Sarjakuvataiteilija Riina Tanskasen näyttely Tympeät tytöt: Luokkakipuja Tampereen työväenmuseo Werstaalla on rikkonut kävijäennätyksiä. Näyttelyssä on esillä Tanskasen samannimisen sarjakuvakirjan originaalipiirroksia, joissa käsitellään tyttöyden ja talouden keskinäisiä suhteita. Tanskanen on saavuttanut tyttöyttä esittelevien yhteiskuntakriittisten sarjakuviensa ohella näkyvyyttä Instagramissa, jossa Tympeät tytöt -taidetilillä on yli 60 000 seuraajaa. Tanskanen on myös palkittu tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla vuonna 2022.

Työllään Tanskanen popularisoi feminismiä: hän tuo sen suurten yleisöjen nähtäväksi ja koettavaksi. Tarkastelemme ”Tympeät tytöt: Luokkakipuja” -näyttelyä ja sen suosiota populaarifeminismistä käydyn tutkimuskeskustelun valossa ja pohdimme feminismiä 2020-luvun Suomessa.

Feminismi on 2010-luvulla popularisoitunut: siitä on tullut osa populaari- ja kulutuskulttuuria, trendikäs identiteetti puhuttelee etenkin nuoria naisia. Julkisuuden henkilöt julistautuvat feministeiksi, naisille ja tytöille suunnatuissa lehdissä, tv-sarjoissa, elokuvissa ja kirjallisuudessa käsitellään feminismiä. Lisäksi feminismi leviää sosiaalisen median kampanjoiden välityksellä.

Populaarifeminismiä on kritisoitu feministisessä media- ja kulttuurintutkimuksessa muun muassa sen kaupallisuudesta ja sukupuolittuneiden valtarakenteiden sivuuttamisesta. Populaarifeminismin on sanottu olevan sisällöltään epämääräistä, muodoltaan visuaalista ja hengeltään nautiskelevaa, iloista ja kulutuskeskeistä. Sitä on syytetty feminismin historian sivuuttamisesta ja kollektiivisten kamppailujen korvaamisesta yksilökeskeisellä itsehoivalla.

Tanskasen näyttely kiistatta popularisoi feminismiä, ja Tanskanen myös luonnehtii itseään feminismin popularisoijaksi. Luokkakipuja-näyttely ei kuitenkaan sivuuta sukupuolittuneita rakenteita vaan yhdistää ne rodullistuneeseen sekä yhteiskuntaluokkaan ja alueellisuuteen liittyvään valtaan. Näyttelyn ytimessä on taloudellis-yhteiskunnallisten valtarakenteiden näkyminen arjen, henkilökohtaisen, kokemuksellisen ja ruumiillisen tasolla.

Pohdimme, miten Tanskasen näyttely kuvastaa laajempaa yhteiskunnallisten liikkeiden muutosta sekä populaarifeminismin rajoja ja mahdollisuuksia. Pohdimme myös populaarifeminismin suhdetta suomalaiseen valtiofeminismin perinteeseen.

Luokkakipuja osana feminismin popularisoitumista

Tanskanen on terävä yhteiskuntakriitikko, mutta näyttelyn suosio heijastaa myös populaarifeminismille ominaisia piirteitä: visuaalista ilotulitusta ja affektiivisuutta eli kykyä herättää katsojissa tunteita. Samat ainekset on tunnistettu myös osaksi datajättien pelikirjaa, jossa lisäarvoa pyritään tiristämään juuri tunteisiin vetoamalla.

Tanskasen mainetta niittänyt Instagram-tili ja näyttelyn sisältöihin liittyvät suuret jakomäärät kertovat tällöin paitsi populaarifeministisen sisällön suosiosta, myös tähän elimellisesti kytköksissä olevasta alustakapitalismista.

Kehitys on raivannut tilaa suurelle joukolle toimijoita ja yleisöjä liittyä osaksi feminististä liikettä – tai ainakin kokea yhteyttä siihen. Mukaan ovat mahtuneet niin hashtageja kierrättävät yksittäiset somekäyttäjät, kulttuurin ja politiikan liepeillä toimivat meemitilit kuin kaupallista toimintaa harjoittavat bisnekset, jotka myyvät tuotteitaan feministiseen eetokseen paikantuvilla lupauksilla.

Vaikka alustatalous on auttanut popularisoimaan feminismiä, kiinnostavin kysymys ei nähdäksemme koske niiden epäpyhäksi miellettyä liittoa. Kuten on huomautettu, uusliberalismin ja globaalin kapitalismin määrittämässä poliittisessa ilmastossa perinteisten, oikeuksia ajavien yhteiskunnallisten liikkeiden asema on joka tapauksessa hutera.

Näyttely kutsuu ihmisiä yhteen kokemaan osallisuutta tärkeäksi miellettyyn kollektiiviseen tarkoitusperään. Lohduton kuva sisältää myös lohtua.

Mielekkäämpää onkin pohtia populaarin feminismin muutosvoimaa: missä määrin populaarifeministiset sisällöt voivat laajentaa poliittista mielikuvitusta ja tarjota kielen, jonka avulla yhteiskuntaa voidaan ajatella toisin?

Ajoittain Tanskasen miltei akateemista argumentaatiota muistuttava taide herättää kysymyksen kohdeyleisöistä: onko näyttely suunnattu suurelle yleisölle vai pikemminkin heille, joita feminismin henki vetää puoleensa?

Kenties tähän paikantuu osa näyttelyn muutosvoimaa: se ei pyri olemaan liian tavoitettava eikä iloittelevan nautiskeleva, eikä se myöskään sorru moralisoivaan ihmisoikeuspuheeseen, jolla oma eetos järkeistetään ainoaksi tavaksi jäsentää yhteiskunta.

Sen sijaan näyttely kutsuu ihmisiä yhteen kokemaan osallisuutta tärkeäksi miellettyyn kollektiiviseen tarkoitusperään. Lohduton kuva sisältää myös lohtua: ”Tytöt eksyvät yhä kutomaansa tahmeaan verkkoon, sisartensa syliin, mutta laulu vahvistuu”, kuten Tanskanen sarjakuvassaan esittää.

Tässä mielessä kyse ei ole vain ontosta popularisoidusta representaatiosta vaan demokraattisten subjektiasemien synnyttämisestä, joihin liittyy toivo ja intohimo tavoitella muutosta.

Sarjakuva feministisen vaikuttamisen keinona

Luokkakipuja-näyttely asettuu populaarifeminismin jatkumolle myös muodoltaan: sarjakuva puhuttelee suurta yleisöä. Vaikka sarjakuvan historia on Suomessa ja maailmalla melko miesvaltainen, on naistekijöitä ollut olemassa jo aivan suomalaisen sarjakuvan alkuvuosilta alkaen. Feministisen sarjakuvan aalto alkoi Suomessa 1990-luvun alussa, erityisesti Naarassarjat-lehden perustamisen jälkeen. Tällä hetkellä feministisen sarjakuvan asiaa ajaa erityisesti Feministinen sarjakuvatoiminta -verkosto.

Sarjakuva on feministisen viestinnän muotona monitahoinen. Sarjakuva on visuaalisena viestinä helposti ymmärrettävä, samastuttava ja jaettava, mutta silti sisältörikas. Sosiaalisessa mediassa tekstipainotteinen sisältö jää usein kuva- tai videotulvan jalkoihin, mutta sarjakuvan avulla on mahdollista elävöittää asiatekstiä niin, että lukija pysähtyy viestin äärelle. Suositun sarjakuvan avulla Tanskanen tuottaa ja jakaa tietoa sukupuolittuneista valtarakenteista saavutettavasti ja samastuttavasti.

Monet sarjakuvantekijät ovat kommentoineet sarjakuvan olevan saavutettavaa lukijan lisäksi tekijälle. Sarjakuvan tekeminen onnistuu edullisilla välineillä, eikä se vaadi suurta tiimiä valmistuakseen. Tämä kerronnan välineen helppous madaltaa sarjakuvan aloittamisen kynnystä. Valmiin sarjakuvan tekeminen on mahdollista ilman kenenkään lupaa. Siksi feministinen tai muu vähemmistösarjakuva voi toimia riippumattoman aktivismin välineenä.

Painavaa yhteiskuntakritiikkiä kevyessä muodossa

Populaarifeminismiä on tutkittu etenkin angloamerikkalaisessa kontekstissa. Tutkimus asettuu osaksi pidempää perinnettä, jossa erilaisia feminiinisyyteen ja feminismiin kytkeytyviä kulttuurisia virtoja on tulkittu kriittisesti ja kyseenalaistaen. Populaarifeminismin tutkimuksessa näkökulma on tällöin ikään kuin valmiiksi aiemmasta tutkimusperinteestä annettu. Populaarifeminismin nähdään nostattavan henkeä, jossa keskeistä on yksilöiden menestyminen ja keskiluokkaiseen kulutukseen liittyvä mielihyvä.

Populaarifeminismin subjekti on tällöin uusliberaali subjekti, jota määrittää kapitalistisen logiikan ulottuminen kaikille elämänalueille työstä politiikkaan ja rakkauteen. Tutkimusperinteessä sama kritiikki, joka 2000-luvulla kohdistui postfeminismiksi nimettyyn, naisten yksilöllistä vapautta ja voimaantumista korostavaan ajattelutapaan, tuntuu osuvan lähes muuttumattomana myös 2020-luvun populaarifeminismiin. Tästä näkökulmasta katsottuna populaarin keveys uhkaa piilottaa tai siirtää paikaltaan rakenteellisen ja “painavan” feministisen kritiikin ja muutosvoiman.

Tanskasen feministinen ote ei ole millään tavalla kevyt. Pikemmin sarjakuvat vyöryttävät ajankohdalle ominaista kapitalismin vastaista ja feminististä kritiikkiä kovalla voimalla ja tekstimassalla.

Tanskasen ”Luokkakipuja” vastustaa onnistuneesti angloamerikkalaisen tutkimusperinteen tarjoamaa tulkintaa. Teosten visuaalinen maailma lainaa ja työstää pastellimaista keveyttä ja “tyttömäisyyttä”, mutta Tanskasen feministinen ote ei ole millään tavalla kevyt. Pikemmin sarjakuvat vyöryttävät ajankohdalle ominaista kapitalismin vastaista ja feminististä kritiikkiä kovalla voimalla ja tekstimassalla. Toisin kuin populaarifeminismin tutkimuksessa on esitetty, feminismin popularisoiminen ei Tanskaselle tarkoita sen muuttamista “helpommin sulatettavaan” muotoon siinä mielessä, että kriittinen ote lieventyisi tai vesittyisi.

”Luokkakipuja” käsittelee kapitalismia, uusliberalismia, rodullisuutta, luokkaa, syrjäseuduiksi nimettyjä alueita ja muita rakenteellisia kysymyksiä syvällisesti ja feministiseen tutkimusperinteeseen nojaten, mutta korostaen kokemuksellista ja kehollista näkökulmaa. Tässä mielessä ”Luokkakipujen” tiedon tuotannon politiikka on juuri feminististä politiikkaa, jossa henkilökohtainen on poliittista ja poliittinen henkilökohtaista – joskin ilman oletusta henkilökohtaisen paikantumisesta juuri tietyn henkilön “autenttisiin” kokemuksiin.

Poliittisesti ”Luokkakipujen” näkökulma on siis hyvinkin samankaltainen kuin angloamerikkalaisen populaarifeminismin tutkimuksen. ”Luokkakipuja” kritisoi esimerkiksi yksilölliseen voimaantumiseen ja taloudelliseen vaurastumiseen keskittyvää girlboss-puhetta, mutta tekee sen populaarin feminismin keinoin.

Luokkakipuja jatkaa suomalaisen valtiofeminismin perinnettä

Luokkakipuja osoittaa myös, että populaarifeminismi muodostuu omannäköisekseen eri aikoina ja eri paikoissa. Ehdotamme, että Tanskasen näyttelyä ja sarjakuvateosta voi lukea populaarifeminismin sekoittumisena Suomelle tyypilliseen pohjoismaiseen valtiofeminismin perinteeseen ja pitkäjänteisiin tasa-arvopoliittisiin kamppailuihin.

Suomalaiselle feminismille on ollut tyypillistä maltillisuus, valtiokeskeisyys ja feminististen tavoitteiden edistäminen yhteistyössä nais- ja tasa-arvojärjestöjen, poliitikkojen, tasa-arvoviranomaisten ja tutkijoiden kesken. Valtio on kuitenkin osoittautunut epäluotettavaksi kumppaniksi feministeille: tuen sijaan se on tarjonnut esimerkiksi sukupuolten tasa-arvoa heikentävää talouskuria.

Näyttelyä ja sarjakuvateosta voi lukea populaarifeminismin sekoittumisena Suomelle tyypilliseen pohjoismaiseen valtiofeminismin perinteeseen ja pitkäjänteisiin tasa-arvopoliittisiin kamppailuihin.

Luokkakipuja-näyttely tarkastelee populaarifeministisellä otteella perinteisiä valtiofeminismin teemoja, kuten seksuaalista itsemääräämisoikeutta, työelämän tasa-arvoa sekä naisten hoivavastuuta. Se ei kuitenkaan suuntaa viestiään epäluotettavalle valtiolle tai poliittisille toimijoille, vaan vaikuttaa kansalaisyhteiskunnan välityksellä tuomalla suuren yleisön näkyville epätasa-arvoa.

Kuvatessaan feminismiä kollektiivisena poliittisena kamppailuna Luokkakipuja-näyttely jatkaa valtiofeminismin perinnettä. Näyttelyssä on vahvasti läsnä naisliikkeen historia, usein työläisnaisten näkökulmasta katsottuna. Näyttelyn voi ajatella kutsuvan myös katsojansa feministiseen kamppailuun.

Luokkakipuja-näyttely myös laajentaa keskustelua epätasa-arvosta alueille, joille valtiofeminismi ei ole kurottanut: markkinatalouden synnyttämään ja vahvistamaan globaaliin epätasa-arvoon, ekokriisin sukupuolittuneisiin vaikutuksiin ja etenkin nuorten naisten kokemiin suorituspaineisiin sukupuolittuneessa yhteiskunnassa.

Populaarifeminismin mahdollisuudet

Riina Tanskasen ”Luokkakipuja” rakentaa yhteiskuntakritiikkinsä populaarikulttuurin säihkyvälle pinnalle: näyttely hyödyntää henkilökohtaisuutta, kokemuksellisuutta, visuaalisuutta ja tyttömäistä estetiikkaa, mutta kääntää ne käyttövoimaksi kollektiiviseen kamppailuun valtarakenteita vastaan.

Näyttely ja sen suosio osoittavat, että vaikka populaarifeminismi voi olla sisällöllisesti vesitettyä feminismiä, sen ei automaattisesti tarvitse olla sitä. Feminismi yhteiskunnallisena kamppailuna ei vain mukaudu alustatalouden sekä populaari- ja kulutuskulttuurin logiikkaan vaan myös taivuttaa niitä omiin tarkoitusperiinsä.

Näyttely ja sen suosio herättävät kuitenkin kysymyksen: onko ajassamme tilaa feminismille, joka ei ole kaunista, miellyttävää ja suosittua?

FT Julius Hokkanen on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa

YTT, dosentti Katariina Mäkinen on tutkija Tampereen yliopistossa

Henry-Paul Ontto-Panula on sarjakuvataiteilija

YTT, dosentti Hanna Ylöstalo on sukupuolentutkimuksen apulaisprofessori Tampereen yliopistossa

Kirjoittajat työskentelevät Koneen Säätiön rahoittamassa tutkimushankkeessa Populaarifeminismiä Pohjoismaassa: Kapitalismin uusi henki ja popularisoidut protestit (POPFEM)

Artikkelin kuva: Riina Tanskanen: Kutojanaiset (2025) / Työväenmuseo Werstas

Julkaisu Politiikasta taidetta: Pinkkiä yhteiskuntakritiikkiä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vaihdevuodet ovat myöhemmän aikuisuuden merkittävä virstanpylväs. Ne koskettavat puolta väestöstä jossain vaiheessa elämää – lähestymistavasta riippuen välillisesti jopa kaikkia. Vaihdevuosissa munasarjojen toiminta hiljalleen heikkenee ja lopulta lakkaa. Hormonaaliset muutokset voivat aiheuttaa erilaisia oireita. Hoitamattomina tai puutteellisesti diagnosoituina ne voivat heikentää hyvinvointia merkittävästi.

Aiemmin vähätellystä ja stigmatisoidusta eli negatiivisesti leimatusta teemasta puhuvat nyt gynekologien ohella muun muassa psykologit, toimittajat, poliitikot, taiteilijat, some-vaikuttajat ja kokemusasiantuntijat.

Kasvavasta huomiosta huolimatta vaihdevuosista keskustellaan globaalissa lännessä edelleen sairauksiin ja vaivoihin keskittyen. Vilkastuneen keskustelun myötä kuluneet vitsit ja loputtomat oirekuvaukset ovat nähdäksemme saavuttaneet lakipisteensä, käynnistäen vaihdevuosien vallankumouksellisen potentiaalin.

Uusliberalismi dominoi vaihdevuosikeskustelua

Oulun yliopiston viimeaikaisessa lääketieteellisessä tutkimuksessa on todettu yhteys varhaisten vaihdevuosien ja työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen välillä. Vaihdevuodet on kuluvana vuonna kirjattu ensimmäistä kertaa hallitusohjelmaan, joskin mainiten ainoastaan työterveyshuollon rooli niiden hoidossa. Yksityiset lääkäriasemat mainostavat näkyvästi räätälöityjä palveluitaan esi-, jälki- ja vaihdevuosia parhaillaan kokeville naisille. Kuitenkaan esimerkiksi gynekologipalvelut eivät edelleenkään pääasiassa kuulu työnantajien tarjoamiin yksityisen terveydenhuollon sopimuksiin.

Vuoden 2025 kesäkuussa pikkuparlamentissa järjestetyssä, vaihdevuosiin keskittyvässä Nyt puhutaan! -kansalaisinfossa toistui yritysmaailmasta tuttu sijoitetun pääoman tuotto -termi. Tuttavallisemmin ROI:na tunnettua kriteeriä pidettiin keskeisenä, koska sen katsottiin auttavan ottamaan vaihdevuodet vakavasti ja mahdollistavan uskottavan poliittisen vaikuttamistyön niiden puolesta. Huomion rajaaminen kapitalistisen ansaintalogiikan kriteereihin vinouttaa vaihdevuosikeskustelua ja syventää eriarvoisuutta vaihdevuosia läpikäyvien välillä.

Huomion rajaaminen kapitalistisen ansaintalogiikan kriteereihin vinouttaa vaihdevuosikeskustelua ja syventää eriarvoisuutta vaihdevuosia läpikäyvien välillä.

Myös TV-sarjat ja elokuvat ovat tarttuneet vaihdevuosiin – joskin lähes poikkeuksetta joko huumorin tai huolen sävyin. Esimerkiksi Yle:n Hormonit! -sarjassa seurataan keski-ikäisen Elenan arjen ”hormonihuuruisia hetkiä”. Elenan tavoin myös Sinkkuelämää 2 -elokuvan Samantha nähdään hieromassa pakonomaisesti hormonivoidetta iholleen. Tekoälykin tarjoaa vaihdevuosista kuvaa hakevalle kavalkadin pääasiassa valkoisia, ärtyisiä, punoittavia ja hikoilevia naistyypillisiä kehoja.

Keskustelun yksiäänisyys on herättänyt myös vastarintaa. Tietokirjailija ja toimittaja Aino-Mari Tuuri painottaa teoksessaan Menologeja – Tutkimusmatka esivaihdevuosiin sekä samannimisessä podcastissaan, kuinka vaihdevuodet ovat biopsykososiaalinen kokonaisuus, jota ympäröivä kieli palvelee lääketiedettä ja kaupallisia intressejä.

Räjähdysmäisesti kasvanut keskustelu vaihdevuosista ilmentää sitä, että vaihdevuosissa on kyse laajasta yhteiskunnallisesta ilmiöstä.

Historiallisesti ja kulttuurisesti muotoutuvat vaihdevuodet

Vaihdevuodet kantavat sosiaalisia ja kulttuurisia sekä ajallisesti vaihtuvia merkityksiä. Näiden prosessien tarkasteleminen paljastaa vaihdevuosiin liitettyjä narratiiveja ylläpitävät normit ja niitä tukevat yhteiskunnalliset rakenteet.

Tutkija Aija Lullen mukaan vaihdevuodet ja niitä seuraava muutos määritellään edelleen erityisesti länsimaissa medikalisoiduksi, sukupuolitetuksi ja stigmatisoiduksi ilmiöksi. Määritelmä rajoittaa erityisesti vaihevuosia kokevien toimijuutta, ja estää näkemästä vaihdevuosien mahdollisuuksia.

Historiallisestikin katsoen vaihdevuodet ovat tarjonneet paitsi henkilökohtaisen, myös yhteiskunnallisen vapautumisen mahdollisuuden.

Historiallisestikin katsoen vaihdevuodet ovat tarjonneet paitsi henkilökohtaisen, myös yhteiskunnallisen vapautumisen mahdollisuuden. Ennen länsimaalaista patriarkaalista eli miesvaltaista yhteiskuntamallia ne ovat voineet laajentaa naisten sosiaalisia oikeuksia, sillä vaihdevuosien myötä naiset loittonivat heille aiemmin määritellyistä rooleista. 1800-luvun lopulla länsimaisen lääketieteen läpimurron ja viktoriaanisen aikakauden huippuvuosina, naisten vaihdevuosien vakavimpina oireina diagnosoitiin hysterian ja masennuksen ohella ”moraaliton” käytös sekä vaimon ja äidin velvollisuuksien täyttämättä jättäminen.

Myös maantieteellinen sijainti vaikuttaa vaihdevuosikokemuksiin. Japanissa vaihdevuosiin viitataan termillä konenki, joka vapaasti käännettynä viittaa uudistumisen vuosiin. Tutkimusten mukaan siellä vaihdevuosioireista kertoi kärsivänsä noin 25–50 %:a kohdullisista ihmisistä verrattuna länsimaiden noin 75 %:iin. Samaten tutkimukset sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen vaihdevuosikokemuksista ilmentävät, kuinka asenteet vaihdevuosia kohtaan voivat muokata itse kokemusta.

Vaihdevuodet laajentavat ymmärrystä sukupuolesta

Yhteiskuntatieteilijä Doreen Masseyn mukaan patriarkaatin vaikutus eriyttää tilan ja sukupuolen toisistaan ja typistää sukupuolen biologiseksi sukupuoleksi. Esimerkiksi lääketieteellisessä kirjallisuudessa korostuu ‘biologinen naiseus’. Lisäksi eri oireita rajataan ja visualisoidaan kansallisvaltiorajojen perusteella, vaikka todenmukaisempaa olisi huomioida esimerkiksi vaihdevuosiin liittyviä kulttuurisia eroja.    

Projektimme Vaihdevuosien uusi tuleminen – monimuotoisuutta, tietoisuutta ja aktivismia haastaa vallitsevat näkemykset vaihdevuosista tuomalla esiin vaihdevuosikokemusten laajan kirjon historiallisesti, kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti muuttuvana ilmiönä. Tähän tartumme keskittymällä erityisesti marginalisoituihin ryhmiin.

Intersektionaalisuuteen ja yhteisöllisyyteen pyrkivä keskustelu tarjoaa väylän kohti osallistavampaa yhteiskuntaa ja arvostavampaa kieltä, josta hyötyvät kaikki. Ilmiön teoreettinen ja yhteiskunnallinen muutosvoima piilee aktivismista ponnistaneissa queer-tutkimuksessa ja kriittisessä vammaistutkimuksessa. Ne kannustavat suhtautumaan kriittisesti sairaan ja terveen, vähemmistön ja enemmistön sekä normatiivisuuden ja kapinallisuuden rajoihin. Näemme rajat liikkuvina sekä jatkuvasti muotoutuvina. Tämä olisi tärkeää huomioida myös yhteiskunnassa heränneessä vaihdevuosikeskustelussa.  

Muita oivalluksia vaihdevuosista

Vaihdevuodet tuovat mukanaan muutoksen suhteessa sukupuoleen, ja muistuttavat siitä, kuinka sukupuolta ei voi määritellä tyhjentävästi. Vaihdevuosissa piilee siten myös laajempi potentiaali. Feministi Betty Friedan on haastanut vallitsevan käsityksen vaihdevuosista rappeutumisen alkuna. Friedanin mukaan elämän myöhemmät vaiheet voivat olla henkilökohtaisen kasvun ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen aikaa.

Muun muassa tutkija Brooke Brady painottaa, kuinka vaihdevuodet voivat tarjota kaikille niitä kokeville uusia oivalluksia sukupuolen jatkuvasta muuntautumiskyvystä ja erilaisia identifioitumisen mahdollisuuksia. Toimittaja, tutkija Vaula Helin kuvaa artikkelissaan, kuinka vaihdevuodet ovat jännittävää aikaa: “En tiedä, millainen ihminen minusta tulee ilman aktiivisesti toimivia munasarjoja.”

Populaarit feministit puhuvat ajallisesti rajattujen oirekuvausten sijaan pitkäkestoisesta elämää vavisuttavasta ja useista vaiheista koostuvasta prosessista, “vaihdevuosimisesta”.

Myös termistö ja vaihdevuosiin liitetty kieli ovat murroksessa. Populaarit feministit puhuvat ajallisesti rajattujen oirekuvausten sijaan pitkäkestoisesta elämää vavisuttavasta ja useista vaiheista koostuvasta prosessista, “vaihdevuosimisesta”(menopausing, kirjoittajien vapaa käännös). Erityisesti Britanniassa ja sosiaalisessa mediassa trans- ja queer-yhteisöissä vaihdevuosia kokevat ihmiset (menopausing people), eivät siis vain cis-sukupuoliset naiset – henkilöt, joiden syntymässä naiseksi määritelty biologinen sukupuoli vastaa heidän sukupuoli-identiteettiään.

Inklusiivinen sukupuolinäkökulma on ratkaisevan tärkeää myös valkoihoisille, taloudellisesti turvatussa asemassa oleville ja toistaiseksi toimintakykyisille keski-ikäisille cis-heteronaisille, jotka yhtäkkiä vaihdevuosien myötä kokevat, miltä tuntuu tulla marginalisoiduksi patriarkaatin voimasta.

Vaihdevuosiaktivismin moniääniset yhteisöt

Vaihdevuosien odotetaan lähes poikkeuksetta liittyvän ikääntymiseen ja herättävän voimakkaita tunteita riippumatta toisistaan merkittävästikin poikkeavista fyysisistä ja psyykkisistä muutoksista. Vaihdevuosioireita voi esiintyä myös muuten kuin ikääntymisen seurauksena ja muillakin kuin kohdullisilla henkilöillä. Transmaskuliinisilla henkilöillä, eli muun- sekä transsukupuolisilla, joiden sukupuoli-identiteetti on enemmän maskuliininen kuin feminiininen niitä voi ilmetä testosteronihoitojen aikana.

Vaihdevuosikokemuksia tutkineiden Michael Tozen ja Sue Westwoodin mukaan voimakkaan sukupuolittuneet vaihdevuosikertomukset voivat tuntua etäisiltä ja aiheuttaa jopa kehodysforiaa – vierauden, ahdistuksen ja inhon tunteita sukupuolitettuja kehon piirteitä kohtaan – sukupuoleltaan moninaisissa ja transsukupuolisissa henkilöissä.

Vaihdevuosien uusi tuleminen kutsuu pohtimaan kriittisesti, minkälaisia merkityksiä vaihdevuosiin liitetään, kuka puhuu vaihdevuosista ja minkälaista todellisuutta vaihdevuosiin liitetty kieli rakentaa.

Patriarkaalisesta cis- ja heteronormatiivisesta kulttuurista usein kivuliaan tietoiset queer- ja transyhteisöt ovat käynnistäneet vaihdevuosien kulttuurisen vallankumouksen erityisesti englanninkielisissä verkkokeskusteluissa. Näiden yhteisöjen näkökulma painottaa kaikkia arvostavaa keskustelua vaihdevuosista. Yhteisöt myös kertovat jaetun tiedon, vertaistuen ja yhteisöllisen hoivan olennaisesta merkityksestä. Vaihdevuosia ei tarvitse enää kokea yksin ja kokemuksista vaieten.

Vaihdevuosien uusi tuleminen kutsuu pohtimaan kriittisesti, minkälaisia merkityksiä vaihdevuosiin liitetään, kuka puhuu vaihdevuosista ja minkälaista todellisuutta vaihdevuosiin liitetty kieli rakentaa. Vaihdevuosien vallankumous tarjoaa tilaa erilaisille keskustelun avauksille, kokeiluille ja uuden löytämiselle. Kuten sukupuoli, ovat myös vaihdevuodet ilmiö, joka ei ole tarkasti määriteltävissä eikä käsiteltävissä tiukkojen kategorioiden kautta. Epävarmuus uuden edessä ja yhteisön kaipuun myöntäminen vaihdevuosien tuoman muutoksen yhteydessä ovat radikaali askel kohti osallistavaa keskustelua vaihdevuosista.

FT Pauliina Lukinmaa on kulttuurin- ja sukupuolentutkimuksen tutkijatohtori. Hänen tutkimusintressejään ovat ylirajaisuuteen ja solidaarisuuteen liittyvät teemat LHBTIQ+-aktivismissa. Hän tarkastelee vaihdevuosiaktivismin muotoutumisen prosesseja Suomessa ja ylirajaisissa LHBTIQ+-verkkoyhteisöissä.

FM Meeri Ott on yhteiskuntamaantiedon väitöskirjatutkija. Projektissa hän tutkii uusliberalistisen yhteiskunnan yksilöille asettamien tuottavuuden vaateiden, vaihdevuosikokemusten ja itsetunnon välisiä yhteyksiä, keskittyen queer- ja vammaisyhteisöihin Suomessa ja Virossa.

FT Aija Lulle on yhteiskuntamaantiedon apulaisprofessori. Hän on Suomen Akatemian rahoittaman hankkeen ”Vaihdevuosien uusi tuleminen – monimuotoisuutta, tietoisuutta ja aktivismia” johtava tutkija.

Kirjoittajat työskentelevät Itä-Suomen yliopistossa syksyllä 2024 käynnistyneessä tutkimusprojektissa Vaihdevuosien uusi tuleminen – monimuotoisuutta, tietoisuutta ja aktivismia. Nojaamalla kriittisen ja feministisen tiedontuotannon näkökulmiin, projektin monitieteinen ja –paikkainen tutkimusryhmä analysoi marginalisoitujen yhteisöjen toimintaa ja roolia vaihdevuosien uudessa tulemisessa.

Artikkelin kuvituskuva: Sarah Sheedy / Unsplash

Julkaisu Häpeästä kohti moninaisia vaihdevuosia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Joulukuussa 2019 Suomi sai uuden hallituksen, jonka kaikki viisi kärkiministeriä olivat naisia. Lukuun ottamatta oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonia (r.), ministerit – pääministeri Sanna Marin (sd.), opetusministeri Li Andersson (vas.), valtionvarainministeri Katri Kulmuni (kesk.) sekä sisäministeri Maria Ohisalo (vihr.) – olivat vieläpä alle 35-vuotiaita. Kyseessä oli sekä Suomessa että kansainvälisesti katsottuna poikkeuksellinen hallituskokoonpano.

Useissa medioissa hallituksen kokoonpano jo sinänsä katsottiin tasa-arvon ja feminismin riemuvoitoksi. Hallitus, keulakuvanaan pääministeri Sanna Marin, on läpi kautensa herättänyt myös poikkeuksellista kansainvälistä mediahuomiota.

Innostus ”viisikon” ympärillä tekee näkyväksi politiikan sukupuolittuneeseen valtaan liittyviä jännitteitä. Yhtäältä naisvaltaista hallitusta voi pitää merkkinä politiikan lasikattojen murtumisesta. Toisaalta mediahuomio kertoo siitä, että viisi naista hallituksen johdossa on yhä poikkeuksellinen tilanne.

Näihin jännitteisiin tarttuu myös yhdysvaltalaisen tuotantojätin HBO:n tilaama dokumenttisarja Viisi valittua. Kolmiosainen sarja käsittelee paitsi koronakriisin ja Venäjän Ukrainaan kohdistuvan hyökkäyssodan leimaamaa hallituskautta, myös ennen kaikkea naisia politiikan johtopaikoilla. Dokumentti ei vain kommentoi viisikkoa politiikan ja julkisuuden ilmiönä, vaan myös olemassaolollaan ilmentää hallitukseen kohdistunutta poikkeuksellista mediahuomiota.

Tässä tekstissä luomme feministisen kulttuurin- ja politiikantutkimuksellisen katseen dokumenttiin ja lähestymme sitä tarinatalouden tuotteena. Pohdimme, millaisia jännitteitä syntyy, kun edellisen hallituskauden käänteitä ja sen johtohahmoja sovitetaan populaarifeministisen tarinankerronnan kehikkoihin.

Viisi valittua feministiä

Luemme Viisi valittua -dokumenttia osana laajempaa feminismin popularisoitumisen kulttuurista ilmiötä. Feminismistä on 2010-luvulla tullut osa populaarikulttuuria, haluttu ja trendikäs – vaikkakin monien vastustama – kulttuurinen identiteetti.

Populaarifeminismi näkyy esimerkiksi julkisuuden henkilöiden julistautumisena feministeiksi, #MeToo-liikkeen kaltaisena feministisenä hashtag-aktivismina, sekä yritysten tai tuotteiden markkinointina feminististen iskulauseiden avulla. Populaarifeminismi korostaa visuaalisuutta, tunteita, ja näkyvyyttä: sen ytimessä on feminismin julkiseksi tekeminen.

Populaarifeminismiä on kritisoitu siitä, että se tuottaa kaupallisen, kauniin ja henkilöityneen esityksen feminismistä, sivuuttaen feminismin sisäiset erimielisyydet ja yhteiskuntien rakenteellisen eriarvoisuuden. Kun feminististä sisältöä tuotetaan suurille yleisöille, kriittinen sanoma helposti laimenee.

Populaarifeminististä, henkilöitynyttä kerrontaa lainaa myös puoluejohtajien ideologisten erojen sivuuttaminen ja keskittyminen henkilöhistorioiden kautta tapahtuviin yhteiskunnallisiin heräämisiin.

Myös Viisi valittua lainaa populaarifeminismistä asettamalla viisikon sukupuolen ja iän sekä niistä versovan mediajulkisuuden etualalle. Viisikko esitellään feministeinä, esikuvina ja esitaistelijoina. Hallituksen tasa-arvopoliittisista teoista tuodaan kuitenkin esiin lähinnä perhevapaauudistus, vaikka mainittavaa olisi enemmänkin. Visualisoituun feminismiin sopivampana voimaantumisen lähteenä toimii leukoja vetävä pääministeri.

Populaarifeminististä, henkilöitynyttä kerrontaa lainaa myös puoluejohtajien ideologisten erojen sivuuttaminen ja keskittyminen henkilöhistorioiden kautta tapahtuviin yhteiskunnallisiin heräämisiin. Dokumentti jättää huomiotta myös viiden puolueen tasa-arvopolitiikan erot, jolloin esimerkiksi sukupuolen juridisen vahvistamisen mahdollistanutta translakia ja tasa-arvoista avioliittolakia jarruttaneen Keskustan puheenjohtaja Saarikko esitetään itsestään selvästi tasa-arvon edistäjänä – onhan hänkin nuori nainen. Nämä erot näkyvät ohimenevän hetken kolmiosaisen dokumentin viimeisessä osassa.

Naisia poliittisina johtajina kuvataan urafeminismille ominaisin kääntein, jossa inspiroivat naisjohtajat onnistuvat saavuttamaan sekä perheen että uran. Vähemmälle huomiolle jäävät ne tasa-arvopoliittiset teot – kuten Marinin hallituksen palauttama subjektiivinen päivähoito-oikeus – joiden ansiosta nämä saavutukset ovat mahdollisia.

Naissolidaarisuutta ja voimaantumista

Dokumentin populaarifeministinen kerronnan tapa tulee esiin myös sen voimaantumista korostavassa sävyssä. Haastatteluotteissa puoluejohtajat mainitsevat paitsi suomalaisen hyvinvointivaltion roolin tien tasoittajana, myös esikuvia äideistään Peppi Pitkätossuun ja Spice Girls -yhtyeeseen. Näiden esikuvien he kertovat luoneen uskoa omaan pystyvyyteensä.

Tällaisessa kerronnassa feminismi ja tasa-arvo yhdistetään voimaantumiseen ja tyttöenergiaan ennemmin kuin ideologisiin kiistoihin tai “liialliseen” poliittisuuteen, mikä tekee feminismistä helposti lähestyttävää ja turvallista. Hieman hahmoton inspiraation ja naisten pystyvyyden korostaminen kutsuu laajaa katsojien joukkoa samastumaan dokumentin myönteiseen viestiin tasa-arvosta.

Solidaarisuutta ja voimaantumista korostava tunnerekisteri, joka kuvaa kärkiministerit ihmisinä toisilleen, ylläpitää osaltaan dokumentin populaarifeminismille ominaista, eroja silottelevaa ja samuutta korostavaa otetta.

Dokumentti yhdistää tasa-arvon positiivisiin tunteisiin myös korostamalla viisikon yhtenäistä ja keskinäistä solidaarisuutta ihmisinä ja äiteinä, jotka voivat samastua toisiinsa huolimatta ideologisista erimielisyyksistä. Näin solidaarisuutta ja voimaantumista korostava tunnerekisteri, joka kuvaa kärkiministerit ihmisinä toisilleen, ylläpitää osaltaan dokumentin populaarifeminismille ominaista, eroja silottelevaa ja samuutta korostavaa otetta.

Voimaannuttava kerronnan tyyli näkyy myös tavassa, jolla ministerit kertovat oppineensa ottamaan tilaa ja kehittämään itsevarmuuttaan. Katri Kulmunin tilalle viestintäkohun seurauksena noussut Annika Saarikko kertoo lisänneensä aina kyselytunnille huulipunaa tunteakseen olonsa varmemmaksi. Li Andersson puolestaan kuvaa, miten hän nuorena naisena joutui opettelemaan ottamaan tilaa politiikassa.

Puheita voi lukea osana populaarifeministisen puheen yksilöivää ja psykologisoivaa kielioppia, jossa itsevarmuuden kehittäminen – yhteiskunnan sukupuolittuneiden rakenteiden purkamisen sijaan – näyttäytyy ensisijaisena keinona sukupuolten tasa-arvon saavuttamiseen.

Tarvetta panssaroinnille ja itsevarmuuden kehittämiselle luo kuitenkin politiikan ja internetin toimintaympäristö, jossa populaarin feminismin vastavoimana on populaari naisviha.

Huulipunaharhautus

Populaarifeministisen kerronnan ristiriidat tulevat esiin myös dokumentin tavassa käsitellä naispoliitikkoihin kohdistuvaa arvostelua ja naisvihaa. Kuten toimittaja Aurora Rämö tiivistää Suomen kuvalehdessä, dokumentissa kuvataan huulipunahallitukseksi haukuttua hallitusta laittamassa huulipunaa.

Naistapaisiksi mielletyt aktiviteetit, kuten meikkaaminen, on populaarifeministisessä diskurssissa pyritty ottamaan haltuun ja uudelleen määrittelemään naisten omasta toimijuudesta käsin, ja kyseenalaistamaan niiden väheksytyt ja alentavasta katseesta käsin määrittyvät merkitykset. Dokumentissa hyödynnetään kulttuurista kontrastia feminiinisiksi miellettyjen aktivititeettien, kuten meikkaamisen, ja miehisenä pidetyn ammattipolitiikan välillä. Näin tuodaan esiin viiden päättäjän roolia politiikan miehisen kuvaston uudistajina.

Tasa-arvon kannalta ongelmallista on kuitenkin paitsi naisviha myös naiseuden esityksiin keskittyvä puhe, joka vie huomiota pois politiikan keskeisistä asiakysymyksistä.

Samalla dokumentissa nähdyt Marinin ja muiden hallituksen ministereiden haastattelut seksualisoidusta vihapuheesta, kohtuuttomasta ja sukupuolittuneesta kritiikistä sekä verkkovihasta kertovat populaarin feminismin ja naisvihan toisiaan ruokkivasta suhteesta. Huulipunahallituksen ja tyttöhallituksen kaltaiset pilkkanimitykset ovat osa keinovalikoimaa, joilla naispoliitikkojen osaamista kyseenalaistetaan.

Myös hallitusviisikkoon kohdistunut verkkoviha on yksi tapa hiljentää naisia päättäjinä. Kuten dokumentissa tuodaan esiin, sukupuoleen kohdistuva loukkaus voi johtaa suojautumiseen ja vetäytymiseen julkisuuden valokeilasta. Dokumentissa feminiinisiksi miellettyjen aktiviteettien esittäminen osana poliittista toimijuutta toimii vastavoimana naispoliitikkoihin kohdistuvalle vihapuheelle.

Tasa-arvon kannalta ongelmallista on kuitenkin paitsi naisviha myös naiseuden esityksiin keskittyvä puhe, joka vie huomiota pois politiikan keskeisistä asiakysymyksistä. Tässä mielessä myös dokumentin populaarifeministinen eetos vie katsojan huomiota pois politiikan sisällöistä ja kesyttää näin sen potentiaalin feministisen politiikan kuvauksena. Hallitusviisikkoa koskevaa julkista keskustelua seuraava yleisö todistaakin eräänlaista huulipunaharhautusta, johon Viisi valittua myös osin lankeaa.

Ristiriitoja häivyttävää tarinankerrontaa

Ehdotamme, että dokumenttia voi lähestyä populaarifeministisenä kulttuurituotteena. Tällaisena dokumentti tuottaa “viisikosta” ja sen hallituskaudesta voimaannuttavaa ja ristiriitoja häivyttävää kuvaa.

Populaarifeministisessä kerronnassa feministinen politiikka pelkistyy kysymykseksi siitä, millaista on olla nuori, nainen ja äiti politiikassa. Naisten poliittisen osallistumisen, uralla etenemisen sekä työn ja perheen yhdistämisen mahdollistaneet poliittiset teot jäävät taka-alalle.

Tähdätessään inspiroivaan sävyyn populaarifeministinen kerronta luo myönteistä ja turvallista kuvaa feminismistä ja tasa-arvosta. Sen yksilöä korostavassa kieliopissa itsevarmuus näyttäytyy taitona, joka naisten tulee oppia, jotta voi saavuttaa menestystä vaativalla poliittisella uralla. Samalla itsevarmuutta tarvitaan myös itsen panssaroimiseen naisvihaa vastaan.

Populaarifeministinen feminiinisinä pidettyjen aktiviteettien kuten meikkaamisen haltuunotto saa vastaansa naisvihamieliset feminiinisiin merkittyksiin kiinnittyvät häpäisyyn ja hiljentämiseen pyrkivät tekniikat. Samaan aikaan naiseuden representaatioihin kiinnittyvä puhe harhauttaa keskustelun pois poliittisista päätöksistä ja päättäjien välisistä ideologisista ristiriidoista.

Vaikka populaarifeministinen kerronnan tyyli on yleistynyt mediassa viime vuosikymmenen aikana, se muuttuu erityisen jännitteiseksi kuvatessaan politiikkaa – ristiriidat ja kiistat kun kuuluvat poliittiseen päätöksentekoon demokraattisissa yhteiskunnissa.

VTT Emma Lamberg on tutkijatohtori Turun yliopistossa, sosiologian oppiaineessa.

FT Heini Kinnunen on tutkijatohtori Turun yliopistossa, sosiologian oppiaineessa.

YTT, dosentti Hanna Ylöstalo on sosiologian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Kirjoittajat toimivat tutkijoina tutkimushankkeessa Tasa-arvoa taloustietoon, feminismiä finanssipolitiikkaan (FEMTIE), jota rahoittaa Koneen säätiö.

Artikkelikuva: Photo Mix / Pixabay

Julkaisu Viisi valittua -dokumentti tuo näkyviin populaarifeminismin ja politiikan jännitteet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.