketä mihinkään erityiseen yhteiskuntateoriaan eikä sen poliittisia funktioita, strategioita ja käytäntöjä oteta juurikaan huomioon. Kun fasismin määritelmää sidotaan (ainoastaan) tiettyyn ideologiseen ytimeen, tutkimus keskittyy siihen mitä tutkimuskohde on sen sijaan että se tutkisi mitä tutkimuskohde tekee.

Fasismin määrittely sen ideologiaan nojaamalla johtaa myös helposti moralismiin eli niin sanotun natsikortin heilutteluun. Tällaisissa lähestymistavoissa keskitytään tutkimaan sitä, voidaanko henkilö, ryhmä tai puolue määritellä fasistiseksi sen sijaan että analysoitaisiin niiden roolia laajemmassa yhteiskunnallisessa ja poliittisessa kontekstissa.

Tämän tyyppinen määrittely suuntaa helposti huomion pois liikkeistä, jotka ehkä eivät ole ideologialtaan varsinaisesti fasistisia mutta jotka monessa muussa mielessä täyttävät saman yhteiskunnallisen funktion kuin perinteiset fasistipuolueet aikoinaan.

Fasismi ei kyseenalaista kapitalismia

Utopistiseen minäkuvaan keskittyvä tutkimus myöntää, että fasismi kyseenalaistaa sellaiset liberaalin yhteiskunnan pääaatteet kuten demokratian, tasa-arvon ja ihmisoikeudet sekä kapitalistisisten yhteiskuntien individualismin ja materialismin. Se ei sen sijaan huomioi tarpeeksi sitä, ettei fasismi lopulta kyseenalaista itse kapitalismia.

Fasismi reagoi kapitalismin kriisin tuottamiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Sen kritiikki kuitenkin kohdistuu kansainvälisyyteen ja liberaaliin demokratiaan sekä niiden aiheuttamaan ’kansalliseen rappioon’ kapitalistisen talousjärjestelmän kestämättömyyden sijaan.

Marxilaisille fasismin kriitikoille tämä huomio on ollut 1930-luvulta saakka olennainen osa fasismin ristiriitaisuuksien ymmärtämistä. He lähestyvät fasismia nimenomaan kriisialttiiseen kapitalistiseen yhteiskuntaan liittyvänä ilmiönä: niin kauan kuin kriisejä syntyy on myös fasismin nousun uhka.

Suurpääoman puolustaja vai pikkuporvariston liike?

Historiantutkija David Renton (1999) on jakanut fasismia käsittelevät sotien väliset marxilaiset teoriat ‘vasemmistolaiseen’ ja ‘oikeistolaiseen’ suuntaukseen (engl. left and right theory of fascism). Vasemmistomarxilaiset uskoivat fasismin olevan monopolikapitalismin vallankäyttöä puhtaimmillaan.

Oikeistomarxilainen määritelmä fasismista syyllistyi Rentonin mukaan toiseen äärimmäisyyteen. Fasismi nähtiin puhtaasti pikkuporvariston liikkeenä, vallankumouksellisena ‘kolmantena voimana’, joka haastoi paitsi työväenluokan liikkeet myös kapitalismin.

Vasemmistomarxilaiset tutkijat kiinnittävät huomiota siihen, että sodan välisiä fasistipuolueita rahoitti suurpääoma sekä Italiassa että Saksassa. Suurpääoman edunajajan ominaisuudessa fasistihallitukset pyrkivät tuhoamaan kaikki työväenluokan organisaatiot ja työväenluokan demokraattiset oikeudet.

Työväenluokan vaientaminen tapahtui usein väkivalloin: palkkoja alennettiin, työpäiviä pidennettiin ja ammattiliitot sekä kommunistiset ja sosialistiset puolueet kiellettiin. Saksassa ensimmäiset keskitysleirit pystytettiin vuonna 1933 vasemmistolaisia puoluejäseniä ja aktivisteja varten. Vakuutus-, telekommunikaatio- ja voimayhtiöt yksityistettiin, isojen yritysten veroja kevennettiin tai poistettiin kokonaan, ja valtion rahoja käytettiin pelastamaan kaatuvia pankkeja ja suuryrityksiä.

Brittitutkija Ralph Miliband (1969) väittääkin, että fasistinen valtio säilytti kapitalistisen luokkapyramidin kärjistäen työläisten riistoa ja kasvattaen suurpääoman voittoja. Vasemmistomarxilaisen analyysin mukaan fasismi oli siis pääoman vallan alaston ilmentymä. Se oli puhdasta ja peittelemätöntä väkivaltaa työväenliikettä vastaan.

Oikeistomarxilainen näkökulma sen sijaan lähestyy fasistisia liikkeitä niiden tukijoiden luokkataustan kautta. Vaikka fasismin tukijat tulivat kaikista yhteiskunnallisista luokista, suurimmalla osalla oli keskiluokkainen tausta. Italiassa vain 15–20 prosenttia fasistipuolueen jäsenistä oli taustaltaan työväenluokkaisia. Luku oli vielä pienempi maan teollisissa keskuksissa, joissa valtaosa työläisistä asui. Roomassa ja Milanossa vain 10–12 prosenttia puolueen jäsenistä kuului työväenluokkaan (Renton 1999: 32).

Oikeistomarxilaisen näkemyksen mukaan fasismi oli siis pikkuporvariston tai keskiluokan taisteluorganisaatio. Tämä määritelmä on lähellä nykyisten fasistien itsemäärittelyä.

Keskiluokan tuen fasismille ajateltiin oikeistomarxilaisten keskuudessa johtuvan keskiluokan talouskriisin aikana heikentyneestä asemasta. Keskiluokan palkat jäädytettiin ja sen säästöt muuttuivat arvottomiksi 1920- ja 1930-lukujen finanssikriisien iskiessä.

Daniel Guerinin (1973) mukaan fasistipuolueet keräsivät ääniä nimenomaan lupaamalla palauttaa keskiluokan ostovoiman ja luokka-aseman. Rasismi ja antisemitismi taas mahdollistivat kansan vihan kohteen siirtämisen omista talouseliiteistä eli fasistipuolueiden rahoittajista kansakunnan ’ulkopuolisiin’.

Fasismi ja pääoma nyky-Euroopassa

Harvan eurooppalaisen oikeistopopulistisen puolueen voi ongelmitta määritellä fasistiseksi. Fasististen liikkeiden luokkapohja on tänään myös kulttuurisesti paljon heterogeenisempi kuin maailmansotien välisenä aikana.

Useat puolueet ovat kuitenkin selvästi omaksuneet fasismille ominaisia poliittisia rooleja. Esimerkiksi ruotsidemokraatit on Ruotsin poliittista eliittiä vastaan oikealta vasemmalle samalla kun se, marxilaisesta näkökulmasta, kuitenkin selvästi ajaa pääoman etuja.

Aivan kuten fasistiset liikkeet Saksassa ja Italiassa ruotsidemokraatit hakee tukensa keskiluokalta, jonka taloudellisia intressejä puolue ei kuitenkaan oikeastaan aja. Esimerkiksi vasemmistolaisen Vänsterekonomerna-ryhmän vuonna 2010 tekemässä katsauksessa ruotsidemokraatit kannattivat oikeistohallituksen talouspolitiikkaa 15 kysymyksessä 20:stä.

Oikeistopopulistit ympäri Eurooppaa esiintyvät pienen ihmisen puolustajina samalla kun ne ajavat samaa työntekijöiden oikeuksia kurjistavaa workfare-politiikkaa kuin kokoomuksen tai Saksan kristillisdemokraattien tapaiset porvaripuolueet.

Kreikassa avoimesti fasistista Kultaista aamunkoittoa vastustavien suhtautuminen puolueeseen tuntuu jakautuvan oikeisto- ja vasemmistomarxilaisia linjoja pitkin. Vielä pari vuotta sitten useat toimittajat ja aktivistit näkivät liikkeen olevan kapitalismin viimeinen rintama talouskurimusta vastustavien voimien tiellä. Tätä teoriaa tukivat Kreikan poliisivoimien todistettavasti tiiviit kytkökset puolueeseen sekä Kultaisen aamunkoiton äärimmäisen taantumuksellinen talouspolitiikka.

Kun mansikkaviljelmän esimiehet ampuivat kohti ja haavoittivat 28 bangladeshilaista työntekijää, Kultainen aamunkoitto ei ottanut kantaa ampumisiin vaan siihen, että viljelijä oli palkannut ulkomaalaista työvoimaa.

Tapaus kuvastaa sitä, miten fasismi suuntaa huomiota pois kapitalistisen talouden rakenteellisista ongelmista. Se rodullistaa kapitalismin luomia ongelmia esimerkiksi syyttämällä maahanmuuttajia hyvinvointivaltion rappeutumisesta ja työvoiman prekarisaatiosta.

Fasisteille ongelma ei yleensä ole kurjat työpaikat vaan se, että nämä työpaikat tarjotaan ulkomaalaisille omaksi mielletyn etnisen ryhmän sijaan. Kultainen aamunkoitto on myös syyllistynyt väkivaltaisiin hyökkäyksiin kreikkalaista ammattiyhdistysliikettä vastaan.

Antifasistien piirissä liikkuu toinenkin käsitys Kultaisesta aamunkoitosta yhteiskunnallisena liikkeenä ja vasemmiston taantumuksellisena haastajana. Kultainen aamunkoitto on onnistunut tuomaan kaduille kymmeniä tuhansia ihmisiä, ja useat kreikkalaiset näkevät sen selvästi heitä edustavana liikkeenä. Tämä tukee marxilaista havaintoa fasismin ristiriitaisuudesta. Sen mukaan fasismi nousee ratkaisemaan työväenluokan vihamielisyyden kapitalismia vastaan.

Jos David Rentonia on uskominen, vastaus löytyy näiden teorioiden välimaastosta. On merkittävää, että Kreikan Uusi demokratia -puolueen johtama hallitus antoi järjestäytynyttä rikollisuutta edustavan ja väkivaltaiseen vallankumoukseen pyrkineen Kultaisen aamunkoiton murhata ja pahoinpidellä ihmisiä yli kolme vuotta puuttumatta juurikaan puolueen toimintaan.

Kreikan hallitus kääntyi puoluetta vastaan vasta, kun Kultaisen aamunkoiton aktivisti oli murhannut vasemmistolaisräppäri Pavlos Fyssasin ja Ateena räjähti protesteihin. Myöhemmin kävikin ilmi, että Uuden demokratian avustajan Takis Baltakosin ja Kultaisen aamunkoiton välillä oli hyvin läheiset välit. Kultaista aamunkoittoa vuosikymmeniä tutkinut Dimitris Psarras onkin painottanut, miten vastahakoisesti Kreikan hallitus lopulta vei Kultaisen aamunkoiton johdon oikeuteen.

Lopuksi

Olemme pyrkineet osoittamaan, miten marxilaisen teorian näkemys fasismista dynaamisena ja ristiriitaisena voimana avaa uudenlaisia näkökulmia taantumuksellisten liikkeiden tarkasteluun.

Kiinnostavimmassa tulkinnassa fasismia ei pidetä keskiluokkaa tai suurpääomaa edustavana poliittisena edunajajana. Se ymmärretään kapitalismin kriisiytymisen herättämänä poliittisen liikkeenä, joka vaientaa antikapitalistisen vastarinnan ja sosiaalidemokratian puolustuksen siitä huolimatta, että se suhtautuu kriittisesti pääoman juurettomaan kosmopoliittiseen kiertokulkuun.

Koska äärioikeisto luonnollistaa kapitalistisen omistajuussuhteen ja tuotantotalouden, tämän tyyppiselle marxilaiselle luennalle ei ole yllätys, että fasistipuolueet aikoinaan pyrkivät ratkaisemaan talouskriisin luomat tuotanto-ongelmat tukemalla suuryrityksiä, palauttamalla yhteiskunnallisen järjestyksen sotilaallisen kurin kautta työpaikoilla, perheessä ja julkisessa tilassa sekä – ainakin toisen maailmansodan aikana – ulkoistamalla kapitalismin ongelmat hyökkäyssotia aloittamalla. Näistä syistä fasismi ja suurpääoma ovat historiallisesti turvautuneet toisiinsa hyödyllisinä liittolaisina.

Hallitsevalle luokalle fasismi on kuitenkin vastahakoinen ratkaisu – peto joka vapautetaan vain äärimmäisen hädän hetkellä. Tämä ristiriita muodostaa marxilaisille tulkitsijoille fasismin ytimen: joukkoliikkeenä fasismi lupaa hillitä pääoman intressejä, mutta reaktionäärisenä voimana se ei kuitenkaan pysty lunastamaan lupausta, vaan päätyy aina lopulta toimimaan omien kannattajiensa etuja vastaan (Renton 1999: 104).

Järjestyksen laajentamisen ja tiukentamisen ohessa äärioikeistopuolueet tosiaan tuntuvat tukahduttavan keskustelua uusliberalismin jälkeisestä mahdollisuuksista. Tässä kontekstissa marxilaisen teorian uudella luennalla olisi paljon annettavaa oikeistopopulismin ja fasismin nykytutkimukselle.

Mikael Brunila on tutkiva toimittaja ja yksi Äärioikeisto Suomessa -kirjan kirjoittajista. Kevään 2015 Brunila asuu New Yorkissa, jossa hän työskentelee paikallista asumisoikeusliikettä tutkivan hankkeen parissa ja kerää aineistoa valtiotieteen pro gradu -tutkielmaansa.

VTT Jemima Repo on sukupuoleen ja poliittiseen teoriaan erikoistunut tutkijatohtori, joka työskentelee Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa Helsingin yliopistossa ja Birkbeck Collegessa Lontoossa. Revon väitöskirjatutkimukseen perustuva kirja The Biopolitics of Gender ilmestyy Oxford University Pressin kustantamana vuonna 2015.

Kirjoitusta on muokattu 18.3.2015 klo 20:43. Jutusta korjattiin väite, jonka mukaan bangladeshiläiset mansikanpoimijat olisivat kuolleet heitä kohti ammuttaessa.

Lähteet

Griffin, Roger 1991. The Nature of Fascism. London: Pinter Publishers.

Guerin, Daniel 1973 (1939). Fascism and Big Business. New York, NY: Pathfinder Press.

Miliband, Ralph 1969. The State in Capitalist Society. London: Weidenfeld and Nicolson.

Renton, Dave 1999. Fascism: Theory and Practice. London: Pluto Press.

Artikkelikuva: nonbirinonko / Pixabay

Julkaisu Fasismi ja kapitalismi: marxilaisia näkökulmia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Erilaisia oikeiston ääriliikkeitä on esiintynyt kautta itsenäisen Suomen historian. Edes 1944 välirauhansopimus ei merkinnyt kuin tilapäistä katkosta äärioikeiston toiminnassa. 1960-luvulta eteenpäin voidaan nähdä organisatoristakin jatkumoa äärioikeiston toiminnassa: nimet ja ryhmät vaihtuivat, mutta toimijat olivat usein samoja ja aatteet samansuuntaisia. Mutta keitä äärioikeistoon itse asiassa kuului, ja millaisia heidän järjestönsä olivat? Ja mitä äärioikeistolla oikeastaan edes tarkoitetaan?

Hankalasti määriteltävä äärioikeisto

Terminä äärioikeisto on kiistanalainen. Voidaan hyvinkin perustein kyseenalaistaa esimerkiksi kansallissosialismin tai fasismin oikeistolaisuus, eivätkä nämä liikkeet historiallisesti ole katsoneetkaan oikeisto-vasemmisto -jaottelua relevantiksi kohdallaan. Suomessa 1944 jälkeen toimineet ryhmät eivät sitä vastoin useinkaan vierastaneet äärioikeisto-termiä, vaan käyttivät sitä usein itsekin vaikka saattoivat samalla katsoa edustavansa kansallissosialismia tai fasismia. Äärioikeisto oli toimijoiden näkökulmasta tavallaan vaarattomampi termi kuin esimerkiksi fasismi: äärioikeistoa ei fasismin tapaan ollut eksplisiittisesti kielletty rauhansopimuksessa.

Mitään essentialistista määritelmää äärioikeistolaisuudelle tuskin kannattaa hakea. Suomalaisessa kontekstissa, relativistisesti ajatellen, äärioikeistoa olivat kylmän sodan aikana ryhmät, jotka olivat valmiit kaikkein äärimmäisimpiin aatteellisiin johtopäätöksiin ja menemään äärimmäisimpiin toimiin kansallismielistä ideologiaansa ja antikommunismia ajaessaan.

Suomalaisille liikkeille ja toimijoille, huolimatta joistain vasemmistolaisista painotuksista ja antikapitalismista, näyttää kansallinen yhtenäisyys olleen ensisijainen selittävä tekijä ja korkein arvo, ja luokkataistelu sekä politikointi nähtiin hajottavina tekijöinä. Kansallisen yhtenäisyyden nimissä osa oli pelkkien radikaalien ideoiden esittelyn sijaan valmis myös vallankumouksellisiin muutoksiin poliittisessa järjestelmässä, eivätkä ne aina kaihtaneet ainakaan periaatetasolla poliittisen terrorinkaan eri muotoja, vaikka poliittisesti motivoitunut väkivalta onkin Suomessa ollut verrattain vähäistä.

Ensisijalla ryhmien ideologiassa oli kansallismielisyyden ohella antikommunismi. Muita keskeisiä piirteitä olivat johtajavallan korostaminen sekä parlamentaarisen politiikan vastaisuus. Suomen ja Saksan sotasyyllisyyden kiistäminen oli useille yksi menneisyyspolitiikan strategioista. Joissain yhteyksissä myös suorasukainen antisemitismi nousee esille.

Suomessa äärioikeistolaisuus on hyvin usein yhdistetty erityisesti Pekka Siitoimen hahmoon. Totta on, että Siitoin oli äärioikeiston näkyvin ja kuuluvin toimija, mutta jo häntä ennen oli kehittynyt äärioikeistolaista liikehdintää, minkä pohjalle Siitoin saattoi rakentaa. Erityisesti jo 1970-luvun alusta Suomessa toimineen kansallissosialistisen ruotsalaispuolueen Nordiska Rikspartietin väkeä toimi myös Siitoimen riveissä. Rikspartietin ohella merkittävä toimija oli myös sitä varhempi Isänmaallinen Yhtenäisyysseura, useiden pienempien järjestöjen lisäksi.

Uudelleen ryhmittäytyminen sodan jälkeen

Moskovan välirauhan- ja Pariisin rauhansopimuksen myötä äärioikeiston toiminta joutui suurelta osin kielletyksi. Fasistisina kiellettyjen järjestöjen johtajat olivat olleet sodan jälkeen joko kotiarestissa tai paenneet Ruotsiin. Kansainvälisestikin kansallissosialististen ja fasististen järjestöjen keskuudessa vallitsi hajaannus, mitä alettiin paikata 1950-luvun myötä eurooppalaisen yhteistyön merkeissä. Suomessa ei tällaista kokoavaa liikettä syntynyt, vaikka jotkut äärioikeiston eurooppalaiseen yhteistyöverkostoon, ns. Malmön liikkeeseen yhteyttä pitivätkin. Toiminta Suomessa jäi lähinnä yksittäistoimijoiden varaan, joista 1950-luvulla olivat erityisen aktiivisia Ensio Uoti ja Teo Snellman.

Lahdessa 1960-luvun alussa muodostettu Suomalainen Työväen Rintama sekä sitä seurannut, pitkälti samoista toimijoista koostunut Isänmaallinen Yhtenäisyysseura onnistuivat oikeastaan ensimmäisenä ryhmänä vuoden 1944 jälkeen pitkäjänteisessä ja jatkuvaluonteisessa toiminnassakin, sekä kokoamaan toimijoita useilla paikkakunnilla.

Aatteellisesti lahtelaisten toiminta oli sekoitus antikommunismia ja luokkataistelun vastaisuutta sekä korporativistisen järjestelmän luomispyrkimyksiä. Etualalla oli ”uusrevisionismiksi” kutsuttu taisteluideologia. ”Puoluevalassaan” Suomalaisen Työväen Rintama vaati ehdotonta kuuliaisuutta jäseniltään sekä toimimaan tarpeen mukaan salassa julkisuudelta.

Salaseuramainen toiminta väistyi yleisötilaisuuksien ja eri kaupunkeihin levittäytymisen myötä kun yhdistyksestä tuli Isänmaallinen Yhtenäisyysseura. Aatteellisesti uusi yhdistys ei kuitenkaan edeltäjästään suuresti eronnut: mukana oli edelleen ”lujan hallitusvallan” vaatimus sekä ”päättäväinen taistelu kansainvälistä kommunismia vastaan”. Yhteiskuntajärjestys oli muodostettava korporatistiselta perustalta, ja ruotsinkielisten etuoikeudet oli karsittava. Aatteen ytimessä oli kansallishengen nostatus.[i] Ohjelmatekstejä lukuun ottamatta korporatismista harva puhuikaan.

Isänmaallista ajattelua propagoinut Yhtenäisyysseura kokosi tilaisuuksiinsa parhaimmillaan satahenkisiä kuulijakuntia, perusti lukuisia paikallisosastoja ja keräsi jäseniä useita satoja. Yhdistykselle perustettiin myös oma, muun muassa entisistä suojeluskuntalaisista ja vapaussotureista koostunut kannatusyhdistyksensä, jonka toiminnanjohtaja oli paikallinen kokoomusvaikuttaja. Toimintaa kesti 1960-luvun lopulle asti, jolloin linjaristiriidat hajottivat järjestön. Keskeinen riidanaihe oli, pitäisikö myös vasemmistolaisten saada tulla mukaan toimintaan.

Pohjoismainen yhteys 1970-luvulla

Suomen Vastarintaliikkeen tapaan myös jo 1970-luvulla oli yhteistyö suomalaisten ja ruotsalaisten kansallissosialistien välillä sangen vilkasta. Ruotsissa 1950-luvulla perustettu Nordiska Rikspartiet, NRP, pyrki myös Suomen markkinoille aidosti pohjoismaiseksi toimijaksi. NRP:n lentolehtisiä jaettiin 1970-luvulla monilla paikkakunnilla, ja suomenkielistä materiaalia käytettiin myös puolueen julkaisuissa.

Keskeisin toimija tässä suomalais-ruotsalaisessa yhteistyössä oli alkujaan helsinkiläinen painaja Nils Mandell. Hän perusti suomalaisen sektion NRP:n yhteyteen vuonna 1970 ja toimi myöhemmin Ruotsissa puolueen johtotehtävissä.

Avoimesti kansallissosialismia propagoiva puolue herätti runsaasti huomiota lehdistössä. NRP:n linjaan kuului aatteellinen konservatismi ja se vastusti myös yhteiskunnan ”rappioilmiöitä”. Toukokuussa 1970 Helsingissä pidetyssä kokouksessa järjestön asialistalla oli muun muassa ”suhtautuminen juutalaisiin, vapaisiin suhteisiin, pornografiaan sekä tämän hetkiseen yleismaailmalliseen rotupolitiikkaan”.[ii]

NRP:n aktiivinen toiminta jatkui Suomessa 1970-luvun puoliväliin asti, vaikka hajanaisia merkkejä järjestöstä löytyy vielä 1980-luvun puolivälistäkin. Ilmoituksia heidän lentolehtisistään, hakaristien piirtelystä ja muusta vahingonteosta saapui suojelupoliisille parhaimmillaan lähes viikoittain. Erään suojelupoliisille tulleen ilmoituksen mukaan Mandellin laatimien lehtisten painosmäärä oli jopa 3000.

Äärioikeiston kysyntä ja tarjonta

Suhteessa ulkomaisiin esikuviin 1960- ja 1970-luvuilla Suomessa toimineet äärioikeiston järjestöt kamppailivat pitkälti vastaavan uskottavuusongelman kanssa kuin jo 1930-luvulla toimineet äärioikeiston pienryhmät. Siinä missä IKL onnistui esittäytymään Lapuan liikkeen jatkajana, jäivät pienryhmät sen varjoon ja liiaksi saksalaiseen malliin tukeutuvina eivät saavuttaneet merkittävää kannatusta. 1960-luvun ja erityisesti 1970-luvun äärioikeisto taas jäi muiden protestikanavien jalkoihin.

Poliittisen liikkeen onnistumisen kannalta oleellisia ovat luonnollisesti tarjonnan ohella myös kysyntätekijät. Yhteistä äärioikeistojärjestöille oli antikommunismin ohella ainakin näennäinen politiikan vastaisuus ja pyrkimys ratsastaa politiikkaan kyllästyneiden tuella.

Vuoden 1968 jälkeen syntyneet ryhmät kytkeytyivät aiempiakin järjestöjä selvemmin vasemmistovastaisuuteen ja pyrkivät hakemaan kannatusta radikaalivasemmiston vastapoolina. Tämäkin potentiaalinen kannatus lienee kanavoitunut kuitenkin pääasiassa sekä SMP:n että myöhemmin Perustuslaillisen Kansanpuolueen kautta. Merkille pantavaa on, että erityisesti perustuslaillisissa oli jonkin verran myös äärioikeistoliikkeiden tukijoiksi päätyneitä, mutta SMP:ssä sitä vastoin vastaava ilmiötä ei juuri näkynyt.

Luonnollisesti iso rooli huonossa menestyksessä oli myös tarjontapuolella. Ryhmiltä puuttui myös massapohja sekä kyvykkäät, vakavasti otettavat johtohahmot. Eräänä keskeisenä ongelmana voidaan nähdä myös järjestöllinen pirstaleisuus, mikä toisaalta johti myös päällekkäisjäsenyyksiin. Jäsenistössä sekä johdossakin oli paljon väkeä, joille ponnin ääriliikkeissä toimimiselle oli uralla tai henkilökohtaisessa elämässä koetut epäonnistumiset. Reserviläistoiminnassa mukana olleiden määrä oli merkittävä. Toisaalta toisin kuin useat ulkomaiset esikuvansa, ryhmät pääsääntöisesti pidättäytyivät väkivallasta. Väkivalta ja militarismi saattoivat olla osa ryhmien poliittista mielikuvitusta, mutteivät juurikaan todellisuutta, vaikkei terrorilta täysin vältyttykään.

Kirjoitus perustuu Tommi Kotosen artikkeliin ”Sissisotaa kansallisen yhtenäisyyden puolesta: äärioikeisto Suomessa 1960- ja 1970-luvuilla”, Politiikka, 3/2014.

Artikkelikuva: Tommi Kotonen

Julkaisu Äärioikeisto kylmän sodan Suomessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Terrorismin torjunta oli Suomelle pitkään marginaalinen asia. Esimerkiksi 1980-90-luvuilla sen parissa työskenteli vain kourallinen suojelupoliisin työntekijöitä.  Tilanne on kuitenkin muuttunut olennaisesti viimeisten reilun kymmenen vuoden aikana. Suomella on vuodesta 2010 asti ollut oma kansallinen terrorismin torjunnan strategia. Sen viime torstaina julkaistussa päivitetyssä versiossa on 22 toimenpidettä, jotka koskettavat käytännössä kaikkien ministeriöiden toiminta-aloja. 2000-luvun puolella eduskunnassa on käsitelty parisensataa valtiopäiväasiaa, joihin terrorismi on tavalla tai toisella liittynyt.

Jos terrorismi ei ole Suomelle uhka, niin miksi Suomella on kuitenkin kansallinen terrorismin torjunnan strategia? Tätä kehityskulkua on mahdotonta ymmärtää tarkastelemalla vain Suomen kansallisen tilanteen kehittymistä. Uhkakuvissa kun ei ole tapahtunut dramaattista muutosta, eikä terrorismin torjunnan kehittäminen ole noussut näkyvästi poliittiselle asialistalle.

Kansainvälinen politiikka kehityksen moottorina

Terrorismin torjunnan kehittäminen Suomessa on tapahtunut hyvin pitkälti ulko- ja turvallisuuspoliittisista syistä. Syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen kansainvälisen tason yhteistyö terrorismin vastaisessa toiminnassa vilkastui ja laajeni huomattavasti. Suomi ilmoitti välittömästi iskujen jälkeen osallistuvansa aktiivisesti kansainväliseen yhteistyöhön ja toimeenpanevansa kaikki ne velvoitteet, joita kansainväliset sopimukset siltä edellyttävät. Näiden velvoitteiden täyttämisen suhteen Suomella ei ole oikeastaan ollut todellista vaihtoehtoa. Kansainvälisen politiikan todellisuus on vuoden 2001 jälkeen ollut sellainen, ettei Suomi olisi voinut jättää Yhdistyneiden Kansakuntien, Euroopan neuvoston ja Euroopan unionin puitteissa neuvoteltuja sopimuksia toimeenpanematta ilman, että Suomen ulkopoliittiset suhteet ja kansainvälinen uskottavuus olisivat kokeneet merkittävän kolauksen.

Terrorismiin liittyviä kansainvälisiä velvoitteita on tullut vuosien varrella lukuisia erityisesti Yhdistyneiden Kansakuntien yleissopimusten, pöytäkirjojen ja päätöslauselmien Euroopan neuvoston yleissopimuksen sekä lukuisten Euroopan unionin asetusten, direktiivien ja puitepäätösten myötä.  Terrorismilainsäädäntö on yksi esimerkki tästä: pian iskujen jälkeen Euroopan unionissa tehtiin puitepäätös, jonka mukaan kaikilla jäsenmailla piti olla tietyt ehdot täyttävä lainsäädäntö terrorismirikoksista. Suomella ei ollut ennestään erillistä terrorismilainsäädäntöä, joten terrorismirikoksia koskeva luku lisättiin Suomen rikoslakiin vuonna 2003.  Tätä lainsäädäntöä laajennettiin myöhemmin Euroopan neuvoston yleissopimuksen pohjalta.

Nykyisellään Suomen rikoslaissa kriminalisoidaan varsin laaja joukko terrorismiin liittyviä tekoja, mukaan lukien valmistelutekoja kuten terrorismiin yllyttäminen, terrorismiin kouluttaminen, terrorismin rahoittaminen, terroristiryhmän johtaminen ja terrorismiin värvääminen. Kansainvälisiä velvoitteita liittyy myös terrorismin rahoituksen estämiseen, matkustajatietojen luovuttamiseen sekä nk. joukkotuhoaseiden leviämisen estämiseen.

Olisi kuitenkin väärin tulkita Suomen terrorismin torjunta pelkästään kansainvälisten velvoitteiden täyttämiseksi. Näin oli ehkä heti syyskuun 11. päivää seuranneina vuosina. Silloinkaan velvoitteiden toimeenpaneminen ei ollut täysin mekaanista. Toimeenpanon yhteydessä on pohdittu, miten nämä velvoitteet täytetään siten, että ne ovat sopusoinnussa Suomen oikeusperinteen ja hallintokulttuurin kanssa.

Vertaispaine ohjaa myös kansallisia ratkaisuja

Varsinaisten velvoitteiden lisäksi kansainvälinen, erityisesti EU:n puitteissa tapahtuva yhteistyö on vaikuttanut Suomen terrorismin torjunnan kehittymiseen laajemminkin. Vaikka terrorismin torjunta kuuluu edelleen Euroopan unionissa pitkälti kansallisen toimivallan piiriin, EU:n puitteissa tapahtuu paljon terrorismin torjuntaan liittyvää ajatustenvaihtoa ja raportointia. Tätä kautta käsitykset toimivista käytänteistä sekä nykyterrorismin luonteesta vaikuttavat siirtyvän varsin tehokkaasti maasta toiseen. Yhteistyö luo myös vertaispainetta toteuttaa toimenpiteitä, joihin ei ole muodollista velvoitetta.

Yksi tällainen kehityssuunta on yhä vahvempi panostaminen terrorismin ennaltaehkäisyyn. Tällä ei tarkoiteta ainoastaan iskujen estämistä – tämä on 1970-luvulle tyypillinen käsitys ennaltaehkäisystä. Iskujen estämiseen pyritään toki edelleen, itse asiassa ehkä määrätietoisemmin ja kattavammin kuin koskaan ennen. Nykyisin terrorismin ennaltaehkäisy pitää sisällään myös toimintaohjelmia, joilla pyritään myötävaikuttamaan siihen, että mahdollisimman harva yksilö radikalisoituisi väkivaltaiseen toimintaan. Tämä terrorismin torjunnan alan laajentuminen on tehnyt terrorismin torjunnasta entistä ajankohtaisempaa myös niille Suomen kaltaisille maille, joissa terrorismin välitön uhka arvioidaan varsin mitättömäksi.

Erityisesti 2000-luvun loppupuolelle tultaessa on nähtävissä, että terrorismin torjunnassa on alettu Suomessa siirtyä vähitellen kohti suurempaa kansallista aloitteellisuutta. Vuoden 2009 jälkeen on nimittäin alettu tehdä myös sellaisia asioita, joita kukaan ei ole Suomelta vaatinut. Kansallinen terrorismin torjunnan strategia on yksi esimerkki tästä. Strategian ensimmäisessä versiossa yhtenä toimenpiteenä esitettiin laajennuksia terrorismilainsäädäntöön ilman, että siihen oli mitään kansainvälistä velvoitetta. Taustalla on kuitenkin edelleen nähtävissä selvästi kansainvälisen yhteistyön vaikutus vertaispaineen muodossa. Kutakuinkin kaikilla Länsi-Euroopan mailla on kansallinen terrorismin torjunnan strategia eikä Suomi halua olla poikkeus.

Vertaispaineen lisäksi kehityskulun taustalla on kuitenkin nähtävissä muitakin tekijöitä.  Vaikka Suomessa ei toimi yhtään terroristijärjestöä ja terrori-iskun mahdollisuutta pidetään pienenä, suojelupoliisin arvion mukaan Suomessa oleskelee tällä hetkellä entistä enemmän ihmisiä, ”riskihenkilöitä”, joilla on yhteyksiä terroritoimintaan. Myös muissa Pohjoismaissa tapahtuneet iskut tai niiden yritykset ovat tehneet terrorismista Suomelle läheisemmän asian. Terroritoiminnan katsotaan myös muuttuneen yhä kansainvälisemmäksi, ja tämän uskotaan heijastuvan myös Suomeen. Viime aikoina konfliktimatkailu Syyriaan on niin ikään kasvattanut huolia siitä, minkälaisia haasteita Suomessa saatetaan kohdata tulevaisuudessa, kun nämä henkilöt palaavat kokemuksineen Suomeen.

Suomen terrorismin torjunnan laajuutta ei pidä kuitenkaan liioitella: eurooppalaisessa vertailussa toiminta on edelleen hyvin suppeaa. Vaikka resursseja on vuoden 2001 jälkeen kasvatettu, ne ovat edelleen hyvin vaatimattomalla tasolla. Kansallinen terrorismin torjunnan strategiakin on huomattavasti suppeampi kuin monessa muussa EU-maassa. Strategioiden laajuus tapaa yleensä heijastaa sitä, kuinka paljon maalla on omakohtaista kokemusta terrorismista. Kansainvälisistä vaikutteista ja vertaispaineesta huolimatta terrorismin torjunnan taustalla vaikuttaa edelleen vahvaan juurtunut käsitys, että terrorismi on varsin marginaalinen uhka Suomelle.

Artikkelikuva: maarten-van-den-heuvel / Unsplash

Julkaisu Kansainväliset velvoitteet ja vertaispaine ohjaavat Suomen terrorismin torjuntaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.