Uuden-Seelannin Christchurchin terrori-iskua ovat ehtineet analysoimaan jo niin toimittajat kuin tutkijatkin useammasta eri näkökulmasta. Analyyseissa vaikuttaa eniten nousevan esille kolme seikkaa: ilmeinen kytkös Norjan vuoden 2011 iskuihin, internetin muuttuva keskustelukulttuuri sekä äärioikeiston retoriikan globaali luonne.

Moni on myös huomauttanut siitä, miten iskun tekijän laatimaksi kerrotussa manifestissa hyödynnetään retoriikkaa ja salaliittoteorioita, jotka leviävät erityisesti sosiaalisessa mediassa myös Suomessa. Onkin arveltu, että vastaavaa voisi tapahtua myös Suomessa.

Tämän vuoksi lienee perusteltua hieman lähemminkin arvioida suomalaisen äärioikeiston organisoitumista ja toimintakulttuuria poliittisen väkivallan näkökulmasta.

Uuden-Seelannin ja Norjan iskut

Uudessa-Seelannissa tapahtunut terrori-isku on uhrimäärältään poikkeuksellinen, mutta muilta osin se vastaa sitä kuvaa, joka äärioikeistoterrorismista on muotoutunut viime vuosien aikana. Tämänhetkisten tietojen mukaan kyseessä on yksin toimineen tekijän, niin kutsutun yksinäisen suden, suorittama isku.

Äärioikeiston ekstremistinen väkivalta on Länsi-Euroopassa ollut suurimmalta osaltaan joko jengien, kaveriporukoiden tai juuri yksittäisten tekijöiden toimintaa.

Vuoden 1990 jälkeen äärioikeiston ekstremistinen väkivalta on Länsi-Euroopassa ollut suurimmalta osaltaan joko jengien, kaveriporukoiden tai juuri yksittäisten tekijöiden toimintaa. Organisoitujen järjestöjen osuus on ollut alle kymmenen prosenttia tapauksista. Suomessa sisäministeriön väkivaltaisen ekstremismin tilannekatsaukset ovat myös kiinnittäneet huomiota niin sanottujen yksinäisten susien uhkaan.

Iskun tekijä on julkaisemansa manifestin perusteella ottanut mallia Norjan vuoden 2011 terroriteoista ja mainitsee Anders Breivikin esikuvakseen. Manifestissa myös väitetään tekijän olleen yhteydessä Breivikiin. Tämä lienee kuitenkin varsin epätodennäköistä, sillä Breivikillä ei ole mahdollisuuksia vapaaseen yhteydenpitoon. Otaksuttavasti kontakti Breivikiin mainitaankin tekstissä vain huomion saamiseksi.

Yhteys Breivikiin on kuitenkin olemassa muilla tavoin. Tekotavassa on paljon samaa, ja jo itsessään manifestin julkaiseminen luo yhteyden. Manifesti on sisällöltäänkin paljolti samankaltainen, vaikka niihin tyypillisesti yhdistyy myös tekijän henkilökohtaisia kaunoja.

Tekijä kertoo manifestissaan islamia vastaan suunnatuista tavoitteistaan. Tekstissä on mukana Breivikin manifestista tutulla tavalla iskun tekijän fiktiivinen haastattelu. Lisäksi siinä kuvataan iskun valmistelua ohjeeksi seuraajille. Toisaalta teksti on huomattavasti tiiviimpi ja koherentimpi eikä niin megalomaaninen kuin Breivikillä.

Jäljittelystä kertonee myös se, että tekijä mitä ilmeisimmin aikoo käyttää tulevaa oikeudenkäyntiään foorumina ajatustensa levittämiseen. Tekijöiden profiileissakin on samankaltaisuuksia, kuten väitetty addiktio videopeleihin sekä isän poissaolo.

Useimmissa tapauksissa yksinäiset tekijät ovat olleet jossain elämänsä vaiheessa jonkin radikaalijärjestön jäseniä tai vähintään ääriliikkeiden aktivistien vaikutusten alaisena.

Terminä yksinäinen susi on hämäävä, sillä useimmissa tapauksissa yksinäiset tekijät ovat olleet joko jossain elämänsä vaiheessa jonkin radikaalijärjestön jäseniä tai he ovat vähintään olleet ääriliikkeiden aktivistien vaikutusten alaisena. Vähintäänkin he ovat katsoneet olevansa osa suurempaa liikettä, vaikkei suoraa kontaktia ole löytynytkään.

He eivät siis ole tulleet tyhjästä, vaan suunnitelma on syntynyt vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Enemmistö tekijöistä on myös ennalta kertonut suunnitelmistaan joko lähipiirilleen tai tukijoilleen.

Vaikka emme tässä vaiheessa vielä juuri tiedäkään Uuden-Seelannin iskun tekijän taustoista tai verkostoista, jo pelkästään hänen manifestinsa osoittaa halun tulla yhdistetyksi osaksi laajempaa yhteisöä. Iskun suorat yhteydet järjestöihin tekijä tosin kiistää, vaikka kertookin olleensa järjestöjen kanssa vuorovaikutuksessa.

Norjan ja Uuden-Seelannin iskujen vastaanotto

Sosiaalisessa mediassa Uuden-Seelannin iskut näyttäisivät saaneen jonkin verran hyväksyviäkin näkemyksiä osakseen erityisesti motiivien suhteen, vaikka väkivallasta pääasiassa irtisanoudutaankin. Breivikin teot tuomittiin selkeämmin. Se, että Uuden-Seelannin iskuja ei ole tuomittu yhtä jyrkästi, kertonee jonkinlaisesta asennemuutoksesta.

Tämä on yksi selkeä ero iskujen välillä, joka tosin saattaa osin selittyä sosiaalisen median käytön lisääntymisellä. Myös sillä on merkitystä, millä alustalla keskustelu käydään. Erityisesti polarisoivana pidetyn Twitterin käyttö on moninkertaistunut sitten vuoden 2011.

Osasyy lienee myös kohteen valinnalla: Breivikin uhreista suurin osa oli alaikäisiä, ja suurimmalta osin he olivat taustaltaan pohjoismaalaisia. Erityisesti lasten surmaamista on vaikea perustella moraalisesti. Mahdollisesti asennemuutoksessa on osin kyse myös äärioikeistodiskurssin valtavirtaistumisesta sekä turtumisesta jatkuvasti uutisissa olleisiin terroritekoihin.

Mahdollisesti asennemuutoksessa on osin kyse myös äärioikeistodiskurssin valtavirtaistumisesta sekä turtumisesta jatkuvasti uutisissa olleisiin terroritekoihin.

Huomionarvoista on, että Breivik sai laajemmin kannatusta ainoastaan Venäjän äärioikeiston keskuudessa. Venäjällä väkivallan käyttö koettiin hyväksyttävämmäksi. Muualla tuen antaminen väkivaltaiselle radikalismille ja äärioikeistolle ylipäätään katsottiin stigmatisoivaksi.

Suomessa Breivikin tekojen vaikutuksesta ja mahdollisista tuenosoituksista ei tutkimusta juuri ole, mutta Norjan iskut näyttäisivät pikemminkin hillinneen kuin kiihdyttäneen radikaaleimpien mielipiteiden esittäjiä. Iskujen jälkeen muun muassa aiemmin laaditut ”rotusodan manuaalit” hävisivät verkosta, mikä johtui myös siitä, että Supo kiinnostui niistä. Teksteissä eriteltiin muun muassa johtajattoman vastarinnan strategiaa ja visioitiin väkivaltaisia ratkaisuja.

Myös Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen suhtautumisessa näkyy ero: vuonna 2011 järjestö sanoutui täysin irti tekijän ideologiasta, kun taas nyt liikkeen johtaja totesi, että tekojen motiivien suhteen on ”vaikea olla tuntematta sympatiaa” vaikkei toimintamuotoa kannattaisikaan.

Suomalainen äärioikeisto ja poliittinen väkivalta

Äärioikeiston suhtautumisessa väkivallan käyttöön keskeinen rooli on sen järjestöjen ja puolueiden välittämällä maailmankuvalla, strategiavalinnoilla ja rekrytointiperiaatteilla. Oikeistopopulismin nousulla on myös oma vaikutuksensa, jos kohta suhteessa väkivaltaiseen toimintaan tällä ilmiöllä voi olla myös ehkäisevää vaikutusta. 

Suomalaiset äärioikeiston nykyiset järjestöt ovat olleet pääsääntöisesti yleensä varsin kurinalaisia väkivallan ja muiden laittomuuksien suhteen. Tämä pitää paikkansa etenkin ulkomaisessa vertailussa. Usein järjestöt jopa pyrkivät yhdistysrekisteriin, uusnatseja ja skinejä myöten.

Järjestötoiminnassa ei väkivallasta ainakaan avoimesti juuri puhuta. Tässä poikkeuksen tekee korkeintaan Pohjoismainen Vastarintaliike, joka puhuu usein itsepuolustuksesta mutta paikoin myös aloitteellisemmasta toiminnasta.

Asema-aukion pahoinpitelyä järjestö on pitänyt ”kurinpalautuksena”. Järjestö näkee ”rotusodan” väistämättömäksi ja on pitänyt yhteyttä muun muassa Britanniassa terrorilakien perusteella kiellettyyn National Action -järjestöön.

Toistaiseksi järjestö on kuitenkin pitäytynyt lähinnä propagandatyössä ja pyrkinyt retoriikassaankin toimimaan lain puitteissa. Suomalaisen äärioikeiston radikaaleimmat visiot löytyvätkin lähinnä alakulttuurin puolelta, laajemmalta julkisuudelta näkymättömissä.

Suomessa ei myöskään ole erikoisen näkyvää perinnettä tai keskustelua johtajattomasta vastarinnasta, jolla viitataan yksittäisten toimijoiden tai solujen autonomiseen ja keskusjohdosta riippumattomaan toimintaan. Yleensä ryhmät vannovat järjestötoiminnan nimeen. Tiettävästi toiminnassa on vain yksi varsin pieni äärioikeistoryhmittymä, joka on ilmaissut noudattavansa johtajattoman vastarinnan periaatteita.

Suomalaisen äärioikeiston tekemä väkivalta on suurelta osalta luonteeltaan spontaania katuväkivaltaa.

Suomalaisen äärioikeiston tekemä väkivalta on suurelta osalta, kuten väkivaltaisen ekstremismin tilannekatsauksissakin on todettu, luonteeltaan spontaania katuväkivaltaa. Monesti väkivallan käyttö on Suomessakin pidäkkeettömämpää erilaisten sirpaleryhmien keskuudessa, joilla ideologinen yhteenkuuluvuuskin on usein heikompaa.

Esimerkiksi vastaanottokeskuksiin kohdistetut polttopulloiskut loppuivat täysin keväällä 2016, kun spontaani liikehdintä hiipui yhdessä tulleiden pakolaisten määrän kanssa ja kenttä järjestäytyi yhdistysmuotoisiksi ryhmiksi ja katupartioiksi. Ylilyönteihin syyllistyneitä on myös erotettu toiminnasta.

Tutkimusten mukaan verkon vihapuhe voi heijastua myös väkivaltaisina tekoina verkon ulkopuolella. Vaikka myös Suomessa äärioikeiston aktiivisuus verkossa on lisääntynyt, ei tämä toistaiseksi ole juuri näkynyt väkivallantekoina. Esimerkiksi Turun vuoden 2017 terrori-iskun jälkeen äärioikeisto reagoi väkivaltaisesti vain verkossa, ei sen ulkopuolella. Tämä voidaan havaita viharikostilastoista.

Vaikka kenttä on tällä hetkellä muutamia sirpaleryhmiä lukuun ottamatta varsin vakiintuneesti organisoitunut, ei tämä tarkoita, etteivätkö ainakin yksittäiset toimijat saattaisi ryhtyä radikaalimpiinkin toimiin. Järjestöissä suhtautuminen esimerkiksi poliisin toimintaan on muuttunut kriittisemmäksi, millä voi tutkimusten mukaan olla vaikutusta väkivaltaisen toiminnan lisääntymiseen.

Tämän lisäksi epävarmuutta aiheuttaa odotettavissa oleva Vastarintaliikkeen toiminnan päättyminen. On vielä avoin kysymys, miten irralleen jääneet toimijat jatkavat ideologiansa edistämistä.

YTT Tommi Kotonen työskentelee tutkimuskoordinaattorina Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella Crisis Redefined -profilointihankkeessa.

Julkaisu Yksinäiset sudet, poliittinen väkivalta ja suomalainen äärioikeisto ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Maahanmuuttovastainen ja äärioikeistolainen ulkoparlamentaarinen liikehdintä on puhututtanut viime vuosina voimakkaasti, viimeksi MV-lehteä ja Pohjoismaista Vastarintaliikettä koskeneiden oikeudenkäyntien yhteydessä.

Huomiota on varsinaisten ryhmien toiminnan ohella herättänyt voimakkaasti polarisoitunut sosiaalisen median keskusteluilmapiiri ja poliittisten vastustajien maalittaminen niin sanottujen vastamedioiden kautta. Syksyllä 2015 nähtiin tämän lisäksi myös sarja turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksiin kohdistuneita polttopulloiskuja.

Mutta miltä näyttää maahanmuuttovastaisen ja äärioikeistolaisen liikehdinnän kokonaiskuva 2010-luvun Suomessa?

2010-luku aktivoitumisen aikaa

Suomessa on ollut ulkoparlamentaarista äärioikeistoliikehdintää aina sotienväliseltä aikakaudelta lähtien. Erityisen merkittävänä ryhmänä voidaan pitää Lapuan liikettä, joka toimeenpani Mäntsälän kapinana tunnetun vallankaappausyrityksen vuonna 1932.

Toisen maailmansodan jälkeen äärioikeistolainen liikehdintä on ollut pienimuotoisempaa. Moskovan välirauhansopimus (1944) ja Pariisin rauhansopimus (1947) velvoittivat Suomen lakkauttamaan ja kieltämään fasistiset järjestöt, mutta maassa toimi kylmän sodan aikana tästä huolimatta pieniä äärioikeistoryhmiä. Näistä etenkin Pekka Siitoiniin kytkeytyvä uusnatsiliikehdintä piirtyi osaksi laajempaa tietoisuutta. Suomessa toimi 1990-luvulla myös suhteellisen aktiivinen skinhead-liike.

Syksyn 2015 kriisitunnelman hiljalleen liennyttyä toiminta ei ole enää ollut yhtä aktiivista, mutta se on silti monimuotoisempaa ja kiivaampaa kuin edeltäneinä vuosina.

2000-luvun alkuvuodet olivat maahanmuuton vastustajien ja äärioikeiston ulkoparlamentaarisen toiminnan kannalta hiljaisempaa ajanjaksoa. Tilanne muuttui 2010-luvulla. Etenkin turvapaikanhakijoiden laajamittainen maahantulo aktivoi kenttää syksyllä 2015 ja antoi kimmokkeen useiden uusien ryhmien perustamiselle.

Syksyn 2015 kriisitunnelman hiljalleen liennyttyä toiminta ei ole enää ollut yhtä aktiivista, mutta se on silti monimuotoisempaa ja kiivaampaa kuin edeltäneinä vuosina. Aktivoitumisen mittakaavaa ei tule tosin liioitella. Katuaktivismiin säännöllisesti osallistuvien henkilöiden määrä on edelleen varsin rajallinen ja kenttä monin tavoin hajanainen sekä järjestäytymätön.

Monenlaisten toimijoiden sirpaleinen kokonaisuus

2010-luvun maahanmuuttovastaisesta ja äärioikeistolaisesta kentästä piirtyy hyvin sirpaleinen kokonaiskuva riippumatta siitä, puhutaanko toimintamuodoista, ideologiasta vai organisoitumisesta.

Toimintamuotojen suhteen kirjo ulottuu parlamentaariseen vaikuttamiseen tähtäävästä yhdistystoiminnasta katupartioliikkeisiin. Yhdistysmuotoista toimintaa edustaa erityisesti Suomen Sisu, jonka käytännön aktivismi on luonteeltaan varsin maltillista. Vuonna 1998 perustettu järjestö on kentän vanhin edelleen toimiva ryhmä, ja sillä on tiiviit yhteydet perussuomalaisiin.

Liikkeet kuten Rajat Kiinni!, Suomi Ensin ja Finnish Defence League ovat käytännön aktivisminsa saralla keskittyneet julkisten mielenilmausten järjestämiseen. Syksyllä 2015 syntynyt Rajat Kiinni! ehti järjestää kesään 2016 mennessä monta mielenosoitusta, joihin osallistui parhaimmillaan useita satoja henkilöitä. Rajat Kiinni! -liikkeestä irtautunut Suomi Ensin puolestaan järjesti kuukausikaupalla jatkuneen protestitapahtuman Helsingin keskustassa vuonna 2017.

Toimintamuotojen suhteen kirjo ulottuu parlamentaariseen vaikuttamiseen tähtäävästä yhdistystoiminnasta katupartioliikkeisiin.

Tunnetuin katupartioliike on Kemissä syksyllä 2015 perustettu Soldiers of Odin, joka levisi toimintansa alkuvaiheessa eri puolille Suomea ja maailmaa. Soldiers of Odinin pääasiallinen toimintamuoto on ollut partioida eri paikkakunnilla päämääränään kantaväestöön kohdistuvaan väkivaltaan puuttuminen. Järjestöön arvioidaan kuuluvan edelleen satoja jäseniä, vaikka jäsenten lukumäärä ei itse partioiden koossa täysmääräisesti näykään.

Mainittujen ryhmien lisäksi Suomessa toimii vallankumoukseen tähtäävä Pohjoismainen Vastarintaliike. Alkujaan ruotsalaislähtöiselle järjestölle perustettiin Suomen-haara vuonna 2008, ja siihen arvioidaan kuuluvan noin satakunta henkeä.

Vastarintaliikkeen vallankumouksellisuus on toistaiseksi pysytellyt suunnitelman tasolla, ja sen julkinen aktivismi on painottunut järjestöstä viestimiseen. Vastarintaliikkeen jäsenet kuitenkin myös harjoittavat itseään kamppailulajeissa sekä muissa kumoukselliseen toimintaan valmentavissa aktiviteeteissa ja muodostavat kentällä näin ollen jokseenkin poikkeuksellisen ryhmän.

Varsinaisten ryhmien lisäksi suomenkielisessä internetissä toimii lukuisia vastamedioita ja verkkofoorumeita, joiden kautta eri ryhmät ovat saaneet näkyvyyttä. Suomessa on samoin elinvoimainen äärioikeistolainen musiikkialakulttuuri. Kentän ryhmistä etenkin Vastarintaliikkeellä on tiiviit yhteydet alakulttuurin suuntaan, sillä sen jäseniä toimii yhtyeissä, verkostoissa ja julkaisuissa.

Organisatorisia ja ideologisia jakolinjoja

Organisatorisesti kenttä on sirpaloitunut useaan eri ryhmään, joiden keskinäiset ja sisäiset suhteet ovat toisinaan varsin mutkikkaat. Yksi merkittävä syy tälle löytyy tiettyjen aktiivien välisistä ristiriidoista. Henkilökemioihin liittyvät konfliktit ovat koetelleet etenkin Rajat Kiinni! -liikettä ja siitä myöhemmin irtautunutta Suomi Ensin -ryhmää.

Yhteistyötä ovat henkilöristiriitojen lisäksi vaikeuttaneet aatteelliset tekijät.

Yhteistyötä ovat henkilöristiriitojen lisäksi vaikeuttaneet aatteelliset tekijät. Ulkoparlamentaarinen maahanmuuttovastaisen ja äärioikeistolaisen toiminnan kenttä on ideologisesti hyvin moninainen.

Osa ryhmistä, kuten Vastarintaliike ja Finnish Defence League, tunnustaa kansallissosialismin tai vastajihadismin kaltaista jäsentyneempää aatesuuntausta. Monien toimijoiden ideologia on kuitenkin täsmentymättömämpi sekoitus maahanmuuton, islamin, Euroopan unionin ja globalisaation vastaisuutta.

Selkeän äärioikeistolaisten järjestöjen kuten Vastarintaliikkeen ohella kentällä toimiikin ryhmiä, joita voi luonnehtia aatetaustaltaan pikemminkin maahanmuuttovastaisiksi.

Ideologisen monimuotoisuuden vuoksi kentällä on erilaisia jakolinjoja muun muassa suhtautumisessa juutalaisiin ja Venäjään. Nämä jakolinjat ulottuvat toisinaan myös yksittäisten liikkeiden sisälle.

Esimerkiksi kansallissosialistinen Pohjoismainen Vastarintaliike suhtautuu Finnish Defence Leagueen vihamielisesti sen vuoksi, että FDL tukee (ainakin virallisissa lausunnoissaan) seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja asennoituu myötämielisesti juutalaisiin sekä Israelin valtioon. Toisaalta myös Vastarintaliikkeen ja Suomen Sisun sekä Soldiers of Odinin ja FDL:n suhteissa on ollut ajoittain aatteellista kitkaa.

Kentän sirpaleinen luonne ei kuitenkaan tarkoita, etteikö yhteistyötä pyrittäisi rakentamaan.

Kentän sirpaleinen luonne ei kuitenkaan tarkoita, etteikö yhteistyötä pyrittäisi rakentamaan. Eri ryhmien edustajat vierailevat toistensa mielenosoituksissa, ja osa aktiiveista kuuluu useampaan ryhmään samanaikaisesti.

Vuonna 2017 perustetulla Kansallismielisten liittoumalla on pyrkimys tiivistää ja monipuolistaa eri ryhmien välistä yhteistyötä, mutta tavoitteen toteutumista voitaneen arvioida vasta lähitulevaisuudessa. Toistaiseksi pyrkimykset kehittää kattavaa järjestötason yhteistyötä ovat olleet tuloksiltaan vaatimattomia.

Sosiaalinen media on tärkeä toimintaympäristö

Varsinaiseen katuaktivismiin säännöllisesti osallistuvien henkilöiden määrä on pysynyt suhteellisen maltillisena koko 2010-luvun ajan. Kyseessä on pikemminkin satojen kuin tuhansien henkilöiden joukko. Toiminta on myös alkanut hiipua. Mielenosoituksia ja katupartiointia järjestetään edelleen, mutta harvemmin ja pienemmässä mittakaavassa kuin vielä vuosina 2015 ja 2016.

Ryhmien toimintaa ja aatemaailmaa passiivisemmin tukevien henkilöiden määrä on kuitenkin katuaktivistien joukkoa suurempi. Eri ryhmien sosiaalisen median sivuilla ja sosiaalisessa mediassa yleisestikin käydään kiivasta aatteellista keskustelua, johon osallistuu eri toimijoiden aktivistikaartia huomattavasti suurempi määrä suomalaisia.

Sosiaalisella medialla on hyvin merkittävä asema osana 2010-luvun maahanmuuttovastaista ja äärioikeistolaista liikehdintää.

Vaikka ryhmän harjoittama katuaktivismi olisi pienimuotoista, kuten Finnish Defence Leaguella, voi sillä olla sosiaalisessa mediassa useita tuhansia seuraajia.

Sosiaalisella medialla on hyvin merkittävä asema osana 2010-luvun maahanmuuttovastaista ja äärioikeistolaista liikehdintää. Eri ryhmien on mahdollista jakaa aatteellista materiaaliaan rajattomasti ja ilman kuluja esimerkiksi Facebookissa. Sosiaalisen median sivujen kautta tavoitetaan suuri määrä henkilöitä.

Sosiaalinen media on myös helpottanut ryhmien käytännön aktivismin koordinointia. Rajat Kiinni! ja Suomi Ensin -liikkeet ovat esimerkiksi organisoineet paikallisryhmiensä tapaamisia Facebookin kautta.

Soldiers of Odin on myös pyrkinyt aktivoimaan kannattajiaan katupartioihin viestimällä niistä yhteisöpalvelussa. Myös monet pienemmät ryhmät ilmoittelevat järjestämistään tapahtumista erityisesti Facebookin kautta.

Sosiaalisen median palveluiden tiukentunut kontrolli sivuillaan käytävästä keskustelusta on alkanut vaikuttaa joidenkin ryhmien viestintään. Näillä on siltikin pyrkimys jatkaa sosiaalisen median toimintaansa vaihtoehtoisten kanavien keinoin. Maahanmuuton vastustajien ja äärioikeiston keskuudessa on jo havaittavissa pienimuotoista siirtymää VKontakte-yhteisöpalveluun, ja osa ryhmistä on myös alkanut hyödyntää Gabin sekä BitChuten kaltaisia sovelluksia viestiäkseen aatteestaan ja toiminnastaan.

Väkivaltainen puhe toistaiseksi tekoja merkittävämpää

Suuri osa kaduille sijoittuvasta maahanmuuttovastaisesta ja äärioikeistolaisesta vaikuttamisesta on ollut laillisuuden puitteissa toteutuvaa aktivismia. Vakavat fyysiset väkivallanteot ovat jääneet vähäisiksi varsinkin siihen nähden, kuinka aktiivisia monet ryhmät ovat olleet kadulla.

Vakaviakin väkivallantekoja, kuten Helsingin asema-aukiolla syksyllä 2016 tehty pahoinpitely, on esiintynyt, mutta suureen tuhoon tähtääviin suunnitelmallisiin iskuihin ei yksikään ryhmä ole toistaiseksi ryhtynyt.

Lailliseenkin katuaktivismiin on kuitenkin ajoittain sisältynyt väkivallan riski. Maahanmuuton vastustajien ja puolustajien väliset jännitteet ovat olleet esimerkiksi mielenilmaustapahtumien yhteydessä usein hyvin kireät. Vakavilta yhteenotoilta lieneekin vältytty osin virkavallan läsnäolon ansiosta.

Suureen tuhoon tähtääviin suunnitelmallisiin iskuihin ei yksikään ryhmä ole toistaiseksi ryhtynyt.

Vaikka väki­val­taiset teot ovat harvinaisia, hyväksyntä tai ainakin ymmärrys niiden käy­tölle on laajempaa. Liikehdinnän piirissä käyty keskustelu on ollut luonteeltaan hy­vin jyrkkää ja polarisoivaa, ja väkivallan mahdollisuus usein osa sitä.

Verk­koon tuotetut verbaaliset väkivaltafantasiat ja vastustajiksi miellettyjen hen­ki­löiden uhkailu sekä mustamaalaaminen informaatioteknologian keinoin ovat olleet fyysisiä iskuja huomattavasti merkittävämpi ilmiö 2010-luvun Suomessa. Osalla vastamedioista on ollut keskeinen rooli maalittamiskampanjoissa, joissa laajempi internetin käyttäjäkunta on usutettu tietyn henkilön kimppuun.

Tulevaisuus

Tulevaisuutta on vaikea ennakoida – myös maahanmuuttovastaisen ja äärioikeistolaisen liikehdinnän tulevaisuutta. Vaikka katuaktivismin määrä on syksylle 2018 tultaessa vähentynyt, sosiaalisen median keskustelu jatkuu edelleen kiivaana.

Passivoituneetkin ryhmät, kuten Rajat Kiinni! -liike, ovat edelleen olemassa verkon puolella, ja niiden keskeiset henkilöt ovat verkostoituneet keskenään ja muiden toimijoiden kanssa. Mikäli syksyn 2015 kaltainen tilanne toistuu, se voi tuoda eri ryhmät kadulle jopa voimakkaammin kuin kolme vuotta sitten.

On samoin vaikea sanoa, nähdäänkö Suomessa tulevaisuudessa enemmän äärioikeistolaista ja maahanmuuttovastaista väkivaltaa. Vahvin valmius järjestäytyneeseen väkivaltaan on jo pitkään ollut Vastarintaliikkeellä, jonka Pirkanmaan käräjäoikeus ja Turun hovioikeus ovat antamissaan tuomioissa määränneet lakkautettavaksi. Oikeusprosessi on tätä kirjoitettaessa kuitenkin edelleen kesken.

Jos lakkauttamispäätös jää lopulliseksi eikä Vastarintaliike pysty jatkamaan toimintaansa uutenakaan yhdistyksenä, osa sen jäsenistä saattaa ryhtyä suoraan toimintaan. Tämä on kuitenkin vain yksi monista mahdollisista kehityskuluista.

Yksittäisten toimijoiden väkivallanteot on jo pitkään arvioitu organisoitunutta väkivaltaa merkittävämmäksi uhaksi Suomessa.

Yksittäisten toimijoiden väkivallanteot on jo pitkään arvioitu organisoitunutta väkivaltaa merkittävämmäksi uhaksi Suomessa. Syksyllä 2015 todistettu, turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksiin kohdistunut tuhopolttoiskujen ja niiden yritysten sarja olikin varsinaisiin organisaatioihin kytkeytymättömien henkilöiden käsialaa.

Tilanteen kehittymiseen vaikuttaa myös se, miten maahanmuuttoa hyvin jyrkästi vastustavat henkilöt kokevat näkökantojensa tulevan edustetuksi parlamentaarisessa politiikassa tai pääsevänsä keskustelemaan maahanmuuttoon liittyvistä ongelmakohdista.

Poliittista väkivaltaa koskevan tutkimuksen pohjalta on selvää, ettei sanojen ja tekojen välinen suhde ole millään tapaa yksioikoinen. Monet liikkeet tuottavat runsaas­ti väkivaltaa lietsovaa tai puolustelevaa materiaalia ryhtymättä varsinaisiin voi­matoimiin. Aatteellisen kirjallisuuden laatimiseen panostavien äärioi­keis­toryhmien on jopa todettu olevan muita toi­mijoita vähemmän alttiita veritekojen toteuttamiselle.

Maahanmuuttovastaisessa ja äärioikeistolaisessa keskustelussa esiintyvä polarisoiva ja väkivaltaa lietsova argumentointi tuottaa silti oikeutusta ja merkitystä väkivallan käytölle.

Daniel Sallamaa on tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa.

Kirjoitus perustuu raporttiin Ulkoparlamentaarinen äärioikeistoliikehdintä ja maahanmuuttovastaisuus Suomessa. Raportti on tilattavissa painetussa muodosssa Unigrafian kautta.. 

Keskustelua rapotin aihepiiristä jatketaan keskiviikkona 31.10. Helsingin yliopiston Tiedekulman ja Politiikasta-lehden järjestämässä keskustelutilaisuudessa.

Julkaisu Maahanmuuttovastainen ja äärioikeistolainen liikehdintä nyky-Suomessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Itsenäisyyspäivä ei ole välttämättä se päivä, jolloin odottaisi kuulevansa terrorismin ja poliittisen väkivallan tutkijasta, ainakaan jos kaikki on mennyt suunnitelmien mukaan. Terrorismi kun aiheena ei ole mitenkään juhlapuheainesta.

Suomea on lisäksi vuosikymmeniä pidetty lintukotona, johon eivät terrorismin kaltaiset ison maailman uhat ylety. Maailmasta ei löydy montaa maata, jossa olisi esimerkiksi terrorismitilastojen mukaan tehty vähemmän poliittisia väkivallantekoja kuin Suomessa.

Suomi on ollut viime vuosikymmenet hyvin turvallinen maa melkein millä tahansa mittarilla arvioituna. Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön OECD:n tilastoissa Suomi on yksi niistä maista, joissa ihmiset kokevat turvallisimmaksi kävellä yksin pimeässä kaupungissa.

Eurobarometritutkimusten valossa suomalaiset pitävät rikollisuutta ja terrorismia paljon vähäisempinä huolina kuin EU-maiden asukkaat keskimäärin.

Poliittisen väkivallan vähäisyys saavutus, ei perusominaisuus

Mihin sotien jälkeisen Suomen yhteiskuntarauha on perustunut? Tämä on itse asiassa sellainen aihe, josta poliittisen väkivallan tutkijalla on enemmän sanottavaa kuin voisi äkkiseltään ajatella. Poliittisen väkivallan syiden ymmärtäminen vaatii myös siltä suojaavien tekijöiden tuntemista.

Suomen rauhallisuudelle on tarjottu monenlaisia selityksiä, esimerkiksi maan syrjäistä sijaintia, kylmää ilmastoa, lainkuuliaista ja viileäpäistä kansaa, vähäistä ulkomaalaisten määrää kuin harvaa asutustakin. Joskus asiaa selitetään miltei sanomalla, että ”Suomi on Suomi”.

Nuoret sukupolvet ovat niin tottuneita Suomen rauhallisuuteen ja vakauteen, että ne tuntuvat itsestäänselvyyksiltä.

Nuoret sukupolvet, oma sukupolveni mukaan lukien, ovat niin tottuneita Suomen rauhallisuuteen ja vakauteen, että ne tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, Suomen perusominaisuuksilta.

Poliittisen väkivallan vähyys ei ole kuitenkaan seurausta maan koosta, kansanluonteesta, maantieteellisestä sijainnista, uskonnosta, kielestä tai vauraudesta.

Poliittisen väkivallan puuttuminen ei ole mikään jonkin maan pysyvä ominaispiirre, vaan se on saavutus ja tulos vuosikymmenien aikana tehdyistä viisaista yhteiskunnallisista ratkaisuista.

Hyvinvointivaltio ja demokraattinen järjestelmä vakauden tuottajina

Mitkä sitten ovat sitten olleet niitä viisaita ratkaisuja Suomen kohdalla? Tähän ei ole tutkimuksen pohjalta toistaiseksi kattavaa vastausta. Tutkijoiden piirissä pidetään kuitenkin yhtenä tärkeänä selityksenä hyvinvointivaltiota. Kun hyvinvointipalvelut tarjoavat kaikille kohtuullisen toimeentulon ja koulutuksen, tarvetta protestoinnille ei ole.

Pelkkä maan vauraus ei riitä, vaan poliittinen vakaus vaatii säilyäkseen laajasti jaettua käsitystä taloudellisesta ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Kokemusta siitä, että kuuluu osaksi yhteiskuntaa ja että kaikki olemme suurin piirtein samassa veneessä.

Toinen keskeinen poliittista vakautta ja rauhallisuutta edistänyt asia on Suomessa ollut toimiva demokraattinen järjestelmä. Ihmisten perusoikeudet ovat toteutuneet hyvin, ja mahdollisuudet poliittiseen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen poliittisen järjestelmän puitteissa ovat olleet hyvät.

Tärkeä merkityksensä on ollut myös poliittisella kulttuurilla. Suomessa politiikan tekeminen on ollut perinteisesti varsin konsensushakuista ja verrattain avointa uusille tekijöille ja ajatuksille.

Yksi satavuotisen Suomen taipaleen merkittävimpiä menestyksiä on ollutkin sellaisen yhteiskunnan rakentaminen, jossa poliittiselle väkivallalle ei ole ollut juurikaan tilausta. Tämä on huomattava saavutus ottaen huomioon sen tilanteen, joka Suomessa vallitsi itsenäistymisen aikaan sekä kahtena ensimmäisenä itsenäisyyden vuosikymmenenä.

Uusia viisaita ratkaisuja tarvitaan

Viime aikoina on toistuvasti todettu, ettei Suomi ole enää mikään lintukoto. Minun alani tutkijan silmin nykytilanne vaikuttaa yhtä aikaa huojentavalta ja huolestuttavalta.

Huojentavaa on se, että tilastojen valossa Suomi on edelleen verrattain erittäin rauhallinen ja turvallinen maa. Turun puukotuksen jälkeenkin Suomi on edelleen niitä Euroopan maita, joihin nykyiset terrorismin ja poliittisen väkivallan aallot ovat vaikuttaneet vähiten.

Tilastojen valossa Suomi on edelleen verrattain erittäin rauhallinen ja turvallinen maa.

Tilanne esimerkiksi ääri-islamistisen terrorismin suhteen ei ole erityisen huolestuttava nimenomaan Suomessa, vaikka se ilman muuta täälläkin tulee ottaa vakavasti ja asianmukaisia toimia sen ehkäisemiseksi tarvitaan.

Huoleni liittyvät sen sijaan pidemmän aikavälin kehityskulkuihin. En nimittäin ole varma, millä tolalla Suomen poliittisen rauhallisuuden mahdollistaneet seikat enää ovat.

Esimerkiksi huono-osaisuutta pitkään ansiokkaasti tutkinut professori Juho Saari on ilmaissut useaan kertaan huolensa siitä, että suomalaiset eivät enää koe olevansa samassa veneessä ja että hyvinvointivaltion pohja vuotaa.

Samaan aikaan myöskään luottamus poliittiseen järjestelmään ja poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuksiin ei vaikuta olevan entisellä tasolla.

Tästä voi toki syyttää ainakin osaltaan tehtyjä poliittisia ratkaisuja, joilla hyvinvointipalveluita ollaan heikennetty sekä poliitikkojen ja poliittisten puolueiden kyvyttömyyttä täyttää tehtävänsä eli edustaa kansan mielipiteitä ja huolia tarpeeksi kattavasti.

Samaan aikaan on myös niin, että maailma on merkittävästi muuttunut. Ei ole selvää, toimisivatko Suomen poliittisen rauhallisuuden ja hyvinvoinnin tuottaneet ratkaisut enää yhtä hyvin nykytilanteessa.

Suomessa on kasvamassa uusia sukupolvia, joilla on kaikki edellytykset olla luomassa vakaata ja turvallista tulevaisuuden Suomea.

Suomessa tarvitaan juuri nyt erityisen kipeästi ihmisiä, joilla on tarkkanäköisyyttä, uskallusta ja viisautta uudistaa Suomea tavalla, joka takaa yhteiskuntarauhan ja yhteisen hyvän myös tulevaisuudessa. Tehtävä ei näytä helpolta, mutta harvemmin se on ennenkään näyttänyt silloin, kun tulevaisuuden ratkaisuja on tehty jännitteisessä ilmapiirissä.

Olen kuitenkin Suomen tulevaisuuden suhteen varsin luottavainen. Suomessa on kasvamassa uusia sukupolvia, joilla on kaikki edellytykset olla luomassa vakaata ja turvallista tulevaisuuden Suomea. Siitäkin huolimatta, että tuore Nuorisotutkimusseuran raportti vahvisti jälleen kerran, etteivät nuoret ole nykyisin lähimainkaan samassa veneessä.

Nuoret hoi!

Jos jotain voisin tänä itsenäisyyspäivänä sanoa kaikille Suomen nuorille, se on tämä: minusta nuoret vaikuttavat olevan minusta perusteettoman pessimistisiä omien vaikuttamismahdollisuuksiensa suhteen.

Nuoret vaikuttavat olevan perusteettoman pessimistisiä omien vaikuttamismahdollisuuksiensa suhteen.

Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ei ole koskaan vaivatonta – se on aina kestävyyslaji, joka vaatii pitkäjänteisyyttä ja lannistumatonta optimismia. Tuloksetkaan eivät välttämättä aina näy kun vasta pitkän ajan jälkeen. Mahdollisuudet siihen ovat kuitenkin nykyisin vähintään yhtä hyvät, elleivät jopa paremmat, kuin ennen.

Uskoi vaikutusmahdollisuuksiinsa tai ei, tulevaisuuden Suomi rakentuu lopulta nuorten teoista. Tämä toteamus tuntui minusta nuorempana kliseeltä, mutta nyt kun lapsuuden ystävistäni ja opiskelukavereistani on tullut toimittajia, yritysjohtajia, opettajia, kirjailijoita, kansanedustajia, ministeriöiden virkamiehiä, kunnanvaltuutettuja ja tutkijoita, tuo ajatus on asettunut mielessäni kokonaan uuteen valoon.

Kirjoitus perustuu Porkkalan lukion itsenäisyyspäivän juhlassa ja lakkiaisissa 5.12.2017 pidettyyn puheeseen. Leena Malkin johtama Suomea ja poliittisen väkivallan selitysmalleja koskeva tutkimusprojekti käynnistyy vuoden 2018 alussa. Projektia rahoittaa Emil Aaltosen säätiö.

Julkaisu Yhteiskunnan vakaus on saavutus, ei Suomen perusominaisuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Noin kuukausi ennen Jokelan koulusurman 10-vuotispäivää Tuusulan kunta ilmoitti, ettei vuosipäivänä järjestetä muistotilaisuutta. Kunta toivoi kouluihin työrauhaa ja uhrien omaisille mahdollisuutta surra rauhassa.

Tämä toive kuvaa hyvin suhtautumista koulusurmien muisteluun niin suomalaisissa paikallisyhteisöissä kuin kansallisellakin tasolla.

Jo noin kaksi vuotta koulusurmien jälkeen haastatellessani Jokelan ja Kauhajoen asukkaita havaitsin, että etenkin Kauhajoella sureminen nimettiin ennen kaikkea uhrien omaisten asiaksi, ja ulkopuolisten – esimerkiksi niiden paikkakuntalaisten, jotka eivät tunteneet uhreja – surunilmauksia pidettiin turhina tai jopa epäaitoina.

Sureminen nimettiin ennen kaikkea uhrien omaisten asiaksi.

Jokelassa koulusurma kosketti tiivistä paikallisyhteisöä hieman eri tavalla. Siellä yhteisöllisen suremisen ja muistelun katsottiin ensimmäisinä vuosina pääosin edistävän toipumista. Vuosien kuluessa suhtautuminen näyttää kuitenkin muuttuneen pidättyväisemmäksi.

Vuosipäivien viettoon koulusurmien jälkeen on monia tapoja. Esimerkiksi Yhdysvalloissa Columbinen ja Virginia Techin joukkosurmien 10-vuotispäivinä järjestettyihin muistotilaisuuksiin osallistui tuhansia ihmisiä. Toisaalta amissien yhteisössä Pennsylvaniassa vuonna 2006 tapahtunutta koulusurmaa muisteltiin suljetun yhteisön sisällä, eikä ulkopuolisia rohkaistu osallistumaan suruun tai muistamiseen.

Suomessa omaksuttiin Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien jälkeen monia samoja tapoja, joilla joukkosurmia on surtu ja muisteltu muuallakin maailmalla. Kynttilöistä, kukista ja viesteistä koostuvat niin sanotut spontaanit muistomerkit kanavoivat yhteistä suremista välittömästi surmien jälkeen ja niitä seuraavina vuosipäivinä.

Tapausten muistelu on kuitenkin haluttu Suomessa pitää hillittynä. Etenkin omaisten sururauhan kunnioittaminen on ollut keskeistä. Julkiset muistotilaisuudet, joissa luettaisiin ääneen uhrien elämäkertoja, kuten vaikkapa Virginia Techin joukkosurman 10-vuotispäivänä tehtiin, ovat Suomessa tuntuneet vieraalta ajatukselta.

Koulusurmien muistaminen paikallistasolla

Tarkastelin vuonna 2014 julkaistussa väitöskirjassani koulusurmien suremiseen ja muistamiseen liittyviä paikallisia prosesseja. Vaikka Jokelassa paikallisyhteisö kannusti yhteisiin surunilmauksiin, muisteluun liittyi silti haasteita ja ristiriitoja.

Hankaluudet liittyivät esimerkiksi koulusurman syiden nimeämiseen. Silloin nousi esiin vaikeita kysymyksiä, joiden kautta koulun, muiden viranomaisten ja terveydenhuollon toimintaa arvioitiin. Miten vakavaa tekijän kiusaaminen koulussa oli ollut, ja miten paljon se lopulta vaikutti hänen motiiveihinsa? Oliko kouluyhteisö tai paikallisyhteisö vastuussa ampujan kokemasta kiusaamisesta?

Yhteisön suruun sekoittui kollektiivista syyllisyyden tunnetta ja myös tarvetta puolustautua ulkopuolelta tulevalta kritiikiltä. Joidenkin mielestä kiusaamisen merkitystä oli suurenneltu mediassa. Toiset taas syyttivät koulua siitä, ettei vuosikausia kestäneeseen kiusaamiseen puututtu.

Yhteisön suruun sekoittui kollektiivista syyllisyyden tunnetta ja myös tarvetta puolustautua ulkopuolelta tulevalta kritiikiltä.

Moniin kysymyksiin ei ollut mahdollista löytää yksiselitteisiä vastauksia, ja siksi niin Jokelassa kuinKauhajoellakin paikallisyhteisöjen vakiintuneet kertomukset koulusurmista välttivät syiden nimeämistä. Koulusurmista tuli näissä kertomuksissa jotain, joka vain tapahtui. Muistelu keskittyi välittömästi surmien jälkeisiin asioihin, kuten surunilmauksiin ja toipumisprosessiin.

Ristiriitoja paikkakunnilla koettiin muun muassa eteenpäin siirtymisessä ja toipumisen tahdissa. Osa toivoi muistelua ja keskustelua, osa halusi jättää koulusurmien käsittelyn nopeasti historiaan ja jatkaa elämää. Kauhajoella yhteisön halu siirtyä nopeasti takaisin normaaliin arkeen oli suurempi kuin Jokelassa.

Jokelassa muistelun vaikeudesta kertoi tekijän perheeseen asennoituminen. Toiset suhtautuivat perheeseen neutraalisti tai etäisen myötätuntoisesti. Kaikki eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä. Muisto tapahtuneesta aktivoitui monilla paitsi koulurakennuksen ohi kulkiessa myös tekijän kotitalon tai muiden hänestä muistuttavien asioiden näkemisestä.

Jotkut olivat sitä mieltä, että tekijän pikkuveljen ei ollut soveliasta käydä paikallista koulua – ei ainakaan sitä, jossa koulusurma tapahtui. Osa toivoi perheen muuttavan pois.

Yhteisön tiivistymiseen väistämättä liittyvästä rajojen määrittelystä ja ulossulkemisesta eivät kaikki mielellään puhuneet.

Jokelassa muisteltiin usein koulusurman jälkeistä yhteisöllisyyttä: miten kyseessä oli ”koko kylän kriisi”, miten ihmiset kerääntyivät koulun viereisen lammen rantaan, ja miten nuoret surivat ja löysivät voimaa toisistaan. Koulu ja sen henkilökunta, joka jatkoi työtään ampumisen jälkeisinä raskaina vuosina, pysyi ihmisten mielissä ja puheissa. Yhteisön tiivistymiseen väistämättä liittyvästä rajojen määrittelystä ja ulossulkemisesta sen sijaan eivät kaikki mielellään puhuneet.

Julkinen keskustelu vaikeni sukupuolesta

Kansallisella tasolla koulusurmien muistelu oli esimerkiksi Yhdysvaltoihin verrattuna vähäeleistä ja uhrien yksityisyyttä suojelevaa. Yhteisöllisyydestä ja kiusaamisesta puhuttiin paljon koulusurmien jälkeisessä julkisessa keskustelussa.

Joistakin koulusurmiin liittyvistä asioista julkisessa keskustelussa ei kuitenkaan juuri puhuttu. Sukupuoli ja laajemmin väkivaltailmiöihin liittyvä sukupuolittunut dynamiikka oli yksi näistä.

Joukkoampujat ovat lähes poikkeuksetta miehiä, ja uhrien joukossa naiset ovat yliedustettuina ainakin Yhdysvalloissa. Suomessa Jokelan ja Kauhajoen tapaukset yhdistettiin kansainväliseen koulusurmien ilmiöön, erityisesti Yhdysvalloissa tehtyihin ampumissurmiin kuten Columbineen.

Keskustelua ei juurikaan käyty siitä, miksi ja miten massa-ampumiset ovat nousseet juuri nuorten valkoisten miesten tavaksi purkaa solmuun mennyttä elämäänsä.

Keskustelua ei juurikaan käyty siitä, miksi ja miten massa-ampumiset ovat nousseet juuri nuorten valkoisten miesten tavaksi purkaa solmuun mennyttä elämäänsä ja etsiä ulospääsyä sosiaalisista ja emotionaalisista umpikujista.

Kiusaamisesta puhuttiin paljon, mutta kiusaamisen ja kouluissa usein hyvin rajallisten hyväksyttyjen maskuliinisuuden muotojen välisistä yhteyksistä ei juurikaan keskusteltu. Puuttumaan jäivät myös huomiot siitä, miten koulusurmat ja aseilla tehtävät joukkosurmat ylipäätään voidaan nähdä osana miesten tekemää, naisiin kohdistuvaa väkivallan jatkumoa, johon kuuluu myös seksuaalinen väkivalta ja lähisuhdeväkivalta.

Joukkosurmaajien erilaisuutta ”tavallisista” ihmisistä korostetaankin usein mediassa ja julkisessa keskustelussa sen sijaan, että todettaisiin, kuinka yleistä miesten tekemä väkivalta – sekä naisiin että miehiin kohdistuva – oikeastaan on.

Sen sijaan julkisessa keskustelussa vilahteli aika ajoin miesten tekemän väkivallan luonnollistaminen biologisin tai sosiaalisin argumentein. Luonnollistamisen kautta väkivallan ja maskuliinisuuden kytkös siirrettiin naisten tai yhteiskunnan ongelmaksi sen sijaan, että miehet itse nähtäisiin kykeneväisiksi tai velvollisiksi kontrolloimaan tai muuttamaan väkivaltaista käyttäytymistään.

Julkisessa keskustelussa vilahteli aika ajoin miesten tekemän väkivallan luonnollistaminen biologisin tai sosiaalisin argumentein.

Myös paikallisyhteisöissä toipumisprosessi oli läpikotaisin sukupuolittunut. Kauhajoella osa kertoi, miten julkinen sureminen leimattiin naisten turhanpäiväiseksi joukkohysteriaksi.

Niin Jokelassa kuin Kauhajoella haastateltavat kertoivat, kuinka äidit ja tyttäret ottivat päävastuun tapahtuneen käsittelystä monessa perheessä samalla, kun miesten ja poikien hiljaisuutta ja sulkeutuneisuutta pidettiin normaalina. Väkivaltaan reagoiminen ja siitä toipuminen, samoin kuin rajanvedot siitä, millainen sureminen oli kullekin sallittua, olivat osa joukkoampumisten sukupuolittunutta ilmiötä.

Median vastuu ja paikallisyhteisöjen voima

Jokelan koulusurman jälkeen mediaa kritisoitiin siitä, että se haastatteli sokissa olevia nuoria ja metsästi aggressiivisesti silminnäkijähaastateltavia. Sen sijaan vähemmän puhuttiin median laajemmasta vastuusta tapausten uutisoinnissa: oliko esimerkiksi tarpeen käydä seikkaperäisesti läpi tekijöiden toimintaa surmapäivinä tai ylipäätään keskittää uutisointia voimakkaasti tekijöihin?

Koulusurmiin tiedetään liittyvän kopiointia ja aikaisempien surmien tekijöiden ihannointia. Tutkijat Adam Lankford ja Eric Madfis ovatkin vedonneet mediaan, jotta joukkosurmien tekijöiden kuvien ja nimien julkaisu lopetettaisiin, sillä nyt tekojen takaama kuuluisuus toimii innoituksena uusille teoille.

Oliko tarpeen käydä seikkaperäisesti läpi tekijöiden toimintaa surmapäivinä tai keskittää uutisointia voimakkaasti tekijöihin?

Myös uutisoinnin keskittyminen tekojen sijaan niiden seurauksiin auttaisi vähentämään tekijöiden saamaa kuuluisuutta, vaikka ampujien nimet ja kuvat jotain kautta vuotaisivatkin julkisuuteen. Tämän ei tarvitsisi tarkoittaa uhrien ja omaisten yksityisyyden menetystä, vaan yleisellä tasolla huomion kääntämistä tekijöistä teon seurauksiin ja uhreihin – menehtyneiden ja loukkaantuneiden lisäksi paikallisyhteisöihin, silminnäkijöihin ja auttajiin.

Suomessa puhuttiin paljon siitä, miten paikallisyhteisöjä tuettiin koulusurmien jälkeen. Vähemmän keskusteltiin siitä, miten paikallisyhteisö voisi olla aktiivinen toimija omassa toipumisprosessissaan, ei pelkkä toimenpiteiden kohde. Tapausten käsittelyssä pitäydyttiin viranomaisvetoisessa psykologisessa kehyksessä. Sitä täydennettiin ajoittain kristillisellä kehyksellä, vaikka monet paikallisyhteisössä eivät pitäneet kumpaakaan lähestymistapaa itselleen sopivina.

Kun Jokelan asukkaat halusivat järjestää koulusurmiin liittyvän yleisen keskustelutilaisuuden, jälkihoitohanke esti tilaisuuden. Kauhajoella taas jälkihoitohankkeen toimijoiden kerrottiin vastustaneen nuorten taide- ja kulttuuriprojektin toteuttamista paikkakunnalla, koska he pelkäsivät projektin tuovan pintaan tunteita, joita olisi vaikea käsitellä ilman ammattiapua.

Muistamisen ja unohtamisen politiikka

Joukkosurmien muistelu ja sureminen on kaikkea muuta kuin suoraviivaista tunteen ilmaisua. Suremiseen ja muistamiseen liittyy suuri määrä valintoja niin paikallisella kuin kansallisella tasolla: millaisia tapauksia surraan, keitä uhreja kunnioitetaan ja miten, kuinka pitkään tapahtumia muistetaan virallisilla tai epävirallisilla tavoilla?

Muistelu sisältää aina neuvotteluja ja kamppailuja siitä, mitä muistetaan ja mikä unohdetaan.

Sivulliset eivät koe kaikkia väkivaltatapauksia suinkaan samalla tavalla. Tapausten järkyttävyys ei ole välttämättä kiinni myöskään uhrien lukumäärästä.

Muistelu sisältää aina neuvotteluja ja kamppailuja siitä, mitä muistetaan ja mikä unohdetaan. Yhteisen suremisen, muistamisen ja vaikenemisen kautta rakennetaan niin paikallisia kuin kansallisiakin yhteisöjä ja päätetään siitä, ketkä niihin kuuluvat ja ketkä jäävät ulkopuolelle.

VTT Johanna Nurmi on tutkijatohtori Turun yliopistossa.

Julkaisu Miten koulusurmia muisteltiin – ja mistä vaiettiin? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Poliittinen väkivalta ei ole kuitenkaan täysin loistanut poissaolollaan. Erilaisia sabotaasi-iskuja ovat tehneet esimerkiksi omaperäisen äärioikeistohahmo Pekka Siitoimen lähipiiri 1970-luvulla, eläinoikeusaktivistit erityisesti 1990-luvulla ja anarkisteiksi epäillyt aktivistit tällä vuosikymmenellä.

Monet muistavat varmasti myös skinheadien väkivaltaiset iskut 1990-luvulla ja Suomen vastarintaliikkeeseen yhdistetyt teot viime vuosilta. Myös kouluampumiset ja Myyrmannin pommi-iskun voi tulkinnoista riippuen lisätä tähän listaan.

Suomessa on tapahtunut aika ajoin myös Suomen ulkopuolisiin kysymyksiin liittyviä iskuja, kuten tuhopolttoisku Turkin suurlähetystöä vastaan vuonna 2008. Nämä poliittisen väkivallan teot ovat olleet kuitenkin pääosin verrattain lieviä, harvinaisia ja saaneet osakseen vähän ymmärrystä kansalaisten keskuudessa.

Selityksiä Suomen rauhallisuudelle

Suomea on totuttu pitämään lintukotona, jonne suuren maailman rajut tuulet eivät yllä. Poliittisen väkivallan vähäisyyttä Suomessa on selitetty muun muassa rakenteellisilla tekijöillä.

Suomi on pieni maa, jonka väestö on kulttuurisesti, kielellisesti ja etnisesti verrattain yhtenäinen. Tuloerot ovat pieniä, ja hyvinvointivaltion tarjoamien palveluiden on uskottu lieventäneen potentiaalia poliittiseen rauhattomuuteen. Poliittisen protestoinnin maltillisuuteen lienee vaikuttanut myös vahva konsensuksen perinne ja varsin hyvät perinteisen poliittisen vaikuttamisen mahdollisuudet.

Äärioikeiston ja erityisesti sen väkivallan tekoja kannattavan osan heikkoutta on selitetty muun muassa karismaattisten johtajahahmojen puuttumisella, fasististen järjestöjen aina 1990-luvulle asti voimassa olleella kiellolla sekä näiden liikkeiden vakavalla uskottavuusongelmalla laajemman yleisön piirissä.

1960- ja 70-lukujen protestoinnin maltillisuuden syyksi on puolestaan ehdotettu muun muassa taistolaisuuden kanavoivaa vaikutusta ja vanhempien radikaalien kykyä puhua nuoret kuumakallet jättämään villeimmät ideansa toteuttamatta.

Suomen poliittisen väkivallan vähäisyyden syistä ei ole tehty tähän mennessä kattavaa tutkimusta, joten nämä tulkinnat juontuvat monilta osin tutkijoiden valistuneista näkemyksistä. Kun väkivaltaisen ekstremismin ennaltaehkäisyyn on pitkälti kansainvälisten terrorismin ja poliittisen väkivallan torjunnan trendien vuoksi Suomessakin lähdetty viimeisten neljän vuoden aikana, mallia ja esikuvia on haettu ennen kaikkea muista Euroopan maista. Oman maan historian opetusten pohdinta on jäänyt paljon vähemmälle.

Viimaa lintukodossa

Viime vuosina on alettu kyseenalaistaa, onko Suomi enää mikään lintukoto tai pullonpohja. Osaltaan tähän ovat vaikuttaneet muissa Pohjoismaissa tapahtuneet terroriteot sekä Suomessa oleskelevien entistä tiiviimmiksi kehittyneet yhteydet jihadistiseen toimintaan.

Tukholman keskustassa joulukuussa 2010 tehdyn itsemurhaiskuyrityksen jälkeen presidentti Tarja Halonen totesi, että on enää ajan kysymys, kun Suomessa tapahtuu terrori-isku. Suojelupoliisi on viimeisten kuuden vuoden aikana kommunikoinut toistuvasti, että niin kutsuttujen riskihenkilöiden, eli henkilöiden, joilla on sidoksia terroritoimintaan, määrä on ollut nopeassa kasvussa, vaikka näiden lukumäärä on edelleen eurooppalaisittain matala. Suomesta lähteneiden vierastaistelijoiden korkea määrä väestöön nähden kertoo niin ikään sekä muuttuneesta tilanteesta sekä varsin todennäköisesti edessä olevista tulevaisuuden haasteista.

Suomen radikaali-islamistinen miljöö näyttää tulevaisuudessa lähes varmasti erilaiselta kuin ennen Syyrian konfliktia riippumatta siitä, kuinka moni konfliktialueelle lähtenyt palaa ja ryhtyvätkö he Suomessa väkivaltaiseen toimintaan. Näistä asioista on keskusteltu varsinkin viimeisen kahden vuoden aikana runsaasti mediassa, joten en lähde niitä tässä kirjoituksessa sen tarkemmin avaamaan.

Jihadistinen liikehdintä ei ole kuitenkaan ainoa suunta, jonne poliittisen väkivallan tutkijan katse hakeutuu. Viime vuosisadan ensimmäisen puoliskon tapahtumat osoittavat, ettei niin kutsutuilla kantasuomalaisillakaan ole mitään immuniteettia poliittiseen väkivaltaan radikalisoitumista vastaan. Heitä on sitä paitsi lukuisia myös Syyriaan ja Irakiin matkustaneiden joukossa.

Suomalaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa ja keskustelussa on havaittavissa myös muilta osin sellaista kehitystä, joka laittaa miettimään, voiko tulevaisuuden olettaa olevan yhtä rauhanomainen kuin viime vuosikymmenet ovat olleet. Näin on tällä hetkellä erityisesti maahanmuuton ja pakolaisten vastaanottamisen rajoittamista kannattavan liikehdinnän suunnalla.

Poliittisen väkivallan syitä on tutkittu paljon, ja tutkimus on ennen kaikkea osoittanut väkivaltaisuuksiin johtavan prosessin olevan monimutkainen ja vaikeasti ennakoitavissa. Mitään uskottavaa rasti ruutuun -tyyppistä testiä poliittisen väkivallan riskin ennustamiseksi on melko lailla mahdotonta tehdä.

Lisäksi taustatekijöissä vaikuttaa olevan eroja sen mukaan, minkälaisesta poliittisesta väkivallasta puhutaan (esim. mellakoinnista vai terrorismista). Tutkijat ovat kuitenkin tunnistaneet yleisiä poliittisen väkivallan mahdollistavia tekijöitä. Nämä tekijät voivat olla edesauttamassa sen ilmenemistä, mutta eivät mitenkään vääjäämättä johda siihen.

Suomi ja poliittisen väkivallan mahdollistavat tekijät

Satunnaisia poliittisiksi tarkoitettuja tai tulkittuja väkivallan tekoja voi ilmetä ilman, että poliittinen tai yhteiskunnallinen ilmapiiri on niille erityisen suotuisa. Poliittisen väkivallan yleistyminen ja laajeneminen vaatii kuitenkin mahdollistavien tekijöiden olemassaoloa.

Suomen nykytilanteessa on tunnistettavissa merkkejä poliittista väkivaltaa mahdollistavien tekijöiden kehittymisestä enemmän kuin pitkään aikaan. Johtavatko ne poliittisen väkivallan yleistymiseen, jää nähtäväksi. Niiden olemassaolo on kuitenkin syytä tunnustaa ja nostaa keskusteluun.

Kokemukset eriarvoisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta. Taloudellinen eriarvoisuus on Suomessa lisääntymässä ja Suomen talousnäkymiä pidetään huonoina. Poliittinen väkivalta ei vaikuta korreloivan suoraan tilastollisesti mitattavissa olevan eriarvoisuuden vakavuuden tai esimerkiksi bruttokansantuotteen kanssa, vaan paljon merkittävämpää on kokemus epäoikeudenmukaisuudesta ja erityisesti tilanteen muuttuminen siten, että se synnyttää kokemuksen epäoikeudenmukaisuuden pahentumisesta.

Viimeaikaisessa keskustelussa on nähtävissä viitteitä tämänkaltaisista kokemuksista, ja nämä tunteet kuultavat läpi siitä kritiikistä, mitä on esitetty hallituksen suunnittelemia säästötoimenpiteitä ja pakolaisten vastaanottamisen vaatimia taloudellisia panostuksia vastaan.

Väkivaltaa oikeuttavan keskustelun vahvistuminen. Mikäli sosiaalisessa mediassa käytyjä keskusteluja voi pitää jonkinlaisena barometrinä, Suomessa on ollut jo hyvän aikaa niin sanotun maahanmuuttokriittisen keskustelun osana kehittymässä ja laajentumassa laitonta protestointia ja poliittista väkivaltaa oikeuttavaa argumentointia. Väkivallan teoista puhuminen on tietenkin eri asia kuin niiden tekeminen.

Ensivaikutelma viime päivien pakolaisvastaisten mielenilmausten herättämästä keskustelusta on se, että tämänkaltaisia protesteja ymmärtävien määrä on kasvanut pakolaiskriisin myötä. Samaan hengenvetoon on kuitenkin vielä painotettava, että kaikki maahanmuuttoon ja pakolaisten vastaanottamiseen kielteisesti suhtautuvat eivät väkivaltaa hyväksy.

Samalla kun avoin poliittinen keskusteluilmapiiri voi olla omiaan kanavoimaan poliittista turhautumista, ei voida väheksyä poliittiseen väkivaltaan sallivasti suhtautuvan keskustelun merkitystä itse väkivallan tekoihin johtavassa prosessissa. Osa tätä prosessia on poliittisen väkivallan oikeutusta ja tarkoitusta perustelevan diskurssin syntyminen. Sellainen diskurssi näyttää olevan Suomessa muotoutumassa. Tätä diskurssia muotoilevat henkilöt eivät välttämättä, eivätkä kenties useinkaan, ole samoja ihmisiä, jotka ennen pitkää lähtevät suunnittelemaan väkivallan tekoja.

Uskottavat esikuvat ja hiljainen hyväksyntä. Laittomia toimintatapoja ymmärtävä maahanmuutto- ja pakolaisvastainen diskurssi on nousemassa osana selvästi laajempaa ja järjestäytyneempää poliittista miljöötä kuin mikään muu vastaaviin toimintatapoihin myönteisesti tai neutraalisti suhtautuva diskurssi Suomessa pitkään aikaan.

Laajemman miljöön olemassaolossa ei sinänsä ole poliittisen väkivallan tutkimuksen näkökulmasta mitään hämmästeltävää. Poliittinen väkivalta harvoin nousee täysin tyhjästä, vaan yleensä aina on vähintäänkin jonkin verran ihmisiä, jotka jakavat väkivaltaan ryhtyvien kanssa poliittisia tavoitteita ja näkemyksiä, vaikka eivät väkivaltaisia keinoja niiden ajamiseksi hyväksyisikään. Suomessa tilanne näyttää olevan se, että myös lain rajat ylittävillä protesteilla vaikuttaa olevan varsin laajaa hiljaista hyväksyntää ja ymmärrystä.

Huomionarvoista on myös se, että jos Suomessa poliittisen ekstremismin jarruna on ollut johtotähtien puute, näin ei välttämättä ole tällä kertaa. Maahanmuuttokriittisten joukossa on selvästi suositumpia, uskottavampia ja salonkikelpoisempia johtohenkilöitä, myös sen poliittisesti radikaalimmalla siivellä, kuin mitä varsinkaan äärioikeistolla on ollut vuosikymmeniin Suomessa.

En tarkoita enkä odota, että nämä johtohenkilöt lähtisivät missään vaiheessa johtamaan poliittisen väkivallan tekoja tai edes avoimesti ja selväsanaisesti kannustamaan niihin. Merkitystä on jo sillä, että jotkut poliittiseen väkivaltaan myönteisesti suhtautuvat kokevat heidät samalla asialla oleviksi sielunveljikseen.

Pettymys perinteisiin poliittisen vaikuttamisen keinoihin. Nykyhallituksen omaksuma linja ja tavoitteet vaikuttavat herättäneen joissakin perussuomalaisten kannattajissa valtavaa pettymystä. Minkälaisiin päätelmiin ja ratkaisuihin tämä lopulta johtaa, on liian aikaista sanoa.

Huomattavaa on kuitenkin, että perussuomalaiset ovat selvästi kanavoineet poliittista tyytymättömyyttä osaksi parlamentaarista politiikkaa. Puolue on saanut pitkään rakentaa kannatustaan oppositiosta käsin. Hallitusvastuun kantaminen siihen väistämättä kuuluvine kompromisseine yhdistettynä käsillä oleviin perussuomalaisten kannalta erittäin vaikeisiin päätöksiin haastaa väistämättä puolueen kanavointikyvyn.

Kaikille pettyneille uuden puolueen perustaminen tuskin tulee näyttäytymään ratkaisuna tilanteeseen, ja jotkut eivät ole lähtökohtaisestikaan uskoneet perussuomalaisten kykyyn muuttaa asioita. Pettymys parlamentaarisiin poliittisen vaikuttamisen keinoihin on taas tekijä, joka esiintyy hyvin monissa poliittisen väkivallan selitysmalleissa.

Katalysoivat tapahtumat. Poliittisen väkivallan yleistymistä edeltää usein välittömästi tapahtuma tai joukko tapahtumia, jotka kärjistävät tilannetta. Tällainen tapahtuma on tyypillisesti ollut esimerkiksi poliisin epäoikeudenmukaiseksi koettu puuttuminen protesteihin.

Pakolaiskriisi on selvästi kärjistänyt tilannetta ja johtanut jo protesti-iskuihin. Jos tilanne jatkuu yhtä kaoottisena, siitä voi olla sytykkeeksi laajamittaisemmankin poliittisen väkivallan aallon leimahtamiseen.

Vastapuolien radikalisoiva vaikutus toisiinsa. Poliittiseen väkivaltaan ja erityisesti äärioikeistolaiseen ja/tai muukalaisvastaiseen väkivaltaan on toisinaan liittynyt myös tätä vastustavan liikkeen radikalisoituminen.

Näin on tapahtunut esimerkiksi Ruotsissa, jossa antifasistiset ryhmittymät ovat uhkailleet ja iskeneet esimerkiksi poliitikkoja, tuomareita ja äärioikeistolaisia aktivisteja vastaan. Vaikka Suomessa on viime aikoina puhuttukin kahdesta ääripäästä, samankaltaista muukalaisvihan ja äärioikeiston vastaisen liikehdinnän radikalisoitumista ja mitään laajempaa poliittisen väkivallan hyväksyvää diskurssia ei ole kuitenkaan toistaiseksi havaittavissa.

Mitä seuraavaksi?

Viime vuosikymmenten rauhallisuuden perusteella voi tulla mieleen esittää, että suomalaiset poliitikot ja viranomaiset ovat mestareita hillitsemään poliittisten konfliktien väkivaltaistumista. Tätä johtopäätöstä ei voi kuitenkaan oikein tehdä.

Kuten jo todettua, poliittisen väkivallan vähäisyyden syitä ei ole kattavasti tutkittu. Poliittisilla ratkaisuilla on ilman muuta ollut osansa tuloerojen pysymiseen pitkään maltillisina ja siten yhteiskunnan oikeudenmukaiseksi kokemiseen ja valtiovallan korkeaan legitimiteettiin kansalaisten keskuudessa.

Sen sijaan on epävarmempaa, missä määrin menestyksen voi laittaa poliitikkojen ja viranomaisten tietoisen poliittista väkivaltaa ennaltaehkäisemään pyrkineen toiminnan piikkiin vai onko se ollut enemmänkin muista syistä tehtyjen politiikkaratkaisujen ja osin sattumankin sivutuotosta.

Johtuen juuri viime vuosikymmenten rauhallisuudesta Suomen tämänhetkinen poliittinen johto ja viranomaiset ovat uudenlaisen haasteen edessä. Suomessa ei ole aika päiviin nähty samassa määrin kärjistynyttä ja poliittisesti monin tavoin vaikeaa tilannetta kuin nyt, ja siksi poliitikoilla ja viranomaisilla on vähän kokemusta siitä, miten tällaisia tilanteita voisi yrittää hallita ja purkaa.

Tätä ajatustyötä on jo aloitettu viime vuosina väkivaltaisen ekstremismin ennaltaehkäisyn ohjelmaa tehtäessä. Toimintaan sijoitetut resurssit ovat olleet tähän asti, esitetyistä lupauksista huolimatta, kuitenkin hyvin vaatimattomia ja suuntautuneet kansainvälisten esikuvien mukaisesti etupäässä jihadistisen väkivaltaisen ekstremismin ennaltaehkäisyyn.

Mikäli halutaan varmistaa, että poliittista väkivaltaa mahdollistavien tekijöiden lista ei pitene, tarvitaan kuitenkin paljon muutakin kuin viranomaisvetoisesti valmisteltu toimintaohjelma.

Kirjallisuutta:

Kullberg, Anssi (toim.), Suomi – Terrorismi – Supo: Koira joka ei haukkunut: Miksi ja miten Suomi on välttynyt terroristisen toiminnan leviämiseltä (WSOY, 2011).

Malkki, Leena, ”Suomi – maailman turvallisin maa?” Tieteessä tapahtuu 33(3) (2015).

Pekonen, Kyösti (toim.), The New Radical Right in Finland (Finnish Political Science Association, 1999).

Julkaisu Suomi ja poliittinen väkivalta – kaltevalla pinnalla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.