Mitä propaganda tarkoittaa?

Propaganda tarkoittaa viestejä, joilla viestin lähettäjä haluaa vaikuttaa viestin saajiin. Viestin on tarkoitus muuttaa viestin saajien mielipiteitä tai käyttäytymistä sellaiseksi kuin lähettäjä haluaa. Lähettäjä voi esimerkiksi haluta, että viestin saajat alkavat vastustaa samaa asiaa kuin hän. Tai hän voi haluta, että viestin saajat ostavat tietyn tuotteen.

Millainen viesti voi olla propagandaa?

Propagandaa on monenlaista. Sitä voi olla joku uutinen tai jonkun tärkeän ihmisen puhe kuten poliitikon tai presidentin puhe. Propagandaa voi olla myös jokin juliste, elokuva tai taideteos. Myös sosiaalisen median meemit eli hauskat tekstit, kuvat ja videot voivat olla propagandaa. Propagandan lähettäjä voi olla kuka tahansa. Se voi olla kansalainen, poliitikko, valtiojohtaja tai yritys.

Propaganda on usein yksisuuntaista viestintää. Se tarkoittaa, että viesti kulkee vain lähettäjältä vastaanottajille. Vastaanottajat eivät voi vastata lähettäjälle. Propagandan lähettäjä lähettää viestejä yleensä järjestelmällisesti esimerkiksi joka viikko. 

Propagandan lähettäjä suunnittelee tarkasti, mitä hän sanoo viestissään. Hän haluaa, että viesti vaikuttaa mahdollisimman hyvin viestin vastaanottajiin.

Missä viestin lähettäjä lähettää propagandaa?

Propagandan lähettäjän tavoite on, että suuret ihmisjoukot saavat hänen viestinsä. Siksi hän levittää propagandaa usein joukkoviestimissä eli televisiossa, radiossa tai internetissä. Hän voi levittää propagandaa myös sosiaalisessa mediassa.

Nykyään propagandaa on helpompi levittää kuin ennen. Koska ihmiset käyttävät yhä enemmän internettiä, propaganda leviää helposti ja nopeasti. Propagandaa levitetään esimerkiksi verkkosivuilla, blogeissa tai keskusteluryhmissä. 

Mistä propagandan voi tunnistaa?

Propagandaa voi olla joskus vaikea tunnistaa. Ihmiset luulevat usein, että vain sellaisen lähettäjän viesti on propagandaa, jonka kanssa he ovat eri mieltä. Jos ihmiset ovat samaa mieltä propagandan lähettäjän kanssa, silloin he eivät pidä hänen viestiään propagandana, vaikka viesti olisi propagandaa.

Propaganda ei ole aina valehtelua. Se voi olla myös suostuttelua eli houkuttelua. Tällöin propagandan lähettäjä kertoo omista asioistaan vain hyviä puolia, mutta ei huonoja puolia. Esimerkiksi yritys kertoo vain tuotteensa hyvistä puolista, jolloin se houkuttelee asiakkaat ostamaan tuotteen. Tai ennen vaaleja puolue kertoo vain niistä hyvistä asioista, joita se on saanut aikaan ennen vaaleja. Näin puolue houkuttelee äänestäjiä äänestämään puolueen ehdokkaita.

Onko propaganda huono asia maiden demokratialle?

Demokraattisissa maissa ihmisillä on sananvapaus eli he saavat sanoa mielipiteensä vapaasti. Propaganda voi olla huono asia maiden demokratialle, koska propagandan yksi tarkoitus on estää ihmisten sananvapaus sekä oma järkevä ajattelu.

Kaikki propaganda ei kuitenkaan ole huonoa. Ihmiset levittävät propagandaa myös silloin, kun he haluavat hyviä muutoksia kuten lisätä luonnonsuojelua. Jonkin ryhmän jäsenet lähettävät videoita luonnosta ja kertoa luonnonsuojelusta. Tällöin viestin vastaanottajat voivat ajatella, että luontoa täytyy suojella. Propagandan avulla voidaan tehdä myös hyviä asioita.

VTT Markus Ojala on poliittisen viestinnän tutkija Helsingin yliopistossa.

Selkomukautuksen teki Sanna-Leena Knuuttila.

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen. Teksti on selkomukautettu Markus Ojalan artikkelista, joka on ilmestynyt syyskuussa 2022.

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Mitä on propaganda? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Nyky-Venäjän hallinto on perinyt mahtavan propagandakoneiston, joka sai alkunsa neuvostovaltion ensimmäisinä vuosina. Neuvostovaltiota onkin kutsuttu ”propagandavaltioksi”, jossa valtio ohjaa vahvasti populaarikulttuurin, koulutuksen ja median kautta omaa, poliittisen eliitin jakamaa ideologiaa. 

Ideologiaan vahvasti kytkeytynyt propaganda voidaan määritellä tarkoitukselliseksi ja keskitetyksi pyrkimykseksi vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen, arvoihin ja toimintaan erilaisten päämäärien hyväksi. Propagandalla on mahtava voima kansan ja kansojen mielten muokkaamisessa. 1930-luku on tästä hyvä esimerkki: Neuvostoliiton alkuvuosikymmenet olivat monikielisen kansanvalistuksen ja propagandan kulta-aikaa.

Neuvostoliitossa tärkeää ei ollut nykyisyys vaan sosialistinen tulevaisuus, jonka eteen jokaisen työläisen tuli tehdä työtä kansallisuudesta riippumatta. Sosialistinen tulevaisuus, joka häämötti aina nurkan takana, oli tasa-arvon, modernin teollisen yhteiskunnan ja yltäkylläisyyden tyyssija proletariaatille.

Nyky-Venäjän hallinto on perinyt mahtavan propagandakoneiston, joka sai alkunsa neuvostovaltion ensimmäisinä vuosina.

Tätä unelmaa toteutettiin neuvostojohtaja Josif Stalinin johdolla ja vahvistettiin puolueen agitaatio- ja propagandatyöllä. Maassa otettiin käyttöön suunnitelmatalous, jonka ensimmäinen viisivuotiskausi sijoittui vuosille 1928–1932. Tämä osui samalle ajankohdalle kuin kapitalistisen talousjärjestelmän suuri kriisi, joka alkoi vuoden 1929 pörssiromahduksesta ja jatkui globaalina talouslamana 1930-luvun alkuvuosina.

Tässä artikkelissa avaamme neuvostopropagandan toimintaa ja kohdistumista suomalaisiin 1920–1930-luvuilla keinona tarkastella propagandan ja todellisuuden välisen kuilun jännitteitä.

Neuvostopropagandan tarkoittamattomat seuraukset

Propagandavaltio markkinoi unelmaa uudesta yhteiskunnasta ja maailmanvallankumouksesta myös ulkomaille. Neuvostoliiton sanoma paremmasta tulevaisuudesta ja pohjattomasta työntekijäpulasta puhutteli lamasta kärsiviä työläisiä ympäri maailmaa. 

Suomessa sanomaa levitti jo vuonna 1918 perustettu Suomen kommunistinen puolue (SKP). Sen toiminta oli Suomessa kielletty, ja siksi puolue pyrki vaikuttamaan Suomen sisäisiin asioihin Neuvostoliitosta käsin.

SKP:n propagandakoneistoon kuuluivat lehdet, poliittinen kirjallisuus ja radiolähetykset, joissa ylistettiin Neuvostoliiton taloudellisia oloja työläisten paratiisina. Talouslaman kurittamassa Suomessa tämä viesti tulkittiin avoimeksi kutsuksi, vaikka se ei sitä ollut.

Suomi oli sisällissodan jälkeen kahtiajakautunut maa, jossa laitavasemmisto oli jatkuvan valvonnan kohteena. Työttömyys, yleinen näköalattomuus, lapualaisliike sekä poliittista toimintaa rajoittaneet, niin sanotut kommunistilait johtivat siihen, että yli 15 000 suomalaista lähti kokeilemaan onneaan Neuvostoliittoon. Osasyynä oli juuri SKP:n suomenkielinen propaganda.

Neuvostokansalaisille ja ulkomaille suunnatulla propagandalla oli myös suunnittelemattomia seurauksia. Sen sijaan, että suomalaiset olisivat nousseet kapinaan Suomessa, yllättyi SKP Neuvostoliittoon suuntautuneesta siirtolaistulvasta.

Lännessä Neuvostoliittoa ei vielä nähty samalla tavalla vaikuttavana suurvaltana kuin esimerkiksi kylmän sodan aikaan. Suomessa kuva Neuvostoliitosta oli kaksijakoinen.

Yhtäältä Neuvostoliiton suomen kielellä välittämä propaganda loi kuvaa sosialismia rakentavasta yhteiskunnasta, jossa pulaa työstä ja leivästä ei ollut. Toisaalta Neuvostoliittoon kriittisesti suhtautunut suomalainen media toi esille, että yhteiskunnan rakentaminen tapahtui pakkotyövoiman keinoin. Neuvostoliittoon lähtemistä suunnitteleville suomalaisille tiedot vankityövoiman käytöstä olivat silkkaa “fasistien propagandaa”.

SKP:n propagandakoneistoon kuuluivat lehdet, poliittinen kirjallisuus ja radiolähetykset, joissa ylistettiin Neuvostoliiton taloudellisia oloja työläisten paratiisina.

Kuten nykyäänkin, ihmiset joutuivat punnitsemaan median välittämien eri todellisuuksien välillä. Median välittämän kuvan lisäksi vahvistusta omille ajatuksille naapurimaasta saatiin, kun Neuvostoliittoon aiemmin muuttaneet suomalaiset kirjoittivat sosialismista positiivisia kuvauksia kotiin ja ystäville. 

Petroskoista 31.5.1931 lähetetyssä kirjeessä kirjoittaja vakuuttaa kotiväkeään siitä, että puheet Neuvostoliiton huonoista oloista olivat pelkkää parjausta: ”Ja sitte jos on sairautta niin apua on myös aina saatavissa eikä se ole kallista, kun ei maksa mitään. Niin kyllä meitä hoitaa hyvin tämän maan hallitus.”

Paine muuttaa Neuvostoliittoon parempien olojen toivossa oli 1930-luvun alussa kova. Ajatus siitä, että laitoin rajanylitys olisi rikos, josta seuraisi pakkotyötuomio, ei tullut monelle edes mieleen. Vaikka neuvostoviranomaisilta ei saatu lupaa maahan saapumiseen, kohtelun toivottiin olevan suopeaa ­– olivathan aikaisemmin maahan saapuneetkin saaneet oleskeluluvan, työn ja uuden elämän Neuvostoliitossa, kuten kirjeet todistivat.

Neuvostoliitossa toimineen SKP:n näkemys uusista tulokkaista oli toinen. Sen mukaan laittomasti rajan ylittäneet suomalaiset, joita Suomessa kutsuttiin loikkareiksi, olivat taloudellisia pakolaisia, joiden ei 1920-luvun punapakolaisten tavoin pitänyt saada poliittista turvapaikkaa Neuvostoliitosta. 

SKP:n mielestä uudet tulokkaat olivat rintamakarkureita, jotka hylkäsivät vallankumouksen ja luokkataistelun Suomessa ja pyrkivät Neuvostoliittoon valmiiseen pöytään.

Propaganda työvälineenä

Neuvostoliitossa pöytä ei kuitenkaan ollut todellisuudessa lähellekään valmis. Mittavat infrastruktuuriin, sähköistämiseen ja teollistamiseen liittyvät rakennushankkeet nielivät suuret määrät työvoimaa, sillä koneita ja laitteita oli vähän. Esimerkiksi Neuvostoliiton sähköistämissuunnitelmaan (GOELRO) kuuluneen Syvärin (Svir) joen patoaminen ja vesivoimalan rakentaminen käynnistyi vasta vuonna 1927. 

Stalinin vuonna 1929 aloittaman maaseudun kollektivisoinnin ja varakkaiden talonpoikaisperheiden pakkosiirronseurauksena valtiollinen poliisi OGPU siirsi suuret määrät talonpoikia kylistään uusille työmaille osana Gulag-järjestelmää. Saman logiikan mukaisesti vuosina 1932–1933 maahan laittomasti saapuneet siirtolaiset siirrettiin näille metsä- ja rakennustyömaille sekä valtion suurmaatiloille eli kolhooseille pakkotyöhön työvoimapulaa helpottamaan. 

Toisin kuin yleensä ymmärretään, Gulag-järjestelmään sisältyi ojennus- ja keskitysleirien lisäksi myös muita erilaisia pakkotyön ja vapauden rajoittamiseen liittyviä työmaita.

Kaoottinen siirtolaistulva yllätti neuvostoviranomaiset, jotka eivät tienneet kuinka suomalaista pakkotyövoimaa voisi työmailla hallita. SKP, josta oli muodostumassa suomalaisten loikkareiden asianhoitaja ja huoltaja, alkoi tehdä puoluetyötä venäjän kieltä taitamattomien siirtolaisten parissa. Puoluetyöntekijät lähetettiin vapaina työntekijöinä Gulag-järjestelmän piirissä olleille työmaille.

Puoluetyön tarkoituksena oli selittää Neuvostoliitossa vallitsevien olojen ja propagandan luoman ihanneyhteiskunnan välistä ristiriitaa sekä sitä, miksi Neuvostoliittoon työn perässä lähteneitä suomalaisia kohdeltiin rikollisina. Puoluetyötä tekivät SKP:n työntekijät, joiden katse oli osittain myös Suomessa. Siksi puoluetyön tavoitteisiinkin tuli erilaisia näkemyksiä.

Puoluetyön ja propagandan välinen linkki oli neuvostovaltiossa vahva. Valtio pyrki vaikuttamaan yleiseen mielipiteeseen, arvoihin ja toimintaan. Puoluetyön tarkoitus Gulag-järjestelmässä oli viedä läpi erilaisia neuvostokampanjoita, joiden tavoitteena oli tuotannon tehostaminen neuvostorakennustyön kohottamiseksi. Tähän liittyi erilaisia raittius- ja kurinpitokampanjoita sekä etenkin iskutyöksi kutsuttua työn tehostamista.

Puoluetyön tarkoituksena oli selittää Neuvostoliitossa vallitsevien olojen ja propagandan luoman ihanneyhteiskunnan välistä ristiriitaa sekä sitä, miksi Neuvostoliittoon työn perässä lähteneitä suomalaisia kohdeltiin rikollisina.

Tämän lisäksi SKP:n puoluetyöntekijät valistivat laittomia rajanylittäjiä Suomen oloista. Ideana oli saada loikkarit ymmärtämään, että heidän tekonsa – Neuvostoliittoon loikkaaminen ilman puolueen lupaa – oli rintamakarkuruutta suuren taistelun alla. 

SKP:n puoluetyöntekijöiden kolmas tavoite oli muokata loikkareista uusia neuvostokansalaisia, vaikka se, oliko heillä mahdollisuutta saada Neuvostoliiton kansalaisuutta, ei tosiasiassa ollut varmaa.

Loikkarit pakotettiin usein osaksi erinäisten neuvostojärjestöjen, kuten kansainvälisen puna-avun (MOPR) ja maanpuolustusta tukevan OSOAVIAHIM-järjestön toimintaa. He eivät kuitenkaan osanneet juurikaan venäjää, minkä takia propagandaa oli tuotettava suomeksi. 

Loikkareille järjestettiin suomenkielisiä teatteriesityksiä, kuoroja, soitinyhtyeitä ja monia muita propagandistisia aktiviteetteja. Kommunistit tuottivat loikkareille myös suomenkielisiä lehtiä ja radiolähetyksiä sekä kustansivat suomenkielistä kirjallisuutta, jota loikkarit saattoivat itse hankkia Syvärin voimalatyöleirin, Svirstroin, kirjamyymälästä. Suomalaisten kommunistien kirjoitukset keskittyivät kuitenkin etupäässä Suomen asioihin.

Propaganda ja vastapropaganda

Svirstroille joutuneille suomalaisille loikkareille propagandan ja todellisuuden välinen kuilu aukesi nopeasti. SKP:n työntekijät leimasivat oloja kritisoineet suomalaiset neuvostovastaiseksi ainekseksi.  Puoluetyöntekijät pyrkivät OGPU:n avulla eristämään tämän aineksen samalla, kun he yrittivät poliittisesti kasvattaa loikkareita ja lisätä tuotannon tehokuutta. 

”Kunnolliselle ainekselle” pyrittiin luomaan paremmat olot: ”Vaikka joukossa on huonojakin aineksia, niin on tietojemme mukaan pakolaisten pääosa kunnollista proletaarista ainesta, josta voi olla hyötyä sosialistiselle rakennustyölle ja josta tulee koittaa saada myöskin tervettä ainesta Suomen proletaarisen vallankumouksen tarpeita ja tehtäviä varten.”

Monet loikkareista uskoivat, että pakkotyömailla työskentely oli eräänlaista karanteeniaikaa, jonka jälkeen heille avautuisi mahdollisuus päästä Neuvostoliiton kansalaiseksi ja siten osaksi kuviteltua neuvostoyhteiskuntaa. Metsätyömaalta Kersonista 10.8.1932 lähetetyssä kirjeessä asiaa selitettiin näin: ”Se on puolivuotta ja sen ajan kun käyttäytyy siivosti niin sitten olemme maan kansalaisia venäläisiä. Ei me täällä olla vankina vaan ainoastaan valvonnan alaisia.”

SKP:n työntekijät eivät pitäneet siitä, että loikkarit kirjoittelivat surkeista pakkotyöoloistaan sukulaisilleen ja tuttavilleen Suomeen. SKP:ssa nähtiin, että kirjeet aiheuttivat hallaa kommunistien toiminnalle ja maineelle erityisesti Suomen vasemmiston piirissä.

SKP:n puoluetyöntekijät pitivät tätä illuusiota yllä, mutta joutuivat kovan paikan eteen, kun heiltä kysyttiin, milloin karanteeniaika päättyisi. Pettyneiden suomalaisten puheeseen suhtauduttiin vastapropagandana, jonka leviäminen haluttiin estää. Iso osa tästä joukosta kuljetettiin keväällä 1933 pois Svirstroilta ja vietiin OGPU:n hallinnoimalle Sarovin karanteenileirille, josta kirjeoikeus Suomeen oli tarkkaan rajattua.

SKP:n työntekijät eivät pitäneet siitä, että loikkarit kirjoittelivat surkeista pakkotyöoloistaan sukulaisilleen ja tuttavilleen Suomeen. SKP:ssa nähtiin, että kirjeet aiheuttivat hallaa kommunistien toiminnalle ja maineelle erityisesti Suomen vasemmiston piirissä. Ne olivat myös suorastaan haitallisia sekä Neuvostoliiton maabrändille työläisten paratiisina että heille itselleen Stalinin ajan kovenevassa ilmapiirissä. 

Tästäkin syystä propagandaa loikkareiden keskuudessa oli SKP:n mielestä kovennettava: ”Kunnon selvitystyön jälkeen kirjeisiin varmaan tulee toinen sävy, henki ja sisältö – parjauksen sijasta toivorikas, rohkaiseva taisteluhenki Neuvostoliiton puolesta, sen sosialistisen rakennustyön puolesta.”

Propagandan teho ja tuho

Kommunistisen puolueen ideologian mukaisesti neuvostopropaganda pyrki edistämään maailmanvallankumousta. Propaganda ylisti neuvostoyhteiskunnan saavutuksia ja oloja ja lupasi muiden maiden työläisille samaa, mikäli he ryhtyisivät vallankumoukseen. SKP:n tehtävänä oli välittää tätä propagandaa suomalaisille.

SKP:n suomen kielellä tuotettu informaatio sanomalehdissä ja radiossa tukivat sitä kuvaa, jonka ystäviltä ja sukulaisilta saadut kirjeet olivat Suomessa jo neuvostomaasta luoneet. Vahvasti polarisoituneessa yhteiskunnassa luottamus vastapuolen välittämään informaatioon oli heikkoa. Samoin kuin nyky-Venäjällä, omalle maailmankuvalle vastakkaista informaatiota pidettiin fasistien propagandana.

Neuvostopropagandan teho joutui kuitenkin koetukselle, kun todellisuus tuli vastaan. Suomalaiset työläiset eivät ryhtyneet vallankumoukseen kotimaassaan paremman elämän toivossa, vaan lähtivät unelman perässä Neuvostoliittoon, jossa he joutuivat pakkotyöhön Gulag-järjestelmän piiriin.

Suomalaiset SKP:n puoluetyöntekijät valoivat suomalaisille uskoa tulevaisuudesta Neuvostoliiton kansalaisina, jolloin kärsimys pakkotyöstä olisi hyvitetty.

Pakkotyöhön tuomittuja suomalaisia ei voitu enää vakuuttaa neuvosto-olojen paremmuudesta, vaan tarvittiin toisenlaisia toimenpiteitä. Suomalaiset SKP:n puoluetyöntekijät valoivat suomalaisille uskoa tulevaisuudesta Neuvostoliiton kansalaisina, jolloin kärsimys pakkotyöstä olisi hyvitetty. Niille, jotka kaipasivat Suomeen, lupaus maailmanvallankumouksesta ja osallisuudesta “Lahtari-Suomen” valloituksessa oli houkutteleva.

Monille suomalaisille propagandan ja neuvostotodellisuuden välinen kuilu oli kuitenkin liian leveä. Heidän valituksensa ja puheensa leimattiin neuvostovastaisiksi. SKP pyrki estämään näiden näkemysten leviämistä paitsi loikkareiden keskuudessa, myös laajemmin Suomeen. Keinoina se käytti sensuuria, pakkosiirtoja ja karkotuksia. 

Näiden keinojen edessä 1930-luvun suomalaisille loikkareille, kuten monille entisen Neuvostoliiton ja nyky-Venäjän toisinajattelijoille, vaihtoehdoiksi jäivät hiljainen sopeutuminen tai maasta pakeneminen. 

Ira Jänis-Isokangas on Venäjän ja Neuvostoliiton historiaan erikoistunut tutkija, joka työskentelee tällä hetkellä Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä 1917–1964 -hankkeessa .

Jesse Hirvelä on poliittisen historian väitöskirjatutkija. Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä 1917–1964 -hankkeessa hän tutkii Leningradin ja Inkerin suomalaisia sotien välisenä aikana. 

Kirjoitus perustuu vuonna 2022 julkaistuun aihetta käsittelevään englanninkieliseen tutkimusartikkeliin.

Julkaisu Propagandan voima ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Stanley, Jason: (2022) Näin toimii fasismi. Vastakkainasettelun politiikka. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. niin & näin. 187 s.

Ukrainan sodan yhteydessä Venäjän hallinto on sotapropagandassaan puhunut paljon fasismista ja natsismista aitoon neuvostohenkeen. Se on jossain määrin vaimentanut keskustelua siitä, mitä fasismi tällä hetkellä on ja miksi siitä täytyy olla huolissaan. 

Fasismista useimmille tulevat ensimmäisenä mieleen maailmansotien välillä vaikuttaneet Italian fasistinen hallitsija Benito Mussolini ja hänen aatteellinen pikkuserkkunsa, Saksan kansallissosialistien eli natsien johtaja Adolf Hitler. Kuten historioitsija Stanley G. Payne vuonna 1995 julkaistussa klassisessa tutkimuksessaan A History of Fascism  osoitti, fasistisia liikkeitä löytyi maailmasotien välisestä Euroopasta kaikista valtioista; suomalainen fasistinen liike on sekin asetettu osaksi eurooppalaista fasistista liikehdintää.

Ukrainan sodan yhteydessä Venäjän hallinto on sotapropagandassaan puhunut paljon fasismista ja natsismista aitoon neuvostohenkeen.

Fasismin analysointi vaikuttaa monista epäajankohtaiselta ajassa, jossa esimerkiksi Venäjän presidentti Vladimir Putin on sotapropagandassaan leimannut fasisteiksi lähes koko demokraattisen maailman. Tästä sakkapuheesta päästään hyvin yli toteamalla, että Venäjällä ja Neuvostoliitossa on ollut ja on yhä aivan omanlaisensa käsitys fasismista – erityisesti nyt, kun Putinin hallinto näyttäytyy totalitaristisena ja myös fasistisena. 

Valitettavasti fasismi elää ja voi hyvin myös 2020-luvulla, vaikkakin hieman toisella tavalla kuin mitä venäläinen sotapropaganda antaa ymmärtää. Tähän todellisempaan fasismin kokokuvaan juuri ilmestynyt suomenkielinen käännös fasismia käsittelevästä teoksesta pureutuu kiinnostavalla tavalla. 

Fasismi nyt 

Yalen yliopiston professori ja filosofi Jason Stanleyn suomeksi käännetty kirja Näin toimii fasismi on poleeminen johdatus fasismiin modernina politiikkana. Teos kuvaa esimerkkien avulla, miten fasistinen politiikka on hivuttautunut demokraattisiin järjestelmiin 2000-luvulla ja mitä vaikutuksia sillä on kansalaisyhteiskunnalle.

Erityisen paljon havaintoja tehdään Yhdysvaltojen politiikasta, mutta Stanley antaa lukuisia esimerkkejä myös Unkarin, Venäjän, Puolan ja Turkin kehityksestä kohti etujoukkoista yksinvaltiutta, jossa fasistisen politiikan tunnusmerkistö täyttyy.

Kirjan tärkeä ajatus on, että fasismi on keskuudessamme, ja sen aiheuttamista vaurioista demokratialle on syytä olla huolissaan.

Kun Unkari vie vähemmistöiltä oikeudet perustuslaissa, Puola kieltää rangaistuksen uhalla väittämästä historiankirjoituksessa, että puolalaiset olisivat osallistuneet holokaustiin, tai kun Yhdysvalloissa osavaltiot saavat oikeuden puuttua naisen oikeuksiin päättää omasta ruumiistaan, fasistisen politiikan tunnusmerkit täyttyvät. 

Kirjan tärkeä ajatus on, että fasismi on keskuudessamme, ja sen aiheuttamista vaurioista demokratialle on syytä olla huolissaan. Stanley vetää hyvin yhteen populististen, äärinationalististen ja äärikonservatiivisten liikkeiden muutosta, jossa on aistittavissa uuden suvaitsemattomuuden ja kansallisen sisäänpäin käpertymisen piirteitä. 

Demokratian hyväksikäyttäjät

Verrattuna niihin poliittisiin liikkeisiin, jotka toimivat demokraattisella poliittisella kentällä, fasististen liikkeiden tavoitteena on vain ja ainoastaan käyttää demokratiaa hyväkseen ja saavuttaa näin ehdoton valta. 

Saavutettuaan sen nämä liikkeet ryhtyvät tuhoamaan kansalaisyhteiskuntaa: poliittisia oikeuksia, vähemmistöjen ja maahanmuuttajien oikeuksia sekä yksilönvapauteen liittyviä oikeuksia. Stanleyn tulkinta on johdonmukainen: tällainen politiikka on fasismia – kääriytyy se sitten uskonnolliseen fanatismiin, propagandistisesti hyödynnettyyn kansallistunteeseen tai vain yhden poliittisen ryhmän vallanhaluun.

Fasismille on olennaista voimakas, valehteluun perustuva yhteiskunnan polarisointi ja viholliskuvien luominen kansakunnan sisälle: joukossamme on tämän ajattelun mukaan kunnon ihmisiä ja eri tavalla omia vapauksia ottavia loisijoita. Menneisyydessä asiat olivat paremmin: miehen, naisen ja perheen paikka määritelty ja ”ikiaikainen”, mutta globalisaatio ja vääränlainen yksilöllistyminen ja yksilönvapaus ovat uhka näille perinteisille arvoille. 

Kansakunta selviytyy näistä uhkakuvista fasistien mukaan vain yksinvaltiaan johtajan ja hänen poliittisen etujoukkonsa rakentaman kurin avulla ja ”vääränlaisten” ihmisryhmien oikeuksien tuhoamisella.

Fasismille on olennaista voimakas, valehteluun perustuva yhteiskunnan polarisointi ja viholliskuvien luominen kansakunnan sisälle.

Stanleyn kirja on monella tapaa amerikkalainen: se jäsentää fasismia rautalankamallilla ja osoittaa puheiden ja tekojen seuraukset hyvin konkreettisesti. Lukuisat viittaukset Yhdysvaltain entiseen presidenttiin Donald Trumpiin selittyvät sillä, että teos on kirjoitettu yhdysvaltalaiselle yleisölle. Samasta syystä rasismi, rotukysymykset ja aborttikeskustelu nousevat kirjassa tehokkain esimerkein kerta toisensa jälkeen esiin. 

Stanley kirjoittaa paikka paikoin melko poleemisesti ja jopa raivokkaasti: eipä sillä, esimerkit ovat kieltämättä valaisevia. Hän tuo esiin hyvin konkreettisesti sen, miten fasismi on käyttänyt demokraattista järjestelmää kasvualustanaan nykyajassa.

Historian vaaroja

Historiantutkijana kirjaa lukiessa minua vaivasi jonkin verran sellaisten historiallisten esimerkkien viljely, joista osassa on aistittavissa anakronismia. Toisin sanoen, kaikki erilaisten väestöryhmien syrjintä ja rasismi historiassa, josta Stanley tuo esimerkkejä, ei edusta vielä fasistista ajattelua. 

Vastavalistuksesta 1800-luvun mittaan noussut fasismi alkoi kehittyä poliittisiksi liikkeiksi 1900-luvun alussa yhteiskunnissa, joissa poliittinen järjestelmä oli kehittynyt demokraattiseksi. Kuten Stanleykin toisaalla toteaa, fasismin edellytys on yhteiskunnan demokraattisuus. Tästä syystä Yhdysvaltojen 1800-luku, jota tuskin voi pitää erityisen demokraattisena ja josta Stanley nostaa erityisesti rotukysymyksissä esimerkkejä, on fasismin määritelmän kannalta ongelmallinen valinta. 

Fasismin edellytys on yhteiskunnan demokraattisuus.

Vaikka yhdysvaltalaisilla on tapana korostaa vapautta ja demokraattisuutta, Yhdysvallat sulki kuitenkin vielä pitkälti 1900-luvun ajan valtavia väestöryhmiä poliittisen järjestelmän ulkopuolelle. Sinänsä syrjivä tai rasistinen politiikka ei tietenkään muutu yhtään sen paremmaksi, määritellään se sitten fasistiseksi tai ei. Kyse on käsitteellisestä tarkkuudesta.

Tapani Kilpeläisen suomennos on vetävä eikä aiheuta uudelleenlukemisen tarvetta. 

Fasismi on modernin yhteiskunnan vitsaus, kuten sen sisar kommunismikin. Kun valtiokommunismi on pitkälti historiaa ja sen nykyisiä edustajia voinee pitää pikemminkin filosofi Hannah Arendtin sanoin totalitaristisina ja itse asiassa fasistisina järjestelminä, nähtäväksi jää, millä tavalla fasismin romahdus tapahtuu. 

Marko Tikka on Suomen historian dosentti, tutkija ja yliopistonlehtori ma Tampereen yliopistossa. Hän on kirjoittanut yhdessä Oula Silvennoisen ja Aapo Roseliuksen kanssa teoksen Suomalaiset fasistit, Mustan sarastuksen airuet (WSOY 2016).

Julkaisu Kirja-arvio: Siitä oikeasta fasismista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mitä on propaganda?

Propaganda on harkittua, suunniteltua ja järjestelmällistä suostuttelevaa viestintää, jonka tarkoitus on ohjata kohdeyleisön käsityksiä, asenteita ja käyttäytymistä haluttuun suuntaan. Propagandasta puhuttaessa voidaan viitata niin suostuttelun käytäntöihin kuin sen yksittäisiin tuotoksiin, jotka voivat olla esimerkiksi puheita, uutisraportteja, julisteita, elokuvia, taidetta tai sosiaalisessa mediassa leviäviä meemejä. 

Koska propaganda on suurille yleisöille suunnattua suostuttelevaa viestintää, modernit joukkoviestimet ovat keskeisessä roolissa sen tuottamisessa ja levittämisessä. Propagandan tavanomaisia piirteitä ovat viestinnän yksisuuntaisuus, yleisöjen harhaanjohtaminen sekä ystävä- ja viholliskuvien luominen esimerkiksi voimakkaiden stereotypioiden ja tunteisiin vetoavien vertauskuvien avulla. 

Propagandan tarkoitus on saada yleisöt kokemaan, että he ovat omaksuneet esitetyn tulkinnan todellisuudesta oman järkeilynsä tuloksena ja että he käyttäytyvät halutulla tavalla omasta vapaasta tahdostaan. Siksi on tyypillisempää tunnistaa propagandaksi sellaista viestintää, jota harjoittavat poliittiset ja aatteelliset vastustajat kuin sellaista, jonka ajatus- ja arvomaailman itse allekirjoittaa.

Termin modernin käytön katsotaan yleisesti alkaneen katolisen kirkon lähetystoiminnasta 1600-luvulla, ja siten se kytkeytyy historiallisesti opin tai aatteen levittämiseen. 

Suhtautuminen propagandaan ja viestinnällä vaikuttamiseen on vaihdellut aikakaudesta toiseen. Itse käsite juontuu latinan kielen levittämistä tarkoittavasta verbistä propagare. Termin modernin käytön katsotaan yleisesti alkaneen katolisen kirkon lähetystoiminnasta 1600-luvulla, ja siten se kytkeytyy historiallisesti opin tai aatteen levittämiseen. 

Toisen maailmansodan jälkeen termi yhdistettiin länsimaissa vahvasti natsi-Saksaan ja Neuvostoliittoon. Niiden nähtiin harjoittavan kokonaisvaltaista kansalaisten manipulaatiota, joka pyrkii valjastamaan kaikki mahdolliset keinot päämääränsä saavuttamiseksi. Länsimaissa yleistyikin 1900-luvun loppupuolella ajatus, jonka mukaan propagandassa on kyse massojen manipuloinnista erityisesti vääristelyn ja valehtelun keinoin. 

Erottautuakseen epäeettiseksi koetusta propagandasta suostuttelevan viestinnän ammattilaiset alkoivat käyttää toiminnastaan muita termejä, kuten mainonta ja markkinointi, pr-toiminta, promootio sekä strateginen viestintä.

Nykykeskustelussa propaganda tyypillisesti yhdistetään tietoisesti valheellisiin narratiiveihin, joita tuottavat Venäjän kaltaiset autoritaariset hallinnot, Donald Trumpin kaltaiset populistijohtajat sekä vaikkapa tupakoinnin terveysriskejä tai ihmisen aiheuttamaa ilmastonmuutosta kieltävät suuryhtiöt. Myös George W. Bushin hallinnon kampanja Irakin sodan oikeuttamiseksi on usein käytetty esimerkki huolellisesti suunnitellusta, valheisiin ja harhaanjohtamiseen perustuvasta propagandasta.

Propagandan tunnistamisessa huomion onkin kohdistuttava viestinnän tiedollisen sisällön ohella sen kontekstiin, menetelmiin ja tarkoitusperiin.

Propagandatermin rajaaminen koskemaan ainoastaan selkeästi valheelliseksi osoitettavissa olevaa viestintää on kuitenkin ongelmallista. Se peittää näkyvistä sen, että yleisöjen käsityksiin ja käyttäytymiseen vaikuttaminen perustuu usein erittäin hienovaraisille suostuttelun keinoille eikä välttämättä edellytä suoranaisten epätotuuksien tehtailua. Propagandan tunnistamisessa huomion onkin kohdistuttava viestinnän tiedollisen sisällön ohella sen kontekstiin, menetelmiin ja tarkoitusperiin.

Tiedetoimittaja ja tietokirjailija Joonas Pörsti on arvioinut, että houkutus propagoida monipuolisen, harkitsevan ja vastavuoroisen viestinnän kustannuksella korostuu nykyisessä viestintäympäristössä. Julkisuudessa risteilee paljon erilaisia keskenään kamppailevia narratiiveja, ja järkiperäisestä ja toisia kunnioittavasta väittelystä on tullut yhä vaikeampaa. Tämä kannustaa julkisia toimijoita ajamaan viestinnällään vain omaa etuaan pyrkimättä monipuoliseen informaation esittämiseen ja keskustelevuuteen. 

Myös yleisöjen rooli propagandassa on muuttunut. Nykytilanteessa verkonkäyttäjät voivat itse aktiivisesti levittää ja käyttää propagandaa sen sijaan, että olisivat sen passiivisia kohteita. 

Propagandan katsotaan usein olevan uhka demokratialle, sillä se pyrkii torjumaan rationaalista harkintaa ja julkista keskustelua. Toisaalta propagandaa on hyödynnetty ajettaessa myös monia edistyksellisiä tavoitteita kuten yleinen äänioikeus, orjuuden kieltäminen tai ympäristönsuojelu. 

Propagandalla on siksi nähty olevan kiinteä kytkös nimenomaan liberaaliin demokratiakehitykseen. Juuri väestön kasvava itsehallinto tuottaa tarpeen sen jatkuvaan suostutteluun poliittisen hallinnon ja elinkeinoelämän pyrkimysten tueksi. Samalla tavoin uudet viestintäteknologiat tuottavat paitsi mahdollisuuksia demokratian laajentamiselle ja syventämiselle, myös yhä uusia pyrkimyksiä muovata julkista mielipidettä. 

VTT Markus Ojala on poliittisen viestinnän tutkija Helsingin yliopistossa.

Artikkelia päivitetty 6.10.2023: Tästä Kysy Politiikasta -artikkelista on olemassa myös lokakuussa 2023 julkaistu selkomukautettu versio, joka on saanut Selkokeskuksen selkotunnuksen.

Julkaisu Kysy Politiikasta: Mitä on propaganda? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sergei Loznitsan dokumentti Process kertoo vuonna 1930 järjestetystä oikeudenkäynnistä, jossa oli syytettynä joukko Neuvostoliiton teollisuudessa työskennelleitä asiantuntijoita. Elokuvan aineisto on autenttista, mutta oikeudenkäynti oli alusta loppuun tekaistu.

Valkovenäläinen ohjaaja Sergei Loznitsa on 2010-luvulla noussut yhdeksi itäeurooppalaisen elokuvan terävimmistä yhteiskunnallisista kommentaattoreista. Hän ei ole ainoastaan kantaa ottava vaikuttaja, vaan myös traagisen kauniiden kuvien visualisti, joka on ohjannut sekä ajankohtaisia dokumentteja että tarinallisia elokuvia.

Loznitsan tuorein teos on oikeastaan molempia. Process (Процесс, 2018) koostuu arkistomateriaalista ja on siinä mielessä dokumentaarinen. Nykynäkökulmasta sitä katsoo kuitenkin väistämättä myös näyteltynä tarinana.

Process kertoo vuoden 1930 lopulla Moskovassa järjestetystä niin sanotusta teollisuuspuolueen oikeudenkäynnistä, jossa oli syytettynä joukko neuvostoliittolaisia tutkijoita ja asiantuntijoita. Heidän väitettiin kuuluneen ”teollisuuspuolueeseen”, jonka päämääränä oli neuvostovallan kukistaminen ”imperialististen” tukijoiden avulla. Syytökset olivat kovia, ja niin olivat myös rangaistukset – syytettyjä uhkasivat jopa kuolemantuomiot.

Syytteet ja koko teollisuuspuolue olivat täysin sepitteellisiä. Oikeudenkäynti oli pari vuotta aiemman Šahtyn jutun kanssa ensimmäisiä suuren luokan näytösoikeudenkäyntejä Neuvostoliitossa, ja ne avasivat tien Josif Stalinin terrorin aikana järjestetyille esityksille.

Aiemmissa teoksissaan, kuten Saksan museoiduista keskitysleireistä vähäeleisesti kertovassa dokumentissa Austerlitz, Loznitsa on omaksunut viileän sivustakatsojan roolin. Hän ei dramatisoi tai saarnaa, vaan antaa materiaalin puhua puolestaan. Processissa tämä on viety äärimmilleen, ja juuri se tekee siitä niin karmaisevan.

Koko elokuva koostuu oikeussalissa ja Moskovan kaduilla kuvatusta aikalaisaineistosta, jonka ohjaaja on järjestänyt.

Loznitsa asettaa katsojan silmien eteen oikeudenkäynnin sellaisena kuin Neuvostoliitto halusi sen näyttää. Koko elokuva koostuu oikeussalissa ja Moskovan kaduilla kuvatusta aikalaisaineistosta, jonka ohjaaja on järjestänyt.

Kahden tunnin aikana nähdään oikeudenkäyntiin kuuluvat muodollisuudet: syyte, syytettyjen tunnustukset (kaikki kertovat olevansa syyllisiä), todistajanlausunnot, syyttäjän ja syytettyjen puheenvuorot ja tuomiot. Alkuperäistä materiaalia ei kommentoida mitenkään. Ainoa ”kommentti” on tieto siitä, että se kaikki on valetta.

Näytelmäelokuva

Processin voima on siinä, että se on samaan aikaan mahdollisimman aito ja mahdollisimman epäaito. Loznitsa käyttää autenttista aineistoa, mutta aineisto ja oikeudenkäynti, jota se kuvaa, ovat alusta loppuun tekaistuja.

Tämä tosiasia tekee elokuvasta tuskallista katsottavaa. Syytetyt myöntävät tehneensä rikoksia, joita eivät ole tehneet, ja kertovat kuuluneensa organisaatioon, jota ei ole olemassa. Moni heistä nojaa tunnustaessaan pöytään aivan kuin he muuten kaatuisivat. Heidän äänensä värisevät ja he joutuvat tämän tästä juomaan vettä. Muutama itkee. Siitä huolimatta he latelevat irvokkaan tarkasti absurdeilta tuntuvia tunnustuksia – suoraan paperista.

Kun eräs syytetyistä myöntää syyllisyytensä ja lupaa kertoa ”koko totuuden armottomassa kirkkaudessaan” on selvää, että hän puhuu jonkun toisen hänen suuhunsa laittamia sanoja. Sen ei kuitenkaan anneta haitata. Elokuva näyttää piinallisen pikkutarkasti, kuinka Neuvostoliiton koneisto jauhaa pienen ihmisen palasiksi.

Loznitsa käyttää autenttista aineistoa, mutta aineisto ja oikeudenkäynti, jota se kuvaa, ovat alusta loppuun tekaistuja.

Lopullisesti syytetyt pakotetaan alentamaan itsensä ritualistisilla katumuksenosoituksilla ja itsesyytöksillä sekä lupauksilla siitä, että jos heidän henkensä säästetään, he tulevat työskentelemään kahta tarmokkaammin Neuvostoliiton ja viisivuotissuunnitelman hyväksi. Vielä 1930-luvun alussa maassa uskottiin, että pakkotyö voi toimia syyllisyyden puhdistavana ja yksilöä jalostavana yhteiskunnallisena voimana.

Vanha vitsi kuuluu, että Neuvostoliitossa kansalaiset teeskentelivät tekevänsä työtä ja valtio teeskenteli maksavansa heille. Sama pätee näytösoikeudenkäynteihin: valtio tarjosi kansalaisille oikeuden kulissit, kansalaiset teeskentelivät niiden olevan oikeat ja syytetyt antoivat tekaistun tunnustuksen. Vain tuomiot olivat totta.

Vain tuomiot olivat totta.

Tässä mielessä Process on yhtä paljon näytelmäelokuva kuin dokumentti. Oikeudenkäynnin kulku oli tarkkaan käsikirjoitettu. Kyse on nimenomaan näytösoikeudenkäynnistä, siis näytelmän tai jopa tosi-tv:n kaltaisesta prosessista.

Esityksen tyylilaji on tragedia. Aikakauden Neuvostoliiton skitsofreenisessa ilmapiirissä jotkut tragedian näyttelijät, yhtä lailla sankarit kuin vihollisetkin, alkoivat kuitenkin uskoa rooliensa olevan totta.

Propagandaspektaakkeli

Näytösoikeudenkäynnin draamallinen luonne nousee esiin etenkin elokuvan jälkipuoliskolla, kun pakollisista rituaaleista on selvitty. Tuomariston edustajat ovat ulkonäköään myöten karikatyyreja murhaavaa virastobyrokratiaa hoitelevista bolševikeista. Suuret yleisöjoukot näyttävät aivan teatterin katsojilta. Jopa Venäjän keisarikunnan ajan loistoa pylväineen ja kristallikruunuineen henkivä oikeussali on tietoisen dramaattinen. Välissä nähdään aineistoa kadulla marssivista massoista, jotka vaativat kuolemantuomioita.

Shown varastaa kuitenkin pääsyyttäjä Nikolai Krylenko, jonka majakovskimaista uhoa henkivä ulkonäkö ja raivokas käytös kiteyttävät näytösoikeudenkäynnin teatraalisen estetiikan. Kohta, jossa Krylenko heittää kirjan kädestään vaatiessaan syytetyille kuolemantuomioita, on taidonnäyte modernin ajan propagandasta.

Propaganda onkin asia, jota sen paremmin Neuvostoliiton historian kuin Loznitsan kommentaarin kohdalla ei voi sivuuttaa. Elokuva muistuttaa, että Neuvostoliitossa järjestettiin vastaavia monumentaalisia propagandatempauksia kuin natsi-Saksassa Nürnbergin puoluepäivien ja Leni Riefenstahlin niistä ohjaamien elokuvien avulla.

Process peilaa sanattomasti nykypäivän propagandistista maailmantilannetta miltei sadan vuoden takaiseen massamanipulaatioon.

Lisäksi Process peilaa sanattomasti nykypäivän propagandistista maailmantilannetta miltei sadan vuoden takaiseen massamanipulaatioon, jonka hallinto mahdollisti ja masinoi, ja jonka itsevaltias, Stalin, tilasi. Tämän hetken vertailukohdiksi voi nostaa vaikkapa Viktor Orbánin Unkarin tai Donald Trumpin Yhdysvallat, joissa molemmissa rakennetaan vaihtoehtoista mediatodellisuutta politiikan välineeksi.

Pelottavinta ei ehkä olekaan se, että valtiotason valemediat toimivat edelleen samoin, tai että osa ihmisistä uskoo niihin, vaan se, että ne, jotka eivät usko niihin, eivät vieläkään voi tehdä asialle mitään.

Propagandaa tutkinut yhdysvaltalainen nykyfilosofi Jason Stanley varoittaa teoksessaan How Propaganda Works?, että tällä vuosituhannella propaganda on laajennut maailmankuviksi, joiden ulkopuolelle ei edes haluta nähdä. Process antaa ymmärtää, että tämäkin tapahtui jo 1930-luvulla. Sama pätee informaatiokentän tahalliseen sekoittamiseen ristiriitaisten tietojen avulla.

Loznitsa myös näyttää Stalinin ajan propagandan nyky-Venäjän massamanipulaation edeltäjänä. Esimerkiksi paranoia ”lännestä” tulevia vaikutteita kohtaan sekä ihmisten hallinta ulkoisella vihollisella pelottelun avulla olivat keskeisiä propagandaelementtejä 1930-luvun Neuvostoliitossa, ja ovat toistuneet miltei vastaavina Vladimir Putinin Venäjällä muun muassa Ukrainan konfliktin ja seksuaalivähemmistöihin suhtautumisen kohdalla.

Farssi

Karl Marx totesi Georg Wilhelm Friedrich Hegeliä kommentoidessaan, että historia on tapahtuessaan tragedia ja toistuessaan farssi. Tämä sopii oivallisesti myös Processiin.

Elokuvan tapahtumat ovat traagisia – syyttömiä tuomitaan kymmeneksi vuodeksi vankilaan ja ammuttavaksi, ja lisäksi heitä piinataan pakottamalla heidät tunnustamaan olemattomia rikoksia ja syyttämään itseään niistä. Nykykatsoja näkee ne kuitenkin väistämättä myös farssina, räikeään propagandaan nojaavan järjestelmän itseilmaisuna, joka on niin liioiteltu, että tuntuu koomiselta.

Muutamassa kohtauksessa näkyy, kuinka jopa osa syytetyistä – jotka tietävät saavansa vähintäänkin pitkät vankilatuomiot ja pelkäävät aiheellisesti kuolemantuomiota – nauraa syyttäjän puheille, niin absurdeja ne ovat.

Tragedian ja komedian jatkuva jännite kantaa elokuvan oikeudenkäyntimateriaalia, joka alkuperäisessä kehyksessään, omana itsenään, olisi sietämätöntä katseltavaa pompöösiutensa, tympeytensä ja raskautensa takia.

Kontekstointi on keskeistä alkuperäisaineistosta koostuvassa teoksessa.

Juuri kontekstointi onkin keskeistä alkuperäisaineistosta koostuvassa teoksessa. Loznitsan nimi kontekstoi elokuvan ensin osaksi hänen tuotantoaan. Processia on vaikea olla katsomatta yhteydessä hänen nyky-Ukrainaa tutkiviin elokuviinsa, dokumenttiin Maidan ja tarinaelokuvaan Donbass. Byrokratiaa ja vankeutta Loznitsa on käsitellyt myös uusimmassa fiktioelokuvassaan A Gentle Creature.

Toinen konteksti, joka luo merkityksiä Processiin, on Venäjän vallitseva poliittinen tilanne. Maassa arvioidaan tällä hetkellä olevan yli 70 ukrainalaista poliittista vankia, kuuluisimpana elokuvaohjaaja Oleg Sentsov, joka syksyllä päätti 144 päivää kestäneen nälkälakkonsa. Monia vangittuja syytetään ”terrorismista” ja ”sabotaasista” (jälkimmäinen syyte oli keskeinen myös teollisuuspuolueen oikeudenkäynnissä), ja osaa heistä on painostettu tekaistuihin tunnustuksiin. Kaukana eivät ole myöskään Mihail Hodorkovskin tai Pussy Riotin oikeudenkäynnit ja pitkät tuomiot.

Loznitsan elokuvan nimen viittaus Franz Kafkan romaaniin Oikeusjuttu (alkukielellä Der Process, venäjäksi Процесс eli sama kuin Loznitsan elokuva) ei ole sattumaa. Kuten ei ole sekään, että vuonna 2017 ensi-iltansa saanut Sentsovista kertova ukrainalainen dokumentti The Trial: The State of Russia vs Oleg Sentsov on alkukielellä samanniminen.

Näitä taustoja vasten Process käy entistäkin karmivammaksi – mikä oikeastaan on muuttunut 90 vuodessa?

DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 28.1.–3.2.2019.

Silja Pitkänen laatii Jyväskylän yliopistossa väitöskirjaa 1930-luvun Neuvostoliiton ja Saksan valokuvapropagandasta. Ville-Juhani Sutinen on kirjailija ja kääntäjä, joka on kirjoittanut muun muassa Neuvostoliiton historiaan liittyvistä aiheista.

Julkaisu DocPoint: Tragediasta farssiksi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Unkarissa käytiin huhtikuussa parlamenttivaalit, joissa Viktor Orbánin johtama Fidesz-puolue saavutti kolmannen kerran peräkkäin määräenemmistön parlamenttiin 48 prosentin kannatuksella omaan kuvaansa muokatun vaalilain avustuksella. Kaksipuoluejärjestelmää enteilevä vaalijärjestelmä jakaa moninaista poliittista kenttää tavalla, joka varmistaa Fideszin voitot hamaan tulevaisuuteen. Unkari on jakaantunut oppositiota kannattavan Budapestin ja Fidesziä tukevien pikkukuntien kahteen maailmaan.

Unkarin, kuten monen muunkin puoliautoritäärisen maan, kohdalla puhutaan usein opposition heikkoudesta, voimattomuudesta tai kykenemättömyydestä. Ilmiö johtuu useammasta kuin yhdestä tekijästä, mutta mediaolot näyttelevät hyvin merkittävää roolia. Kun propagandamedia toimii keskitetysti, jo sen volyymin ja levinneisyyden vuoksi opposition mahdollisuudet määrittää agenda ovat käytännössä olemattomat.

Unkari on jakaantunut oppositiota kannattavan Budapestin ja Fidesziä tukevien pikkukuntien kahteen maailmaan.

Lisäksi opposition viestit esiintyvät parhaassakin tapauksessa medioissa, jotka tavoittavat vain vähemmistön unkarilaisista. Tämä taas ajaa oppositiopuolueet kilpailemaan keskenään vähemmistön äänistä, mikä omalta osaltaan tukee stereotypioita riitelevästä, kykenemättömästä oppositiosta.

Poliittinen keskustelu tehdään mahdottomaksi, kun sen tilaa rajoitetaan ja jaetaan. Miltei ainoa jäljellä oleva tapa haastaa hallitusta on ”skandaalipolitikointi”, eli äänensä saaminen kuuluviin skandaalimaisilla otsikoilla. Kuukauden takaisten vaalien jälkeen kaksi oppositiolehteä, Magyar Nemzet ja Budapest Beacon, on jo suljettu.

Median valtiollistaminen

Kun Fidesz nousi valtaan kahden kolmasosan määräenemmistöllä vuonna 2010, se sääti uuden medialain ja aloitti samalla valtion kustantaman median miehittämisen. Lain nojalla yleisradion radio- ja televisiokanavat sekä Unkarin uutistoimisto yhdistettiin ja uutistuotanto keskitettiin. Säästämiseen vedoten erotettiin suuri joukko toimittajia.

Uuden medialain nojalla yleisradion radio- ja televisiokanavat sekä Unkarin uutistoimisto yhdistettiin ja uutistuotanto keskitettiin.

Toimenpiteiden tarkoitusperä on kuitenkin kyseenalainen: säästön kohteiksi joutuneet virat olivat enimmäkseen yhden tietyn alan tehtäviä, kuten politiikan toimittajia ja vastaavia. Lisäksi valtiollisen median rahoitus, ja sen osana henkilöstön määrä, on sen jälkeen jatkuvasti noussut, nyttemmin noin 250 miljoonan euron tasolle.

Useat esimerkit puhuvat sen puolesta, että Unkarin yleisradioyhtiön (MTVA) uutistuotanto on puolueellista. Jo vuosia sitten, Fidesz-vallan alkuvaiheessa, valtion television uutislähetyksissä hallituksen ja opposition edesottamukset saivat yhtä paljon näkyvyyttä, mutta puolueellisesti viritettynä: ensin näytettiin, kuinka aktiivista ja tuloksekasta hallituspolitiikka on, ja sitten, kuinka saamaton oppositio oli.

Vuosien varrella ongelmia on tullut vain lisää. Venäjän informaatiosodan Unkariin suuntautuvan osan analyysi näyttää, että epäilyttävien sivustojen kautta leviäviä valeuutisia saattaa päätyä valtion kanavien uutislähetyksiin, mikäli ne vain tukevat Orbánin hallituksen pakolaisvastaista linjaa.

Valtion tietotoimisto MTI on alkanut sensuroida opposition Orbánin lähipiiriä kritisoivia kannanottoja. Jo pelkästään huhtikuun vaaleja edeltävien viikkojen esimerkit osoittavat kehityssuunnan: Orbánin kampanjapuheesta jätettiin hyväntahtoisesti rasistiset kohdat mainitsematta, ja Frankfurter Allgemeine Zeitungin Unkaria koskevan artikkelin selostuksesta poistettiin Orbánin vävyä koskevat osat.

Eräs Orbánin viikoittaisia radiohaastatteluja vetävistä toimittajista siirrettiin syrjään, koska hän esitti omia kysymyksiään eikä pitäytynyt ennalta annetuissa kysymyksissä. Fideszin hävittyä yllättäen etelärajan tuntumassa sijaitsevan Hódmezövásárhelyin pormestarivaalit viime helmikuussa kesti pitkään, ennen kuin järisyttävä uutinen ilmestyi yleisradion kotisivuille.

Medialaki läpi EU:sta huolimatta

Fideszin päästessä Orbánin johdolla valtaan parlamentin määräenemmistön turvin puolue käytti parlamentaarista valtaansa poliittisen vähemmistön oikeuksien ja vastapainojen eliminoimiseen, ”enemmistödemokratian” luomiseen.

Tässä yhteydessä ”medialakina” tunnettu laaja lainsäädäntö ja sen vastustus EU:n puolella sai paljon huomiota. Euroopan komissio kyllästyi Unkarin vastustukseen ja tyytyi muutamaan pienempään muutokseen laajassa järjestelmässä. Komissio ja Unkari solmivat näennäisen kompromissin, joka myytiin Brysselin päässä onnistuneena. Budapestissa kompromissiratkaisua taas käytettiin argumenttina siitä, ettei medialaissa alun alkaenkaan ollut vikaa.

Unkarilaisessa versiossa kaiken eurooppalaisen medialainsäädännön rajoittavimmat osat on kytketty yhteen.

Ehkä kuvaavinta on koko EU:n laajuisen tutkimusprojektin tulos, jonka mukaan pitää kyllä paikkansa, että unkarilaisten medialakien monet kohdat ovat yksittäisinä käytössä muissakin EU-maissa. Sen sijaan unkarilainen versio vaikuttaa Frankensteinin hirviöltä: kaiken eurooppalaisen medialainsäädännön rajoittavimmat osat on siinä kytketty yhteen.

Mediaviranomainen hallituksen käsikassarana

Tämän lakikyhäelmän keskipisteessä on ”mediaviranomainen” (Nemzeti Média- és Hírközlési Hatóság, NMHH), parlamentin määräenemmistöllä asetettu, yksipuolisesti Fideszin uskotuilla miehitetty laitos, jolla on erittäin paljon valtuuksia. Sen tekemät päätökset ovat hallituksen kannalta suotuisia.

”Mediaviranomainen” totesi, että saksalaisen mediakonsernin ostotarjous Unkarin suurimmasta sanomalehdestä, Népszabadságista, saattaa synnyttää keskittymän, joka vaarantaa median vapautta Unkarissa. Päätös sittemmin johti tilanteeseen, jossa ostotarjouksen tekikin Orbánin bulvaaniksi epäilty itävaltalainen liikemies. Liikemies kätevästi lopetti Népszabadságin.

Saman konsernin aluelehdet onnistui samassa operaatiossa ostamaan Lörinc Mészáros, Orbánin entisen kotikylän kaasuasentaja ja tämän vanha koulukaveri, joka tällä hetkellä on Unkarin kahdeksanneksi varakkain mies.­

Sama ”mediaviranomainen” katsoi, että valtavat mediakeskittymät Orbánin lähipiirin käsissä eivät vaaranna sananvapautta eivätkä aiheuta toimenpiteitä. Ainoan oppositioääniä suosivan radion kanavataajuuden jatkohakemus hylättiin siihen vedoten, että tulostetussa versiossa tyhjät takasivut jäivät numeroimatta. Samalla kun kilpailijat suljetaan pois erilaisin perustein, Orbánin lähipiirin hakemukset tuppaavat menemään kevyesti läpi.

Vain yksi sanoma näkyy ja kuuluu

Unkarin hallitus tuottaa valtavan määrän sisällöltään hyvin yksinkertaistettua, mutta ammattimaisesti suunnattua ja suunniteltua propagandaa. Sen kampanjat istuvat ”suureen tarinaan”, eivätkä hallitus, puolue ja niiden valtaamat tahot kunnista valtiollisiin toimijoihin halua juuri muusta viestiä.

Hallituksen propagandasta vastaavat tahot ovat ilmeisesti sitä mieltä, että monimuotoisuus vähentää viestin kantavuutta. Siksi pyritään yksiäänisyyteen. Kun syksyllä 2016 ennen pakolaiskiintiöistä järjestettyä kansanäänestystä retkeilin Unkarin maaseudulla, hallituksen kyseenalaisia väittämiä esittävät julisteet näkyivät kaikkialla. Itse asiassa paljon muuta ei näkynytkään.

Hallituksen ääni näkyi lähestulkoon kaikissa isoissa mainoskylteissä, eikä pienemmissä kunnissa mainostettu juuri muuta. Kaikissa alue- ja paikallisbussien ikkunoissa oli samat mainokset. Radiosta tuli pelkästään samoja uutisia, jotka keskittyivät joko EU:hun pyrkivien ”migranttien” määrään tai maahanmuuttajataustaisten henkilöiden rikoksiin.

Uutisoinnin keskittämisen takana oli valtion tukema bisnes.

Uutisoinnin keskittämisen takana oli valtion tukema bisnes. Julkisen palvelun media osti valmiiksi toimitettuja uutisia pääministerin entisen neuvonantajan yritykseltä. Tämän jälkeen se antoi ne paikallisradioiden käyttöön ilmaiseksi. Tietotoimiston uutiset puolestaan olivat maksullisia, minkä vuoksi säästämään joutuvat kanavat käyttivät neuvonantajan yritystä.

Myös mediamoguli Mészárosin aluelehdissä poliittisesti merkittävät tekstit lähetetään Budapestin keskuksesta. Kirjoitukset ilmestyvät samanaikaisesti kaikkiin saman konsernin aluelehtiin, jotka yhteensä kattavat suurimman osan Unkarista.

Näiden aluelehtien yhteenlaskettu levikki on moninkertainen valtakunnallisiin sanomalehtiin verrattuna. Niiden sanoma siis välittyy varovaisen arvion mukaan miljoonalle unkarilaiselle.

Fideszin sisällöntuotanto

On suorempaakin tietoa siitä, miten Fidesz-median yhtenäinen sisältö syntyy. Orbánin ja Fideszin pitkäaikaisen harmaan eminenssin Lajos Simicskan välirikon jälkeen on nähty useita ulostuloja Simicskan omistamassa mediassa. Niiden mukaan – vielä kun työtä tehtiin Fideszin mediana – puoluekeskuksesta tultiin kerran viikossa kertomaan, mitä pitää viestittää.

Jokunen syväkurkkukin on kertonut julkisuuteen hallituksen propagandakoneiston toimintatavoista. Viime elokuussa Reddit-sivustolle ilmestyi hallitusta lähellä olevan median työntekijäksi itseään kuvaileva keskustelija, joka vastasi halukkaasti kysymyksiin.

Hän kertoi muun muassa, että Venäjää ei saanut arvostella ja hallitusta koskevat uutiset tulivat ”jostakin muualta”. Hän selitti myös, etteivät Fideszin mediassa työskentelevät ole aivopestyjä – kuten oppositiossa kuvitellaan – ”mutta täytyyhän ihmisen pystyä lapsensa elättämään”. Fideszin medioiden palkat ovatkin paljon korkeammat kuin riippumattomassa mediassa.

Myös Al Jazeera on esittänyt samanlaisia tietoja: se haastatteli kahta yleisradion työntekijää, joiden ääni oli muunnettu ja ulkonäkö peitetty. He kertoivat, ettei hallitusta saa kritisoida, ja poliittisesti aroista kysymyksistä tulee valmiiksi kirjoitettuja artikkeleita, joita ei saa muuttaa.

Vaalien jälkeen The Guardian on kertonut yleisradion työntekijöiden valittavan poliittista ohjausta ja suoranaista valehtelua häpeissään.

Tietyt viestit ilmestyvät samoilla sanakäänteillä julkisen palvelun mediassa, Fidesziä avoimesti kannattavissa julkaisuissa ja oligarkkien omistamissa, periaatteessa riippumattomissa medioissa.

Siten ei ole mikään ihme, että tietyt viestit ilmestyvät samoilla sanakäänteillä julkisen palvelun mediassa, Fidesziä avoimesti kannattavissa julkaisuissa ja oligarkkien omistamissa, periaatteessa riippumattomissa medioissa.

Tiedotuksen hoitaminen tällaisella verkostolla on hallituksen näkökulmasta todella kätevää. Orbán lausahtaa jotakin, vaikkakin kokonaan tuulesta temmattua, ja sen jälkeen sama asia ilmestyy yhtä aikaa ja välittömästi laajassa kirjossa erilaisia julkaisuja, mikä antaa asialle uskottavuutta. Sama koskee tietysti myös oppositiopoliitikkojen tai muuten hallitusta ärsyttävien toimijoiden lokaamista.

Mitä propagandakoneisto hämärtää?

Miten tällainen järjestelmällisesti käytetty propagandakoneisto vaikuttaa politiikan tekoon ja sen analyysiin?

Mediakentän valtaaminen ja hallituspropagandan vaikutukset saavat yritykset analysoida Unkarin poliittista diskurssia tuntumaan todellisuudesta vieraantuneilta. Jos hallituksella on agendan määrittämiseen miltei täydellinen monopoli, ei ole mielekästä analysoida poliittisia tapahtumia agendan määrittämisen näkökulmasta lainkaan.

Tämä tarkoittaa myös sitä, että hallituksen varsinainen toiminta, päätösten taustat ja todellinen päämäärä jäävät poliittisesta keskustelusta kutakuinkin täysin irralleen.

Kirjoitus kuuluu Euroopan keskellä, Euroopan reunalla -sarjaan.

Árpád Welker on unkarilaissyntyinen historioitsija, joka toimii yliopistotutkijana Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Welker väitteli Unkarin juutalaisten poliittisesta osallistumisesta 1800-luvulla, ja hänen tutkimusaiheensa liittyvät politiikan ja uskonnon kohtaamisiin, nationalismiin ja muun muassa antisemitismiin.

Julkaisu Kuinka media valjastetaan hallituksen käyttöön? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Propaganda ei ole jäänyt historiaan, vaan elää vahvemmin kuin aikoihin. Siitä on tärkeää puhua digiaikanammekin, koska ”propagandan” vältteleminen ja kierteleminenkin on propagandaa.

Digitaalinen ja globaali aikamme on synnyttänyt havaitsemisen ja käyttäytymisen muokkaukseen uusia termejä, kuten strateginen viestintä, informaatiovaikuttaminen, disinformaatio, infosota, trollaaminen ja hybridivaikuttaminen.

Nämä ilmiöt yhdistettynä maailmanpoliittiseen tilanteeseen, populismiin nousuun sekä muodikkaaseen puheeseen totuudenjälkeisestä ajasta ovat tuoneet mieleen propagandan – ehkäpä siksi, että ne ovat propagandaa.

Ulkopolitiikka-lehden toimituspäällikön Joonas Pörstin tuore tietokirja propagandasta on syntynyt osiltaan juuri tuosta huomiosta: elämme 2010-luvulla edelleen propagandan aikaa, jopa vahvemmin kuin aikoihin. Välineitä ja tapoja on uusia, mutta keinot pitkälti vanhoja.

Propagandan lumo on ajankohtainen suomenkielinen esitys aiheesta. Tarvetta sellaiselle on ollut, ja Pörstin teos täyttää aukkoa hyvin. Se on journalistisen sujuvasti kirjoitettu tietokirja, joka käyttää relevanttia kirjallisuutta ja muuta lähdeaineistoa.

Kirja jakautuu aiheiltaan viiteen: historiaosioon sekä kolmeen 2000-luvun tapaukseen, jotka ovat Bush nuoremman hallinnon Irakin sotaan meno -kampanja, Vladimir Putinin Venäjä ja Isis. Välissä tarkastellaan myös propagandaa tulkinnan ja määrittelyn näkökulmasta.

Modernin käsite

Propagandaa, harkittua massojen manipulointia on ollut niin kauan kuin mediaakin. Ennen modernia aikaa sitä käytettiin etenkin vallan välineenä ja uskonnollisissa tarkoitteissa. Antiikin myyttiset hallitsijat Aleksanteri Suuri ja Julius Caesar olivat propagandamestareita. Jo he sovelsivat varsin hienovaraisen psykologisesti spektaakkeleja ja symboleja legendojen luomisessa ja henkilökulttiensa rakentamisessa.

Kristinuskossa kuvallisilla symboleilla oli alusta asti keskeinen rooli käännytystyössä. Propaganda-termin juuretkin löytyvät sieltä, 1600-luvun katolisen kirkon vastauskonpuhdistuksesta. Paavi Gregorius XV:n tavoitteena oli viedä kristinuskoa löytöretkien avaamaan uuteen maailmaan, mutta etenkin vastata Martti Lutherin ja kumppaneiden aloittamaan reformaatioon.

Propaganda-termin juuret löytyvät kristinuskosta, 1600-luvun katolisen kirkon vastauskonpuhdistuksesta.

Lutherin teesien tehokas levittäminen ei olisi ollut mahdollista ilman tuolloista uutta mediaa, kirjapainotaitoa. Lutherin kampanjaa onkin sanottu ensimmäiseksi propagandahyökkäykseksi.

Useat 1900-luvun alun viestintäteoreetikot, kuten Walter Lippmann ja Harold Lasswell, korostivat viestinnän ja propagandan kasvavaa merkitystä moderneissa hajaantuneissa yhteiskunnissa, joita muokkasivat teollistuminen, urbanisoituminen, rationalisointi, psykologia ja – viestinnän uudet muodot.

Propaganda oli pitkään varsin neutraali termi, jonka kuitenkin 1900-luvun katastrofit pilasivat. Jo ensimmäinen maailmansota mutta viimeistään Joseph Goebbelsin tarkkaan mietitty mieltenmuokkaus medialla toi termiin enimmäkseen negatiivisia mielleyhtymiä.

Julkisuudessa alettiin käyttää ryvettymättömimpiä termejä, kuten mainonta ja PR. Propagandalla oli kuitenkin keskeinen rooli kylmässä sodassa rautaesiripun molemmin puolin. Suomessa se löytyi terminä vielä 1970-luvulla poliittisten puolueiden kampanjaohjeista, mikä tulee ilmi viime vuonna ilmestyneestä Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkijoiden Kamppailu vallasta –teoksesta, jossa käytiin läpi Suomen sotienjälkeisiä eduskuntavaalikampanjoita.

Suomessa propaganda löytyi terminä vielä 1970-luvulla poliittisten puolueiden kampanjaohjeista.

Propaganda tuntui kuitenkin jäävän modernin ajan käsitehistoriaan, kun uusi maailma sarasti glasnostin ja sosialismin romahduksen jälkeen. Liberaali demokratia näytti voittaneen. Mutta ei loppunut historia eikä mielten manipulointi.

Sotapropagandasta vaalidemokratiaan

Pörstin teoksen historiakatsaus alkaa sadan vuoden takaa ensimmäisestä maailmansodasta. Propagandan modernin historian kannalta rajaus on perusteltu. Ensimmäinen maailmansota ei ollut ensimmäinen moderni sota vain sotateknologisessa mielessä, vaan myös median käytössä.

Lehdistöstä oli tullut ensimmäinen massamedia Yhdysvalloissa ja Euroopan isoissa maissa 1800-luvun lopulla. Varsinkin englantilainen sensaatiolehdistö lehtikeisari lordi Northcliffen johdolla lietsoi ensimmäisen maailmansodan alla ja aikana propagandistista toiseutta barbaarisista, vauvoja keihästävistä hunneista. Tällä eittämättä oli vaikutusta sotamielialaan. Britti-imperiumi osasi myös hyödyntää sotapropagandassaan tehokkaasti maailmanlaajuista lennätinverkostoaan, ”viktoriaanista internetiä”.

Ensimmäisen maailmansodan sotapropagandan esimerkki oli kauaskantoinen.

Ensimmäisen maailmansodan sotapropagandan esimerkki oli kauaskantoinen. Natsisaksan lisäksi markkinointi- ja mainosväki sovelsi mallia, jälkimmäiset etenkin modernin kulutusyhteiskunnan tarpeisiin. Tämän Pörsti tuo hyvin esiin etenkin esittelemällä PR:n isänä pidetyn amerikkalaisen Edward Bernaysin toimintaa sodan jälkeen.

Mainontaa, PR:ää, brändäystä, imagonhallintaa ja (media- ja viestintätoimistojen sekä ajatushautomoiden tekemää) lobbausta ei kuitenkaan kutsuta propagandaksi, vaikka sitähän ne usein ovat. Propagandateorioissa tällaista on kutsuttu valkoiseksi propagandaksi. Siinä viestin lähettäjä on selvillä, mutta viestissä esitetään vain valikoituja, positiivisia asioita viestittävästä.

Amerikkalainen viestinnäntutkija Michael Schudson on kutsunut mainontaa ”kapitalistiseksi realismiksi”; kuten sosialistinen taide, mainonta tyypittää, yksinkertaistaa ja esittää vain idealistista kuvaa mainostettavastaan.

Seuraava aste on harmaa propaganda, jossa lähettäjä on piilotettu ja keskitytään vastapuolen mollaamiseen. Yhdysvaltain vaalikampanjointi on ollut tällaista jo pitkään. Esimerkiksi vuoden 2004 Bush vs. Kerry -kamppailussa yksi vaalivideoita teettänyt taho oli ”Swift Boat Veterans for Truth”, joiden mainoksissa kyseenalaistettiin senaattori John Kerryn Vietnamin sotasankaruutta. Bushin kampanja totesi, ettei heillä ollut mitään tekemistä kampanjan kanssa.

Mustassa propagandassa taas voidaan sanoa melkein mitä vaan ja mahdollisuuksia on monia. Tällainen etenkin tiedustelupalveluihin ja diktatuureihin aiemmin yhdistetty strategia ilmeni viime vuoden Yhdysvaltain presidentinvaaleissa monin tavoin.

Paitsi että on epäilyksiä, todisteitakin, venäläisten sekaantumisesta kampanjointiin, myös kampanjoinnissa käytetty brittiläinen Cambridge Analytica -yhtiön kohderyhmämarkkinointimalli on kuin suoraan agentti- ja scifitarinoista. Menetelmässä käytetään psykometriaa, ihmisen käyttäytymistä ennakoiva mallinnusta, johon ihmisten some-avoimuus tarjoaa erinomaista materiaalia.

Joka tapauksessa liberaaleihin demokratioihin jo pitkään kuulunut megalomaaninen vaalikampanjointi on usein silkkaa propagandaa, määriteltiin propaganda miten vain.

Presidentinvaalikampanjoinnissa ei enää vain lainata keinoja markkinointi- ja mediamaailmasta, vaan myös tiedustelupalvelusta.

Jos ei muuta hyvää viime vuoden Yhdysvaltain presidentinvaaleista, niin seuraisiko tietyn pisteen ylittämisestä se, että sirkusta olisi pakko suitsia? Presidentinvaalikampanjoinnissa kun ei enää vain lainata keinoja markkinointi- ja mediamaailmasta, vaan myös tiedustelupalvelusta.

Lisäksi Yhdysvaltojen vaalien itse kaupattava – ja kaupaksi mennytkin – tuote on sitä itseään: viihde- ja mediamaailman luomus. Kampanjoinnin rajoitukset tosin vaativat vähintään koko presidentti-instituutiota vavisuttavan romahduksen. Sille on toki tarjolla runsaasti mahdollisuuksia Donald Trumpin arvaamattomassa politiikassa. Voi kuitenkin olla, että neljän vuoden päästä tuskaillaan samoissa asetelmissa.

Politiikan kaikukammiot

Palataanpa sadan vuoden taakse. Sitä Propagandan lumo ei tuo esiin, että vaikka lehdistön merkitystä korostettiin tuoreissa ensimmäisen maailmansodan analyyseissä 1920- ja 1930-luvuilla, myöhemmissä tulkinnoissa lehdistön propaganda ei ole enää päätynyt tärkeimpien ensimmäisen maailmansodan eskaloitumissyihin.

Tätä on perusteltu sillä, että lukutaito ei ollut vielä Euroopassa niin yleistä, jotta se olisi lopulta tavoittanut kovin laajoja massoja ja ennen kaikkea sitä, ettei esimerkiksi hyvin puoluepoliittisesti ja alueellisesti jakautuneessa Saksassa ollut vielä kovin yhteistä julkisuutta.

Kun propaganda on suunnattu vain omille, on sen vaikutuskin vajaa.

Myös Suomessa oli hyvin puoluepolitisoitunut lehdistö aina 1980-luvulle saakka. Analogia some-kuplien ja puoluelehdistön välillä onkin ilmeinen: kun propaganda on suunnattu vain omille, on sen vaikutuskin vajaa. Tunteisiin vetoavana se voi toki olla tehokasta, mutta ei käännytä ketään. Tällaisiin tuloksiin on tultu myös yhdysvaltalaisen negatiivisen kampanjoinnin vaikutuksia tutkittaessa.

Lisäksi tällainen propaganda saattaa kääntyä itseään vastaan, kun sitä ei enää oteta tosissaan. Näinhän usein kävi esimerkiksi itäblokissa kylmän sodan aikaan. Tämä olisikin hyvä pitää mielessä nykyään, ettei liioitella uuden ”levittäytyvän median” merkityksiä.

Television voima

Kuten bolsevikitkin sen jo huomasivat, kansan lukutaidottomuuskaan ei ollut ongelma, kun oli radio. Voikin perustellusti sanoa, että 1900-luvun massamediat – elokuva, radio ja televisio – ovatkin vaikutuksiltaan ylivertaisia medioita, mitä tulee propagandavaikutuksiin. Toisin kuin puoluelehdistö tai some, niillä on potentiaalia tavoittaa toisella tavalla ajatteleviakin.

1900-luvun massamediat ovatkin vaikutuksiltaan ylivertaisia medioita, mitä tulee propagandavaikutuksiin.

Toki trolleihin ja valesivustoihin satsataan, mutta niin Putinille (RT) kuin Trumpille (Fox) televisio on edelleen tehokkain propagandaväline.

Pörstin 2000-luvun esimerkit tuovat hyvin tämän ilmi. ”Tricky Dick” Cheneyn and Donald ”Unkown known” Rumsfeldin masinoima Irakin sodan aloittamiseen johtanut suunnitelmallinen mediamanipulointi onnistui ennen somea. Eikä pelkästään perinteiset liberaalit network-kanavat (ABC, NBC, CBS), vaan myös New York Timesin kaltainen eliitin laatumedia saatiin väärän tiedon rummutuksella kannattamaan sotaa.

Putinin ”epätoden valtakunnassa”, kuten Pörsti kirjoittaa, televisio tunnetusti on pääpropagandamedia. Neuvostoliitto hävisi kylmän sodan propagandakentillä ja koki 1990-luvun nöyryytyksen, minkä takia entisen tiedustelupalvelumiehen johtama hallinto panostaa uusiin propagandamahdollisuuksiin mittavasti.

Länsi tuntuukin olevan jäljessä Venäjää mitä tulee kyber-ajan propagandasotaan. Mielenkiintoista on myös, että Vladimir Leninin ja bolsevikkien vanhat keinot on 2010-luvun Venäjällä sovellettu digiaikaan. Kuten bolsevikeilla, myös Venäjän nykyhallinnossa esimerkiksi ajatellaan, että propagandasodankäynti ei riipu siitä ollaanko varsinaisessa sodassa vai ei.

Median pirstoutuminen on uhka demokratialle

Pörstin katsausta voi jatkaa pohtimalla median ja julkisuuden suhdetta demokratiassa 2010-luvulla. Vanhan median pirstoutuminen on ongelma demokratialle.

Politologi Markus Prior osoitti kymmenen vuotta sitten, että samalla kun amerikkalaisen broadcast-televisio alkoi näivettyä 1970-luvulta lähtien, myös kansalaisdemokratia-ajattelu alkoi rapautua. Kun Walter Cronkiten tapaiset hahmot vielä kokosivat kansaa ja tiedottivat muillekin kuin eliitille 1960-luvulla, satojen kaapelikanavien viihdemössötarjonnassa vähemmän koulutetut eivät enää altistu laadukkaalle uutisjournalismille.

Valintamahdollisuuksien lisääntyminen on johtanut siihen, että poliittinen epätasa-arvo on kasvanut ja politiikka polarisoitunut. Prior teki tutkimuksensa ennen somea, eikä tilanne taida olla parantunut, päinvastoin.

Valintamahdollisuuksien lisääntyminen on johtanut siihen, että poliittinen epätasa-arvo on kasvanut ja politiikka polarisoitunut.

Vuosi sitten tehdyn PR-konsulttifirma Edelmanin tutkimuksen mukaan eliitin usko instituutioihin tiedon lähteenä on jopa kasvanut samalla kun rahvas perustaa maailmankuvansa enemmän somen samanmielisiin.

Mediatutkija Rasmus Kleis Nielsenin vetämä tutkimusprojekti Oxfordin Reuter-instituutissa tukee tätä havaintoa: eliitti ja kansa loittonevat. Ja kuten hän totesi hiljattain Ylessä vierailleessaan, Suomessa ja muissa Pohjoismaissa tilanne on paljon parempi kuin monessa muussa länsimaassa. Tämä johtuu siitä, että meillä on edelleen merkittäviä kansaa kokoavia – myös kaupallisia – mediayhtiöitä sekä laajasti koulutettua väkeä.

Kuten Pörstikin korostaa, koulutus ja medialukutaidon opetus ovat parasta vastalääkettä propagandaan. Uudet mediasukupolvet ovat kuitenkin arvaamattomia: mistä tietoa lopulta haetaan?

Joka tapauksessa tässä on yksi tärkeimmistä syistä, minkä takia meidän kannattaa pitää viimeiseen asti kiinni vahvasta yleisradioyhtiöstämme.

Propaganda nyt?

Mutta miksi kaivaa vanhanaikainen termi naftaliinista?

Käsitteet ovat keskeisiä poliittisen kielen solmukohtia. Samat käsitteet saavat merkityksiä riippuen aikakaudesta ja siitä, mihin tarkoituksiin niitä käytetään. Käsitteet ovat yleensä aina historiallisia, ideologisia ja potentiaalisesti kiistanalaisia. Käsitehistoria on myös olennainen osa nykyilmiöiden tutkimusta.

Koulutus ja medialukutaidon opetus ovat parasta vastalääkettä propagandaan.

Propagandasta on tärkeää puhua digiaikanammekin, koska ”propagandan” vältteleminen ja kierteleminenkin on propagandaa. Tämän Pörstin ansiokas tietokirja osoittaa erinomaisesti.

Jukka Kortti on Helsingin yliopiston talous- ja sosiaalihistorian sekä Aalto-yliopiston televisiotutkimuksen dosentti. Tällä hetkellä hän toimiin poliittisen historian yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Julkaisu Pörsti: Propaganda otti digiloikan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tästä käänteestä voidaan näkökulmasta riippuen kiittää tai syyttää sotatieteiden tohtori Saara Jantusen teosta Infosota (Otava, 2015). Jos infosota-termi on kristallinkirkas sotatieteissä, se ei ole vielä vakiintunut osaksi suomalaista ulkopolitiikasta käytyä keskustelua.

Mutta pitäisikö sen olla? Mitkä ovat tämän käsitteen vahvuudet tai heikkoudet selitettäessä ajankohtaista ilmiötä ja sen merkitystä Suomelle? Ainakin näistä kysymyksistä meidän tutkijoiden ja muiden aiheesta kiinnostuneiden tulisi keskustella.

Jantunen tuo kirjassaan hyvin esiin nimenomaan sotatieteiden näkökulman hybridisotaan ja informaatiosodankäyntiin. Kirjaa lukiessa jäin kuitenkin pohtimaan erityisesti propagandan ja disinformaation käsitteiden määrittelyä ja niihin sisäänrakennettuja oletuksia tarkasteltavasta ilmiöstä.

Orwellin ja Arendtin perintö

Jantusen kirjassa tarkastellaan pääosin Venäjän tuottamaa propagandaa/disinformaatiota osana informaatiosotaa sen kolmella eri tasolla: strategisessa, operatiivisessa ja taktisessa mielessä (ss. 42-45). Käytännössä tämä tarkoittaa informaatiosodankäynnin rinnastamista ”vihamieliseen vaikuttamiseen” (s. 61).

Kirjan perusteesi onkin, että Suomeen kohdistuva vihamielinen vaikuttaminen on Venäjän intressien mukaista (tai pyrkii edistämään Venäjän intressejä) ja sitä ”resonoidaan” niin vilpittömästi (eli asiaan uskoen), puolihuolimattomasti kuin ammattimaisestikin.

Jantusen kirjassa propagandaa ja disinformaatiota tarkastellaan nähdäkseni synonyymeinä (kappale 4). Valkoisella propagandalla/disinformaatiolla tarkoitetaan ”valikoivaa totuutta” ja sen tarkoituksena on ihmisten tilannekuvaa ja maailmankuvaa yksipuolistamalla luoda ”vääristynyt käsitys todellisuudesta” (s.141).

Tässä yhteydessä olisi voinut mainita muun muassa George Orwellin havainnot ja Hanna Arendtin tutkimukset siitä, miten käsitteitä manipuloimalla voidaan hallita ihmisten ymmärrystä maailmasta. Toinen propagandan/disinformaation laji – harmaa propaganda – on yhdistelmä totuutta ja valhetta, ja Jantusen mukaan ”yhtä yleinen kuin tilannekuvan vääristäminen valikoituneella informaatiolla” (s.141).

Kolmas tyyppi eli täysin valheellinen tieto on ”mustaa propagandaa”. Jantunen väittää suoraan tai epäsuorasti, että suurin osa Venäjän tuottamasta propagandasta on tätä kolmatta tyyppiä. Disinformaation määritteleminen ”vihamieliseksi vaikuttamiseksi” ei sinänsä ole harhaanjohtavaa, vaan hyvinkin perusteltua informaatiosodankäynnin kontekstissa. Sikäli kirjan viesti on johdonmukainen. Mutta propagandalla ja disinformaatiolla on muitakin tehtäviä, jotka jäävät näkökulman rajauksen vuoksi osittain käsittelyn ulkopuolelle.

Yhdysvaltalaista propagandatutkimusta

Jantusen kirjassa hahmottelema tutkimustehtävä muistuttaa muun muassa 1980-luvun lopulla Yhdysvalloissa tehtyjä tutkimuksia neuvostopropagandasta. Lähtökohtana näissä tutkimuksissa oli, että propaganda ja disinformaatio heijastivat Neuvostoliiton intressejä ja pyrkimystä vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen, yksittäisiin poliitikkoihin ja sitä kautta Yhdysvaltain hallituksen linjaan.

Tutkimuksissa paljastettiin esimerkiksi se, miten Neuvostoliitto pyrki hyötymään AIDS-epidemian puhkeamisesta tuottamalla disinformaatiota, jonka mukaan syypäänä epidemiaan olivat yhdysvaltalaiset tiedemiehet (CIA). Kun kävi ilmeiseksi, että epidemialta suojautuminen vaatii yhteistyötä samaisten tiedemiesten kanssa, disinformaatiokampanjointi vähitellen lopetettiin.

Kampanjan jatkuminen yhteistyöpyrkimysten ohella kertoi tutkimuksen tekijöiden mukaan disinformaatio-operaatioiden merkityksestä Neuvostoliiton ulkopolitiikan keinovalikoimassa. Tutkimusprojekti tuotti tietoa nimenomaan propagandan operatiivisista käytännöistä ja rakenteista sekä niiden yhteyksistä Neuvostoliiton strategisiin päämääriin.

Projektin tuottamista raporteista on ollut hyötyä hahmottaessani Venäjän nykyisten toimien historiallista taustaa. Epäilemättä projektissa tutkittu ilmiö olisi nimetty informaatiosodaksi, mikäli kyseinen käsite olisi ollut yleisesti käytössä tuohon aikaan. Mutta ilman termin käyttöäkin ja pelkästään tutkimuksen perusteella saa hyvän käsityksen siitä, miten Neuvostoliitto pyrki ”aktiivisilla toimilla” (aktivnye meropriyatiya) edistämään strategisia intressejään maailmalla.

Haluan tällä esimerkillä tuoda esiin sen itsestäänselvyyden, että kyseessä olevaa ilmiötä voi tutkia ilman sen nimeämistä ”informaatiosodaksi”. Onhan kyse ennen kaikkea sotatieteiden tieteenalaan 1990-luvun kuluessa vakiintuneesta käsitteestä.

Parhaillaan on kuitenkin käynnissä laaja keskustelu siitä, miten eri tieteenaloilla jo vakiintuneita käsitteitä ja ehkä vastikään keksittyjä selitysmalleja olisi parasta soveltaa tämän ilmiön tutkimuksessa. Itse näen, että ”strategisen hämäyksen” käsite antaa hyvät lähtökohdat Venäjän toiminnan suunnan ja merkityksen ymmärtämiselle. Kyse ei ole vain sattumanvaraisesta reagoinnista, vaikka improvisointi sinänsä kuuluu asiaan, vaan strategisten intressien edistämisestä propagandan ja disinformaation keinovalikoiman avulla.

Käsitteiden moninaisuus

Jotta voi ymmärtää ”strategisen hämäyksen” logiikkaa, on mielestäni kuitenkin välttämätöntä laajentaa propagandan ja/tai disinformaation käsitteiden määrittelyä. Nimittäin jos propagandaa ja disinformaatiota tarkastellaan pelkästään akseleilla totuus/valhe tai vihamielinen/neutraali/myötämielinen, jää käsitteen määrittelystä puuttumaan tärkeä osatekijä: propagandan tehtävä (rationaalisen) ajattelun rakenteiden horjuttamisessa ja sitä kautta päätöksenteon estämisessä ja ohjailussa (ks. Pomerantsev 2014).

Tähän problematiikkaan kiinnitti huomiota Cambridgen yliopiston kokeellisen psykologian professori F. C. Bartlett.  Vuonna 1942 julkaistussa kirjassaan Political Propaganda Bartlett määritteli propagandan seuraavasti:

An attempt to influence opinion and conduct – especially social opinion and conduct – in such a manner that the persons who adopt the opinions and behaviour indicated do so without themselves making any definite search for reasons.

Bartlettin analyysi Stalinin Venäjän, Hitlerin Saksan ja Mussolinin Italian tuottaman propagandan vahvuuksista ja erityispiirteistä on kiinnostavaa luettavaa edelleen. Yalen yliopiston professori Jason Stanley ei viittaa Bartlettiin hiljattain julkaistussa teoksessaan How Propaganda Works (2015), mutta määrittelee propagandan samalla tavalla pyrkimykseksi manipuloida rationaalista päätöksentekoa päämääränä lopettaa keskustelu asiasta (“manipulation of the rational will to close off debate”).

Propaganda vastakkainasetteluna

Tästä näkökulmasta tarkasteltuna propagandan (ja/tai disinformaation) tehtävänä on saada kansalaiset toimimaan (kirjaimellisesti: ryntäämään kohti toimintaa) ajattelematta, siis punnitsematta ensin eri vaihtoehtoja. Esimerkiksi käsitteen ”Donetskin kansantasavalta” systemaattinen käyttö Venäjän mediassa (ei niinkään virallisissa lausunnoissa) on tuottanut tehokkaan ”spiraali-ilmiön”: täysin marginaalisesta ja epämääräisestä ryhmästä on luotu mielikuva enemmistönä ja sitä kautta on suoraan ja epäsuorasti edistetty Ukrainan sisäisen tilanteen kärjistymistä ja myöhemmin vaikeutettu Minskin sopimusten täytäntöönpanoa.

Venäjän mediassa ja jopa virallisissa lausunnoissa käytetään myös ahkerasti käsitettä ”Venäjän-vastainen” (anti-Russian) teoista tai ihmisistä, joiden katsotaan suuntautuvan Venäjän intressejä vastaan. Tämän voi toki tulkinta ”vihamieliseksi vaikuttamiseksi”, mutta olennaista on huomata, että tekojen ja näkökulmien luokittelu vastakohtapareiksi vaikeuttaa keskustelemista itse asiasta. Tämän huomion toki myös Jantunen tekee kirjassaan koskien Venäjän toimintaa.

Toisaalta soveltamalla Bartlettin ja Stanleyn käyttämää propagandan käsitettä vältetään ilmiön yksinkertaistaminen vastakkainasettelun kautta. Propagandalla ja disinformaatiolla voidaan murtaa (rationaalisen) ajattelun rakenteita, ja kuten Ukrainan sodan yhteydessä on moneen kertaan todettu, luoda hyvinkin konkreettisia kehyksiä ”aktiiviselle toiminnalle” (aktivnye meropriyatiya).

Aina ei hämäyksen toteuttamiseen edes tarvita uudissanoja saati trolliarmeijaa, vaan ihmisten väärinymmärrystä tilanteesta voidaan rakentaa kielioppisääntöjä hienosäätämällä. Esimerkiksi käyttämällä järjestelmällisesti muotoa na Ukraine (eikä v Ukraine) luodaan mielikuva Ukrainasta alueena eikä valtiona.

Tässäkin tapauksessa sen selittäminen, miten ”hyppy” yksittäisestä puheaktista voi tietyissä olosuhteissa tuottaa (maailman)politiikkaa (Ukrainan valtion olemassaolon horjuttaminen), edellyttää aputeorioiden käyttöä. Tällaisena voi toimia Jantusen mainitsema Baudrillardin ”hypertodellisuuden” teoria tai muut sosiaalisen todellisuuden rakentumista selittävät teoriat.

Näitä teorioita tarvitaan paitsi propagandan ja disinformaation vaikutusten ymmärtämiseksi myös sen selittämiseen, miten ja miksi ”Paasikiven-Kekkosen linja” on edelleen käypää tavaraa suomalaisessa ulkopoliittisessa keskustelussa. Retorinen heitto ”Kekkonen on kuollut” ei sitä yksinään tee.

Päätänkin tämän kirjoituksen toiveeseen, että jatkamme keskustelua propagandan ja disinformaation käsitteistä sekä niiden käytön maailmanpoliittisesta merkityksestä eri tieteenalojen välillä. Nähdäkseni edessämme on aidosti monitieteinen ongelma, jonka ratkaisemisen avaimet ovat yhteistyössä.

Lähteet

Bartlett, F.C. (1942). Political Propaganda. Cambridge: Cambridge University Press.

Stanley, Jason (2015). How Propaganda Works. Princeton: Princeton University Press.

Pomerantsev, Peter (2014). Nothing is True and Everything is Possible. The Surreal Heart of New Russia. Public Affairs.

Julkaisu Propagandan ja disinformaation määrittelystä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen naapurimaa Venäjä on osallisena Ukrainassa parhaillaan käynnissä olevassa poliittisessa kriisissä. Tässä tilanteessa Yleisradio päätti järjestää ajankohtaisen A2-illan Venäjästä ja valinnut formaatiksi viihteen.

Infotainment-formaattiin nojautuminen johti kyseenalaisiin keskustelijavalintoihin. Ääneen päästettiin nettimaailman ja lööppien esille nostamia hahmoja. Ohjelman jälkipyykissä on kiinnitetty huomiota siihen, että keskustelu muistutti monilta osin huutoäänestystä ennemmin kuin sellaista analyyttistä ja rakentavaa vuoropuhelua, jota tässä tilanteessa tarvittaisiin.

Pyrkimys viihteellistää peitti alleen myös sen, että venäläisyys on osa monikulttuurista suomalaista yhteiskuntaa. Räväkkyyden ja koukuttavuuden tavoittelussa unohtui rakentava analyyttisyys, minkä seurauksena venäläisyyden käsittelemisessä päädyttiin pitkälti samaan etnistävään logiikkaan kuin Venäjän valtion propagandassa. Ohjelma toisti ehkä tahtomattaan juuri sitä asetelmaa, jolle nyky-Venäjän maanmiespolitiikka nojaa.

Suomen monikulttuurisuutta ei otettu todesta

Monikulttuurisuus on Suomessa sekä tosiasiallinen tilanne että lainsäädännössä vahvistettu tila. Yleisradio toimii monikulttuurisen yhteiskunnan lainsäädännön mukaan ja verovaroin. Sillä on velvollisuus ottaa tämä asiantila todesta eikä vitsinä – näin erityisesti asiaohjelmissa.

Ylen Venäjä-illassa ja sen tavassa käsitellä Suomessa asuvia venäläisiä oli piirteitä, jotka räikeästi halveerasivat monikulttuurisuuden ideaa ja luonnetta. Tätä kuvaa erityisesti se, että ohjelman toisessa osassa toimittajat tekivät ”kokeen”, jossa he kysyivät läsnä olevilta venäläistaustaisilta, kenen puolella he olisivat jääkiekko-ottelussa Suomen ja Venäjän välillä tai mahdollisessa sodassa.

Tällaista urheilun kautta maahanmuuttajien lojaalisuutta testaavaa ”krikettitestiä” on tutkimuksessa kritisoitu perusteellisesti (esim. Fletcher 2011). Vastaanottajavaltio tekee väkivaltaa vaatimalla maahanmuuttajilta lojaalisuuden vaihtoa ja sen julkista tunnustamista. Se pyrkii pakkoassimiloimaan maahanmuuttajia ja tuottaa samalla väärää tietoa: monien elämät ovat monimutkaisempia kuin integraatiomallin niistä antama kuva.

Väkivaltaista tällaisessa testissä on sen yritys pakottaa useita kuulumisia salliva monikulttuurisuuden tila yhden ja ainoan lojaliteetin tunnustavan kansallisvaltion logiikkaan. Yleisradion studiossa olleiden ”venäläisten” taustat ja elämäntilanteet olivat kuitenkin selkeästi moninaisia ja moninapaisia. Ne olivat transnationaaleja (Davydova 2009).

Studiovieraiden siteet Suomeen, Venäjään sekä muualle maailmaan olivat syviä ja henkilökohtaisia. Sekä suomalaisuus että venäläisyys oli jotain syvälle persoonallisuuteen menevää ja sitä muokkaavaa. On mahdotonta ja myös tarpeetonta jättää taakseen vanhat sitoutumiset tullakseen uuden yhteiskunnan jäseneksi. Monikulttuurisessa yhteiskunnassa jäsenyyksiä ja osallisuuksia on monenlaisia.

Lojaalisuuden ilmaisun pakottamista

Urheilua vielä huonompi malli ihmisten identifioitumiselle on sota, jota Venäjä-ilta myös tehokkaasti hyödynsi. Kysymys siitä, kenen joukkoihin studion ”venäläiset” sotatilanteessa liittyisivät, oli äärimmäinen esimerkki kyvyttömyydestä ymmärtää suomalaista monikulttuurisuutta muuna kuin maahanmuuttajien ”kotoutumisena” vastaanottavan valtion ehtoihin.

Me teemme asioita sanoilla. Venäjä-ohjelman etnistävät kysymyksenasettelut tekivät vääryyttä ja hallaa yhteiskunnan elävälle monikulttuurisuudelle, johon liittyy jatkuvaa neuvottelua ja kaikkien yhteiskunnan jäsenten luovaa yhteistoimintaa. Ne yksinkertaistivat ja profanoivat sitä.

Kaikki studion ”venäläiset” pyrkivät tuomaan taustansa esille tavalla, joka osoitti, että kuvitteellinen valinta Venäjän ja Suomen välillä on heidän kohdallaan käytännössä mahdoton. Molemmat maat ovat sukujen historiassa, omakohtaisessa kokemuksessa sekä tulevaisuuden suunnitelmissa täysin kietoutuneet toisiinsa ja muodostavat niin fyysisen kuin henkisenkin elintilan.

Tutkimuksessa tällaista yhteiskunnallista tilaa kutsutaan hybridisyydeksi. Siitä on keskusteltu runsaasti paitsi akateemisesti myös laajemmassa monikulttuurisuuteen liittyvässä keskustelussa (Anthias 2001, Bhaba 1994, Brah 1996, Clifford 1994, Hall 2003). Hybridisyyttä tulee kunnioittaa, sillä juuri se tarjoaa vastalääkettä sellaiselle vastakkainasettelujen logiikalle, joka pahimmassa tapauksessa johtaa konflikteihin. Sitä tulee käsitellä jollain muulla tavalla kuin panemalla maailmanpoliittisessa kriisitilanteessa ihminen seinää vasten suorassa televisiolähetyksessä ja vaatimalla häneltä lojaalisuuden tunnustusta yhdelle valtiolle.

Etnistävää logiikaa vastaan

”Venäläisten” vastaukset toimittajien kysymyksiin olivat malliesimerkkejä siitä väkivallasta, jota tällainen kysymyksenasettelu tekee. Lähetyksessä tuli muun muassa esille, millaisia seuraamuksia vastakkainasetteluille ja pahimmassa tapauksessa sotatilalle perustuvalla kansallisen identiteetin logiikalla on.

Sekä Igor Parrin että Lauri Koposen kommenteista tuli ilmi, että heitä on kiusattu lapsina Suomessa. Tämän voidaan ymmärtää olevan seurausta siitä, että lapset omaksuvat helposti yksioikoisina sellaiset kansalliset identiteetit, joita koulu opettaa vaikkapa sodan kontekstissa (esim. Souto 2011). Tämä johtaa arkipäivän rasismiin ja mahdollisesti edelleen Igorin Parrin tapaiseen ”kompensatoriseen kansallismielisyyteen”. Yleisradion Venäjä-ohjelma osallistui tällaisen ilmapiirin vahvistamiseen.

Yleisradion Venäjä-ilta sovelsi samankaltaista etnistävää logiikkaa kuin nyky-Venäjän hallinto käyttää propagandassaan. Tämän logiikan mukaan ihmiset nähdään ennen kaikkea kansallisuutensa edustajina ja edelleen kansallisuutensa kautta valtioihin ja niiden johtoon sidottuina. Ylen Venäjä-illassa tätä tehtiin esimerkiksi luonnehtimalla studiovieraita ”putinisteiksi” tai ”antiputinisteiksi”.

Ukrainan konfliktin käsittelyssä toteutuu sama ilmiö, joka tapahtui Georgian sodan ja Pronssisotilaan jupakan aikana. Tuntuu siltä, että Suomeen muuttaneet venäläiset pyritään yhdistämään väkipakolla Venäjän valtioon ja sen pyrkimyksiin. Juuri tätä nyky-Venäjän hallinto tavoittelee esittäessään venäjänkieliset omana diasporanaan eli ”maanmiehinä”, joita juuri Venäjän valtiolla on oikeus puolustaa. Ylen Venäjä-ilta olisi voinut olla tilaisuus, jossa tällaista kansallisvaltioiden logiikkaan perustuvaa koordinaattijärjestelmää puretaan ja jossa sille etsitään vaihtoehtoja. Paradoksaalisesti se kuitenkin päätyi vahvistamaan sitä.

Lähteet

Anthias, Floya 2001. “New hybridities, old concepts: The limits of ‘culture’”. Ethnic and Racial Studies 24(4), pp. 619–641.

Bhabha Homi 1994. The Location of Culture. London: Routledge.

Brah Avtar 1996. Cartographies of Diaspora: Contesting Identities. London: Routledge.

Clifford, James 1994. ”Diasporas”. Cultural Anthropology 9, pp. 302–338

Davydova, Olga 2009. Suomalaisena, venäläisenä ja kolmantena. Etnisyysdiskursseja transnationaalissa tilassa. Joensuu: Joensuun yliopisto.

Fletcher, Thomas 2011. “‘Who do ‘‘they” cheerfor?’ Cricket, diaspora, hybridity and divided loyalties amongst British Asians.” International review for the Sociology of Sport 47(5), pp. 612–631.

Hall, Stuart 2003. Monikulttuurisuus. Teoksessa Lehtonen, Mikko & Löytty, Olli, toim. Erilaisuus. Tampere: Vastapaino.

Souto, Anne-Mari 2011. Arkipäivän rasismi koulussa: Etnografinen tutkimus suomalais- ja maahanmuuttajanuorten ryhmäsuhteista. Helsinki: Nuorisotutkimusseura.

Artikkelikuva: Pexels / Pixabay

Julkaisu Ylen Venäjä-ilta muistutti nykyvenäläistä propagandaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.