Yle uutisoi hiljattain uuden Grand Egyptian Museumin (GEM) avaamisesta Gizassa, Egyptissä. Se on maailman suurin egyptiläistä arkeologista esineistöä esittelevä museo. Yksi peruste sille, miksei Rosettan kiveä tai muita British Museumissa ja muissa eurooppalaisissa museoissa olevia kansallisaarteita palauteta Egyptiin, on ollut se, että turvalliset ja ilmasto-olosuhteiltaan säädeltävät museotilat puuttuvat.

Huippumoderni GEM-museo on rakennettu täyttämään nämä edellytykset. Värikkäästi julkisuudessa esiintynyt egyptiläinen arkeologi ja entinen ministeri Zahi Hawass laittoi vireille vetoomuksen Rosettan kiven ja Pariisin Louvressa sijaitsevan Denderan eläinratareliefin palauttamiseksi Egyptin GEM-museoon. Julkinen vetoomus on kerännyt yli 300 000 allekirjoitusta.

Kolonialismin valtarakenteissa riistettyjen ihmisten kulttuuristen oikeuksien uudelleenrakentamista kutsutaan dekolonisaatioksi. Sitä on näkynyt viime vuosina myös Suomen museokentällä. Esimerkiksi Kansallismuseo on palauttanut ihmisjäänteitä alkuperäiskansojen edustajille Mesa Verde -kokoelmastaan sekä yli 2000 esinettä Siida-museoon.

Tänä kesänä Lahden museot palautti Viipuri-säätiön kokoelman saamelaistekstiilit Siidaan. Ruotsista Pälkäneelle palautetuista ihmisen pääkalloista uutisoitiin myös laajasti viime vuonna. Oikeus kulttuuriperintöön on noussut aiheeksi, joka puhututtaa asiantuntijoiden lisäksi suurta yleisöä.

Kulttuuriperinnön palautus – repatriaatio – edellyttää provenienssitutkimusta. Siinä selvitetään mahdollisimman kattavasti esineen tai taideteoksen omistajahistoriaa. Tutkimusala on saanut nykyisen muotonsa pitkälti sen selvitystyön tuloksena, jota on tehty natsi-Saksan juutalaisilta ryöstämän kulttuuriomaisuuden palauttamiseksi laillisille omistajilleen tai heidän perillisilleen.

Provenienssitutkimuksen merkitys on 2000-luvun kuluessa korostunut myös puhuttaessa kolonialismista. Kun keskustelu mediassa ja museoissa on laajentunut, muutkin konfliktit ja kumoukset ovat alkaneet saada huomiota. Nostan tässä tekstissä erityisesti esiin Venäjän vallankumouksen vaikutuksen suomalaisiin museokokoelmiin ja avaan sitä, millaiset eettiset kysymykset ovat vakiintuneet provenienssitutkimuksen osaksi ja muovanneet sen tavoitteita.

Mihin provenienssitutkimusta tarvitaan?

Taideteosten provenienssitutkimuksella on perinteisesti pyritty vahvistamaan tai kumoamaan teoksen aitouteen tai esimerkiksi ajoitukseen liittyviä epäilyksiä. Teoksen tai esineen olemassaololle on siis etsitty kirjallisia todisteita. Provenienssi on myös saattanut antaa uutta tietoa taideteoksen tekijästä tai alkuperäisestä tilaajasta. Proveniensseja ovat tutkineet erityisesti museot, keräilijät ja huutokaupat. Käytännön tutkimustyössä tutkitaan tyypillisesti itse esinettä ja siinä saatetaan hyödyntää myös teknisiä ja materiaalitutkimuksen menetelmiä. Lisäksi etsitään ja analysoidaan erilaisia arkisto- ja kirjallisuuslähteitä.

Proveniessitutkimukseen liittyy vahva eettinen ulottuvuus: se aloitetaan museoissa usein silloin, kun epäillään, että jokin esine tai tietyn keräilijän kokoelma on vaihtanut omistajaa epäoikeudenmukaisesti.

Nykyisin proveniessitutkimukseen liittyy vahva eettinen ulottuvuus: se aloitetaan museoissa usein silloin, kun epäillään, että jokin esine tai tietyn keräilijän kokoelma on vaihtanut omistajaa epäoikeudenmukaisesti. Esineeseen saattaa myös kohdistua palautusvaatimus (restitution claim).

Eettisen näkökulman syventyminen näkyy käsitteiden käytössä. Englanniksi käytetään usein termiä epäoikeudenmukainen viitekehys (context of injustice). Sillä tarkoitetaan yleensä selvien laittomuuksien sijaan olosuhteita, joissa yksittäiset ihmiset tai kansat ovat luopuneet kulttuuriomaisuudesta siksi, ettei heillä ole ollut aitoa mahdollisuutta valita toisin.

Natsi-Saksan jälkipyykki

Provenienssitutkimus on kehittynyt nykymuotoonsa samalla, kun tutkijat ovat selvittäneet natsi-Saksan kulttuuriomaisuuden ryöstämisen tapoja ja laajuutta.

Varastetun kulttuuriomaisuuden dokumentointi, tutkimus ja palauttaminen alkoi jo toisen maailmansodan aikana. Kun sota loppui, valtavia määriä taidetta ja muuta esineistöä palautettiin lähtömaihinsa siten, että julkisten instituutioiden tehtäväksi jäi etsiä palautettujen esineiden lailliset omistajat. Näin ei läheskään aina tapahtunut.

Liittoutuneiden miehitysvyöhykkeillä Saksassa puolestaan laadittiin pian sodan jälkeen lakeja, jotka antoivat yksityisille ihmisille mahdollisuuden hakea korvausta menetetystä omaisuudesta tai vaatia sitä takaisin. Käytännössä prosessit olivat kuitenkin uuvuttavan monimutkaisia ja vaativat sen kaltaista todistusaineistoa omistajuudesta, jota harvalla oli.

Samaan aikaan museot palasivat normaaleihin rutiineihinsa: kokoelmien kartuttaminen jatkui ilman provenienssien tarkempaa tutkimusta aikana, jolloin taide- ja antiikkimarkkinoilla liikkui huomattavasti varastettuja esineitä. Museoiden kokoelmiin oli myös sodan jälkeisten valtiollisten palautusten myötä päätynyt kiusallisen paljon omistajahistorialtaan epäselviä teoksia ja esineitä.

Provenienssitutkimus on kehittynyt nykymuotoonsa samalla, kun tutkijat ovat selvittäneet natsi-Saksan kulttuuriomaisuuden ryöstämisen tapoja ja laajuutta.

Provenienssitutkimuksen kannalta rajapyykki oli vuonna 1998 Washingtonissa pidetty konferenssi, jossa 44 maata sitoutui edistämään natsi-Saksan ryöstämien esineiden ja teosten palauttamista laillisille omistajilleen. Nimellä Washington Principles tunnetut periaatteet loivat yhteistä pohjaa provenienssitutkimuksen menetelmien kehittämiselle, lähdeaineistojen digitoinnille, avoimelle julkaisemiselle, kansainväliselle yhteistyölle ja rahoitukselle.

Kansainvälisellä museokentällä on tullut Washingtonin periaatteiden myötä tavaksi keskittää tutkimusta niihin teoksiin ja esineisiin, joiden provenienssissa on epäselvyyksiä vuosien 1933 ja 1945 välillä. Suomalaisissa museoissa tällaisia taideteoksia tutkittiin 2000-luvun alussa, mutta sen jälkeen edistystä ei ole juuri tapahtunut, mikä todetaan World Jewish Restitution Organization:in viime vuonna ilmestyneessä raportissa.

Esimerkiksi Kansallisgalleriaan kuuluva Ateneumin taidemuseo on kuitenkin julkaissut nettisivuillaan listan teoksista, joiden provenienssiin liittyy epäselvyyksiä vuosina 1933–1945. Kansallismuseo pyrkii julkaisemallaan listalla saamaan provenienssitietoja myös tämän aikavälin ulkopuolelta.

Venäjä, Venäjä, Venäjä

Suomalaisia museokokoelmia tulisi tutkia Washingtonin periaatteiden mukaisesti nykyistä tarkemmin. Samalla pyrin väitöstutkimuksessani kiinnittämään huomiota toiseen Suomen näkökulmasta kiinnostavaan ilmiöön. Koska Suomi on Venäjän naapurissa ja etäisyys Pietariin lyhyt, vaikutti Venäjän vallankumous kotimaisiin taide- ja antiikkimarkkinoihin 1920–1930-luvulla välittömämmin kuin natsi-Saksa.

Neuvostoliitosta suomalaisiin museokokoelmiin päätynyt esineistö on vielä pitkälti tutkimatta, ja aihetta on käsitelty lähinnä yksittäisten teosten kautta, joista mainitsen esimerkkinä antiikintutkija Leena Pietilä-Castrénin artikkelin Porvooseen lahjoitetusta roomalaisesta marmoriveistoksesta. Lisäksi historioitsija Lars Westerlundin 2023 ilmestynyt kirja helsinkiläisestä antiikkikaupasta valottaa Neuvostoliittoon kytkeytynyttä kauppaa etenkin Kansallisarkistossa säilytettävän Etsivän keskuspoliisin arkiston näkökulmasta.

Neuvostoliitosta suomalaisiin museokokoelmiin päätynyt esineistö on vielä pitkälti tutkimatta, ja aihetta on käsitelty lähinnä yksittäisten teosten kautta.

Vaikka aihe on Suomessa melko tuntematon, Venäjän vallankumouksen vaikutuksia eurooppalaisiin ja amerikkalaisiin museokokoelmiin on tutkittu kansainvälisesti. Stalinin ensimmäisen (1928–32) ja toisen (1933–37) viisivuotissuunnitelman aikana paine realisoida valtion omaisuutta oli kova. Kaikki keinot ulkomaisen valuutan hankkimiseksi olivat käytössä – myös yksityisiltä henkilöiltä, keisarilta ja kirkolta kansallistettu kulttuuriomaisuus sekä museokokoelmat. Tutkimus on painottunut erityisesti Neuvostoliiton vientiorganisaatioiden toiminnan analysoimiseen.

Toisin kuin natsi-Saksan kohdalla, kysymys kulttuuriomaisuuden palauttamisesta ei ole ollut keskeinen. Siihen on useita syitä, joista tärkein on se, että Neuvostoliitto oli tunnustettu valtio vuosikymmeniä virallisine kauppasuhteineen. Muita, luonteeltaan historiapoliittisempia syitä olen käsitellyt toisaalla. Stalinin aikana länteen myytyyn kulttuuriperintöön liittyviä eettisiä kysymyksiä on analysoinut myös itävaltalainen tutkija Waltraud M. Bayer.

Muistojen varassa

Neuvostoliiton ja Suomen välille syntynyttä, monimuotoista taidekauppaa on käsitelty muiden muassa diplomaatti ja ministeri Antti Hackzellin ja kirjailija Hella Wuolijoen elämäkerroissa sekä muistelmissa. Helsinkiläisen antiikkikauppatoiminnan kasvu vallankumousten jälkeen oli niin näkyvää, että se jätti jälkensä nuo ajat eläneiden muistiin ja kotien seinille. Osa kertomuksista on säilynyt suullisena perintönä jälkipolville, kun sekä esineitä että niihin liittyviä muistoja on haluttu siirtää eteenpäin. Muistitieto on arvokas lähde tilanteessa, jossa erilaisia viranomaisasiakirjoja tai antiikkikauppiaiden yksityisarkistoja on säilynyt vähän. Lisäksi nämä kirjalliset lähteet ovat hajallaan eri arkistokokoelmissa.

Neuvostoliitosta Suomeen kulkeutuneiden taideteosten ja arvoesineiden ympärille syntyi etenkin salakuljetukseen liittyvää negatiivista mediahuomiota. Taidekauppiaat ja muut välittäjät saattoivat varovaisuussyistä jättää kertomatta hankintamatkoistaan Leningradiin ja Moskovaan, mikä vaikeuttaa provenienssitutkimuksen tekemistä tänä päivänä.

Taidekauppiaat ja muut välittäjät saattoivat varovaisuussyistä jättää kertomatta hankintamatkoistaan Leningradiin ja Moskovaan, mikä vaikeuttaa provenienssitutkimuksen tekemistä tänä päivänä.

Venäläiset pakolaiset – tai emigrantit, kuten heitä oli tapana kutsua – toivat vallankumouksen jälkeen mukanaan perhekalleuksia ja muuta rahaksi muutettavaa omaisuutta. Olen kuitenkin samalla kannalla kuin Lars Westerlund edellä mainitussa kirjassaan siinä, että suomalaiset taidekauppiaat ja keräilijät korostivat venäläisten emigranttien vaikutusta Suomen taide- ja arvoesinekauppaan ja vähättelivät omaa aktiivisuuttaan.

He saattoivat myös kuvata omaa toimintaansa kulttuuriperinnön pelastamisena sekasortoisista oloista tai kertoa halunneensa antaa taloudellista apua kotoaan pakenemaan joutuneille venäläisille. Tällaiset oikeutuskertomukset ovat hyvin tavanomaisia – niihin turvautuivat esimerkiksi 1800-luvulla kansallisia taidekokoelmia rakentaneet museomiehet, jotka tekivät kyseenalaisia hankintoja Italiasta.

Oikeutuskertomuksia ei kuitenkaan kannata pitää vain koottuina selityksinä. Ne avaavat näkymiä ihmisten ajan kuluessa muuttuviin käsityksiin hyväksyttävästä, oikeasta, väärästä, tavanomaisesta ja epätavanomaisesta. Muistitietotutkimusta kehittäneen kirjallisuustieteilijä Alessandro Portellin sanoin (suomennos täällä) muistitieto kertoo vähemmän siitä, mitä ihmiset tekivät kuin siitä ”mitä he halusivat tehdä, mitä he uskoivat tekevänsä ja mitä he jälkikäteen katsoivat tehneensä”.

FM Kersti Tainio on Politiikasta-lehden päätoimittaja ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa kohdistuu taideteoksiin ja kulttuurihistoriallisiin esineisiin, jotka tulivat Suomeen Venäjän vallankumousten seurauksena ja päätyivät museokokoelmiin.

Artikkelin kuvituskuva: Amerikkalaissotilas Ellingenin Schloßkirchessä, Saksassa 24.4.1945 tutkimassa takavarikoituja taide-esineitä.
Lähde: Wikimedia Commons CC0

Julkaisu Politiikasta taidetta: Kumousten ja sotien merkitsemät esineet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ympäristötuhoa ja ajallisuutta runoissaan käsittelevä Mikko Räty nousi esiin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana vuonna 2022. Politiikastan yleisölle Räty on tuttu tänä syksynä Valtiotieteelliselle yhdistykselle kirjoittamastaan juhlarunosta.

Mikko Räty julkaisee toukokuussa 2026 kolmannen runokokoelmansa. Rädyltä on aiemmin julkaistu kokoelmat Borealia (Tammi 2022) ja Erehtymättömyydestä (Tammi 2025).

Kersti Tainio haastatteli Rätyä syksyllä 2025 erityisesti tämän työskentelystä ja poliittisesta runoudesta.

Kerro vähän itsestäsi. Miten sinusta tuli runoilija?

Tähän ei taida olla mitään selkeää, yksiselitteistä vastausta. Kyse lienee pohjimmiltaan ajautumisesta, niin kuin parhaiden asioiden kanssa usein on.

Noin parikymppisenä päädyin runokirjojen äärelle, vähän sattumaltakin, enkä aluksi ymmärtänyt niistä mitään. Kukapa ymmärtäisi. Mutta jokin painovoima ja vetovoimatekijä niissä oli. Ehkä uteliaisuuteni runoutta kohtaan liittyi selittämättömyyteen ja avoimuuteen ja erilaisiin kielen rekistereihin. Riittävän paljon runoilijoita läpi käytyäni päädyin viimein lukemaan Sirkka Turkan teoksia ja sittenpä sitä mentiinkin. Olin alkanut itsekin hahmotella jo jotain runontapaisen kirjoittamista matkan varrella, mutta Turkkaa lukiessani runon kieli ja kielen loputtomat mahdollisuudet kirkastuivat. Sitä kautta aloin löytää myös omaa ääntäni kirjoittajana. Eli niin, minusta tuli runoilija ennen kaikkea lukemalla.

Valtiotieteellinen yhdistys täytti tänä vuonna 90 vuotta. Keksimme Politiikasta-lehden toimituskunnassa idean antaa yhdistykselle lahjaksi runon. Pyysin sitä sinulta teoksesi Erehtymättömyydestä (Tammi 2025) innoittamana. Syy oli se, että minä koin, että käsittelet runoissasi ajattelua, yhteiskuntaa ja ajallisuutta jotenkin luontaisen tutkimuksellisella otteella. Osaatko selittää tätä tunnetta?

Ehkä se liittyy työskentelytapaani. Ennen varsinaista kirjoitustyötä, ja toki myös kirjoittamisen ohessa, pyrin lukemaan tutkimastani aiheesta mahdollisimman paljon, mielellään hyllymetreittäin. Erehtymättömyyttä kirjoittaessani luin muiden muassa Hannah Arendtia, Pjotr Kropoktinia, Heidi Liehua, Ele Aleniusta ja Antti Salmisen ja Tere Vadènin naftologia teostrilogiaa – ja paljon muuta. Ajan kanssa luettu sitten sisäistyy (miten sisäistyy) ja kirjoitustyön alettua alkaa purkautua runouden kielelle. Ehkä tunne kytkeytyy siihen: nojaan kirjoittaessani muiden tutkimaan tietoon. Tutkijan koulutustahan minulla itselläni ei ole, olen kirjastolaitoksen kouluttama, kiitos hyvinvointivaltion.

Poliittisesta runoudesta voi helposti tulla ”taistolainen” maku suuhun – se yhdistyy vasemmistolaiseen ajatteluun ja tavoitteisiin muuttaa yhteiskunnan ja talouden rakenteita perustavalla tavalla. Toki jos mennään ajassa taaksepäin, niin nationalismihan on kuulunut kiinteästi runouteen niin kuin muihinkin taiteisiin 1800-luvulla ja pitkälle 1900-luvulle. Siinä mielessä poliittisen runouden vasemmistolainen henki ei ole mikään selviö. Miltä poliittinen runous sinusta tänä päivänä näyttää? Millaiset teemat nousevat esiin?

Polittinen runous on kieltämättä edelleen haastava määritelmä, juurikin mainitsemistasi syistä. Siihen liittyy yhä julistavuuden leima. Itse kuitenkin koen ja näen, että julistavuutta on nykypäivän julkaistussa runoudessa aika lailla vähän, kantaaottavuus on nykyään hienosyisempää.

Ehkä vahvimmin poliittisuus näkyy tämän hetken runoudessa ympäristöteemoissa. Ilmastonmuutos ja lajikato on niin valtava, planetaarisesti tuhoisa asia, että sitä käsitellään myös tämän hetken runoudessa varsin taajaan. Ja ilmastonmuutoksen kysymys on mitä suurimmissa määrin poliittinen kysymys.

Ja olettaisin, että esimerkiksi autoritääristen liikkeiden voimakas nousu ja niiden vaikutukset yhteiskuntaan alkavat vuotaa myös runoteoksiin tulevina vuosina.

Mitä runouden poliittisuuteen tulee noin laajemmin, niin itse koen kaiken runouden olevan pohjimmiltaan poliittista. Runoudessa ympäröivä yhteiskunta ja olosuhteet ovat aina jollain tapaa läsnä. Havainnot kumpuavat niistä käsin, ovat ne sitten henkilökohtaisia tai rakenteisiin liittyviä. Kaikki runoilijat tosin eivät ole poliittisia, eikä tarvitsekaan.

Olet myös lavarunoilija. Mitä lavarunous on? Millaisia eroja tunnistat omassa työskentelyssäsi silloin, kun lopputulos on tarkoitus lausua ääneen tai julkaista kirjana? Lavarunous, yksinkertaisesti määriteltynä, on ääneen esitettyä runoutta.

Kirjoittaessani mitä tahansa runoutta tunnistan aika nopeasti, sopiiko se esitettäväksi lavalla. Kyse on ennen kaikkea rytmistä. Lavarunoudessa runon täytyy soljua, sointua ja virrata ääneen lausuttuna. Esittävässä runoudessa on myös vähemmän runouden työkaluja käytettävissä, kuten vaikkapa säkeiden asemointi, joten tekstin täytyykin toimia kertakuulemalta.

Mutta ehkä suurin ero työskentelyssä on kuitenkin sisällöllinen. Lavalle kirjoittaessani kykenen olemaan leikillisempi, humoristisempi ja toisaalta kärkkäämpi ja suoremmin kantaaottava. Esittävän runouden hetkellisyys ja se, ettei siitä jää kirjallista taltiota, tuntuu myös sallivan suuremman liikkumavaran. Esitettävän tekstin ei tarvitse aina olla niin loppuun asti hiottua.

Nyt kun puhutaan työskentelytavoista, niin minua jäi kiinnostamaan, kun kerroit Valtiotieteellisen yhdistyksen juhlarunon viimeistelyvaiheessa, että kirjoitit ja editoit kirjoitusprosessin aikana kymmenittäin säepareja.      
Vaikka runot ovat tekstin määrässä mitattuna lyhyitä, työskentely vaatii siis aikaa. Millainen työskentelyprosessi runon tekeminen sinulle on?

Tuotan suht paljon tekstiä, josta sitten editoin ne tarvittavaan muotoon. Ja valtaosa kirjoitetusta tekstistä on vieläpä sellaista, ettei se etene edes siihen editointivaiheeseen. Olenkin laskeskellut, että yhtä 80 sivuista runokokoelmaa tehdessäni kirjoitan siihen karkeasti arvioiden noin kymmenkertaisen määrän materiaalia. Enkä usko olevani tässä mitenkään poikkeuksellinen kirjoittaja. Runo, hyvin usein, syntyy editoidessa.

Joskus toki käy niinkin kauniisti ja ihanasti, että runo syntyy valmiina. Ja kirjoittajan kannalta siinä onkin heti jo jotain epäilyttävää.

Runouden kirjoittaminen vaatii aikaa. Vaikka työskentelenkin tekstin parissa lähes päivittäin, teoksen syntyminen vaatii myös tekstistä irrottautumista, etäisyyden ottamista. Joskus runo avautuu vasta kun se on saanut levätä riittävän pitkään, kuukausia.

Olet ilmeisesti piakkoin julkaisemassa. Millaisia teemoja käsittelet seuraavassa runoteoksessasi?

Viimeistelen parasta aikaa seuraavaa runokirjaani, se julkaistaan toukokuussa 2026 Tammen kustantamana ja on nimeltään Kaikki putoava.

Reilu vuosi sitten lähdin tutkimaan sinällään eriparisia asioita: sieniä ja Simone Weilin ajattelua. En tiennyt miten nämä yhdistyisivät kirjaksi vai yhdistyisivätkö lainkaan, mutta se oli kirjan lähtökohtainen tilanne. Sittemmin elämässäni tapahtui läheisen ihmisen menetys ja ryhtyessäni purkamaan tapahtunutta kirjoittamalla, alkoivat asiat yhdistyä myös temaattisesti. Kaikki putoava on kirja menettämisestä ja armosta, kuolemasta ja kaiken jatkuvuudesta. Weilin ajattelun lävitse tulen käsitelleeksi myös valtaa ja sitä mitä vallankäyttö aiheuttaa kohteelleen.

Saako vielä kysyä, mistä toimeentulosi runoilijana muodostuu? Runoushan ei ole mikään bisnes, vaikka sitä julkaistaan aika paljon ja lukijakuntaakin löytyy. Millaiset puitteet työlläsi 2020-luvun Suomessa on?

Olen ollut nyt vuoden päivät erityisen onnekkaassa asemassa saadessani tehdä työtä apurahoitettuna. Ja sepä onkin miltei ainoa tapa, jolla runoilijat, ja kirjailijat yleisemminkin, voivat tehdä täysipäiväisesti kirjailijan töitä. Suomalaiset ovat kyllä runouskansaa, mutta runouden myynti on valitettavan vähäistä, eikä siitä toimeentuloksi ole. Ja leikkauspolitiikan myötä kirjailijoiden tilanne ikävä kyllä vain kurjistuu.

Jotta kieli ja kirjallinen kulttuuri pysyisi tulevaisuudessakin elinvoimaisena ja uutta luovana, toivoisinkin ihmisten suuntaavan useammin kirjakaupoille!

Kersti Tainio on Politiikasta-lehden päätoimittaja ja Politiikasta taidetta -osion toinen kuraattori.

Artikkelin kuva: Veikko Somerpuro

Julkaisu Politiikasta taidetta: Mikko Rädystä tuli runoilija ennen kaikkea lukemalla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

taas niitä syksyjä,
jolloin poliittinen tahto on laakerikuula vierimässä ojanpiennarta
pihlajat jakavat pieniä lahjojaan pienille linnuille
ja tähdet kukkivat kuin raa´at omenat

yleisesti ottaen asiat ovat niin kuin ne ovat aina olleet,
kesken ja tutkittavissa

yhdeksänkymmentä vuotta yhtämittaista ajattelua on hyvä alku

yhä veneet jatkavat rantautumistaan,
viinimarjat käymistään
yhä jokainen parvi kantaa erityisluonnettaan,
nälkäänsä, siipiensä tihenevää varjoa

yhteinen on haurasta nyt

uusi pöytäkirja avataan kello kahdeksan

kynät kohoavat ja laskeutuvat
hitaiden kämmenten amppeleissa

ja jatkavat:

kenen jauhoista leipä kohoaa
kelle kivi leipään leivotaan
kenen laulua leipoen lauletaan

Runo: Mikko Räty
Kuvitus: Nadja Andersson

Politiikasta -lehden päätoimitus ja toimituskunta onnittelevat 90-vuotiasta Valtiotieteellistä yhdistystä antamalla lahjaksi runoilija Mikko Rädyn kirjoittaman juhlarunon ja kuvittaja Nadja Anderssonin runon innoittamana tekemän kuvan.

Vuonna 1935 perustettu Valtiotieteellinen yhdistys on yksi alansa vanhimpia yhdistyksiä maailmassa.

Julkaisu Politiikasta taidetta: Politiikasta onnittelee 90-vuotiasta Valtiotieteellistä yhdistystä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sarjakuvataiteilija Riina Tanskasen näyttely Tympeät tytöt: Luokkakipuja Tampereen työväenmuseo Werstaalla on rikkonut kävijäennätyksiä. Näyttelyssä on esillä Tanskasen samannimisen sarjakuvakirjan originaalipiirroksia, joissa käsitellään tyttöyden ja talouden keskinäisiä suhteita. Tanskanen on saavuttanut tyttöyttä esittelevien yhteiskuntakriittisten sarjakuviensa ohella näkyvyyttä Instagramissa, jossa Tympeät tytöt -taidetilillä on yli 60 000 seuraajaa. Tanskanen on myös palkittu tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla vuonna 2022.

Työllään Tanskanen popularisoi feminismiä: hän tuo sen suurten yleisöjen nähtäväksi ja koettavaksi. Tarkastelemme ”Tympeät tytöt: Luokkakipuja” -näyttelyä ja sen suosiota populaarifeminismistä käydyn tutkimuskeskustelun valossa ja pohdimme feminismiä 2020-luvun Suomessa.

Feminismi on 2010-luvulla popularisoitunut: siitä on tullut osa populaari- ja kulutuskulttuuria, trendikäs identiteetti puhuttelee etenkin nuoria naisia. Julkisuuden henkilöt julistautuvat feministeiksi, naisille ja tytöille suunnatuissa lehdissä, tv-sarjoissa, elokuvissa ja kirjallisuudessa käsitellään feminismiä. Lisäksi feminismi leviää sosiaalisen median kampanjoiden välityksellä.

Populaarifeminismiä on kritisoitu feministisessä media- ja kulttuurintutkimuksessa muun muassa sen kaupallisuudesta ja sukupuolittuneiden valtarakenteiden sivuuttamisesta. Populaarifeminismin on sanottu olevan sisällöltään epämääräistä, muodoltaan visuaalista ja hengeltään nautiskelevaa, iloista ja kulutuskeskeistä. Sitä on syytetty feminismin historian sivuuttamisesta ja kollektiivisten kamppailujen korvaamisesta yksilökeskeisellä itsehoivalla.

Tanskasen näyttely kiistatta popularisoi feminismiä, ja Tanskanen myös luonnehtii itseään feminismin popularisoijaksi. Luokkakipuja-näyttely ei kuitenkaan sivuuta sukupuolittuneita rakenteita vaan yhdistää ne rodullistuneeseen sekä yhteiskuntaluokkaan ja alueellisuuteen liittyvään valtaan. Näyttelyn ytimessä on taloudellis-yhteiskunnallisten valtarakenteiden näkyminen arjen, henkilökohtaisen, kokemuksellisen ja ruumiillisen tasolla.

Pohdimme, miten Tanskasen näyttely kuvastaa laajempaa yhteiskunnallisten liikkeiden muutosta sekä populaarifeminismin rajoja ja mahdollisuuksia. Pohdimme myös populaarifeminismin suhdetta suomalaiseen valtiofeminismin perinteeseen.

Luokkakipuja osana feminismin popularisoitumista

Tanskanen on terävä yhteiskuntakriitikko, mutta näyttelyn suosio heijastaa myös populaarifeminismille ominaisia piirteitä: visuaalista ilotulitusta ja affektiivisuutta eli kykyä herättää katsojissa tunteita. Samat ainekset on tunnistettu myös osaksi datajättien pelikirjaa, jossa lisäarvoa pyritään tiristämään juuri tunteisiin vetoamalla.

Tanskasen mainetta niittänyt Instagram-tili ja näyttelyn sisältöihin liittyvät suuret jakomäärät kertovat tällöin paitsi populaarifeministisen sisällön suosiosta, myös tähän elimellisesti kytköksissä olevasta alustakapitalismista.

Kehitys on raivannut tilaa suurelle joukolle toimijoita ja yleisöjä liittyä osaksi feminististä liikettä – tai ainakin kokea yhteyttä siihen. Mukaan ovat mahtuneet niin hashtageja kierrättävät yksittäiset somekäyttäjät, kulttuurin ja politiikan liepeillä toimivat meemitilit kuin kaupallista toimintaa harjoittavat bisnekset, jotka myyvät tuotteitaan feministiseen eetokseen paikantuvilla lupauksilla.

Vaikka alustatalous on auttanut popularisoimaan feminismiä, kiinnostavin kysymys ei nähdäksemme koske niiden epäpyhäksi miellettyä liittoa. Kuten on huomautettu, uusliberalismin ja globaalin kapitalismin määrittämässä poliittisessa ilmastossa perinteisten, oikeuksia ajavien yhteiskunnallisten liikkeiden asema on joka tapauksessa hutera.

Näyttely kutsuu ihmisiä yhteen kokemaan osallisuutta tärkeäksi miellettyyn kollektiiviseen tarkoitusperään. Lohduton kuva sisältää myös lohtua.

Mielekkäämpää onkin pohtia populaarin feminismin muutosvoimaa: missä määrin populaarifeministiset sisällöt voivat laajentaa poliittista mielikuvitusta ja tarjota kielen, jonka avulla yhteiskuntaa voidaan ajatella toisin?

Ajoittain Tanskasen miltei akateemista argumentaatiota muistuttava taide herättää kysymyksen kohdeyleisöistä: onko näyttely suunnattu suurelle yleisölle vai pikemminkin heille, joita feminismin henki vetää puoleensa?

Kenties tähän paikantuu osa näyttelyn muutosvoimaa: se ei pyri olemaan liian tavoitettava eikä iloittelevan nautiskeleva, eikä se myöskään sorru moralisoivaan ihmisoikeuspuheeseen, jolla oma eetos järkeistetään ainoaksi tavaksi jäsentää yhteiskunta.

Sen sijaan näyttely kutsuu ihmisiä yhteen kokemaan osallisuutta tärkeäksi miellettyyn kollektiiviseen tarkoitusperään. Lohduton kuva sisältää myös lohtua: ”Tytöt eksyvät yhä kutomaansa tahmeaan verkkoon, sisartensa syliin, mutta laulu vahvistuu”, kuten Tanskanen sarjakuvassaan esittää.

Tässä mielessä kyse ei ole vain ontosta popularisoidusta representaatiosta vaan demokraattisten subjektiasemien synnyttämisestä, joihin liittyy toivo ja intohimo tavoitella muutosta.

Sarjakuva feministisen vaikuttamisen keinona

Luokkakipuja-näyttely asettuu populaarifeminismin jatkumolle myös muodoltaan: sarjakuva puhuttelee suurta yleisöä. Vaikka sarjakuvan historia on Suomessa ja maailmalla melko miesvaltainen, on naistekijöitä ollut olemassa jo aivan suomalaisen sarjakuvan alkuvuosilta alkaen. Feministisen sarjakuvan aalto alkoi Suomessa 1990-luvun alussa, erityisesti Naarassarjat-lehden perustamisen jälkeen. Tällä hetkellä feministisen sarjakuvan asiaa ajaa erityisesti Feministinen sarjakuvatoiminta -verkosto.

Sarjakuva on feministisen viestinnän muotona monitahoinen. Sarjakuva on visuaalisena viestinä helposti ymmärrettävä, samastuttava ja jaettava, mutta silti sisältörikas. Sosiaalisessa mediassa tekstipainotteinen sisältö jää usein kuva- tai videotulvan jalkoihin, mutta sarjakuvan avulla on mahdollista elävöittää asiatekstiä niin, että lukija pysähtyy viestin äärelle. Suositun sarjakuvan avulla Tanskanen tuottaa ja jakaa tietoa sukupuolittuneista valtarakenteista saavutettavasti ja samastuttavasti.

Monet sarjakuvantekijät ovat kommentoineet sarjakuvan olevan saavutettavaa lukijan lisäksi tekijälle. Sarjakuvan tekeminen onnistuu edullisilla välineillä, eikä se vaadi suurta tiimiä valmistuakseen. Tämä kerronnan välineen helppous madaltaa sarjakuvan aloittamisen kynnystä. Valmiin sarjakuvan tekeminen on mahdollista ilman kenenkään lupaa. Siksi feministinen tai muu vähemmistösarjakuva voi toimia riippumattoman aktivismin välineenä.

Painavaa yhteiskuntakritiikkiä kevyessä muodossa

Populaarifeminismiä on tutkittu etenkin angloamerikkalaisessa kontekstissa. Tutkimus asettuu osaksi pidempää perinnettä, jossa erilaisia feminiinisyyteen ja feminismiin kytkeytyviä kulttuurisia virtoja on tulkittu kriittisesti ja kyseenalaistaen. Populaarifeminismin tutkimuksessa näkökulma on tällöin ikään kuin valmiiksi aiemmasta tutkimusperinteestä annettu. Populaarifeminismin nähdään nostattavan henkeä, jossa keskeistä on yksilöiden menestyminen ja keskiluokkaiseen kulutukseen liittyvä mielihyvä.

Populaarifeminismin subjekti on tällöin uusliberaali subjekti, jota määrittää kapitalistisen logiikan ulottuminen kaikille elämänalueille työstä politiikkaan ja rakkauteen. Tutkimusperinteessä sama kritiikki, joka 2000-luvulla kohdistui postfeminismiksi nimettyyn, naisten yksilöllistä vapautta ja voimaantumista korostavaan ajattelutapaan, tuntuu osuvan lähes muuttumattomana myös 2020-luvun populaarifeminismiin. Tästä näkökulmasta katsottuna populaarin keveys uhkaa piilottaa tai siirtää paikaltaan rakenteellisen ja “painavan” feministisen kritiikin ja muutosvoiman.

Tanskasen feministinen ote ei ole millään tavalla kevyt. Pikemmin sarjakuvat vyöryttävät ajankohdalle ominaista kapitalismin vastaista ja feminististä kritiikkiä kovalla voimalla ja tekstimassalla.

Tanskasen ”Luokkakipuja” vastustaa onnistuneesti angloamerikkalaisen tutkimusperinteen tarjoamaa tulkintaa. Teosten visuaalinen maailma lainaa ja työstää pastellimaista keveyttä ja “tyttömäisyyttä”, mutta Tanskasen feministinen ote ei ole millään tavalla kevyt. Pikemmin sarjakuvat vyöryttävät ajankohdalle ominaista kapitalismin vastaista ja feminististä kritiikkiä kovalla voimalla ja tekstimassalla. Toisin kuin populaarifeminismin tutkimuksessa on esitetty, feminismin popularisoiminen ei Tanskaselle tarkoita sen muuttamista “helpommin sulatettavaan” muotoon siinä mielessä, että kriittinen ote lieventyisi tai vesittyisi.

”Luokkakipuja” käsittelee kapitalismia, uusliberalismia, rodullisuutta, luokkaa, syrjäseuduiksi nimettyjä alueita ja muita rakenteellisia kysymyksiä syvällisesti ja feministiseen tutkimusperinteeseen nojaten, mutta korostaen kokemuksellista ja kehollista näkökulmaa. Tässä mielessä ”Luokkakipujen” tiedon tuotannon politiikka on juuri feminististä politiikkaa, jossa henkilökohtainen on poliittista ja poliittinen henkilökohtaista – joskin ilman oletusta henkilökohtaisen paikantumisesta juuri tietyn henkilön “autenttisiin” kokemuksiin.

Poliittisesti ”Luokkakipujen” näkökulma on siis hyvinkin samankaltainen kuin angloamerikkalaisen populaarifeminismin tutkimuksen. ”Luokkakipuja” kritisoi esimerkiksi yksilölliseen voimaantumiseen ja taloudelliseen vaurastumiseen keskittyvää girlboss-puhetta, mutta tekee sen populaarin feminismin keinoin.

Luokkakipuja jatkaa suomalaisen valtiofeminismin perinnettä

Luokkakipuja osoittaa myös, että populaarifeminismi muodostuu omannäköisekseen eri aikoina ja eri paikoissa. Ehdotamme, että Tanskasen näyttelyä ja sarjakuvateosta voi lukea populaarifeminismin sekoittumisena Suomelle tyypilliseen pohjoismaiseen valtiofeminismin perinteeseen ja pitkäjänteisiin tasa-arvopoliittisiin kamppailuihin.

Suomalaiselle feminismille on ollut tyypillistä maltillisuus, valtiokeskeisyys ja feminististen tavoitteiden edistäminen yhteistyössä nais- ja tasa-arvojärjestöjen, poliitikkojen, tasa-arvoviranomaisten ja tutkijoiden kesken. Valtio on kuitenkin osoittautunut epäluotettavaksi kumppaniksi feministeille: tuen sijaan se on tarjonnut esimerkiksi sukupuolten tasa-arvoa heikentävää talouskuria.

Näyttelyä ja sarjakuvateosta voi lukea populaarifeminismin sekoittumisena Suomelle tyypilliseen pohjoismaiseen valtiofeminismin perinteeseen ja pitkäjänteisiin tasa-arvopoliittisiin kamppailuihin.

Luokkakipuja-näyttely tarkastelee populaarifeministisellä otteella perinteisiä valtiofeminismin teemoja, kuten seksuaalista itsemääräämisoikeutta, työelämän tasa-arvoa sekä naisten hoivavastuuta. Se ei kuitenkaan suuntaa viestiään epäluotettavalle valtiolle tai poliittisille toimijoille, vaan vaikuttaa kansalaisyhteiskunnan välityksellä tuomalla suuren yleisön näkyville epätasa-arvoa.

Kuvatessaan feminismiä kollektiivisena poliittisena kamppailuna Luokkakipuja-näyttely jatkaa valtiofeminismin perinnettä. Näyttelyssä on vahvasti läsnä naisliikkeen historia, usein työläisnaisten näkökulmasta katsottuna. Näyttelyn voi ajatella kutsuvan myös katsojansa feministiseen kamppailuun.

Luokkakipuja-näyttely myös laajentaa keskustelua epätasa-arvosta alueille, joille valtiofeminismi ei ole kurottanut: markkinatalouden synnyttämään ja vahvistamaan globaaliin epätasa-arvoon, ekokriisin sukupuolittuneisiin vaikutuksiin ja etenkin nuorten naisten kokemiin suorituspaineisiin sukupuolittuneessa yhteiskunnassa.

Populaarifeminismin mahdollisuudet

Riina Tanskasen ”Luokkakipuja” rakentaa yhteiskuntakritiikkinsä populaarikulttuurin säihkyvälle pinnalle: näyttely hyödyntää henkilökohtaisuutta, kokemuksellisuutta, visuaalisuutta ja tyttömäistä estetiikkaa, mutta kääntää ne käyttövoimaksi kollektiiviseen kamppailuun valtarakenteita vastaan.

Näyttely ja sen suosio osoittavat, että vaikka populaarifeminismi voi olla sisällöllisesti vesitettyä feminismiä, sen ei automaattisesti tarvitse olla sitä. Feminismi yhteiskunnallisena kamppailuna ei vain mukaudu alustatalouden sekä populaari- ja kulutuskulttuurin logiikkaan vaan myös taivuttaa niitä omiin tarkoitusperiinsä.

Näyttely ja sen suosio herättävät kuitenkin kysymyksen: onko ajassamme tilaa feminismille, joka ei ole kaunista, miellyttävää ja suosittua?

FT Julius Hokkanen on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa

YTT, dosentti Katariina Mäkinen on tutkija Tampereen yliopistossa

Henry-Paul Ontto-Panula on sarjakuvataiteilija

YTT, dosentti Hanna Ylöstalo on sukupuolentutkimuksen apulaisprofessori Tampereen yliopistossa

Kirjoittajat työskentelevät Koneen Säätiön rahoittamassa tutkimushankkeessa Populaarifeminismiä Pohjoismaassa: Kapitalismin uusi henki ja popularisoidut protestit (POPFEM)

Artikkelin kuva: Riina Tanskanen: Kutojanaiset (2025) / Työväenmuseo Werstas

Julkaisu Politiikasta taidetta: Pinkkiä yhteiskuntakritiikkiä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Taidetta kaupungilla -podcastsarjassa taidehistorioitsija Sandra Lindblom haastattelee julkisen taiteen ammattilaisia ja yleisöä ottaakseen selvää kaupunkitilaan levittäytyvästä taiteesta.

– Innostuin julkisesta taiteesta joitakin vuosia sitten, kun ymmärsin sen yhdistävän kaksi minulle tärkeää asiaa – kotikaupunkini ja taiteen. Toivon, että podcastsarja auttaa monia muitakin havahtumaan julkisen taiteen kiinnostavuuteen, kertoo Lindblom.

Kolmeosaisen sarjan ensimmäisessä jaksossa keskitytään uuteen julkiseen taiteeseen. Jaksossa kysytään muun muassa, miten kaupunkitilaan saadaan uutta julkista taidetta ja minne julkista taidetta pystytetään. Samalla pohditaan, kenellä on valta päättää, millaista julkista taidetta Helsingissä ja muuallakin Suomessa nähdään. Vieraina jaksossa ovat kuraattori Paula Korte HAM Helsingin taidemuseosta ja julkisen taiteen parissa työskentelevä taiteilija Vesa-Pekka Rannikko.

Sarjan toisessa jaksossa syvennytään julkisen taiteen ja yleisön väliseen suhteeseen, jota leimaa tietynlainen kaksijakoisuus. Yleisöllä ja julkisella taiteella on yhtäältä läheiset välit, toisaalta etäinen suhde. Sarjan toista jaksoa tähdittävät kymmenenvuotiaat helsinkiläiset Alva ja Nuppu, jotka kertovat näkemyksiään kotikaupunkinsa taiteesta.

Sarjan kolmannessa jaksossa kuullaan HAM Helsingin taidemuseolla työskentelevää konservaattoria Polina Semenovaa, joka huolehtii Helsingin satojen julkisten taideteosten kunnosta. Jaksossa tehdään näkyväksi julkisen taiteen kunnossapitoon liittyvää työtä.

Toimittaja: Sandra Lindblom

Podcastin leikkaus ja äänenkäsittely: Timo Uotinen

Graafinen suunnittelu: Saga Bansala

Tuottaja: Kersti Tainio

Julkaisu Politiikasta taidetta -podcast: Taidetta kaupungilla – tuttu ja tuntematon julkinen taide ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Videoesseeteoksessa Apply generously Illusia Juvani tarkastelee oman kokemuksensa kautta laajempaa taiteen rahoituksen rapautumisen ilmiötä ja sitä, miten epävarmuus vaikuttaa taiteilijan työhön ja elämään. Apurahakysymys ja taloudellinen epävarmuus koskettavat taiteilijoiden lisäksi muita ryhmiä kuten tutkijoita ja kansalaisyhteiskuntaa.

Illusia Juvani on palkittu taiteilija-aktivisti, joka käsittelee video-, valokuva-, ääni- objekti- ja tekstiteoksissaan vaikeita ja kipeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Teos on esillä Politiikasta taidetta-sarjassa 27.11.2023–28.1.2024.

Hyvinvointini on aina väliaikaista. Pieni hetki epätoivon välissä. Taide on niin raskaasti alirahoitettu ala, että kun onnistun saamaan apurahan hetkellisesti olen niin helpottunut. Kahden vuoden työskentelyapuraha jonka sain Koneen säätiöltä on antanut minulle niin paljon turvallisuutta, että olen voinut elää traumojeni kanssa. Olen voinut niin paljon paremmin sen vuoksi. On ollut niin paljon helpompi elää kun satunnainen taksimatka päivystykseen ei aja henkilökohtaista taloutta pitkäaikaiseen vajeeseen.

Minulla on ollut tarpeeksi rahaa käydä uimassa säännöllisesti. Syödä ulkona välillä. Minulla on ollut varaa ostaa trampoliini joka kestää painoni. Olen ostanut tiskikoneen. Minulla on ollut varaa hammashuoltoon. Olen pystynyt ostamaan monipuolista ja tasapainoista ruokaa joka on edesauttanut jaksamistani. Olen maksanut pois opintolainaani, olen saanut pienen lainan ostaakseni itselleni todella hyvän sängyn joka ei tuhoa selkääni. Sijoitin polkupyörään. Vuokrasin isomman asunnon jossa minulla on oikeasti tilaa liikkua ympäriinsä ja luoda. Olen tanssinut enemmän kuin koskaan.

Olen aloittanut uusia harrastuksia, kuten kasvattamalla pienen puutarhan parvekkeelleni. Ensimmäinen kesä ei tuottanut lainkaan hedelmää, mutta minua ei haitannut. Minua ei kaduta yhtään se raha jonka olen käyttänyt kasveihin, siemeniin ja multaan. Se on ollut täysin sen arvoista. Turhaa? Kyllä, varmasti. Onko se antanut minulle loputtomasti iloa? Todellakin.

Minulla on ollut resursseja ostaa niin monta ei-tarpeellista ostosta jotka ovat tehneet elämänlaadustani huomattavasti parempaa. Kun on tarpeeksi rahaa, ei edes virheet jotka teet ole maata kaatavia. Se auttaa sinua katsomaan tulevaan ja näkemään itsesi siellä. Raha on auttanut kaiken sen potentiaalin minussa kukoistaa ja kasvaa eikä sitä ole kuluttanut pois se jatkuva pelko mitä on köyhyydessä eläminen. Keidas jonka olen luonut itselleni ja kissoilleni on merkki siitä.

En häpeä köyhyyttäni enää. Minulla on ollut tarpeeksi mielenrauhaa ja aikaa pohtia läpikohtaisesti mitä se tarkoittaa tässä kapitalistisessa järjestelmässä.  Ymmärrän nyt että mikään siitä ei ollut minun vikani. Vika on syvällä niissä valtarakenteissa jotka on luotu toimimaan niin. Sellaisessa valtajärjestelmässä kaltaisteni ihmisten hyvinvointia ei nähdä arvokkaana.

Mitä julmat ihmiset eivät ymmärrä, on se että köyhyys satuttaa. Se on väkivaltaista ja eristävää. Se ajaa sinut epätoivoon ja epätoivo ei tee kenestäkään parempaa ihmistä saatikka sitten työntekijää. Se ei rohkaise sinua ottamaan osaa mihinkään. Se tuhoaa itsetuntosi ja kun oma ääni tuntuu arvottomalta, sitä ei halua käyttää. Miten kukaan voi olettaa, että pystyt tekemään elämäsi kannalta parhaimmat ja harkitut päätökset kun sinulla on voimia vain juuri ja juuri selvitä.

Näköalattomuus kuvaa tilannetta tarkasti. Kuulostaako se asemalta jossa kukaan voi tuntea olonsa turvalliseksi tai hyvinvoivaksi? Kun siihen päälle asetetaan mitä tahansa muita haasteita mitä sinulla voi olla, tekee se selviytymisestäsi vain vaikeampaa. Kapasiteettisi menee energiansäästötilaan ja kaikki sinun haaveesi katoavat ilmaan. Pelko ottaa enemmän tilaa eikä sinulla ole varaa toivoa, unelmoida tai luottaa.

Teosta on tukenut Koneen säätiö.

Artikkelikuva: Illusia Juvani: Annostele runsaasti (2023)

Julkaisu Politiikasta taidetta: Illusia Juvani: Annostele runsaasti (2023) ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.