Päivän politiikkaa seuratessaan suuri osa yleisöstä olettaa, että mediassa esiintyvä politiikan asiantuntija tuntee asiansa. Asiantuntijan lausunnolla on painoarvoa ja se vaikuttaa tulkintaamme, mielipiteisiimme ja käsityksiimme politiikasta. Asiantuntijoita käytetään tuomaan uskottavuutta, objektiivisuutta ja lisätietoa mediasisältöihin.

Toimittajiltakin odotetaan raportoinnin lisäksi politiikkaan liittyvien tapahtumien tulkintaa ja seurausten ennustamista. Siitä, kuka saa esiintyä ja kommentoida politiikkaa asiantuntijana mediassa, ei kuitenkaan ole yhtä selkeää näkemystä.

Tavallisesti on katsottu, että asiantuntijuus voi perustua tiedeperustaiseen koulutukseen, instituutiossa toimimiseen tai professioammattilaisuuteen, kuten lääkärin ammattiin. Asiantuntijuuden määritelmä on laajentunut käsittämään myös omakohtaisiin kokemuksiin perustuvan kokemusasiantuntijuuden.

Politiikan asiantuntijoina voivat toimia monen eri alan ammattilaiset, mutta tyypillisimmin mediatila annetaan politiikan tutkijoille.

Politiikan asiantuntijoina voivat toimia monen eri alan ammattilaiset, mutta tyypillisimmin mediatila annetaan politiikan tutkijoille. Toisaalta politiikan toimittajatkin pääsevät nykyään käyttämään ääntään yhä asiantuntijamaisempaan sävyyn.

Media käyttää uutisissa asiantuntijoita yhä useammin. Asiantuntijoiden roolia on tutkittu Suomessa, mutta varsin vähän.

Tampereen yliopiston VAASI-tutkimusryhmä selvitti, minkälaiset henkilöt esitettiin Helsingin Sanomissa vuoden 2018 presidentinvaalien yhteydessä asiantuntijoina, mitä instituutioita he edustivat ja millaisista erilaisista näkökulmista presidentinvaaleja kommentoitiin.

Asiantuntijuuden kolme tyyppiä

Harry M. Collins ja Robert Evans jakavat erikoisasiantuntijan asiantuntijuuden interaktionaaliseen asiantuntijuuteen ja kontribuutioasiantuntijuuteen. Kummassakin tyypissä asiantuntijuus perustuu vuorovaikutukseen alan muiden toimijoiden kanssa.

Kontribuutioasiantuntija edustaa kuitenkin jossain määrin syvempää asiantuntijuuden muotoa, sillä tällaisella henkilöllä on myös teoreettista asiantuntijuutta, jota hän on hankkinut esimerkiksi tekemällä tieteellistä tutkimusta. Kontribuutioasiantuntijalla on mahdollisuus niin sanotusti oman alansa kontribuutioon eli alan tiedon kasvattamiseen tai muokkaamiseen.

Interaktionaaliselta asiantuntijalta puolestaan edellytetään vain kykyä keskustella alasta kiinnostavasti muiden asiantuntijoiden kanssa ja tehdä jonkinlaista analyysia aiheeseen liittyen.

VAASI-tutkimusryhmän hypoteesi oli, että presidentinvaaleja käsittelevissä artikkeleissa esiintyisi myös sellaisia asiantuntijoita, jotka kommentoisivat oman osaamisalueensa ulkopuolisia asioita. Tällaisia asiantuntijoita, joita esimerkiksi valtio-opin professori Matti Wiberg on nimittänyt ”hölöttäjiksi”, päätettiin tässä tarkastelussa kutsua näennäiskontribuutioasiantuntijoiksi, koska näiden henkilöiden asiantuntijuuden muutos ei välttämättä välity yleisölle, jolle he näyttäytyvät edelleen kontribuutioasiantuntijoina.

Presidentinvaaleja 2018 koskevat asiantuntijapuheenvuorot Helsingin Sanomissa

Tutkimuksen aineisto koostui Helsingin Sanomien (HS) digilehdessä julkaistuista artikkeleista. Lehdellä on Suomen laajalevikkisimpänä sanomalehtenä vahva asema mediakentässä, minkä vuoksi on perusteltua tarkastella lähemmin, miten asiantuntijat HS:ään valitaan.

Aineistoon poimittiin Suomen 2018 presidentinvaaleja käsittelevät artikkelit aikaväliltä 1.11.2017–28.1.2018. Yhteensä artikkeleita kertyi 174 kappaletta, joista 21 sisälsi vähintään yhden asiantuntijapuheenvuoron. Tällaiseksi puheenvuoroksi luokiteltiin lausunnot, jotka oli annettu suoraan HS:n toimittajalle edellyttäen, että lausunnon antaneet henkilöt sopivat tutkimuksen asiantuntijamääritelmään.

Myös joidenkin kokonaisten artikkelien katsottiin täyttävän asiantuntijapuheenvuoron määritelmän. Artikkeleissa saattoi olla useampikin asiantuntijapuheenvuoro. Artikkeleiden lisäksi tutkimusryhmä toteutti kolme asiantuntijahaastattelua.

Asiantuntijapuheenvuoroista yhdeksän oli interaktionaalisten asiantuntijoiden ja 20 kontribuutioasiantuntijoiden esittämiä. Toisin kuin oletettiin, asiantuntijat pitäytyivät tiiviisti oman asiantuntemuksensa piirissä, eikä näennäiskontribuutioasiantuntijoita esiintynyt aineistossa lainkaan. Aineiston rajaus on tietysti syytä pitää mielessä, sillä analyysin kohteeksi valitulla medialla on varmasti omat vaikutuksensa tuloksiin.

Interaktionaalisia asiantuntijoita aineistossa olivat HS:n omat toimittajat. Tutkimuksessa toimittajat luokiteltiin lähes poikkeuksetta interaktionaalisiksi asiantuntijoiksi, sillä heidän osaamisensa on vuorovaikutuksen kautta kerättyä. Vaikka he voivat ja usein tietävät aiheesta paljon, he eivät kuitenkaan voi vaikuttaa esimerkiksi vaaleja tai ulkopolitiikkaa koskevaan tutkimustietoon toisin kuin kontribuutioasiantuntijat.

Luokittelun haasteita

Asiantuntijapuheenvuorojen luokittelu interaktionaaliseen asiantuntijuuteen ja kontribuutioasiantuntijuuteen ei aina ollut yksiselitteistä. Aineistosta nousi esiin myös tapauksia, joissa asiantuntija ei sopinut suoraan kumpaankaan luokkaan.

Yksi esimerkki tällaisesta tapauksesta on viestintätoimisto Ellun Kanojen toimitusjohtaja Taru Tujunen. Häntä ei varsinaisesti voida luokitella kontribuutioasiantuntijaksi, sillä hän ei ole tutkija eikä työskentele tutkimuslaitoksessa, mutta hänen kokemuksensa kokoomuksen puoluesihteerinä ja esimerkiksi Sauli Niinistön vuoden 2012 presidentinvaalikampanjassa tuovat Tujuselle syvempää asiantuntijuutta vaalikampanjoinnista. Vaikka vaalikampanjoinnin lähtökohdat eivät ole akateemisia, voidaan alalle synnyttää uusia käytäntöjä, mikä on tyypillistä nimenomaan kontribuutioasiantuntijoille.

Politiikkaan ei liity jyrkkiä totuuksia ja ominaispiirteitä. Siksi on vaikeaa määritellä, millä tavoin hankittu tieto on arvokasta asiantuntijuuden kannalta.

Politiikan asiantuntijuutta on siis haasteellista luokitella tiukasti. Politiikkaan ei liity jyrkkiä totuuksia ja ominaispiirteitä. Siksi on vaikeaa määritellä, millä tavoin hankittu tieto on arvokasta asiantuntijuuden kannalta.

Ehkäpä tulevissa tutkimuksissa olisikin syytä pohtia täysin erillistä asiantuntijaluokkaa, jonka raameihin Tujusen kaltaiset asiantuntijat mahtuisivat. Näille asiantuntijoille ominaista olisi työuraan perustuvan kokemusperäisen tietämyksen sekä vuorovaikutuksen kautta kartutetun tiedon hyödyntäminen lausunnoissa.

Asiantuntijat ja median moniäänisyys

Asiantuntijoiden kommentoidessa politiikan ilmiöitä selitykset haetaan usein nykyhetkeä kauempaa. Politiikan asiantuntijan on hallittava pitkäaikaiset trendit ja osattava selvittää ilmiöiden suhdetta ympäröivään yhteiskuntaan niin paikallisella kuin globaalillakin tasolla.

HS:ää koskevan analyysin perusteella asiantuntijoista voidaan todeta, että heille on ominaista yksityiskohtaisen tiedon hallinta spesifistä aihepiiristä. Juuri syvä perehtyminen sekä toisaalta myös kokemusperäinen tietämys erottavat heidät tavanomaisesta politiikkaa seuraavasta yleisöstä.

Alakohtaisen tiedon hallinta, kyky tarkastella ilmiöiden välisiä suhteita sekä valta-asema yleisöön nähden määrittelevät politiikan asiantuntijana toimimista. Akateeminen tausta valmistaa asiantuntijaa vastaamaan näihin vaatimuksiin, mutta toisaalta kaikkea alakohtaista tietoa ei välttämättä voi hankkia opiskelemalla tai tutkimalla.

Asiantuntija voi siis olla olemassa olevan tiedon tuottaja tai muokkaaja, vaikka hän ei olisi tehnyt yhtään tieteellistä julkaisua. Näin ollen on syytä antaa myös muille kuin akateemisille tutkijoille mahdollisuus toimia politiikan asiantuntijoina mediassa.

Tutkimusaineistossa myös osa toimittajista kommentoi vaaleja hyvin asiantuntijamaisella otteella. Toimittaja-asiantuntijoita oli kaikista asiantuntijoista noin kolmasosa.

Toimittajien asiantuntijuuden voidaan ajatella perustuvan ainakin vuorovaikutukseen tutkijoiden (ja näin ollen tieteen) kanssa ja journalismia varten tehtävään tutkimustyöhön. Yksityiskohtainen akateeminen tieto toimittajilta kuitenkin usein puuttuu.

Tutkimukseen haastatellun HS:n uutispäällikkö Tuomas Peltomäen mukaan on harvinaista, että toimittajan omat kommentit riittäisivät asiantuntijakommenteiksi uutisteksteissä. Peltomäki arvioi, että toimittajilla on kyvykkyyttä toimia asiantuntijoina, mutta näin ei lehdessä lähtökohtaisesti toimita, jotta vältetään sellaisia riskejä kuten lehden (ja sisällön) politisoituminen. Näin ollen toimituksen ulkopuolisia asiantuntijoita tarvitaan.

Peltomäen kommentti alleviivaa sitä, että puolueettomuus ja toisaalta asiantuntijoiden kautta oletuksellisesti toteutuva moniäänisyys ovat HS:n tavoittelemia arvoja. Tällöin myös asiantuntijoiden käytön tulisi olla monipuolista.

Moniäänisyys julkisessa keskustelussa on demokratian ja yhteiskunnan läpinäkyvyyden kannalta merkittävä tekijä.

Moniäänisyys julkisessa keskustelussa on demokratian ja yhteiskunnan läpinäkyvyyden kannalta merkittävä tekijä. Monipuolisen tiedon saaminen antaa eri näkökulmia, synnyttää yhteiskunnallista keskustelua eikä jätä tiedonvälitystä yksipuoliseksi.

Tutkimukseen haastatellun Turun yliopiston valtio-opin professori (vt.) Elina Kestilä-Kekkosen näkemys on, että vuoden 2018 presidentinvaalien yhteydessä käydyn asiantuntijakeskustelun moniäänisyys riippui mediasta, mutta myös tutkijoilla on erilasia näkemyksiä haastatteluiden antamisen suhteen:

”Politiikan tutkijoiden keskuudessa on koulukuntaeroja siinä, että mitä kommentoidaan. Ei saisi pitää asiantuntemusta yliopistolla, toiset ei kommentoi mitään ja [on olemassa] keskikasti, joka pohtii omaa mukavuusaluettaan.”

Median moniäänisyyden edistämiseksi perustetun Kuka-yhteisön mukaan media ottaa yhteyttä vain viiteen prosenttiin tutkijoista viikoittain, vaikka 90 prosenttia tutkijoista toimisi mielellään asiantuntijoina mediassa. Tästä näkökulmasta suurin vallankäyttäjä on lopulta media, joka tekee päätökset siitä, kenelle asiantuntijapuheenvuoroja annetaan. Toimittajien valintojen ohella kuitenkin myös asiantuntijoilla itsellään on mahdollisuus vaikuttaa moniäänisyyteen, kuten Kestilä-Kekkonenkin totesi.

Median ja asiantuntijoiden välinen vuorovaikutus vaikuttaa olevan tasapainottelua journalististen tavoitteiden ja asiantuntijoiden omien intressien välillä. Median edustaja Peltomäki pitää puolueettomuutta tärkeänä prioriteettina asiantuntijoita valittaessa.

Asiantuntijan tavoitteena voi puolestaan olla oman auktoriteetin korostaminen tai tietyn näkökulman vahvistaminen julkisuudessa. Laadukkaan mediasisällön takaamiseksi on järkevää raottaa asiantuntijoiden taustoja, jotta yleisö voi itse arvioida asiantuntijoiden puolueettomuutta. Ainekset hedelmälliseen tietopohjaiseen keskusteluun ovat koossa, kun sekä moniäänisyys että puolueettomuus ovat riittävässä tasapainossa.

VAASI-tutkimusryhmään kuului Tampereen yliopiston valtio-opin ja puheviestinnän opiskelijoita: Juulia Hietala, Katariina Honkanen, Samuel Jokela, Jutta Kannisto, Ville Leppänen, Vilja Luomala, Fiija Maunula, Taru Turkia ja Iida Vehviläinen. Ohjausryhmän muodostivat Mikko Poutanen ja Josefina Sipinen. Poutanen on vastaväitellyt valtio-opin jatko-opiskelija Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa. Sipinen on valtio-opin jatko-opiskelija Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa.

Julkaisu Kaiken maailman dosentteja vai aitoja asiantuntijoita mediassa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Presidentinvaaleissa valitsijayhdistyksen ehdokas, istuva presidentti Sauli Niinistö keräsi lähes kaksi kolmesta annetusta äänestä. SDP:n ja keskustan ehdokkaat Tuula Haatainen ja Matti Vanhanen saivat vain muutaman prosentin kannatuksen.

Presidenttiehdokkaiden kannatus ei ole koko suoran kansanvaalin historiassa seurannut taustapuolueiden kannatusosuuksia. Ensimmäisen kierroksen kaksi parhainten menestynyttä ehdokasta on poikkeuksetta saanut taustapuoluetta enemmän ääniä.

Useimmissa tapauksissa ero ehdokkaan ääniosuuden ja puolueen edellisvaalien ääniosuuden välillä on yli 10 prosenttiyksikköä. Vastaavasti presidentinvaaleissa menestyminen heijastuu heikosti puolueen kannatukseen muissa vaaleissa.

Taulukko 1. Kolme eniten ensimmäisellä kierroksella saanutta presidenttiehdokasta verrattuna heidät asettaneen puolueen eduskuntavaalikannatukseen edellisissä vaaleissa (%)

Lähde: Oikeusministeriön ja Tilastokeskuksen vaalitilastot.

Presidentinvaalien logiikka ohjaa äänestämään vaalin ennakkosuosikkeja. Presidenttiehdokkaista vain kaksi siirtyy toiselle kierrokselle, mikäli kukaan ehdokkaista ei saa yli 50 prosenttia annetuista äänistä. Strategisen äänestämisen näkökulmasta muiden kuin kärkiehdokkaiden äänestäminen tuntuu helposti oman äänen hukkaan heittämiseltä.

Strategisen äänestämisen näkökulmasta muiden kuin kärkiehdokkaiden äänestäminen tuntuu helposti oman äänen hukkaan heittämiseltä.

Kuten edellisessä taulukossa näkyy, kolme suosituinta ehdokasta on kerännyt lähes 70–90 prosenttia kaikista annetuista äänistä vaali toisensa jälkeen. Tämän pohjalta voimme olettaa, että strateginen äänestyskäyttäytyminen todella ohjaa ihmisiä.

Koska ehdokkaiden on menestyäkseen saatava ääniä yli puoluerajojen, he pyrkivät kampanjassaan irrottautumaan taustapuolueistaan ja vetoamaan laajaan joukkoon ihmisiä. Esimerkiksi Niinistön ratkaisu asettua valitsijamiesyhdistyksen ehdokkaaksi presidentinvaaleissa ilmentää tätä hyvin.

Niinistö istuvana presidenttinä on nykyisen, lähes koko ehdokasjoukon hyväksymän ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan takuumies, joka pystyi juuri vahvan asianomistajuutensa vuoksi kurottautumaan myös muiden ehdokkaiden tonteille puhumaan muun muassa ilmastonmuutoksesta, rauhanvälityksestä ja naisten asemasta.

Lisäksi presidentin tehtävän kannalta merkityksettömämmillä, mutta poliittista kenttää halkovilla pääjakolinjoilla hän asettui kannattamaan suomalaisia hyvinvointipalveluita, liberaalien ja konservatiivien välimaastoon jäävää ajatusmaailmaa sekä koko Suomen asuttuna pitämistä.

Valitsijayhdistys tie onneen?

Koska presidentinvaali on ennen kaikkea henkilövaali, voidaanko ajatella, että puolueiden sijaan ehdokkaat asettaisikin valitsijayhdistys? Näissä presidentinvaaleissa nähtiin peräti kaksi valitsijayhdistyksen ehdokasta. Niinistölle ratkaisu oli strateginen ja erittäin onnistunut, kun taas Paavo Väyryselle ennemminkin pakon sanelema.

Niinistön päätös asettua ehdolle valitsijayhdistyksen ehdokkaaksi oli ennen kaikkea symbolinen kädenojennus, jolla viestittiin halusta asettua puoluepolitiikan ulko- tai jopa yläpuolelle. Tasavallan presidenttinä Niinistö oli jo aiemmin luopunut kokoomuksen jäsenkirjastaan, joten vaikka valitsijayhdistyksen ehdokkuus ei häivyttänyt Niinistön kokoomustaustaa kokonaan, oli päätös tätä taustaa vasten uskottava.

Niinistö myös valittiin presidentiksi (äänestävän) kansan enemmistöllä, ja lähes 90 prosenttia kansalaisista on ilmaissut olevansa tyytyväisiä hänen toimintaansa presidenttinä.

Voi hyvin olla, että uudelleenvalintaa tavoittelevat istuvat presidentit seuraavat tulevaisuudessa Niinistön esimerkkiä. On kuitenkin kysyttävä, kuinka uskottava vaihtoehto valitsijayhdistyksen perustaminen on ensimmäistä valintaa tavoittelevalle, puolueen ydinryhmään kuuluvalle henkilölle?

Voisiko esimerkiksi jonkin puolueen istuva ministeri irtaantua taustapuolueestaan uskottavasti vain valitsijayhdistyksen perustamalla? Ja ennen kaikkea tarjoaisiko valitsijayhdistys jotain ylimääräistä hyötyä tämän kampanjalle?

Valitsijayhdistyksen kautta ehdokkaaksi asettumisen voidaan arvioida toimivan paremmin, mikäli ehdokas tulee päivän politiikan ulkopuolelta. Esimerkiksi puolueen tukema kulttuuri- tai talouselämän vaikuttaja voisi kerätä laajaa, puoluerajat ylittävää kannatusta valitsijayhdistyksen perustamisella.

Ainoastaan edellisissä eduskuntavaaleissa vähintään yhden edustajanpaikan saanut rekisteröity puolue saa asettaa presidenttiehdokkaan.

Toiselle valitsijayhdistyksen asettamalle ehdokkaalle, Väyryselle, valitsijayhdistyksen perustaminen oli taktisen etulyöntiaseman hankkimisen sijaan käytännössä ainoa vaihtoehto asettua ehdolle. Ainoastaan edellisissä eduskuntavaaleissa vähintään yhden edustajanpaikan saanut rekisteröity puolue saa asettaa presidenttiehdokkaan. Väyrysen perustama kansalaispuolue ei siis olisi voinut asettaa Väyrystä ehdolle.

Myös kannattajakorttien keräämisprosessin hyöty kampanjalle voi vaihdella. Parhaimmillaan kannattajakorttien kerääminen aktivoi satoja ja satoja vapaaehtoisia mukaan kampanjaponnisteluihin ja luo jatkuvaa näkyvyyttä niin turuilla ja toreilla kuin sosiaalisessa mediassa. Lopulta näkyvyyttä tulee myös perinteisessä mediassa, kun kannattajakorttien lopullinen määrä paljastetaan.

Näin tapahtui pitkälti Niinistön kohdalla. Istuvien presidenttien tapauksessa kannattajayhdistyksen perustaminen on myös tapa aloittaa kampanjointi viranhoidon lomassa ulkoistamalla se nimienkerääjille.

Toisaalta jos kannattajakorttien kerääminen takkuaa, valitsijayhdistyksen perustaminen itsessään ei tuo ylimääräistä julkisuushyötyä tai anna lentävää lähtöä itse vaaliin. Tällöin valitsijayhdistyksen perustaminen syö ainoastaan resursseja. Pahimmillaan 20 000 kannattajakortin rajapyykki voi jäädä saavuttamatta.

Puolueen resurssien turvin

Selkeimmin puolueiden rooli näkyy kampanjoiden toteuttamisessa, vaikka itse kampanja haluttaisiinkin pitää irrallaan puolueesta. Puolueorganisaatiot ja puolueaktiivien ”reservi” sekä puoluetuki ovat merkittäviä resursseja kampanjan organisoimisessa. Valtakunnallinen kampanja tarvitsee sekä tekeviä käsipareja että huomattavia rahallisia satsauksia. Suurimmalle osalle näiden vaalien ehdokkaista merkittävin osa tuesta tuli puolueilta.

Taulukko 2. Presidenttiehdokkaiden kampanjabudjetit ja puolueen tuen osuus.

Lähde: Presidentinvaalien vaalirahoituksen ennakkoilmoitukset, paitsi Väyrysen kohdalla, jonka luku perustuu hänen itsensä tekemiin arvioihin mediassa.

Myös valitsijayhdistysten ehdokkaiden kampanjaponnistelut olivat pitkälti puolueaktiivien käsissä, vaikka rahaa puolueelta ei tullut tai sitä ei otettu vastaan. Kokoomustaustaisella pitkäaikaisella suosikkipoliitikolla ja istuvalla presidentillä on tosin melkoinen etuasema varainhankinnassa.

Väyryselle varainkeruu oli jo selvästi haastavampaa. Omien sanojensa mukaan hän joutui rahoittamaan noin kolmanneksen kampanjastaan omasta pussistaan.

Presidentinvaali on ennen kaikkea henkilövaali, jossa menestyäkseen ehdokkaan tulee kyetä puhuttelemaan myös muita kuin oman puolueensa äänestäjiä.

Presidentinvaali on ennen kaikkea henkilövaali, jossa menestyäkseen ehdokkaan tulee kyetä puhuttelemaan myös muita kuin oman puolueensa äänestäjiä. Puolueiden rooli on kuitenkin edelleen tärkeä, sillä niillä on suora ehdokasasettamisoikeus ja kampajointiin tarvittavat resurssit.

Puolueiden haasteeksi jää löytää vetovoimaisia, yli puoluerajojen puhuttelevia ehdokkaita. Ehdokkaissa pitää yhdistyä henkilökohtainen karisma ja presidentin tehtävän kannalta relevantti kokemus.

VTT Jenni Karimäki on yliopistonlehtori ja YTM Annu Perälä tohtorikoulutettava Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksessa. 

Julkaisu Presidentinvaalien valitsijayhdistys ei ole oikotie onneen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen presidentinvaaleja moitittiin pitkästyttäviksi ja ennalta-arvattaviksi, eikä vähiten kampanja-aikana käytyjen ulko- ja turvallisuuspoliittisten keskustelujen vuoksi. Vaaliväittelyitä hallinnut vääntö Nato-jäsenyydestä ei tarjonnut edellytyksiä suuriin mullistuksiin, ja viimeistään istuvan presidentti Sauli Niinistön valinta suoraan jatkokaudelle betonoi nykyisen turvallisuuspolitiikan muuttumattomuuden.

Silti yksi vaalien tärkeä uusi avaus liittyy yllättäen juuri turvallisuuspolitiikkaan. Kun keskusteltiin Suomen tärkeimmistä turvallisuusuhkista, ehdokas toisensa jälkeen toi esiin ilmastonmuutoksen ja kasvavan eriarvoisuuden yhtä tärkeinä tai jopa merkittävämpinä kuin perinteiset geopoliittiset ja sodankäyntiin liittyvät riskit.

Vaalien perusteella laaja turvallisuus näyttäisi siis toden teolla astuneen osaksi suomalaista keskustelua. Ei kuitenkaan ole lainkaan selvää, mitä tämä käytännössä ja konkreettisten politiikkatoimien tasolla tarkoittaa. Uudet turvallisuuskysymykset jäävät helposti korulauseiksi, jotka juhlapuheiden ulkopuolella unohtuvat helposti mielestä.

Vaalien perusteella laaja turvallisuus näyttäisi siis toden teolla astuneen osaksi suomalaista keskustelua

Asioiden niin sanottu turvallistaminen voi nostaa niiden asemaa tärkeysjärjestyksessä, mutta voi samalla rajoittaa niistä käytyä keskustelua. Siksi on tärkeä tunnistaa, mistä laajentunut turvallisuuskäsitys juontaa ja mihin tavoitteisiin sillä pyritään. Vaaleissa käyty keskustelu ilmastonmuutoksesta turvallisuusuhkana kuvastaa hyvin näitä vaikutussuhteita.

Ilmastokriisi uhkakuvana myös Suomessa

Ilmastonmuutos nousi kampanjoinnissa esiin paljon vuoden 2012 vaaleja voimakkaammin. Toiselle kierrokselle päässeet Niinistö ja Pekka Haavisto eivät tuolloin aktiivisesti viitanneet ilmastoon turvallisuusasiana. Toisaalta vaalit käytiin ennen Ukrainan konfliktista seurannutta yleistä turvallisuustilanteen kiristymistä, joten keskustelu pyöri vähemmän uhkakuvien ympärillä.

Tällä kertaa ilmasto oli keskiössä alusta asti. Esimerkiksi Ylen vaalikoneen mukaan kaikki ehdokkaat Laura Huhtasaarta, Nils Torvaldsia ja Paavo Väyrystä lukuun ottamatta laskivat ilmastonmuutoksen kolmen tärkeimmän Suomeen kohdistuvan uhkan joukkoon.

Perusteluissa ilmastonmuutos nähtiin kokonaisvaltaisena ”kohtalonkysymyksenä”, joka horjuttaa yhteiskuntien vakautta, edesauttaa konflikteja ja aiheuttaa hallitsemattomia muuttoliikkeitä.

Ehdokkaiden mukaan vaikutukset näkyvät jo nyt, eivätkä rajoitu kaukaisiin kehitysmaihin vaan koskettavat Suomea. Ehdokkaat asettuivat kyseenalaistamaan mediassa ja erityisesti suuremmissa vaalitenteissä viljeltyä jaottelua ”kovien” ja ”pehmeiden” turvallisuuskysymysten välillä.

Toimittajat päätyivät usein penäämään selkeitä kantoja Natoon tai Itämeren alueen kiristyneeseen puolustukseen ja sivuuttivat ilmastonmuutokseen liittyvät argumentit eri tason kysymyksinä. Esimerkiksi Pekka Haavisto kritisoi voimakkaasti tätä näkemystä kestämättömänä ja yksinkertaistavana.

Turvallisuuden uudet ulottuvuudet

Kysymystä turvallisuussektorin rajoista on toki pohdittu jo ennen Suomen presidentinvaaleja. Alun perin kylmän sodan jälkeen muuttuneessa maailmanpoliittisessa tilanteessa käyttöön ilmaantunut laaja turvallisuuskäsitys tarjosi mahdollisuuden tarkastella perinteisen valtiollisen turvallisuuden ulkopuolelle jääviä uhkia, kuten terveysuhkia, eriarvoisuutta tai ympäristöongelmia.

Aivan kaikkia asioita ei silti ole syytä niputtaa turvallisuuden piiriin. Kriteereitä tarjoaa niin kutsutun Kööpenhaminan koulukunnan turvallistamisviitekehys, jossa turvallisuutta ei tarvitse määritellä aiheen perusteella ennalta, vaan se rakentuu tiettyjen reunaehtojen määrittämässä prosessissa. Toteutuneen turvallistamisen kynnys pysyy korkealla, sillä se edellyttää muun muassa eksistentiaaliseksi luonnehdittua uhkaa ja poikkeustoimia sen torjumiseksi.

Kriittisissä puheenvuoroissa laajan turvallisuuden on kuitenkin nähty helposti johtavan militarisoitumiseen ja tarpeettomaan poikkeustila-ajatteluun. Samalla se siirtää kohteenaan olevan asian normaalin demokraattisen prosessin ulkopuolelle. Perinteiset turvallisuusalan toimet eivät myöskään välttämättä ole paras vaihtoehto ilmastonmuutoksen kaltaisten uudenlaisten uhkien torjumiseen.

Osa tutkijoista kyseenalaistaa ajatuksen, että turvallisuus pysyisi aina muuttumattomana riippumatta siitä, millaisia muutoksia ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuu. Juuri uusien asioiden on nähty tuovan sektorille kaivattua muutosta. Ilmastonmuutos on otettava turvallisuusstrategioissa huomioon, ja siksi se pakottaa alan toimijat kehittämään uudenlaisia käytäntöjä sen käsittelemiseksi.

Turvallisuuskeskustelun käyminen tai uusien asioiden siihen liittäminen ei siis itsessään ole hyvä tai huono ilmiö, mutta sillä on vaikutuksia sekä politiikkatoimiin että vallitsevaan turvallisuuskäsitykseen. Toteutuvat seuraukset puolestaan riippuvat pitkälti turvallisuusväittämien taustalla olevista pyrkimyksistä.

Suomalaisen turvallisuuskeskustelun anatomiaa

Presidentinvaalien yhteydessä virinnyt keskustelu ilmastoturvallisuudesta on merkittävä erityisesti siksi, että sitä ei aikaisemmin ole Suomessa juuri käyty. Mielenkiintoista on, miksi juuri vaalit herättivät kiinnostuksen.

Kysymyksen voi kääntää myös toisin päin. Kansainvälisesti tarkasteltuna ilmastoturvallisuus ei ole marginaalinen kysymys, vaan esimerkiksi Yhdysvaltain puolustusvoimat on kartoittanut ilmastonmuutoksen turvallisuusriskejä jo pitkään. Pienistä maista varsinkin Ruotsi ja Alankomaat ovat määrätietoisesti ajaneet ilmastoasioita globaalin turvallisuuden agendalle. Miksi Suomessa ollaan jälkijunassa?

Yksi tekijä on tiukkaan iskostunut jaottelu kovaan ja pehmeään turvallisuuteen. Vaikka kokonaisturvallisuus on Suomessa strategiatasolla keskeinen ohjenuora, se on nähty pääasiassa keinona varautumiseen ja elintärkeiden toimintojen turvaamiseen, ei turvallisuuden teemojen laajentamisena.

Julkisessa keskustelussa varsinkin median huomio kiinnittyy ensisijaisesti Nato-jäsenyyden ja Venäjän uhkan kaltaisiin kysymyksiin. Presidenttitenteissä tämä näkyi, kun toimittajat vaativat ehdokkailta ”todellisia” ulko- tai turvallisuuspoliittisia avauksia ilmastonmuutokseen liittyvien lisäksi.

Jako ei kuitenkaan ole tiedotusvälineiden luoma. Minkä tahansa maan turvallisuuspolitiikan taustalla on historiallisia ja poliittisia tekijöitä, jotka määrittävät sen reunaehtoja. Suomen tapauksessa on helppo nähdä, että Venäjän eri aikoina muodostama uhka toimii edelleen merkittävänä motivaationa ja pelotteena kaiken turvallisuuskeskustelun takana. Tämä on epäilemättä fokusoinut huomiota ”koviin” maanpuolustuksellisiin aiheisiin.

Suomessa ilmastoturvallisuutta ei juuri ole kritisoitu militarisoitumisesta tai epädemokratisoitumisesta, vaan sitä ei yksinkertaisesti ole pidetty vakuuttavana turvallisuuden aihepiirinä.

Tähän viittaa myös se, että Suomessa ilmastoturvallisuutta ei juuri ole kritisoitu militarisoitumisesta tai epädemokratisoitumisesta, vaan sitä ei yksinkertaisesti ole pidetty vakuuttavana turvallisuuden aihepiirinä. Huolena siis on, että ilmastoasiat vievät tilaa todellisten uhkakuvien käsittelyltä. Samalla kuitenkin turvallisuuspolitiikka näyttää suljetulta ja tarkkaan vartioidulta sektorilta, joka voisi hyötyä laajemmista näkökulmista.

Vertailun vuoksi esimerkiksi Ruotsissa on ollut enemmän liikkumatilaa käsitellä turvallisuutta hyvinkin laajassa perspektiivissä, mikä näkyy toimeliaisuutena muun muassa ilmastoturvallisuuden saralla. Se oli myös yksi Ruotsin menestyksekkään turvallisuusneuvostokampanjan teemoista. Suomelle yksipuolinen keskittyminen perinteiseen turvallisuuteen voi siten merkitä myös hukattua mahdollisuutta profiloitua toimijana kansainvälisissä yhteyksissä.

Vaikuttaa siltä, että laajan turvallisuuden kysymykset nousevat esiin silloin, kun perinteistä turvallisuutta ei syystä tai toisesta haluta käsitellä. Kiistämättä presidenttiehdokkaiden huolta ilmastonmuutoksen turvallisuusuhkista voi ajatella, että aihe tarjosi vaihtoehdon poliittisesti hankalille Nato- ja Venäjä-kysymyksille. Tähän viittaa myös asian yhtäkkinen nousu marginaalista keskeiseksi teemaksi.

Parhaimmillaan turvallisuuspuhe voi korostaa konkreettisia uhkia ja siten edistää toimia ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Jos kuitenkin tarkoituksena on vältellä muita aiheita, se tuskin johtaa uusiin käytäntöihin tai muihin hyödyllisiin toimenpiteisiin. Ilmastonmuutoksen siirtäminen sellaisenaan osaksi turvallisuusliturgiaa ei palvele sen ilmastotavoitteita sen paremmin kuin turvallisuussektorin uudistumistakaan.

Ilmastoturvallisuuskeskustelu heijastelee useita kriittisiä pisteitä suomalaisissa turvallisuuskäsityksissä. Siksi sen mahdollinen jatko voi kertoa paljon koko ulko- ja turvallisuuspolitiikan muutoksista. Toistaiseksi joitakin viitteitä tästä on jo esitetty. Ilmaston kannalta olennainen kysymys on, johtaako turvallisuuskeskustelu konkreettisiin toimenpiteisiin ja onko niillä vaikutusta muutoksen hallintaan.

Emma Hakala on poliittisen historian jatko-opiskelija ja töissä Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa. Hänen väitöskirjansa käsittelee ympäristöturvallisuuden käsitettä.

Julkaisu Presidentinvaalien ilmastonmuutospuhe – turvallisuusliturgiaa vai todellinen uhkakuva? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Asiantuntijat ja puolueet ovat selittäneet Sauli Niinistön ylivoimaa presidentinvaaleissa vaalien persoonakeskeisyydellä. Vasemmistopuolueiden ennätysheikkoa kannatusta on samoin selitetty näiden kyvyttömyydellä kasvattaa tai rekrytoida kiinnostavia poliittisia persoonallisuuksia.  Yleinen johtopäätös on tuntunut olevan, että puoluepolitiikalla oli lopputuloksen kannalta vain vähän merkitystä.

Näin varmasti on, jos keskitytään vaalien voittajaan. Valitsijayhdistyksen ehdokas Niinistön suosio selittyy osittain juuri sillä, että hän on onnistunut esiintymään puoluepoliittisesti riippumattomana ”koko kansan presidenttinä”.

Kiinnostavinta näissä vaaleissa ei kuitenkaan ole Niinistön voitto, vaan vihreiden Pekka Haaviston ja perussuomalaisten Laura Huhtasaaren kiriminen kakkos- ja kolmossijoille. Haaviston ja Huhtasaaren nousu Niinistön keskeisiksi haastajiksi ei selity ehdokkaiden persoonallisuuksilla, vaan uusilla poliittisilla identiteeteillä, jotka ovat tulossa vasemmisto–oikeistoakselin rinnalle suomalaisen politiikan keskeisenä jakolinjana.

Haaviston ja Huhtasaaren nousu Niinistön keskeisiksi haastajiksi ei selity ehdokkaiden persoonallisuuksilla, vaan uusilla poliittisilla identiteeteillä.

Niin kutsutun sosiokulttuurisen politiikan nousu talous- ja tulonjakopolitiikan rinnalle on ollut eräs viime vuosikymmenten keskeisimmistä muutoksista länsimaiden poliittisilla kartoilla. Sosiokulttuurista politiikkaa ovat kysymykset yhteisöistä ja identiteeteistä ja niiden määrittelystä: kuka kuuluu kansalliseen yhteisöön, mitkä ovat vähemmistöjen oikeudet, millaisilla identiteeteillä on oikeus tulla tunnustetuiksi?

Sosiokulttuuristen poliittisten kysymysten nousu päivänpolitiikan agendalla hyödyttää puolueita, joiden keskeinen viesti kietoutuu juuri raja-, identiteetti- tai vähemmistökysymyksiin. Perussuomalaiset ja vihreät edustavat vastakkaisia voimia sosiokulttuurisella akselilla, mutta näiden kysymysten nousu hyödyttää molempia. Perinteiset vasemmisto- ja oikeistopuolueet taas kärsivät, koska talous- ja tulonjakopolitiikka on niiden ydinaluetta.

Länsimaisten demokratioiden kaksi murrosta

Sosiokulttuurisen ja sosioekonomisen politiikan suhde alkoi muuttua 1960–70-luvuilla, kun uudet sosiaaliset liikkeet politisoivat ympäristökysymyksiä, perhe- ja lisääntymispolitiikkaa sekä vähemmistöjen oikeuksia. Osin tämä liittyi vaurauden kasvuun. Koska hyvinvointi laajeni kautta väestörakenteen, tulonjaosta keskustelemiselle oli vähemmän tarvetta.

Myös äänestäjäkunnassa tapahtui muutoksia. Perinteinen työväenluokka kutistui ja koulutettu keskiluokka kasvoi. Uusien vihervasemmistolaisten liikkeiden kannattajakunta tuli juuri arvoliberaalista keskiluokasta.

Sosiokulttuuristen poliittisten kysymysten nousu hyödyttää puolueita, joiden keskeinen viesti kietoutuu juuri raja-, identiteetti- tai vähemmistökysymyksiin.

Perinteisille puolueille tilanne merkitsi kilpailua äänestäjistä. Keskustavasemmisto reagoi mukautumalla. Luokkapolitiikan painoarvo sosiaalidemokraattisten puolueiden poliittisessa viestissä väheni ja puhe arvokysymyksistä lisääntyi.

Samalla perinteinen työväenluokka, jolle tulonjakokysymykset olivat edelleen tärkeitä, jäi vähemmälle huomiolle. Keskustavasemmiston käänne jätti arvokonservatiiviset työväenluokkaiset äänestäjät vaille edustusta.

Tähän rakoon oikeistoradikaalit populistipuolueet 1980–90-luvulta alkaen iskivät. Ne mobilisoivat työväenluokkaa vetoamalla juuri sen arvokonservatismiin. Oikeistopopulistit pukivat tulonjakokiistat etnosentriseen kaapuun. Sinikaulustyöpaikkojen vähenemisestä voitiin syytää esimerkiksi itäeurooppalaisia vierastyöläisiä.

Oikeistopopulismi nousi 90-luvulta alkaen samaan aikaan, kun talouspolitiikassa uusliberalismi valtasi alaa. Valtavirtapuolueet oikealta vasemmalle hyväksyivät neoliberaalin konsensuksen, joka tarkoitti globalisaatiota, markkinoiden avaamista ja talouspoliittisen ohjauksen vähenemistä. Talouspolitiikassa alkoi vallita vaihtoehdottomuuden konsensus ja ulkoisen vihollisen etsimisestä tuli hyväksytty tapa reagoida kurjuuteen kotimaassa.

Suomalainen vastademokratia

Suomen presidentinvaalien tulos kertookin kahtalaisesta ilmiöstä. Yhtäältä sosiokulttuurisen politiikan noususta, joka hyödyttää vihreitä ja perussuomalaisia, ja toisaalta vasemmiston ahdingosta. Sosiaalidemokraatit ja vasemmistoliitto ovat tulonjakokysymyksiin keskittyvän politiikan kantajia. Kun tulonjakopolitiikasta tulee vaihtoehdotonta, vasemmiston tehtävä vaikeutuu.

Vasemmiston identiteetti onkin pahasti hukassa. Vaalivalvojaispuheessaan vasemmistoliiton ehdokas Merja Kyllönen vakuutti puolueensa keskittyvän nyt vahtimaan, että valittu presidentti lunastaa lupauksensa rauhan, ympäristön ja tasa-arvon eteen tehtävästä työstä. Sosiaalidemokraattien puheenjohtaja Antti Rinteen suusta on kuultu vastaavanlaista.

Millaisesta demokratiasta on kyse, kun vasemmistopuolueet alkavat nähdä roolinsa vallan vahtikoirana, eivät sen käyttäjänä?

Millaisesta demokratiasta on kyse, kun vasemmistopuolueet alkavat nähdä roolinsa vallan vahtikoirana, eivät sen käyttäjänä? Kirjassaan Vastademokratia politiikan teoreetikko Pierre Rosanvallon puhuu pysyvän epäluottamuksen demokratiasta, jossa progressiivisuuden on korvannut estäminen.

Kansanvallan käyttämisestä tulee valtaa torjua, ei niinkään valtaa luoda uutta sosiaalisen toiminnan kautta. Rosanvallon toteaa myös, että reaktiivisen torjuntavoiman käyttäminen on paljon helpompaa kuin proaktiivinen toiminta. Proaktiivinen sosiaalinen toiminta näet vaatii vision, yhteisen tavoitteen, jonka taakse mobilisoida joukkovoimaa.  Sellainen tavoite taitaa suomalaiselta vasemmistolta puuttua.

Populistipuolueille vastademokratia sopii. Niille on tyypillistä tyytyä osoittamaan valtavirtapuolueiden vikoja, ei todellisten vaihtoehtojen luominen. Huoleen on syytä silloin, jos näköalattomasta estämisestä tulee keskeinen strategia myös perinteisille puolueille.

Populismin vastakohta on visio

Mistä siis vastalääke populismille, joka ulottuu jo perinteisiin puolueisiin? Politiikan tutkija Benjamin Moffitin mukaan populismin vastakohta on teknokratia eli neutraalina näyttäytyvä asioiden hoito. Populismin ja teknokratian vastakkainasettelu kuvaa viime vuosikymmenen eurooppalaista politiikkaa hyvin. Myös Suomen presidentinvaaleissa nähtiin Niinistö neutraalina, ei-puoluepoliittisena koko kansan vaihtoehtona.

Nykypolitiikan ongelmana on visioiden ja joukkovoiman eriytyminen.

Populismin todellinen vaihtoehto on visio, jonka takana on joukkovoimaa. Siis sama resepti, joka siivitti nykyisten puolueiden taustalla olleita kansanliikkeitä 1900-luvun alussa.

Nykypolitiikan ongelmana on visioiden ja joukkovoiman eriytyminen. Esimerkiksi Euroopan komissiolla on visioita, mutta ei demokraattista mandaattia. Oikeistopopulisteilla on yhä suurempi mandaatti, muttei progressiivista visiota.  Suomalainen politiikka kaipaa kipeästi puoluetta, jolla on molemmat. Visiosta on kuitenkin aloitettava.

Jos perinteiset oikeisto- ja vasemmistopuolueet alkaisivat asettua populismi–teknokratia-akselille, olisi maahamme syntymässä uusi nelijakoinen poliittinen kartta.

Yhtäällä on sosiokulttuurinen akseli, jolla vihreät edustavat liberaalia ja perussuomalaiset autoritatiivista ääripäätä. Toisaalla on populismi–teknokratia-akseli, jossa kulloinkin hallituksessa olevat puolueet näkevät roolinsa pragmaattisina asioiden hoitajina ja oppositiossa olevat puolueet niiden ärhäköinä vastustajina, kansanvallan vahtikoirina.

Talouspolitiikka on liian tärkeä asia jätettäväksi teknokraateille ja populisteille. Kuten Thomas Piketty muistuttaa, tulonjako-oikeudenmukaisuus on edelleen ennen kaikkea kansallinen kysymys. Puolueet käyttävät talouspoliittista valtaa, jonka tulisi perustua selkeille visioille hyvinvoivasta, oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta.

VTT Sanna Salo tutkii Tukholman yliopiston sosiologian laitoksella oikeistopopulismin ja luokkapolitiikan suhdetta Pohjoismaissa.

Julkaisu Presidentinvaalit kirkastivat politiikan uusia jakolinjoja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen presidentiksi valittiin kansanliikkeen vahva ja karismaattinen johtaja, joka sai vahvan mandaatin ja koko kansan tuen. Vaaleissa näkyy pettymys Juha Sipilän hallitukseen: neljä kärkiehdokasta ei ole profiloitunut kolmijalkaisen hallituksen edustajina vaan jopa päinvastoin.

Presidentin nähdään olevan politiikan yläpuolella, ja puoluepolitiikkaa pidetään vähän likaisena. Uudelleen valittu presidentti Sauli Niinistö mainitsi erikseen, ettei käyttänyt verorahoja kampanjassaan.

Unkarin politiikasta väitelleen tutkijan silmin Suomen politiikka seuraa itäisen Keski-Euroopan trendejä. Vaaleissa menestyivät perinteisten puolueiden sijaan liikkeet. Vasemmiston kannatus kutistui. Naiset ovat heikompia, verorahoja ei ole hyvä käyttää ja politiikka nähdään likaisena pelinä.

Suomen politiikka seuraa itäisen Keski-Euroopan trendejä.

Euroopan unionin ja Venäjän rajamailla korostuu itsenäisyys ja kontrolli omasta maasta. Kyse on myös kampanjan aikana esiin nousseesta menneisyyden käsittelystä.

Politikointia menneisyyden käsittelyllä

Totuuskomissiot, kommunistimenneisyys ja historialliset vääryydet – ja se, ollaanko näitä riittävästi käsitelty – ovat olleet esillä itäisessä Keski-Euroopassa viime vuosina. 1980-luvun lopussa Itä-Euroopassa elettiin niin kutsuttuja transitiovuosia eli siirtymää demokratiaan. Neuvostoliiton romahtaminen ja siirtymä lamaan 1980-luvun kasinotaloudesta vaikutti myös Suomen politiikkaan.

Perussuomalaisten Laura Huhtasaari vaatii totuuskomissiota käsittelemään 1990-luvun lamaa. Menneisyyden vääryydet voivat olla jopa henkilökohtaisia, kuten Paavo Väyrysen takaumat Harri Holkerin hallituksesta ja 1990-luvun alun päätöksistä Euroopan unioniin ja euroon liittymisestä. RKP:n Nils Torvaldsin jo vuosikymmeniä sitten taakse jättämäänsä kommunistimenneisyyttä ruodittiin intensiivisesti mediassa.

Unkarissa oikeistolainen valtapuolue, Viktor Orbánin Fidesz, väitti jo vuonna 2010, että eroa menneeseen ei ole tehty tarpeeksi. Monilla suomalaisilla mielipidevaikuttajilla Björn Wahlroosista alkaen on kommunistinuoruus. Valtavirtaistuuko tämä kritiikki koskettamaan heitäkin vai voidaanko todeta, että on aikoja ja tapoja?

Suomalaiseen yhteiskuntaan 1980-luvun ja myöhemmin lama-ajan päätökset vaikuttavat yhä monin tavoin: Mihin näistä tulisi paneutua? Ja missä määrin nämä eronteot tai yksittäisen toimijan nuoruusvuodet ovat relevantteja politiikassa?

1990-luvulla kuviteltiin, että ihmisoikeudet ja demokratia oltiin jo saavutettu itäisessä Keski-Euroopassa. Moni näistä maista liittyi Euroopan unioniin heti Suomen, Ruotsin ja Itävallan jälkeen seuraavassa aallossa. On aika ymmärtää, että siirtymä demokratiaan ei ole suora prosessi. Demokratia ei suinkaan aina vain parane ja demokratiaa voi ymmärtää monin tavoin.

Haastajat vaisuja, kun työ ja hyvinvointi esillä

Vaaleihin liittyy aina poliittinen tilanne. Tällä kertaa Suomen politiikassa debatoitiin vaalien aikaan työn ja hyvinvoinnin teemoista. Nämä eivät kuitenkaan hyödyttäneet vasemmistoa, mutta ne oletettavasti veivät kärkeä radikaalioikeiston kannatuksesta.

Tämä ”uusi normaali” haastoi koko kenttää ja vallanpitäjiä. Etenkin Huhtasaaren ja jossain määrin Väyrysen retoriikassa oli vaikutteita populistipuolueilta ja jopa Yhdysvaltain presidentiltä Donald Trumpilta. Aika näyttää, miten nämä teemat valtavirtaistuvat, mutta juuri normalisoitumisen logiikka voi käydä heitä vastaan.

Kenties päivänpolitiikan teema ei auttanut myöskään vihreiden Pekka Haavistoa, joka näihin kysymyksiin verrattuna näyttäytyi harmaana diplomaattina. Vuoden 2012 vaalikampanjaan liittyvistä teemoista oli jo täytetty tasa-arvoinen avioliittolaki ja Haaviston parisuhteesta Antonio Floresin kanssa oli tullut ”uusi normaali”.

Vahvat maan isät, vasemmisto ja naiset marginaalissa

Itäisessä Keski-Euroopassa vasemmisto ei pärjää – ei ainakaan perinteisiin tai omiin asemiinsa vetoamalla. Nostalgiaääniä voi saada, jos pystyy mobilisoimaan uskoa vahvoihin johtajiin ja vanhoihin hyviin aikoihin. Meillä Suomessa tällainen henkilö olisi tietenkin Urho Kekkonen.

Suhteessa kaikkiin Niinistön kilpakumppaneihin näkyvän Suomi100-kampanjan jälkeen istuvan presidentin etumatka oli liian pitkä. Niin presidentinvaaleissa vuonna 2012 kuin eduskuntavaaleissa 2015 oli ollut paljon intoa. Moni pettyi hallitukseen ja saattoi pohtia sitä, paraneeko politiikka vaihtamalla ja olisiko parempi, että suhde Venäjään jatkuu perinteisillä raiteilla.

Suhteessa kaikkiin Niinistön kilpakumppaneihin näkyvän Suomi100-kampanjan jälkeen istuvan presidentin etumatka oli liian pitkä

Vaaleista puuttui into. Miksi nämä vaalit kannatti käydä, kun äkkiseltään pienet numerot saaneille puolueille voisi vaaleista koitua hallaa?

Vasemmistossa edustettiin tai tuotiin esiin arvoja. Reaktiot olivat erilaisia: Haatainen kertoi, että Niinistö oli jo presidenttikaudellaan tuonut saman linjan kuin SDP, mutta Haatainen itse on kampanjassaan ottanut esiin ”laajan turvallisuuden” käsitteen. Merja Kyllönen korosti, että kampanjan aikana presidentti oli saatu omaksumaan samoja arvoja kuin vasemmistoliitto – rauhan, eriarvoisuuden vähentämisen ja ilmastonmuutoksen. Pienten puolueiden rooli usein onkin syöttää toisten agendoille.

Tätä taktiikkaa ajoi myös Torvalds, jonka mukaan vaaleissa kannatti nostaa Nato-kysymystä esille. Vaalitulosta hän selitti politiikan myrskyillä: haettiin turvallista isähahmoa eikä uusia avauksia. Isähahmot ovat itäeurooppalaisittain suosittuja ja valta on miehillä. Näissä presidentinvaaleissa naisehdokkaiden yhteenlaskettu kannatus oli 13,2 prosenttia.

Oppia ja harjoitusta

Haavisto, Huhtasaari ja Väyrynen, kolme suurinta Niinistön jälkeen, pääsivät testaamaan kampanjoidensa valtakunnallista voimaa. Saa nähdä, miten paljon vaalit ennakoivat vuoden 2019 eduskuntavaaleja ja niissä esiin nousevia teemoja.

Tällä kertaa työkaluksi niin poliittisen meidän luomiseen kuin erontekoon kelpasi myös menneisyys. Niinistön ylivoimainen vaalivoitto kertoo myös siitä, että sisällissodan satavuotisvuoden alussa vastakkainasettelun arvet eivät näy.

Itäistä Keski-Eurooppaa kannattaa tarkkailla oppiakseen.

Itäistä Keski-Eurooppaa kannattaa tarkkailla oppiakseen. Retoriikan ja vahvojen johtajien omaksumisen sijaan kannattaa analysoida myös maiden poliittista kehitystä.

Esimerkiksi Unkarin vaalit huhtikuun 8. päivänä kertovat vahvoista johtajista ja monien opposition puolueiden kykenemättömyydestä uusiutumaan. Siellä vahvan opposition puutteessa myös medialait ja erilaiset vastapuolen toimintamahdollisuuksia heikentävät toimet ovat menneet ja menossa läpi.

Dosentti, PhD Emilia Palonen on valtio-opin yliopistonlehtori (ma.) Helsingin yliopistossa. 

Julkaisu Itä-Euroopasta tutut trendit näkyivät Suomen presidentinvaaleissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Videokollaasin ajatus on lähtöisin Zoe Leonardin tunnetusta proosarunosta I want a dyke for president. Leonard kirjoitti runon osana aids-aktivismia sekä antipatriarkaalista ja -rasistista taistelua 1990-luvun Yhdysvalloissa.

Runo herättää pohtimaan, millainen kokemuspohja presidentiksi valittavilla ihmisillä tyypillisesti on: “always a john and never a hooker”, Leonard kirjoittaa. Runoa on sittemmin sovellettu poliittisen protestin keinona eri puolilla maailmaa.

Taiteilijat Malin Arnell, Kajsa Dahlberg, Johanna Gustavsson ja Fia-Stina Sandlund järjestivät Ruotsin vuoden 2010 valtiopäivävaalien yhteydessä tilaisuuden, jossa runoa luettiin kollektiivisesti. Räppäri ja performanssitaiteilija Mykki Blanco kommentoi Yhdysvaltojen vuoden 2016 presidentinvaalia runosta tekemällään videolla.

Leonardin runon paikalliset ja ajalliset sovellukset heijastelevat yhteiskuntien muuttuvia epäoikeudenmukaisuuksia. Vuonna 2016 Washington DC:ssä järjestetyissä työpajoissa runon lause “I want a president who lost their last lover to AIDS” muutettiin muotoon “I want a president whose son was shot by police” heijastamaan Yhdysvaltojen laajaa poliisiväkivaltaa, jota vastaan järjestetään mielenosoituksia ympäri maata. Suomessa vuonna 2018 toteutetussa adaptaatiossa nousevat esiin esimerkiksi vanhustenhoito, omaishoitajuus, pakolaisuus ja syrjintä.

Videokollaasirunon aineisto kerättiin presidentinvaalien vaalikampanjoinnin viimeisten päivien aikana 25.–27.1.2018 sähköpostilla ja Helsingin kaduilla.

Artikkelia päivitetty 6.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu ”Haluan presidentin…” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vaaleissa on nähtävissä varsin perinteistä sukupuoleen liittyvää kuvastoa. SDP:n Tuula Haataisella on ”sydäntä sanoa“ ja vasemmistoliiton Merja Kyllönen on mukana ”suurella sydämellä“.

Keskustan Matti Vanhasesta puolestaan kerrotaan ensimmäisenä, että hän on ”eräs aikamme kokeneimmista ulkopolitiikan käytännön johtamiseen osallistuneista”. Sauli Niinistön virallisella kampanjasivulla tuodaan ensimmäisenä esiin, miten hänen kaudellaan ”Suomen ulkopolitiikassa on otettu tuntuvia askeleita. Niinistöllä on vahva yhteys Euroopan johtajiin.”

Naisehdokkaat tarjoavat sydämen asiaa, miesehdokkaat asiantuntemusta ja kokemusta.

Naisehdokkaat tarjoavat sydämen asiaa, miesehdokkaat asiantuntemusta ja kokemusta. Myös vihreiden Pekka Haavisto aloittaa listaamalla työkokemuksensa: toimittajasta ja päätoimittajasta kansanedustaksi, ministeriksi, puolueen puheenjohtajaksi ja Euroopan vihreiden puheenjohtajaksi.

Kyllösen kohdalla ministerikokemus – ”aikaisemmin Merja on toiminut muun muassa liikenneministerinä ja kansanedustajana” – mainitaan lähes ohimennen sen jälkeen, kun hänen suorapuheisuutensa ja rohkeutensa tehdä arvopohjaista politiikkaa on tuotu esiin.

Henkilökohtaiset tarinat ja asiantuntija-analyysi

Vielä suurempi kontrasti miesehdokkaiden asiantuntemuksen korostamiseen syntyy Haataisen kampanjasivuilla, missä Haataisen henkilökuva kerrotaan ”Tuulan tarinan” kautta: ”Tuula Haatainen oli 5-vuotias, kun hänen sairaanhoitajaäitinsä sairastui keuhkotuberkuloosiin. Perhe asui puukoulussa, Soisalon saaressa metsän keskellä.”

Pitkän lapsuustarinan puolivälissä, ennen palaamista kouluaikojen muisteluihin, tekstissä mainitaan: ”Ministeriksi, apulaiskaupunginjohtajaksi, kaupunginvaltuutetuksi ja kansanedustajaksi päätynyt pitkän linjan poliitikko ajattelee jälkeenpäin, että vaikka koti ei ollut poliittinen, hänestä tuli sosialidemokraatti kodin perintönä.” Haatainen ”päätyi” maan johtaviin asemiin, ei määrätietoisesti hakeutunut.

Niinistö taas on ”ylläpitänyt ja solminut lisää yhteyksiä Eurooppaan”, ”herätti uudelleen henkiin Aatos Erkon perinnön”, ”teki ensimmäisenä Suomen valtionpäämiehenä vierailun Naton päämajaan”, ”on esittänyt neljän pilarin mallin ja sen mukaan on edetty” ja ”ollut näkyvästi mukana” YK:n piirissä.

Haatainen näyttäytyy tarinansa valossa toimijalta, joka on ollut rakenteen ohjaama aina uravalintoja myöten – lähes passiviinen toimija olosuhteiden vankina. Niinistö taas on aktiivinen toimija, joka ottaa tilanteen vahvasti haltuun. Niinistön tarina ei kerro taistelusta epäoikeudenmukaisia rakenteita vastaan.

Puolueiden puheenjohtajat ovat omaksuneet vahvan tarinallisen lähestymistavan politiikkapuheessa, minkä ajatellaan vetoavan äänestäjiin.

Kevään kuntavaalien retoriikassa tuli selvästi esiin, että Suomessakin puolueiden puheenjohtajat ovat omaksuneet vahvan tarinallisen lähestymistavan politiikkapuheessa, minkä ajatellaan vetoavan äänestäjiin. Haataisen omakohtainen tarina näyttäytyy kuitenkin pikemminkin altavastaajan asemana, kun se on rinnakkain asiantuntija-analyysien ja pitkää urakokemusta listaavien esittelyjen rinnalla.

Tässä ilmenee juuri sellainen tarinallisuuteen liittyvä asetelma, josta Catharine MacKinnon on varoittanut: epäsymmetrinen valtasuhde asiantuntija-analyyseja esittävien ja toisaalta omakohtaista tarinaa kertovien välillä vain vahvistuu, vaikka tarinoiden tarkoituksena on tuoda ääni kuuluviin.

Yhdistävä tekijä ehdokkaiden tavassa pyrkiä lähemmäksi äänestäjää on esiintyminen pelkällä etunimellä, ei ministereinä, herroina ja rouvina. Vaaleissa on kampanjasivujen perusteella ehdolla Laura, Matti, Merja, Paavo, Pekka, Sauli ja Tuula. Vain Nils Torvalds poikkeaa tässä linjassa. Sosiaalisen median viestinnässä tässä tulee enemmän hajontaa, joka näyttää menevän pitkälti sukupuolen mukaan.

Salakielen syövereissä

Vaalit tarjoavat mahdollisuuden tarkastella poliittisen kentän liikehdintää ja valta-asetelmia monesta eri näkökulmasta. Poliittisen retoriikan kannalta presidentinvaalien puheesta muodostuu kuva, jossa on piirteitä Tampereen yliopiston yliopistonlehtori Anni Kankaan kuvailemasta ”salakielestä”. Se näkyy, kun puhutaan Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta.

Vaalit tarjoavat mahdollisuuden tarkastella poliittisen kentän liikehdintää ja valta-asetelmia monesta eri näkökulmasta.

Kangas kirjoitti vuonna 2014: ”Venäjä-puhe etenee tuttuja uriaan. Se lähtee liikkeelle itänaapurin arvaamattomuudesta, mutta kiertelee ajatusta Venäjästä Suomen turvallisuusuhkana. Venäjä säilyy Suomen salavihollisena.”

Vaalien ensimmäisessä televisiotentissä Niinistö viittasi aiemmissa keskusteluissa esillä olleisiin ”sotapeleihin”, joista hän ei halua puhua. ”Minä en usko sotaan. Minä olen rauhan mies ja rakennan sitä rauhaa”, Niinistö jatkoi.

Niinistö toisti aiemman näkemyksensä siitä, että kyllä liittolaisuuksia sitten syntyy tarpeen tullen. Myös Vanhasen mielestä on realistista uskoa, että hädän hetkellä Suomi voi kyllä halutessaan liittoutua.

Tällainen puhe jättää kuulijan hämilleen. Mistä tässä oikein puhutaan? Ovatko ”sotapelit” siis poliittisten skenaarioiden laatimista ja strategista varautumista? Sellainen on normaalia ja toivottavaa poliittista johtamista. Ei talouspolitiikkaa tai mitään muutakaan politiikka-aluetta voi johtaa vastuullisesti ilman teoreettisten ”pelien”, skenaarioiden ja strategioiden laatimista.

Vai puhutaanko tässä jostain muusta ”pelistä” kuin skenaarioiden piirtämisestä ja niiden keskusteluttamisesta? Turvallisuuspolitiikkaan liittyvällä puhekurilla on Suomessa pitkä perinne, ja tämän kaltainen julkisen keskustelun paheksunta kiertoilmauksia tai epämääräisiä käsitteitä käyttäen on sen jatkumoa.

Paheksunnan käytäntö palaa lopulta aina Kankaan kuvailemaan salakieleen, jonka puitteissa kaikki viittaukset Venäjän uhkaan näyttävät epätoivottavilta – jopa asiantuntijoiden trollaukselta tai nololta toimittajatyöltä.

”Usko rauhaan” on toisin sanoen sitä, ettei puhu ääneen Venäjän mahdollisesta uhasta. Yleensä rauhaa painottava lähestymistapa liitetään kriittiseen suhtautumiseen asevoimiin tai feministiseen ulkopolitiikkaan, mutta tässä tapauksessa ne loistavat poissaolollaan.

”Usko rauhaan” on toisin sanoen sitä, ettei puhu ääneen Venäjän mahdollisesta uhasta.

Vaalitentin juontaja, toimittaja Juha Kaija tarttui Niinistön ja Vanhasen esittämään analyysiin varautumisen tarpeettomuudesta: ”Tämä nyt vähän kuulostaa siltä, että toivotaan ja uskotaan, että kyllä kriisin tullen niitä kumppaneita löytyy. Onko tässä tällainen ajattelu?” Toinen tentin juontajista, toimittaja Jaakko Loikkanen jatkoi: ”Miten kestävää se on, että Suomen turvallisuus edes pieneltä osin perustuu siihen ikään kuin vakaaseen uskoon, että kyllä sitä apua sitten jostakin tulee?”

Vanhasen mukaan on ”realistista”, että kriisin kohdalla kumppaneita kyllä löytyy, koska näin on käynyt aiemminkin esimerkiksi talouskriisin kohdalla. Talouskriisin ja sotilaallisen kriisin vertaaminen toisiinsa on kysymyksiä herättävää: mihin talouskriisin aikaisiin liittolaisuuksiin tässä viitataan? Ja miten talouskriisiä ja sotilaallista kriisiä voi todella verrata toisiinsa päätöksenteon ja liittoutumisen näkökulmasta?

Kiertoilmaukset ja monimerkityksellinen kieli

Tällainen kiertoilmauksiin nojautuva kieli tekee vaikeaksi hahmottaa retoriikan ytimessä olevat vastakkaiset näkökulmat. Retorinen tietoteoria lähtee siitä, että ”tilanteen analyyseja samoin kuin politiikkaa koskevia aloitteita ja esityksiä voi kunnolla arvioida vain, jos niitä tarkastelee vastakkaisista näkökulmista, pro et contra”.

Jos näkökulman verhoaa epämääräiseen kieleen, myös sen vastustaminen on vaikeaa. Silloin ajaudutaan helposti juuri sellaiseen liturgiseen kielenkäyttöön, joka tekee ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun etäiseksi.

Jos näkökulman verhoaa epämääräiseen kieleen, myös sen vastustaminen on vaikeaa.

Myöskään vaalikonevastaukset eivät välttämättä hälvennä tätä monimerkityksellisyyden ja epämääräisyyden verhoa. Niinistön mukaan hallituksen linjaus siitä, että Nato-jäsenyyttä on mahdollista hakea, ”on jo sellaisenaan turvallisuuspolitiikassa väline”. Mitä tämä tarkoittaa? Tunnistavatko mitkään muut maat tällaisen ohjelmaan kirjatun ”mahdollisuuden” turvallisuuspoliittista välinearvoa?

Toisessa kohdassa Niinistö toteaa: ”Suomeen muutetaan eri syistä. Osa tulee työn, osa rakkauden ja osa turvan takia. Raamien pitää kuitenkin olla selvät: Suomessa toimitaan yhteiskuntajärjestyksemme ja arvojemme mukaisesti. Suomi siis säilyy hyvänä.”

Poliittisessa puheessa ”hyvään” tai ”pahaan” viittaaminen on yleensä hyvin epämääräistä, kaikki kun tavoittelevat ”hyvää” yhteiskuntaa, oli ideologia ja keinot mitkä hyvänsä. Olennaisempaa on avata, mitä hyvä yhteiskunta edustaa ja mikä hyvä Suomessa on säilymässä huolimatta kansainvälisestä muuttoliikkeestä.

Huhtasaari haluaa Suomen ”takaisin”, Vanhanen haluaa ”tehdä näistä vaalit” ja Väyrysen mielestä Suomen ”itsenäisyys ja puolueettomuus” ovat uhattuina. Vaalikielen tulkinta on todella taitolaji, joka vaatii paitsi kestävyyttä myös politiikan kielen sanakirjan.

Johanna Vuorelma, PhD, työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa. Vuorelma on toiminut Politiikasta-lehden päätoimittajana vuodesta 2014 saakka.

Julkaisu Presidentinvaalien perinteisiä rooleja ja salakieltä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun keskustellaan suomalaisesta maahanmuuttopolitiikasta ja kotouttamispolitiikasta, nostetaan yleensä esiin resurssien puute ja muut niihin liittyvät kysymykset. Monet suomalaiset eivät kenties tiedä, että suomalainen kotouttamispolitiikka on kerännyt kansainvälisesti kiitosta. Muun muassa Euroopan laajuinen Migrant Integration Policy Index (MIPEX) toteaa suomalaisen maahanmuuttopolitiikan olevan yksi Euroopan multikulturalistisimmista.

Suomalainen kotouttamispolitiikka on kerännyt kansainvälisesti kiitosta.

Suomalainen kotouttamispolitiikka lähtee siitä, että kotoutuminen on kaksisuuntainen prosessi. Kotoutuminen on siis maahanmuuttajan sopeutumista suomalaiseen yhteiskuntaan, mutta myös suomalaisen yhteiskunnan sopeutumista maahanmuuttoon.

Maahanmuuttajien kokemukset kotouttamisesta

Suomeen kotoutuminen on prosessi, joka vie aikaa ja vaatii motivaatiota. Maahanmuuttajilla on monenlaisia kokemuksia suomalaisista kotouttamistoimenpiteistä.

Haastattelin pro gradu -tutkielmaani varten kahdeksaa Aasiasta, Lähi-idästä ja Amerikasta Suomeen muuttanutta henkilöä. Haastateltavat nostivat esiin useita positiivisia kotouttamiseen liittyviä asioita.

Maahanmuuttajat kuvailivat suomalaisia kotouttamistoimenpiteitä toimivina ja sellaisina, jotka auttoivat elämän alkuun Suomessa.

Useinkaan maahanmuuttajat eivät osanneet odottaa minkäänlaista tukea uuteen maahan sopeutumiseen. He olivat yllättyneitä siitä, kun tukea oli tarjolla – ja sitä oli paljon. Tuki ei ollut ainoastaan rahallista, vaan sitä annettiin eri muodoissa.

Suomen kielen kursseja ja muita kotoutumissuunnitelmaan liittyvää ohjelmaa on haastateltujen mukaan runsaasti tarjolla. Kokonaisuutena maahanmuuttajat kuvailivat suomalaisia kotouttamistoimenpiteitä toimivina ja sellaisina, jotka auttoivat elämän alkuun Suomessa.

En odottanut ollenkaan tätä, tiedätkö, luulin että olisin aivan yksin, mutta että on tälläinen järjestelmä, he ovat tehneet jo paljon enemmän kun odotin, joten olen henkilökohtaisesti erittäin kiitollinen.

Suurin asia, jota teidän hallitus yrittää tehdä, on yrittää saada ihmiset sisään kulttuuriin. Sisään yhteiskuntaan.

Nykytilaan tyytyminen ei riitä

Vaikka maahanmuuttajat kokivat suomalaiset kotouttamistoimenpiteet toimivina, se ei tarkoita sitä, että nykytilaan tulisi tyytyä. Kotouttamista tulee tarkastella kokonaisvaltaisesti ja pyrkiä kehittämään edelleen.

Kotouttamisen kehittämisessä tulee huomioida maahanmuutossa tapahtuvat muutokset. Uudenlaisia ongelmia kotouttamisen toteuttamiselle on luvassa maakuntauudistuksen myötä, kun nykyään kuntien vastuulla olevat asiat jaetaan kuntien ja maakuntien vastuulle.

Kotouttamisen resurssit ovat paikoitellen pienet, ja järjestöt ovat tärkeässä roolissa omilla projekteillaan täydentämässä julkisia kotouttamistoimenpiteitä. Järjestöjen rooli korostuu etenkin paikallistasolla.

Uudenlaisia ongelmia kotouttamisen toteuttamiselle on luvassa maakuntauudistuksen myötä.

Paikallistasolla toteutetaan monia hyviä projekteja, joiden aikaansaannokset jäävät kuitenkin vain paikallisten tietouteen. Järjestöjen tietotaitoa ja projektien tuloksia tulisi hyödyntää monipuolisemmin myös kansallisesti.

Onnistuneella maahanmuuttopolitiikalla ja kotouttamisella voidaan taata se, että maahanmuuttajat ovat tietoisia oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan suomalaisen yhteiskunnan jäseninä.

Onnistunut maahanmuuttopolitiikka ja kotoutuminen on myös sitä, että suomalaiset hyväksyvät maahanmuuton muuttavan yhteiskuntaa ja ovat mukana tukemassa maahanmuuttajien Suomeen kotoutumista. Kun maahanmuuttajat ovat kotoutuneet Suomeen hyvin, he haluavat myös osallistua suomalaisen yhteiskunnan toimintaan.

Maahanmuuttajien osallistuminen vaaleissa

Perinteisesti maahanmuuttajat ja heidän osallistumisensa on nähty suomalaisessa mediassa ja julkisuudessa kielteisten mielikuvien kautta. Maahanmuuttajia on yleisesti pidetty hyvin epäaktiivisena joukkona, kun tarkastellaan vaaliosallistumista. Osittain tähän vaikuttaa se, miten äänestämistä tilastoidaan Suomessa.

Kun tarkastellaan maahanmuuttajien kokemuksia suomalaisista vaaleista, nousi kuitenkin esiin, että suomalainen järjestelmä rohkaisee maahanmuuttajia osallistumaan ja äänestämään. Maahanmuuttajat vastaanottivat kotiinsa ilmoituskortin äänioikeudesta. Heidän ei tarvinnut käydä itse rekisteröitymässä äänestäjiksi.

Suomalainen järjestelmä rohkaisee maahanmuuttajia osallistumaan ja äänestämään.

Tämä on yksi merkki siitä, miten vaalijärjestelmä ja sen toteutuminen vaikuttavat ihmisten vaaliaktiivisuuteen. Kun tarkasteltiin äänestämistilannetta, maahanmuuttajat kokivat, että tilanne oli rento ja äänestäminen oli helppoa. He kokivat, että heidän äänellään oli merkitystä.

Kun maahanmuuttajat vertasivat äänestämistilannetta Suomessa ja synnyinmaassaan, selviä eroja huomattiin juuri vaalien luotettavuudessa. Maahanmuuttajat itse korostivat sitä, että Suomessa äänestämisestä jäi positiivinen vaikutelma ja sellainen tunne, että juuri minun äänelläni on merkitystä.

Näiden maahanmuuttajien kokemuksien perusteella voidaan sanoa, että suomalainen demokratia on vahva, sillä se kykenee sitouttamaan muualta muuttaneita toimimaan.

Uskon, että jos sinulla on ääni, sinun tulee käyttää sitä. [—] Koska sitten sinulla on oikeus valittaa. [—] Tiedätkö, äänestin viime kerralla Suomessa, kunta jutussa. Ei minkään erityisen syyn vuoksi, vaan koska minulla on äänioikeus.

Joo, helppoa se on varmasti ollut [äänestäminen Suomessa] [—] se on se äänestäminen [on] helppoo, se on yllättävän helppo sinänsä ja siitä sen, sen tapa miten Suomessa, Suomi on antanut ihmisten tehdä ja kun mä menen sinne mä äänestän nii tuntuu että mulla jää vaikutus, että mä oon tehny jotain tärkeetä. [—] Äänestäminen on arvokasta juttua.

Kohti seuraavia vaaleja

Seuraavien vuosien aikana Suomessa järjestetään useat vaalit. Vaalikimaran aloittavat ensi tammikuussa presidentinvaalit. Lähivuosien aikana käydään myös maakuntavaalit ja eduskuntavaalit.

Presidentinvaaleissa äänestääkseen on oltava Suomen kansalainen, mutta Suomessa on jo joukko Suomen kansalaisuuden saaneita maahanmuuttajia, jotka ovat poliittisesti täysivaltaisia yhteiskunnan jäseniä.

Mikä on heidän roolinsa vaaleissa? Suomessa tulisi yhä paremmin tiedostaa se, että useilla maahanmuuttajilla on äänioikeus ja mahdollisuus olla mukana päättämässä Suomen tulevaisuudesta. Arvioni on, että tulevissa presidentinvaaleissa maahanmuutto nousee vilkkaan keskustelun kohteeksi. Tämä voi aktivoida maahanmuuttajia äänestämään ja käymään keskustelua vaaleista omissa yhteisöissään.

Presidentti on arvojohtaja, jonka tekemisiä kansalaiset seuraavat tiivisti. Suomalaiset ovat perinteisesti äänestäneet aktiivisesti presidentinvaaleissa verrattuna muihin vaaleihin. Tästä johtuen on mahdollista, että tulevissa presidentinvaaleissa päätetään myös suomalaisen maahanmuuttopolitiikan suunta, vaikka presidentti ei siitä suoranaisesti päätäkään.

Artikkeli perustuu 27.9.2017 Lapin yliopistossa tarkastettavaan valtio-opin pro graduun ”Suomalainen kotouttamispolitiikka ja maahanmuuttajien kotoutuminen suomalaiseen poliittiseen järjestelmään”.  

YTK Iida Vesterinen valmistelee maisterintutkintoaan Lapin yliopistossa ja tekee viestintäharjoittelua Suomen ylioppilaskuntien liitossa.

Julkaisu Hyvällä kotouttamispolitiikalla aktiiviseksi kansalaiseksi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Nyt jo toista kesää peräkkäin europarlamentaarikko Paavo Väyrynen on Keminmaan Pohjanrannassa tarjonnut vaihtoehtoista kesäteatteria: itse kirjoitettuja ja esitettyjä henkilökohtaisia näytelmiä Suomen poliittisesta lähihistoriasta.

Viime kesänä kävin äitini kanssa katsomassa Urhon ja hänen kisällinsä, joka kertoo nuoren Väyrysen ja mentorinsa presidentti Urho Kekkosen julkisista ja henkilökohtaisista väleistä. Näytelmä keräsi kolmisen tuhatta katsojaa, ja Väyrynen piti sitä suurena menestyksenä.

Alkuperäinen tarkoitukseni oli matkustaa Pohjanrantaan yhteiskuljetuksella. Olin kuullut, että viime vuonna Urhoa lähdettiin katsomaan Rovaniemeltä jopa kolmella linja-autolla.

Minäkin halusin Väyrysen fanibussilla Pohjanrantaan! Ilmoittauduin heti mukaan, mutta tänä vuonna ei saatu täyteen edes yhtä pienoislinja-autoa ja hanke peruuntui. Ja minä tarvitsin kyydin.

Sain vihiä, että Lapin yliopiston politiikkatieteiden ja sosiologian ainejärjestön Kosmos Buranin opiskelijoita oli tekemässä ekskursiota samaan näytökseen, mihin minulla oli jo lehdistölippu. Änkesin heidän kyytiinsä.

Näytelläänkö tässä ollenkaan?

Edellisvuonna näkemääni Urhoon verrattuna tunnelma tässä näytöksessä oli viileän rauhallinen. Ensin ajattelin, että sainpas hyvän lipun, permantopaikka. Mutta ei näiltä ylisiltä omaa paikkaa tarvinnut etsiä: ei muuta kun lyöt johonkin istumaan, vapaata oli kaikissa katsomoissa.

Aivan kesäteatterin aluksi näyttelijät vaihtavat muutaman vuorosanan, jotka nopeasti taustoittivat näytelmän lavastetuksi haastatteluksi. Nuori lappilainen keskustalaispoliitikko Susanna Junttila esittää dokumenttielokuvaa tekevää toimittajaa. Junttilan hahmon työstämä Manu ja Paavo -dokumentti tarkastelee ”joitakin kyseenalaisia käsityksiä” Mauno Koiviston ja Väyrysen keskinäisistä suhteista 1980-luvulla.

 Herrat istuvat näyttämöllä mukavasti ja näyttelevät uskottavasti omia itsejään.

Junttilan hahmo haastattelee elokuvaansa kahta muutakin kepulaisveteraania, Kari Hokkasta ja Martti Puraa. Molemmat olivat avainpelaajia Väyrysen joukkueessa 80-luvulla, Hokkanen keskustan työvaliokunnan jäsenenä ja Pura maa- ja metsätalousministerinä.

Mitä voin sanoa: herrat istuvat näyttämöllä mukavasti ja näyttelevät uskottavasti omia itsejään?

Sitten katsomme melkein vartin uutisvideoita 1980-luvulta. Niistä hahmottuu Manun kertomuksen ääriviivat: Koiviston ja Väyrysen välit on ymmärretty väärin Väyrysestä riippumattomista syistä! Näiden syiden erittelemisen ja väärinkäsitysten korjaamisen aika on nyt.

Tässä näytelmässä katsotaan paljon videoita, kun haastattelujen lomassa tykitetään ”arkistojen harvinaisuuksia” näyttämön takaseinälle. Mietin, onkohan Väyrysellä lupa käyttää kaikkea tätä?

Tehdäänkö yhdessä trumpit?

Ennen kuin pääsemme lähelle Manun henkilöä, käymme ensimmäisen puoliajan seikkaperäisesti läpi joitakin asioita, mitkä Väyrystä ovat noilta vuosilta jääneet kismittämään. Päällimmäiseksi näyttää jääneen jalasmökki, jonka purkamiseen käytämme alkuosasta leijonanosan.

Tässä kohussa oli kyse siitä, kun keskustan puheenjohtajana toimiessaan Väyrynen nosti 138 markkaa päivärahaa, vaikka hän asui Helsingissä. Maksuperusteena oli Väyrysen kotitilalla seisova siirrettävä mökki.

Ongelma ei ollut Väyryselle niinkään juridinen kuin moraalinen. Sitäkään ei olisi ollut, jos Väyrynen olisi Keminmaassa oikeasti asunut, mutta hänhän oli käytännössä helsinkiläinen.

Hän syyttää ”etelän mediaa” ja sen ”demaritoimittajia”, jotka eivät hänen kanssaan puhu koskaan asiasta, vaan aina sen vierestä.

Väyryselle median jalasmökistä synnyttämä kalabaliikki oli ”ensimmäinen poliittinen murhayritys”. Siitä ja kaikista sitä seuranneista yrityksistä hän syyttää ”etelän mediaa” ja sen ”demaritoimittajia”, jotka eivät hänen kanssaan puhu koskaan asiasta, vaan aina sen vierestä.

Väyrynen on sanonut tekevänsä ”trumpit” Suomessa ja hyökkäyksillään mediaa ja eliittiä kohtaan seuraa selvästi samaa linjaa Donald Trumpin kanssa.

Hokkanen ja Pura myötäelävät Väyrysen ajojahdeissa: ”poliitikon kriisissä suolanheittäjiä riittää”. Väyrysen ura on kestänyt melkein puoli vuosisataa, ja sen varrella ollut monta kriisiä ja heittäjää, mutta aina Paavo on karistellut suolat päältään ja jatkanut matkaa.

”Poliitikon kriisissä suolanheittäjiä riittää”.

Väliajalla istahdan konjakkikahville ja makealle leivokselle samaan pöytään vanhemman pariskunnan kanssa. Raahesta saakka olivat tulleet Paavoa katsomaan, liput oli viime kesän Urhoonkin, mutta sattui kuolemantapaus. Isäntä tunnustaa heti äänestäneensä Paavoa kaikissa vaaleissa.

Näytöksemme oli lauantaina 8. heinäkuuta, eikä Väyrynen ollut vielä ilmoittanut presidenttiaikeistaan. Pohdin ääneen, voiko hän vielä jaksaa yrittää kuusivuotiselle presidenttikaudelle neljännen kerran 71-vuotiaana. ”Ikä on vain numero”, minut pyyhkäistään.

Sanottava on, että ihan hyvävoimaiselta Väyrynen ikäisekseen näyttää. Paljon notkeammalta kuin samana vuonna syntynyt Trump, joka juuri kelpasi Yhdysvaltojen presidentiksi.

Toisella puoliajalla meille kerrotaan, mitkä käsitykset Koiviston ja Väyrysen suhteesta ovat kaikkein kyseenalaisimpia. Päällimmäiseksi jäävät näkemyserot Suomen poliittisesta linjasta – jos Koivistolla näistä joku linja oli –, jolla Väyrynen viittaa erimielisyyksiin niin talous- kuin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.

Koivisto kannatti Suomen jäsenyyttä EU:ssa ja perusteli kantaansa viime kädessä turvallisuudella. Väyrynen oli ulkoministerinä yhtä lailla huolissaan turvallisuudesta ja siitä, että liittymällä Suomi menettäisi puolueettomuusasemansa ja ulkopolitiittisen linjansa. Etelän demaritoimittajat myötäilivät kuitenkin Koivistoa ja Väyrynen työnnettiin linjoineen vastarannalle.

Tämäkään murhayritys ei ”oleellisesti” johtunut Paavosta itsestään. Media puhui taas hänen näkemystensä ja argumenttiensa vierestä partisaanipoliittisista syistä.

Onko tämä kesäteatteria?

Siirrymme opiskelijoiden kanssa Väyrysen Pohjanrantaan rakennuttamaan paanukirkkoon keskustelemaan esityksestä. Kirkossa tuoksuu terva ja me mietimme, mikä oikein tekee kesäteatterin.

Pohjanrannan kesäteatteri antaa kyllä komeat kehykset, mutta mitä niiden sisälle tänä kesänä ripustettiin? Läppäri, tykki, huonekasvi, termospullollinen kahvia ja neljä toisensa hyvin tuntevaa kepulaista, jotka kaikki näyttelevät itseään?

Opiskelijat vertaavat näkemäänsä performanssia portfolioon, ansiokansioon.

Näytösten päätyttyä Väyrynen valitteli, kun Manu ei saanut yhtä innostunutta vastaanottoa kuin Urho: ”produktiota ei noteerattu juuri lainkaan”. Hän selitti heikkoa myyntiä huonolla mediajulkisuudella ja pitkällä matkalla Keminmaahan.

Näytelmä lähteekin kiertueelle heti elokuussa, tosin keveämmällä formaatilla ja korostamalla ulko-, turvallisuus- ja Eurooppa-politiikkaa.

Käykää ihmeessä katsomassa, jos tämä oman kylän teatteriin tulee: Manu ja minä täydentää Koiviston ajan poliittista historiaa näkijän ja tekijän todistamana. Ymmärtäkää kuitenkin, että se on myös @kokokansanpaavon kampanjaralli, johon lippu ainakin Keminmaassa maksoi kaksikymmentäviisi euroa eikä siihen saanut edes opiskelija-alennusta.

Väyrynen itse selittää kehittelevänsä Pohjanrannassa uutta poliittisen teatterin lajityyppiä, ja uudelta se vielä näyttääkin. Opiskelijat vertaavat näkemäänsä performanssia portfolioon, ansiokansioon, joita pitää nykyään tehdä, jos haluaa töitä. Siinä se on.

Urho ja hänen kisällinsä ja Manu ja minä ovat ehdokas Väyrysen presidentillinen portfolio: ne erittelevät kandidaatin merkittävimmät saavutukset luottamustehtävissä, tärkeimmät ystävät ja viholliset, päällimmäiset syyt edellisiin sekä pääpiirteet poliittiseksi ohjelmaksi. Ottakaa tai jättäkää.

Urho ja hänen kisällinsä ja Manu ja minä ovat ehdokas Väyrysen presidentillinen portfolio.

Urhossa hän veti poliittiseen historiaamme Snellmanin–Mannerheimin–Paasikiven–Kekkosen pituisen linjan ja ilmoittautui sen jatkajaksi. Manussa hän kertoo, kuinka yritti pitää tästä linjasta kiinni kylmän sodan raunioilla, taistella itsenäisen Suomen puolesta eurooppalaista liittovaltiokehitystä vastaan.

Suomelle olisi tässä kuin juhlavuoden kunniaksi tarjolla puolueettomuuspolitiikan vuosisatainen traditio, jonka rintakuvat alkavat Mannerheimistä ja päättyisivät Väyryseen.

Kuka kerää protestiäänet?

Mitä tulee presidentin tehtäviin tässä tasavallassa, niin Väyrynen on Sauli Niinistön vastaehdokkaista varmasti pätevimpiä niitä hoitamaan. Pelkkä pätevyys ei kuitenkaan ole tehnyt vielä kenestäkään presidenttiä. Muut ehdokkaat tulevat tekemään kaikkensa kyseenalaistaakseen Väyrysen näytöt, mielipiteet ja tietenkin henkilön.

Millä suolalla Väyrystä nyt heitettäisiin? Viime vuoden aikana hänen kansalaispuolueensa on politikoinut maahanmuuttokritiikillä ja sitä Väyrynen kampanjansa aikana epäilemättä jatkaa.

Väyrynen kirjoitti maaliskuussa, että

”Suomen maahanmuuttopolitiikka on ollut kaikkein liberaaleinta. Vain neljään EU-maahan on tullut suhteellisesti laskien enemmän turvapaikanhakijoita. Lisäksi Suomi on ottanut suhteellisesti eniten vastaan muista EU-maista siirrettyjä turvapaikanhakijoita.”

Viikon vanhassa kirjoituksessaan hän toisti kritiikkinsä sanasta sanaan, mutta kritisoi maahanmuuttopolitiikkaamme kaikkein liberaaleimman sijaan ”hämmästyttävän löperöksi”.

Vaalikampanjassaan hän pakottaa Niinistön ja muut löperöt puolustuskannalle, vastaamaan kaikesta tästä, heittämään suolansa. Väyrynen ui heti vastarannalle, jonka viileässä vedessä hän jo viihtyy.

Ja ketä muutakaan kaikki maahanmuuttokriitikot, joiden äänen kuulemme jostain tuutista päivittäin ja jotka ovat kurkkuaan myöten täynnä, sitten aikovat äänestää? Minulle on hitaasti artikuloiden kerrottu, että näitä ääniä liikkuu nyt paljon, vallankumoukseksi asti. Kuka ne kerää, jos ei Väyrynen?

Väyrynen ui heti vastarannalle, jonka viileässä vedessä hän jo viihtyy.

Näyttää siltä, että Laura Huhtasaari olisi myös nousemassa vastarannan ehdokkaaksi. Hän on Trumpin kanssa samaa mieltä suurimmasta osasta asioita ja haluaa Suomen takaisin EU:lta. Mikäli perussuomalaisten puoluevaltuusto sinetöi hänen ehdokkuutensa, tulee hänestä 38-vuotiaana nuorin presidenttiehdokkaana ollut nainen Suomen historiassa.

Joka tapauksessa: jos nykyisiltä tai entisiltä persuilta tulee presidentinvaaleihin ehdokas, hänen on voitettava ensimmäisellä kierroksella Väyrynen, jota kuusi vuotta sitten presidentiksi äänesti 536 555 suomalaista.

Mistä näissä vaaleissa puhutaan?

Viime presidentinvaaleissa moni varmasti koki seuraavan presidentin lisäksi ottavansa kantaa myös seksuaaliseen suuntautumiseen yhteiskunnassamme. Haavisto antoikin Niinistölle kovan vastuksen häviten toisella kierroksella kuitenkin selvästi yli seitsemälläsadallatuhannella äänellä.

Minun on vaikea uskoa, että vuonna 2018 toisella kierroksella vastakkain olisi kaksi ehdokasta samasta poliittisesta ”kuplasta” kuin kuusi vuotta sitten — jos nyt yhden kerran tätä vertauskuvaa käytän. Jos näin kuitenkin käy, mikä on toki mahdollista, niin ketä sieltä vastarannalta sitten äänestettiin tai ei äänestetty? Onko siellä ketään?

Väyrynen on nyt saanut näytellä presidentillistä kahtena kesänä ja haluaa tositoimiin. Hän tietää, että tässä maassa kukaan ei ole kokeneempi ja valmiimpi kampanjoimaan presidentinvaalissa. Hän tietää myös, että 2018 on viimeinen mahdollisuus.

Mikäli Väyrynen onnistuu määrittelemään nämä vaalit jonkinlaiseksi kansanäänestykseksi maahanmuutto- ja turvallisuuspolitiikan linjoista, hän voi livahtaa toiselle kierrokselle.

Tällä ja todennäköisellä ehdokasasettelulla näyttää siltä, että mikäli ehdokkaista kukaan muu ei hyökkää maahanmuuttopolitiikkaamme vastaan, niin Väyrynen sen kyllä tekee. Muutkin ehdokkaat tätä saattavat yrittää, mutta Väyrysen on päihitettävä heidät.

Myös EU-kritiikissä häntä kokeneempaa poliitikkoa saa etsiä. Mikäli Väyrynen onnistuu määrittelemään nämä vaalit jonkinlaiseksi kansanäänestykseksi Suomen maahanmuutto- ja turvallisuuspolitiikan suurista linjoista, hän voi hyvin livahtaa toiselle kierrokselle.

Paavo-ilmiö?

Niinistö sai kuusi vuotta sitten melkein 37 prosenttia ensimmäisen kierroksen äänistä, mutta olisi tarvinnut noin neljäsataatuhatta lisää, jotta olisi tullut suoraan valituksi. On kai mahdollista, että hänen kampanjansa nuo puuttuvat äänet tammikuuksi etsii.

Väyrynenkin on hyvä haravoimaan ääniä. Etelän demaritoimittajien mediapelistä huolimatta vuoden 1994 vaalin ensimmäisellä kierroksella hänen numeronsa lappuun piirsi 623 415 äänioikeutettua Suomen kansalaista. Älkää kysykö miten ja miksi, mutta Väyrynen näyttää saavan sen puolisen miljoonaa ääntä jostakin ja joka kerta, kunhan vain ilmaantuu paikalle.

Väyrynen on hyvä haravoimaan ääniä.

On totta, että moni Väyrysen äänistä on ollut keskustan ääniä, ja nyt sillä puolueella on ehdokkaanaan Matti Vanhanen. Väyryselle presidentinvaali on kuitenkin ”henkilövaali ja linjavaali, jossa puolueiden rajat rikkoutuvat”.

Mene ja tiedä: ehkäpä keskustan kentällä ollaan tiukassa raossa totuttu äänestämään Paavoa helpommin kuin Mattia? Väyrysellä ei kuitenkaan ole varaa luulla mitään, ja hänen on pakko yrittää syödä Vanhasen kantoihin ja kannatukseen mahdollisimman pian, jotta pääsisi finaaliin.

Vihreät joutuisivat toisella kierroksella puolustamaan istuvaa presidenttiä, joka olisi siis pudottanut heidän ehdokkaansa pelistä nyt jo kahdesti peräkkäin – mikäli lohipuolueen mies ei siis kelpaa. Väyrynen meni viime kuntavaaleissa läpi Helsingin kaupunginvaltuustoon kristillisdemokraattien listalta, eli jotain hän perii sieltäkin.

Etelän media ei halua nähdä Väyrystä presidenttinä nyt yhtään enempää kuin aikaisemmissakaan vaaleissa ja kerää jo suolaa.

Etelän media ei halua nähdä Väyrystä presidenttinä nyt yhtään enempää kuin aikaisemmissakaan vaaleissa ja kerää jo suolaa. Väyrynen toivoo, että kritiikki kääntyy sitä itseään vastaan ja kenties hänen puolelleen, kuten muuallakin on näinä aikoina käynyt. Ehkäpä hän kestää suolan puremaa paremmin nyt kuin nuorempana.

Presidentinvaaleissa on aina yllätyksensä ja yllättäjänsä. SDP:n Maarit Feldt-Rannan presidentinkampanjaryhmän puheenjohtaja Timo Harakka arvelee, että näemme näissä vaaleissa vielä ”Maarit-ilmiön”. Voimme nähdäkin.

Väyrynen – joka siis tarvitsee enää vain kaksikymmentätuhatta kannattajakorttia varmaan kisapaikkaan – on ehtinyt kypsytellä omaa ilmiötään vuosikymmenien ajan ja harjoitellakin sitä muutaman kesän niin, että se on varmasti pykälässä tässä vaalissa.

Väyrysen kampanja alkaa samoihin aikoihin istuvan presidentin Niinistön kanssa, mutta alusta asti häntä vastaan.

PhD Mika Luoma-aho on politiikkatieteiden yliopistonlehtori Lapin yliopistossa.

Julkaisu Suolasta nousee Paavo ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime aikoina on esitetty puheenvuoroja, joissa suomalaista parlamentarismia on arvioitu presidenttivaltaisten järjestelmien esimerkkiä vasten. Vertailua on inspiroinut erityisesti Emmanuel Macronin voitto Ranskan presidentinvaaleissa.

Osin sattumalta keskustelua on käyty samaan aikaan presidentti Koiviston poismenon kanssa. Samalla kun Koiviston virkakausia on toisaalla kiitelty Suomen parlamentarisoinnista, näiden puheenvuorojen mukaan samainen parlamentarismi ”ei toimi” ja sen lujittanut vuoden 2000 perustuslaki oli ”valtava virhe”.

Miksi nykymuotoinen parlamentarismi edustaa yhtäällä toimivaa poliittista normaalitilaa ja toisaalla sen umpisolmua?

Puheenvuoroja yhdistää ajattelu, jossa Suomea ja Eurooppaa kohtaa kiistaton ja välttämätön tietynlaisen politiikan ja uudistusten tarve.

Björn Wahlroosin näkemyksessä eduskunnan ja pääministerin vallan kasvettua valta siirtyi instituutiolle, joka ei kykene sitä käyttämään, sillä pääministeri ei ole presidentin tapaan itsenäinen toimija, vaan koalition edusmies. Wahlroosin mukaan tästä johtuu, että ”kyky tarttua ongelmiin on heikentynyt aivan dramaattisesti”.

Alpo Rusin mukaan Suomen politiikan suuret uudistukset ja teot on tehty vahvan presidentinvallan oloissa. Hänen mukaansa ranskalaisen mallin soveltaminen Suomeen lakkauttaisi pääministerin riippuvuuden useiden puolueiden sovitteluhalusta ja voisi tuottaa vahvoja asiantuntijahallituksia.

Myös Sami Metelinen kirjoittaa ranskalaisesta järjestelmästä hyväksyvästi. Hänen mukaansa Suomen vuoden 2000 perustuslakiuudistus ei tuottanut varsinaista parlamentin valtaa, vaan vahvisti puolue-eliittejä, jotka hallitsevat parlamenttienemmistön ja hallitusvallan muodostamaa kokonaisuutta.

Monipuoluejärjestelmän oloissa tämä johtaa kuitenkin poliittisen vastuun ja selkeiden vaihtoehtojen puutteeseen sekä kyvyttömyyteen toteuttaa uudistuksia, mihin taas presidenttivetoiset hallitukset Metelisen mukaan kykenisivät vastaamaan.

Näitä puheenvuoroja yhdistää ajattelu, jossa Suomea ja Eurooppaa kohtaa kiistaton ja välttämätön tietynlaisen politiikan ja uudistusten tarve. Vallitseva poliittisten voimien järjestelmä ei kuitenkaan kykene vastaamaan tähän, sillä se on hajaannuksen ja erimielisyyden aiheuttamassa heikkouden tilassa, eräänlaisessa toimeenpanokriisissä.

Poliittisesta koordinaatiosta hallinnollinen kysymys

Puheenvuorojen ajattelussa ei ole mitään suomalaisesta valtavirrasta erityisesti poikkeavaa. Suomessa poliittista ajattelua ja kulttuuria ovat tyypillisesti hallinneet erilaiset, erityisesti ulkopoliittiset ja talouspoliittiset, välttämättömyydet. Samoin kysymys poliittisen koordinaation parantamisesta on klassinen ongelma, johon on pyritty vastaamaan kullekin aikakaudelle ominaisin ratkaisuin.

Myös toimeenpanokriisin ajatus, jossa ”politiikka on rikki”, on ollut jo jonkin aikaa esillä, Jyrki Kataisen ja Alexander Stubbin hallitusten kaoottisesta loppuajasta Juha Sipilän hallituksen alkuun optimistiseen ja sittemmin ristiriitojen värittämään kauteen.

Huomionarvoista puheenvuoroissa onkin erityinen ristiriita tavassa, jolla presidenttivaltaisten piirteiden tulisi edistää poliittisten enemmistöjen muodostamista, parantaa koordinaatiota ja tehostaa toimeenpanoa.

Kysymys poliittisen koordinaation parantamisesta on klassinen ongelma.

Yhtäältä puheenvuorot tuntuvat esittävän toiveen eräänlaisesta politiikan kunnianpalautuksesta vahvan poliittisen johtajuuden, selkeiden valintojen ja ”suurten tekojen” kautta. Tällainen karismaattinen johtajuus pyrkisi saamaan uudenlaisella poliittisella näkemyksellään vaaleissa laajan tuen, joka ylittäisi vanhat jakolinjat ja erityisintressit. Näin se olisi leimallisesti ”poliittinen” ratkaisu rikki olevaan politiikkaan.

Toisaalta hallitusmuodon muuttamisen vaatimuksessa on kyse organisaatioteknisestä muutoksesta. Sen ajatellaan ohjaavan olemassa olevat poliittiset voimat uuteen järjestykseen ja prosessoivan niistä toivotun kaltaista enemmistöpolitiikkaa. Lisäksi poliittisen yhtenäisyyden tuottamisen tärkein väline on valmiiksi yhtenäinen, vaaleissa valtuutettu presidenttiohjelma, ei presidentin taito koota yhtenäisyyttä suostuttelemalla ja neuvottelemalla.

Presidenttivaltaiset ehdotukset edustavatkin ”politiikan hallinnollistamista”.

Tältä kannalta presidenttivaltaiset ehdotukset edustavatkin ”politiikan hallinnollistamista”, poliittisten kiistakysymysten ratkaisemista siirtämällä niitä hallinnollisiksi ongelmiksi, organisaatiouudistuksiin ja politiikan valmisteluun liittyvän vallan piiriin.

Yhtenäisestä valtionhallinnosta yksimielisyyttä?

Tätä hallinnollistamista voidaan ymmärtää paremmin tarkastelemalla viimeaikaisten hallitusten poliittisten ongelmien vaikutuksia hallintopolitiikkaan.

Kataisen ja Stubbin hallitusten edeltäjät olivat pyrkineet vahvistamaan koordinaatiota muun muassa erityisillä poikkihallinnollisilla politiikkaohjelmilla ja vahvistamalla ministereiden poliittisesti nimitettävää avustajakuntaa. Vastaavanlaiset ratkaisut eivät kuitenkaan onnistuneet tuottamaan kuuden puolueen sateenkaarihallituksen sisään vahvaa yksimielisyyttä sen merkittävimmissä kysymyksissä. Kauden lopussa kaksi puoluetta jätti hallituskoalition ja suuret uudistukset, kuten rakennepoliittinen ohjelma, kuntauudistus ja sote-uudistus, vesittyivät tai jäivät toteutumatta kokonaan.

Lupauksia Kataisen ja Stubbin hallituksia yhtenäisemmästä ja tehokkaammasta hallituspolitiikasta ei ole kyetty lunastamaan.

Kokemukset heijastuivat hallintopolitiikkaan, jossa koordinaation ja yhtenäisyyden tavoitteita alettiin korostaa aiempaa voimallisemmin, nyt erityisesti valtionhallinnon organisaation, politiikan valmistelun ja siinä hyödynnettävän tiedon tasolla.

Kataisen hallitus käynnisti keskushallinnon uudistushankkeen, jonka tavoitteena oli ”siilojen purkaminen” ja valtioneuvostosta ”toiminnallisesti ja taloudellisesti yhtenäisemmän rakenteellisen kokonaisuuden” muodostaminen. Kansainvälisinä esikuvina toimivat yhtenäisemmän valtionhallinnon maat sekä ”uuden julkisjohtamisen jälkeinen” uudistustrendi, joka korostaa hallinnon kokonaisuuden hallintaa keskuksesta käsin.

Hankkeen kunnianhimoisimmat ehdotukset, kuten valtioneuvoston yhdistäminen yhdeksi ”superministeriöksi”, eivät toteutuneet, koska riittävä poliittinen tuki puuttui. Ne kuitenkin inspiroivat sekä keväällä 2015 aloittaneen Sipilän hallituksen uudentyyppiseksi ajatellun ”strategisen” hallitusohjelman että muita koordinaation vahvistamisen ajatuksia hallituksen toimintatavoissa.

Toimeenpanokriisin näkökulmasta uuteen hallitukseen suhtauduttiin hyvin optimistisesti. Mielipidevaikuttajat odottivat kolmen poliittisesti läheisen puolueen hallitukselta vahvaa johtajuutta ja rohkeaa enemmistövallan käyttöä ”vaikeissa mutta välttämättömissä” uudistuksissa.

Hallituskoalitiota luonnehdittiin kuin yhdeksi puolueeksi, ja pääministerin yritysjohtajataustan sekä vähennetyn ministerimäärän tuli tehdä hallituksen työskentelystä tehokasta ja joustavaa tiimityötä.

Hallitus kuitenkin ajautui pian ongelmiin juuri näiden odotusten suhteen. Jo heti syksyllä 2015 hallitus uhkasi kaatua erimielisyyksiin tärkeimmässä uudistushankkeessaan, sote- ja maakuntauudistuksessa.

Hallituksen hankkeita on kiirehditty ja peruttu joukoittain niiden osoittautuessa tarkoitustensa vastaisiksi tai poliittisesti hankaliksi. Niissä on myös tyypillisesti sivuutettu valmistelussa esiin tuotuja kriittisiä asiantuntijanäkemyksiä.

Vastaavasti hallituksen yritysjohtajataustaiset ministerit, joilta on odotettu tuloksellisuutta ”politiikan ulkopuolisen” asiantuntijaroolinsa vuoksi, ovat ajautuneet ongelmiin johtamistyylissään ja mediasuhteissaan.

Lupauksia Kataisen ja Stubbin hallituksia yhtenäisemmästä ja tehokkaammasta hallituspolitiikasta ei ole kyetty lunastamaan. Valtionhallinnon rakenteellinen yhtenäistäminen ei myöskään enää, ainakaan toistaiseksi, ole hallituksen välittömällä agendalla. Tässä valossa ei ole yllättävää, että toimeenpanokriisin näkökulmasta huomio kääntyy koko parlamentaarisen hallitusmuodon arvosteluun.

Yhtenäistä ja tehokasta presidentinvaltaa?

Äskettäiseen hallitusmuotokeskusteluun osallistui myös Paavo Rautio. Rautio muistuttaa ranskalaista mallia kannattaville, ettei laajoja valtaoikeuksia välttämättä voita liberaaleja ratkaisuja populismia vastaan edustava ”hyvis-Macron”. Tällä muistutuksella on erityistä kaikupohjaa, sillä vasta puoli vuotta sitten Yhdysvaltain presidentinvaalit voitti Donald Trump.

Kansainvälisten esimerkkien perusteella voidaan myös pohtia, kuinka varmasti ranskalaistyyppinen järjestelmä voisi toteuttaa siihen kohdistettuja odotuksia, jos ”Suomen Macron” voittaisi.

Kuinka varmasti ranskalaistyyppinen järjestelmä voisi toteuttaa siihen kohdistettuja odotuksia?

Sekä Ranskan että Yhdysvaltain järjestelmissä on runsaasti kokemusta siitä, ettei presidenttivaltaisuudesta välttämättä seuraa tehokasta toimeenpanoa silloinkaan, kun presidentinhallinto ja lainsäädäntövalta ovat muodollisesti samojen poliittisten voimien hallussa. Presidentin puolueen tai koalition sisäiset ryhmät voivat kiistellä ja lamauttaa poliittiset päätavoitteet siinä missä parlamentaarisissa monipuoluehallituksissakin.

Metelisen huomio puolue-eliittien vallasta nykyjärjestelmän ongelmana ansaitsee lisää pohdintaa. Ei ole selvää, miten presidenttivaltaistaminen purkaisi tätä piirrettä rakenteellisena ilmiönä puolueiden sisäisen demokratian hyväksi. Se varmasti jättäisi sivuun joitakin historiallisia puoluevaikuttajien ryhmiä, mutta todennäköisesti kokoaisi puolueiden ytimet uudelleen entistä keskitetymmin presidenttien ja presidenttiehdokkaiden ympärille.

On totta, että presidentinvaalien kautta valtuutetuilla presidenttiohjelmilla saattaisi olla selkeämpi äänestäjien hyväksyntä kuin nykyisillä, periaatteessa ennakoimattomilla koalitioiden neuvottelemilla hallitusohjelmilla.

Takeita politiikan koordinaation ja kunnianhimon paranemisesta tässä mallissa ei juuri ole.

Takeita politiikan koordinaation ja kunnianhimon paranemisesta tässä mallissa ei kuitenkaan juuri ole. Enemmistövaalin voittamisen tavoite saattaisi tehdä presidenttiohjelmista hyvin suuripiirteisiä, ja niiden tarkemmasta toteuttamisesta hallituksen ja eduskunnan sisällä yhtä kiistanalaista kuin nykyinenkin hallituspolitiikka on. Presidentinvaalin luonne ei ole myöskään Ranskassa tai Yhdysvalloissa ehkäissyt merkittäviä käännöksiä presidentinhallintojen agendassa.

Toimeenpanokriisin ratkaiseminen moniarvoisessa demokratiassa

Toimeenpanokriisin ratkaisussa ristiriita poliittisuuden ja hallinnollisuuden välillä vaikuttaa ilmentävän liberaalin ja konservatiivisen poliittisen ajattelun häilyvää rajapintaa.

Kun ”välttämättömään” agendaan liittyvät paineet kasvavat liian suuriksi, liberaalit ajatukset politiikasta ja kansalaisyhteiskunnasta moniarvoisten kiistojen alueina alkavat antaa periksi konservatiiviselle johtajuuden ja ristiriitojen ratkaisemisen ensisijaisuudelle.

Tällaisessa tilanteessa liberaalin tuloskeskeisyyden ja konservatiivisen itsesäilytysajattelun yhdistelmästä muotoutuu miltei peilikuva yhteiseksi vastustajaksi mielletystä populismista. Kummassakin uusi johtajuus ja tämän kokoama poliittinen voima ajattelee ratkaisevansa ristiriidat ja toteuttavansa välttämättömät päätökset suuremman oikeutuksen varassa.

Voitaisiinko toimeenpanokriisiin pyrkiä vastaamaan ilman politiikan hallinnollistamista tai konservatiivista vahvaa johtajuutta?

Voitaisiinko toimeenpanokriisiin pyrkiä vastaamaan ilman politiikan hallinnollistamista tai konservatiivista vahvaa johtajuutta pitämällä kiinni liberaalista oikeutettujen kiistojen periaatteesta?

Esimerkiksi hallintopolitiikan ei ole ollenkaan välttämätöntä edustaa ”hallinnollistamista” ja poliittisten ristiriitojen häivyttämistä. Sillä voidaan pyrkiä myös tunnistamaan ja osoittamaan niitä ja saamaan ne poliittisten päättäjien ratkaisuvastuuseen.

Tätä voitaisiin edistää huolellisella valmistelulla laajoine asiantuntijakuulemisineen ja tuottamalla ”yhtenäisen” valmistelutiedon sijaan mahdollisimman monipuolista, hallitusten vaihtuvista agendoista riippumatonta tietoa, jonka tarkoituksena on laajentaa ymmärrystä ja näkökulmia erilaisista yhteiskunnallisista ongelmista.

Poliittisen koordinaation ongelmia tulisi lähestyä suoraan eikä siirtää niitä hallinnon tai hallitusmuodon kysymyksiksi.

Tämän lisäksi poliittisen koordinaation ongelmia tulisi lähestyä suoraan eikä siirtää niitä hallinnon tai hallitusmuodon kysymyksiksi. Poliitikoilta tulisi edellyttää parempaa suoriutumista demokraattiseen politiikkaan oleellisesti kuuluvissa suostuttelemisessa, neuvottelemisessa, ratkaisujen tekemisessä sekä moniarvoisten kokonaisuuksien johtamisessa. Tätä voitaisiin pitää pääministeri Sipilän alkuperäisen lupauksen mukaisena ”uutena tulosvastuullisuutena” poliittisessa kulttuurissa.

Se saattaisi kuitenkin edellyttää myös sen hyväksymistä, etteivät moniarvoisessa demokratiassa kaikki ”välttämättömät uudistukset” välttämättä voi toteutua samanaikaisesti.

YTM Joonatan Virtanen on yleisen valtio-opin väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Lujan hallitusvallan lumo ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.