Hast, Susanna (2022): Ruumis/huoneet. Kustantamo S&S. 268 s.

Tutkija ja taiteilija Susanna Hastin kirja, Ruumis/huoneet on monitasoinen romaani. Se avaa koetun, muistetun ja kulttuurissa merkityksellistetyn kohtaamista osana elettyä elämää. Teoksen ytimessä on tietoisesta muistamisesta torjuttu seksuaalisen hyväksikäytön kokemus. Mutta unohtamisella on rajansa. 

Kirjan alussa, sivulla 11 Hast kirjoittaa seuraavasti: 

”En halua enää unohtaa. Olen teeskennellyt olevani menneisyydestäni vapaa mutta nyt pelkään, että tätä menoa unohdan loputkin. Sydämeni hakkaa kun painan näppäintä toisen perään.”

Kirjassa on kertoja/kirjoittaja, joka pyrkii selvittämään mitä oikein tapahtui omituisissa kohtaamisissa poikaporukan kanssa. Tuolloin, vuosina 1994, 1995 ja 1996, kertoja on ollut varhaisessa murrosiässä.  Mitä hänelle oikein tehtiin, miksi hän voi niin pahoin ja miksi muistaminen sattuu, kaatuu päälle ja häviää. Teos kuljettaa mukanaan väkivallan kokemuksen tutkimustietoa, feministisiä seksuaalisuuteen liittyviä radikaaleja tekstejä sekä niiden tarjoamia sanoja ja ajattelutapoja. 

Teos kuljettaa mukanaan väkivallan kokemuksen tutkimustietoa, feministisiä seksuaalisuuteen liittyviä radikaaleja tekstejä sekä niiden tarjoamia sanoja ja ajattelutapoja. 

Teksti rakentuu narratiivisena, omaelämäkerrallisena selvittämisen ja selviytymisen kertomuksena. Siinä käsitellään suhdetta vanhempiin ja isovanhempiin, kerrotaan työssä ja tutkimuksessa etenemisestä sekä oman perheen hetkistä. Kerrontaa ohjaa kuitenkin kertojan yhä vahvemmaksi tuleva vakaumus: hänelle on tehty seksuaalista väkivaltaa. Hän on traumatisoitunut. 

Mutta kuinka vahvasti? Onko kyse oireistosta, joka täyttäisi post-traumaattisen stressin oireyhtymän kriteerit? Vaiko jostain muusta? Kertoja linkittää itsensä diagnostiikkaan samalla kun koetusta tulee yksi erilaisiin valintoihin kiinnittyvä – tai niissä elävä – elementti. Ja valintoja on useita.

Ruumiilliset esitysmuodot

Kirjan lukujen nimikkeisiin Paikka, Sota, Hysteria, Aukko, Kynnys kiteytyy hyvin se ydintarina, joka post-traumaattisen stressin oireyhtymään liitetään. Sanat myös johdattavat metaforiseen ajatteluun linkittäen seksuaalisen väkivallan ja sodankäynnin toisiinsa. En pidä tätä sattumana. 

Sodan ja seksuaalisuuden kokemusmaailmassa erittäin konkreettiset, joskus myös pieniltä vaikuttavat sekä tilanteessa lähes tavanomaiseksi luonnehdittavat teot ja haavoittuvuus tulevat kohdattaviksi. Traumatisoitumiseen liittyvä tutkimusteoria tulee sotaa ja erityisesti sotilaiden kokemusta käsittelevästä tutkimuksesta osana varsin laajaa Vietnamin sodan seurauksien käsittelyä. 

Ruumis/huoneet -kirjassa kertojan isä on toiminut rauhanturvaajana. Hän ei palaa kokemuksestaan täysin eheänä. Sodankäynnin toimintakenttä, johon myös kaupallinen seksi sekä raiskaukset kuuluvat, voi myös muuttaa kummajaiseksi. Sotaan liittyvissä raiskauksissa kyse on ryhmätoiminnasta, kuten myös kirjassa kuvatussa tapahtumassa. 

Kirjan toimija on selviytyjä, joka käsittelee ja rakentaa itseään sekä muistojaan. Teksti on kehollisen, ruumiillisen kokijan elämän eri ulottuvuuksien kuvaus.

Kirja avaa vahvasti tapaa, jolla seksuaalisen väkivallan kokemus vie monitasoiseen, kulttuuristen representaatioiden maailmaan. Siinä ruumiille tehtyjen asioiden hahmottaminen kokemuksena ristiriitaistuu osana sosiaalista keskustelukenttää. Tappaminen ja raiskaus ovat kokemuksia, joista ei puhuta suoraan vakiintuneessa keskustelukulttuurissa.  

Eettisesti oikeutetut uhrikuvat ja seksuaalisuuteen liittyvät merkitykset vaikuttavat asettuvan retorisesti aivan toisenlaisiin ympäristöihin. Samalla ne edustavat myös aluetta, jota mediassa visualisoidaan ja esitetään vahvasti tunteita nostattavalla tavalla. Tapahtumille ja teoille tarjolla olevat merkitykset ovat vahvasti symbolisia, eikä niitä ole helppoa erottaa julkisesta mielikuvastosta omallakaan kohdalla. 

Tähän tilaan ei kuitenkaan mahdu se, että uhri on myös osa tapahtumaketjua. Kirjan kertoja kamppaileekin itsensä, väkivaltaan liitettyjen hahmojen sekä omien, elettyjen kokemusten merkityksien avaamiseksi.

Kirjan toimija on kuitenkin selviytyjä, joka käsittelee ja rakentaa itseään sekä muistojaan. Teksti on kehollisen, ruumiillisen kokijan elämän eri ulottuvuuksien kuvaus. Kirja on tarina monitasoisesta kamppailusta, jota käydään yritettäessä palauttaa mieleen oman elämän tapahtumia, joilla on ollut traumatisoivaa voimaa. 

 Traumatisoivat muistot

Vai luinko kirjaa vain osana omaa ajatteluani? Kuulun nimittäin siihen sukupolveen, joka nosti tutkimuksellisesti esiin seksuaalisen väkivallan traumatisoivuutta ja analysoi siihen liittyvää muistamisen dynamiikkaa. Tutkimuskenttä on jatkunut vahvana psykologiassa. Psykologinen, traumatisoitumista käsittelevä tutkimus on analysoinut sekä seksuaalisen hyväksikäytön erityistä satuttavuutta että sukupuolen merkitystä osana tätä ilmiötä.

Seksuaalisen väkivallan yhteydessä kyse ei ole vain muistamisesta tai unohtamisesta, vaan myös narratiivisen muistamisen ongelmasta. Kyse ei siis ole vain siitä, että hyväksikäyttävä suhde satuttaa, vaan myös siitä, että muistaminen ja tapahtumaan liittyvät muistikuvat seksualisoivat, loukkaavat ja häpäisevät minäkuvaa pitkään tapahtuman jälkeen. 

Seksuaalisen väkivallan yhteydessä kyse ei ole vain muistamisesta tai unohtamisesta, vaan myös narratiivisen muistamisen ongelmasta.

Olen tutkimuksissani kutsunut tätä viipyilevää vaikutusta aikanaan tarinalliseksi traumatisoitumiseksi. Kyse on eletyn elämän, muistin ja sille kerronnalla annettujen merkitysten dynamiikasta. Narratiivinen tutkimus toteaa kerronnan rakentuvan pitkälti ajassa mahdollisten tarinoiden ohjaamana, osana sosiaalisia vuorovaikutuskenttiä.  

Esitin seksuaalista väkivaltaa ja pornografisoivia narratiiveja sekä intiimiä haavoittuvaisuutta käsitelleessä artikkelissani, että seksuaaliseen riistoon liittyy harvoja kulttuurisia narratiiveja, jotka tekisivät muistamisen mahdolliseksi tavalla, joka sekä tuntuu todelta että pystyy selittämään tapahtuneen siten, että minuus säilyy arvostettavana. Siksi ajattelin – ehdottoman positiivisesti – että väkivaltaan liittyvän tutkimuksen yksi tehtävä on avata ilmiötä tavalla, joka mahdollistaa toisenlaisia merkityksellistämisen tapoja. 

Tieto kokemuksissa

Kirjan tekstiä voi pitää esimerkkinä autoteoreettisesta kirjoittamisesta: vaikka kirjoittaja on päähenkilö ja tekstissä puhuva kokija, kuten autofiktiivisessä kirjallisuudessa, tutkimustieto merkityksellistää tekstin juonta. 

Kyse ei ole perinteisestä lähteiden käytöstä, saati kokemusten selittämisestä tietoa käyttämällä. Tekstissä erilaiset kriittistä feminismiä edustavat kirjailijat, traumatisoitumiseen liittyvät ja liitettävät tutkijat, tietoa käyttävät podcastissa keskustelevat kokemusasiantuntijat, TV-sarjojen poliisit sekä traumatyön ammattilaiset, ystävät ja sattumalta tavatut henkilöt saavat paikan osana kertomusta. 

Nimiä mainitaan ja havaintoja nähdystä tai luetusta esitetään, mutta vain osana monitasoista kokemuksen ja ajattelun reflektointia.

Teos on selviytymisen tarina – sellaisella tavalla, jossa koetun merkityksellistäminen voimaannuttaa. 

Teos oli itselleni ilahduttava, vakuuttava ja monitasoisuudessaan kaunis. Kirja on myös kokemuksellinen, tietopoliittinen teksti. Se tuntuu todelta ja avaa ilmiötä, mutta ei ryhdy argumentoimaan. Kerronta kutsuu lukijan asettumaan erilaisiin horisontteihin. Teksti myös pakottaa tunnistamaan seksuaalisen hyväksikäytön musertavaa voimaa.

Kerronta ei kuitenkaan syyllistä tai pelota ketään. Sen sijaan lukija kohtaa asioita, jotka elävät myös hänen ruumiillisessa todellisuudessaan. Teos on selviytymisen tarina – sellaisella tavalla, jossa koetun merkityksellistäminen voimaannuttaa. 

Suvi Ronkainen on tutkimusmenetelmien professori Lapin yliopistossa. Hän on myös vetänyt Valta, väkivalta ja sukupuoli – teemaan linkittyvää Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta 2000–2004.

Artikkelin pääkuva: Kustantamo S&S.

Julkaisu Kirja-arvio: Hauraus ja haureus – seksuaalisen hyväksikäytön väkivalta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Korkeakoulut Suomessa ja ulkomailla ovat voimakkaiden muutospaineiden alla, ja yliopistojen väliset organisaatiofuusiot ovat yleistyneet viime vuosina. Suomessa merkittävänä rajapyykkinä voidaan pitää vuoden 2009 uutta yliopistolakia, jonka jälkeen on tapahtunut useita yliopistofuusioita. Fuusioiden avulla monet yliopistot ovat pyrkineet vastaamaan toimintaympäristön muutoksiin sekä saavuttamaan kokoon ja tehokkuuteen liittyviä etuja.

Fuusiot voivat kuitenkin olla haastavia, sillä yleisen käsityksen mukaan noin 70 prosenttia fuusioista epäonnistuu asetettujen tavoitteiden saavuttamisessa. Käsityksiä epäonnistumisten suuresta osuudesta ja muutosten luontaisesta taipumuksesta epäonnistua on myös haastettu.

Fuusion onnistumisen määrittely sekä tavoitteiden saavuttamisen mittaaminen voikin olla hankalaa. Muutos voidaan myös nähdä jatkuvana prosessina, jossa yksittäisen muutostapahtuman vaikutusta voi olla mahdotonta arvioida. Näkemys fuusioiden ja organisaatiomuutosten haastavuudesta on kuitenkin laajalti jaettu sekä tutkijoiden että toteuttajien keskuudessa.

Ihmisten arviot organisaatiomuutoksista ovat usein kielteisiä, ja epäonnistumisten syyksi onkin ehdotettu inhimillisiä tekijöitä. Talouden ja strategian lisäksi tutkimuksissa on alettu kiinnittää huomiota fuusioituvien ryhmien välisiin suhteisiin sekä siihen, millainen suhde työntekijöillä on uuteen organisaationsa.

Tästä lähtökohdasta olemme toteuttaneet viimeisen vuosikymmenen aikana useita tutkimushankkeita. Esittelemme seuraavaksi hankkeista viimeisintä, joka käsitteli Tampereen korkeakouluyhteisön syntyä.

Tampereen korkeakouluyhteisön muotoutuminen

Tutkimme vuosina 2019−2021 Tampereen korkeakouluyhteisön syntyä organisaatio- ja sosiaalipsykologisesta näkökulmasta. Keskiössä olivat uuden organisaation identiteetin synty ja yhdistyvien ryhmien väliset suhteet. Henkilöstön kokemuksia muutosprosessissa selvitettiin kolmella kyselyllä, jotka toteutettiin maaliskuussa 2019, tammikuussa 2020 ja marraskuussa 2020. Hankkeen rahoittivat Työsuojelurahasto, Tampereen yliopisto ja Tampereen ammattikorkeakoulu.

Tampereen korkeakouluyhteisö syntyi vuoden 2019 alussa, kun Tampereen yliopisto ja Tampereen teknillinen yliopisto yhdistyvät uudeksi säätiöyliopistoksi. Yhdistymistä oli valmisteltu usean vuoden ajan. Tampereen ammattikorkeakoulu puolestaan jatkoi itsenäisenä osakeyhtiönä, jonka osake-enemmistön omistavat yhdistyneet yliopistot. Ryhmäsuhteiden näkökulmasta fuusiossa oli siis kolme osapuolta: yhdistyvät yliopistot sekä niiden omistuksessa oleva ammattikorkeakoulu.

Keskeistä fuusion onnistumisessa on samastuminen, jolla tarkoitetaan sitä, missä määrin yksilö määrittelee osan identiteetistään ja minäkuvastaan organisaatiojäsenyyden kautta.

Organisaatiopsykologian näkökulmasta fuusio on ryhmätilanne, jossa uusi organisaatio muodostuu kahdesta tai useammasta aiemmin erillisestä organisaatiosta. Keskeistä fuusion onnistumisessa on samastuminen, jolla tarkoitetaan sitä, missä määrin yksilö määrittelee osan identiteetistään ja minäkuvastaan organisaatiojäsenyyden kautta. Organisaatioon kuten muihinkin ryhmiin samastuminen liittyy näin ollen vahvasti yksilön kokemaan yhteenkuuluvuuden tunteeseen työkavereiden kanssa.

Fuusion onnistuminen edellyttää, että eri taustoista tulevat työntekijät samastuvat uuteen yhteiseksi koettuun organisaatioon. Vahva samastuminen myös ennustaa monia positiivisia asioita, kuten työtyytyväisyyttä sekä vähäistä irtisanoutumisten ja poissaolojen määrää. Samastuminen ei kuitenkaan tutkimusten mukaan ole yksiulotteinen ilmiö, vaan organisaatioon voidaan samastua useilla tavoilla.

Fuusiokontekstissa samastuminen voi olla esimerkiksi kaksijakoista, eli uusi organisaatio saattaa aiheuttaa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta myös käsitys uuden organisaation identiteetistä sekä sen yhdenmukaisuudesta voi vaikuttaa kokemuksiin varsinkin fuusioprosessin alkuvaiheessa. Samastumisen merkitys organisaatiofuusioissa tunnetaan hyvin, ja useat tutkimukset ovat osoittaneet, että samaistuminen tyypillisesti laskee yhdistymisen alkuvaiheessa koko organisaation tasolla.

Sopeutumisesta vieraantumiseen

Tampereen yliopiston syntyä tutkivassa hankkeessa selvitimme erilaisia tapoja samastua organisaatioon ja paikansimme neljä erilaista sopeutumisprofiilia. Analyysissä keskityimme neljään tekijään, joista kaksi liittyi työntekijän kokemuksiin organisaatioon kuulumisesta ja toiset kaksi työntekijän näkemyksiin organisaatiosta. Organisaatioon kuulumista mittaavat muuttujat olivat organisaatioon samastuminen ja ristiriitainen organisaatioon samastuminen.

Näistä ensimmäinen kuvastaa ylpeyden tunnetta ja yhteenkuuluvuutta, kun taas jälkimmäinen kuvastaa yhtäaikaisia vihan ja rakkauden tunteita työpaikkaa kohtaan. Työntekijän näkemyksiä uudesta organisaatiosta kuvastivat näkemykset organisaation identiteetin vahvuudesta ja organisaation identiteetin ristiriitaisuudesta. Näistä ensimmäinen kuvastaa organisaation toiminnan ja päämäärän selkeyttä ja jälkimmäinen toiminnan ja päämärän ristiriitaisuutta.

Etsimme muutosta, mutta löysimmekin yllättävää pysyvyyttä.

Kun aluksi analysoimme muuttujien keskiarvoja erikseen, tilanne näyttäytyi melko pysyvänä. Tampereen yliopiston ja Tampereen teknillisen yliopiston välillä oli pieniä eroja erityisesti ristiriitaisessa samastumisessa sekä identiteetin vahvuudessa ja ristiriitaisuudessa. Myös keskiarvojen muutokset mittauspisteiden välillä olivat todella vähäisiä, joten näytti siltä, että prosessin aikana ei olisi juurikaan tapahtunut muutosta.

Etsimme muutosta, mutta löysimmekin yllättävää pysyvyyttä. Vaikka muutosta organisaation ja eri ryhmien keskiarvojen tasolla ei juuri löytynyt, on kuitenkin mahdollista, että muutosta tapahtuu yksilötasolla ja että aineistosta voidaan löytää erilaisia muutosprofiileja.

Aineistosta paljastui neljä erilaista sopeutumisprofiilia eli tietylle työntekijäjoukolle yhdenmukaista tapaa reagoida organisaatiofuusioon. Profiileista kolme olivat hyvin pysyviä, eli niissä ei juurikaan tapahtunut muutosta eri mittauspisteiden välillä. Kolmeen pysyvään profiiliin kuului yhteensä 88 prosenttia kaikista työntekijöistä.

Pysyvät profiilit jakautuivat sopeutujiin, vieraantujiin ja varovaisiin. Sopeutujat (17 %) kokivat voimakasta samastumista, he pitivät yliopiston identiteettiä vahvana ja kokivat vähäistä ristiriitaa, kun taas vieraantujat (25 %) kokivat voimakasta ristiriitaa ja vähäistä samastumista. Vieraantujien mielestä myös yliopiston identiteetti oli heikko. Suurin ryhmä varovaiset (46 %) jäi näiden kahden aiemman ryhmän väliin.

Ilmeisesti uuteen organisaatioon tai siihen kuulumiseen liittyvät kysymykset eivät muutosprosessin missään vaiheessa herättäneet suuria intohimoja varovaisten joukossa – tai sitten he eivät pitäneet muutosprosessia itsessään kovin merkityksellisenä tapahtumana. Vain 12 prosentilla työntekijöistä asennoituminen organisaatioon muuttui selkeästi. Tässä ryhmässä muutos tarkoitti melko nopeaa ja voimakasta siirtymää sopeutumisesta kohti vieraantumista puolentoista vuoden aikana keväästä 2019 syksyyn 2020.

Moni näyttää jatkavan työntekoaan kuin ennenkin

Usein sanotaan fuusioiden olevan isoja mullistuksia yhdistyvien organisaatioiden henkilöstölle. Myös niiden menestyksestä esitetään kriittisiä arvioita. Näyttää kuitenkin siltä, että monet jatkavat työntekoaan kuten ennenkin. Fuusion alun integraatiovaihe ei merkittävästi muuta heidän käsityksiään työpaikastaan, vaan käsitys uudesta organisaatiosta voi muodostua  jo fuusion ensi metreillä.

Usein sanotaan fuusioiden olevan isoja mullistuksia yhdistyvien organisaatioiden henkilöstölle.

Entäpä sitten kielteistä muutosta kokeneet 12 prosenttia vastaajista? Vaikka 12 prosenttia kuulostaa melko pieneltä osuudelta, esimerkiksi tutkimassamme Tampereen yliopiston tapauksessa se vastasi todennäköisesti noin 500 työntekijää, joiden kokemus työyhteisöstään oli heikentynyt merkittävästi. Syitä tähän voi olla monia, mutta tutkimusten mukaan asiaan on mahdollista vaikuttaa hyvällä johtamisella ja tukemalla jatkuvuutta.

Onnistuneen fuusion toteuttamista tukemaan olemme koonneet useisiin tutkimuksiin pohjautuvan verkkosivuston, joka käsittelee fuusioita sekä organisaation sisäisestä että ulkoisesta näkökulmasta käytännöllisellä mutta tutkimuslähtöisellä tavalla. Kun otetaan huomioon lähitulevaisuudessa vastaantulevat organisaatioiden muutoshaasteet, mukaan luettuna tuleva sosiaali- ja terveydenhuollon eli sote-uudistus, alan tutkimukseen kannattanee perehtyä jo ennen muutoksia. Tämä siksi, että ensivaikutelma muutoksesta saattaa jäädä pysyväksi.

Jukka Lipponen on sosiaalipsykologian vanhempi yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa. Hän johtaa Työsuojelurahaston rahoittamaa hanketta, jossa tutkitaan Tampereen korkeakouluyhteisön muotoutumista henkilöstön näkökulmasta.

Ari-Matti Erjansola on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Hänen väitöskirjansa käsittelee visuaalista identiteettiä organisaatiomuutoksissa.

Artikkelin siteerausohje: Lipponen, Jukka ja Erjansola, Ari-Matti. 2022. ”Missä muutos? Vieraantujat ja sopeutujat Tampereen yliopiston fuusiossa” Politiikasta, 23.5.2022. https://politiikasta.fi/missa-muutos-vieraantujat-ja-sopeutujat-tampereen-yliopiston-fuusiossa/

Julkaisu Missä muutos? Vieraantujat ja sopeutujat Tampereen yliopiston fuusiossa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.