Valta vaihtuu Ruotsissa. Parin viikon takaisissa parlamenttivaaleissa ruotsalaiset äänestivät maltillisen kokoomuksen (Moderata samlingspartiet, M) johtaman oikeistoblokin valtaan niukalla äänten enemmistöllä. Vaalien ehdoton voittaja on Jimmie Åkessonin johtama ruotsidemokraatit (Sverigedemokraterna, SD), joka näyttää nousevan oikeistohallituksen tukipuolueeksi. 

Tämä merkitsee mannerlaattojen heilahdusta Ruotsin poliittisessa järjestelmässä, jossa valtapuolueet ovat tähän saakka kaikin keinoin pyrkineet estämään ruotsidemokraattien pääsyn kiinni vallan kahvaan. Ruotsidemokraattien kannatuksen kasvu ja niin kutsuttuihin poliittisiin blokkeihin perustuva poliittinen kilpailu on nyt kuitenkin tehnyt puolueen eristämisen mahdottomaksi. 

Näissä vaaleissa ruotsidemokraatit sai 20,5 prosentin äänisaaliin ja nousi maan toiseksi suurimmaksi, oikeistoblokin suurimmaksi puolueeksi. Maltillisen kokoomuksen johtaman porvariliittouman on siis käytännössä mahdotonta muodostaa enemmistöhallitusta ilman ruotsidemokraatteja. Koalitiomatematiikka on tämän myötä ohittanut maltillisen kokoomuksen puheenjohtajan, pääministerikandidaatti Ulf Kristerssonin ajattelussa moraaliset pohdinnat ruotsidemokraattien epäliberaalista luonteesta.

Valtapuolueet ovat tähän saakka kaikin keinoin pyrkineet estämään ruotsidemokraattien pääsyn kiinni vallan kahvaan.

Ruotsia pidettiin pitkään poikkeuksena länsieurooppalaisten valtioiden joukossa, koska siellä ei ollut vahvaa oikeistopopulistista puoluetta. Vasemmisto-oikeistojakolinja ja sen ympärille ryhmittyneet puolueet hallitsivat maan poliittista elämää ja pitivät sen vakaana.

Nyt tilanne on muuttunut radikaalisti sekä politiikan asiakysymysten että poliittisen kilpailun kannalta. Miten tähän on tultu ja miten pidemmän ajan kehityskulut kulminoituivat syksyn 2022 vaaleissa?

Ideologia väistyi demokratian prosessikysymysten tieltä

Ruotsin poliittisessa lähihistoriassa keskeistä on ollut demokraattisen politiikan muotoon liittyvien kysymysten dominointi suhteessa poliittisiin ideologioihin. Toisin sanoen poliittista agendaa ovat dominoineet kysymykset siitä, kuka voi tehdä yhteistyötä kenenkin kanssa, ja kenen kanssa ei missään tapauksessa olla yhteistyöhaluisia. Tämä pohdinta liittyy ennen kaikkea ruotsidemokraattien nousuun. 

Perinteisiä puolueita on yhdistänyt ennen kaikkea päätös eristää ruotsidemokraatit ja pitää puolue vallankäytön ulkopuolella, ei niinkään ideologinen samankaltaisuus. Tämä on näkynyt blokkipolitiikan säröilynä ja ideologisesti yhtenäisten koalitioiden rakentamisen mahdottomuutena. 

Ruotsin politiikka on rakentunut keskenään kilpailevien vasemmisto- ja oikeistoblokkien varaan vuoden 2006 parlamenttivaaleista saakka, jolloin porvarilliset puolueet, maltillinen kokoomus, kristillisdemokraatit (Kristdemokraterna, KD), liberaalit (Liberalerna, L) ja keskusta (Centerpartiet, C) perustivat Allianssi-liittouman (Allians för Sverige). 

Poliittista agendaa ovat dominoineet kysymykset siitä, kuka voi tehdä yhteistyötä kenenkin kanssa, ja kenen kanssa ei missään tapauksessa olla yhteistyöhaluisia.

Vastapooliksi muodostui sosiaalidemokraattien (Socialdemokraterna, S), vasemmistopuolueen (Vänsterpartiet, V) ja ympäristöpuolueen (Miljöpartiet, MP) punavihreä liittouma. Pääministeriksi nousi vaaleissa suurimmaksi tulleen blokin pääpuolueen – sosiaalidemokraattien tai maltillisen kokoomuksen – puheenjohtaja. 

Tämä järjestelmä toimi kuitenkin vain vuoden 2014 vaaleihin saakka. Tuolloin ruotsidemokraatit, jotka oli puolueiden yhteisellä päätöksellä eristetty blokkien ulkopuolelle, oli kasvanut niin suureksi, että sen ääniosuus 12,9 prosenttia alkoi tehdä blokkeihin perustuvasta koalitiopolitiikasta hankalaa. 

Ruotsidemokraatit käyttivät vaa’ankieliasemaansa joulukuussa 2014, kun se uhkasi kaataa sosiaalidemokraattien johtaman vähemmistöhallituksen äänestämällä sen budjettiehdotusta vastaan. Kriisi ratkesi, kun porvarilliset Allianssipuolueet suostuivat tukemaan vasemmistohallituksen budjettia, mikä oli täysin poikkeuksellista ruotsalaisessa politiikassa.

Vaikka valtapuolueiden toiminta tähtäsi ruotsidemokraattien vallan minimoimiseen, puolue käytti vaikutusvaltaansa pakottamalla oikeisto- ja vasemmistopuolueet yhteistyöhön yli blokkirajojen. Hiljalleen tämä alkoi murtaa vasemmisto-oikeistopolarisaatiolle perustuvan poliittisen kilpailun perusteita. 

Hallitus ei onnistu ilman ruotsidemokraatteja

Ruotsidemokraattien suosion vain kasvaessa porvaripuolueet ovat asteittain hyväksyneet välttämättömän: ne eivät pysty muodostamaan enemmistöhallitusta ilman ruotsidemokraatteja. Porvariallianssin rakoilu ja lopulta hajoaminen on muuttanut ruotsalaisen poliittisen kilpailun rakennetta. 

Allianssi hajosi, kun maltillinen kokoomus ja kristillisdemokraatit irtautuivat siitä vaalien 2018 alla. 

Vaalien jälkeen liberaalit ja keskusta vaihtoivat puolta ja siirtyivät tukemaan sosiaalidemokraattien muodostamaa vähemmistöhallitusta yhdessä ympäristöpuolueen kanssa. Keskeinen tekijä hajoamisessa oli suhtautuminen ruotsidemokraatteihin. 

Ruotsidemokraattien suosion vain kasvaessa porvaripuolueet ovat asteittain hyväksyneet välttämättömän: ne eivät pysty muodostamaan enemmistöhallitusta ilman ruotsidemokraatteja.

Maltillinen kokoomus ja kristillisdemokraatit olivat valmiita jonkinasteiseen yhteistyöhön sen kanssa, liberaalit ja keskusta eivät. Myöhemmin liberaalit kuitenkin irtautuivat vasemmiston hallitussovusta ja vaihtoivat puolta takaisin porvariblokkiin.

Uusien blokkien ajassa niiden kokoonpanoa ei määritä vasemmisto-oikeistoakseli, vaan yhtäältä suhtautuminen ruotsidemokraatteihin ja toisaalta asemoituminen niin kutsutulle GAL-TAN akselille, joka jakaa puolueet progressiivis-liberaaleihin ja konservatiivis-autoritäärisiin. Edellisessä leirissä ovat sosiaalidemokraatit (S), vasemmisto (V), ympäristöpuolue (MP) ja keskusta (C), jälkimmäisessä maltillinen kokoomus (M), kristilliset (KD), ruotsidemokraatit (SD) ja – varsin vastahakoisesti – myös liberaalit (L). 

Syksyn 2022 vaaleissa perinteinen vasemmisto-oikeistoideologia näkyikin heikosti. Vaalikampanjoita dominoivat yhtäältä demokratian prosessikysymykset – suhtautuminen ruotsidemokraatteihin ja puolueen mahdolliseen hallitusvastuuseen – ja toisaalta yksittäiset asiakysymykset, kuten energian hinta, jengirikollisuus ja rangaistukset, sekä maahanmuuttajien integraatio. Ruotsalaisten tutkijoiden mukaan puolueiden vaaliohjelmat ryhmittyivät lähinnä GAL-TAN-akselin konservatiiviseen päähän.

Politiikan muuttunut polarisaatio

Vasemmisto-oikeistopolarisaatio on perinteisesti muodostanut politiikan kivijalan läntisessä Euroopassa. Ruotsissa poliittinen kilpailu on ollut poikkeuksellisen kaksinapaista, ja muut jakolinjat kuten kaupunki-maaseutujaottelu tai etnis-kielelliset jakolinjat, ovat olleet toissijaisia. Ruotsidemokraattien nousu on paitsi murtanut kaksinapaisuuteen perustuvan politiikan muodon, myös muuttanut politiikan sisällöt.

Ennen kaikkea niin kutsutut sosiokulttuuriset poliittiset kysymykset kuten rajat, identiteetit sekä laki- ja oikeuskysymykset ovat nousseet poliittisella agendalla. Tämä on toki ollut seurausta paitsi ruotsidemokraattien kasvusta, myös polttavista sosiaalisista ongelmista liittyen asuinalueiden eriytymiseen ja rikollisuuteen. Ruotsidemokraatteja sosiokulttuurisen politiikan näkyvyys kuitenkin hyödyttää, kun taas perinteisille, vasemmisto-oikeistoakselille asettuville puolueille se on hankalaa, koska niiden kannattajakunta on näissä kysymyksissä usein jakautunutta. 

Myös syksyn 2022 vaaleissa maahanmuuttoon, asuinalueiden eriytymiseen, integraatioon ja jengirikollisuuteen liittyvät teemat olivat näkyvästi esillä. Puolueiden ohjelmat olivat hyvin samankaltaisia näissä kysymyksissä, ja ne jakoivat käsityksen integraation parantamisen, rikollisuuden kitkemisen ja rangaistusten koventamisen välttämättömyydestä. Poliittinen kilpailu käytiin siis jo valmiiksi ruotsidemokraattien ja poliittisen oikeiston vahvalla alueella. 

Syksyn 2022 vaaleissa maahanmuuttoon, asuinalueiden eriytymiseen, integraatioon ja jengirikollisuuteen liittyvät teemat olivat näkyvästi esillä.

Toisaalta vaaleista puhuttiin ”lompakkovaaleina”, sillä erityisesti hintojen nousuun ja elämisen kustannuksiin liittyvät asiat olivat keskustelun kohteena. Ruotsin television kyselyn mukaan äänestäjille tärkeimpiä kysymyksiä vaaleissa olivat sairaanhoito ja koulutus, ja sen jälkeen lakiin ja järjestykseen liittyvät kysymykset sekä energiapolitiikka. Ruotsidemokraattien asiakompetenssi arvioitiin erityisen vahvaksi ainoastaan laki- ja järjestysasioissa. Tästä näkökulmasta puolueen menestys näyttää paradoksaaliselta.

Oleellista ei ole kuitenkaan vain mistä puhutaan, vaan miten puhutaan. Juuri poliittisten asiakysymysten uudelleenkehystämisessä ruotsidemokraatit ovat käyttäneet vaikutusvaltaa. 

Esimerkiksi asuinalueiden eriytymisestä tai jengirikollisuudesta olisi mahdollista puhua asuntopolitiikan tai taloudellisen eriarvoisuuden näkökulmista, mutta vallitsevaksi puhetavaksi on noussut näiden asioiden käsittely maahanmuuton ongelmien ja etnisyyden kautta. Se, että muutkin puolueet vasemmalta oikealle ovat hyväksyneet tämän puhetavan on suuri voitto ruotsidemokraateille. 

Poliittisen maantieteen kasvanut rooli

Ruotsidemokraatit kasvoivat kaikkialla Ruotsissa yhtä vaalipiiriä, Malmön kaupunkia, lukuun ottamatta. Eniten puolue kasvoi suurten kaupunkien ulkopuolella, harvaan asutuilla alueilla. Niillä keskimäärin yli 25 prosenttia äänestäjistä kannatti ruotsidemokraatteja, suurissa kaupungeissa puolestaan 16 prosenttia. Tämä on kaikista puolueista suurin ero kaupunkien ja maaseudun välillä. Erityisesti ruotsidemokraatit vei ääniä perinteiseltä maaseutuväen puolueelta keskustalta.

Näyttääkin siltä, että ruotsalaisen politiikan uusi polarisaatio progressiivis-liberaalien vasemmistopuolueiden (S, V, MP, C) ja konservatiivis-autoritääristen oikeistopuolueiden (SD, M, L ja KD) välillä näkyy maaseudun ja kaupunkien välisenä jakolinjan uudelleenpolitisoitumisena.

Edellinen puoluerypäs kasvoi suurissa kaupungeissa, kun taas jälkimmäiset puolueet menestyivät maaseutumaisilla alueilla. Erityisesti ruotsidemokraattien menestystä maaseudulla on pidetty hämmästyttävänä, sillä rikollisuuden ja maahanmuuton kaltaiset puolueen vahvat teemat eivät kosketa niinkään maaseudun kuin suurten kaupunkien asukkaita. 

Ruotsidemokraatit on kuitenkin onnistunut esittämään harvaanasutuilla alueilla elämisen hintaan ja laatuun liittyvät kysymykset populistipuolueille tyypillisen ”tavallinen kansa” ja ”kaupunkien etäinen eliitti”- kahtiajaon kautta. Palvelujen väheneminen on nähty valtion vetäytymisenä syrjäseutujen asukkaiden elämästä, energian ja erityisesti polttoaineen hinnannousu urbaanin eliitin kiusana niille, joille esimerkiksi auton käyttö on välttämätöntä. Toisaalta perinteisten puolueiden ratkaisut ovat muistuttaneet kovasti toisiaan.

Toinen ruotsidemokraattien menestykseen liittyvä paradoksi on se, että puolue kasvoi erityisesti nuorten, ensi kertaa äänestävien keskuudessa. 2000-luvulla syntyneitä on pidetty arvoiltaan sosiaalisesti suvaitsevaisina ja siten lähempänä puoluekentän liberaalis-progressiivista kuin konservatiivista äärilaitaa. 

Nuorten äänestäjien konservatismi on yllättävää. Voi arvioida, että ruotsidemokraatit ovat nuorille ”normaalimpi” valinta kuin muille äänestäjille, eikä puolueen äärioikeistomenneisyys paina samalla tavalla nuorten vaakakupissa.

Syksyn 2022 vaaleissa nuoret äänestivät kuitenkin oikeistoa: maltillinen kokoomus sai 26 ja ruotsidemokraatit 22 prosenttia nuorten äänistä, molemmissa kuuden prosenttiyksikön lisäys vuoteen 2018 verrattuna. Ympäristöpuolue sai vain 5 prosenttia nuorten äänestäjien äänistä huolimatta siitä, että 2000-luvulla syntyneitä on tituleerattu ”Greta-sukupolveksi” ilmastoaktivisti Greta Thunbergin mukaan.

Nuorten äänestäjien konservatismi on yllättävää. Voi arvioida, että ruotsidemokraatit ovat nuorille ”normaalimpi” valinta kuin muille äänestäjille, eikä puolueen äärioikeistomenneisyys paina samalla tavalla nuorten vaakakupissa. Ruotsidemokraatit tekivät myös näkyvän kampanjan nuorten suosimissa medioissa, kuten TikTokissa ja Instagramissa, ja ovatkin mitä ilmeisimmin onnistuneet lisäämään erityisesti nuorten miesten poliittista kiinnostusta. 

Ruotsidemokraatit puhuttelivat äänestäjäkuntaa sisäistämällä kampanjoinnissaan sen faktan, että elinolot, tarpeet ja toiveet vaihtelevat voimakkaasti asuinpaikan seurauksena. Harvaan asutuilla alueilla auto ja kohtuullinen bensan hinta voivat olla elinehtoja, toivon luominen palveluverkon harventuessa ja työpaikkojen karatessa kasvukeskuksiin olennainen vaalivaltti. Metropolialueelta katsottuna tilanne näyttää toiselta.

Ruotsidemokraattien kasvu, ja kenties oikeistopopulismin suosio laajemminkin Euroopassa, liittyykin poliittisen maantieteen merkityksen nousuun ja keskus-periferiajakolinjan uudelleenpolitisoitumiseen.

Sanna Salo on Suomen Akatemian tutkijatohtori Ulkopoliittisessa instituutissa.

Julkaisu Ruotsin politiikka liikkeessä – vaalit vahvistivat uusia jakolinjoja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime vuosikymmenen suurin poliittinen läpimurto oli perussuomalaisten vaalimenestys. Puolueen vaalimenetystä ja sen taustoja on tutkittu, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt muiden puolueiden populistisen viestinnän käyttö ja se, miten muut puolueet ovat reagoineet perussuomalaisten vaalimenetykseen.

Ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja populistista viestintää käytti lähinnä perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini. Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa ja sen jälkeen useampi puoluejohtaja alkoi käyttää populistista viestintää.

Suomalaisten puoluejohtajien populistinen viestintä on pitkälti kansaa vetoavaa ja eliitin vastaista. Riippuen puoluejohtajan puoluekannasta ja ajankohdasta, eliitti voi olla taloudellinen tai poliittinen. Jussi Halla-ahon noustua perussuomalaisten puheenjohtajaksi alkoi esiintyä myös ulossulkevaa populistista viestintää.

Suomalaisten puoluejohtajien populistinen viestintä on pitkälti kansaa vetoavaa ja eliitin vastaista.

Artikkeli pohjaa Scandinavian Political Studies -lehdessä julkaisemaani tutkimusartikkeliin Populist communication among usual and unusual suspects: A longitudinal analysis of the communication of Finnish party leaders during parliamentary elections (2007–2019).

Siinä tarkastelen suomalaisten puoluejohtajien populistisen viestinnän käytön laajuutta ja sen kehitystä neljissä eduskuntavaaleissa vuosina 2007–2019. Lisäksi pohdin populistisen viestinnän tarttuvuutta, kun populistisen haastajan kannatus kasvaa.

Populistinen viestintä

Populismia ilmiönä on tulkittu ja lähestytty usealla eri tavalla. Se ei ole yllättävää, sillä kyseessä on globaali ilmiö.

Populismin lähestyminen poliittisena viestintänä tarkoittaa, että populismia ei lähestytä jonkinlaisena ideologiana tai maailmankatsomuksena, vaan pikemminkin viestintätapana, jota kuka tahansa voi milloin tahansa käyttää. Tällaiselle kommunikaatiolle on ominaista tietyt viestintäelementit ja niiden yhdistäminen. Populistinen poliittinen viestintä koostuu kansakeskisyydestä sekä eliitin vastaisesta, ulossulkevasta retoriikasta.

Nämä elementit kukin yksinään eivät ole populistisia, vaan niiden täytyy esiintyä yhdessä, jotta viestinnästä tulee populistista. Kansakeskeisyys on populistisen viestinnän välttämätön elementti, ja kun siihen lisätään vielä eliitin vastaista ja/tai ulossulkevaa retoriikkaa, voidaan tunnistaa jonkinlainen populismin diskursiivinen kehys.

Miksi populistinen viestintä leviäisi?

Valtiotieteilijä ja populismin tutkija Cas Mudde esittää, että populistinen viestintä saattaa levitä muihin puolueisiin, sen jälkeen kun näiden puolueiden populistinen haastaja menestyy vaaleissa. Olettamuksen lähtökohta on, että puolueet toimivat rationaalisina organisaatioina ja kun uusi haastaja haastaa heidän asemaansa, he reagoivat mukautumalla vastustajaan. Tämä tarkoittaisi, että muut puolueet kopioisivat osan populistipuolueiden agendasta ja retoriikasta, ja näin muuttuisivat itse populistisiksi.

Kyseistä olettamusta on tutkittu rajallisesti, ja tutkimustulokset ovat ristiriidassa. Tämä johtuu osittain siitä, että aikaisempi tutkimus on tutkinut esimerkiksi puolueohjelmia. Puolueohjelmat ovat aineistona mielekkäitä, kun ollaan kiinnostuneita puolueiden ideologisesta suuntautumisesta, mutta eivät välttämättä paras mahdollinen materiaali, jos populismia lähestytään viestinnällisenä tyylinä.

Valtiotieteilijä ja populismin tutkija Cas Mudde esittää, että populistinen viestintä saattaa levitä muihin puolueisiin, sen jälkeen kun näiden puolueiden populistinen haastaja menestyy vaaleissa.

Toinen ongelma aikaisemmassa tutkimuksessa on turhan lyhyen ja osittain väärän tarkasteluajanjakson käyttö. Tutkittavan ajanjakson tulee sisältää populistisen haastajan läpimurtovaali sekä tarpeeksi aikaa ennen ja jälkeen sitä. Tällöin pystymme vertailemaan, miten muut puolueet ovat käyttäneet populistista viestintää ennen ja jälkeen populistisen haastajan läpimurtoa.

Edellä esitellyistä seikoista johtuen Suomi tarjoaa otollisen tutkimuskohteen. Perussuomalaisten menestys edustukuntavaaleissa eli niin sanottu ”jytky-vaali” vuonna 2011 toimii viitekohtana tutkimuksessani. Käytin materiaalina Ylen puoluepuheenjohtajien tv-haastatteluja vuosien 2007, 2011, 2015 ja 2019 eduskuntavaalien alla. Hyödynsin tutkimuksessani manuaalista tekstianalyysiä. Loin populistiselle viestinnälle koodauskirjan, jonka avulla pystyin koodaamaan puoluejohtajien vastaukset

Oletan, että vuodesta 2011 lähtien muut puoluejohtajat ovat enenevissä määrin käyttäneet populistista viestintää perussuomalaisten vaalimenestyksestä johtuen. Argumenttini pohjautuu siihen, että on paljon edullisempaa puolueille muuttaa viestintätyyliään kuin ideologista profiiliaan, mikä saattaisi karkottaa osan äänestäjistä.

Muut puolueet eivät siis ole muuttaneet politiikkaansa populistiseen suuntaan. Yrittäessään vastata siihen haasteeseen, jonka perussuomalaiset ovat vaalimenestyksellään tuoneet suomalaiseen politiikkaan, ne ovat muuttaneet viestintätyyliään populistisemmaksi.

Populistisen viestintä eduskuntavaaleissa 2007–2019

Vuoden 2007 eduskuntavaalien puheenjohtajahaastatteluissa yksi puheenjohtaja erottui muiden joukosta populistisen viestinnän käytössä. Perussuomalaisten Timo Soinin vastauksista reilu viidennes sisälsi populismia. Hänen populistinen viestintänsä koostui lähinnä eliitin vastaisesta populismista:

”… Mutta EU ei ole vankila, sieltä pääsee pois. Tai sitten jos EU on vankila, nii sitten tilanne olisi vallan kamala.… Mutta sillä hetkellä, kun Suomen kansa ja eduskunnan enemmistö on sitä mieltä, että lähdemme pois, nii kyllä se aivan mahdollista on.” Timo Soini, Vaalit 07: Tentissä perussuomalaiset, Yle TV1 21.2.2007.

Vuoden 2011 eduskuntavaalien haastatteluissa jälleen kerran Soini erottautui joukosta. Hänen vastauksistaan lähes 35 prosenttia sisälsi populistista viestintää. Mielenkiintoista on kuitenkin huomata, miten myös vasemmistoliiton Paavo Arhinmäen vastauksista reilu viidennes sisälsi populistista viestintää. Arhimäen populistinen viestintä haastoi taloudellisia eliittejä kansan kurittamisesta:

”… Samaa aikaa EK:n johtajat potkii yrityksissä ikääntyviä työntekijöitä pihalle ja itse jäävät alle 60 eläkkeelle nostamaan eläkkeitä, joiden kuukausieläke on suurempi kun tavallisten duunareiden vuosipalkka ja huutaa sitten katsomosta duunareille ”jaksakaa, jaksakaa”.” Paavo Arhinmäki, Vaalit 2011: KD ja Vasemmistoliitto, Yle TV1 4.4.2011.

Vuoden 2011 eduskuntavaalien haastatteluissa jälleen kerran Soini erottautui joukosta. Hänen vastauksistaan lähes 35 prosenttia sisälsi populistista viestintää.

Tutkimusartikkelissani julkaistu kuvio havainnollistaa vuosilta 2007, 2011, 2015 ja 2019 puoluejohtajien haastatteluissa populistisiksi koodattujen vastausten osuutta.

Vuoden 2015 haastatteluissa Soinin populistisen viestinnän käyttö jälleen kerran lisääntyi. Arhinmäki jatkoi samalla linjalla kuin vuoden 2011 haastattelussa. Jälleen on mielenkiintoista huomata, miten vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistön haastattelussa esiintyi huomattava määrä populismia verrattuna vihreiden edelliseen puheenjohtajaan:

”…kaikki neljä suurta puoluetta ummistaa silmänsä itsestään selvältä riskiltä. Tässä energiapolitiikassa on ulko- ja turvallisuuspoliittinen riski ja se, että ihmisiä kohdellaan kuin lapsia, että suomalaisille ei sanota tätä päivän selvää totuutta ääneen…. Se on epäreilua ja kiemurtelevaa tämmöisessä hyssyttelykulttuurissa on jotain samaa kuin suomettumisessa…” Ville Niinistö, Eduskuntavaalit 2015: Ville Niinistö Vihr, Yle TV1 30.3.2015.

Vuonna 2019 useampi puolue vähensi populistisen viestinnän käyttämistä. Toisaalta kristillisdemokraattien puheenjohtaja Sari Essayah käytti selvästi enemmän populistista viestintää kuin edeltäjänsä Päivi Räsänen.

Perussuomalaisten silloisen puheenjohtaja Jussi Halla-ahon haastattelussa ilmeni lähestulkoon yhtä paljon populismia kuin Soinin. Halla-ahon populismista kolmasosa oli kuitenkin ulossulkevaa populismia, mitä aikaisempina vuosina materiaalissa esiintyi harvoin.

”…Me emme halua Suomea, jossa asuinalueet ghettoutuvat ja koulut eriytyvät…Jossa lapset ovat pillerikauppiaiden ja seksuaalirikollisten riistaa kaduilla, kauppakeskuksissa ja netissä…. Jossa tavallisiin ihmisiin kohdistuvat omaisuusrikokset jätetään tutkimatta ja selvittämättä siksi, että poliiseja on liian vähän tai heidän aikansa menee ihmisten kielenkäytön kyttäämiseen sosiaalisessa mediassa. Ja jossa koululaisten päät pannaan sekaisin sukupuoliöyhötyksellä ja ilmastohysterialla…” Jussi Halla-aho, Eduskuntavaalit 2019: Perussuomalaiset, Yle TV1 28.3.2019.

Leviääkö populismi?

Yllä esitettyjen tulosten valossa voi argumentoida, että populistinen viestintä on yleistynyt ja useampi puoluejohtaja on käyttänyt sitä vuodesta 2011 lähtien. Tämä osittain vahvistaa olettamusta, että populistisen haastajan vaalimenestys saattaa laukaista populistisen viestinnän leviämisen muihin puolueisiin.

Toki on tärkeää muistaa, että yllä esitetty muutos voi johtua monesta eri tekijästä. On tärkeää huomata myös, että läheskään kaikki puoluejohtajat eivät ole käyttäneet populistista viestintää. Näyttäisi siltä, että populistista viestintää käyttävät enemmän pien- sekä oppositiopuolueiden puheenjohtajat. Toki niissäkin on suuria eroja, joita selittää esimerkiksi puheenjohtajien henkilökohtaiset eroavaisuudet.

Populistinen viestintä on yleistynyt ja useampi puoluejohtaja on käyttänyt sitä vuodesta 2011 lähtien.

Mielenkiintoista on myös nähdä, että vuoden 2011 vaalien haastatteluissa sosiaalidemokraattien ja osittain kokoomuksen puheenjohtajat käyttivät populistista viestintää. Tämä saattaa johtua siitä, että vuosien 2010 ja 2011 aikana mielipidemittaukset antoivat osviittaa perussuomalaisten tulevasta vaalimenestyksestä, mikä on voinut johtaa mainittujen valtapuolueiden populistisen viestinnän käyttöön.

Kiinnostavaa on myös se, että perussuomalaisten puheenjohtajien populistisen viestinnän käyttö on lisääntynyt ajan myötä. Voikin kysyä, ruokkiiko vaalimenetys populistisen puolueen populistisen viestinnän käyttöä?

Aineistostani ilmenee, että kansakeskeisten diskurssien käyttö on yleistynyt jokaisessa puolueessa. Ilmiö saattaa selittää miksi usein kuvitellaan, että populismista on tullut uusi normi politiikassa, vaikka kyseessä saattaa olla politiikkojen yleistynyt tapa puhutella kansaa. Toivon mukaan havaintoni laittaa pohtimaan, onko politiikkojen puhe populistista vai yritys inhimillistää politiikkaa.

Jon Järviniemi (VTM) on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Hän tutkii puoluerajoja ylittävää ja pitkällä aikavälillä tapahtuvaa populistista poliittista viestintää Suomessa.

Julkaisu Jytkystä populistisen viestinnän leviämiseen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.