Presidentinvaaleissa voivat äänestää kaikki suomalaiset, jotka ovat täyttäneet 18 vuotta.

Vaaleissa on kaksi kierrosta. Jos yksi ehdokas saa ensimmäisellä kierroksella yli puolet äänistä, hänestä tulee presidentti. Jos näin ei käy, järjestetään toinen vaalikierros. Sen voittaa se, joka saa yli puolet äänistä.

Presidentinvaaleissa äänestetään paljon

Yleensä suomalaiset äänestävät aktiivisesti presidentinvaaleissa ja eduskuntavaaleissa. Muissa vaaleissa ei äänestetä yhtä paljon. Muita vaaleja ovat kuntavaalit, aluevaalit ja EU- eli europarlamenttivaalit.

Vuonna 2024 presidentinvaaleissa äänestettiin erityisen paljon. Ensimmäisellä kierroksella yli 75 prosenttia äänioikeutetuista kansalaisista äänesti.

Miksi niin moni äänesti? Yksi syy voi olla se, että Suomen tilanne on muuttunut viime vuosina. Ensin alkoi Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa, ja sitten Suomesta tuli Naton jäsen.

Tämä on vaikuttanut paljon Suomen ulkopolitiikkaan eli suhteisiin muiden maiden kanssa. Presidentti on ollut esillä enemmän kuin ennen. Presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhdessä Suomen hallituksen kanssa.

Vuonna 2024 presidentinvaaleissa oli kaksi kierrosta. Toisella kierroksella ehdokkaat olivat Alexander Stubb ja Pekka Haavisto. Molemmilla oli paljon kokemusta Suomen ulkopolitiikasta ja liberaalit eli vapaat arvot.

Toisella kierroksella vain noin 70 prosenttia äänesti. Tähän voi olla monta syytä.

Jotkut äänestäjät olivat ehkä sitä mieltä, että kumpikin ehdokas on sopiva. Heille oli sama, kumpi voittaa vaalit. Siksi he eivät äänestäneet.

Toisten äänestäjien mielestä kumpikaan ehdokas ei ollut hyvä. Äänestäjillä on monenlaisia arvoja ja asenteita. Ehkä kaikki eivät halunneet äänestää ehdokasta, jolla on liberaalit arvot.

Alexander Stubb voitti vaalit, ja hänestä tuli presidentti. Stubb on Suomen kolmastoista presidentti.

Voiko presidentti olla koko kansan presidentti?

Äänestäminen on aina vapaaehtoista. Mitä tapahtuu, jos alle puolet kansasta äänestää presidentinvaaleissa?

Presidentin valintaan tai toimintaan ei vaikuta, kuinka moni äänestää. Presidentiksi tulee se, joka saa eniten ääniä niiltä, jotka äänestävät.

Presidentinvaaleissa voi kuitenkin käydä esimerkiksi niin, että 70 % äänioikeutetuista kansalaisista äänestää ja heistä vain vähän yli puolet äänestää uutta presidenttiä. Silloin ei voida sanoa, että uudella presidentillä on koko kansan tuki. Ei voida sanoa, että edes suurin osa kansasta tukee presidenttiä.

Täytyykö presidentillä olla koko kansan tuki?

Suomessa ajatellaan usein, että presidentti on Suomen edustaja ja on tärkeää, millaiset arvot hänellä on. Presidentti ei voi kuitenkaan edustaa kaikkien kansalaisten arvoja, koska arvoja on niin monenlaisia.

Suomessa presidentti kuitenkin yrittää toimia koko kansan puolesta. Yleensä hän luopuu puolueen jäsenyydestä, kun presidentin työ alkaa. Tässä ideana on, että silloin presidentti voi edustaa paremmin kansalaisia, jotka kannattavat eri puolueita.

Suomalaisilta kysytään säännöllisesti, mikä on heidän mielipiteensä presidentistä. Yleensä kansalaiset ovat tyytyväisiä. Tutkijoiden mielestä tämä ei tarkoita, että kaikki ovat tyytyväisiä juuri tiettyyn presidenttiin ihmisenä. Kansalaiset ovat tyytyväisiä siihen, millainen työ ja valta presidentillä on Suomessa.

Presidentti voi siis olla ihminen, jota suurin osa kansasta ei ole äänestänyt. Se ei vaikuta hänen työhönsä. Presidentille voi kuitenkin olla vaikeaa yhdistää kansaa ja edustaa erilaisia arvoja.

Suomessa on demokratia eli kansanvalta. Kansa valitsee päättäjät vaaleissa. Demokratian kannalta voi olla ongelmallista, jos vain harva äänestää. Vain äänestäjät vaikuttavat siihen, kuka pärjää vaaleissa ja saa valtaa.

Maarika Kujanen on väitellyt valtio-opista huhtikuussa 2025 Tampereen yliopistossa. Kujanen tutki väitöskirjassaan presidentinvaaleja sekä presidentin suosiota ja valtaa Suomessa ja muissa Euroopan maissa.

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen. Teksti on selkomukautettu Maarika Kujasen artikkelista, joka on julkaistu helmikuussa 2024. Lue artikkeli yleiskielellä.

Selkomukautuksen teki Jenni Saarilahti

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Voiko presidentti edustaa koko kansaa, jos suurin osa ei äänestä häntä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Henkilökeskeisyys korostui alkuvuonna 2024 järjestetyissä presidentinvaaleissa koko kampanja-ajan. Tämä ilmeni muun muassa syyskuun 2023 ja tammikuun 2024 välillä julkaistuissa ehdokaskannatusmittauksissa, joissa noin puolet vastaajista ei aikonut äänestää itselleen lähimmän puolueen ehdokasta.

Vaalitavasta johtuvan henkilökeskeisyyden lisäksi ilmiöön näytti vaikuttaneen myös kärkiehdokkaiden välille muodostunut asetelma gallupeissa sekä taktisen äänestämisen mahdollisuus ensimmäisellä kierroksella. Nämä seikat kannustivat äänestäjiä entisestään luopumaan puoluekannoistaan.

Tämä artikkeli käsittelee gallupeissa havaittuja muutoksia puoluekannan näkökulmasta ja antaa katsauksen äänestäjien puolueuskollisuuden tasoon kampanja-aikana Suomen presidentinvaalissa 2024.

Henkilö vai puolue?

Presidentinvaali on luonteeltaan henkilövaali, sillä suoran kansanvaalitavan vuoksi ääni kulkeutuu suoraan ehdokkaalle eikä puolueelle. Huomio keskittyy puolueen sijaan ehdokkaisiin henkilöinä; esimerkiksi heidän julkisuuskuvaansa ja suoriutumiseensa televisioiduissa vaaliväittelyissä.

Vaikka puolueet vaikuttavat ehdokasasettelussa ja kampanjaorganisaatioina, suora vaalitapa kannustaa ehdokkaita häivyttämään puoluetaustaansa. Syy on yksinkertainen: tullakseen valituksi ehdokkaan tulee kerätä kannatusta laajasti yli puoluerajojen. Enemmistöperiaatteen mukaisesti ehdokkaan tulee valituksi tullakseen kerätä kannatusta laajasti yli puoluerajojen.

Mikäli kukaan ehdokkaista ei saa ensimmäisellä kierroksella äänten enemmistöä, eniten ääniä saaneet kaksi ehdokasta etenevät toiselle kierrokselle ja heistä suositumpi voittaa. Puolueuskollisuudella on siis presidentinvaaleissa pienempi merkitys kuin muissa vaaleissa. Puolueuskollisuudella viitataan yleisesti siihen, että äänestäjä pysyy uskollisena puolueelleen vaalista toiseen.

Tässä artikkelissa käsitteellä tarkoitetaan kuitenkin sitä, missä määrin eri puolueiden äänestäjät pysyivät uskollisina puolueelleen vaalikampanjan aikana, eli kuinka moni arvioi äänestävänsä sen puolueen ehdokasta, jota muutenkin äänestäisivät, ja miten tämä kehittyi presidentinvaaligallupien valossa. Arvioimme taktisen äänestämisen houkuttelevuuden vaikuttaneen osaltaan puolueuskollisuuden tasoon erityisesti heikommin menestyneiden ehdokkaiden kohdalla.

Eduskuntavaaleissa noudatetaan suhteellista vaalitapaa ja tulevan hallituskoalition arviointi etukäteen on vaikeaa. Tästä näkökulmasta presidentinvaaleissa toisen kierroksen asetelma on helpommin ennakoitavissa ja helpottaa myös äänellä taktikoimista.

Taktinen äänestäminen – eli äänen antamisen muulle kuin ensisijaiselle ehdokkaalle tai puolueelle – saattaa korostua erityisesti enemmistövaalitavalla käytävissä kaksivaiheisissa presidentinvaaleissa. Eduskuntavaaleissa noudatetaan suhteellista vaalitapaa ja tulevan hallituskoalition arviointi etukäteen on vaikeaa. Tästä näkökulmasta presidentinvaaleissa toisen kierroksen asetelma on helpommin ennakoitavissa ja helpottaa myös äänellä taktikoimista.

Taktisen äänestämisen näkökulmasta suosikkiehdokkaan äänestäminen voi tuntua äänen hukkaan heittämiseltä, jos hänellä ei ole realistista mahdollisuutta päästä toiselle kierrokselle. Toisaalta äänestäjä saattaa pohtia äänestyspäätöstään useamman läheiseksi kokemansa puolueen tai ehdokkaan välillä – tätä kutsutaan äänestäjän harkintajoukoksi – mikä vaikeuttaa taktisen äänestämisen tunnistamista tutkimuksellisesta näkökulmasta.

Ilman mielipidemittauksia taktinen äänestäminen olisi vaikeaa, koska mielipidemittaukset antavat tietoa äänestäjille esimerkiksi siitä, ketkä ehdokkaat voisivat päästä toiselle kierrokselle. Vaalitutkimusten kautta on tunnistettu myös niin kutsuttu voittajan vankkurit -ilmiö (eng. bandwagon effect), jonka katsotaan vahvistavan gallupien ennakkosuosikkien asemaa. Ilmiöllä tarkoitettaan tilannetta, jossa äänestäjä siirtyy ennakkosuosikin taakse hyläten itselleen ensisijaisen ehdokkaan ja vahvistaakseen kärkiehdokkaan mahdollisuuksia tulla valituksi.

Taktinen äänestäminen ja voittajan vankkurit -ilmiö heijastuivat puolueuskollisuuteen

Tutkimuksen aineistona käytettiin Ylen syyskuun 2023 ja helmikuun 2024 välillä julkaisemia mielipidemittauksia ja niiden tausta-aineistoja presidentinvaaleista. Yle keräsi vastaukset puhelinhaastatteluina äänestysikäisiltä suomalaisilta.

Puolueuskollisuuden tasoa tarkasteltiin laskemalla puoluekannatuksen mukaan painotetut keskiarvot ehdokkaiden kannatuksesta oman puolueensa kannattajien keskuudessa. Kaikkien puoluekantansa ilmaisseiden äänestäjien keskuudessa puolueuskollisuus oli tutkimusajan alussa noin 50 %, minkä jälkeen se laski loka–marraskuuksi noin 45 %:iin ja palasi tammikuussa takaisin syyskuun tasolle.  Tarkastelusta on jätetty pois valitsijayhdistysehdokas Mika Aaltola, jonka kohdalla puolueuskollisuutta ei pystytty tarkastelemaan.

Kuvio 1: Arvot on laskettu painotetulla keskiarvolla kertomalla puolueuskollisuus puolueen sen hetkisellä kannatuksella.
Lähde: (Yle 14.9.2023; 13.10.2023; 15.11.2023; 13.12.2023; 25.1.2024; 8.2.2024).

Kun ehdokasjoukko jaetaan kannatuksen perusteella kahtia, huomataan, että neljä eniten kannatusta saanutta ehdokasta (Alexander Stubb, Pekka Haavisto, Jussi Halla-aho, Olli Rehn) onnistuivat juuri ennen vaalipäivää keräämään taakseen enemmän oman puolueensa äänestäjiä, kun taas neljä heikoiten kannatettua (Li Andersson, Jutta Urpilainen, Sari Essayah, Harry Harkimo) menettivät kannatustaan myös omiensa keskuudessa.

Neljän kannatetuimman kohdalla puolueuskollisuuden taso siis nousi vaalipäivän lähestyessä, ja neljän vähiten kannatetun kohdalla se laski. Havaintoa saattaa selittää taktinen äänestäminen yhdistettynä voittajan vankkurit -ilmiöön, joihin molempiin muutokset kannatusmittauksissa vaikuttavat.

Muuta kuin läheisimmän puolueen ehdokasta äänestäville ei ole kuitenkaan yhdentekevää, ketä he äänestävät. Vaikka äänestäjä hyppäisikin jonkin kärkiehdokkaista vankkureihin, äänen saa tyypillisesti joku äänestäjän harkintajoukosta löytyvä toinen ehdokas tai puolue.

Neljän kannatetuimman kohdalla puolueuskollisuuden taso siis nousi vaalipäivän lähestyessä, ja neljän vähiten kannatetun kohdalla se laski. Havaintoa saattaa selittää taktinen äänestäminen yhdistettynä voittajan vankkurit -ilmiöön

Tämä näkyi myös presidentinvaaleissa 2024. Usealle äänestäjälle esimerkiksi vihreät ja SDP löytyvät samasta harkintajoukosta, ja monien SDP:tä tavallisesti äänestävien ääni menikin näissä vaaleissa Haavistolle. Mediassa esitettyjen arvioiden mukaan juuri ennen vaaleja myös vasemmistoliiton Anderssonin takaa siirtyi äänestäjiä Haavistolle. Muiden ehdokkaiden kuin Haaviston takana ei nähty yhtä merkittäviä osuuksia muiden puolueiden äänestäjistä, mikäli vailla omaa ehdokasta olevia RKP:n äänestäjiä ei oteta huomioon. Kuitenkin näissäkin tapauksissa suurin osa kannatti melko läheisen puolueen ehdokasta.

Juuri ennen ensimmäistä vaalipäivää erityisesti Halla-ahon (ps.) mutta myös Rehnin (kesk.), Anderssonin (vas.) sekä Essayahin (kd.) kannatus kasvoi ehdokkaan oman puolueen kannattajien keskuudessa. Toiselle kierrokselle päätyneen ja koko vaalit voittaneen Stubbin kannatus kokoomusta kannattavien joukossa putosi ja myös Haaviston kannatus vihreitä äänestävien keskuudessa laski virhemarginaalin sisällä hieman.

Kuvio 2: prosentuaalinen osuus niistä puolueen kannattajista, jotka ovat myös lähimmäksi kokemansa puolueen asettaman tai tukeman ehdokkaan takana. Kuvioon on merkitty katkoviivalla kohta, josta alkaa presidentinvaalin toinen kierros. Lähde: (Yle 14.9.2023; 13.10.2023; 15.11.2023; 13.12.2023; 25.1.2024).

Haaviston kannatus oman puolueensa äänestäjien keskuudessa oli koko tarkastellun kampanja-ajan korkein kaikista ehdokkaista, kun taas Urpilaisen (sdp) kannatus oli alhaisin. Vihreiden kannatus ei noussut tarkastelujakson aikana, joten Haaviston korkea kannatus ei realisoitunut vihreän puolueen kannatuksessa, mikä osaltaan korostaa presidentinvaalien henkilövaaliluonnetta.

Mitä mielipidemittaukset kertovat?

Tämä tutkimus osoittaa, että tarkasteltujen mielipidemittausten perusteella puolet äänestäjistä suunnitteli äänestävänsä muun kuin itselleen läheisimmän puolueen ehdokasta jo useita kuukausia ennen vaaleja. Vaalipäivän lähestyessä ja tilanteen mielipidemittauksissa kiristyessä yhä suurempi osuus siirtyi vahvasti kannatettujen ehdokkaiden taakse.

Taloustutkimuksen Ilta-Sanomille toteuttaman selvityksen mukaan 12 % kertoi äänestäneensä taktisesti presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella eli antaneensa äänensä toiselle kuin ensisijaiselle ehdokkaalle. Haavistoa äänestäneistä jopa viidesosalle Haavisto ei ollut mieluisin ehdokas.

Monet vasemmistopuolueita äänestävät kerääntyivät Haaviston taakse – osittain luultavasti estääkseen perussuomalaisten Halla-ahon, tai varmistaakseen Haaviston pääsyn toiselle kierrokselle. Ylen mielipidemittauksista johdetut tuloksemme tukevat näitä havaintoja, osoittaen SDP:n ja vasemmistoliiton äänestäjien kerääntyneen Haaviston taakse vaalipäivää lähestyttäessä. Toisaalta tulokset osoittavat, että vihreät pysyivät systemaattisesti ehdokkaansa takana koko kampanja-ajan. Esimerkiksi kokoomuksen kannattajat erosivat vaalipäivän kynnyksellä puoluekannoistaan suhteellisesti enemmän.

Presidentinvaalit 2024 keskittyivät pitkälti ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, jonka päälinjoista ehdokkaat olivat yksimielisiä. Tämä yksimielisyys luultavasti vahvisti vaalien henkilökeskeisyyttä. Samaa kertovat myös oletetut laajemmat harkintajoukot verrattuna esimerkiksi eduskuntavaaleihin – äänestäjät perustavat ehdokasvalintansa presidentinvaaleissa perinteisten poliittisten jakolinjojen sijaan ehdokkaiden kokemukseen tai ominaisuuksiin.

Mielipidemittausten perusteella puolet äänestäjistä suunnitteli äänestävänsä muun kuin itselleen läheisimmän puolueen ehdokasta jo useita kuukausia ennen vaaleja.

Vaaleissa, joissa ehdokkaiden välille muodostuu suurempia jakolinjoja, myös puolueuskollisuuden voidaan olettaa näyttäytyvän vahvempana. Toisaalta siinä missä kahden kärkiehdokkaan, Stubbin ja Haaviston, välillä ei ollut merkittäviä äänestäjille heijastuvia näkemyseroja heidän taustapuolueidensa ideologisista eroista huolimatta, Halla-ahoa on kuvailtu yhdeksi eniten mielipiteitä jakaviksi poliitikoiksi Suomessa, mikä saattoi heijastua mm. vasemmistopuolueiden äänestäjien ryhmittymiseen Haaviston taakse estääkseen gallupeissa nousseen Halla-ahon pääsemisen toiselle kierrokselle.

Ensimmäisen ja toisen kierroksen välissä mediassa heräsi vilkas keskustelu Haaviston seksuaalisesta suuntautumisesta ja sen mahdollisesta vaikutuksesta äänestäjiin. Esimerkiksi Helsingin Sanomien kyselyn mukaan jopa 40 prosentille Stubbin äänestäjistä Haaviston seksuaalisella suuntautumisella oli vaikutusta päätökseen olla äänestämättä häntä. Samoin Haavistoa haastettiin vaalitenteissä al-Hol-tapauksesta, josta hän sai ulkoministerinä kritiikkiä.

Vaalivoittaja Stubbin voidaan katsoa välttyneen vastaavilta kohuilta. Tämä saattoi osaltaan vaikuttaa Stubbin johtoaseman säilymiseen gallupeissa niin ensimmäisellä kuin toisellakin kierroksella ja vaalivoittoon historiallisen pienellä, 3,2 prosenttiyksikön erolla Haavistoon.  Jos toisen kierroksen ehdokkaiden arvot ja näkemykset olisivat eronneet enemmän, puolueuskollisuus olisi voinut korostua.

Lopuksi

Tutkimuksemme tarjoaa katsauksen äänestäjien puolueuskollisuuden tasoon kampanja-aikana presidentinvaaleissa 2024 sekä sen mahdollisiin merkityksiin taktisen äänestämisen ja voittajan vankkurit -ilmiön näkökulmasta.

Tulosten perusteella noin puolet äänestäjistä ei aikonut äänestää itselleen lähimmän puolueen ehdokasta, mikä kertoo vaalin henkilökeskeisyydestä. Tämä selviää vaalikampanjan aikana julkaistuista Ylen ehdokaskannatusmittauksista, joissa yhä suurempi osuus siirtyi kampanjan edetessä kärkiehdokkaiden taakse.

Tulokset selittyvät osittain presidentinvaaleista tutun voittajan vankkurit -ilmiön kautta – vaikkakin tässä tapauksessa äänestäjät ryhmittyivät yhden ehdokkaan sijasta kahden kärkiehdokkaan taakse (vrt. Sauli Niinistön ennakkosuosikin asema ja ennätyksellinen vaalivoitto ensimmäisellä kierroksella vuoden 2018 presidentinvaaleissa). Toisaalta tulokset antavat viitteitä taktisesta äänestämisestä erityisesti vasemmistoäänestäjien keskuudessa.

Yht. yo. Roosa Pajunen on valtio-opin opiskelija Tampereen yliopistossa.

Yht. yo. Lotta Teivaala on valtio-opin opiskelija Tampereen yliopistossa.

Yht. yo. Bettina Ukkola on kansainvälisen politiikan opiskelija Tampereen yliopistossa.

PM Venla Hannuksela on valtio-opin väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.

YTM Maarika Kujanen on valtio-opin väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.

Kirjoittajien lisäksi tutkimuksen tekoon osallistuivat valtio-opin opiskelijat Iida Tani, Saga Ovaska ja Meeri Pääkkö.

Artikkeli perustuu Tampereen yliopiston valtio-opin presidentinvaaleja käsittelevän vaalitutkimuskurssin opiskelijoiden laatimaan tutkimukseen. Tutkimus käsitteli mielipidemittauksissa havaittavia muutoksia presidentinvaalikampanjan aikana.

Artikkelikuva: Thor Deichmann / Pixabay

Julkaisu Hyppäsivätkö äänestäjät kärkiehdokkaiden kelkkaan? Puolueuskollisuus presidentinvaalikampanjan 2024 aikana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2024 presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen äänestysaktiivisuus nousi 75 prosenttiin. Tämä on nykyisen suoran vaalitavan aikana ensimmäisen kerta, kun äänestysprosentti nousee, sillä trendi on ollut vuoden 1994 presidentinvaalien jälkeen laskusuuntainen.

Ensimmäisen kierroksen korkeaan äänestysaktiivisuuteen ja vaalien huomioarvoon on arvioitu vaikuttaneen erityisesti uuden presidentin valinta muuttuneessa ulkopoliittisessa ympäristössä. Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ja Suomen Nato-jäsenyys ovatkin korostaneet presidentin roolia, ja kansalaiset haluavat vaikuttaa siihen, kuka Suomen ulkopolitiikkaa jatkossa johtaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.

Mutta mitä tapahtuisi, jos äänestysaktiivisuus jäisi alle 50 prosentin? Entä voidaanko presidentti valita, jos yksikään ehdokkaista ei saa tukea kansan enemmistöltä? Demokratian kannalta voi pitää ongelmallisena, jos enemmistö äänioikeutetuista päättää jättää osallistumatta vaaleihin, mutta lain puitteissa tai presidentin toimivaltuuksien näkökulmasta äänestysaktiivisuuden tasolle ei ole mitään sääntöä, eikä sitä ole Suomessa sidottu vaalituloksen hyväksymiseen.

Presidentinvaalin ratkeamiseksi siis riittää, että ehdokas saa joko ensimmäisellä tai toisella kierroksella yli puolet annetuista äänistä, riippumatta äänestysprosentista. Pääsääntöisesti presidentinvaalit ovat olleet eduskuntavaalien rinnalla äänestysaktiivisuuden osalta suosituimmat vaalit, kun taas kuntavaaleissa ja europarlamenttivaaleissa äänestysaktiivisuus on jäänyt alhaisemmaksi, jälkimmäisissä vaaleissa (kuten ensimmäisissä aluevaaleissakin) jopa alle 50 prosentin.

Eduskuntavaaleissa vaalituloksesta seuraavat hallitusneuvottelut, eli prosessi hallituskoalition muodostamiseksi. Se, missä määrin hallituksen puoluepohja vastaa kansan ilmaisemaa tahtoa, onkin herättänyt keskustelua, ja hallituksen kokoonpanoon voi tulla vaalikauden aikana myös muutoksia. Äänestäjän näkökulmasta presidentinvaalien jälkeinen tilanne on siis huomattavasti suoraviivaisempi – onhan vaali luonteeltaan henkilövaali ja presidentin tehtävää hoitamaan valitaan vain yksi henkilö.

Demokratian kannalta voi pitää ongelmallisena, jos enemmistö äänioikeutetuista päättää jättää osallistumatta vaaleihin, mutta lain puitteissa tai presidentin toimivaltuuksien näkökulmasta äänestysaktiivisuuden tasolle ei ole mitään sääntöä.

Toisaalta presidentin valinta yli 70 prosentinkaan äänestysaktiivisuudella ei ehdokkaiden tyypillisillä äänimäärillä käytännössä pohjaa kansan enemmistöön, vaan äänioikeuttaan käyttäneiden enemmistöön. Toisin sanoen noin 50–60 prosentin äänienemmistö ei teknisesti riitä vielä kansan enemmistön tukeen.

Mutta tarvitseeko presidentin edustaa koko kansaa, tai edes kansan enemmistöä? Kysymystä voi lähestyä presidenttiin kohdistuvien odotusten ja mielikuvien näkökulmasta. Milloin puhutaan maan keulakuvasta ja milloin arvojohtajan roolista. Näistä ensimmäinen viittaa presidentin rooliin ulkopolitiikassa sekä Suomen kansainvälisiin suhteisiin, kun taas jälkimmäisen osalta jää avoimeksi, mihin arvojohtajuus perustuu ja kenen arvoja presidentti johtaa. Presidentin edustamat arvot heijastuvat väistämättä hänen poliittiseen toimintaansa, ja on epätodennäköistä, että koko kansa jakaisi nämä samat arvot.

Presidentinvaalikampanjoissa taas saatetaan puhua koko kansan presidentistä tai kansan yhdistämisestä. Tämä on ymmärrettävää huomioiden vaalin henkilökeskeinen luonne – ääni menee suoraan henkilölle, ja Suomen monipuoluejärjestelmässä tullakseen valituksi presidenttiehdokkaan tulee kerätä kannatusta yli puoluerajojen. Tyypillisesti presidentti myös luopuu puoluekirjastaan virkaan astuessaan, mikä osaltaan korostaa pyrkimystä puhutella kansaa laajasti.

Suorilla vaaleilla valittu presidentti saa kansalta ikään kuin henkilökohtaisen mandaatin toimia presidentin tehtävässä. Lisäksi presidentin kannatus mittautetaan säännöllisissä presidentin toimintaan kohdistuvissa mielipidemittauksissa, joissa enemmistön tuki näyttäisi olevan kiistatta presidentin puolella. Kysymys kuitenkin kuuluu, onko ilmiön taustalla presidentin edustamien arvojen tai hänen julkisen toimintansa hyväksyminen, vai onko kyse presidentti-instituution luonteesta laajemmin?

Presidentinvaalikampanjoissa taas saatetaan puhua koko kansan presidentistä tai kansan yhdistämisestä. Tämä on ymmärrettävää huomioiden vaalin henkilökeskeinen luonne – ääni menee suoraan henkilölle, ja Suomen monipuoluejärjestelmässä tullakseen valituksi presidenttiehdokkaan tulee kerätä kannatusta yli puoluerajojen.

Vuoden 2024 presidentinvaaleissa äänestysaktiivisuus laski ensimmäisen ja toisen kierroksen välissä 75 prosentista 70,7 prosenttiin. Äänestämättömyyden syitä on monia, mutta yksi potentiaalinen syy voi olla se, ettei kumpikaan toisen kierroksen ehdokkaista syystä tai toisesta puhutellut.

Yhtäältä molempien ehdokkaiden, sekä Alexander Stubbin että Pekka Haaviston, eduksi katsottiin ulkopoliittinen kokemus, ja toisaalta molemmat edustivat liberaaleja arvoja. Toisen ehdokkaan kannattajajoukko oli kallellaan enemmän vasemmalle ja toisen oikealle. Äänestäjäjoukko on kuitenkin arvoiltaan ja asenteiltaan moninaisempi kuin kummankaan kierroksen ehdokasjoukko.

Voiko presidentti siis edustaa koko kansaa, jos hän ei saa vaaleissa tukea kansan enemmistöltä? Kysymystä voi lähestyä sekä vaalijärjestelmän että presidentti-instituution luonteen näkökulmasta. Suorassa kansanvaalissa ehdoton äänienemmistö riittää mandaattiin toimia presidentin tehtävässä, mutta tehtävään astuessaan kansan yhdistäminen, saati koko kansan edustaminen voikin olla hankalampi temppu.

Maarika Kujanen on valtio-opin väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Hän tutkii presidentinvaalien lisäksi presidentin suosiota ja vallankäyttöä Euroopan puolipresidentiaalisissa järjestelmissä.

Artikkelikuva: Joana Kosinska / Unsplash

Tästä artikkelista on julkaistu kesäkuussa 2025 selkomukautettu versio, joka on saanut Selkokeskuksen selkotunnuksen.

Julkaisu Kysy politiikasta: Voiko presidentti edustaa koko kansaa, jos hän ei saa vaaleissa tukea kansan enemmistöltä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sekä presidentillisellä uudenvuodenpuheella että siihen liittyvillä uskonnollisilla viitteillä on pitkä historia. Suomessa presidentin uudenvuodenpuheet vakiintuivat jo ennen toista maailmansotaa.

Ensimmäisen uudenvuodenpuheen piti Pehr Evind Svinhufvud vuonna 1935. Svinhufvudin puhe liittyi hänen vuotta aiemmin aloittamaansa sovinnollisuuden viikkoon. Tarja Halosen jälkimmäistä kautta ja Sauli Niinistöä lukuun ottamatta kaikki presidenttien pitämät uudenvuodenpuheet löytyvät Kotimaisten kielten keskuksen verkkosivuilta.

Menneiden presidenttien uudenvuodenpuheet

Vaikka Svinhufvudin ensimmäisessä uudenvuodenpuheessa kansakunnalle annettiin yksilöt ylittävä, jopa ylimaailmallinen merkitys, ei siinä kuitenkaan viitattu Jumalaan tai toivotettu siunausta. Seuraavan vuoden puheessa Jumala kuitenkin jo esiintyi puheen lopussa:

”Olemme hiljaa viettäneet suurta rauhan juhlaa. Ohjatkoon sen kaunis Julistus Jumalan kunniasta, rauhasta maassa ja ihmisten hyvästä tahdosta toimintaamme alkavana vuonna.”

Seuraavana vuonna Svinhufvud toivotti menestystä, mutta jätti Jumalan mainitsematta. Vuodesta 1938 alkaen puheen piti Kyösti Kallio, joka mainitsi Jumalan tai Luojan kaikissa kolmessa pitämässään puheessa. Uskonnollinen kieli oli muutenkin osa Kallion ilmaisutyyliä, ja häntä onkin pidetty Suomen historian uskonnollisimpana presidenttinä. Sota-ajan presidentti Risto Ryti piti kaksi puhetta, joista toisessa hän toivotti ”Korkeimman siunausta” ja toisessa puhui ”Kaitselmuksesta” ja ”Voiton Herrasta”.

Vuonna 1942 uudenvuodenpuheen piti poikkeuksellisesti eduskunnan puhemies Väinö Hakkila (SDP), vuonna 1944 pääministeri Edwin Linkomies (kok.) ja vuonna 1945 kansliaministeri ja tuleva pääministeri Mauno Pekkala (SDP). Jumalaa ei näissä puheissa mainittu tai siunausta toivotettu, mutta Hakkila totesi maankolkkamme kuuluvan ”meille työn ja taistelun ikuisella pyhällä oikeudella”.

Juho Kusti Paasikiven linjaksi muodostui ensin viitata ”Kaitselmukseen” tai ”Jumalan varjelukseen”, mutta kolmesta viimeisestä puheestaan hän jätti nämä viittaukset pois. Urho Kekkonen sen sijaan ei toivottanut Jumalan siunausta tai maininnut muita jumaluuteen viittaavia sanoja koko pitkän presidenttiytensä aikana pitämissään puheissa, vaan toivotti puheidensa lopuksi ”hyvää ja onnellista uutta vuotta”, joihin hän viimeisissä puheissaan liitti myös rauhan tai turvallisuuden toivotuksen.

Tutkija Pekka Niiranen tuo kuitenkin esille julkisen ja yksityisen ulottuvuuden välisen eron Kekkosen uskontosuhteessa: julkisessa roolissaan Kekkonen ei tuonut uskontoa tai vakaumustaan juurikaan esille, mutta henkilökohtaisessa elämässään uskonto oli hänelle merkittävä asia.

Myös Mauno Koivisto jatkoi samalla linjalla, jopa lisäten toivotukseensa aloituksen ”vanhaa tapaa” tai ”perinnettä noudattaen”. Kekkosen ja Koiviston puheissa kyllä esiintyi sana siunaus, mutta täysin sekulaarissa merkityksessä. Myöskään vuoden 1993 puheen pitänyt pääministeri Esko Aho (kesk.) ei poikennut tästä linjasta.

Ahtisaaren presidenttikausi toi muutoksen

Muutos tuli Martti Ahtisaaren presidenttiyden myötä. Ahtisaari esitti virkaanastujaispuheensa päätteeksi toiveen “Jumala suojelkoon Isänmaatamme ja kansaamme.” Hän otti myös ensimmäisenä presidenttinä sitten Paasikiven tavakseen viitata puheensa lopussa Jumalaan. Historiantutkija Ville Jalovaaran mukaan Ahtisaari on todennut, että piti siunauksen toivottamista itselleen luontevana, ja oppineensa aiemmin mutkatonta suhtautumista uskonnollisia kysymyksiä kohtaan suomalaisilta lähetystyöntekijöiltä kansainvälisissä tehtävissään.

Tarja Halonen taas jätti Jumalan siunauksen pois ja hänen lopetuksekseen vakiintui toivottaa ”hyvää alkavaa vuotta”. Halonen oli ensimmäinen kirkkoon kuulumaton presidentti, mikä aiheutti jonkin verran kyseenalaistuksia ja kiistoja – siitä huolimatta, että Halonen suhtautui kirkkoihin ja muihin uskontokuntiin positiivisesti ja asennoitui niihin tärkeinä yhteistyötahoina. Halosen ansiosta Suomessa vakiintui muun muassa valtiovallan ja uskontojohtajien säännölliset tapaamiset.

Vaikka Halonen ei kuulunut kirkkoon, korosti hän kristillistä identiteettiään – kenties myös siitä syystä, että vaalikampanjan aikana hänen syytettiin olevan vakaumuksellinen ateisti. Hän liittyi takaisin kirkkoon presidenttikautensa päätyttyä. Kohut kertovatkin paljon siitä, mitä presidentiltä odotetaan. Kirkkoon kuuluminen ja siunauksen toivottaminen näyttäytyvätkin presidenttien ja presidenttikandidaattien kannalta turvallisilta keinoilta identifioitua asiassa huomiota herättämättömäksi henkilöksi, jolloin poliittista liikkumatilaa on kenties enemmän.

Kyseessä on arvovaltainen perinne, jonka kautta presidentti asettuu edeltäjiensä jatkumoon. Vaalikentillä presidenttikandidaatille toivotuksen esittäminen taas voi merkitä ikään kuin ehdokkaan “presidentillisyyden” tunnustamista.

Sauli Niinistö taas palasi Ahtisaaren linjaan ja lopetti uudenvuodenpuheensa toivottaen kaikille ”hyvää” tai ”onnellista alkanutta vuotta ja Jumalan siunausta”. Niinistön kertoman mukaan ajatus Jumalan siunauksen toivottamisesta syntyi vuoden 2006 presidentinvaalin aikaan, jolloin hänelle tultiin vaalikentillä usein toivottamaan Jumalan siunausta. Hän on sittemmin kuvannut Ville Jalovaaran haastattelussa, että siunauksen toivotus ulottuu pitemmälle kuin uskonkysymyksiin, ja että se välittää arvokkuuden ja levollisuuden tunnetta.

Niinistön kuvaus tuo esiin siunauksen toivottamiseen liittyviä merkityksiä: kyseessä on arvovaltainen perinne, jonka kautta presidentti asettuu edeltäjiensä jatkumoon. Vaalikentillä presidenttikandidaatille toivotuksen esittäminen taas voi merkitä ikään kuin ehdokkaan “presidentillisyyden” tunnustamista.

Kekkosesta lähtien presidenttien linja joko toivottaa tai olla toivottamatta Jumalan siunausta vakiintui. Kekkosta edeltäneiden presidenttien linja saattoi vaihdella puheiden välillä ja myös käytetyt käsitteet saattoivat vaihdella, kun Jumalan sijaan puhuttiin ”Korkeimmasta”, ”Kaitselmuksesta” tai sota-aikana ”Voiton Herrasta”.

Viimeistään Ahtisaaresta lähtien Jumalan siunauksen toivottaminen tai toivottamatta jättämäinen on ollut presidenteille hyvin tietoinen valinta. Siitä on tullut myös kysymys, johon kysytään kantaa presidenttiehdokkailta.

Toisaalta siunauksen toivottaminen liittyy laajempaan kokonaisuuteen siitä, millainen on ehdokkaan tai presidentiksi valitun suhde yhtäältä evankelisluterilaiseen kirkkoon ja sen asemaan ja toisaalta aiempaa monikatsomuksellisempaan yhteiskuntaan. Vastaavina symbolisina ilmauksina voidaan pitää esimerkiksi presidentin aiempaa piispojen nimitysoikeutta tai valtiollisia juhlajumalanpalveluksia.

Vuoden 2024 presidentinvaalien ehdokkaiden näkemykset

Näkemystä siunauksen toivottamiseen on kysytty nykyisiltä ehdokkailta niin Ylen vaalikoneessa kuin Ilta-Sanomissakin. Ylen vaalikoneessa kaikki muut ehdokkaat paitsi vasemmistoliiton Li Andersson ja SDP:n Jutta Urpilainen vastasivat “Kyllä”.

Ilta-Sanomissa vastaajan oli mahdollista olla enemmän tai vähemmän samaa mieltä väitteen kanssa. Andersson oli ainoana täysin eri mieltä, valitsijayhdistyksen Pekka Haaviston kanta oli “ei samaa eikä eri mieltä”, jokseenkin samaa mieltä olivat keskustan Olli Rehn, kristillisdemokraattien Sari Essayah, kokoomuksen Alexander Stubb sekä yllättäen Urpilainen. Täysin samaa mieltä väitteen kanssa olivat perussuomalaisten Jussi Halla-aho, Liike Nytin Harry Harkimo sekä valitsijayhdistyksen Mika Aaltola.

Ehdokkaista Aaltola, Essayah, Rehn ja Urpilainen ovat kertoneet uskovansa Jumalaan, Anderssonin, Haaviston, Harkimon ja Stubbin taas voi tulkita uskovan jollakin muulla kuin suoraan kirkon opettamalla tavalla. Vain Halla-aho on sanonut suoraan, ettei usko Jumalaan.

Selkeimmin henkilökohtaista uskoa esiin tuonut perustelu Jumalan siunauksen toivottamiselle löytyi Essayahilta:

”Kristillinen sanoma tai esimerkiksi Jumalan siunauksen toivottaminen kertoo lausujansa arvomaailmasta ja vakaumuksesta, ja presidentilläkin on uskonnonvapaus eli sen mukaan, mikä on presidentin vakaumus. Itse toivottaisin Jumalan siunausta.”

Myös Stubb, Haavisto ja Urpilainen toivat esiin, että presidentillä on vapaus ratkaista asia oman arvomaailmansa pohjalta. Oman kristillisen arvomaailman sijaan tapaa perusteltiin sillä, että se on kaunis (Stubb), huomioi sekä uskonnollisten että uskonnottomien maailmankatsomukset (Haavisto) tai “ylittää uskontokuntien rajat” (Rehn). Siinä missä edelliset näkökulmat pyrkivät kuvaamaan tavan kaikille sopivana, löytyi Halla-aholta kristinuskon ja suomalaisen kulttuurin yhteyttä korostava näkökulma:

”Luterilaisuus ja kristinusko ovat erottamaton osa suomalaista kulttuuriamme. Perinteet ja rituaalit ylläpitävät yhteisöllisyyttä.”

Vaikka Aaltola ei perustellutkaan kantaansa vaalikoneissa, on hän esittänyt niitä lokakuussa 2022 julkaistussa uskontoa ja politiikkaa käsittelevässä Ilta-Sanomien kolumnissaan:

”Mielestäni [Jumalan siunauksen toivottaminen on] sangen hyveellinen tapa, jolla korostetaan historiallista juonta, jossa Suomi ja suomalaiset ovat tietyllä tavalla toimiessaan kaitselmuksen suojelemia ja siunattuja. Sanat eivät vangitse, vaan muistuttavat pyhistä arvoista.”

Kun Aaltolan tekstiä vertaa muiden ehdokkaiden vaalikonevastauksiin, korostuu siinä jatkuvuus, joka tuodaan myös sananvalintojen kautta.

Urpilaisen kanta oli kenties ehdokkaista vaihtelevin. Hän vastasi Ylen vaalitentissä “ei”, mutta Ilta-Sanomien tentissä taas “jokseenkin samaa mieltä”. Urpilainen tarkentaa Ylen vaalikoneessa:

”Vaikka itse voisin toivottaa Jumalan siunausta, niin vastaan tähän kysymykseen ei, koska katson, että presidentin ei tule välttämättä näin tehdä, vaan päätös riippuu myös kunkin presidentin omasta vakaumuksesta. Itse voisin hyvin päättää tervehdyksen eri vuosina eri tavalla. Joskus voisin toivottaa maahan rauhaa ja ihmisille hyvää tahtoa. Joskus voisin toivottaa uskoa yhteiseen ihmisyyteen ja toivoa Luojamme varjeluksesta. Lyhyt Jumalan siunausta on sekin mahdollinen.”

Jumalan siunauksen toivottamiseen kielteisesti suhtautunut Andersson korosti presidentin tehtävän maallisuutta sekä kansalaisten perusoikeuksia ja moninaisuutta:

”Voi olla, että tasavallan presidentin puheissaan käyttämät kristinuskoon kuuluvat ilmaisut tuntuvat ulossulkevilta niille, jotka eivät lukeudu tähän uskontokuntaan. Julkisen vallan ei pidä suosia eikä syrjiä ketään uskonnon tai uskonnottoman katsomuksen perusteella.”

Andersson siis asettui vastakkaiselle linjalle niiden ehdokkaiden kanssa, joille Jumalan siunaus näyttäytyy kansaa yhdistävänä, näiden katsomuksellisesta taustasta riippumatta. Kiinnostavaa on myös se, että Andersson katsoi Jumalan siunauksen toivottamisen sulkevan ei-kristityt ulos, kun taas Haavisto tulkitsi toivotuksen ottavan huomioon erilaiset maailmankatsomukset.

Kristinuskon symbolit näkyvät yhteiskunnassa

Tavallisesti uskonto ei näy kovin voimakkaasti suomalaisessa poliittisessa keskustelussa, kuten eduskuntapuheissa. Kristinuskon vahva asema ja perinne näkyvät kuitenkin yhteiskunnallisissa ja kansallisissa symboleissa ja tavoissa, joista Jumalan siunauksen toivottaminen presidentin uudenvuodenpuheessa on yksi.

Ville Jalovaara toteaa suomalaisia presidenttejä ja heidän kirkkosuhteitaan käsittelevässä Myrskyä ja mystiikkaa -teoksessa, että presidenttien kirkkosuhteesta on haluttu toisinaan antaa romantisoitu ja siloteltu kuva. Presidentti-instituutioon on liitetty käsitys luterilaisuuden ja isänmaallisuuden tiiviistä yhteydestä.

Vaikka tähän mennessä kaikilla suomalaisilla presidenteillä on joko ollut kristillinen vakaumus tai he ovat kuuluneet kirkkoon, on presidenttien välillä merkittäviä eroavaisuuksia sekä heidän taustoissaan, vakaumuksissaan että suhtautumisissaan uskonnollisiin yhteisöihin. Esimerkiksi Risto Ryti oli kiinnostunut spiritualismista ja teosofiasta. Mannerheim pyysi vaimonsa kuoleman jälkeen muistopalveluksen toimittamista ortodoksisessa pyhäkössä. Kekkosen puolestaan kerrotaan maininneen, että hän eroaisi kirkosta, ellei olisi presidentti.

Presidenttien kirkkosuhteesta on haluttu toisinaan antaa romantisoitu ja siloteltu kuva. Presidentti-instituutioon on liitetty käsitys luterilaisuuden ja isänmaallisuuden tiiviistä yhteydestä.

Kiinnostava kysymys on, että miksi Jumalaviittaukset toi pitkän tauon jälkeen takaisin juuri sosialidemokraattinen presidentti. Tälle voidaan löytää monta selitystä. Esimerkiksi Ahtisaaren kohdalla mainittu henkilökohtainen, myönteinen suhtautuminen uskontoon on niistä yksi. Päivänpolitiikan ulkopuolelta tulleen Ahtisaaren uskontosuhde oli rakentunut eri tavalla kuin häntä edeltäneellä Koivistolla tai seuranneella Halosella. 1990-luvulla evankelisluterilaisen kirkon yhteys valkoisen Suomen perintöön jäi menneisyyteen, ja kirkko otti myös vahvan roolin laman sosiaalisten seurausten paikkaajana.

Nykypäivän suomalaisessa politiikassa suhde kristinuskoon tai evankelisluterilaiseen kirkkoon ei tuota samanlaista jakolinjaa kuin aiemmin, jolloin vasemmiston suhtautuminen kirkkoon oli jännitteisempi. Ahtisaarta voidaan pitää varhaisena esimerkkinä tästä lientymisestä.

Eri presidentit ovat perustelleet Jumalan siunauksen toivottamistaan jatkuvuudella tai arvokkuudella. Yhtä lailla presidentti Koivisto vetosi perinteeseen jatkaessaan Kekkosen siunauksetonta linjaa. Sekä menneiden presidenttien että presidenttiehdokkaiden näkemyksissä Jumalan siunauksen toivottamiseen korostuu tulkinta henkilökohtaisesta vakaumuksen valinnasta. Kristinuskon jalansija suomalaisessa yhteiskunnassa on joka tapauksessa ilmeinen.

FT Jere Kyyrö on Turun yliopistosta keväällä 2019 väitellyt uskontotieteilijä, joka työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa LegitRel-tutkimushankkeessa.

YTT Talvikki Ahonen on Itä-Suomen yliopistosta vuonna 2019 väitellyt yhteiskuntatieteilijä, joka työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa LegitRel-tutkimushankkeessa.

Artikkelikuva: Tapio Haaja / Unsplash

Julkaisu “Hyvää uutta vuotta ja Jumalan siunausta!” Siunauksen toivottamisen perinne presidenttipelissä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kitkerän alun jälkeen hallitsijalle perinteisesti kuuliainen kansakunta oli oppinut, jos ei rakastamaan niin vähintään seuraamaan Kekkostaan. Vaihtoehdoton demokratia alkoi 1970-luvun edetessä kuitenkin myös ahdistaa, kun lukuisista hallituskriiseistä huolimatta hallitusten pohja pysyi pääpiirteissään samana – presidentistä nyt puhumattakaan.

Ylipitkäksi venyneestä valtarakenteesta tehtiin kolme johtopäätöstä, jotka pantiin toimeen 1980-luvulta alkaen. Presidentin kuusivuotiset toimikaudet rajoitettiin kahteen ja siirryttiin tämän valinnassa suoraan kansanvaaliin. Uuden vuosituhannen alkaessa astui lisäksi voimaan uusi perustuslaki, joka kavensi valtionpään valtaoikeuksia.

Muutokset olivat huomattavia, mutta historiasta voi hahmottaa myös huomaamattomia jatkuvuuksia murrosten ylitse. Niitä erottuu kansanvaalien kaudelta yllättävänkin paljon verrattuna aikaan, jolloin presidentti valittiin valitsijamiesten tai eduskunnan toimesta artikkelin ensimmäisessä osassa tarkastellulla tavalla. 

Ilmiöt ja vapautuksen huumat

Urho Kekkosen väistyttyä sairauden vuoksi suomalaiset ikään kuin vapautuivat valitsemalla presidentiksi SDP:n Mauno Koiviston, joka keräsi tammikuussa 1982 huimat 144 valitsijamiestä. Valinta varmistui heti ensimmäisellä kierroksella, kun SKDL tarjosi tarvittavat lisä-äänet vasemmiston riveistä nousevan valtionpäämiehen taakse.

”Manu-ilmiö” oli ensimmäinen laatuaan presidentinvaaleissa. Koiviston suosio kantoi kevyesti uudelleenvalintaan, vaikka ensi kertaa suoraa kansanvaalia kokeiltaessa kannatus jäi niukasti alle 50 prosentin. Puuttuvat valitsijamiehet löytyivät tällä kertaa toisella äänestyskierroksella kokoomuksesta.

Vapautuksen huuma saavutti kliimaksinsa vuonna 1994, kun kansa siirsi tylysti sivuun kylmän sodan aikaiset kärkipoliitikot. Vuoroansa pitkään odottanut nelinkertainen pääministeri Kalevi Sorsa ei selvinnyt edes SDP:n ehdokkaaksi, kun Martti Ahtisaari junailtiin diplomaattiuralta hänen tilalleen.

Paavo Väyrynen (19,5 %) kompastui itse vaaleissa siihen, että keskustan riveistä lohkesi kaksi puolueesta erillistä valitsijayhdistystä. Keijo Korhonen (5,8 %) ja Eeva Kuuskoski (2,6 %) veivät kenties ratkaisevat äänet, jotta RKP:n ehdokas Elisabeth Rehn (22,0 %) saattoi nousta porvaripuolen ykköseksi.

Vaikka ”Lillan-ilmiö” hävisi toisella kierroksella sosiaalidemokraattien kenttäorganisaatioihin nojanneelle ”Mara-ilmiölle” (46,1–53,9 %), suora kansanvaali oli osoittanut mullistavan yllätyspotentiaalinsa. Pelikentän reunoilta tulevilla ehdokkailla oli mahdollisuuksia korjata koko potti! Ja vaatimatonkin vaalitulos saattoi vaikuttaa siihen, ketkä etenivät ratkaisevaan äänestykseen.

Tuttuja piirteitä 1920- ja 1930-luvulta, vaikka aikakausi ja vaalitapa olivat tyystin toisenlaiset.

Hurmokset haalistuvat

Elisabeth Rehn sai huomata, miten vaikeaa on uusia otollisen hetken hurmosta. Hän ylsi vuoden 2000 vaaleissa RKP:lle hyvään 7,9 prosentin kannatukseen, mutta presidentti valittiin suurten ehdokkaista. SDP:n Tarja Halonen löi toisella kierroksella ensin keskustan Esko Ahon (51,6–48,4 %) ja kuusi vuotta myöhemmin kokoomuksen Sauli Niinistön (51,8–48,2 %).

Pienet puolueet tai ”villit” ehdokkaat eivät päässeet sotkemaan näitä vaaleja, mutta vuonna 2012 pakka meni jälleen sekaisin. Perussuomalaisten Timo Soini teki ensimmäisen valtiomiestekonsa, kun hän 9,4 prosentin kannatuksellaan pudotti kovan onnen Väyrysen (17,5 %) jatkosta.

Istuvalla presidentillä on aina vahva etulyöntiasema, mutta uudelleenvalinta ei ole itsestäänselvyys.

Edelle näet kiilasi vihreiden Pekka Haavisto (18,8 %), joka sai toisella kierroksella yli miljoona ääntä. Sitä juhlittiin vaalien suurena ilmiönä, vaikka tulos ei riittänyt alkuunkaan haastamaan presidentiksi valittua Niinistöä (62,6–37,4 %). Seuraavalla kerralla Haaviston kannatus oli jo haalistunut (12,4 %), kun Niinistö jyräsi voittoon (62,6 %) suoraan ensimmäisellä kierroksella.

Istuvalla presidentillä on aina vahva etulyöntiasema, mutta uudelleenvalinta ei ole itsestäänselvyys. Lauri Kristian Relander ei toiveistaan huolimatta päässyt aikanaan edes oman puolueensa ehdokkaaksi (1931), ja P.E. Svinhufvud jäi valitsematta (1937). Kyseenalaista on, olisiko Ahtisaarenkaan kansansuosio riittänyt jatkoon, mikäli olisi lähtenyt ja päässyt ehdokkaaksi (2000).

Puolueet menettävät otteensa

Kansanvaltaa varjeleva SDP oli perinteisesti ajanut presidentin valintaa eduskunnan suoritettavaksi. Kuitenkin 1980-luvulla huomattiin, että suorasta kaksivaiheisesta kansanvaalista saattoi olla myös puoluetaktista etua. Kalevi Sorsa laskeskeli, että SDP:n ehdokas pääsisi aina toiselle kierrokselle, jolla kohtaisi porvarien keskinäisen kilpailun heikentämän kandidaatin.

Näkemys osoittautui alkuun päteväksi, kunnes kansanliikepuolueet menettivät otteensa kansalaisten äänestyskäytöksestä. Pitkäaikainen pääministeri Paavo Lipponen edusti SDP:n korkeinta valtiomiesluokkaa, mutta keräsi vuoden 2012 presidentinvaaleissa vain 6,7 prosentin kannatuksen. Kuusi vuotta myöhemmin Tuula Haatainen ei pärjännyt senkään vertaa (3,2 %).

Puolueiden roolin heikentyminen näkyy siinä, että jopa politiikan konkarit perustavat nyt valitsijayhdistyksiä ehdokkuutensa tueksi. Presidentti Niinistö viitoitti tähän tietä vuonna 2018, mutta trendi heijastaa laajemmin poliittisen kulttuurin muutosta. Mika Aaltola nakertaa varsin avoimesti edustuksellista demokratiaa ratsastamalla puoluevallan kritiikillä.

Puolueiden roolin heikentyminen näkyy siinä, että jopa politiikan konkarit perustavat nyt valitsijayhdistyksiä ehdokkuutensa tueksi.

Aaltola vahvisti pyrkynsä presidentiksi Luumäellä Svinhufvudin kotimuseossa Kotkaniemessä. Hänen puheessaan oli myös Ukko-Pekan perintöä, irtikytkentää Venäjästä 1930-lukulaisin painotuksin. Sattuvaa sekin, että Svinhufvud aikanaan nousi presidentiksi puoluerajat ylittävän, vaikkakin lähinnä kokoomukseen ja lapuanliikkeeseen nojaavan vaaliliiton ehdokkaana.

Olli Rehn puolestaan ammentaa vahvasti Suomen itsenäisyyden alkuvaiheista ja ståhlbergiläisestä perinteestä tähdentäessään kampanjassaan tasavaltalaisia arvoja. Hänkin kokoaa taakseen valitsijayhdistystä kasvattajapuolueensa keskustan rämpiessä kannatusalhossa. Ikivihreä ehdokasveteraani Pekka Haavisto liikkuu samalla asialla.

Menestyäkseen presidentinvaaleissa on kannatusta haalittava laajalti eri kansalaispiireistä. SDP:n kaikille avoimet esivaalit 1993 ajoivat tavallaan samaa asiaa, mutta sekasortoinen kokemus ei vakiintunut houkuttelevaksi tavaksi. Nykyään kannatuskorttien keruu ehdokkaille toimii samalla mobilisaation välineenä.

Blokit vastakkain

Kalevi Sorsa oli siinä mielessä oikeassa, että Niinistön uudelleenvalintaa lukuun ottamatta kaikki presidentin suorat vaalit on toisella kierroksella käyty enemmän tai vähemmän ”blokkipolitiikan” merkeissä keskustaoikeiston ja punavihreän vasemmiston välillä. Ehdokkaiden persoona sekä sukupuoliaspekti ovat toki tuoneet asetelmaan lisävivahteita.

Peruskuvio ei ole kaukana vanhasta valitsijamiesten ajasta. Vasemmiston kokonaiskannatus on 2000-luvulla heikentynyt olennaisesti aikaisemmasta, mutta porvaripuolueiden keskinäinen kilpailu avaa menestymisen mahdollisuuksia punavihreiden suosimalle ehdokkaalle. Tällainen asetelma on todennäköinen tälläkin kertaa.

Valitsijamiesten kabinettipelin on korvannut kansalaisten oma pohdinta taktisesta äänestämisestä.

Paljon on ollut – ja on edelleen – kiinni siitä, ketkä kaksi etenevät vastinpariksi loppusuoralle. Pyrkimys jonkun ehdokkaan torjumiseen on tuottanut arvaamattomia seurauksia, ja ratkaisevissa äänestyksissä on nähty outoja petikumppaneita. Porvarilliset naiset esimerkiksi taisivat hoitaa varsin vasemmistolaisena pidetylle Tarja Haloselle voiton Esko Ahosta.

Valitsijamiesten kabinettipelin on korvannut kansalaisten oma pohdinta taktisesta äänestämisestä. Niinistön valinnat pois lukien lopputuloksetkin suorissa kansanvaaleissa ovat olleet yhtä tiukkoja kuin sotien välissä ja vielä vuonna 1956.

Suuri ero on siinä, että välittömissä vaaleissa voiton on joka kerta vienyt se, joka on saanut äänestäjiltä heti ensimmäisellä kierroksella vahvimman kannatuksen. Aikanaan puolueet eivät välttämättä edes nimenneet ehdokastaan ennen valitsijamiesvaalia.

Relander nousi presidentiksi toiselta sijalta, Svinhufvud ja Kyösti Kallio kolmannelta, kun eniten valitsijamiehiä kerännyt sosiaalidemokraatti Väinö Tanner ei kelvannut valkoisen Suomen valtionpääksi. Sotien jälkeen J.K. Paasikivi, Kekkonen ja Koivisto olivat jo valitsijamiesvaalien selviä ykkösiä.

Kansan kaksi päivää kuninkaana

Riippumatta siitä, miten Aaltolan lopulta käy, hänen pitkään kestänyt gallupkannatuksensa osoittaa, että puolueiden ulkopuolelta nousevat ilmiöt ovat yhä mahdollisia. Varsinaisen vaalin kannalta korostuu suosion ajoitus. Monet ”tähdenlennot” ovat ehtineet sammua ennen tosipaikkaa, kuten vaikkapa Eeva Kuuskoski, Raimo Ilaskivi tai Riitta Uosukainen voivat kertoa.

Mikäli näköpiirissä ei ole ennakkoon erityisiä menestymisen mahdollisuuksia, puolueet joutuvat pohtimaan presidentinvaaleihin panostamisen mielekkyyttä ja suuruutta. Vaan kuka tulevan koskaan varmasti tietää. RKP:n sisärenkaissa ei oltu erityisemmin innostuneita Elisabeth Rehnistä, ennen kuin tämän kannatus lähti yllättäen lentoon.

”Lillanin” jälkeen RKP:n ehdokkaat ovat jääneet häntäpään valvojiksi parin prosenttiyksikön ääniosuudella, eikä puolue tällä kertaa aseta lainkaan omaa ehdokasta. Kristillisdemokraattien tulosodotukset lienevät samaa luokkaa, mutta he päättivät silti lähteä mukaan kisaan, vaikka viimeksi menivät suoraan Niinistön taakse.

Kampanjointi maksaa, mutta presidenttiehdokkuus sinänsä on halpa pääsylippu vaalitentteihin ja tv-ruutuihin. Osallistuminen todistaa puolueen olemassaoloa ja elinvoimaa, tarjoaa näkyvyyttä lopputuloksesta riippumatta. Pienillä ei ole paljon hävittävää.

Osallistuminen todistaa puolueen olemassaoloa ja elinvoimaa, tarjoaa näkyvyyttä lopputuloksesta riippumatta.

Ennakkosuosikkien näkökulmasta ”kakkosketjujen” haastajista on se kiusa, että tiukassa taistossa he voivat viedä tärkeitä kannatusprosenttiyksikköjä. Suurille puolueille on myös poliittinen nöyryytys, jos niiden keskuudesta ei löydy vetoavia kandidaatteja, kun kansa pääsee jollei kuninkaan, niin ainakin presidentin tekijäksi.

Siirtyminen suoraan kansanvaaliin on muuttanut valintaa suljettujen kabinettien peleistä avoimiksi prosesseiksi, joissa toisaalta elää ihanan irrationaalinen mentaalinen elementti. Tasavaltalaisessa Suomessa esimerkiksi arvostetaan matalan profiilin majesteetillisuutta, kuten Koivistojen ja Niinistö–Haukion pariskunnat ovat osoittaneet.

Toisaalta Ahtisaari ja Halonen menestyivät kansanomaisemmalla habituksella. Nyt tarjolla on monella mittarilla laadukas ehdokasjoukko, josta ei vielä tiedä, kenen tyyli lähtee vetämään. Aaron Perttilän valtio-oppi voi hyvinkin olla yhä käypää todellisuutta.

Mikko Majander on Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti, joka työskentelee tutkijana ajatuspaja Magmassa.

Artikkelikuva: Joakim Honkasalo / Unsplash

Artikkelia muokattu 12.6.2024: Artikkelin otsikkoa tarkennettu lisäämällä siihen osan järjestysnumero.

Julkaisu Presidentinvaalit voivat olla pienistä kiinni 2: Koivistosta Niinistöön ja 2020-luvulle ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Presidentin asemasta keskusteltaessa on Suomessa välistä viitattu Aaron Perttilän valtio-oppiin, jonka Matti Klinge keksi terävöittää Zachris Topeliuksen Välskärin kertomuksista. Sen mukaan kuninkaan ja kansan väliin tunkee lähinnä turmiollista joukkoa, joka riuhtoopi hallitsijalta valtaa ja alemmiltaan omaisuutta. ”Se on pahennukseksi.”

Mentaliteetti on jäänyt ilmeisen pysyvästi elämään kaipuussa johtajaan, joka asettuu alati epäsuositun poliittisen välikerroksen (valtiopäiväaatelin) yläpuolelle ja pitää sen tarvittaessa kurissa. Oikeisto halusikin sisällissodan jälkeisessä Suomessa presidentille parlamentista riippumattoman mandaatin erillisten valitsijamiesvaalien välityksellä.

Menettely johti päinvastaiseen lopputulokseen. Presidentin valinta altistui puoluepelille, jossa ehdokkaat olivat nappuloita. Asetelma kääntyi päälaelleen Urho Kekkosen valtakaudella, mutta samalla äänestäjien rooli kaventui vaali vaalilta.

Seuraavassa käydään läpi, kuinka pienistä marginaaleista ja poliittisista ryhmittymistä presidentin valinta oli usein kiinni, ennen kuin vitsiniekat saattoivat vuonna 1978 kysyä yhdeksän puolueen yhteisehdokkaasta: ”Kenen Kekkonen on paras Kekkonen?!” Artikkelin toisessa osassa paneudutaan suorien kansanvaalien aikaan. Vaikka uusi vaalitapa muutti paljon, jatkuvuuksia vanhaan valitsijamiesten valtakauteen löytyy yllättävän paljon.

Monarkismin varjot

Vuoden 2024 alussa Suomen itsenäiselle tasavallalle valitaan 22. kertaa presidentti, kun poikkeusmenettelytkin lasketaan mukaan. Ennen alkuun pääsyä oli alle kahdessa vuodessa valittu jo kahdesti kotimainen valtionhoitaja ja kertaalleen saksalainen kuningas, jota kaikkien osapuolten helpotukseksi ei kuitenkaan ehditty kruunata.

Monarkismilla ei ole sen jälkeen ollut maassa järjestäytynyttä voimaa, mutta se ehti jättää syvät jäljet valtionpään valtaoikeuksiin. Hallitusmuototaistelun haavat ja arvet näkyivät sekä eduskunnan suorittamassa presidentinvaalissa kesällä 1919 että kuusi vuotta myöhemmin, kun ratkaisun tekivät 300 tehtävään erikseen valittua valitsijamiestä.

Presidentin teko ei ollut kummallakaan kerralla pelkkää suurten tahojen ja tahtojen tanssia. Eri vaiheiden ratkaisut osoittivat, että henkilökohtaisia ominaisuuksia ratkaisevampaan rooliin nousivat lopulta poliittiset voima- ja olosuhteet, joissa pienetkin ryhmittymät voivat järjestää yllätyksiä.

Eri vaiheiden ratkaisut osoittivat, että henkilökohtaisia ominaisuuksia ratkaisevampaan rooliin nousivat lopulta poliittiset voima- ja olosuhteet, joissa pienetkin ryhmittymät voivat järjestää yllätyksiä.

Edistyspuolueella oli vain 26 kansanedustajaa, kun sen vastahakoinen mutta velvollisuudentuntoinen K. J. Ståhlberg valittiin Suomen ensimmäiseksi presidentiksi. Eduskunnassa hänen taakseen ryhmittyi selvä enemmistö (143/200) tasavaltalaisten rintamaan, johon lukeutuivat suuret kansanliikepuolueet SDP ja Maalaisliitto.

Kokoomuksen ja RKP:n herraskaisemmat monarkistit eivät pärjänneet, vaikka heidän ehdokkaansa oli valkoiset vapaussodan voittoon johdattanut kenraali, valtionhoitaja C. G. Mannerheim. Vaalista on jäänyt kuriositeetiksi sinänsä merkityksetön ”yhden äänen arvoitus”, sillä ruotsalaisten ryhmästä on yhden kansanedustajan väitetty livenneen Ståhlbergin riveihin.

Tasavaltalaisia ja kielipolitiikkaa

Vuonna 1925 edistyspuolueella oli vain 33 presidentin valitsijamiestä, mutta sen ajama Risto Ryti, Suomen Pankin 36-vuotias pääjohtaja, eteni silti sosiaalidemokraattien tuella aina ratkaisevaan äänestykseen asti. RKP:n 35 valitsijamiehellä ei viety korkeimman hallinto-oikeuden presidenttiä Karl Söderholmia ensimmäistä kierrosta pidemmälle.

Rytin sijaan valituksi tuli kuitenkin yllätysnimi Lauri Kristian Relander, jonka Maalaisliitto nosti ehdokkaakseen vasta kolme päivää ennen vaalitoimitusta. RKP vaikutti lopputulokseen ratkaisevasti. Enemmistö puolueen valitsijamiehistä (23) asetti toisessa äänestyksessä Relanderin kokoomuksen tarjoaman Hugo Suolahden edelle.

Viipurin läänin maalaisliittolaisesta maaherrasta tuli oikeiston yhteinen ehdokas, joka voitti Rytin äänin 172–109. RKP auttoi näin voittoon kaikkein aitosuomalaisimman puolueen miehen, joka tosin tunnettiin kielikysymyksen suhteen maltilliseksi – olihan Signe-rouvansakin ruotsinkielinen. Suolahtea taas rasitti Helsingin yliopiston rehtorina sen piirissä räiskynyt kieliriita.

Lauri Ingmankin manasi lopputulosta: ”presidenttiyteen liittyvä arvokkuus on jo nyt menossa plöröksi”.

Helsingin Sanomat kertoi tuoreeltaan, että RKP:n vasemmiston Georg Schauman oli käännyttänyt puoluetovereitaan toimittamaan rouva Relanderin presidentiksi. Murjaisu on jäänyt kiertämään Väinö Tannerin muistelmista muodossa: ”Int’ röstade vi på Lauri Kristian utan fru Relander.”

Ennen vaaleja kokoomuksen toivelistan kärkinimi oli ollut P. E. Svinhufvud, jota Maalaisliitossa mustasi maine kuninkaantekijänä. Kun oikeisto ei saanut suosikkiaan läpi, pääasiaksi nostettiin ikään kuin voittona, että valtionpäämies valittiin ilman sosialistien myötävaikutusta.

”Presidentin vaalissa kykypuolueet tekivät kaiken voitavansa, ettei kyky tulisi presidentiksi”, Rytin leiristä kuitattiin kuivasti kokoomukseen ja RKP:hen viitaten. ”Taisipa mennä hullusti”, kokoomusjohtaja Lauri Ingmankin manasi lopputulosta: ”presidenttiyteen liittyvä arvokkuus on jo nyt menossa plöröksi”.

Minimaaliset marginaalit

Maanitteluista huolimatta uudelleenvalinnastaan päättäväisesti kieltäytynyt Ståhlberg oli jälleen mukana pelissä, kun vuonna 1931 presidenttiä valittiin lapuanliikkeen terrorin varjossa. Toisella kierroksella hän sai jo 149 ääntä ”laillisuusrintamalta”, johon edistyspuolueen ja SDP:n lisäksi yhtyi muutama RKP:n valitsijamies.

Enempää kannatusta ei sitten herunutkaan. Ratkaisevassa äänestyksessä voiton korjasi ”isänmaallisen rintaman” Svinhufvud, jonka taakse Maalaisliiton Kyösti Kallion valitsijamiehet kammettiin Kokoomuksen ja RKP:n enemmistön seuraksi. Monarkian muisto hälventyi, kun kovaa painostusta ryyditti väkivallan ja yhteiskuntarauhan horjuttamisen uhka.

Kehitys Suomessa kulki 1930-luvun edetessä toiseen suuntaan kuin eriasteiseen autoritaarisuuteen vajoavassa Manner-Euroopassa, ja seuraaviin presidentinvaaleihin saatettiin mennä tasaantuneemmissa tunnelmissa. Sen kolmiodraamassa käytiin uusintamittelö Svinhufvudin, Ståhlbergin ja Kallion välillä.

SDP keräsi jälleen eniten valitsijamiehiä (95), joiden voimalla sen ensisijainen tavoite oli syrjäyttää puoluetta hallitusvallasta syrjinyt Svinhufvud. Tässä tarkoituksessa sosiaalidemokraatit ilmoittivat menevänsä suoraan Ståhlbergin taakse. Jos tämä ei voittaisi ensimmäisellä kierroksella, tuki siirtyisi Kalliolle.

Presidentinlinnan komentokieli muuttui suomeksi, kun rouva Kaisa Kalliokaan ei puhunut ruotsia.

Taktiikka asetti RKP:n edustajat temppelinharjalle. Selvä enemmistö heistä oli kallellaan Svinhufvudiin, kuten edelliselläkin kerralla, mutta vaarana oli saada siitä palkaksi ruotsia taitamaton Kallio presidentiksi. Siksi 17 puolueen 25 valitsijamiehestä taipui äänestämään Ståhlbergiä, jota kannattivat myös omilta listoiltaan valitut ruotsalaisen vasemmiston kaksi edustajaa.

Näin kertyneet 150 valitsijamiestä jäivät yhtä vajaaksi. Puuttuva marginaali oli minimaalinen mutta kohtalokas, sillä sosiaalidemokraatit eivät riskeeranneet samanlaisen loppuasetelman toistumista kuin kuusi vuotta aikaisemmin. SDP:n valitsijamiehet toteuttivat uhkauksensa, ja Kallio valittiin toisella kierroksella selvällä enemmistöllä.

Tulos aiheutti jälkipyykkiä RKP:ssä, jonka Svinhufvudia äänestäneissä oli pari oikeistosiiven vuorineuvosta (bergsråden). Sosiaalidemokraatit katsoivat ”ruotsalaisen suurkapitalismin” paljastaneen taas todellisen olemuksensa, ja K.-A. Fagerholm pilkkasi Arbetarbladetissa kyseistä kahdeksikkoa kallioneuvoksiksi (kallioråden).

Epäselvää on, auttoivatko nämä Kalliota voittoon tieten tahtoen vai taitamattomuuttaan. Ruotsinkielinen Suomi joka tapauksessa typertyi lopputuloksesta samalla kun aitosuomalaiset olivat tikahtua vahingoniloonsa. RKP oli päässyt jälleen vaa’ankieleksi, mutta teki karkean ”oman maalin”. Presidentinlinnan komentokieli muuttui suomeksi, kun rouva Kaisa Kalliokaan ei puhunut ruotsia.

Poikkeusoloissa

Talvisota koetteli Kallion valmiiksi horjuvaa terveyttä, ja hänen eronsa jälkeen 1940-luvun presidentinvaalit suoritettiin poikkeusoloissa ja poikkeuksellisin järjestelyin. Ryti (1940, 1943) ja Mannerheim (1944) saivat raskaat ”revanssit” aikaisemmille tappioilleen. Eduskunta valitsi vielä J. K. Paasikiven (1946) ennen lopullisen rauhansopimuksen astumista voimaan.

Vaikka kabineteissa käytiin jonkin verran puoluetaktisia pelejä, mistään kampanjoinneista ei voi puhua. Ulospäin päätösluvut olivat yksiselitteisiä. Ryti sai vuoden 1937 valitsijamiesten suorittamissa vaaleissa ensin 288 ja sitten 269 ääntä, Mannerheimin eduskunta järjesti presidentiksi yksimielisesti hyväksymillään laeilla.

Vaikka kabineteissa käytiin jonkin verran puoluetaktisia pelejä, mistään kampanjoinneista ei voi puhua.

Kokoomuksen entisen puheenjohtajan Paasikiven valintaa kannattivat kommunistitkin, yhteensä 159 kansanedustajaa. Hänen uudelleenvalintansa kohdalla vuonna 1950 oli jo tiukempaa, vaikka se toteutui heti ensimmäisessä äänestyksessä 171 valitsijamiehen voimalla. Ratkaisun turvasivat ilman omaa ehdokasta vaaleihin osallistuneet sosiaalidemokraatit.

Maalaisliiton ehdokkaana ankarasti kampanjoinut Kekkonen ei jäänyt mahdottoman kauaksi tavoitteestaan, vaikka saikin vain 62 valitsijamiestä. Neuvostojohdossa jo mietittiin SKDL:n 67 äänen siirtoa hänen tuekseen, mutta lisää olisi tarvittu vielä parikymmentä. Niitä ei ollut tarjolla, sillä pienemmät keskiryhmät pysyivät nyt yhtenäisempinä kuin ennen sotia.

”Kekkosslovakia”

Puuttuvat äänet löytyivät kuusi vuotta myöhemmin, kun Maalaisliiton ja SKDL:n lisäksi Kekkosta tuki ratkaisevassa äänestyksessä seitsemän muuta valitsijamiestä. Se riitti 151–149 voittoon Fagerholmista. Yleisimpien arvioiden mukaan äänistä viisi tuli Suomen kansanpuolueelta ja kaksi RKP:ltä, mutta liikkumista ehdokkaiden välillä on väitetty tapahtuneen laajemminkin.

Kokoomuksen tukea SDP:n ehdokkaalle selitti osin vastaava periaate kuin vuonna 1925, poliittisesti hyväksyttävän rajalinja vain oli siirtynyt sotien myötä reilusti vasemmalle. Aikanaan presidenttiä ei sopinut valita sosialistien avulla, nyt ei kommunistien. Rivejä tiivisti myös järkytys viime hetkellä peliin vedetyn Paasikiven kohtelusta, kun SKDL pudotti tämän kolmannelta kierrokselta jakamalla äänensä.

Temppu ei ollut ajatuksena uusi, vaikka se toteutettiin nyt ensimmäistä kertaa tositilanteessa. Sosiaalidemokraatit olivat harkinneet vuonna 1931 valitsijamiestensä jakamista Ståhlbergin ja Kallion kesken niin, että lapualaisten ehdokas Svinhufvud ei pääsisi ratkaisevaan äänestykseen. Tähän ei ryhdytty, kun maalaisliittolaiset eivät itsekään uskoneet ehdokkaaseensa.

Vuoden 1956 käänteet muistuttavat oikeastaan hämmästyttävästi sotia edeltäneitä vaaleja sillä erotuksella, että nyt kulisseissa vaikutti myös ulkovallan, Neuvostoliiton edustajia. Toisaalta työväenliikkeen kasvatilla oli ensimmäistä kertaa todellinen mahdollisuus nousta presidentiksi.

Pienpuolueilla oli tuttu vaa’ankieliasema. Jotkut RKP:ssä ehtivät haaveilla, että heidän Ralf Törngreninsä voisi parhaassa tapauksessa tulla jopa valituksi, jos SDP ja Maalaisliitto keskittyisivät blokkaamaan toisiaan. Näin oli käynyt pari vuotta aikaisemmin haettaessa pääministeriä, ja epätoivotun vaihtoehdon torjuminen oli tuttua aikaisemmista presidentinvaaleista.

Vuoden 1956 käänteet muistuttavat oikeastaan hämmästyttävästi sotia edeltäneitä vaaleja sillä erotuksella, että nyt kulisseissa vaikutti myös ulkovallan, Neuvostoliiton edustajia.

Muut ”Kekkos-vaalit” (1962, 1968, 1978) olivat alati laajenevan tukirintaman näytöksiä. Pienpuolueiden kannalta suurempaa merkitystä oli lähinnä Veikko Vennamon ehdokkuudella vuonna 1968, mikä pohjusti SMP:n läpimurtoa seuraavissa eduskuntavaaleissa.

Eduskunnan vuonna 1973 säätämä poikkeuslaki Kekkosen presidenttikauden jatkamiseksi on oma kiistelty tapahtumasarjansa. Kokoomuksen ja RKP:n oikealla laidalla se johti pieniin lohkeamiin, joiden tuloksena syntyi Georg C. Ehrnroothiin henkilöitynyt, mutta poliittiselta vaikutukseltaan vaatimattomaksi jäänyt perustuslaillinen puolue.

Presidentin valinnassa palattiin vuonna 1978 muodollisesti normaaliin järjestykseen, mutta sisältö vastasi melkeinpä poikkeuslakimenettelyä. Kekkosen taakse ryhmittyneet voimat keräsivät 260 valitsijamiestä. Historian anekdootteihin kuuluu, että heistä yksi äänesti varsinaisessa vaalissa kristillisten Raino Westerholmia.

Mikko Majander on Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti, joka työskentelee tutkijana ajatuspaja Magmassa.

Artikkelikuva: Joakim Honkasalo / Unsplash

Artikkelia muokattu 12.6.2024: Artikkelin otsikkoa tarkennettu lisäämällä siihen osan järjestysnumero.

Julkaisu Presidentinvaalit voivat olla pienistä kiinni 1: Ståhlbergistä Kekkoseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

 Rehn, Olli. Onnellisten tasavalta. Esseitä Suomesta. Helsinki: Docendo. 380s.

Suomen pankin pääjohtajan Olli Rehnin uusi kirja Onnellisten tasavalta. Esseitä Suomesta kiinnostaa paitsi vuoden 2024 presidentinvaalin ennakkosuosikin puheenvuorona, myös siksi, että Rehn nostaa siinä tasavaltalaisuuden omaa poliittista ajatteluaan kuvaavaksi keskeiseksi käsitteeksi.

Näin suoraan tasavaltalaisuuteen suuntautuva keskustelu on nykyhetken Suomessa harvinaista. Aatekeskustelua käydään paljolti muiden käsitteiden ympärillä. Täysin kadonnut aihe tasavaltalaisuus ei ole, mutta sitä käsitellään etupäässä itsenäistymisen ajan historiantutkimuksessa sekä toisinaan keskustapuolueeseen liittyvässä aatepuheessa. Keskustataustaisen Rehnin tasavaltalaisuus ammentaakin luontevasti paljon näistä.

Vielä kiinnostavamman asiasta tekee Rehnin tausta valtio-opin tutkijana. Politiikan teorian, poliittisen ajattelun historian ja poliittisen filosofian piirissä on viime vuosikymmeninä käyty aktiivista keskustelua tasavaltalaisuudesta. Sen myötä kuva tasavaltalaisuudesta on laajentunut ja moninaistunut. Myös eräät vaikutusvaltaiset poliitikot ovat hyödyntäneet sen piiristä nousseita ajatuksia: esimerkiksi Saksan liittokansleri Olaf Scholz nosti voittokampanjassaan esiin tasavaltalaisfilosofi Michael Sandelin ajattelua yhteisestä hyvästä.

Tämä kiinnostaa siksikin, koska Rehniä voi pitää poliittisena pragmatistina, joka pystyy omaksumaan uutta ajattelua vaihtuvien ympäristöjen ja tilanteiden mukaan. Tämä on näkynyt esimerkiksi hänen toimissaan eurooppalaisen talouspolitiikan vallankäyttäjänä. Ollessaan talouskomissaarina eurokriisissä hän ajoi jyrkkää talouskuripolitiikkaa kriisimaille. Myöhemmin Suomen Pankin pääjohtajana hän on voimakkaasti puoltanut elvyttävää rahapolitiikkaa, jolla on kannateltu koko Euroopan taloutta.

Vuoden 2024 presidentinvaalissa teknokraattiseen EU-talouspolitiikkaan keskittynyt menneisyys voi olla Rehnille etu, sillä samanhenkinen tausta on siivittänyt aiempiakin valittuja presidenttejä, kuten Mauno Koivistoa ja Sauli Niinistöä. Toisaalta laajemmin profiloituneita kilpailijoita kohtaan siitä voi olla myös haittaa. Suomessa tuttu, mutta vähän käytetty tasavaltalaisuus voi tarjota tilannetajuiselle poliitikolle sopivaa materiaalia uuden, aatteellisemman julkikuvan rakentamiseen.

Onko Rehnin tavoite nyt Scholzin tavoin tuoda uutta tasavaltalaista ajattelua maansa politiikkaan ja ponnistaa sen avulla presidentiksi? Millaista on aiemmin talouspolitiikkaan keskittyneen Rehnin tasavaltalaisuus? Arvioin seuraavassa hänen teoksensa tasavaltalaisuutta erityisesti viimeaikaisen valtio-opillisen tutkimuskeskustelun näkökulmasta sekä pohdin, kuinka hän käyttää sitä nykyisessä poliittisessa tilanteessa.

Monikasvoinen tasavaltalaisuus

Viimeaikaiseen tasavaltalaisuuden tutkimukseen on kuulunut sekä tasavaltalaisen ajattelun uudelleenlöytämistä aatehistoriasta että uuden tasavaltalaisen teorian kehittelyä nykypolitiikan tarpeisiin.

Karkeasti ottaen ajatuksena on ollut erottaa tasavaltalaisuus myöhemmistä poliittisista ideologioista, kuten liberalismista, konservatismista ja sosialismista, mutta myös tunnistaa sen vaikutteita ja jatkumoita näiden joukossa. Historiantutkimuksessa huomio on ollut erityisesti antiikin ja uuden ajan tasavaltalaisuudessa. Sen inspiroimaa uutta teoriaa on usein kutsuttu uustasavaltalaisuudeksi.

Sekä vanhassa että uudessa tasavaltalaisuudessa keskeisessä roolissa on ollut tasavaltalaisen valtiomuodon rakentaminen itsevaltiuden tilalle. Kuitenkin käytännössä kyse on ollut aina myös laajemmasta aatekokonaisuudesta kuin kapeasti ei-monarkkisuudesta. Siihen on yleensä liittynyt jonkinlaista kansanvaltaa, mutta myös vallan jakamista erilaisten poliittisten instituutioiden yhdistelmien kesken (engl. mixed government). Tämän tarkoitus on suojella tasavaltaa itsevaltiuden paluulta, myös eliitin ja kansanjohtajien ylivallan muodossa.

Viimeaikainen tutkimus on nostanut esiin erilaisia tasavaltalaisuuden muotoja.

Yksi keskustelun näkyvimpiä aiheita on ollut erityinen tasavaltalainen vapauskäsitys, joka poikkeaa myöhemmistä liberaaleista käsityksistä: se on erityisesti vapautta mielivaltaisen vallankäytön vaikutuksesta sekä vapautta osallistua poliittiseen hallitsemiseen. Muita aiheita ovat olleet esimerkiksi erityiset johtajien ja kansalaisten toimintaa ohjaavat tasavaltalaiset hyveet, jotka yhdessä tasavaltalaisten instituutioiden kanssa kannattelevat toisiaan.

Aatehistorioitsija Rachel Hammersleyn mukaan tasavaltalaisuus on ollut joukko ajatuksia, jota eri aikojen ajattelijat ja toimijat ovat muunnellen käyttäneet eri tarkoituksiin. Tästä joustavuudesta huolimatta siinä voidaan tunnistaa jatkuvuuksia. Viimeaikainen tutkimus onkin nostanut esiin erilaisia historiallisia ja teoreettisia tasavaltalaisuuden muotoja.

Enemmän ja vähemmän tasavaltalaisia teemoja

Myös Rehnille tasavaltalaisuus on valtiomuodon peruspiirteitä laajempi aate. Hän käyttää sitä kirjassa kuvaamaan erityistä suomalaista valtiollisen demokratian perinnettä, jonka alku oli suurlakossa ja eduskuntauudistuksessa. Hän liittää siihen runsaasti muita käsitteitä, kuten pohjoismaisen kansanvallan, parlamentarismin, oikeusvaltion, hyvinvointiyhteiskunnan ja liberaalin demokratian.

Tasavaltalaisuutta muotoillessaan Rehn nojaa enimmäkseen suomalaiseen poliittiseen historiaan. Esillä ovat valtiomuotokiistan käänteet ja tuon ajan tasavaltalaiset avainhenkilöt kuten Kaarlo Juho Ståhlberg. Toisin kuin voisi odottaa, laajempi tasavaltalaiskeskustelu ei kuitenkaan näy teoksessa lähes ollenkaan. Rehn ei viittaa keskustelun ydinkirjallisuuteen, ja jopa laajasti tunnetut tutkijat kuten John Pocock, Quentin Skinner ja Philip Pettit puuttuvat.

Yhteyksiä laajemman keskustelun sisältöihin kuitenkin on. Rehn kirjoittaa, että tasavaltalaisten instituutioiden tulee estää vallan väärinkäyttöä ja tuottaa jatkuvuutta. Hän nostaa esille, että itsenäisen Suomen tasavallan ensimmäinen hallitusmuoto oli poliittinen kompromissi eduskuntauudistuksessa muotoutuneen kansanvallan ja itsevaltaista perinnettä heijastelevan presidentinvallan välillä.

Johtajien vallan vartioinnin sijaan huolenaiheena on hallitsemisen tehottomuus.

Instituutioiden kysymyksessä hänen painotuksensa kuitenkin poikkeavat tasavaltalaiskeskustelulle tyypillisestä hengestä. Johtajien vallan vartioimisen sijaan hänen ensisijaisena huolenaiheenaan on hallitsemisen ja toimeenpanovallan tehottomuus, joka haittaa yhteiskuntapoliittisten uudistusten tekemistä. Tämä johtuu hänestä erityisesti Suomen pirstaleisesta poliittisesta kentästä ja hajanaisista koalitiohallituksista sekä hallinnon hajanaisuudesta ja heikosta koordinaatiosta. Ongelmia syventävät myös työmarkkinajärjestöjen erimielisyydet ja perustuslain liian tiukka tulkinta.

Ratkaisuiksi Rehn tarjoaa muun muassa enemmistövaalitapaa, joka voisi tuottaa eduskuntaan ja hallituksiin yksinkertaisemman puoluerakenteen, uudenlaista strategiasihteeristöä valtioneuvoston kansliaan, tiukempaa menokehysten noudattamista sekä uutta kansallisen turvallisuuden neuvostoa presidentin ja valtioneuvoston yhteistyöhön. Työmarkkinapolitiikassa hän peräänkuuluttaa uutta yhteistä tilannekuvaa, jota voisi tuottaa esimerkiksi Suomen Pankki.

Tasavaltalaisuutta etsimässä

Rehn käsittelee kirjassa laajasti ajankohtaisia kysymyksiä kuten ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, ilmastokriisiä ja populismia. Tasavaltalaisuutta odottavan lukijan harmiksi aiheisiin ei kuitenkaan rakenneta suoremmin sen aateperinteeseen ja tutkimukseen pohjaavia näkemyksiä. Käytännössä etualalla ovat muut käsitteet – esimerkiksi populismin kamppailupari ei ole tasavaltalaisuus vaan liberaali demokratia. Tasavaltalaisen teorian sovelluksia Rehnille läheisiin aiheisiin, kuten talouteen ja Eurooppaan, olisi ollut reilusti tarjolla.

Teoksessa on laajasti esillä poliittisia ja yhteiskunnallisia ajattelijoita, kuten Anders Chydenius, Émile Durkheim ja Jürgen Habermas. Ehkä näkyvimmässä roolissa on filosofi John Rawls. Joukko ei ole kuitenkaan profiililtaan kovin tasavaltalainen, eikä heistä pyritä tekemään selvää tasavaltalaista uudelleentulkintaa, vaikka esimerkiksi Rawlsista tällaista on toisaalla hahmoteltu. Myös filosofi Montesquieuntasavaltalaisuus on kiistanalaista ja tasavaltalainen vallanjakoajattelu on hänen kolmijako-oppiaan varhaisempaa alkuperää.

Rehnin ajattelu ammentaa enimmäkseen poliittisesta ja taloudellisesta liberalismista.

Poikkeus joukossa on Rehnin arvostama Niccolò Machiavelli. Häntä pidetään nykykeskustelussa yhtenä tärkeimmistä eurooppalaisista tasavaltalaisista ajattelijoista. On kuitenkin silmiinpistävää, että kirjassa Machiavellin tasavaltalaisuusyhteyttä ei tuoda esille lainkaan. Hänen ajatuksiaan esimerkiksi puolustustahdoltaan ylivoimaisesta kansalaisarmeijasta olisi voinut käyttää ajankohtaisesti turvallisuuspolitiikan pohdintaan.

Näistä puutteista huolimatta teoksen tasavaltalaisuus ei kuitenkaan ole vain päälleliimattua. Rehnin ajattelua voisi hyvin luonnehtia yhdentyyppiseksi liberaaliksi tasavaltalaisuudeksi, joka ammentaa enimmäkseen poliittisesta ja taloudellisesta liberalismista. Suuntaus on luonteva siksikin, koska liberaalia ajattelua on alkujaan muotoiltu osin tasavaltalaisten ainesten pohjalta. Scholzin tyyppisestä uustasavaltalaisen teorian soveltamisesta se kuitenkin poikkeaa.

Tasavaltalaisia ratkaisuja politiikan kriisiin?

Miten ja miksi Rehn sitten käyttää tasavaltalaista ajattelua nykytilanteessa? Hän on tulevan presidentinvaalin ennakkosuosikki, jonka tausta on erityisesti talouspolitiikassa ja Eurooppa-politiikassa. Tästä kokemuksesta on hänelle hyötyä, mutta presidentiltä odotetaan muutakin.

Venäjän hyökättyä Ukrainaan presidenttiyden ulko- ja turvallisuuspoliittinen luonne tulee entisestään korostumaan. Lisäksi siihen liitetään edelleen sisäpoliittisia odotuksia: presidentin tulee toimia auktoriteettihahmona, joka näyttää suuntaa suomalaiselle poliittiselle kulttuurille. Tätä taustaa vasten tasavaltalaisuuden korostaminen on Rehnille keino muokata suuntaansa teknokraattisemmasta talouspoliitikosta yleispoliittisemmaksi ja presidentillisemmäksi. Se poikkeaa aiemmista painotuksista, muttei ole avoimessa ristiriidassa niiden kanssa.

Kyse ei ole pelkästä retoriikasta. Monelta osin ajattelu on yhteensopivampaa tasavaltalaisen perinteen kanssa kuin mitä Rehn itse tuo esiin. Kirjassa on useita hukattuja mahdollisuuksia, joissa tasavaltalainen kirjallisuus olisi tarjonnut mahdollisuuksia syventämiseen tekemättä sitä kuitenkaan liberaalin aineksen kustannuksella. Puolustukseksi voisi sanoa, ettei teoksen ole tarkoituskaan osallistua tutkimuskeskusteluun – mutta koska siinä hyödynnetään melko paljon muuta tutkimusta, siltä voisi odottaa keskeisen aiheensa kirjallisuuden tuntemusta.

Vallanjakoja ja erimielisyyksiä tulee pitää myös tasavallan voimavaroina.

Ohuimmillaan teoksen tasavaltalaisuus on hallitsemisen instituutioiden pohdinnassa. Siinä se muistuttaa enemmän viime vuosien suomalaista politiikan kriisikeskustelua. Tasavaltalaisesta näkökulmasta toimivat instituutiot ovat tärkeitä, mutta kriisikeskusteluun tulisi suhtautua hieman kriittisemmin. Vallanjakoja ja erimielisyyksiä tulee pitää myös tasavallan voimavaroina, jotka hillitsevät vaikutusvaltaisten kansalaisten ja ryhmien kunnianhimoja kaikkien hyväksi. Niitä tarvitaan silloinkin, kun halutaan toimeenpanna parhaaksi ja yhteiseksi eduksi katsottua politiikkaa.

Näistä kritiikeistä huolimatta Rehnin tasavaltalaista avausta voi pitää kokonaisuudessaan onnistuneena. Monia kiinnostavia kysymyksiä, kuten suhde suomalaiseen historialliseen tasavaltalaisuuteen tai Rehnin varhempaan ajatteluun, on jätetty tässä sivuun. Toivon mukaan teos inspiroi paitsi lisää suomalaista keskustelua aiheesta, myös lisää aatekeskustelua ylipäätään.

Joonatan Virtanen on yleisen valtio-opin väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Kirja-arvio: Talouspoliitikosta tasavaltalaiseksi? Olli Rehnin poliittista ajattelua ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 2011 Marine Le Pen valittiin oikeistopopulistisen Rassemblement National -puolueen puheenjohtajaksi. Tuolloin myös puolueen kieltä siistittiin ja sitä muutettiin: populistipuolueen johtajan sukupuolen vaihtuminen muuttaa myös sen retoriikkaa ja painotuksia. Puolueen keulakuvan ja kielen muuttuessa voidaan aiemmin miehistä kuvaa luonut populismi tuoda lähemmäksi keskiluokkaa ja naisia. Voidaan puhua myös ”salonkikelpoisuudesta”.

Marine Le Penin edeltäjän – ja isän – Jean-Marie Le Penin jotkin ilmaisut, kuten ”chambre a gaz”, kaasukammio, jäivät historiaan. Le Pen tuolloin viittasi natsi-Saksan kaasukammoihin vain historian yksityiskohtana provosoiden tietoisesti huomiota medialta. Jean-Marie Le Pen puhui Verdunin taistelusta ja toisen maailmansodan anekdooteista, mutta hänen tyttärensä tuottaa puhetta 1980-luvulla syntyneille.

Puolueen retoriikassa ei viitata enää historiallisiin, vaan ajankohtaisiin mediatapahtumiin. 1600-luvun näytelmäkirjailijan Molièren sijaan siteerataan mediaseksikkäitä filosofeja ja kirjailijoita kuten Michel Houllebecqia.

Maskuliinisuuden tilalle äitiys

Naispopulistien tapaa käyttää kieltä ja retoriikkaa ei ole juuri tutkittu, mikä johtunee siitä, että nykyisten, etenkin oikeistopopulististen puolueiden ensimmäiset johtajat ovat olleet miehiä. Stanfordin romanisten kielten professorin Cecile Alduyn ja Pariisin Creteil-yliopiston viestinnän professorin Stephane Wahnichin kirja Marine Le Pen prise par les mots (Marine Le Penin sanat) on eräs harvoista yrityksistä analysoida systemaattisesti naispopulismin kieltä. Wahnich ja Alduy muistuttavat, että Rassemblement Nationalen historia vuodesta 1972 on samalla sanojen historiaa.

Siinä missä Jean-Marie Le Pen oli korostanut viriilisyyttä ja maskuliinisuutta, näiden tilalle tuli Marine Le Penin johtamassa puolueessa äitiys ja tavallisuus. Samalla useita kiistanalaisia naisten oikeuksiin liittyviä teemoja, kuten aborttia, vältettiin. ”Hän on kuten me”, huokasivat useat naiset kirjasta tehdyn televisiodokumentin mukaan, joille Marine Le Pen puhui maahanmuutosta, mutta myös esiintyi tavallisena naisena, joka kävi töissä ja oli huolissaan perheiden turvallisuudesta.

Siinä missä Jean-Marie Le Pen oli korostanut viriilisyyttä ja maskuliinisuutta, näiden tilalle tuli Marine Le Penin johtamassa puolueessa äitiys ja tavallisuus.

Tavallisuuteen yhdistyi samalla johtajuus. Cecile Alduyn mukaan hän esiintyi ”huonosti kammattuna Jean D´Arcina”. Marine Le Pen perusteli maahanmuuttovastaisuuttaan tilastoilla ja luvuilla, jotka antoivat perehtyneen kuvan. Lisäksi hän käyttää retoriikassaan merkittävästi taloussanastoa, jolla hän perustelee maahanmuuttovastaisuuttaan.

Stephane Wahnich huomauttaa kuitenkin kirjassa Les Mots pris par Marine Le Pen, että Le Penin luvuilla ei ollut välttämättä tekemistä todellisuuden kanssa. Lukujen siteeraaminen lisää kuitenkin retoriikan uskottavuutta. Koronakriisin aikana Marine Le Pen on käyttänyt klassista systeeminvastaista populistista retoriikkaa. Hän esimerkiksi väitti Valeurs Actuelles -lehdessä, että hallitus tuottaa valeuutisia pandemiatilanteesta.

Uskonto, laïcité – vaalien avainkysymys?

Le Pen puhuu kristillisistä arvoista vastakohtana islamille, mutta hän ei puhu henkilökohtaisesta uskostaan isänsä tavoin. Le Penin johdolla puolueen kielenkäyttö uudistui myös kattamaan ranskalaisen uskonnollisen tunnuksettomuuden ja uskontojen pluralismiin viittaavan laïcitén käsitteen, jonka Le Pen toi mukaan puolueen ohjelmaan.

Le Penin tulkinta laïcitéesta korostaa sitä maallisuusperiaatteena samantyylisesti kuin entinen presidentti Nicolas Sarkozy. Uskonnollisuutta poliittisessa retoriikassa käyttää vahvemmin Marine Le Penin siskontytär Marion Marechal-Le Pen, joka on tätiään konservatiivisempi. Le Penin nimellä on merkitystä.

Toisin kuin isänsä, Marine ei käytä nostalgiaan nojaavaa retoriikkaa. Marine Le Penin oikeistopopulismi syleilee nykyaikaa.

Ranskalainen Mediapart-lehti arvioi viime toukokuussa, että  jos Marine Le Pen kykenee huomioimaan ranskalaiset katolilaiset äänestäjät, hän voi voittaa vuoden 2022 presidentinvaalit. Marine Le Penin on kohdennettava sanansa oikein, sillä viime vaaleissa Francois Fillonin putoamisen jälkeen useat niistä katolilaisista, joille Macron oli liian liberaali, jättivät äänestämättä. Marine Le Pen onkin esiintynyt hiljattain katolisessa Les Valeurs Actuelles -lehdessä avaamassa politiikkaansa.

Myös Le Pen käyttää ilmausta ”islamisaatio” kuten monet oikeistopopulistiset puolueet. Hän kuitenkin välttää tekemästä suoria syytöksiä muslimeita tai islamia vastaan, vaikka hän nostaa ”islamisaation” vastakohdaksi länsimaisen sivistyksen. Kuulijat voivat kukin tulkita Le Penin viestiä haluamallaan tavalla.

Hän puhuu myös välittämisestä ja haluaa pitää huolta heikommista. Marine Le Pen on tuonut puolueen lähemmäksi keskiluokkaa ja nuoria sekä naisia. Le Peniä äänestäjistä viime vaaleissa jo 25 prosenttia oli nuoria alle 35-vuotiaita. Toisin kuin isänsä, Marine ei käytä nostalgiaan nojaavaa retoriikkaa. Marine Le Penin oikeistopopulismi syleilee nykyaikaa.

Semanttinen käänne

”Entä jos vastakkain ovat he kaksi”, otsikoi Le Monde viime toukokuussa ja povasi Marine Le Peniä ja Emmanuel Macronia tuleviin presidentinvaaleihin. Vuoden 2017 vaalien jälkeen, jotka Macron siis voitti, Marine Le Pen oli vetäytynyt ja näyttäytynyt harvakseltaan julkisuudessa. Samaten puolueen nimi muuttui. Vuonna 2022 pidettäviin Ranskan presidentinvaaleihin on kuitenkin toistaiseksi asettunut ehdolle vain Marine Le Pen. Marine Le Pen on sittemmin ollut Ranskassa jatkuvasti julkisuudessa.

Macronin presidenttiys on uudistanut politiikan sanastoa. Cecile Alduyn mukaan Macron korostaa edistyksellisyyttä ja dynaamisuutta korostavia sanoja, mutta niiden tarkoitus jää ontoksi. Yhtä epämääräiseksi on osoittautunut jopa Macronin puolueen nimi La République En Marche! (Tasavalta eteenpäin!) – liikettä ilman tietoa suunnasta tai keinoista.

Marine Le Pen on ollut Ranskassa jatkuvasti julkisuudessa.

Yleisemmin presidentit puhuvat perinteisistä arvoista, mutta Macron keskittyy optimistisen ja dynaamisen liikkeen kuvaamiseen. Kun myös Le Pen puhuu nykyajasta ja varoo kiistanalaisia aiheita, arvokeskustelu tuntuu jääneen taustalle.

Naispopulistien kieli

Venla Kiukkanen on pro gradu -tutkielmassaan tutkinut perussuomalaisten europarlamentaarikon Laura Huhtasaaren retoriikkaa ja populistista tyyliä. Kiukkasen lähtökohtana on Benjaminin Moffittin populismikäsite, jonka mukaan populismi ei ole ideologia, vaan politiikan tekemisen tapa, jossa asetetaan ”kansa” ja ”eliitit” vastakkain, unohdetaan poliittinen korrektius ja hyvät tavat sekä käytetään hyväksi kriisejä ja uhkia.

Kiukkasen mukaan Moffittin käsitteen huonot tavat näkyvät Huhtasaarella esimerkiksi värikkäänä kielenä. Moderni naispuolinen populisti osaa myös käyttää mediaa hyväkseen: media nostaa heitä vahvasti esiin ja liittää heihin monia piirteitä. Esimerkiksi Marine Le Pen on ennen kaikkea tytär mutta myös äiti.

Siinä missä Jean-Marie Le Pen ei osallistunut edes televisioväittelyihin, hänen tyttärensä silittelee kissojaan Instagramissa.

Naispuoliset populistiset johtajat rakentavat tarkoituksellisesti seuraajiensa odotuksiin räätälöidyn identiteetin, jossa käytetään sekä tyypillisesti maskuliinisen, aggressiivisen kielen että naisellisten, äidillisten ominaisuuksien yhdistelmää. Populismin kieli ei silti välttämättä muutu, vaikka puolueen johtaja muuttuu.

VTM, FM Laura Parkkinen on tutkija, joka on erikoistunut Ranskaan ja populismiin. Parkkinen työstää väitöskirjaa ja työskenteli 2018–2020 Sorbonnen yliopistossa.

Artikkeli pohjautuu väljästi kirjoittajan graduun sekä aiemmin tänä vuonna pidettyyn Språkets Funktion -esitelmään.

Julkaisu Populismin sukupuoli ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.