Mitä tapahtuu sitten, kun Syyriassa ja Irakissa Isisin alueella olleet palaavat Eurooppaan? Tätä on pohdittu siitä asti, kun alueelle lähteminen alkoi yleistyä viitisen vuotta sitten.

Nyt asiasta on tullut erityisen ajankohtainen, kun Isis on menettänyt lähes kaikki maa-alueensa ja sen hallinnan alla eläneitä ihmisiä on päätynyt leireille ja kansainvälisen median eteen. Suomen osalta tälle on antanut kasvot CNN:n haastattelussa esiintynyt Sannaksi itsensä esitellyt nainen lapsineen.

Palaajien päästämistä takaisin Eurooppaan on vastustettu erityisesti siksi, että heidän katsotaan muodostavan uhkan turvallisuudelle. Palaaminen ei ole yksin turvallisuuskysymys, vaan siihen liittyy myös paljon olennaisia oikeudellisia, sosiaalisia ja taloudellisia näkökohtia, joita on tarpeen pohtia yhtä lailla tarkasti. Näitä ovat esimerkiksi mahdollisten Syyriassa tapahtuneiden rikosten tuominen oikeuden eteen ja varsinkin lasten tarvitsema tuki Suomeen palaamisen jälkeen.

Tässä keskityn kuitenkin yksinomaan palaajiin liittyviin turvallisuusuhkiin ja niistä käytyyn keskusteluun.

Väkivaltaisista ääriliikkeistä irtautumisesta on olemassa tutkimusta ja sen tulokset auttavat hahmottamaan sitä, mitä saattaa olla odotettavissa.

Turvallisuusuhkaa arvioitaessa on nostettu esiin se, mitä nämä ihmiset ovat tehneet ja kokeneet Syyriassa ja Irakissa sekä mitä Isisin tavoitteista, ideologiasta ja toiminnasta tiedetään. Palaajien medialle antamista haastatteluista on yritetty päätellä, ovatko he edelleen ”radikalisoituneita” ja mitkä heidän vaikuttimensa ovat haluta takaisin Eurooppaan.

Paljon vähemmälle huomiolle on jäänyt se, mitä tiedetään väkivaltaisista ääriliikkeistä irtautumisesta. Tästä on olemassa tutkimusta ja sen tulokset auttavat hahmottamaan sitä, mitä saattaa olla odotettavissa.

Kerran ”terroristi” ei ole aina ja kaikkialla terroristi

Terroritoimintaan osallistuminen on julkisessa keskustelussa taipumus mieltää pysyvämmäksi asiantilaksi kuin mitä se tutkimustiedon valossa on. Tosiasiassa väkivaltaisista ääriliikkeistä irtautuminen on hyvin tavallista. Isisistäkin on lähtenyt lukuisia ihmisiä, ja osaa heistä ovat tutkijatkin jo haastatelleet.

Lisäksi usein oletetaan, että taisteluihin yhdessä paikassa osallistunut olisi valmis ja kiinnostunut osallistumaan väkivallan tekoihin myös muualla. Näin ei ole automaattisesti edes jihadismin kohdalla, johon liittyy kuitenkin ajatus maailmanlaajuisesta taistelusta monikasvoista vihollista vastaan.

Se, millaiseen rikolliseen ja väkivaltaiseen toimintaan henkilö on osallistunut Syyriassa ja Irakissa, on yksi kysymys. Monin tavoin toinen kysymys on se, mitä lähtömaahansa palaava henkilö on valmis ja kiinnostunut tekemään.

Tästä esimerkiksi käyvät juuri vierastaistelijat. Jihadististen liikkeiden riveihin ulkomaille on ennenkin lähdetty taistelemaan länsimaista. Osa lähtijöistä on myös palannut takaisin. Tunnetun jihadismitutkija Thomas Hegghammerin laskelman mukaan heistä yksi yhdeksästä on palattuaan osallistunut väkivaltaisten iskujen tekemiseen länsimaissa.

Kuten Hegghammer itsekin on todennut, tältä pohjalta ei voi tehdä päätelmiä siitä, mikä tilanne Syyriaan ja Irakiin lähteneiden kohdalla tulee olemaan. Konfliktiin liittynyt vierastaistelijailmiö poikkeaa niin monin tavoin aiemmista konflikteista.

Tutkitun tiedon valossa on kestämätöntä lähteä yksikantaan siitä olettamuksesta, että valtaosa palaajista tulee jatkamaan väkivaltaiseen toimintaan osallistumista lähtömaassaan.

Silti tutkitun tiedon valossa on kestämätöntä lähteä yksikantaan siitä olettamuksesta, että valtaosa palaajista tulee jatkamaan väkivaltaiseen toimintaan osallistumista lähtömaassaan. Suurin osa alueelta tähän mennessä palanneista ei ole näin tehnyt.

Perustellumpi odotus on se, että Syyriasta ja Irakista palaajien joukossa tullaan näkemään koko skaala katkerasti pettyneistä ja katuvista niihin, jotka edelleen ovat valmiita väkivaltaiseen toimintaan. Kaikista vahvimmin jihadistiseen taisteluun sitoutuneiden voi olettaa ennemmin suuntaavan toisille konfliktialueille kuin takaisin Eurooppaan, jos heillä on siihen tilaisuus.

Niille, jotka jatkavat edelleen jihadistiseen liikehdintään osallistumista, terrori-iskujen toteuttaminen on vain yksi vaihtoehto. Suurin osa jihadistisesta aktivismista Euroopassa on pääosin muualla käynnissä oleviin konflikteihin liittyvää väkivallatonta tukitoimintaa.

Tällaiseen tukitoimintaan osallistuvat henkilöt ovat yhtä lailla terrorismin torjunnan kohdehenkilöitä ja sitovat tiedustelu- ja turvallisuusviranomaisten resursseja, mutta väkivaltaisten iskujen uhkaan maassa nämä henkilöt eivät kuitenkaan olennaisesti vaikuta.

Lyhyesti sanoen väkivaltaisiin ääriliikkeisiin osallistuminen on siis aika- ja tilannesidonnaista.

Toiminnasta irtautuminen johtuu harvoin maailmankatsomuksen muuttumisesta

Toiseksi keskustelussa on keskitytty mahdollisten palaajien ideologisiin näkemyksiin enemmän kuin on välttämättä perusteltua juuri turvallisuusuhan arvioinnin näkökulmasta.

Isisin joukossa olleiden miesten ja naisten muodostamaa mahdollista riskiä pohdittaessa on kiinnitetty paljon huomiota siihen, mitä he ovat leireille päädyttyään haastatteluissa sanoneet. Jos he eivät ole tuominneet suoraan Isisin toimintaa, se on nähty merkkinä vaarasta.

Näille lausunnoille ja ylipäänsä mahdollisten palaajien tämänhetkisille näkemyksille on annettu tutkimuksen valossa liian paljon painoarvoa. Annetut lausunnot ovat niin lyhyitä ja pian Isisin alueelta poistumisen jälkeen annettuja, että niistä on vaikea päätellä luotettavasti juuri mitään.

Toiminnasta irtautuminen ei edellytä luopumista radikaalista ideologiasta.

Yksi vahvimpia väkivaltaisista ääriliikkeistä irtautumista koskevia tutkimustuloksia on se, että toiminnasta irtautuminen ei edellytä luopumista radikaalista ideologiasta. Ideologiasta luopuminen ei ole edes yleisin syy toiminnasta irtautumiselle. Itse asiassa radikaalin toiminnan ja radikaalin ajattelun välinen suhde on paljon monimutkaisempi kuin arkijärjellä välttämättä olettaisi.

On aivan tavanomaista, että ihminen lopettaa kaikenlaisen osallistumisen väkivaltaisen ääriliikkeen toimintaan, mutta hänen ideologiset näkemyksensä pysyvät pitkälti ennallaan.

Tämä tarkoittaa samalla sitä, että mikäli mahdollisten palaajien aiheuttamaa turvallisuusriskiä halutaan pienentää, heidän ideologisten näkemystensä muuttaminen ei ole välttämättä se, mihin kannattaa panostaa.

Jihadistisen ajatusmaailman omaksuneiden henkilöiden oleskelun maassa voi nähdä epätoivottavana esimerkiksi jihadistisen arvomaailman ja Suomen perustuslain heijastamien arvojen ja normien välisen jännitteen vuoksi. Turvallisuusuhka väkivaltaisten iskujen toteutumisen mielessä se ei kuitenkaan automaattisesti ole.

Tässä yhteydessä on syytä pitää mielessä myös se, että niin epäloogiselta kuin se voikin kuulostaa, läheskään kaikki ääriliikkeissä mukana olevat eivät ole välttämättä sisäistäneet liikkeen ajatus- ja arvomaailmaa kovin syvällisesti. Kun tilanne muuttuu ympärillä, ajatus- ja arvomaailmasta luopuminen saattaa olla helpompaa kuin voisi olettaa.

Pettymys ääriliikkeen ja sen jäsenten toimintaan yleisin syy irtautua

Mikä saa sitten luopumaan väkivaltaiseen ääriliikkeeseen osallistumisesta? Sekä tärkein että turhauttavin huomio on se, että tähän ei ole yhtä yksiselitteistä vastausta niin kuin ei ole toimintaan mukaan lähtemisellekään.

Osa irtautuu toiminnasta siksi, että olosuhteet muuttuvat ja se tekee osallistumisesta mahdotonta. Tämä olosuhteiden muutos voi olla esimerkiksi vangituksi tuleminen tai tilanne, jossa liikkeen toiminta vaikeutuu ja sirpaloituu vastatoimien seurauksena, niin kuin Isisille juuri kävi.

Paljon tapahtuu myös sitä, että yksilö oma-aloitteisesti päättää lähteä liikkeestä. Tutkimusten mukaan tavanomaisin syy tähän vaikuttaa olevan pettymys liikkeen toimintaan tai siinä mukana oleviin henkilöihin.

Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että liikkeen toiminta ei ollutkaan sitä, mitä yksilö oli ajatellut sen olevan. Liikkeen tai sen johtajien toiminta voidaan kokea sen taustalla vaikuttavien arvojen tai ideologian vastaiseksi. Tällaiset kokemukset toistuvat myös Isisin riveistä lähteneiden joukossa.

Pettymys ja tyytymättömyys saattavat myös kohdistua siihen, millaiseksi oma rooli liikkeen toiminnassa on muodostunut.

Yleistä on loppuun palaminen, jolloin liikkeessä toimimisen realiteetit ja vaatimukset uuvuttavat lopulta siinä määrin, ettei voimia jatkaa mukana enää ole. Joillakin pelko kiinnijäämisestä, siihen liittyvä stressi ja kiinnijäämisen mahdolliset seuraukset ovat vaikuttaneet keskeisesti päätökseen.

Kaiken kaikkiaan tämänhetkisen tutkimuksen perusteella lähtöpäätökseen vaikuttavat voimakkaammin työntävät kuin vetävät tekijät.

Liikkeestä irtautumiseen kannustaminen tärkeää, mutta ei toimi läheskään aina

Huomio työntävistä ja vetävistä tekijöistä on olennainen, kun halutaan kannustaa väkivaltaisista ääriliikkeistä irtautumista. Työntävät tekijät ovat liikkeen toimintaan liittyviä seikkoja, jotka heikentävät yksilön halua jatkaa osallistumista.

Vetävät tekijät ovat taas puolestaan asioita, joita toiminnasta irtautuminen mahdollistaisi tai toisi mukanaan. Tällaisia voivat olla esimerkiksi tärkeät ihmissuhteet. Vetäviä tekijöitä ovat myös tuen tai lievempien tuomioiden lupaaminen toiminnasta vapaaehtoisesti luopuville.

Tämänhetkisen tutkimuksen perusteella lähtöpäätökseen vaikuttavat voimakkaammin työntävät kuin vetävät tekijät.

Useissa Euroopan maissa on 1990-luvulta alkaen kehitetty ohjelmia, joiden tavoitteena on edesauttaa yksilöiden irtautumista väkivaltaisista ääriliikkeistä. Tällaisten ohjelmien on toivottu auttavan ohjaamaan myös Syyriasta ja Irakista palaavia pois jihadistisesta toiminnasta.

Tutkimustulosten valossa näihin ohjelmiin on lupa kohdistaa odotuksia, mutta kovin suureen optimismiin ei ole aihetta. Jos lähtöpäätös riippuu enemmän työntävistä tekijöistä, vetävien tekijöiden avulla irtautumaan houkutteleminen ei ole välttämättä tehokasta. Ihmistä on vaikea puhua irtautumaan toiminnasta, jos hänellä ei ole siihen itse halua. Myös tuen ja lievempien tuomioiden kaltaiset kannustimet toimivat huonosti, jos lähtöhaluja ei ole.

Toisaalta silloin, kun tällaisilla ohjelmilla ja ulkopuolisella interventiolla on ollut merkitystä, merkitys on ollut usein ratkaiseva. Joskus motivaatio toimia on jo hiipunut, mutta väkivaltaisen ääriliikkeen toimintaan osallistutaan yhä, koska tilanteesta ei nähdä pääsyä ulos.

Ohjelmilla on siis paikkansa, mutta myös rajansa.

Vankilatuomiosta ei ole ratkaisuksi

Palaajiin liittyvän turvallisuusuhan hallinnassa keskeisenä on pidetty sitä, että mahdolliset palaajat saadaan oikeuden eteen ja voidaan tuomita vankilarangaistuksiin. Rikoksista oikeuden eteen saattaminen on ilman muuta keskeistä oikeusvaltion periaatteiden ylläpitämisenkin kannalta. Kuten julkisuudessa on jo käsitelty, se saattaa kuitenkin olla useista syistä erittäin vaikeaa.

Yleisemmin vankila tunnetaan paikkana, jossa radikalisoidutaan.

Kun asiaa tarkastellaan turvallisuuden kannalta, vankilatuomiosta voi perustellusti odottaa korkeintaan väliaikaista ratkaisua. Vankeinhoitolaitokset eivät ole poliittisen väkivallan tutkimuksessa profiloituneet paikoiksi, joissa väkivaltaisista ääriliikkeistä irtaudutaan. Joillekin vankilaan joutuminen toki tarjoaa olosuhdemuutoksen, joka antaa tilaa pohtia osallistumistaan ja mahdollisuuksia uuden suunnan ottamiseen.

Yleisemmin vankila kuitenkin tunnetaan paikkana, jossa radikalisoidutaan. Mikäli Syyriasta ja Irakista palanneita päätyy suorittamaan vankilatuomiota Suomessa, samat kysymykset ovat ainakin joidenkin kohdalla edessä vapautumisen hetkellä.

Riskejä on, mutta ne on ymmärrettävä oikein

Suomeen on palannut tähän mennessä parikymmentä ihmistä, joista valtaosa on ollut maassa jo ainakin neljä vuotta. Jos arvioidusta lähtijöiden määrästä vähentää heidän lisäksi kuolleiksi tiedetyt, jäljelle jää nelisenkymmentä aikuista ja joukko lapsia. Heistä läheskään kaikki tuskin ovat enää hengissä. Naisten ja lasten kuolleiden määristä ei ole juuri arvioita ja miehiäkin koskevat tiedot ovat puutteellisia.

Kun puhutaan palaajista, puhutaan varsin pienestä joukosta ihmisiä.

Hengissä olevista kaikki eivät halua tai pysty palaamaan. Kun puhutaan palaajista, puhutaan siis varsin pienestä joukosta ihmisiä.

Mahdollista on, että jotkut heistä jatkavat jihadistista toimintaa.Tutkimuksen valossa on kuitenkin odotettavissa, että läheskään kaikki eivät näin tee. Tapauskohtainen pohdinta on tämän vuoksi turvallisuusnäkökulman osalta välttämätöntä. Se on tarpeen myös oikeusvaltion keskeisten arvojen ja normien toteutumiseksi.

Leena Malkki toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Julkaisu Ovatko Syyriasta palaavat turvallisuusuhka? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Emmanuel Macron esitteli uudistusta Le Journal de Dimanche -lehdessä. Macronin uudistusta seurataan tarkasti muuallakin Euroopassa.

Rakenteellisen uudistuksen tavoitteena on ”kansallinen koheesio”. Macron pyrkii estämään radikalisoitumisen leviämisen.

Sen sijaan, että puhuttaisiin islamista Ranskassa, on tavoitteena luoda erityinen Ranskan islam. Useat ranskalaisen islamin tuntijat, kuten EUI:n professori Olivier Roy, arvostelevat tulevaa esitystä laïcité-periaatteen vastaisena. Periaatteen mukaan valtio ja uskonto on erotettu toisistaan lailla vuonna 1905. Valtio on tunnukseton ja puolueeton suhteessa uskontoihin. Tämän takia esimerkiksi eri uskontojen harjoittajia ei tilastoida.

Keskustelua tasavallan arvoista ja laïcité-periaatteen sisällöstä käydään kiivaasti jo nyt. Asiantuntijoiden mukaan uudistusten sijaan tarvittaisiin kokonaan uusi tulkinta islamista. On oireellista, jos Ranskan islam nähdään vain radikalisoitumisen valossa. Vastakkain ovat myös erilaiset asiantuntijoiden näkemykset radikalisoitumisen syistä.

Valtio uudistamassa uskontoa

Useat Ranskan presidentit, kuten Nicolas Sarkozy ja François Hollande, ovat yrittäneet uudistaa islamin rakennetta Ranskassa. Sisäministerinä Sarkozy perusti vuonna 2003 hallinto-organisaatio Conseil français du culte musulmanin (CFCM). CFCM näkee tarpeelliseksi myös uudistua itse sisältäpäin. Syynä on muun muassa terrori-iskujen jälkeen muuttunut ilmapiiri.

CFCM hallinnoi esimerkiksi imaamien koulutusta ja halal-lihan myyntiä. Hollande puolestaan solmi Marokon kanssa vuonna 2015 sopimuksen, jossa sovittiin siellä koulutettavista imaameista.

Uudistuksen pääasiat ovat imaamien kouluttaminen Ranskassa ja moskeijoiden ulkopuolisen rahoituksen kieltäminen.

Macronin uudistuksessa on kaksi pääasiaa. Ne ovat imaamien kouluttaminen Ranskassa ja moskeijoiden ulkopuolisen rahoituksen kieltäminen. Maista esimerkiksi Saudi-Arabia on rahoittanut moskeijoita.

Ranskassa koulutetut imaamit edistäisivät tasavallan arvoja ja tuntisivat ranskalaisen yhteiskunnan. Heidän koulutuksensa keskittyisi myös tasavallan arvoihin, ei uskonnollisiin teksteihin. Näin Macronin mukaan estettäisiin jihadismi Ranskassa.

Intohimoisten asiantuntijoiden oppikuntariita

Professori Royn mukaan ongelmallista tässä on, että vihollisen nähdään tulevan ainoastaan ulkopuolelta. Royn mukaan ei ole todisteita siitä, että olisi joku erityinen ranskalainen islam, joka edustaisi ainoastaan keskitietä.

Royn mukaan Ranskassa elää kuitenkin salafismi ja ranskalainen jihadismi. Macronia on konsultoinut hänen ystävänsä, islamin asiantuntija, sosiologian professori Gilles Kepel, joka taas on julkisesti väitellyt kovin sanoin Royn kanssa radikalisoitumisen syistä vuodesta 2015.

Macron siteerasi Kepeliä vaalikampanjassaan ja tämä seurasi häntä valtiovierailuille Tunisiaan. Kepelin mukaan radikalisoitumisen syyt ovat ranskalaisessa yhteiskunnassa ja lähiöissä, kun taas Roy näkee syyt yksilöllisessä psykologiassa.

Kaavaillussa esityksessä ongelmallista lienee se, miten se suhtautuu laïcité-periaatteeseen.

Kaavaillussa esityksessä ongelmallista lienee se, miten se suhtautuu laïcité-periaatteeseen. Valtio ei virallisesti voi järjestää uudelleen uskontoa tai ottaa kantaa uskonnon järjestämiseen. Macronia ovat tästä kritisoineet vasemmiston Jean-Luc Melenchon ja Kansallisen rintaman Marine Le Pen, joka ajaa positiivista laïcité-periaatetta.

Vuoden 2004 lailla kiellettiin uskonnolliset symbolit julkisissa tiloissa. Äskettäin polemiikin kohteeksi nousi Sorbonnessa opiskelevan syndikalistiaktivisti Maryam Pougetouxin huivi. Emmekö saa näkyä julkisessa tilassa, kysyivät Pougetouxin tukijat.

Arvostelijat ovat myös puuttuneet siihen, että Macron puuttuu erityisesti islamiin, ei muihin uskontoihin. Laïcité-periaate on koettu semanttisesti haastavaksi, sillä siihen liittyvät käsitteet neutralité ja objectivité eivät ole täysin selviä.

Ongelmallinen islam ja tasavallan arvot

Macronia on arvosteltu myös siitä, että islamin uudistaminen ei poistaisi ongelmia tai ylipäätään parantaisi islamin kuvaa Ranskassa. Millaista on Ranskan islam ja onko sitä ylipäätään? Ranskassa elää Euroopan suurin muslimiväestö, noin viisi miljoonaa muslimia, jotka ovat lähtöisin eri taustoista. Tulisiko heidän olla ensisijaisesti ranskalaisia ja toissijaisesti muslimeja?

Jennifer Fredette kirjoittaa teoksessaan Constructing Muslims in France: Discourse, Public Identity and the Politics of Citizenship, että monet Ranskassa menestyneistä, eliittiin kuuluvista muslimeista ovat niin sanottuja hiljaisia muslimeja, jotka eivät halua julkisesti identifioitua muslimeiksi. Islamiin liitetään yhä stigma, joka kiinnittyy ongelmallisiin lähiöihin.

Kansallisen koheesion sijaan pahimmillaan uudistus saattaa lisätä kuilua ”toisien” ja ”oikeiden ranskalaisten” välillä. Onnistuuko Macron siinä, missä hänen edeltäjänsä ovat epäonnistuneet, ja pystyy luomaan Ranskan islamin?

VTM, FM Laura Parkkinen on vapaa toimittaja ja tutkija, joka on erikoistunut Ranskaan ja populismiin.

Julkaisu Emmanuel Macron ja tasavallan islam ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Nuorisotutkimusseura ry ja Nuorisotutkimusverkosto julkaisivat joulukuun alussa ainutlaatuisen tutkimuksen, jossa etsivät nuorisotyöntekijät haastattelivat reilu sata ilman työtä, koulutus- tai harjoittelupaikkaa olevaa 15–29-vuotiasta nuorta. Haastatteluissa NEET-nuoria (Not In Employment, Education or Training) pyydettiin kertomaan arvoistaan, asenteistaan ja hyvinvoinnistaan sekä näkemyksistään yhteiskunnan tilasta.

Tutkimuksen ydinviesti tiivistyi lehdistötiedotteen otsikossa: NEET-nuorten huonovointisuus yllätti syvyydessään. Nuoret kokivat voimakasta yksinäisyyttä ja arvioivat oman taloudellisen tilanteensa ja psyykkisen terveydentilansa selvästi heikommaksi kuin ikätoverinsa keskimäärin. Myös luottamus toisiin ihmisiin ja yhteenkuuluvuuden tunne yhteiskuntaan oli keskimääräistä matalampi.

NEET-nuorten pettymys ei purkaudu kaunapolitiikkana

Poliittisen osallisuuden suhteen tutkimuksen keskeinen havainto on, että runsas puolet (59 %) kokee yhteiskunnan epäreiluksi. Samanaikaisesti kuitenkin enemmistö kannattaa demokraattista hallintojärjestelmää.

Myöskään niin kutsuttu kaunapolitiikka, jota Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump on käyttänyt tehokkaasti hyväkseen sysätessään vastuuta amerikkalaisen unelman hiipumisesta esimerkiksi maahanmuuttaneiden niskoille, ei saa suomalaisissa NEET-nuorissa kaikupohjaa.

Kokemus yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta ei aiheuta empatiakuilua tai solidaarisuusvajetta.

Lähes 60 prosenttia pitää arvokkaana, että Suomessa asuu eri kulttuuritaustoja edustavia ihmisiä. Erittäin huomionarvoista on, että kokemus yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta ei aiheuta empatiakuilua tai solidaarisuusvajetta, vaan yli puolet on sitä mieltä, että maahanmuuttajataustaisia kohdellaan Suomessa epäreilusti heidän kulttuurisen taustansa vuoksi.

Lähes puolet (45 %) kokee suomalaisten velvollisuudeksi auttaa ja tukea maahanmuuttaneita, mikä on lähes yhtä paljon kuin koko 15–29-vuotiaiden ikäryhmässä (52 %).

Osattomuus koulutuksesta ja työstä johtaa poliittiseen osattomuuteen

NEET-nuorten tarkastelu kristallisoi jo aiemmin tehdyn havainnon: taloudellinen ja sosiaalinen huono-osaisuus ei kanavoidu yhteiskunnalliseksi protestiksi vaan johtaa poliittiseen marginalisoitumiseen. Ulkopuolisuus työstä, harjoittelupaikasta ja koulutuksesta heijastuu siten, että pyrkimys vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin on selvästi harvinaisempaa NEET-nuorilla ikätovereihin verrattuna. Kolmasosa ei ole koskaan allekirjoittanut aloitteita tai vetoomuksia, vaikka kansalaisaloitteiden tiedetään yleisesti aktivoineen nuoria.

Myös ostopäätöksillä vaikuttaminen eli poliittinen kuluttaminen, mikä on Suomessa yleisesti suhteellisen suosittu poliittisen vaikuttamisen muoto, kuuluu vain harvojen NEET-nuorten osallistumisrepertuaariin (29 %). Vain joka neljäs toimii jossakin yhdistyksessä. Yksi kymmenestä on osallistunut johonkin päätöksentekoon tähtäävään keskusteluun päättäjien kanssa.

Äänestämättä jättäneitä tai niin aikovia oli aineistossa 60 prosenttia.

Äänestämättä jättäneitä tai niin aikovia oli aineistossa 60 prosenttia. Todellinen osuus on oletettavasti vielä suurempi, sillä yksilötason rekisteriaineiston pohjalta tiedetään, että vain perusasteen koulutuksen saaneiden alle 30-vuotiaiden äänestysaktiivisuus on 30 prosentin tuntumassa tai jopa selvästi vähemmän vuoden 2015 eduskuntavaaleissa.

”Syrjäytyminen on hassu termi”

Tutkimuksen tekijät toteavat, että NEET-nuorten kokemuksista piirtyy passiivinen, paikoin pessimistinen ja jopa lohduton kokonaiskuva, jossa kuitenkin on myös toivoa.

Erityisen rohkaisevaa on nuorten kyky vastustaa heihin helposti iskettävää syrjäytyneen leimaa: vain kolme prosenttia haastatelluista koki itsensä täysin syrjäytyneeksi ja puolet eivät lainkaan tai vain vähän.

Erityisen rohkaisevaa on nuorten kyky vastustaa heihin helposti iskettävää syrjäytyneen leimaa.

Tämä näkyy syrjäytymisen syitä tiedustelevan avokysymyksen vastauksissa, joissa identifioitiin yhteiskunnan toimintaan liittyviä tekijöitä, vaikka pääpaino olikin oman elämäntilanteen arvioinnissa. Haastattelun lopun yleisessä kommentointiosuudessa arvosteltiin syrjäytymisen käsitettä itsessään.

Eeva Luhtakallion ja Maria Mustrannan tuoreen teoksen Demokratia suomalaisessa lähiössä päätelmät tuntuvat tältä osin resonoivan suoraan nuorten todellisuuden kanssa. Kirjoittajat huomauttavat, että tavat käsitellä eriytymistä tietynlaisten paikkojen, ihmisten ja huonojen valintojen kautta paitsi stigmatisoivat ja saavat ihmiset näkemään tilanteensa itsensä aiheuttamana myös vievät huomion pois vallan ja vastuun kysymyksistä ja siitä, että eriarvoistuminen on politiikan tulosta.

Sitkeästi istuva puhetapa näkyy myös tutkimuksen uutisoinnissa: ”Syrjäytyneillä suomalaisnuorilla menee keskimääräistä huonommin kaikilla elämän osa-alueilla”, ”Ainutlaatuinen tutkimus syrjäytymisestä”, ”Harvinainen raportti syrjäytyneistä nuorista – ulkonäkö, fyysinen kunto, taloudellinen tilanne… ’Huono-osaisuus on kokonaisvaltaista’”.

Syrjäytyminen ei selitä radikalisoitumista

Toisen sitkeästi istuvan käsityksen mukaan syrjäytyminen on yksi keskeisistä syistä väkivaltaiselle radikalisoitumiselle. Nuorisotutkimusseuran tutkimuksen tulokset eivät tue tätäkään näkemystä. Siihen osallistuneista nuorista yhdeksän kymmenestä tuomitsi ehdottomasti väkivallan käyttämisen poliittisen vaikuttamisen keinona.

Tulos ei ole väkivaltaiseen ekstremismiin radikalisoitumista koskevan tutkimuksen perusteella lainkaan yllättävä. Tutkimuksen pohjalta tiedetään, että terrorismiin radikalisoituvat ovat harvoin yhteiskunnan huono-osaisimpia tai syrjäytyneitä. Tätä on selitetty muun muassa sillä, että huono-osaisien ja syrjäytyneiden resurssit menevät jokapäiväiseen selviämiseen.

Terrorismiin radikalisoituvat ovat harvoin yhteiskunnan huono-osaisimpia tai syrjäytyneitä.

Poliittiseen väkivaltaan päätyy mukaan toki myös niitä, jotka voivat olla yleisesti käytettyjen mittarien mukaan syrjäytyneitä tai huono-osaisia. Radikalisoitumista ei voi kuitenkaan pitää mitenkään nimenomaan syrjäytymiseen kytkeytyvänä ilmiönä tai syrjäytymistä siinä riskitekijänä.

Yhteiskunnan kokeminen eriarvoistavaksi ja epäoikeudenmukaiseksi liittyy silti kiinteästi poliittiseen väkivaltaan. Se on moneen kertaa tunnistettu yhdeksi poliittista väkivaltaa mahdollistavaksi tekijäksi.

Olennaista on kuitenkin ymmärtää tämän yhteyden luonne. Epäoikeudenmukaisuuden kokemusten ei tarvitse olla omakohtaisia, jotta ne vaikuttaisivat näkemyksiin yhteiskunnan tilasta. Kyse ei siis ole siitä, että henkilökohtaiset ulkoisin mittarein todennettavissa olevat huono-osaisuuden kokemukset motivoisivat yksittäisiä ihmisiä poliittiseen väkivaltaan. Sen sijaan käsitykset yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuudesta ja eriarvoisuudesta ovat monen muun asian ohella mukana muokkaamassa kansalaisaktivismin luonnetta ja käytettyjä keinoja.

NEET-nuorten tilanne vaatii syrjäytyneeltä demokratialta ryhtiliikettä

Kuten Luhtakallio ja Mustranta kiteyttävät, eriarvoistuminen ei korjaannu yksilöiden ryhtiliikkeellä vaan sen syitä purkavien poliittisten päätösten kautta. NEET-nuoria koskeva tutkimus toteutettiin osana pääministerin asettaman eriarvoisuustyöryhmän työskentelyä.

Tutkimuksen sisältö ilmensi myös osuvasti huono-osaisuuden kokonaisvaltaista ymmärrystä. Haastateltuja ei lähestytty ainoastaan oman tilanteensa informantteina vaan heidän yhteiskunnallisista näkemyksistään oltiin kiinnostuneita, mikä oli haastattelijoiden mukaan suorastaan hämmästyttänyt osaa nuorista.

Liisa Häikiö ja Karita Snellman kiinnittivät samaan seikkaan huomiota tuoreessa tutkimuksessaan marginaalisessa yhteiskunnallisessa asemassa olevien nuorten osallistumisesta. ”Onko palveluita ja sosiaaliturvaa mahdollista kehittää niin, että toimintatavat vahvistavat nuorten yhteiskunnallista osallistumista myös silloin kun he ovat vääränlaisia asiakkaita?” tutkijat kysyvät.

Lähtökohtaisesti tutkimus osoittaa, että demokratian vahvuus punnitaan sen kyvyssä turvata yhdenvertaisen poliittisen osallisuuden edellytykset myös haavoittuvassa asemassa oleville ryhmille. Tällä kriteerillä suomalainen, kuten moni muukin demokratia, näyttää vahvasti syrjäytyneeltä, mikä voi aiheuttaa monenlaisia uhkia sen kestävyydelle.

Leena Malkki toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa ja on Politiikasta-lehden avustava päätoimittaja. Hanna Wass on akatemiatutkija politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella Helsingin yliopistossa ja Valtiotieteellisen yhdistyksen hallituksen jäsen.

Julkaisu Suomen syrjäytetyt nuoret syrjäytyneessä demokratiassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Poliittinen väkivalta ei ole kuitenkaan täysin loistanut poissaolollaan. Erilaisia sabotaasi-iskuja ovat tehneet esimerkiksi omaperäisen äärioikeistohahmo Pekka Siitoimen lähipiiri 1970-luvulla, eläinoikeusaktivistit erityisesti 1990-luvulla ja anarkisteiksi epäillyt aktivistit tällä vuosikymmenellä.

Monet muistavat varmasti myös skinheadien väkivaltaiset iskut 1990-luvulla ja Suomen vastarintaliikkeeseen yhdistetyt teot viime vuosilta. Myös kouluampumiset ja Myyrmannin pommi-iskun voi tulkinnoista riippuen lisätä tähän listaan.

Suomessa on tapahtunut aika ajoin myös Suomen ulkopuolisiin kysymyksiin liittyviä iskuja, kuten tuhopolttoisku Turkin suurlähetystöä vastaan vuonna 2008. Nämä poliittisen väkivallan teot ovat olleet kuitenkin pääosin verrattain lieviä, harvinaisia ja saaneet osakseen vähän ymmärrystä kansalaisten keskuudessa.

Selityksiä Suomen rauhallisuudelle

Suomea on totuttu pitämään lintukotona, jonne suuren maailman rajut tuulet eivät yllä. Poliittisen väkivallan vähäisyyttä Suomessa on selitetty muun muassa rakenteellisilla tekijöillä.

Suomi on pieni maa, jonka väestö on kulttuurisesti, kielellisesti ja etnisesti verrattain yhtenäinen. Tuloerot ovat pieniä, ja hyvinvointivaltion tarjoamien palveluiden on uskottu lieventäneen potentiaalia poliittiseen rauhattomuuteen. Poliittisen protestoinnin maltillisuuteen lienee vaikuttanut myös vahva konsensuksen perinne ja varsin hyvät perinteisen poliittisen vaikuttamisen mahdollisuudet.

Äärioikeiston ja erityisesti sen väkivallan tekoja kannattavan osan heikkoutta on selitetty muun muassa karismaattisten johtajahahmojen puuttumisella, fasististen järjestöjen aina 1990-luvulle asti voimassa olleella kiellolla sekä näiden liikkeiden vakavalla uskottavuusongelmalla laajemman yleisön piirissä.

1960- ja 70-lukujen protestoinnin maltillisuuden syyksi on puolestaan ehdotettu muun muassa taistolaisuuden kanavoivaa vaikutusta ja vanhempien radikaalien kykyä puhua nuoret kuumakallet jättämään villeimmät ideansa toteuttamatta.

Suomen poliittisen väkivallan vähäisyyden syistä ei ole tehty tähän mennessä kattavaa tutkimusta, joten nämä tulkinnat juontuvat monilta osin tutkijoiden valistuneista näkemyksistä. Kun väkivaltaisen ekstremismin ennaltaehkäisyyn on pitkälti kansainvälisten terrorismin ja poliittisen väkivallan torjunnan trendien vuoksi Suomessakin lähdetty viimeisten neljän vuoden aikana, mallia ja esikuvia on haettu ennen kaikkea muista Euroopan maista. Oman maan historian opetusten pohdinta on jäänyt paljon vähemmälle.

Viimaa lintukodossa

Viime vuosina on alettu kyseenalaistaa, onko Suomi enää mikään lintukoto tai pullonpohja. Osaltaan tähän ovat vaikuttaneet muissa Pohjoismaissa tapahtuneet terroriteot sekä Suomessa oleskelevien entistä tiiviimmiksi kehittyneet yhteydet jihadistiseen toimintaan.

Tukholman keskustassa joulukuussa 2010 tehdyn itsemurhaiskuyrityksen jälkeen presidentti Tarja Halonen totesi, että on enää ajan kysymys, kun Suomessa tapahtuu terrori-isku. Suojelupoliisi on viimeisten kuuden vuoden aikana kommunikoinut toistuvasti, että niin kutsuttujen riskihenkilöiden, eli henkilöiden, joilla on sidoksia terroritoimintaan, määrä on ollut nopeassa kasvussa, vaikka näiden lukumäärä on edelleen eurooppalaisittain matala. Suomesta lähteneiden vierastaistelijoiden korkea määrä väestöön nähden kertoo niin ikään sekä muuttuneesta tilanteesta sekä varsin todennäköisesti edessä olevista tulevaisuuden haasteista.

Suomen radikaali-islamistinen miljöö näyttää tulevaisuudessa lähes varmasti erilaiselta kuin ennen Syyrian konfliktia riippumatta siitä, kuinka moni konfliktialueelle lähtenyt palaa ja ryhtyvätkö he Suomessa väkivaltaiseen toimintaan. Näistä asioista on keskusteltu varsinkin viimeisen kahden vuoden aikana runsaasti mediassa, joten en lähde niitä tässä kirjoituksessa sen tarkemmin avaamaan.

Jihadistinen liikehdintä ei ole kuitenkaan ainoa suunta, jonne poliittisen väkivallan tutkijan katse hakeutuu. Viime vuosisadan ensimmäisen puoliskon tapahtumat osoittavat, ettei niin kutsutuilla kantasuomalaisillakaan ole mitään immuniteettia poliittiseen väkivaltaan radikalisoitumista vastaan. Heitä on sitä paitsi lukuisia myös Syyriaan ja Irakiin matkustaneiden joukossa.

Suomalaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa ja keskustelussa on havaittavissa myös muilta osin sellaista kehitystä, joka laittaa miettimään, voiko tulevaisuuden olettaa olevan yhtä rauhanomainen kuin viime vuosikymmenet ovat olleet. Näin on tällä hetkellä erityisesti maahanmuuton ja pakolaisten vastaanottamisen rajoittamista kannattavan liikehdinnän suunnalla.

Poliittisen väkivallan syitä on tutkittu paljon, ja tutkimus on ennen kaikkea osoittanut väkivaltaisuuksiin johtavan prosessin olevan monimutkainen ja vaikeasti ennakoitavissa. Mitään uskottavaa rasti ruutuun -tyyppistä testiä poliittisen väkivallan riskin ennustamiseksi on melko lailla mahdotonta tehdä.

Lisäksi taustatekijöissä vaikuttaa olevan eroja sen mukaan, minkälaisesta poliittisesta väkivallasta puhutaan (esim. mellakoinnista vai terrorismista). Tutkijat ovat kuitenkin tunnistaneet yleisiä poliittisen väkivallan mahdollistavia tekijöitä. Nämä tekijät voivat olla edesauttamassa sen ilmenemistä, mutta eivät mitenkään vääjäämättä johda siihen.

Suomi ja poliittisen väkivallan mahdollistavat tekijät

Satunnaisia poliittisiksi tarkoitettuja tai tulkittuja väkivallan tekoja voi ilmetä ilman, että poliittinen tai yhteiskunnallinen ilmapiiri on niille erityisen suotuisa. Poliittisen väkivallan yleistyminen ja laajeneminen vaatii kuitenkin mahdollistavien tekijöiden olemassaoloa.

Suomen nykytilanteessa on tunnistettavissa merkkejä poliittista väkivaltaa mahdollistavien tekijöiden kehittymisestä enemmän kuin pitkään aikaan. Johtavatko ne poliittisen väkivallan yleistymiseen, jää nähtäväksi. Niiden olemassaolo on kuitenkin syytä tunnustaa ja nostaa keskusteluun.

Kokemukset eriarvoisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta. Taloudellinen eriarvoisuus on Suomessa lisääntymässä ja Suomen talousnäkymiä pidetään huonoina. Poliittinen väkivalta ei vaikuta korreloivan suoraan tilastollisesti mitattavissa olevan eriarvoisuuden vakavuuden tai esimerkiksi bruttokansantuotteen kanssa, vaan paljon merkittävämpää on kokemus epäoikeudenmukaisuudesta ja erityisesti tilanteen muuttuminen siten, että se synnyttää kokemuksen epäoikeudenmukaisuuden pahentumisesta.

Viimeaikaisessa keskustelussa on nähtävissä viitteitä tämänkaltaisista kokemuksista, ja nämä tunteet kuultavat läpi siitä kritiikistä, mitä on esitetty hallituksen suunnittelemia säästötoimenpiteitä ja pakolaisten vastaanottamisen vaatimia taloudellisia panostuksia vastaan.

Väkivaltaa oikeuttavan keskustelun vahvistuminen. Mikäli sosiaalisessa mediassa käytyjä keskusteluja voi pitää jonkinlaisena barometrinä, Suomessa on ollut jo hyvän aikaa niin sanotun maahanmuuttokriittisen keskustelun osana kehittymässä ja laajentumassa laitonta protestointia ja poliittista väkivaltaa oikeuttavaa argumentointia. Väkivallan teoista puhuminen on tietenkin eri asia kuin niiden tekeminen.

Ensivaikutelma viime päivien pakolaisvastaisten mielenilmausten herättämästä keskustelusta on se, että tämänkaltaisia protesteja ymmärtävien määrä on kasvanut pakolaiskriisin myötä. Samaan hengenvetoon on kuitenkin vielä painotettava, että kaikki maahanmuuttoon ja pakolaisten vastaanottamiseen kielteisesti suhtautuvat eivät väkivaltaa hyväksy.

Samalla kun avoin poliittinen keskusteluilmapiiri voi olla omiaan kanavoimaan poliittista turhautumista, ei voida väheksyä poliittiseen väkivaltaan sallivasti suhtautuvan keskustelun merkitystä itse väkivallan tekoihin johtavassa prosessissa. Osa tätä prosessia on poliittisen väkivallan oikeutusta ja tarkoitusta perustelevan diskurssin syntyminen. Sellainen diskurssi näyttää olevan Suomessa muotoutumassa. Tätä diskurssia muotoilevat henkilöt eivät välttämättä, eivätkä kenties useinkaan, ole samoja ihmisiä, jotka ennen pitkää lähtevät suunnittelemaan väkivallan tekoja.

Uskottavat esikuvat ja hiljainen hyväksyntä. Laittomia toimintatapoja ymmärtävä maahanmuutto- ja pakolaisvastainen diskurssi on nousemassa osana selvästi laajempaa ja järjestäytyneempää poliittista miljöötä kuin mikään muu vastaaviin toimintatapoihin myönteisesti tai neutraalisti suhtautuva diskurssi Suomessa pitkään aikaan.

Laajemman miljöön olemassaolossa ei sinänsä ole poliittisen väkivallan tutkimuksen näkökulmasta mitään hämmästeltävää. Poliittinen väkivalta harvoin nousee täysin tyhjästä, vaan yleensä aina on vähintäänkin jonkin verran ihmisiä, jotka jakavat väkivaltaan ryhtyvien kanssa poliittisia tavoitteita ja näkemyksiä, vaikka eivät väkivaltaisia keinoja niiden ajamiseksi hyväksyisikään. Suomessa tilanne näyttää olevan se, että myös lain rajat ylittävillä protesteilla vaikuttaa olevan varsin laajaa hiljaista hyväksyntää ja ymmärrystä.

Huomionarvoista on myös se, että jos Suomessa poliittisen ekstremismin jarruna on ollut johtotähtien puute, näin ei välttämättä ole tällä kertaa. Maahanmuuttokriittisten joukossa on selvästi suositumpia, uskottavampia ja salonkikelpoisempia johtohenkilöitä, myös sen poliittisesti radikaalimmalla siivellä, kuin mitä varsinkaan äärioikeistolla on ollut vuosikymmeniin Suomessa.

En tarkoita enkä odota, että nämä johtohenkilöt lähtisivät missään vaiheessa johtamaan poliittisen väkivallan tekoja tai edes avoimesti ja selväsanaisesti kannustamaan niihin. Merkitystä on jo sillä, että jotkut poliittiseen väkivaltaan myönteisesti suhtautuvat kokevat heidät samalla asialla oleviksi sielunveljikseen.

Pettymys perinteisiin poliittisen vaikuttamisen keinoihin. Nykyhallituksen omaksuma linja ja tavoitteet vaikuttavat herättäneen joissakin perussuomalaisten kannattajissa valtavaa pettymystä. Minkälaisiin päätelmiin ja ratkaisuihin tämä lopulta johtaa, on liian aikaista sanoa.

Huomattavaa on kuitenkin, että perussuomalaiset ovat selvästi kanavoineet poliittista tyytymättömyyttä osaksi parlamentaarista politiikkaa. Puolue on saanut pitkään rakentaa kannatustaan oppositiosta käsin. Hallitusvastuun kantaminen siihen väistämättä kuuluvine kompromisseine yhdistettynä käsillä oleviin perussuomalaisten kannalta erittäin vaikeisiin päätöksiin haastaa väistämättä puolueen kanavointikyvyn.

Kaikille pettyneille uuden puolueen perustaminen tuskin tulee näyttäytymään ratkaisuna tilanteeseen, ja jotkut eivät ole lähtökohtaisestikaan uskoneet perussuomalaisten kykyyn muuttaa asioita. Pettymys parlamentaarisiin poliittisen vaikuttamisen keinoihin on taas tekijä, joka esiintyy hyvin monissa poliittisen väkivallan selitysmalleissa.

Katalysoivat tapahtumat. Poliittisen väkivallan yleistymistä edeltää usein välittömästi tapahtuma tai joukko tapahtumia, jotka kärjistävät tilannetta. Tällainen tapahtuma on tyypillisesti ollut esimerkiksi poliisin epäoikeudenmukaiseksi koettu puuttuminen protesteihin.

Pakolaiskriisi on selvästi kärjistänyt tilannetta ja johtanut jo protesti-iskuihin. Jos tilanne jatkuu yhtä kaoottisena, siitä voi olla sytykkeeksi laajamittaisemmankin poliittisen väkivallan aallon leimahtamiseen.

Vastapuolien radikalisoiva vaikutus toisiinsa. Poliittiseen väkivaltaan ja erityisesti äärioikeistolaiseen ja/tai muukalaisvastaiseen väkivaltaan on toisinaan liittynyt myös tätä vastustavan liikkeen radikalisoituminen.

Näin on tapahtunut esimerkiksi Ruotsissa, jossa antifasistiset ryhmittymät ovat uhkailleet ja iskeneet esimerkiksi poliitikkoja, tuomareita ja äärioikeistolaisia aktivisteja vastaan. Vaikka Suomessa on viime aikoina puhuttukin kahdesta ääripäästä, samankaltaista muukalaisvihan ja äärioikeiston vastaisen liikehdinnän radikalisoitumista ja mitään laajempaa poliittisen väkivallan hyväksyvää diskurssia ei ole kuitenkaan toistaiseksi havaittavissa.

Mitä seuraavaksi?

Viime vuosikymmenten rauhallisuuden perusteella voi tulla mieleen esittää, että suomalaiset poliitikot ja viranomaiset ovat mestareita hillitsemään poliittisten konfliktien väkivaltaistumista. Tätä johtopäätöstä ei voi kuitenkaan oikein tehdä.

Kuten jo todettua, poliittisen väkivallan vähäisyyden syitä ei ole kattavasti tutkittu. Poliittisilla ratkaisuilla on ilman muuta ollut osansa tuloerojen pysymiseen pitkään maltillisina ja siten yhteiskunnan oikeudenmukaiseksi kokemiseen ja valtiovallan korkeaan legitimiteettiin kansalaisten keskuudessa.

Sen sijaan on epävarmempaa, missä määrin menestyksen voi laittaa poliitikkojen ja viranomaisten tietoisen poliittista väkivaltaa ennaltaehkäisemään pyrkineen toiminnan piikkiin vai onko se ollut enemmänkin muista syistä tehtyjen politiikkaratkaisujen ja osin sattumankin sivutuotosta.

Johtuen juuri viime vuosikymmenten rauhallisuudesta Suomen tämänhetkinen poliittinen johto ja viranomaiset ovat uudenlaisen haasteen edessä. Suomessa ei ole aika päiviin nähty samassa määrin kärjistynyttä ja poliittisesti monin tavoin vaikeaa tilannetta kuin nyt, ja siksi poliitikoilla ja viranomaisilla on vähän kokemusta siitä, miten tällaisia tilanteita voisi yrittää hallita ja purkaa.

Tätä ajatustyötä on jo aloitettu viime vuosina väkivaltaisen ekstremismin ennaltaehkäisyn ohjelmaa tehtäessä. Toimintaan sijoitetut resurssit ovat olleet tähän asti, esitetyistä lupauksista huolimatta, kuitenkin hyvin vaatimattomia ja suuntautuneet kansainvälisten esikuvien mukaisesti etupäässä jihadistisen väkivaltaisen ekstremismin ennaltaehkäisyyn.

Mikäli halutaan varmistaa, että poliittista väkivaltaa mahdollistavien tekijöiden lista ei pitene, tarvitaan kuitenkin paljon muutakin kuin viranomaisvetoisesti valmisteltu toimintaohjelma.

Kirjallisuutta:

Kullberg, Anssi (toim.), Suomi – Terrorismi – Supo: Koira joka ei haukkunut: Miksi ja miten Suomi on välttynyt terroristisen toiminnan leviämiseltä (WSOY, 2011).

Malkki, Leena, ”Suomi – maailman turvallisin maa?” Tieteessä tapahtuu 33(3) (2015).

Pekonen, Kyösti (toim.), The New Radical Right in Finland (Finnish Political Science Association, 1999).

Julkaisu Suomi ja poliittinen väkivalta – kaltevalla pinnalla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.