Politiikassa on kyse yhteisten asioidemme hoitamisesta, mutta melkein aina myös rahasta.

Kenen pitää maksaa veroja ja kuinka paljon? Antaako valtio tai kunta tukea jollekin ihmisryhmälle tai yritykselle? Rakennetaanko siltoja, teitä tai taloja? Laitetaanko rahaa lisää terveydenhoitoon, koulutukseen tai puolustukseen? Riittävätkö yhteiset rahat?

Usein on tasapainoiltava erilaisten tavoitteiden välillä. Laeilla voidaan esimerkiksi suojella ihmisiä ja ympäristöä, mutta samalla on huolehdittava, että yritykset voivat toimia ja palkata ihmisiä.

Maan tai sen ihmisten köyhyys ei ole yleensä kenenkään mielestä tavoiteltava asia. Sen sijaan moni poliitikko ja kansalainen haluaa edistää hyviä asioita, joihin tarvitaan rahaa.

Ministerit, kansanedustajat sekä kunnan- ja aluevaltuustot tekevät isoja rahapäätöksiä, mutta poliitikot tarvitsevat rahaa myös omaan toimintaansa. Puolueilla on esimerkiksi työntekijöitä, joille on maksettava palkkaa.

Tämän lisäksi erityisen paljon rahaa menee vaalikampanjoihin. Puolueet ja poliitikot ostavat mainostilaa lehdistä, televisiosta, verkosta ja sosiaalisesta mediasta. Ehdokkaat matkustavat ympäri maata, esiintyvät erilaisissa tilaisuuksissa ja jakelevat lehtisiä sekä mainostavaraa.

Mistä puolueet saavat rahaa?

Puolueiden suurin rahoittaja on Suomen valtio. Vuonna 2022 puoluetukea maksettiin yhteensä 35,6 miljoonaa euroa. Valtaosan valtion menoista maksavat veronmaksajat. Käytännössä puoluetuen kustannamme siis me suomalaiset.

Valtion lisäksi puolueilla on muitakin rahanlähteitä. Ne esimerkiksi keräävät jäsenmaksuja ja järjestävät maksullisia tilaisuuksia. Lisäksi puolueet ja yksittäiset poliitikot saavat lahjoituksia ihmisiltä, yrityksiltä ja järjestöiltä.

Miksi joku lahjoittaa puolueelle tai poliitikolle rahaa? Tai ostaa pääsylippuja tilaisuuksiin? Usein epäillään, että tarkoitus on vaikuttaa päätöksiin tai poliitikkojen näkemyksiin. Tätä kuvaa tunnettu sanonta: ”Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat”.

Jos rahaa annetaan siksi, että antaja saisi jonkin edun sen vastineeksi, kyse on korruptiosta eli vallan väärinkäytöstä taloudellisen edun saamiseksi. Poliitikon pitäisi päätöksiä tehdessään ajatella koko maan, oman kuntansa tai alueensa etuja, mutta hän tekeekin päätöksen, joka hyödyttää rahan antajaa.

Rahan lahjoittaminen puolueelle tai poliitikoille ei ole laitonta, eikä taustalla useinkaan ole mitään hämäräperäisiä tavoitteita.

Tapauksia, joissa päätöksiä on todella yritetty ”ostaa” paljastuu Suomessa kuitenkin melko harvoin. Maailmalla on monia maita, joissa lahjontaa esiintyy paljon enemmän.

Puolueet Suomessakin saattavat tosin kerätä ääniä kertomalla julkisuudessa, että valtaan päästäessään he päättävät tukea valtion – eli veronmaksajien – rahoilla jotain äänestäjäryhmää.

Suomessa suoranaista lahjontaa esiintyy melko vähän, mutta rahaa on historiassa silti liikkunut paljon. Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA tuki 1950-luvulla suomalaisia sosiaalidemokraatteja, jotta nämä voisivat kamppailla paremmin puoluekentällä kommunisteja vastaan. Neuvostoliitto taas tuki rahalla vuosikymmeniä suomalaisia kommunisteja ja joitain muitakin ryhmiä. Suomalaiset suuryritykset tukivat erityisesti oikeistolaisia ja keskustalaisia puolueita. Elinkeinoelämä pelkäsi, että vasemmistolaiset tekevät sille haitallisia päätöksiä. Monet työntekijöiden ammattiliitot tukivat laajamittaisesti vasemmistopuolueita.

Puolueet eivät mielellään kertoneet äänestäjilleen tai muille kansalaisille mistä ja keneltä ne saivat rahaa. Tiedot paljastuivat joskus sattumalta. Lisäksi historiantutkijat ovat saaneet monia asioita selville tutkiessaan puolueiden, yritysten ja valtion arkistoja.

Suomalaiset toimittajat alkoivat vasta tällä vuosituhannella kirjoittaa yksityiskohtaisesti siitä, mistä ja miten puolueet saavat rahaa. On myös säädetty lakeja, joiden mukaan ehdokkaiden on julkaistava ainakin suuremmat saamansa lahjoitukset.

Vuonna 1966 eduskunta päätti, että valtio alkaa maksaa puolueille puoluetukea. Silti osa yrityksistä tukee edelleen puolueita, ja monet ammattiliitot vasemmistopuolueita. Puolueiden järjestämiin maksullisiin tilauksiin osallistuu paljon erilaisten eturyhmien palkkalistoilla olevia ihmisiä, joiden tehtävänä on yrittää vaikuttaa päätöksentekoon.

Rahan lahjoittaminen puolueelle tai poliitikoille ei ole laitonta, eikä taustalla useinkaan ole mitään hämäräperäisiä tavoitteita. Ehdokas tai hänen ajamansa asiat voivat olla niin vakuuttavia, että tavallinen kansalainenkin haluaa tukea häntä rahalla. Näin ehdokas kykenee kertomaan muillekin ajamistaan asioista.

Niklas Jensen-Eriksen on Helsingin yliopiston yrityshistorian professori, joka on tutkinut mm. yritysten poliittista vaikuttamista.

Artikkelikuva: Joana Kosinska / Unsplash

Artikkelia päivitetty 22.9.2023: Tästä Kysy Politiikasta -artikkelista on olemassa myös syyskuussa 2023 julkaistu selkomukautettu versio, joka on saanut Selkokeskuksen selkotunnuksen.

Julkaisu Kysy politiikasta: Mikä on rahan rooli suomalaisessa politiikassa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tästä yleistajuisesta Kysy Politiikasta -artikkelista on olemassa myös vaativalla selkokielellä kirjoitettu versio, ja syyskuussa 2023 julkaistu uusi selkomukautettu versio.

Politiikan tutkijat ovat esittäneet monta erilaista määritelmää siitä, mitä politiikka on. Politiikan ydinasia on valtiovallan käyttö. Suomessa politiikan ytimessä ovat hallituksen ministerit, presidentti ja kansanedustajat eduskunnassa. Siksi politiikan ytimessä on aina myös vaalit, joissa nämä henkilöt valitaan.

Miltei kaikki ehdokkaat vaaleissa, kansanedustajat eduskunnassa ja ministerit hallituksessa toimivat jonkin puolueen jäseninä. Puolueet kuuluvat siten politiikan ytimeen. 

Kansalaiset saavat myös osallistua politiikkaan itse, päättäjien valitsemisen lisäksi. Politiikka kuitenkin usein ymmärretään nimenomaan puoluepolitiikkana, joskin sen piirissä ovat Suomessa ainakin kansanedustajat eduskunnassa, ministerit hallituksessa sekä presidentti.

Politiikkaa on myös niissä valtioissa, joissa ei järjestetä aitoja vaaleja. Silloin politiikka on harvainvaltaista hallitsemista. Harvainvallassa kansalaisen tehtäväksi jäisi totella hallitsijoita, sillä hallitsijoiden arvostelusta usein rangaistaan. Tällöin kansalaisen on itse vaikeaa tai mahdotonta lähteä politiikkaan, jos hän on hallitsijoiden kanssa eri mieltä.

Demokratioissa puolestaan politiikkaan sisältyy sekä hallitseminen että hallitsijoiden valitseminen. Demokratioissa kansalaisten on luvallista myös valvoa ja arvostella hallitsijoita.

Politiikan ydinpaikoissa tapahtuva toiminta on aina poliittista. Politiikan ydinpaikkoja on lukuisia: esimerkiksi kuntien valtuustot, aluevaltuustot, eduskunta ja Euroopan unionin parlamentti sekä EU:n komissio. Kansainvälistä politiikkaa tehdään valtioiden välillä ja valtioiden välisissä järjestöissä, kuten YK:ssa tai maailman kauppajärjestö WTO:ssa.

Politiikkaa tehdään myös muualla kuin politiikan ytimessä. Tällaisia politiikkaan vaikuttavia yhteisöjä ovat esimerkiksi ammattiliitot, etujärjestöt ja suuryritykset. Aina ei ole selkeää, kuinka poliittisesta yhteisöstä on kyse. Sanonnat ”lähteä politiikkaan” tai ”jättää politiikka” kertovat, milloin henkilö toimii politiikan ytimessä.

Politiikan tekemisen paikat ovat yksi tapa määritellä, mikä on politiikkaa. Toinen määritelmä on, että politiikka on jatkuvaa neuvottelua ja erimielisyyksien sopimista. Politiikan ansiosta erimielisyydet saadaan yleensä ratkaistua rauhanomaisesti. Politiikassa päätetään asioista, joihin vain harvoin on yhtä oikeaa ratkaisua.

Demokratioissa kansalaisilla on mahdollisuus osallistua politiikkaan, ja siksi politiikan tuottamat ratkaisut ovat laajasti hyväksyttyjä. Eri mieltä olevat kansalaiset voivat hakea politiikan kautta muutosta asioiden nykytilaan. Politiikka on loputon prosessi, koska ihmiset tahtovat eri asioita ja koska valta sekä varallisuus ovat aina jakautuneet joitakin ihmisryhmiä suosivasti.

Politiikan piirissä muun muassa säädetään lait, jaetaan julkiset varat ja asetetaan verot sekä päätetään yhteisen omaisuuden käytöstä, eläkkeistä ja lukuisista tuista.

Politiikassa täytyy myös päättää, kuinka resurssit jaetaan nyt elävien ja tulevien sukupolvien kesken. Siksi demokratioissakaan kaikki ne ihmiset, joihin poliittiset päätökset vaikuttavat, eivät voi itse osallistua päätöksentekoon. Politiikassa tärkeä kysymys on, onko vallankäyttö oikein perusteltua ja reilua.

Politiikka voidaan määritellä myös siten, että kyseessä on vallankäyttö. Silloin politiikka ei rajoitu vain valtiovaltaan ja politiikan ydinpaikkoihin, vaan kenen tahansa arkisilla teoilla on poliittisia merkityksiä.

Politiikka on silloin vallankäytön jatkumo, jossa tekoihin liittyy enemmän tai vähemmän politiikkaa. Esimerkiksi kansalaisaloitteiden allekirjoittaminen, kuuluminen yhteiskunnallisesti vaikuttaviin yhdistyksiin tai mielipiteiden esittäminen netissä ovat poliittisia tekoja. Myös kuluttajan ostoksiin liittyy poliittisia valintoja, esimerkiksi syökö hän eläimiä tai ostaako tuotteita, jotka valmistaneilla työläisillä on surkeat olot.

Tarkkaa rajaa julkisen vallankäytön ja yksityisasian välille ei voida tehdä. Mistä tahansa asiasta voi tulla politiikkaa, jos siitä tehdään poliittinen kysymys. Toisaalta vallankäyttöä ei aina mielletä politiikaksi, jos tilanteeseen on totuttu. Esimerkiksi 1900-luvulla eläinten syömistä ei pidetty poliittisena valintana, mutta samaan aikaan politiikassa tehtiin päätöksiä maataloustuista, jotka ohjasivat ihmisiä syömään eläimiä.

Asioiden tuominen politiikkaan edellyttää selvästi poliittisia tekoja, kuten puheita parlamentissa tai kampanjoita mielipiteiden muuttamiseksi. Politiikka on ihmisten välisten valtasuhteiden järjestelmällistä muokkaamista. Siksi politiikassa on aina useita ihmisiä, eikä politiikkaa voi tehdä täysin yksinään.

Kimmo Makkonen on väitöskirjatutkija, Turun yliopistossa, valtio-opin oppiaineessa.

Artikkelin pääkuva: Joanna Kosinska/Unsplash.

Julkaisu Kysy politiikasta: Mitä politiikka on? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sanna Marinin (sd.) johtama hallitus (2019–2023) on joutunut yhden hallituskauden aikana tekemisiin suurempien ongelmien kanssa kuin yksikään toinen Suomen hallitus toisen maailmansodan jälkeen. Ensin tuli koronaviruspandemia, sitten Ukrainan sota, joka johti puolustusliitto Naton jäsenyyden hakemiseen – ja lopulta sodan välillisesti aiheuttama energiakriisi. 

Kaikissa on tarvittu nopeita toimenpiteitä, mukaan lukien lainsäädäntö. Samalla olisi pitänyt noudattaa hyvän lainvalmistelun periaatteita, mihin ei syystä tai toisesta aina pystytty. 

Kun Marinin hallitus nimitettiin joulukuussa 2019, tuleviin kriiseihin ei vielä osattu varautua. Hallitusohjelma siirtyi paljolti sellaisenaan edelliseltä pääministeriltä Antti Rinteeltä (sd.). 

Kaikissa on tarvittu nopeita toimenpiteitä, mukaan lukien lainsäädäntö. Samalla olisi pitänyt noudattaa hyvän lainvalmistelun periaatteita, mihin ei syystä tai toisesta aina pystytty. 

Hallitusta kehuttiin sen alkuvaiheessa ihmisoikeusystävällisyydestä esimerkiksi ihmisoikeusjärjestö Amnestyn asiantuntijan Niina Laajapuron toimesta. Laajapuro viittasi muun muassa siihen, että hallitus aikoi puuttua naisiin kohdistuvaan väkivaltaan, ja raiskauksen määritelmä oli tarkoitus ankkuroida suostumukseen perustuvaksi. 

Helmikuussa 2023 eduskunnassa hyväksytty translain uudistaminen siten, että sukupuolen oikeudellinen vahvistaminen ei enää perustu lääketieteelliseen arvioon eikä edellytä lisääntymiskyvyttömyyttä, sisältyi myös hallitusohjelmaan, samoin kuin hallituksen syksyllä 2022 riitauttanut saamelaiskäräjälain uudistus. 

Tässä artikkelissa tarkastellaan Marinin hallituksen hallitusohjelmaa politiikan teon välineenä hallituskauden lähestyessä loppuaan. Joskus on ollut epäselvää, kumpi määrittää enemmän lakien sisältöä: perustuslaki vai hallitusohjelma. Tähän annettava vastaus vaikuttaa myös siihen, onko väliä, millaisia arvoja edustavia puolueita hallituksessa on.

Hallitusohjelma politiikan teon välineenä

Marinin hallituksen ohjelma oli tyypiltään strateginen hallitusohjelma, kuten myös luonnehdittiin edeltäneen Juha Sipilän (kesk.) hallituksen (2015–2019) ohjelmaa. Strategisella hallitusohjelmalla tarkoitetaan sitä, että hallitusohjelmaan sisällytetään paitsi vaalikauden neljän vuoden tavoitteet, myös tavoitteet seuraavalle kymmenelle vuodelle. Tavoitteiden määrä rajataan tarkoin ja niiden toteutumista seurataan tarkoin. 

Näiden kahden hallitusohjelman välillä on kuitenkin se merkittävä ero, että Sipilän hallitusohjelma ”Ratkaisujen Suomi” oli sivumäärältään lyhyt, ja siinä vain todettiin Suomen keskeiset ongelmat, jotka hallitus aikoi ratkaista. Marinin hallituksen hallitusohjelma ”Osallistuva ja osaava Suomi” on sen sijaan hyvin laaja, ja sen lähtökohtana on, että monia asioita ensin selvitetään, ja niihin etsitään vasta sitten ratkaisuja. 

Marinin hallituksen hallitusohjelmassa luvataan uudistaa poliittista kulttuuria ja päätöksentekoa sekä korostetaan ministerityöryhmien merkitystä. Lainvalmistelussa luvattiin käyttää myös komiteoita hallitusohjelman toteutumista edistäviin hankkeisiin. Yli vaalikausien työskentelevät komiteat vastaisivat suurten rakenne- ja muiden uudistusten valmistelusta. 

Hallitusohjelman mukaan Marinin hallituksella olisi myös säännöllisesti yhteisiä iltakouluja, joissa tuetaan hallituksen päätavoitteiden toteutumista. 

Marinin hallituksen hallitusohjelma ”Osallistuva ja osaava Suomi” on hyvin laaja, ja sen lähtökohtana on, että monia asioita ensin selvitetään, ja niihin etsitään vasta sitten ratkaisuja. 

Kun koronaviruspandemia iski Suomeen maaliskuussa 2020, hallituksen ei ollut mahdollista edetä aiempien suunnitelmien mukaisesti, vaan täytyi toimia nopeasti tilanteen muuttuessa alati. Helmikuussa 2020 julkaistu vaalikauden 2019–2023 lainsäädäntösuunnitelma ei ollut enää kaikilta osin ajantasainen.  Vuoden 2021 helmikuussa julkaistiin uusi tarkistettu suunnitelma vaalikauden 2019–2023 keskeisistä lainsäädäntöhankkeista, ja uudelleen syksyllä 2022.

Kun yhdestä ongelmasta oli pääosin päästy eroon, hallitus kohtasi aina uusia ongelmia. Koronakriisiin, saati Venäjän hyökkäykseen Ukrainaan ja sitä seuranneeseen pikaiseen puolustusliitto Naton jäsenyyden hakuprosessiin tai energiakriisiin ei hallitusohjelmassa ollut osattu varautua. 

Myös hallitusohjelmaan tehdyt suunnitelmat tuottivat toisinaan ennakoimattomuutta: riitaisana yllätyksenä näytti monille tulevan myös niin kutsuttu EU:n ennallistamisasetus. Sen sijaan saamelaisten oikeuksia koskeva kiista oli odotettavissa – olihan sitä epäonnistuneesti yritetty ratkaista 1950-luvulta alkaen. Uudistusta käsiteltiin yhtäaikaisesti monien muiden vaikeiden asioiden kanssa, ja se raukeaa, jos asiaa ei ehditellä käsitellä eduskunnassa ennen vaaleja.

Hallitusohjelmat ja lainvalmistelu Suomen perustuslaissa

Hallitusohjelma tai lainvalmistelu ovat asioita, joita ei juurikaan säännellä perustuslailla, vaan kyse on käytännössä aikaa myöten muodostuneista tavoista. Niillä on kuitenkin selvä yhteys valtiosäännön perusperiaatteisiin. Valtiosäännön lähtökohtana oli alun perin olettamus siitä, että hallitus nauttii eduskunnan luottamusta, kunnes ”vastakohta nimenomaan ilmaistaan”, kuten K.J. Ståhlberg asian esitti vuonna 1927 julkaisemassaan kirjassa Parlamentarismi Suomen valtiosäännössä. 

Kun eduskunnan asemaa vahvistettiin 1990-luvun alussa, hallitusmuotoon lisättiin pykälä, jonka mukaan valtioneuvoston tuli antaa viivytyksettä ohjelmansa tiedonantona eduskunnalle. Näin eduskunnalla on mahdollisuus hallitusten vaihdosten yhteydessä paitsi päättää pääministerin henkilöstä, myös keskustella valtioneuvoston toimintaa koskevista sisällöllisistä kysymyksistä. Tiedonanto voi johtaa hallituksen nauttiman luottamuksen mittaamiseen, jos sellaista esitetään. Vastaava säännös otettiin myös vuoden 2000 perustuslakiin (62 §). 

Vielä heti toisen maailmansodan jälkeen hallitusohjelman merkitys oli vähäinen. Tilanne muuttui nopeasti 1960-luvun jälkipuoliskolta alkaen. Silloin hallitusohjelmista tuli yksityiskohtaisia, kaikkia yhteiskuntapolitiikan lohkoja käsitteleviä toimintasuunnitelmia, kuten Tapio ja Briitta Koskiaho ovat vuonna 1973 ilmestyneessä kirjassa Suomen hallitukset ja hallitusohjelmat 1945–1973 osoittaneet. Vuosituhannen vaihteessa oltiin tilanteessa, jossa hallitusohjelma määritti käytännössä täysin sen, mistä asioista voitiin säätää lakeja. 

Hallitusohjelmasta poikkeaminen oli vaikeaa. Matti Vanhasen (kesk.) kumpikin hallitus (2003–2010) kuuluu vielä sitovien hallitusohjelmien kauteen. Vanhasen, ja etenkin Jyrki Kataisen (kok.) hallituksen kaudella (2011–2014) tulivat esille yksityiskohtaisen hallitusohjelman asettamat rajoitteet, esimerkiksi hedelmöityshoitolakia ja tasa-arvoista avioliittolakia koskien, kun lainvalmistelussa tarvittua liikkumavaraa ei hallitusohjelmassa annettu.

Eduskunnan hyväksyttyä hallituksen lainsäädäntösuunnitelman hallituksen tulee huolehtia sen toteuttamiseksi tarvittavasta lainvalmistelusta, jolta edellytetään ”hyvän lainvalmistelun periaatteiden” noudattamista, millä tarkoitetaan etenkin hyvää tietopohjaa ja sidosryhmien kuulemista. 

Marinin hallituskaudella koronapandemia johti niin ikään lukuisiin perustuslakivaliokunnan huomautuksiin poikkeustoimista, mutta vain harvoin sen kanta muodostui esteeksi lain säätämiselle tai asetuksen hyväksymiselle. Lainvalmistelua kuitenkin arvosteltiin ankarasti monen lain kohdalla. 

Marinin hallituksen tehtävänä oli myös lainvalmistelun kehittäminen, ja oikeusvaltion tavoitteena hallitusohjelman mukaan oli ”toimiva demokratia sekä laadukas lainsäädäntö, joka edistää perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista”. Tämä edellyttää lainvalmistelijoiden perus- ja ihmisoikeusosaamisen vahvistamista johdonmukaisesti. Sitä varten oikeusministeriössä laadittiin perus- ja ihmisoikeusvaikutusten arvioinnin opas. 

Hallitus voi valita omat toimintatapansa varsin vapaasti, mutta se on kuitenkin sidottu perus- ja ihmisoikeussäännöksiin ohjelmaansa laatiessaan ja toteuttaessaan, mikä tulee jo perustuslain 22 §:stä. Tästä esimerkkinä käynee Sipilän hallituksen sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistus, johon perustuslakivaliokuntakin joutui ottamaan kantaa lukuisia kertoja. Se ei kuitenkaan estänyt uudistuksen läpivientiä, vaan uudistuksen viimeistelyltä loppui tuolloin yksinkertaisesti aika kesken.

Marinin hallituskaudella koronapandemia johti niin ikään lukuisiin perustuslakivaliokunnan huomautuksiin poikkeustoimista, mutta vain harvoin sen kanta muodostui esteeksi lain säätämiselle tai asetuksen hyväksymiselle. Lainvalmistelua kuitenkin arvosteltiin ankarasti monen lain kohdalla. 

Maaliskuu 2020 käännekohtana hallitusohjelman toteuttamisessa

Maailman terveysjärjestö WHO:n julistettua COVID-19:n maailmanlaajuiseksi pandemiaksi, Suomessakin ryhdyttiin valmistelemaan rajoitustoimia viruksen leviämisen hidastamiseksi ja yhteiskunnan toimintakyvyn säilyttämiseksi. Asiat pyrittiin hoitamaan hallituksessa kollektiivisesti tai ainakin hallituspuolueiden puheenjohtajaviisikon päätöksellä, mikä ei aina tarkoittanut valtioneuvoston virallista istuntoa. 

Tämän pohjalta laadittiin esimerkiksi yli 70-vuotiaita koskevia suosituksia, jotka merkitsivät pitkälle meneviä perusoikeuksien rajoituksia. Myöhemmin laillisuusvalvojat kritisoivat sitä, että perusoikeuksien rajoituksia tehtiin usein perustuslain vastaisesti suosituksilla tai muilla oikeudellisesti sitomattomilla määräyksillä. Etenkin eduskunnan oikeusasiamies arvosteli tällaista vallankäyttöä ankarasti.   

Myöhemmin laillisuusvalvojat kritisoivat sitä, että perusoikeuksien rajoituksia tehtiin usein perustuslain vastaisesti suosituksilla tai muilla oikeudellisesti sitomattomilla määräyksillä. Etenkin eduskunnan oikeusasiamies arvosteli tällaista vallankäyttöä ankarasti.   

Laillisuusvalvojat korostivat, että etenkin poikkeusolosuhteissa päätöksenteon avoimuus ja perustuslainmukaisuus ovat tärkeitä. Koronapandemian aikana lainvalmistelussa toisinaan poikettiin normaaliaikoina noudatettavista menettelyistä. Esimerkiksi kuulemiset saatettiin jättää joissakin asioissa kokonaan väliin asian kiireellisyyden vuoksi.

Oikeuskansleri korosti, että lausuntomenettely ja muu kuuleminen säädösvalmistelussa toteuttavat perustuslaissa säädettyä yksilön oikeutta osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnan ja elinympäristönsä tilaan kehittämiseen ja julkiselle vallalle asetettua tehtävää edistää yksilön mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan sekä vaikuttaa häntä itseään koskevaan päätöksentekoon.

Pandemian jälkiselvittelyissä on kysytty, pitäisikö lainsäädännössä pyrkiä ennakoimaan poikkeustilanteita ja luoda niitä varten lainvalmistelun prosessi, jossa voitaisiin jättää väliin joitakin prosessin osia, esimerkiksiluopua lähetekeskustelusta tai käsitellä laki täysistunnossa yhdessä käsittelyssä. Yhtäältä oikeusturvasta ei saa poiketa kiireeseen vetoamalla, mutta toisaalta muodollisuuksia täytyy perustella muunkin kuin perinteiden varaan. 

Lainvalmistelun prosessien uudistus vaatisi perustuslain tai ainakin eduskunnan työjärjestyksen muuttamista, ja onkin kiistanalainen asia. Sen toteuttaminen olisi myös vaikeaa, koska yhtäältä on olemassa riski, että kaikki poikkeustoimet pyritään torjumaan samaistamalla ne demokratian vastaisuuden kanssa. Toisaalta autoritääriset toimet saatetaan nähdä välttämättömänä osana hallinnon toimintaa poikkeustoimissa.

Muita keskeisiä lainsäädäntöuudistuksia

Koronapandemiaa koskevat päätökset eivät aiheuttaneet hallituskriisejä, eikä hallitus-oppositio-vastakkaisasettelua juurikaan esiintynyt. Monen muun Marinin hallituksen hallitusohjelmaan kirjatun hankkeen osalta tilanne oli kuitenkin toinen kauden 2022-2023 lopussa. 

Hallitusohjelma asetti esimerkiksi tavoitteeksi, että luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen pysähtyy Suomessa. Suomi on sitoutunut EU:n biodiversiteettistrategiaan, jonka tavoitteena on suojella 30 prosenttia EU:n maa- ja merialueista. Siitä huolimatta niin sanotun ennallistamisasetuksen käsittely kiinnittyi vanhoihin oikeudellisiin ja poliittisiin kiistoihin paitsi hallituksen sisällä myös opposition välikysymyksen muodossa. 

Toisin kuin esimerkiksi saamelaiskäräjälain uudistus, Nato-jäsenyyden käsittely ei katkea vaaleihin, vaan asian käsittelyä voidaan jatkaa perustuslain 49 §:n perusteella myös vaalien jälkeen.

Kuten mainittua, Suomen Nato-jäsenyys ei ollut Marinin hallituksen agendalla, mutta Venäjän hyökättyä Ukrainaan Suomi päätyi jättämään jäsenhakemuksen ilman aiemmin oletettua edeltävää kansanäänestystä. Tästä huolimatta Nato-jäsenyys ei ole poliittisesti kiistanalainen asia. 

Toisin kuin esimerkiksi saamelaiskäräjälain uudistus, Nato-jäsenyyden käsittely ei katkea vaaleihin, vaan asian käsittelyä voidaan jatkaa perustuslain 49 §:n perusteella myös vaalien jälkeen. Pääsäännön mukaan eduskuntavaalit katkaisevat asioiden käsittelyn valtiopäivillä, mutta eduskunnassa vireillä olevan kansainvälisen asian käsittelyä voidaan jatkaa myös vaalien jälkeen pidettävillä valtiopäivillä.

Seuraavan hallituksen ohjelmaa valmistellaan jo

Seuraavan hallituksen ohjelmaan vaikuttaminen etujärjestöjen toimesta oli käynnissä jo kesällä 2022, ja se kiihtyy vaalien lähestyessä. Etujärjestöjen ohella esimerkiksi Helsingin yliopisto on julkistanut hallitusohjelmatavoitteensa. Myös esimerkiksi eutanasian eli armokuoleman laillistamisesta halutaan maininta hallitusohjelmaan.

Nyt kun puhutaan julkisen sektorin menovähennysten puitteissa sosiaaliturvan leikkauksista seuraavassa hallitusohjelmassa, on syytä palauttaa mieliin politiikan ja oikeuden välisestä suhteesta perusoikeusuudistuksen voimaantulon aikaan käyty keskustelu. Valtiosääntöoikeuden näkökulmasta katsottuna mistään yleisestä sosiaaliturvan heikennyskiellosta ei kuitenkaan voida puhua. 

Maailmantalouden ennustamattomuus puhuu sen puolesta, että enää ei ole mahdollista turvautua tarkkaan hallitusohjelmaan, josta ei juuri voitaisi poiketa. Hallitusohjelma laaditaan neljäksi vuodeksi, mikä on niin pitkä aika, että sen aikana ehtii lähes aina tapahtua jotain ennakoimatonta. 

Kaikista ongelmista ja yllätyksistä huolimatta Marinin hallitus on toteuttanut ison osan hallitusohjelmansa lupauksista. Johtopäätös on, että hallitusohjelmaa on lopulta pidettävä enemmän poliittisena kuin oikeudellisena asiakirjana.

Jos on luottoa hallituskumppaneihin, voidaan tyytyä yleisluontoiseen tekstiin, mutta jos hallituskumppaneiden välit ovat epäluuloiset, hallitusohjelmasta kannattaa kirjoittaa mahdollisimman tarkka. Näin on pitkään ajateltu, mutta sääntö ei ehkä enää päde. 

Vaikuttaa siltä, että hallitusohjelman sisältöä ei enää pidetä niin ratkaisevana muutoin kuin hallitusneuvotteluissa ja heti sen jälkeen perustuslain 62 §:n mukaisessa menettelyssä täysistunnossa.  Sen jälkeen vuosittaiset lainsäädäntöohjelmat ja jokaisen uudistuksen kohdalla erikseen hallituspuolueiden kesken käytävät keskustelut ratkaisevat, mihin uudistuksiin ryhdytään.

Toisinaan uudistuksiin tarvitaan myös opposition tukea. Kaikista ongelmista ja yllätyksistä huolimatta Marinin hallitus on toteuttanut ison osan hallitusohjelmansa lupauksista. Johtopäätös on, että hallitusohjelmaa on lopulta pidettävä enemmän poliittisena kuin oikeudellisena asiakirjana.

Liisa Nieminen, OTT, VTM, on valtiosääntöoikeuden dosentti ja vanhempi yliopistonlehtori Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

Artikkeli on osa Haasteita monikriisisestä hallituksesta -juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: Tingey Injury Law Firm/Unsplash

Julkaisu Lainvalmistelu monikriisisen hallituskauden aikana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

“Intiaanit kutsuvat näitä sameita jokia Yawar mayuiksi, koska ne paljastavat auringon valossa loiston, joka muistuttaa verta. He kutsuvat Yawar mayuksi myös sotatanssien väkivaltaista aikaa, hetkeä, jolloin tanssijat taistelevat.”

Näin kuvaa Perun yhteiskunnallisia jännitteitä perulainen antropologi ja kirjailija José María Arguedas vuonna 1958 julkaistussa romaanissaan Syvät joet. 

Havainto yli kuudenkymmenen vuoden takaa on muuttunut Perun päivittäiseksi uutisvirraksi. Viime joulukuun 7. päivänä alkaneet tapahtumat sytyttivät Perussa verisen kansannousun.

Väkivallan kierre lähti liikkeelle, kun Perun entinen presidentti Pedro Castillo ilmoitti hajottavansa kongressin. Kongressi kieltäytyi hajoamasta ja erotti puolestaan presidentin. Entistä presidenttiä odottaa nyt syyte vallankaappausyrityksestä.

Perun poliittisen kriisin ymmärtämiseksi on seurattava Arguedaksen jalanjälkiä. Hänen elämäntyönsä keskittyi tarkastelemaan sitä, miten Perun eri etniset ryhmät joutuvat sovittelemaan yhteiseloaan samalla maaperällä. 

Kiehumispisteessä

Tämän päivän konfliktissa on kyse vuosikymmeniä ammottaneesta eriarvoisuudesta pääkaupunkiseudun Liman keskusvallan ja vuoristoalueiden eli Andien unohdettujen hallintoalueiden välillä. 

Perun Etelä-Andeilta maanlaajuisiksi levinneissä protesteissa vaaditaan väliaikaiseksi presidentiksi nousseen Dina Boluarten eroa, vaalien aikaistamista sekä äänestystä uudesta perustuslaista. Osa vaatii myös ex-presidentti Castillon vapauttamista.

Heikosta hallinnosta ja korruptiosyytöksistä huolimatta Perun vuoristoalueilla ihmiset tuntevat voimakasta yhteyttä ex-presidentti Castilloon. Hänen vaatimaton taustansa vuoristoseudun peruskoulun opettajana toi vuoden 2021 presidentinvaaleissa voitokkaan äänisaaliin etenkin Andien maaseuduilta.

Perun Etelä-Andeilta maanlaajuisiksi levinneissä protesteissa vaaditaan väliaikaiseksi presidentiksi nousseen Dina Boluarten eroa, vaalien aikaistamista sekä äänestystä uudesta perustuslaista.

Moni tukee Castilloa kongressin hajottamisyrityksestä huolimatta. Castillon vangitseminen ja kongressin päätös olla aikaistamatta vaaleja vuodelle 2023 oli viimeinen pisara, joka sai lasin vuotamaan yli.

Etelä-Perun suurimmissa kaupungeissa ihmiset lähtivät kaduille. Boluarte ja kongressi ohittivat mielenosoittajien vaatimukset järjettöminä, mikä löi bensaa liekkeihin. 

Mielenosoittajat lisäsivät painetta sulkemalla teitä ja valloittamalla strategisia rakennuksia kuten Cuscon ja Punon kaupunkien lentokentät. Boluarten hallinto vastasi väkivallalla.

Kuolettavat protestit

Tammikuun 31. päivään mennessä mielenosoituksissa on kuollut Perun ihmisoikeusasiamiehen raportin mukaan 58 ihmistä. Heidän joukossaan on 47 protesteissa ja 10 tiesuluissa menehtynyttä siviiliä sekä yksi poliisi. 

Kymmenet kuolleet eivät ole saaneet Boluartea taipumaan mielenosoittajien edessä. Cuscossa armeija ampui heitä tankeilla. Boluarte tai kongressi eivät ole kyseenalaistaneet poliisin ja armeijan kovia otteita, ja Boluarte kutsuu mielenosoittajia “vähemmistöksi, jotka vuodattavat isänmaan verta”.

Kongressin edustajat ovat syyttäneet levottomuuksista myös Bolivian ex-presidentti Evo Moralesia, laitonta kaivostoimintaa pyörittäviä rikollisia ja terroristijoukkoja. Viimeksi mainittu viittaa Perun 1980–90-luvuilla käytyyn veriseen sisällissotaan valtion ja kommunistisen, tarkemmin maolaisen sissijärjestö Loistavan Polun välillä.

Mielenosoituksissa menehtyneistä suurin osa on kuitenkin 15–25-vuotiaita nuoria, joilla ei ole kosketusta sisällissotaan.

Mielenosoituksissa menehtyneistä suurin osa on kuitenkin 15–25-vuotiaita nuoria, joilla ei ole kosketusta sisällissotaan. Moni heistä on kotoisin Etelä-Perun köyhistä maaseutukylistä. Joukossa oli myös koulumatkalla olleita lapsia, haavoittuneita auttamaan saapunut lääkäri sekä satunnaisia ohikulkijoita.

Amerikan ihmisoikeuskomissio on tuominnut Perun poliisivoimien ja armeijan väkivallan sekä mielenosoittajien leimaamisen etnisten piirteiden mukaan.

Tammikuun lopussa poliisi myös tunkeutui Liman San Marcosin yliopistokampukselle. Syyksi sanottiin kampuksella majoittuneiden Etelä-Perusta saapuneiden mielenosoittajien pidätys. Poliisi hajotti yliopiston rakennuksia ja pidätti lähes 200 henkilöä, joiden joukossa oli myös opiskelijoita.

Yliopistoyhteisöt eri puolilta maailmaa tuomitsivat teon yliopistojen autonomian loukkauksena.

Syvälle juurtunut rasismi

Valtion ylimitoitettu väkivalta protesteissa heijastaa Perun kahtiajakoa ja syvällä istuvaa rasismia. Sen juuret ulottuvat pitkälle maan historiaan, jossa Andien asukkaat on nähty toisarvoisina kansalaisina. 

Perun hierarkkisessa siirtomaajärjestyksessä huipulla olivat eurooppalaisten jälkeläiset ja alimpana alkuperäisväestöt ja afroperulaiset. Mestitsit eli espanjalaisten ja Perun alkuperäiskansojen jälkeläiset sijoittuivat keskivaiheille. 

Itsenäistymisen jälkeen mestismistä tuli maan kansallisidentiteetti. Eliitti niin Limassa kuin Etelä-Perussa ei voinut enää peittää tummempaa ihoaan. 

Alkuperäiskansojen kokeman syrjinnän vuoksi kaupunkeihin muuttoa seurasi mestitsi-identiteetin omaksuminen ja alkuperäiskansakielten vaihtaminen espanjaan.

Samanaikaisesti siirtomaaherrojen suurilla maatiloilla ennen työskennelleet Andien alkuperäiskansat siirtyivät matalan palkan töihin kaupunkeihin. Tämä vakiinnutti heidän asemansa luokkajärjestelmän alimmassa asteikossa. Entinen alkuperäiskansoja pilkkaava termi “intiaani” korvattiin puhekielessä sanalla “cholo”.

Alkuperäiskansojen kokeman syrjinnän vuoksi kaupunkeihin muuttoa seurasi mestitsi-identiteetin omaksuminen ja alkuperäiskansakielten vaihtaminen espanjaan. Erityisesti ketsuan kielen puhuminen Limassa on yhä pilkan aihe.

Unohdetut Andit

1900-luvun Perussa pääkaupunki Lima edusti nykyaikaista kehitystä ja Andien vuoristoalue takapajuisuutta. 

Noista ajoista lähtien valtio on loistanut Andien alueella poissaolollaan. Koulutus ja terveydenhuolto on heikkoa etenkin syrjäisissä vuoristokylissä. 

Andien asukkaat eri puolella Perua kertovat usein saman tarinan: poliitikot tulevat näyttäytymään vaalien alla alkuperäiskansojen perinneasuihin pukeutuneena ja lahjoittavat riisipusseja. Kun vaalit ovat ohi, heitä ei näy enää missään.

Perun valtiolle Andit palvelevat lähinnä kaivosteollisuuden tarpeita. Jo siirtomaa-ajalla inkojen omavaraiskaivokset valjastettiin kolonialistisen kauppajärjestelmän tarpeisiin. Näiltä ajoilta periytyvät mineraalikaivokset ovat nyt Perun talouden vetonaula. Maan viennistä yli 60 prosenttia muodostuu kaivannaisista, kuten hopeasta, kuparista ja kullasta. 

Paikallisia kuunnellaan harvoin kaivoshankkeissa. Siksi protestit ovat usein ainoa keino penätä oikeuksia valtion ja kaivosteollisuuden edessä. 

Lähes puolet Perun kaivoksista sijaitsee Andeilla alkuperäiskansojen ja pienviljelijöiden mailla. Kaivannaistuloista heille ei kuitenkaan jää käteen juuri mitään. Ne Andien maakunnat, joissa kaivosteollisuutta on eniten, kuuluvat Perun köyhimpiin. Paikallisten kontolle jäävät lähinnä saastuneet maat ja vesistöt.

Uusi kaivosbuumi alkoi Perussa 2000-luvulla. Siitä lähtien kaivosten haitalliset ympäristövaikutukset ovat aiheuttaneet lukuisia konflikteja Andien maaseuduilla. Paikallisia kuunnellaan harvoin kaivoshankkeissa. Siksi protestit ovat usein ainoa keino penätä oikeuksia valtion ja kaivosteollisuuden edessä. 

Castillo – unohdetun kansan ääni?

Kaivoskonfliktit kuvastavat Andien kansojen heikkoa poliittista edustusta Perun yhteiskunnassa. Siksi Castillon nousu presidentiksi heinäkuussa 2021 oli merkittävä hetki monille vuoristoseudun asukkaille.

Pohjois-Andien Cajamarcan maaseudulta tuleva Castillo oli maan historian ensimmäinen demokraattisesti valittu presidentti, jolla ei ollut kytköksiä Liman poliittiseen eliittiin tai armeijaan.

Castillon puolue Perú Libre edustaa vasenta laitaa ja on arvoiltaan konservatiivinen. Puolue ajaa vahvempaa valtion roolia esimerkiksi kaivosteollisuudessa, mutta korostaa perinteisiä perhearvoja ja sukupuolikäsityksiä. Tämä vetosi Andeilla, jossa katolinen kirkko on ollut valtion puutteen vuoksi vahvassa asemassa.

Castillon nousu presidentiksi heinäkuussa 2021 oli merkittävä hetki monille vuoristoseudun asukkaille.

Castillon valinta osui myös ajankohtaan, jolloin pandemian runtelemassa maassa tarvittiin sosiaalisia ja taloudellisia ohjelmia. Perussa kuolleisuus koronavirustautiin oli asukasta kohti maailman suurinta. 

Castillo oli myös monelle ainoa vaihtoehto presidenttivaalien toisella kierroksella oikeistodynastiaa edustavalle Keiko Fujimorille. Keikon isä, Alberto Fujimori johti maata autoritaarisesti kymmenen vuoden ajan. 

Toisin kuin Castillo, Fujimori sai armeijan tuen 1990-luvun vallankaappauksessaan, jolloin Perun nykyinen uusliberaali perustuslaki luotiin. Muun muassa Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n ja Maailmanpankin tukemat rakenteelliset uudistukset yksityistivät julkisia palveluja, kuten terveys- ja koulutuslaitoksen. 

Fujimorien perintö näkyy edelleen oikeistojohteisessa kongressissa. Asetelma on vaikeuttanut neuvotteluita tämän päivän protestoijien ja maan poliittisen johdon välillä. 

Demokratian romahdus 

Fujimorin aikakausi ravisteli Perun puoluejärjestelmää ja syvensi poliittista kahtiajakoa. Pääkaupungin eliitin ja maan talouskasvun hedelmien korjuussa ulkopuolelle jääneiden provinssien väliset jännitteet kasvoivat 2000-luvulla.

Viime vuosikymmeninä jännitteet ovat hiertäneet maan demokratiaa kongressin ja presidentin vallan kilpajuoksuna sekä poliittisina skandaaleina. 

Kuuden vuoden aikana Perua on johtanut kuusi eri presidenttiä.  Vuonna 2016 paljastui Perun kärkipoliitikkojen korruptiovyyhti – he olivat saaneet mittavia lahjuksia brasilialaiselta rakennusyhtiöltä Odebrechtiltä. Mukana olivat lähes kaikki maata viime vuosikymmeninä hallinneet presidentit.

Amerikkojen barometrin mukaan vuonna 2021 perulaisten usko demokratiaan oli Latinalaisen Amerikan alhaisinta, heti Haitin jälkeen.  

Vuonna 2020 Perun kongressin 130 jäsenestä 68 syytettiin erilaisista rikoksista virka-aseman väärinkäytöstä henkirikoksiin. Castillon aikana toistakymmentä kongressinjäsentä tutkittiin korruptiosta. Myös Castillo itse sai alle kahdessa vuodessa kahdeksan syytettä rikosepäilyistä kuten lahjusten vastaanottamisesta ja osallisuudesta rikosliigaan. Hän on neljäs vankilaan tuomittu perulainen presidentti viimeisen 30 vuoden aikana. 

Perun kansa on kypsynyt poliitikkojen valtasirkukseen. Amerikkojen barometrin mukaan vuonna 2021 perulaisten usko demokratiaan oli Latinalaisen Amerikan alhaisinta, heti Haitin jälkeen.  

Syksyllä 2020 Liman kadut täyttyivät demokratiaa puolustavista mielenosoituksista, kun kongressi erotti silloisen presidentin Martin Vizcarran “moraalisen kyvyttömyyden” vuoksi. Samaa perustuslaillista kohtaa sovellettiin myös Castillon viraltapanoon. Nykyistä perustuslakia pidetään siksi demokratialle ongelmallisena. 

Perun uusi suunta?

Castillo ajoi hallituskautensa aikana plurinationaalista eli eri alkuperäiskansojen poliittisia järjestelmiä tunnustavaa perustuslakia. Se sisälsi muun muassa “Äiti maan” oikeudet ja ihmisen ja luonnon keskinäistä riippuvuutta painottavan Buen Vivir-, eli hyvän elämän filosofian.

Toisin kuin naapurivaltio Chilessä, uusi perustuslaki ei kuitenkaan saanut tuulta siipiensä alle. Kongressin hajottamisyrityksessään Castillo käytti perustuslakia uudistavan perustuslakikokouksen asettamista yhtenä perusteenaan.

Tämän hetken sekasortoisessa tunnelmassa poliittisia uudistuksia on tuskin odotettavissa. Seuraava askel on hallinnollisen järjestyksen palauttaminen. Ainut tie siihen on uusien vaalien järjestäminen. 

Helmikuun alussakongressi hylkäsi toistamiseen Boluarten esityksen aikaistaa vaalit joulukuulle 2023. Näillä näkymin vaalit järjestetään huhtikuussa 2024 – ellei Boluarte itse eroa sitä ennen, jolloin vaalit olisi järjestettävä välittömästi.

Perun kahtiajakoa syventänyt konflikti petaa alustaa myös ääripäiden ja autoritäärisyyden nousulle. 

Kansan paine Boluarten eroamiseen on suuri. Nopeasti kyhättyjen vaalien vaarana on kuitenkin, ettei varteenotettavien ehdokkaiden valmistautumiselle jää aikaa.

Perun kahtiajakoa syventänyt konflikti petaa alustaa myös ääripäiden ja autoritäärisyyden nousulle. Tätä ovat enteilleet Boluarten ja kongressin rautakouraotteet vastauksena mielenosoituksiin sekä Castillon vallankaappausyritys. 

Perun kulttuurien rikas kirjo nostetaan usein maan ylpeydeksi. Peru tarvitsee hallintoa, joka ei revi niitä erilleen, vaan lähentää. Mielenosoitukset ovat osoittaneet, ettei Andien ja Amazonin alueiden sivuuttamista voi jatkaa perulaisessa politiikassa. Unohdettu kansa ei enää suostu olemaan hiljaa. 

Anna Heikkinen on globaalin kehitystutkimuksen väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa keskittyy Perun Andien luonnonvarapolitiikkaan.

Jasmin Immonen on sosiaaliantropologian tohtori. Hänen tutkimuksensa käsitteli koulunkäyntiä, kaupungistumista ja kansalaisuutta Perussa.

Artikkelin pääkuva: Anna Heikkinen.

Julkaisu Perun näkymättömän kansan nousu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pääministeri Sanna Marinin (sd.) hallituksen kausi jää historiaan toistuneiden kriisien vuoksi. Koronatoimet ovat vaihtuneet yrityksiin löytää ratkaisuja nouseviin energian hintoihin, ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan on ajanut Suomen hakemaan puolustusliitto Naton jäsenyyttä. Politiikan pohjavirrasta on silti noussut muutakin, kuten ensimmäiset aluevaalit.

Vaalikauden lähestyessä loppuaan on syytä tehdä katsaus siihen, miten keväällä 2019 annetut vaalilupaukset ovat näkyneet politiikan sisällöissä. Koska kausi vielä jatkuu, olisi ennenaikaista pyrkiä toteamaan kaikki lupaukset joko toteutuneiksi tai toteutumattomiksi. Joitakin havaintoja keskeisistä asiakysymyksistä voi silti tehdä.

Vaalilupausten tutkimukseen on olemassa vakiintuneet menetelmänsä. Pidämme vaalilupauksena sellaista sitoumusta jonkin toimenpiteen suorittamiseen tai lopputuloksen saavuttamiseen, joka on kirjattu puolueen vaaliohjelmaan, ja jonka toteutuminen on selvästi todennettavissa. 

Kansainväliset vertailut osoittavat, että puolueet tapaavat pitää enemmistön vaalilupauksistaan hallitukseen päästessään – vastoin yleisiä mielikuvia. Vaaliohjelmiin sisältyvät kirjaukset ovat meilläkin usein tulleet osaksi hallitusohjelmaa ja näkyneet lopulta politiikan sisällöissä.

Tulokset viittaavat siihen, että myös Suomessa merkittävä osa hallituspuolueiden lupauksista voi toteutua.

Puolueet asettavat kampanjoissaan myös laveita tavoitteita, kuten asioiden ”parantamisen” tai ”korjaamisen”, joiden toteutuminen ei ole objektiivisesti arvioitavissa. Tällaisiin tavoitteisiin emme kiinnitä huomiota, koska niiden toteutuminen on pohjimmiltaan mielipidekysymys.

Politiikka-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa tultiin siihen lopputulokseen, että 2015–2019 istuneen Juha Sipilän (kesk.) hallituksen vaalilupauksista vähemmistö toteutui. Tähän vaikutti se, että perussuomalaisten laajaan ohjelmakokonaisuuteen sisältyneet lupaukset jäivät enimmäkseen toteutumatta. 

Puolueella ei ollut aiempaa hallituskokemusta, minkä lisäksi se hajosi vaalikaudella. Perussuomalaisten tilalle hallitukseen nousi paljon edeltäjäänsä pienempi Sininen tulevaisuus. Uuden puolueen ohjelmallisia tavoitteita pidettiin alusta alkaen epämääräisinä, eikä se saanut hallituskautensa jälkeen ainuttakaan kansanedustajanpaikkaa.

Keskustan ja kokoomuksen lupaamat asiat toteutuivat siten kuin kansainvälisten vertailujen valossa oli mahdollista odottaa: kuusi kymmenestä lupauksesta oli luokiteltavissa ainakin osittain toteutuneiksi. Tutkimus kohdistui vain yhteen vaalikauteen, mutta tulokset viittaavat siihen, että myös Suomessa merkittävä osa hallituspuolueiden lupauksista voi toteutua.

Hallituskriisistä kriisihallitukseen

Vuoden 2019 lopussa virkaan astunut pääministeri Marin julisti pian kautensa alettua Suomeen poikkeusolot koronaviruspandemian vuoksi. Alati muuttuneet koronatoimet leimasivat lähes kaikkia elämänaloja seuraavat kaksi vuotta.

Marinin pääministeriys oli seurausta luottamuskriisistä, joka johti Antti Rinteen (sd.) eroon pääministerin tehtävästä joulukuussa 2019. Luottamuspulan keskeinen tekijä oli Rinteen sekaantuminen Postin työriitaan. Seuraavana vuonna koettiin taas näyttävä ministerivaihdos, kun valtiovarainministeri Katri Kulmuni (kesk.) erosi niin sanotun viestintäkohun seurauksena ja hävisi keskustan puheenjohtajuuden nykyiselle valtiovarainministeri Annika Saarikolle.

Marinin hallitus jatkoi keväällä 2019 neuvotellulla hallitusohjelmalla ja puoluekokoonpanolla, joten vaalilupausten toteutumisessa Rinteen ja Marinin hallituksia on perusteltua tarkastella yhtenä jatkumona.

Kevättalvella 2022 korona väistyi pääotsikoista – osaksi pandemian helpotettua, mutta myös siksi, että Venäjä laajensi hyökkäystään Ukrainaan täysimittaiseksi sodaksi. Suomen ja Ruotsin sotilaallisen liittoutumattomuuden linja mullistui maiden haettua puolustusliitto Naton jäsenyyttä. Tämä aihe ei ollut aiemmin lainkaan hallituksen agendalla.

Ulkoisia muutoksia on ollut suhteellisen paljon, ja niihin vastaaminen on usein edellyttänyt vaalilupausten ulkopuolisten seikkojen nopeaa edistämistä.

Pandemiaa, sotaa ja Venäjälle asetettuja pakotteita seurasi energian ja elintarvikkeiden kallistuminen. Inflaatio oli jo kadonnut politiikan asialistalta, mutta äkkiä se oli korkeammalla kuin vuosikymmeniin. Oman lisänsä tilanteeseen on tuonut korkojen nousu, joka tuntuu asuntovelallisten kukkaroissa ja valtion velanhoitomenoissa. Ulkoisia muutoksia on ollut siis suhteellisen paljon, ja niihin vastaaminen on usein edellyttänyt vaalilupausten ulkopuolisten seikkojen nopeaa edistämistä.

Rinteen ja sittemmin Marinin luotsaamalta hallitukselta odotettiin edeltäjäänsä verrattuna suunnanmuutosta. Sipilän porvarillinen hallituskoalitio oli vetänyt oikeistolaista työvoimakustannusten alentamiseen ja valtiontalouden nopeaan tasapainottamiseen tähdännyttä talouslinjaa. Marinin hallituksen punavihreät puolueet ovat pyrkineet profiloitumaan pikemminkin sosiaaliturvan, työntekijöiden oikeuksien, tasa-arvon ja kansainvälisyyden edistäjinä.

Hallituskauden merkittäviin hankkeisiin ovat kuuluneet muun muassa sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän uudistus ja vaaleilla valittujen aluevaltuustojen perustaminen. Vaalikampanjoiden muita keskeisiä teemoja olivat työllisyys, perhevapaauudistus, koulutus, valtiontalous ja ilmastotoimet.

Yhteensä Marinin hallituksessa olevat puolueet tekivät satoja vaalilupauksia, joiden kokonaisanalyysi jää myöhemmän tutkimuksen tehtäväksi.

Mitä lupauksia voidaan havaita toteutuneiksi?

Marinin hallituksen ohjelmassa työllisyysaste nostetaan valtion tulopohjan tärkeimmäksi osaksi, joka pohjimmiltaan määrittää, mihin julkisella sektorilla on varaa. Vuoden 2019 vaaliohjelmien valossa työllisyysasteen nosto lukeutuikin vaalikauden keskeisiin tavoitteisiin. Työllisyysasteen 75 prosentin tavoite esiintyi laajasti vaaliohjelmissa, kuten keskustalla, oppositiopuolue kokoomuksella, RKP:lla ja vihreillä. SDP mainitsi sen pitkän aikavälin tavoitteena. Työllisyys on noussut kohti kyseistä tasoa, vaikka ei tuoreimpien lukujen valossa aivan siihen ylläkään.

Keskustalle tärkeästä maakuntamallista tai sittemmin toteutuneesta hyvinvointialuemallista puolueella ei ollut täsmällisiä ohjelmakirjauksia, ja uudet hyvinvointialueet muistuttavatkin monilta osin SDP:n ohjelman sote-kuntia. Yleisesti tärkeänä pidettiin, että sosiaali- ja terveydenhuollon eli sote-uudistus viimein toteutetaan.

Oppivelvollisuuden pidentäminen on hyvä esimerkki toteutuneesta vaalilupauksesta. Kyseinen lupaus ilmeni kaikkien hallituspuolueiden vaaliohjelmissa RKP:tä lukuun ottamatta, joskin RKP:kin lupasi toisen asteen maksuttomuutta.

Monet lupaukset eivät ole toteutuneet täysin, mutta askelia luvattuun suuntaan on otettu.

Jokaisen hallituspuolueen vaaliohjelmaan sisältyi perhevapaita koskevia lupauksia. Esimerkiksi RKP, vasemmistoliitto ja vihreät halusivat uudistaa perhevapaat 6+6+6-mallin mukaisesti, mikä tarkoittaa vanhemmille jyvitettyjä kuuden kuukauden perhevapaita ja vapaasti jaettavaa kuuden kuukauden jaksoa. Keskusta taasen korosti enemmän perheen vapautta valita. Lopulta hallitus pääsi kompromissiratkaisuun.

Myös varhaiskasvatusoikeus, jota rajattiin Sipilän hallituksen kaudella, oli hallituspuolueiden ohjelmissa esillä. Hallituspuolueista kaikki paitsi keskusta painottivat lasten subjektiivisen, vanhempien työllisyysasemasta riippumattoman varhaiskasvatusoikeuden palauttamista, mikä myös toteutui. Subjektiivisen varhaiskasvatusoikeuden palauttamista koskevat muutokset tulivat voimaan vuonna 2020.

SDP ilmaisi tavoitteekseen, että alle 1400 euroa kuukaudessa eläkettä saavien tuloja nostetaan pidemmällä aikavälillä sadalla eurolla. Tämä tunnetaan paremmin nimellä ”vappusatanen” puolueen silloisen puheenjohtajan Rinteen kerrottua siitä vappupuheessaan 2018. Eläkkeet nousivat yli sata euroa, mutta osin indeksikorotusten johdosta.

Vaalilupausten tutkimuksessa sovelletaan vakiintuneesti kolmijakoa toteutunut täysin – toteutunut osittain – ei toteutunut. Monet lupaukset eivät ole toteutuneet täysin, mutta askelia luvattuun suuntaan on otettu.

Mitä vaalilupauksia jää toteutumatta?

On mahdollista antaa esimerkkejä myös lupauksista, jotka ovat jäämässä toteutumatta. Hallituspuolueista SDP, vasemmistoliitto ja vihreät esittivät tavoitteeksi yritysvastuulain säätämisen, joka kirjattiin myös hallitusohjelmaan. Konsulttiyhtiö Ernst & Young Oy teki asiasta selvityksen työ- ja elinkeinoministeriön tilauksesta. Selvityksessä avataan yritysvastuulain mahdollisia sääntelyvaihtoehtoja sekä valvontaa ja sanktioita. Hanke ei kuitenkaan edennyt selvitystä pidemmälle.

Myöskään SDP:n ja vasemmistoliiton lupaama ammattiliittojen kanneoikeus, joka olisi tarkoittanut palkansaajajärjestöjen oikeutta nostaa tuomioistuimessa kanne työntekijän puolesta työsuhdetta koskevissa asioissa, ei ole edennyt. Sama pätee äänioikeusikärajan laskemiseen 16 vuoteen kaikissa vaaleissa, mikä oli keskustan lupaus. Vihreiden lupaama turkistarhauksen kielto ei sekään ole toteutunut.

Erilaisten kriisien ja sote-uudistuksen keskellä yksittäinen vaalilupaus voi jäädä pois tärkeysjärjestyksen kärjestä, mutta toistuessaan vaalikaudesta toiseen tällaiset lupaukset saattavat heikentää käsitystä vaalilupausten varsin hyvästä toteutumistasosta yleensä.

Monet puolueet ilmaisivat tukevansa Suomen sotilaallista liittoutumattomuutta, kuitenkin niin sanotun Nato-option säilyttäen. Hallituspuolueista vasemmistoliitto vaati nimenomaan, että jäsenyyttä ei haeta.

Vaaliohjelmissa on havaittavissa myös vaalivuodesta toiseen mukana olevia lupauksia, kuten omaishoitajien tukien yhtenäistäminen valtakunnallisesti tai kehitysyhteistyövarojen nosto YK- ja EU-sitoumusten mukaiseen 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Erilaisten kriisien ja sote-uudistuksen keskellä yksittäinen vaalilupaus voi jäädä pois tärkeysjärjestyksen kärjestä, mutta toistuessaan vaalikaudesta toiseen tällaiset lupaukset saattavat heikentää käsitystä vaalilupausten varsin hyvästä toteutumistasosta yleensä.

Kaikki ei ole seurausta vaalilupauksista

Kautensa aikana hallitus ja eduskunta tekevät suuren määrän päätöksiä, joita hallituspuolueet eivät ole maininneet kampanjoissaan. Edustuksellisen demokratian teorian kannalta on kiintoisa kysymys, millainen valtuutus päättäjillä on tällaisiin päätöksiin.

Emme pyri ratkaisemaan tätä teoreettista ongelmaa, mutta mainitsemme esimerkin tällaisesta päätöksestä. Yrittäjäeläkkeiden (YEL) uudistus toteutettiin vaaliohjelmakirjauksitta puolueiden keskittyessä pienimpiin takuueläkkeisiin sekä työkyvyttömyyseläkkeisiin.

Suomen Nato-hakemus ilmentää sitä, että toisinaan ulkoiset olosuhteet ja kansalaismielipiteen muutokset, kuten Naton kannatuksen jyrkkä kasvu, voivat antaa perusteita toimia myös ilman nimenomaisia vaaliohjelmakirjauksia tai niiden vastaisesti. Sitä, missä olosuhteissa sitoumuksista on hyväksyttävää luopua, on viime kädessä äänestäjien arvioitava.

Kautensa aikana hallitus ja eduskunta tekevät suuren määrän päätöksiä, joita hallituspuolueet eivät ole maininneet kampanjoissaan. Edustuksellisen demokratian teorian kannalta on kiintoisa kysymys, millainen valtuutus päättäjillä on tällaisiin päätöksiin.

Kaikkiaan Marinin hallituksen puolueet ovat tehneet lukuisia vaaliohjelmissaan lupaamiaan uudistuksia, kuten jo Jyrki Kataisen–Alexander Stubbin hallituksen aikaan (2011–2015) työstetyn sote-uudistuksen ja pitkään puhuttaneen aluevaaliuudistuksen.

Kokonaiskuva hallituksen lupausten toteutumisista voidaan muodostaa vasta vaalikauden päätyttyä. Lisäksi lukuisat yli vaalikauden kestoisiin tavoitteenasetteluihin liittyvät kirjaukset vaatisivat tutkimustapaa, johon nykyinen vaalilupausten analyysi ei ole ottanut kantaa. Tällaiset tavoitteet ovat yleisiä erityisesti energia- ja ilmastopolitiikan saralla.

VTM Kimmo Makkonen on väitöskirjatutkija Turun yliopistossa.

Valtiot. yo Juuso Laine on valtio-opin opiskelija ja tutkimusavustaja Turun yliopistossa.

VTT Juha Ylisalo on tutkijatohtori Turun yliopistossa.

Artikkelin pääkuva: Sanna Marinin hallituksen nimitys. Kosti Keistinen / Valtioneuvoston kanslia.

Julkaisu Kriisien keskellä myös vaalilupauksia on lunastettu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen Akatemian rahoittama Politiikan ajat -hanke (POLTE) tutkii politiikan ajallisuuksia Suomen Eduskunnassa vuodesta 1976 tähän päivään asti. Tuona aikana suomalainen kulttuuri, politiikka ja yhteiskunta ovat kokeneet suuria muutoksia. 

Hankkeessamme kysymme, miten poliitikot luovat muutosta ja jatkuvuuksia tuottavia kerronnan kaaria edistääkseen poliittisia tavoitteitaan, kuinka he tuovat esille tulevaisuutta ja menneisyyttä omissa puheissaan ja miten eri ajan ilmaukset ovat kielellisesti läsnä eri politiikan osa-alueilla. Ajalla on siis keskeinen osa politiikassa ja poliittisessa argumentaatiossa.

Parlamenttia voidaan pitää ”aikapolitiikan” pääfoorumina ei pelkästään sen vuoksi, että se on poliittisen puhunnan muodollisesti tärkein areena, mutta myös siksi, että parlamentaarista politiikkaa määrittävät sille ominaiset rytmit. Niihin kuuluvat muun muassa vaalikaudet ja hallitusten vaihtuminen sekä parlamentaarisen käytännön erilaiset aikarajat alkaen parlamenttipuheiden pituuksien säätelystä ja keskustelujen rytmityksestä puolesta ja vastaan aina lainsäädännön käsittelykertojen ajalliseen sääntelyyn. 

Parlamenttia voidaan pitää ”aikapolitiikan” pääfoorumina ei pelkästään sen vuoksi, että se on poliittisen puhunnan muodollisesti tärkein areena, mutta myös siksi, että parlamentaarista politiikkaa määrittävät sille ominaiset rytmit.

Kuten tunnettua, perustuslakeja säädetään eri nopeudella kuin tavallisia lakeja. Myös arjen lainsäädäntötyössä on lakeja, jotka nousevat erityisen akuuteiksi, kun taas jotkut lainsäädäntöprosessit saattavat olla hyvinkin hitaita. 

Hankkeessa tuodaan yhteen kertomuksen tutkimuksen, politiikan tutkimuksen ja käsitehistorian sekä tietoteknisen ja tilastollisen mallinnuksen lähestymistapoja. Siinä tutkitaan digitoituja aineistoja Suomen Eduskunnasta ja Eduskunnan muistitietoarkiston haastatteluista tiedonlouhinnan, tarkan tekstianalyysin ja kontekstuaalisen metadatan arvioinnin menetelmin, joka huomioi esimerkiksi poliittisen puheenvuoron päivämäärän, puhujan puolueen, iän ja sukupuolen.

Hankkeessa käytettävät digitoidut aineistot on jäsennetty tavalla, joka erittelee tekstilauseiden kieliopillisia suhteita (engl. universal dependencies), ja tallennettu aiemmassa hankkeessa kehitettyyn hakujärjestelmään, josta voidaan suorittaa hakuja käyttäen kriteereinä sisältöä, kieliopillisia piirteitä ja metadataa liittyen muun muassa puhujien puoluekantaan ja muihin taustatietoihin. Hakujärjestelmän tietoja analysoidaan hankkeessa kehitettävillä uusilla analyysimenetelmillä.

Äkillisyys ja kriisien retoriikka 

Kriisin käsite on viime aikoina tullut erityisen ajankohtaiseksi. Se kehystää ajatteluamme politiikasta ja korostaa poliittisen toiminnan reaktiivisuutta. Sota ja siihen liittyvä kansainvälinen kriisi, pandemia, ilmastokriisi, energiakriisi, pakolaiskriisi ja talouskriisi ovat esimerkkejä käynnissä olevista kriiseistä. 

Toisaalta kriisi voi olla myös vähemmän globaali ja vaaralliseksi koettu. Se on jotain, mikä kuuluu niin sanotusti normaaliin politiikkaan. Puhumme esimerkiksi hallituskriisistä ja budjettikriisistä tai hyvinvointivaltion kriisistä. 

Tällaisten kriisien ajatellaan kuuluvan normaaliin poliittiseen kulttuuriin parlamentaarisessa demokratiassa. Yhteistä näille suurille ja pienemmille kriiseille on tutkimuksessa havaittu välittömyyden kokemus. Voidaan puhua äkillisyydestä ja kiireestä sekä asioista, joihin on reagoitava nopeasti. Samalla vaaditaan toimenpiteitä tulevaisuuden nimissä ja kuvataan mennyttä koetun kriisin näkökulmasta.

Kriisi kehystää ajatteluamme politiikasta ja korostaa poliittisen toiminnan reaktiivisuutta.

Parlamentti on edustuksellisessa demokratiassa poliittisen kriisipuheen tärkein foorumi. Se on myös poliittinen areena, jossa äkillisyys ja jatkuvuus on rakennettu sisään sen käytäntöihin. Kyse voi olla lainsäädännön julistamisesta kiireelliseksi, puheiden ajan säätelystä, ajalla pelaamisesta, esityksen oikeasta ajoituksesta tai kriisin tarkoituksellisesta tuottamisesta. Ajalla politikoidaan, kuten politiikantutkija Kari Palonen on usein todennut.

Hankkeessamme tutkitaan sitä, miten eduskunnan istunnoissa poliittista agendaa muodostetaan ja miten poliittisia kamppailuja käydään siitä, kenen kriisi on tärkein. Tutkimme myös sitä, miten puheissa kriisin ja äkillisyyden retoriikka yhdistyy parlamenttipuheille ominaiseen debatin ja äänestyksen muottiin. 

Kertomus järjestää tapahtumia jatkumoon

Kertomuksia tavataan käyttää politiikassa ja poliittisessa argumentaatiossa, koska ne järjestävät tapahtumia merkityksellisiksi jatkumoiksi ja osoittavat katkoksen paikkoja. Lisäksi kertomuksella on aina vähintään yksi näkökulma, jonka puolesta tai vastaan sitä käyttämällä voi argumentoida. Kertomukset toimivat poliittisessa puheessa niin esikuvallisina kuin varoittavinakin esimerkkeinä siitä, mihin jokin päätös on johtanut tai voi tulevaisuudessa johtaa. 

Hankkeessa kysymme erityisesti, miten nykytilannetta pönkittäviä vallitsevia kertomuksia sekä sitä horjuttamaan pyrkiviä vastakertomuksia käytetään politiikan menneestä ja tulevasta puhuttaessa. Oletamme, että politiikan todellisuuden uudelleenkuvaukset vastakertomuksissa ovat yksi tapa pyrkiä muuttamaan poliittista tilannetta ja sitä tukevia kulttuurisia ja sosiaalisia oletuksia.

Kertomukset ovat sosiaalisia tekoja, joilla asemoidaan itseä ja muita suhteessa niin kertomisen tilanteeseen, kerrottuun tarinaan kuin yhteiskunnallisiin oletuksiinkin. Kertomuksissa oman puolueen ja toisten puolueiden toimijat esitetään aiheuttamaan, tukemaan ja estämään erilaisia menneisyydessä tapahtuneita ja toisaalta tulevaisuudessa mahdollisia tapahtumakulkuja. 

Usein teoille esitetään seurauksia, jotka vaikuttavat keskusteluun suoraan osallistumattomien kansalaisryhmien tulevaisuuteen. Kerronnalliset kytkökset ja katkokset luovat merkityksiä. Kerronnallisella järjestyksellä luodaan jatkuvuutta, mutta myös sillä, mihin kerronnan katkokset sijoitetaan, on merkitystä.

Kertomukset toimivat poliittisessa puheessa niin esikuvallisina kuin varoittavinakin esimerkkeinä siitä, mihin jokin päätös on johtanut tai voi tulevaisuudessa johtaa. 

Aiempi tutkimus on tuonut esiin, että etenkin vähemmistöä edustavaa näkemystä ajavat poliitikot käyttävät tarinoita vakuuttaakseen kuulijat omasta kannastaan. Kertomusten käyttöä politiikassa on kuitenkin tarkasteltu lähinnä yksittäisten, käsin poimittujen esimerkkien kautta. 

Tutkimusryhmämme aiemmin kehittämä hakujärjestelmä mahdollistaa kertomusten melko luotettavan tunnistamisen laajoista poliittisista aineistoista. Se toimii erityisen hyvin haastatteluaineistossa, ja jatkokehitys eduskuntapuheen osalta on meneillään. Kun kertovat jaksot voidaan koneellisesti tunnistaa isoista aineistoista, voi tarkemman kertomusten analyysin kohdentaa niihin ilman työlästä koko aineiston läpikäymistä ihmisvoimin.

Hankkeessa uutena näkökulmana on sen painotus, miten olennaista kertomuksen aikojen analyysissa on erottaa toisistaan kerronnan ja tarinan ajat: edellinen kiinnittyy kertomisen hetkeen, jälkimmäinen kerrottujen tapahtumien hetkeen. Kertomuksella mennyt ja tuleva tuodaan merkityksellisiksi nykyhetkelle ja argumentoidaan vältettävien tai toivottujen kehityskulkujen puolesta. 

Hankkeemme tutkii kertovaa ajallisuutta sekä tarinajatkumoiden luomisena että puheen retorisina keinoina tuottaa nykyhetkelle merkityksiä menneen ja tulevan kautta. Koska kertomus on keskeinen inhimillinen tapa jäsentää muutosta, oletamme niiden tutkimisen paljastavan olennaisia piirteitä ja kehityskulkuja poliittisessa retoriikassa viime vuosikymmenten aikana. 

Tulevaisuushorisontin muutos 

Tuleva, mennyt ja nykyisyys ovat eri tavoin läsnä poliittisessa puheessa riippuen käsiteltävästä aiheesta, yksittäisten poliitikkojen arvoista ja ajan hengestä. Historioitsija François Hartogin hypoteesin mukaan tämän päivän politiikka määrittää eräänlainen presentismi, eli tila, jossa politiikkaa tehdään ikään kuin reagoiden päälle vyöryviin haasteisiin ja kriiseihin, mutta vailla visiota tulevasta.

Politiikan ajat -hankkeen käyttämä tutkimusmateriaali tarjoaa mahdollisuuden tarkastella sitä, onko tällainen muutos todella nähtävissä poliittisessa puheessa. Hanke selvittää, miten kriisipuhe on muuttunut, miten kertomukset toimivat aikapuheessa ja viittaavatko eri politiikan teemat todella menneeseen ja tulevaan vai ovatko ne pikemminkin reaktioita tässä päivässä ilmeneviin haasteisiin. Eri menetelmiä yhdistäen päästään käsiksi politiikan aikahorisontin muutoksiin ja pystytään analysoimaan sekä tulkitsemaan niitä monipuolisesti.

Kysymme siis, onko Suomen eduskunnassa käydyn poliittisen puheen tulevaisuushorisontti muuttunut 1980-luvulta nykypäivään. Tarkastelu pohjaa sekä yksittäisten lausumien laadulliseen analyysiin että kvantitatiiviseen kartoitukseen, jossa tarkastellaan aikamuotoja, aikasanoja sekä kertomuksia. 

Hanke selvittää, miten kriisipuhe on muuttunut, miten kertomukset toimivat aikapuheessa ja viittaavatko eri politiikan teemat todella menneeseen ja tulevaan vai ovatko ne pikemminkin reaktioita tässä päivässä ilmeneviin haasteisiin.

Näin voidaan esimerkiksi tarkastella, oliko puolustusministeri Elisabeth Rehnin ajan puolustuspolitiikka enemmän tulevaisuuteen suuntautunutta kuin mitä se on tänä päivänä, dominoiko presentismiin nojaava argumentaatio EU-politiikkaa ja onko liberalismilla tulevaisuutta.

Teoria presentismistä puhuttelee monia, sillä ajatus kylmän sodan aikaisesta politiikasta erilaisten poliittisten visioiden kamppailun kenttänä on iskostunut populaariin historiakuvaan. Näyttää kuitenkin siltä, ettei aineistolähtöinen tarkastelu tuo esiin mitään dramaattista siirtymää presentismiin. Tulevaisuus ei ole kadonnut, mutta se on muuttanut muotoaan ja korostuu eri teemoissa kuin ennen.

Hankkeen ajat

POLTE-hanke on aloittanut työskentelynsä syksyllä 2022, ja projekti jatkuu elokuuhun 2026 saakka. Konsortiohankkeen vastuullinen johtaja on professori Mari Hatavara Tampereen yliopistosta, ja osahankkeita johtavat professori Jyrki Nummenmaa Tampereen yliopistosta sekä yliopistonlehtori Jani Marjanen Helsingin yliopistosta. Hanke nojaa samojen tutkimusryhmien aiempaan tutkimukseen Suomen Akatemian vuosina 2017–2022 rahoittamassa Demokratian äänet -hankkeessa, jota johti tutkimusjohtaja Matti Hyvärinen Tampereen yliopistossa. 

Aiemmassa hankkeessa digitoitu ja jäsennetty aineisto sekä monipuoliset haut mahdollistava hakujärjestelmämahdollistavat POLTE-hankkeen nopean siirtymisen aineistojen käsittelystä analyysiin ja tulkintaan.   

Hanke tarkastelee erityisesti parlamentin ajallista retoriikkaa, vallitsevien ja vastakertomusten poliittista käyttöä, pitkän aikavälin muutoksia ajallisissa horisonteissa sekä eri ajallisuuksien mallinnusta. Hanke etenee vaiheittain ajallisuuden yksinkertaisempien ilmentymien tunnistamisesta monimutkaisempien ajallisten muotojen mallintamiseen sekä lopulta politiikan ajallisuuksien tulkintaan. 

Yhteistyö samantapaisia kysymyksiä, aineistoja ja menetelmiä koskevien hankkeiden kanssa on aloitettu aktiivisesti syksyn 2022 aikana, ja hankejohtajat laajentavat yhteistyötä mielellään uusienkin tahojen kanssa. Hakujärjestelmä avataan kaikkien käytettäväksi julkisten aineistojen osalta, joten hanke osaltaan edistää myös avoimen tieteen periaatteita.

Professori Mari Hatavara on kirjallisuudentutkija ja monitieteisen kertomuksentutkimuksen keskuksen Narraren johtaja Tampereen yliopistossa. 

Matti Hyvärinen on sosiologi ja kertomuksentutkija, joka toimii tutkimusjohtajana ja Narraren varajohtajana Tampereen yliopistossa.

Nanny Jolma on kertomusten analyysiin ja muistelevaan minäkerrontaa erikoistunut kirjallisuudentutkija ja tutkijatohtori Tampereen yliopistossa. 

Jussi Kurunmäki on sekä valtio-opin että poliittisen historian dosentti, joka tässä hankkeessa työskentelee Helsingin yliopistossa.

Jani Marjanen (FT, dos.) on poliittisen kielen historiaan erikoistunut historioitsija, joka työskentelee Helsingin yliopistossa.

Jyrki Nummenmaa on tietojenkäsittelyn professori ja luonnollisen kielen käsittelyn tutkimusryhmän johtaja Tampereen yliopistossa. 

Timo Nummenmaa on tietojenkäsittelytieteilijä, joka toimii yliopistotutkijana Tampereen yliopistossa mm. ohjelmistotuotannon alueella.

Jaakko Peltonen on tekstiaineistojen aiheiden ja niiden trendien mallinnukseen tilastollisen koneoppimisen keinoin erikoistunut tilastotieteen ja data-analyysin professori Tampereen yliopistossa. 

Martin Pettersson on käsitehistoriaan perehtynyt väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. 

Yliopistonlehtori Hanna Rautajoki on retorisiin strategioihin erikoistunut vuorovaikutussosiologi Tampereen yliopistossa.

Kirsi Sandberg työskentelee hankkeessa tutkijana ja tekee suomen kielen alalle asettuvaa kieliopillisia ilmiöitä lauseiden ja tekstin rajapinnassa käsittelevää väitöskirjaa Tampereen yliopistossa. 

Kari Teräs on muistitietohistoriaan erikoistunut historiantutkija.

Risto Turunen (FT) on tekstinlouhintaan erikoistunut historiantutkija, joka työskentelee hankkeessa Tampereen yliopiston osaprojektissa.

Artikkeli on osa Politiikasta-Akatemia-juttusarjaa. Artikkelin pääkuva: Thomas Bormans/Unsplash.

Julkaisu Parlamentaarisen politiikan ajat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Helo, Ari (2022): Amerikan Yhdysvaltojen historia. Helsinki: Nord Print, 632 s.

Aurinkoinen päivä Dallasissa 22.11.1963. Avoauto, hymyilevä presidentti sekä vaaleanpunaisessa puvussa sädehtivä ensimmäinen nainen. Tämä kuva piirtyy ensimmäisenä lukijan silmille, kun katsoo uusimman suomalaisen Yhdysvaltain historiaa käsittelevän teoksen kansikuvaa. 

Suomalaisten arjessa Yhdysvallat on jopa tiedostamatta vahvasti läsnä. Amerikkalainen kulttuuri, kansainvälinen kauppa sekä maan asema ainoana todellisena supervaltana tuovat Yhdysvallat lähelle Suomea ja suomalaisia. 

Harva suomalainen osaa kertoa, kuinka Euroopan komissio muodostetaan parlamenttivaalien jälkeen. Huomattavasti useampi osaa kertoa, kuinka valitsijamiehet jakautuvat Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. Mutta tunnemmeko kuitenkaan Yhdysvaltoja syvällisesti? 

Tietokirjalle perinteinen rakenne

Viime vuosina Suomessa on ilmestynyt useiden tutkijoiden ja toimittajien kirjoittamia teoksia, jotka ovat inspiroituneet Donald Trumpin noususta Yhdysvaltain presidentiksi ja maan sisäpoliittisesta kaaoksesta. Sinällään tämä ei ole ihme, sillä Trump myy. Nämä teokset tarjoavat kuitenkin populaarin ja pintapuolisen raapaisun amerikkalaiseen todellisuuteen.

Usein teokset edustavat yhteiskuntapoliittista näkökulmaa, tai mediallinen ote on niissä vahvasti läsnä. Mediallisessa otteella tarkoitetaan tässä yhteydessä toimittajille tyypillistä nykypäivään sijoittuvaa kuvausta Yhdysvaltain politiikasta – vailla syvällistä kerrontaa.

Aatehistorian ja Pohjois-Amerikan tutkimuksen dosentti Ari Helon syksyllä 2022 ilmestynyt suurteos Amerikan Yhdysvaltojen historia ei kuulu tähän sarjaan. Jo pelkästään teoksen nimi antaa selvyyden siitä, että nyt ollaan todellisen historian äärellä. 

Teos vie lukijan yli 600 sivun pituiselle matkalle siirtokuntien perustamisesta aina nykypäivään saakka ja piirtää pitkän aatehistoriallisen kaaren kansakunnan kehityksessä. Osuutensa saavat kansakunnan levittäytyminen kohti länttä, verinen sisällissota, kultainen aikakausi ja teollistuminen sekä 1900-luvun kansainväliset ja sisäpoliittiset muutokset, jotka ovat nostaneet Yhdysvallat keskeiseksi maailmanvallaksi. 

Vahva aatehistoriallinen näkökulma on eittämättä Helon tuoreimman teoksen mielenkiintoisinta antia ja auttaa ymmärtämään, miksi Yhdysvallat toimii edelleen samojen periaatteiden ja rakenteiden ohjaamina kuin kansakuntaa perustettaessa. 

Rakenteellisesti teos on juuri sellainen kuin voi kuvitella, vaikkakin alun tiivis esihistoriallinen teos vaikuttaa hieman päälleliimatulta, ja teoksen olisi hyvin voinut aloittaa suoraan siirtokuntakautta käsittelevästä luvusta. Tämän jälkeen edetään hyvin kronologisesti Yhdysvaltain historiallinen aikakausi kerrallaan. Kansakunnan syntyhistorian vuosikymmenet sekä viimeiset parikymmentä vuotta on pilkottu pienemmiksi luvuiksi. 

Luonnollisesti teoksen ensimmäisiltä sivuilta löytyy Yhdysvaltain kartta osavaltioiden unioniin liittymisvuosineen ja erotettuna alkuperäiset 13 siirtokuntaa, joita ei kuitenkaan ole kuvattu alkuperäisten rajojen vaan nykyisten osavaltioiden mukaan. Kyseessä on pieni yksityiskohta, mutta se kiinnittää huomion. Liitteinä on luonnollisesti Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus sekä perustuslaki siihen kuuluvine lisäyksiin. 

Teos tuo nopealla vilkaisulla mieleen toisen Yhdysvaltain historiaa käsittelevän järkäleen, Helsingin yliopiston Yhdysvaltain tutkimuksen emeritusprofessori Markku Henrikssonin vuonna 2021 julkaistun Tähtilipun maa: Yhdysvaltain alueen historia. Merkittävin ero Henrikssonin kirjaan on Helon aatehistoriallisuuteen painottuva ote. Hänen asiantuntemuksestaan juuri aatehistorian tuntijana on saatu nauttia jo aiemmin teoksen Yhdysvaltain demokratian synty (2014) parissa. 

Vahva aatehistoriallinen näkökulma on eittämättä Helon tuoreimman teoksen mielenkiintoisinta antia ja auttaa ymmärtämään, miksi Yhdysvallat toimii edelleen samojen periaatteiden ja rakenteiden ohjaamina kuin kansakuntaa perustettaessa. 

Yhdysvallat on ensisijaisesti tasavalta, eikä demokratia

Helo nostaa hyvin esille, miten Yhdysvallat perustettiin tasavallaksi eikä demokratiaksi. Se on keskeinen huomio, joka auttaa ymmärtää Yhdysvaltain politiikkaa ja vaalijärjestelmää vielä tänäkin päivänä. Tähän kansakunnan perustajaisät hakivat esimerkin antiikin maailmasta ja Rooman tasavallasta, jonka katsottiin edustavan parhaiten vapaiden miesten johtamaa maata. Demokratiaa puolestaan pidettiin epäsopivana järjestelmänä maantieteellisesti laajalle ja moninaiselle kansakunnalle. 

Jos Yhdysvallat olisi lähtökohtaisesti demokratia eikä tasavalta, niin vuoden 2016 presidentinvaalien lopputulos olisi ollut toisenlainen. Puhtaasti demokraattisessa järjestelmässä 2,9 miljoonaa ääntä enemmän saanut Hillary Clinton olisi valittu presidentiksi Donald Trumpin sijaan. Tässä järjestelmässä valittiin kuitenkin se, joka sai enemmistön valitsijamiehistä.

Tähän liittyy olennaisesti myös liittovaltioon pohjautuva hallinto. Helon näkökulmasta liittohallitus ei ole luonut osavaltioita vaan päinvastoin. Suomalaisesta käännöksestä huolimatta osavaltiot eivät ole jonkun osia vaan riippumattomia valtioita, jotka ovat päättäneet muodostaa liittovaltion. Tässä suhteessa teos auttaa murtamaan virheellistä suomalaista näkökulmaa osavaltioiden oletetusta alisteisesta suhteesta liittohallitukseen. 

Helo nostaa hyvin esille, miten Yhdysvallat perustettiin tasavallaksi eikä demokratiaksi. Se on keskeinen huomio, joka auttaa ymmärtää Yhdysvaltain politiikkaa ja vaalijärjestelmää vielä tänäkin päivänä.

Tätä havainnollistaa kuluneena vuonna osavaltioiden reaktiot esimerkiksi Yhdysvaltain korkeimman oikeuden aborttioikeuden rajaamisen päätös, jossa korkeimman oikeuden enemmistö katsoi, että koska perustuslaissa aborttia ei ole määritelty liittovaltion päätösvaltaan, niin sitä koskevat linjaukset kuuluvat osavaltioiden päätösvaltaan. Osavaltiot ovat sitten käyttäneet tätä ratkaisua monipuolisesti kiristämällä tai lieventämällä aborttisäädöksiä. 

Tasavaltalaisuuden ohella teos antaa lukijalle mahdollisuuden pohtia Yhdysvaltain järjestelmän olemusta myös perustuslain näkökulmasta. Kuten Helo itsekin teoksessa toteaa, liittovaltioon pohjautuva tasavalta pystyi parhaiten turvaamaan vapaiden miesten perustavanlaatuiset oikeudet kuten sanan- ja lehdistönvapauden sekä maan kehityksessä vahvasti vaikuttavan uskonnonvapauden. 

Helon tausta Yhdysvaltain aatehistorian tutkijana sekä erityisesti perustajaisä Thomas Jeffersonin ajattelun ymmärtäjänä näkyy teoksen alkupuolen erityisen vahvassa analyyttisessa osiossa, jossa käydään hyvinkin yksityiskohtaisesti lävitse perustamiskauden tapahtumat sekä suurimmat poliittiset konfliktit federalistien ja republikaanien välillä. 

Federalistit ja republikaanit olivat Yhdysvaltain perustamiskauden pääpuolueiden kannattajia, joiden merkittävin näkemysero koski liittohallituksen valtaa suhteessa osavaltioihin. Tuon ajan republikaanit eivät kuitenkaan ole yhteydessä nykypäivään republikaaneihin ja Republikaaniseen puolueeseen, joka perustettiin vasta 1854.

Mitä lähemmäksi nykypäivää siirrytään, sitä enemmän kirjassa kuvaillaan yhteiskunnallisia muutoksia niiden suoran analysoinnin sijaan. Yhdysvaltain historiasta kiinnostuneiden lukunautintoa tämä ei kuitenkaan vähennä, sillä aikakausista on pystytty nostamaan esille juuri Yhdysvaltain kehityksen kannalta keskeiset tapahtumat. 

Todellisuus ihanteiden tiellä

Yhdysvaltain olemassaolo on aina ollut tasapainoilua idealismin ja realismin välillä. Tämä tulee konkreettisesti esille erityisesti Helon teoksen siinä vaiheessa, kun hän käy lävitse Yhdysvaltain laajentumista kohti länttä ja törmäämistä alkuperäiskansojen kanssa. 

Laajentuminen katsottiin osaksi kaitselmuksen johdatusta (engl. Manifest Destiny) ja se oikeutettiin ihanteiden tasolla sivistyksen levittämisessä. Valkoiset amerikkalaiset omaksuivat intiaanien ”suuren isän” roolin pyrkien hävittämään heidän alempiarvoisenaan pitämänsä kulttuurin ja alistaakseen heidät osaksi länsimaista kulttuuria. Toisena esimerkkinä ihanteiden ja todellisuuden ristiriidasta voidaan pitää orjuutta ja sisällissotaa.

Idealismin ja realismin ristiriita ei näkynyt pelkästään 1800-luvulla, vaan vaikutti Yhdysvaltain historiassa myös seuraavalla vuosisadalla, kun Yhdysvallat laajentui merien taakse Espanjaa vastaan käydyn sodan seurauksena ja liitti valtansa alle Kuuban, Puerto Ricon sekä Filippiinit. Amerikkalaisia arvoja ja ihanteita vietiin tähtilipun johdattamana väkipakolla ja paikallisen väestön näkökulmasta verisin seurauksin. Vaikka samanlaista maa-alueiden haltuunottoa ei enää nähty ensimmäisen ja toisen maailmansodan jälkeen, suurvaltapolitiikan raaka todellisuus on vaikeuttanut ihanteiden puolustamista.

Ari Helo on ottanut historiantutkijalle kuuluvan roolin. Hän ei asetu kummallekaan puolelle, vaan positioi itsensä keskelle. Se on radikaali vaihtoehto nykypäivän keskustelukulttuurissa, jossa pyritään ennen kaikkea hakemaan vastakkainasettelua. 

Luonnollisesti Helon teokseen mahtuu myös Yhdysvaltain moraalista johtajuutta korostavien roolien käsittelyä kuten Euroopan pelastaminen ensin militaristiselta ja toiseksi fasistiselta Saksalta sekä Läntisen Euroopan pitäminen vapaana ja demokraattisena kommunismin uhkaa vastaan kylmän sodan aikana. Se, tehtiinkö Euroopan pelastaminen ensisijaisesti vapauden ja demokratian turvaamiseksi vai enemmän taloudellisen ylivallan ja amerikkalaisuuden levittämiseksi, jää lukijan ratkaistavaksi. 

Tässä ajassa Yhdysvaltain politiikkaa käsittelevä teos ei olisi mitään, jos siinä ei mainittaisi kulttuurisotia ja ideologista vastakkainasettelua. Edustajanhuoneen puhemieheksi nousseen Newt Gingrichin johtamien republikaanien valtaannousu ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin 1990-luvun alkupuolella vahvisti ideologioiden valtataistelua Yhdysvalloissa ja sai konservatiivit sekä liberaalit kaivautumaan poteroihinsa. Poliittinen keskusta on käytännössä kadonnut ja ääripäät ruokkivat polarisaatiota, jonka yhtenä huipentumana voidaan pitää Donald Trumpin valtaannousua. 

Suomalaiselle tutkijalle helpoin tie käsitellä Amerikan kulttuurisotaa olisi ottaa selkeästi kantaa liberaalin järjestyksen puolesta ja kaataa kaikki ongelmat valkoisen vallan syliin. Ari Helo ei ole kuitenkaan valinnut helpointa reittiä, vaan ottanut historiantutkijalle kuuluvan roolin. Hän ei asetu kummallekaan puolelle, vaan positioi itsensä keskelle. Se on radikaali vaihtoehto nykypäivän keskustelukulttuurissa, jossa pyritään ennen kaikkea hakemaan vastakkainasettelua. 

Viime vuosien aikana tilaa saanutta ja osittain Suomeenkin rantautunutta woke-ideologiaa Helo ei myötäile, vaan argumentoi kirjan myöhemmissä luvuissa ideologian kannattajien kehitelleen itselleen sopivan narratiivin Yhdysvaltain sisäisistä ongelmista. Heidän ajattelussaan ongelmien syynä on perinteinen valkoinen eliitti, joka ei ole kiinnostunut vähemmistöjen aseman parantamisesta, oli sitten kyseessä terveydenhuolto tai vaalijärjestelmä. 

Vierailevat äänet sivuosassa?

Ari Helo ei ole teoksen ainoa kirjoittaja, vaan teoksessa on myös muiden tutkijoiden kirjoittamia esseitä. Ne edustavat temaattisesti hyvin samanlaista lähestymistapaa amerikkalaiseen kulttuuriin kuin Henrikssonin edellä mainitussa teoksessa. Näissä esseissä professori Sami Pihlström käsittelee amerikkalaista pragmatismia, professori Mikko Saikku Yhdysvaltain luonnonsuojelua, emeritusprofessori Bo Pettersson amerikkalaista kirjallisuutta ja Kimmo Laine elokuvateollisuutta. 

Esseet keskittyvät tiettyihin teemoihin, eivätkä suoraan edusta teoksen aatehistoriallista otetta. Ne rikkovat teoksen rakennetta ja johdattavat lukijan sivuraiteille. Teos on hyvä jo sellaisenaan, eikä olisi sinänsä kaivannut neljän ulkopuolisen kirjoittajan esseitä. 

Jani Kokko on väitöskirjatutkija Historian ja etnologian laitoksella Jyväskylän yliopistossa.

Julkaisu Kirja-arvio: Ihanteiden kansakunta – Amerikan Yhdysvaltojen historia  ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pääministeri Sanna Marinin (sd.) hallituksen ilmoitus toteuttaa politiikassaan intersektionaalista feminismiä herätti hämmennystä vuonna 2020. Julkisessa keskustelussa kysyttiin, mihin intersektionaalista feminismiä tai ylipäänsä ideologisesti määriteltyjä käsitteitä tarvitaan, kun Suomen lainsäädäntö pohjautuu tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämiseen. 

Oikeustieteen professori Kimberlé Crenshaw’n jo vuonna 1989 nimeämä intersektionaalisuus tarkoittaa tarkastelutapaa, jossa sukupuolen lisäksi huomioidaan muut yksilön yhteiskunnalliseen asemaan vaikuttavat tekijät, kuten sosioekonominen tausta, asuinpaikka, alkuperä, koulutus ja seksuaalinen suuntautuminen. ”Intersektionaalisuuden avulla tunnistetaan syrjivät rakenteet, jotka voivat olla usein päällekkäisiä ja toisiaan läpileikkaavia,” sisäministeri Maria Ohisalo (vihr.) perusteli.

Sukupuolten tasa-arvon edistämisen historian näkökulmasta hallituksen ilmoituksessa oli poikkeuksellista se, että siinä mainitaan feminismi-sana. Kuten suomalaiseen tasa-arvopolitiikkaan perehtynyt yhteiskuntatieteilijä Raija Julkunen teoksessaan Sukupuolen järjestykset ja tasa-arvon paradoksit toteaa, suomalaisessa poliittisessa keskustelussa feminismiä on pidetty tarpeettomana, koska sukupuolten tasa-arvon on katsottu jo toteutuneen. 

Puolueista esimerkiksi Vihreä liitto julistautui virallisesti feministiseksi vasta vuonna 2006. Feminismi sisältyy myös Vasemmistoliiton periaateohjelmaan, mutta puolueen sääntöihin sitä ei ole vieläkään kirjattu. 

Kuten suomalaiseen tasa-arvopolitiikkaan perehtynyt yhteiskuntatieteilijä Raija Julkunen teoksessaan Sukupuolen järjestykset ja tasa-arvon paradoksit toteaa, suomalaisessa poliittisessa keskustelussa feminismiä on pidetty tarpeettomana, koska sukupuolten tasa-arvon on katsottu jo toteutuneen. 

Tässä artikkelissa huomautamme, että suomalainen tasa-arvopolitiikka on aiemminkin perustunut akateemisiin käsitteisiin ja ideologisesti uudenlaisiin näkökulmiin koskien sukupuolta ja sukupuolten tasa-arvoa. Käsittelemme tarkemmin Naisten asemaa tutkivan komitean mietintöä vuodelta 1970, jonka pohjalta Suomeen alettiin ensimmäisen kerran laatia ja toteuttaa tasa-arvopolitiikkaa. 

Tuolloin kyse ei ollut julkilausutusti feministisestä politiikasta, mutta tavoitteena oli yhteiskunta, joka olisi yhdenvertainen kaikille kansalaisille. Vanhat ja uudet käsitykset sukupuolesta ja tasa-arvopolitiikan tavoitteista myös limittyivät toisiinsa samalla tavoin kuin nykyisissä poliittisissa naisjärjestöissä. Niiden toimintaa leimaa edelleen naiserityisyys, vaikka intersektionaalisuuteen pohjaavat huomiot ovatkin moninaistaneet käsitystä tasa-arvopolitiikan tavoitteista. 

Naisten asemaa tutkiva komitea

Naisten asemaa tutkivan komitean asetti Rafael Paasion (sd.) johtama hallitus vuonna 1966. Komitean tehtävänä oli selvittää naisten asemaa yhteiskunnassa ja tehdä ehdotuksia sen parantamiseksi. Komitea totesikin Suomessa olevan tarvetta useille uudistuksille. Mietinnössä vaadittiin muun muassa, että työpaikan valintaa, palkkaa tai etenemismahdollisuuksia ei saa rajata tai määritellä sukupuolen mukaan. 

Niin ikään mietinnössä edellytettiin, että perheverotuksesta tulee siirtyä yksilökohtaiseen verotukseen, äitiyslomaa tulee pidentää ja kummallakin vanhemmalla tulee olla oikeus vanhempainvapaaseen, abortti tulee vapauttaa, pienten lasten hoitoa varten tulee olla tarjolla edullista kunnallista päivähoitoa ja kotitöiden helpottamiseksi perheille tulisi olla tarjolla kotitalouspalveluita. Lisäksi Suomeen tulisi perustaa valtiollinen tasa-arvoelin. 

Tavoitteena oli muuttaa yhteiskuntaa purkamalla yhteiskunnan sukupuolittavat rakenteet, asenteet ja toimintatavat, jotta ihmisten olisi mahdollista tehdä elämässään yksilöllisiä valintoja. 

Useat ehdotuksista – esimerkiksi aborttioikeus, lasten päivähoitojärjestelmä, perheverotuksen purkaminen ja Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan perustaminen – toteutuivat jo 1970-luvulla. Jotkut komitean esiin nostamista kysymyksistä puolestaan ovat edelleen ajankohtaisia. Esimerkiksi perhevapaiden jakaminen tasan on ollut tavoitteena myös viimeisimmässä, vuonna 2022 toteutetussa perhevapaauudistuksessa.

Vaikka komitean nimessä ja tehtävänannossa mainitaan vain naiset, komiteanmietinnön lähtökohtana oli radikaali sukupuolirooli-ideologia, joka perustui ajatukseen siitä, että sukupuolten tasa-arvoa ei tule ymmärtää vain naiskysymyksenä, vaan laajana kokonaisuutena, joka sisältää myös miehen aseman ja roolin kriittisen tarkastelun. Tavoitteena oli muuttaa yhteiskuntaa purkamalla yhteiskunnan sukupuolittavat rakenteet, asenteet ja toimintatavat, jotta ihmisten olisi mahdollista tehdä elämässään yksilöllisiä valintoja. 

Radikaali sukupuolirooli-ideologia ja sukupuolten tasa-arvo

Radikaalin sukupuolirooli-ideologian tavoitteet muotoiltiin pohjoismaisessa sosiologisessa sukupuoliroolitutkimuksessa 1960-luvun alussa. Sukupuoliroolitutkimuksen ja radikaalin sukupuolirooli-ideologian edustajien tarkoituksena oli osoittaa, että naisten ja miesten asema ja rooli yhteiskunnassa eivät perustuneet biologiaan, vaan ne ovat sukupuolta koskevien käsitysten ja niihin kytkeytyvien yhteiskunnallisten rakenteiden tulosta. Sukupuolta koskevien käsitysten yhteiskunnallisuuden osoittamiseksi naisten ja miesten asemaa tarkasteltiin nimenomaisesti sukupuolirooli-ideologian käsitteen kautta. 

Perhemalli, jossa mies vastaa perheen elättämisestä ja vaimo omistautuu lasten ja kodin hoidolle nimettiin konservatiivista sukupuolirooli-ideologiaa edustavaksi malliksi. Radikaalin sukupuolirooli-ideologian kannattajat huomauttivat, että konservatiivinen sukupuolirooli-ideologia perustui ajatukseen yhteiskunnallisesta julkisesta tilasta miesten alueena ja yksityisestä tilasta, kuten esimerkiksi kodista, naisten alueena. Konservatiivinen sukupuolirooli-ideologia myös tuotti ja ylläpiti tätä jaottelua. 

Se, että miehiä kannustettiin auttamaan vaimoaan kotitöissä, ei riittänyt, vaan myös miehen roolia tuli perusteellisesti uudistaa. 

1960-luvun alussa naisten työssäkäynti nähtiin modernin yhteiskunnan merkkinä. Jotta myös perheenäidit voisivat käydä työssä, alettiin etsiä malleja siihen, kuinka naiset voisivat yhdistää äitiyden ja työnteon. Ratkaisuna esitettiin, että äitiys ja työssäkäynti vuorottelevat naisen elämässä: he kouluttautuvat ja aloittavat työuran ennen perheen perustamista, jäävät kotiin lasten ollessa pieniä ja palaavat töihin esimerkiksi 10–20 kotona vietetyn vuoden jälkeen. 

Äitien töihin paluun tukemiseksi isiä kannustettiin osallistumaan kotitöihin. Sukupuoliroolitutkimuksessa tämä malli nimettiin maltillisen sukupuolirooli-ideologian mukaiseksi ratkaisuksi. Radikaalin sukupuolirooli-ideologian näkökulmasta maltilliseen sukupuolirooli-ideologiaan perustuva yhteiskuntapolitiikka jätti naiset kamppailemaan kahden roolin ristipaineessa. Se, että miehiä kannustettiin auttamaan vaimoaan kotitöissä, ei riittänyt, vaan myös miehen roolia tuli perusteellisesti uudistaa. 

Yhdistys 9 ja SNDL uuden tasa-arvoideologian edistäjinä

Suomessa radikaalin sukupuolirooli-ideologian tunnetuin edustaja oli vuonna 1966 perustettu Yhdistys 9. Aloite yhdistyksen perustamiseen tuli yhteiskuntatieteitä opiskelleelta Kati Peltolalta syksyllä 1965. Yhdistyksen ydinryhmässä oli 9 jäsentä, mistä tuli yhdistyksen nimi. Yhdistys teki tutkimuksia ja selvityksiä naisten ja miesten asemasta ja rooleista sekä ehdotti niiden pohjalta uudistuksia. Se myös osallistui aktiivisesti julkiseen keskusteluun ja järjesti mielenilmauksia sekä seminaareja. 

Tärkein väylä tavoitteiden edistämiseen oli Naisten asemaa tutkiva komitea. Se oli pääosin kansanedustajista koottu parlamentaarinen elin, mutta Yhdistys 9 sai siinä tärkeän aseman. Komitean sihteereinä olivat Yhdistys 9:n aktiivijäsenet Leila Räsänen ja Anneli Kuusi, ja useat muut Yhdistys 9:n jäsenet toimivat komitean jäseninä ja asiantuntijoina. 

Vaikka Yhdistys 9 oli radikaalin sukupuolirooli-ideologian näkyvin edustaja julkisessa keskustelussa, Naisten asemaa tutkivan komitean työlle ja suomalaisen tasa-arvopolitiikan kehittymiselle oli ensiarvoisen tärkeää, että ajan käsitykset sukupuolesta vaikuttivat myös puolueiden naisjärjestöjen työhön. Erityisesti Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) naisjärjestö Suomen Naisten Demokraattinen Liitto (SNDL) omaksui radikaalin sukupuolirooli-ideologian mukaisia ajatuksia. 

Keskinäinen ajatustenvaihto konkretisoitui Naisten asemaa tutkivan komitean työssä, jonka tuloksena syntynyt komiteanmietintö heijastelee 1960-luvun julkista keskustelua sukupuolesta, mutta huomioi poliittisen päätöksenteon realiteetit.   

SNDL oli perustettu vuonna 1944, ja se oli 1940-luvun lopulta lähtien pyrkinyt edistämään naisten asemaa vaatimalla muun muassa tasa-arvoista palkkausta ja äitiysloman pidennystä. 1960-luvun puolivälissä liiton johdossa havaittiin, ettei sen ohjelma tarjonnut käytännön välineitä sukupuolten tasa-arvon edistämiseen. Yhdistys 9:n jäsenten aloittama julkinen keskustelu sukupuolirooleista rohkaisi naisliittoa tarkastelemaan naisten asemaa radikaalin sukupuolirooli-ideologian mukaisesti. Naisliitto perusti vuonna 1966 oman komitean valmistelemaan naisten aseman parantamista, ja ”Nainen, mies, demokratia” -niminen ohjelma julkaistiin vuonna 1968.

Yhdistys 9:n ja SNDL:n tavoitteiden lukeminen rinnakkain osoittaa, että niillä oli monin paikoin yhtäläiset tavoitteet ja että ne kehittivät ohjelmaansa vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. SNDL omaksui Yhdistys 9:ltä radikaalin sukupuolirooli-ideologian termistön, ja Yhdistys 9 vastavuoroisesti SNDL:lta marxilaisen kapitalismikriittisen näkökulman. 

Keskeisiä olivat myös Kati Peltolan tapaiset henkilöt, jotka olivat aktiivisia sekä Yhdistys 9:ssä että SKDL:ssa. Keskinäinen ajatustenvaihto konkretisoitui Naisten asemaa tutkivan komitean työssä, jonka tuloksena syntynyt komiteanmietintö heijastelee 1960-luvun julkista keskustelua sukupuolesta, mutta huomioi poliittisen päätöksenteon realiteetit.   

Ruohonjuuritason feminismin ja tasa-arvopolitiikan leikkauspisteistä

Naisten asemaa tutkineen komitean raporttiin kirjautui vain osa Yhdistys 9:n tavoitteista. Vaikka termiä ”radikaali sukupuolirooli-ideologia” ei komiteanmietinnöstä löydy, sukupuolten tasa-arvon edistämistä koskeva politiikka, joka mietinnössä muotoiltiin, pohjautui nimenomaan siihen. 

Feminismin historiaa tutkittaessa on puolestaan tärkeää huomioida, ettei rajauduta yksinomaan puoluepoliittisesti sitoutumattomiin kansalaisjärjestöihin. 

Ruohonjuuritason feminismi ja feministiseen teoriaan pohjaava keskustelu sukupuolten tasa-arvosta kehittyivät Suomessa vasta komiteamietinnön julkistamisen jälkeen, mutta kansainvälisen feministisen liikkeen näkökulmasta mietintöön kirjattiin juuri feministiselle liikkeelle keskeisiä ongelmakohtia ja niiden ratkaisuja. Siten mietintöä ja radikaalia sukupuolirooli-ideologiaa on perusteltua pitää feministisen politiikan ja ideologian edustajina. 

Sukupuolten tasa-arvon edistämistä ja sen historiaa tutkittaessa keskittyminen vain virallisessa politiikassa käytettyyn sanastoon ei siis kerro koko totuutta. Feminismin historiaa tutkittaessa on puolestaan tärkeää huomioida, ettei rajauduta yksinomaan puoluepoliittisesti sitoutumattomiin kansalaisjärjestöihin. 

Naisten asemaa tutkineen komitean raportin takaa löytyy tieteellisen tutkimuksen, puoluepoliittisen ideologian, kansalaisjärjestöjen ja niiden jäsenten välinen vuorovaikutus. Jatkossa olisikin tärkeä tutkia, miten vuorovaikutus teoreettisen tutkimuksen, yhteiskunnallisten liikkeiden ja puoluepolitiikan välillä on feminismin edistämisessä toteutunut 1970-luvulta lähtien. 

Dosentti, etnologi Arja Turunen on Jyväskylän yliopiston tutkija. Hän tutkii Yhdistys 9:n historiaa Koneen säätiön rahoittamassa hankkeessa.

Dosentti, historiantutkija Heidi Kurvinen on kollegiumtutkijana Turun yliopiston ihmistieteiden tutkijakollegiumissa (TIAS). Hän on perehtynyt kotimaisesta feminismistä käytyyn julkiseen keskusteluun ja SNDL:n historiaan. 

Artikkeli perustuu kirjoittajien Women’s History Review -tiedelehdessä heinäkuussa 2022 julkaistuun tutkimusartikkeliin.

Artikkelin pääkuva: Kansan arkisto.

Julkaisu Radikaalisti sukupuolesta: Naisten asemaa tutkiva komitea politiikan uudistajana 1960-luvulla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Heti Italian syyskuun 25. päivä järjestettyjä parlamenttivaaleja seuraavana päivänä Italian veljet -puolueen edustaja, tuore maatalous- ja ruokaomavaraisuusministeri Francesco Lollobrigida avasi keskustelun maan perustuslain muuttamisesta. ”Perustuslaki on hieno, mutta jo 70 vuotta vanha ja ehkä sitä voisi kohentaa”, hän kommentoi vuonna 1948 voimaan astunutta perustuslakia.  

Myös puolueen johtaja Giorgia Meloni on väläytellyt ajatusta Italian perustuslain uudistamisesta. Italian veljien esitys perustuslain uudistamisesta vuodelta 2018 hahmottelee uudistusta, joka veisi Italian parlamentaarista järjestelmää kohti presidenttijohtoisen järjestelmän logiikkaa. 

Viime vuonna ilmestyneessä elämäkerrassaan Io sono Giorgia (suom. Olen Giorgia) Meloni toistaa tämän esityksen. Sitä perustellaan paitsi puolueen pitkäaikaisena tavoitteena myös vastauksena Italian politiikan tehottomuuteen ja epävakaisiin hallituksiin.

Kyseessä on vahvan johtajan malli, jossa keskitettäisiin valtaa pääministeriltä tasavallan presidentille.

Italian veljien esityksessä tasavallan presidentti valittaisiin suoralla kansanvaalilla, ja hän olisi vastuussa sekä kansallisen että kansainvälisen politiikan linjanvedoista. Melonin aikaisemmista lausunnoista on pääteltävissä, että mallina toimisi Ranskan kaltainen semipresidentiaalinen järjestelmä, joka yhdistää elementtejä parlamentaarisesta ja presidenttijohtoisesta järjestelmästä. Kyseessä on vahvan johtajan malli, jossa keskitettäisiin valtaa pääministeriltä tasavallan presidentille.

Avaus perustuslain uudistamisesta ei ole uusi. Italialainen politiikan tutkija Gianfranco Pasquino on esittänyt keskustelun perustuslaista kuuluvan osaksi ”Italian tasavallan ideologista profiilia”. Hänen mukaansa Italian perustuslaki on nähty milloin Italian politiikan ongelmien syynä ja milloin tarpeellisena suojana antidemokraattisia voimia vastaan. Laki on myös jatkuvan poliittisen kiistelyn kohde, mistä kertovat sen monet uudistamisyritykset vuosikymmenten varrella. 

Viimeisimmistä uudistusyrityksistä

Toisen maailmansodan jälkeen laadittu Italian perustuslaki on ilmentymä niistä aikakauden poliittisista kamppailuista ja ideologisista virtauksista, jotka määrittivät sodan raunioista ponnistavaa tasavaltaa. Siinä korostuvat etenkin sosiaaliset oikeudet sekä pyrkimys vallan hajauttamiseen. 

Fasismin ja diktaattori Benito Mussolinin varjo näkyi perustuslain laatijoiden jakamassa lähtökohdassa luoda järjestelmä, jossa yksittäinen puolue tai henkilö ei voisi enää koskaan keskittää valtaa täysin itselleen.

Keskustelu perustuslain uudistamisesta virisi 1980-luvulla, minkä jälkeen se on ollut toistuvasti poliittisen debatin kohteena. Johtoajatuksena on ollut, että hallitusten toimintakykyä tulisi parantaa ja poliittista päätöksentekoa tehostaa, mihin auttaisi parhaiten perustuslain uudistaminen. 

Vastustajat sen sijaan kritisoivat sen keskittävän valtaa liiaksi ja mahdollistavan niin sanotun autoritäärisen käänteen.

Tämä ajatus toistuu myös Italian veljien esityksessä. Aikaisempien uudistusyritysten tavoin – ja monille oikeistopopulistisille puolueille tyypillisesti – se esittää vahvan johtajan mallia ratkaisuksi Italian politiikan ongelmiin. 

Viimeisintä mittavaa uudistusyritystä yritti entinen pääministeri ja silloinen Demokraattisen puolueen (Partito Democratico) puheenjohtaja Matteo Renzi, joka nykyään johtaa Italia Viva -puoluetta. Hänen uudistuksensa olisi koskettanut kolmasosaa Italian perustuslaista. Se olisi karsinut merkittävästi senaatin valtaa sekä keskittänyt valtaa hallitukselle. 

Uudistuksen kannattajat uskoivat Renzin ajaman uudistuksen virtaviivaistavan ja tehostavan Italian päätöksentekoa. Vastustajat sen sijaan kritisoivat sen keskittävän valtaa liiaksi ja mahdollistavan niin sanotun ”autoritäärisen käänteen” (deriva autoritaria). Termillä viitattiin uhkakuvaan, jossa parlamentin vallan kaventaminen johtaisi opposition ja vähemmistöjen äänen heikentymiseen sekä sallisi itsevaltaisen johtajan valtaannousun. 

Renzin ajama uudistus kärsi tappion kansanäänestyksessä joulukuussa 2016. Ennen Renziä varsin samanlaista uudistusta yritti entinen pääministeri Silvio Berlusconi, mutta esitys kaatui kansanäänestyksessä vuonna 2006.

Miten perustuslakia voidaan muuttaa?

Italian perustuslain artikla 138 määrittelee sen, millä tavoin perustuslakia voidaan muuttaa. Sen mukaan lakiesityksen täytyy läpäistä kaksi äänestyskierrosta parlamentissa, ja kierrosten välillä on kuluttava vähintään kolme kuukautta. Jos esitystä ei hyväksytä toisella äänestyskierroksella kahden kolmasosan enemmistöllä, siitä voidaan järjestää kansanäänestys. 

Tällä hetkellä oikeistoliittoumalla ei ole perustuslain uudistamiseen tarvittavaa kahden kolmasosan enemmistöä parlamentissa. Sen tulisi siis joko saada tukea oppositiosta tai uudistuksesta pitäisi järjestää kansanäänestys. 

Demokraattisen puolueen väistyvän puheenjohtajan Enrico Lettan vastaus uudistussuunnitelmiin oli jyrkkä: ”Näpit irti perustuslaista.” Sen sijaan poliittista keskustaa edustavien puolueiden Azionen ja Italia Vivan johtajat Carlo Calenda ja Matteo Renzi ovat ilmaisseet olevansa valmiita keskustelemaan uudistuksista. 

Juuri kansanäänestys perustuslakireformista koitui entisen pääministerin Renzin kohtaloksi. Kiistellyn esityksen kaatuminen johti Renzin eroon pääministerin tehtävästä. 

Näkemykset uudistuksen sisällöstä ovat kuitenkin varsin erilaisia. Esimerkiksi Calenda on esittänyt varauksia presidenttikeskeisestä uudistuksesta ja sanonut, että minkäänlainen mittava perustuslain reformi ei onnistune tulevalla hallituskaudella.

Meloni tuskin haluaa myöskään tuhlata poliittista pääomaansa viemällä mahdollista uudistusta kansanäänestykseen. Juuri kansanäänestys perustuslakireformista koitui entisen pääministerin Renzin kohtaloksi. Kiistellyn esityksen kaatuminen johti Renzin eroon pääministerin tehtävästä. 

Perustuslain uudistuksesta ei ole ihmelääkkeeksi Italian politiikan ongelmiin

Italian entinen pääministeri Massimo D’Alema kuvasi jo vuonna 1995 kirjassaan Un paese normale (suom. Tavallinen maa) Italian politiikalle tyypillisin pelimetaforin, miksi instituutioiden uudistaminen on osoittautunut vaikeaksi. 

D’Aleman mukaan pelin säännöistä on erimielisyyksiä, ja pelin osapuolet siirtelevät maalitolppia omien etujensa mukaisesti. Hänen mukaansa kukaan ei lopulta edes tiedä, mitä peliä olisi tarkoitus pelata. Italian puolueilla ei siis ole jaettua näkemystä perustuslain uudistuksen sisällöstä. 

Nykyistä institutionaalista rakennetta enemmän päätöksenteon ”tehokkuuteen” vaikuttaa pikemminkin Italian puoluekentän hajanaisuus, mikä vaikeuttaa eheiden enemmistöjen rakentamista. 

On myös epäselvää, missä määrin juuri perustuslain uudistaminen olisi ratkaisu Italian politiikan ongelmiin. Nykyistä institutionaalista rakennetta enemmän päätöksenteon ”tehokkuuteen” vaikuttaa pikemminkin Italian puoluekentän hajanaisuus, mikä vaikeuttaa eheiden enemmistöjen rakentamista. 

On myös mahdollista, että puheet perustuslain uudistamisesta hautautuvat muiden, akuutimpien poliittisten ongelmien alle. Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa, inflaatio sekä sähkön ja kaasun hinnat luultavasti huolettavat ja puhututtavat italialaisia enemmän kuin usein varsin monimutkaisilta vaikuttavat esitykset perustuslain uudistamiseksi. Toistaiseksi Italian perustuslaki on muutospaineista huolimatta osoittautunut varsin kestäväksi.  

Mira Söderman on Italian politiikkaan ja poliittiseen retoriikkaan perehtynyt väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.

Artikkelin pääkuva: Italian pääministeri Giorgia Meloni ja Britannian pääministeri Rishi Sunak tapasivat Egyptin ilmastokokouksessa. Lähde: Simon Walker / No 10 Downing Street /Flickr.

Julkaisu Onko Giorgia Melonista Italian perustuslain uudistajaksi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime vuosina suosiotaan kasvattanut kiertotalousajattelu muuttaa suhtautumistamme jätteeseen. Kun aiemmin jäte miellettiin hyödyttömäksi aineeksi, josta halutaan hankkiutua eroon, nykyään se kutsuu ennen kaikkea käyttöön ja hyödyntämiseen. 

Kiertotalousmalli haastaa lineaarisen talouden toimintatavan, jossa tuotteet valmistetaan, käytetään ja lopuksi heitetään pois. Kiertotalous pyrkii resurssitehokkuuteen pitämällä materiaalit kierrossa mahdollisimman pitkään.  

Siinä missä aiemmat jätehallinnan tavat pyrkivät eliminoimaan tuotetun jätemateriaalin kaikessa häiritsevyydessään esimerkiksi hautaamalla sen kaatopaikoille, kiertotalousajattelu pyrkii kieltämään ajatuksen jätteestä kokonaan. Sen kuvittelema tulevaisuuden maailma on maailma vailla jätettä – sellainen, jossa materiaalit ja energiat vain kiertävät riittävän tehokkaasti yhteiskunnassa.  

Jätteen kategoria on erottamaton osa ihmisenä olemista, sillä ihmistoiminta tuottaa väistämättä jätettä. Hylkäämämme esineet ja materiaalit, ja suhteemme niihin kertoo, keitä olemme ja millaisessa yhteiskunnassa elämme.

Tampereen yliopistossa tänä syksynä käynnistyneet WasteMatters– (ERC) ja DECAY-hankkeet (Suomen Akatemia) haastavat ajatuksen jätteestä resurssina ja hallittavana objektina. Jäte käsitteellistetään hankkeissa ranskalaisfilosofi ja -kirjailija Georges Bataillea seuraten ylijäämäksi, yhteiskunnan ja talouden kirotuksi osaksi, joka ei alistu jäännöksettä hyötyperiaatteelle. 

Samalla kun jäte kiertää yhteiskunnassa ja taloudessa, jätteen olemassaolo tekee näkyväksi sen, etteivät materiaalit kierrä suljetussa kehässä. Se osoittaa, että hukka, vuodot ja ylimäärä ovat vääjäämätön osa niin taloutta kuin yhteiskunnan järjestystä. 

Jätteen kategoria on erottamaton osa ihmisenä olemista, sillä ihmistoiminta tuottaa väistämättä jätettä. Hylkäämämme esineet ja materiaalit, ja suhteemme niihin kertoo, keitä olemme ja millaisessa yhteiskunnassa elämme.

Jätteen ontologiaa tutkimassa 

Monilla tieteenaloilla on kiinnostusta jätteisiin esimerkiksi kierrättämisen tehostamisen, jätteen vähentämisen ja kiertotalouden edistämisen näkökulmista. Harvoin jätettä on kuitenkaan tarkasteltu ontologisesti, olemassaolon tasolla. 

Tämä tarkoittaa huomion kiinnittämistä siihen, miten asioista tulee jätettä, mitä jäte tekee ihmisille ja yhteiskunnalle, miten jätteen kanssa eletään ja millaisia suhteita, toimijuuksia ja kokoonpanoja siihen liittyy. Hankkeissa tutkitaan näitä kysymyksiä etnografisesti seuraamalla jätevirtoja ja -käytäntöjä. 

Jäte ei ole tutkimushankkeissa pelkkä tutkimuksen kohde vaan myös jotakin, jonka kanssa ajatellaan. 

Etnografisen tutkimuksen keskiössä on perinteisesti ollut ihminen. Jo menetelmän nimen kreikkalainen juuri ethnos viittaa kansaan. Viime aikoina etnografiassa on kuitenkin alettu huomioida enenevissä määrin myös ihmisen yhteenkietoutuneisuus moniin ei-inhimillisiin tekijöihin. Niin kutsutussa “monilajisessa etnografiassa” on esimerkiksi kiinnitetty huomiota eläimiin ja kasveihin ja haastettu ajatusta ihmisten erityislaadusta. 

WasteMatters- ja DECAY-hankkeissa kehitetään enemmän-kuin-inhimillistä etnografiaa, joka kääntää ympäri näkökulman jätteestä passiivisena ihmisen muokkauskohteena tai toiminnan lopputuloksena. 

Uusmaterialismin ja posthumanismin kaltaisista ihmiskeskeisyyden ylittävistä näkökulmista ammentaen hankkeissa pyritään kehittämään konkreettisia empiirisiä työkaluja, joiden avulla jätettä voi tarkastella aktiivisena, yhteiskuntaa ja ihmistä muokkaavana toimijana. Näin ollen jäte ei ole tutkimushankkeissa pelkkä tutkimuksen kohde vaan myös jotakin, jonka kanssa ajatellaan. 

Aistien ja ajan näkökulmia jätteisiin  

Ihmiset elävät arjessaan monin tavoin kosketuksissa jätteeseen, vaikka teollistuneissa yhteiskunnissa jäte onnistutaan usein järjestämään pois näkyvistä ja karkottamaan aistien ulottumattomiin. 

Jätteen aistiminen ja ruumiillinen kohtaaminen avaa hedelmällisen näkökulman arkisen jätesuhteemme tarkasteluun. Jätteiden hajut, visuaaliset ärsykkeet ja tekstuurit herättävät ihmisissä monenlaisia tunteita – paitsi ahdistusta, inhoa ja syyllisyyttä myös ylpeyttä tunnollisesta lajittelusta ja kierrättämisestä – ajatuksia ja toimintaa. Jätteen aistimisen ja sen edellyttämien arkisten tekojen tutkiminen voikin palauttaa jätteen tietoisuuteen sotkuisena, häiritsevänä ja välttämättömänä osana kulutusyhteiskuntaa, jonka kanssa on opittava elämään. 

Jätteen siivoaminen aistien ulottumattomiin saa myös globaalin ulottuvuuden: länsimaiden jätteet päätyvät saastuttamaan ja kuormittamaan kehittyvien maiden luontoa ja yhteiskuntajärjestelmiä.

Vallitseva tehokas jätehallinnan infrastruktuuri tekee mahdolliseksi karkottaa jätteen häiritsevä olemassaolo nopeasti pois mielestä ja myös ummistaa silmät omalta osallisuudelta yhteiskunnan jäteongelman syntyyn. Julkisessa mielikuvituksessa jätteen siivoamista näkymättömiin on pidetty jopa kehittyneen ja sivistyneen yhteiskunnan tunnusmerkkinä, ja vastaavasti jätteen kasautuminen kaduille on näyttäytynyt ilmentymänä julkisen vallan epäonnistumisesta.

Jätteen siivoaminen aistien ulottumattomiin saa myös globaalin ulottuvuuden: länsimaiden jätteet päätyvät saastuttamaan ja kuormittamaan kehittyvien maiden luontoa ja yhteiskuntajärjestelmiä. Ilmiötä on kutsuttu provosoivasti myös jätekolonialismiksi, millä tarkoitetaan prosesseja, joilla valtio tai yhteisön alistaa toisen yhteisön valtaansa ja käyttää sitä hyväkseen kippaamalla sinne jätteensä.

Jäte tarjoaa myös mielenkiintoisen tulokulman toimintamme ajallisiin vaikutuksiin ja jälkiin. Siinä missä orgaaninen jäte maatuu suhteellisen lyhyen ajan kuluessa, toiset jätelajit kuten muovi eivät katoa yhden ihmiselämän aikana, osa jätteistä puolestaan ei käytännössä koskaan. 

WasteMatters-hankkeessa tutkitaan ruokahävikin, muovijätteen ja jätteenpolttotuhkan lisäksi myös ydinjätettä, jonka ajallinen perspektiivi ylittää käytännön käsityskykymme rajat: ydinjätteen loppusijoituspaikkojen on pidettävä jäte turvassa jopa 100 000 vuotta. Tämä on pakottanut kehittämään Eurajoen Onkalon kaltaisia uusia, innovatiivisia loppusijoituspaikkoja, olkoonkin että jätteen hautaaminen on lopulta melko vanhakantainen keino hallita jätettä.

Monitieteinen tutkimusryhmä jäljittää jätettä 

Hankkeita toteuttaa monitieteinen kansainvälinen tutkimusryhmä, jonka jäsenillä on laaja-alaista asiantuntemusta esimerkiksi teoriaosaamisesta visuaalisiin tutkimusmenetelmiin, haastattelemiseen, etnografiseen kenttätyöhön ja luoviin tieteellisen kirjoittamisen käytäntöihin. Ryhmän jäsenet ovat aiemmin tutkineet myös esimerkiksi ruokahävikkiä ja muovijätettä. 

Tutkimusryhmän tukena toimii lisäksi moninainen tutkijayhteistyöverkosto, johon kuuluu niin teoriaan, menetelmiin kuin jätteen empiiriseen tutkimukseen paneutuneita, kansainvälisesti tunnustettuja tutkijoita ympäri maailmaa. 

Hankkeet pyrkivät kehittämään menetelmällisiä työkaluja materian huomioimiseen yhteiskuntatieteellisessä ja humanistisessa tutkimuksessa sekä luomaan uutta teoreettista ymmärrystä yhteiskunnasta ja sen tilallisista ja ajallisista mittakaavoista jätteen näkökulmasta. 

Käytännössä kenttätyö tarkoittaa muun muassa jätteiden kierrätyksen ja jätteen kanssa elämisen seuraamista kodeissa, jätepäiväkirjojen keräämistä, ihmisten haastattelemista, aistimellista yhteenkietoutumista jätteeseen, jätteen liikkeiden seuraamista paikasta toiseen sekä kierrätyskeskusten, biokaasulaitosten, jätteenpolttolaitosten ja ydinjätteen säilytyspaikkojen prosessien havainnointia ja kuvaamista. 

Näiden empiiristen jätekohtaamisten kautta hankkeet pyrkivät kunnianhimoisiin tavoitteisiin: kehittämään menetelmällisiä työkaluja materian huomioimiseen yhteiskuntatieteellisessä ja humanistisessa tutkimuksessa sekä luomaan uutta teoreettista ymmärrystä yhteiskunnasta ja sen tilallisista ja ajallisista mittakaavoista jätteen näkökulmasta. 

Professori Olli Pyyhtinen johtaa ERC:n rahoittamaa WasteMatters- ja Suomen Akatemian rahoittamaa DECAY-hankkeita. Häntä kiinnostaa, miten muodostumme ihmisinä moninkertaisissa altistumisissa ulkopuolelle ja vieraudelle. Tämä kiehtoo häntä myös jätteessä, josta emme pysty vapautumaan lopullisesti emmekä myöskään ottamaan sitä täydellisesti haltuun.  

Niina Uusitalo toimii tutkijatohtorina Suomen Akatemian rahoittamassa DECAY-hankkeessa. Hän on kiinnostunut jätteen visuaalisuudesta, eläinten ja ihmisten yhteenkietoutuneista jätesuhteista sekä jätteen kehollisesta aistimisesta. 

Ulla-Maija Sutinen työskentelee tutkijatohtorina ja koordinaattorina ERC:n rahoittamassa WasteMatters-hankkeessa. Hänen mielenkiintonsa kohteita ovat jäte ihmisten jokapäiväisessä elämässä ja kotona tapahtuvat arkiset käytänteet jätteen ympärillä. 

Stylianos Zavos työskentelee tutkijatohtorina ERC:n rahoittamassa WasteMatters-hankkeessa. Hän on kiinnostunut affektiivisista ja yhteiskunnan reuna-alueille sijoittuvista yhteenkietoutumisista ihmisten ja jätteen välillä. 

Alma Onali työskentelee väitöskirjatutkijana ERC:n rahoittamassa WasteMatters-hankkeessa. Hän on kiinnostunut jätesuhteen materiaaliskulttuurisesta rakentumisesta ja siitä, kuinka ihmisyys ja jäte kietoutuvat yhteen. Erityisesti Onalia kiinnostaa ihmisen ja muovin ristiriitainen suhde.

Artikkeli on osa Politiikasta-Akatemia-juttusarjaa. Lisätietoa hankkeista löytyy niiden verkkosivuilta: WasteMatters ja DECAY. 

Artikkelin pääkuva: Marc Newberry/Unsplash.

Julkaisu Jätteen jäljillä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.