Kesällä 2024 eduskunta sääti niin kutsutun rajalain mahdollistaakseen itärajan sulkemisen vastatoimena Venäjän välineellistämälle maahantulolle, millä tarkoitetaan maahanmuuton hyödyntämistä poliittisena painostuskeinona ohjaamalla kansainvälistä muuttoliikettä kohdevaltioon. Loppuvuodesta 2023 itärajan raja-asemille oli saapunut poikkeuksellinen määrä kolmansista maista lähteneitä turvapaikanhakijoita, ja viranomaiset arvioivat kyseessä olevan Venäjän valtion hybridivaikuttamisoperaatio.

Hybridivaikuttamisen todettiin olevan pyrkimys heikentää kansallista turvallisuutta sekä kuormittaa viranomaisia, ja rajalla arvioitiin olevan riski jopa väkivaltaisiin maahantunkeutumisyrityksiin.

Tästä syystä hallitus esitti, että viranomaisille tulisi kiireellisesti myöntää riittävät toimivaltuudet yllättäviin maahantulon häiriötilanteisiin. Lakiesityksessä ehdotettiin, että valtioneuvoston yleisistunto voisi päättää rajoittaa kansainvälistä suojelua koskevien hakemusten vastaanottamista kansallisen turvallisuuden varmistamiseksi.

Käytännössä valtioneuvoston ja presidentin uhkaavaksi arvioimassa tilanteessa rajalla ei siis vastaanotettaisi turvapaikkahakemuksia kuin ainoastaan erityisen haavoittuvaisessa asemassa olevilta henkilöiltä, kuten lapsilta. Laki herätti vilkasta keskustelua, ja siitä äänestettiin kiireellisenä poikkeuksena perustuslakiin.

Syksyllä 2026 Petteri Orpon hallitus esitti eduskunnalle jo toista kertaa poikkeuslain voimassaoloajan jatkamista vielä ainakin kahdella vuodella. Poikkeuslain ollessa jälleen ajankohtainen on syytä tarkastella, millainen parlamentaarinen prosessi oli kaksi vuotta aiemmin ja millaisia yhteiskunnallisia seurauksia välineellistetyn maahanmuuton torjuntatoimilla voi olla.

Vaikka laki on mahdollistanut vahvemman kontrollin rajalla, sen säätäminen sai päätöksentekijät tinkimään demokraattisen päätöksenteon laadusta sekä oikeusvaltion periaatteista.

Aiheen turvallistamisella pystytään oikeuttamaan kansalaisille poikkeuksellisiakin toimia, ja rajalaki esitettiinkin turvallisuuspoliittisena kysymyksenä maahanmuuttopolitiikan sijaan. Pahimmillaan turvallisuuskysymyksistä voi tulla itsestäänselvyyksiä, joiden kustannuksista ei tarvitse enää käydä keskustelua, tai vaihtoehtojen käsittely typistyy tehdyn ratkaisun perusteluun. Juuri kriisitilanteissa demokraattisten normien onkin havaittu rikkoutuvan kaikista helpommin.

Suomen tekemiä kompromisseja ei siis tule sivuuttaa, vaan niitä on syytä jälleen käsitellä asiaankuuluvalla huolellisuudella sekä eduskunnan että kansalaisten käymässä keskustelussa.

Lain jännitteet perustuslain ja kansainvälisten sopimusten kanssa 

Turvallisuusuhan torjumiseksi säädetty laki vaati päätöksentekijöitä joustamaan oikeudellisista velvoitteista, joita normaalisti pidetään suomalaisen oikeusvaltion lähtökohtina. Perustuslakivaliokunta totesi rajalain olevan ristiriidassa Suomen perustuslain, Euroopan unionin lainsäädännön sekä erilaisten ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa.

Rajalaki säädettiin rajattuna poikkeuksena perustuslakiin. Perustuslain mukaan ulkomaalaista ei saa karkottaa, luovuttaa tai palauttaa, jos häntä uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu. Rajalakia sovellettaessa henkilö kuitenkin poistettaisiin viipymättä maasta eikä näitä riskejä huomioitaisi kuin erityistapauksissa. Perustuslakivaliokunta huomioi lausunnossaan tämän ristiriidan mutta arvioi, että lakiehdotus voitaisiin siitä huolimatta ottaa eduskunnan käsittelyyn pienin muokkauksin.

Suomen itäraja on EU:n pisin Venäjän vastainen ulkoraja. Rajalain kannattajat nostivatkin Euroopan unionin turvallisuuden esiin yhtenä perusteena lain tarpeellisuudelle, kun taas lain vastustajat painottivat lain olevan ristiriidassa Suomea sitovan EU-oikeuden kanssa. Schengenin rajasäännöstö edellyttää Euroopan ulkopuolelta maahan pyrkivältä henkilöltä maahantuloedellytysten täyttymistä, mutta tämä ei koske kansainvälistä suojelua hakevia.

Turvallisuusuhan torjumiseksi säädetty laki vaati päätöksentekijöitä joustamaan oikeudellisista velvoitteista, joita normaalisti pidetään suomalaisen oikeusvaltion lähtökohtina.

Lisäksi rajalakia on kritisoitu ilmeisestä ristiriidasta kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kanssa. Esimerkiksi Suomen valtiosääntöoikeudellisen seuran blogikirjoituksessa oikeusoppineiden lausunnot korostavat ihmisoikeussopimusten ehdottomuutta; eduskunnalla tai muulla toimielimellä ei ole laissa säädettyä valtaa poiketa niistä.

Yksi tärkeimmistä sopimuksista on pakolaisten oikeusasemaa koskeva Geneven yleissopimus ja sen vuoden 1967 pöytäkirja. Sopimus kieltää karkotuksen ja palauttamisen sellaisten alueiden rajoille, joilla karkotettavan henki tai vapaus voi olla uhattuna. Tätäkään riskiä ei kuitenkaan arvioitaisi lakia sovellettaessa.

Vaikka oikeusoppineet toivat nämä ristiriidat esille, eduskuntakäsittelyssä lakia kannattaneet perustelivat, että itsenäisellä maalla on oikeus rajoittaa maahanpääsyä hybridivaikuttamisen kohteeksi joutuessaan. Samat kansanedustajat totesivat, ettei kansallinen tai kansainvälinen lainsäädäntö ole laatimisensa aikaan huomioinut välineellistetyn maahantulon kaltaisia uhkia.

Toisaalta eduskunnassa tuotiin myös esiin, että maahanmuuttoa on käytetty vaikuttamiskeinona läpi historian, eikä itärajan tilanne monien vastustajien mukaan siis vaatinut poikkeuksellisen rajalain säätämistä. Lopulta turvallisuushuoliin vastaaminen painoi vaakakupissa ihmisoikeussopimuksien ja oikeusvaltioperiaatteen noudattamista enemmän.

Poikkeuslainsäädäntö demokraattisessa yhteiskunnassa

Vaikka hallituksen esitys sai taakseen kiireelliseen käsittelyyn vaadittavan viiden kuudesosan enemmistön, oli sen käsittelyssä muita hyvästä demokraattisesta päätöksentekokulttuurista poikkeavia seikkoja.

Sekä keskustelevan demokraattisen päätöksenteon että parlamentaarisen vallanjaon keskeiset periaatteet jäivät lainsäädäntöprosessissa taka-alalle. Eduskunnan kyky valvoa toimeenpanovaltaa jäi puuttumaan, ja eduskunnassa käyty keskustelu vaihtoehdoista kaventui suppean käsittelyn vuoksi näennäisesti kahteen: tiukkaan rajalakiin ja kriisille antautumisen.

Valiokuntakäsittelyissä hallituksen esitys sai kritiikkiä vaihtoehtoisten sääntelymallien puutteellisesta arvioinnista. Esityksessä vaihtoehdot käytiin läpi ilmeisen pintapuolisesti, eikä siitä käynyt riittävän yksityiskohtaisesti ilmi, miksi muut lainmukaiset vaihtoehdot, kuten turvapaikkahakemusten pikakäsittelymenettely, olivat riittämättömiä.

Myös oppositio nosti eduskunnassa toistuvasti esiin tarjolla olevien vaihtoehtojen puut-teen, mihin hallitus nurinkurisesti vastasi tivaamalla oppositiolta ratkaisuja. Vaihtoehdoista tinkiminen johtaa näköalattomaan politiikkaan, jossa päätös tehdään näennäisesti yhden ehdotuksen ja kriisin kärjistymisen välillä.

Vaihtoehdoista tinkiminen johtaa näköalattomaan politiikkaan, jossa päätös tehdään näennäisesti yhden ehdotuksen ja kriisin kärjistymisen välillä.

Tinkimistä tapahtui myös eduskunnan roolin määrittelyssä. Perinteisesti eduskunnan oikeuksiin on poikkeuslainsäädännössä lukeutunut jälkitarkastusoikeus, joka takaa eduskunnalle mahdollisuuden tarkastaa perusoikeuspoikkeuksien asianmukaisuuden, välttämättömyyden ja oikeasuhtaisuuden.

Asiantuntijat ovat nostaneet esiin, että vielä korona-aikana eduskunta kumosi valtioneuvoston asetuksia, jotka se katsoi puutteellisesti perustelluiksi juuri jälkitarkastusoikeutensa avulla. Molemmissa kriiseissä on ollut kyse poikkeuksellisesta lainsäädännöstä, jolla on puututtu perusoikeuksiin kansallisen turvallisuuden nimissä. 

Rajalain tapauksessa jälkitarkastusta ei kuitenkaan katsottu hallituksen esityksessä tarpeelliseksi, sillä laki ei siirrä säädösvaltaa eduskunnalta valtioneuvostolle. Hallintovaliokunnan kiinnitettyä huomiota eduskunnan valvonnan puutteeseen esitystä paikattiin lisäämällä laajemmat tiedonsaantioikeudet asianomaisille valiokunnille.

Demokratian periaatteista tingittiin siis jälleen niin, ettei eduskunnalla ole parlamentaarista mahdollisuutta kumota valtioneuvoston käyttöönottoasetusta. Rajalain turvallisuushyötyjen rinnalla olisi syytä tarkastella, millaiset mahdollisuudet eduskunnalla on valvoa poikkeuksellisten toimivaltuuksien käyttämistä niiden hyväksymisen jälkeen.

Mediassa on väläytelty rajalain seurauksena uhkakuvaa Itä-Euroopan tiestä, jolla oikeusvaltioperiaatteiden asteittainen mureneminen johtaa demokratian rapautumiseen. Viime vuosina moniin muihinkin kriisitilanteisiin on kuitenkin vastattu puuttumalla perusoikeuksiin. Hätä ei ole lukenut lakia esimerkiksi koronakriisin, potilasturvallisuuslain tai Itärajan sulkemisen tapauksissa. Toinen, kenties todennäköisempi lopputulema onkin turvallisuusuhkien vakiintuminen osaksi päivänpolitiikkaa.

Rajalain siirtyminen poikkeuksesta päivänpolitiikkaan 

Eduskunta käsittelee rajalakia syksyllä 2026 kolmannen kerran, mutta mediassa asiaa on käsitelty selvästi lyhyemmin kuin lain alkuperäisen säätämisen yhteydessä. Erilaiset kansainväliset konfliktit ja kriisit ovat nostaneet turvallisuusteemat julkisen keskustelun kärkeen, ja on ymmärrettävää, ettei itäraja pysy tilanteen pitkittyessä ja vakiintuessa enää etusivuilla.

 Keskustelu ei kuitenkaan ole tyrehtynyt, vaan useiden tieteenalojen asiantuntijat sekä yhteiskunnalliset organisaatiot ovat julkaisseet aiheesta lausuntoja. Myös puolueiden edustajat ovat kommentoineet lakia toistuvasti. Kokoomuksen sosiaalisessa mediassa on kritisoitu sosiaalidemokraatteja puolueen jakautuneesta rajaturvallisuuslinjasta, ja perussuomalaisten verkkolehdessä sisäministeri Mari Rantanen korosti Suomen varmistavan toimillaan rajaturvallisuuden.

Keskustelu vaikuttaa siis siirtyneen yhä vahvemmin vain asiaan perehtyneiden ja siitä kiinnostuneiden keskuuteen. Poikkeuksellisena lainsäädäntöhankkeena alkanut rajalaki on vähitellen siirtymässä osaksi päivänpolitiikkaa ja puolueiden välistä arkista kilpailua.

Poikkeuksellisena lainsäädäntöhankkeena alkanut rajalaki on vähitellen siirtymässä osaksi päivänpolitiikkaa ja puolueiden välistä arkista kilpailua.

Kyseessä on kuitenkin yhä poikkeuksellinen laki, jonka säätämisessä on tingitty niin Suomen ihmisoikeussitoumuksista kuin demokraattisen päätöksentekoprosessin laadusta. Jos päätöksentekijöiden ensisijainen vastaus turvallisuusuhkiin on perustuslain ja kansainvälisten sopimusten rikkominen, herää kysymys, luovatko edelliset liian kankeat raamit nykyajan kriiseihin vastaamiseen vai onko perustuslaillisuus menettänyt painoarvonsa monikriisien aikakaudella.

Demokraattinen vastuunkanto vaatii, että kansalaisilla on jatkuva mahdollisuus arvioida heitä edustavien päättäjien ratkaisuja. Laaja ja yleistajuinen keskustelu siitä, milloin rajalaki on todellisuudessa välttämätön ja mistä ollaan valmiita tinkimään kansallisen turvallisuuden nimissä, voi myös osaltaan suojata demokraattisia normeja turvallisuusnarratiivien dominoinnilta.

VTM Ella Laattala on valtio-opin väitöskirjatutkija Turun yliopistossa. Laattala työskentelee Koneen Säätiön rahoittamassa SECUDEM-tutkimushankkeessa, joka tutkii turvallisuusnarratiivien vaikutusta demokraattisiin arvoihin ja asenteisiin. 

VTM Samuli Heliste on valtio-opin väitöskirjatutkija Turun yliopistossa. Heliste työskentelee Koneen Säätiön rahoittamassa SECUDEM-tutkimushankkeessa, joka tutkii turvallisuusnarratiivien vaikutusta demokraattisiin arvoihin ja asenteisiin. 

VTM Sami-Egil Ahonen on valtio-opin väitöskirjatutkija Turun yliopistossa. Ahonen työskentelee Koneen Säätiön rahoittamassa SECUDEM-tutkimushankkeessa, joka tutkii turvallisuusnarratiivien vaikutusta demokraattisiin arvoihin ja asenteisiin.

Artikkelin kuvituskuva: Tuomas Vitikainen, CC BY-SA 4.0 / Wikimedia Commons

Julkaisu Rajalaki vaatii jatkuvaa julkista tarkastelua ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2023 lopulla Suomen itärajalle alkoi saapua Venäjältä kolmansien maiden kansalaisia ilman viisumeita. Suomen viranomaiset arvioivat Venäjän edistäneen maahantuloa ja kuvasivat tilannetta välineellistetyksi maahanmuutoksi, jota toteutetaan yhtenä hybridioperaation keinona. Välineellistetyllä maahanmuutolla tarkoitetaan tutkimuksessa ja poliittisessa keskustelussa sitä, että valtio tai muu toimija käyttää muuttoliikettä painostuskeinona kansainvälisessä politiikassa.

Vastatoimena valtioneuvosto sulki Suomen itärajan ja eduskunta päätti lainsäädäntömuutoksista, joilla annettiin viranomaisille uusia keinoja vastata havaittuun ilmiöön. Esimerkiksi Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutettu kritisoi Suomen lainsäädäntömuutosten olevan kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden vastaisia.

Välineellistettyyn maahanmuuttoon liittyy myös se, miten tapahtumasta puhutaan ja mitä poliittisia tai lainsäädännöllisiä muutoksia kansanedustajat saavat ilmiön tulkinnoilla ja keskustelulla aikaan. Kun maahanmuuttoa käsitellään turvallisuusuhkana ja siirtolaisista keskustellaan sotakaluston kaltaisena sodankäynnin välineenä, muuttuu samalla se, millaisina siirtolaiset nähdään, millaisia toimia pidetään hyväksyttävinä ja millaisia vaihtoehtoja päätöksenteossa ylipäätään harkitaan, hyväksytään ja toimeenpannaan.

Tätä keskustelua ja sen mahdollisia vaikutuksia tarkastelen tutkimuksessani analysoimalla Suomen eduskuntakeskusteluja vuosilta 2022–24.

Muuttoliikkeen turvallistaminen ei alkanut itärajalta

Muuttoliikettä on Suomessa ja muualla Euroopassa käsitelty turvallisuuskysymyksenä jo vuosikymmeniä. Tutkimuksessa tästä käytetään käsitettä turvallistaminen (securitization). Sillä tarkoitetaan prosessia, jossa jokin yhteiskunnallinen kysymys määritellään merkittäväksi turvallisuusuhaksi, minkä varjolla voidaan perustella poikkeuksellisia toimia. Kansalaiset hyväksyvät rajutkin toimet, koska niiden uskotaan olevan välttämättömiä uhkaan vastaamiseksi.

Muuttoliikkeestä on aiemmin keskusteltu esimerkiksi yleisen järjestyksen ja hyvinvointivaltion haasteena. Välineellistetty maahanmuutto on kuitenkin tuonut tähän vanhempaan keskusteluun uuden ulottuvuuden. Maahanmuutto alkoi näyttäytyä paitsi sisäpolitiikan teemana, myös erityisen vahvasti ulko- ja turvallisuuspoliittisena sekä puolustuspoliittisena kysymyksenä.

Muuttoliikkeestä on aiemmin keskusteltu esimerkiksi yleisen järjestyksen ja hyvinvointivaltion haasteena. Välineellistetty maahanmuutto on kuitenkin tuonut tähän vanhempaan keskusteluun uuden ulottuvuuden.

Tämä näkyi selvästi eduskuntakeskusteluissa. Vuoden 2024 keskusteluissa kansanedustajat korostivat hallitus–oppositio-rajat ylittäen, ettei välineellistetyn maahanmuuton torjumisessa ollut heidän mukaansa kyse maahanmuuttopolitiikasta vaan turvallisuuspolitiikasta.

Poikkeuksellisia keinoja pidettiin välttämättöminä Suomen ja suomalaisten turvallisuuden suojelemiseksi. Välineellistettyyn maahanmuuttoon vastaaminen, eli tässä tapauksessa ihmisten maahantulon estäminen, oli ennen kaikkea ”kansallisen turvallisuuden” kysymys. Turvallisuudesta tuli näin perustelu, joka yhdisti puolueita ja niiden edustajia, vaikka näkemykset maahanmuutosta saattoivat muuten olla erilaisia.

Turvattomuutta neljällä eri tavalla

Tutkimuksessani analysoin neljää välineellistettyä maahanmuuttoa laajasti käsittelevää eduskunnan täysistuntokeskustelua vuosilta 2022 ja 2024. Keskusteluissa hahmottui neljä toisiinsa kytkeytyvää ja osittain limittyvää tapaa puhua välineellistetystä maahanmuutosta.

Ensimmäisessä korostui valtion suvereniteetti, kun välineellistäminen esitettiin suorana uhkana ”alueelliselle koskemattomuudelle, yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle sekä kansalliselle turvallisuudelle”.

Toisessa painottui ajatus kansanedustajista suojelijoina. Poliittisten päättäjien nähtiin olevan vastuussa Suomen turvallisuuden varmistamisesta. Näihin puhetapoihin liittyi vahvasti ajatus velvollisuudesta toimia. Esimerkiksi kokoomuksen edustaja totesi motiivin olevan yksinkertaisesti Suomen ja suomalaisten turvallisuus, jota kansanedustajien on kaikin keinoin suojeltava.

Kolmannessa puhetavassa huomio kiinnitettiin maahan saapuviin ihmisiin. Erityisesti oikeistopuolueiden edustajat kuvasivat siirtolaiset esimerkiksi rikollisina, hallitsemattomina massoina tai sodankäynnin välineinä. Erityisen kuvaavaa oli se, että siirtolaisiin viitattiin suoraan ”aseina”. Tällaisia ilmaisuja esiintyi aineistossa 21 kertaa. Ihmisiä kuvattiin käytettävän aseellisena välineenä ”meitä” vastaan.

Neljännessä puhetavassa välineellistetty maahanmuutto asetettiin laajempaan geopoliittiseen kehykseen, jossa puhuttiin hybridivaikuttamisesta ja jopa -sodankäynnistä ja väheksyttiin EU:n kykyä vastata siihen. Kansainväliset velvoitteet kuvattiin rajoitteena, jotka haastavat Suomen vastaamista välineellistetyn maahanmuuton kaltaisiin uudenlaisiin uhkiin muuttuneessa turvallisuusympäristössä.

Huomio kohdistuu ensisijaisesti siihen, miten uhkana nähtyä muuttoliikettä voidaan torjua, eikä esimerkiksi siihen, millaisessa asemassa välineellistämisen kohteeksi päätyneet ihmiset ovat.

Välineellistetystä maahanmuutosta luotiin tehokkaasti käsitys turvallisuusuhkana, johon vastaaminen edellyttää poikkeuksellisia ja kiireellisiä vastatoimia. Kun keskustelu painottuu vahvasti valtion turvallisuuteen ja uhkien torjumiseen, muut turvallisuuden ulottuvuudet voivat jäädä vähemmälle huomiolle.

Näin maahan saapuvat ihmiset kehystetään ennen kaikkea osana turvallisuusuhkaa, jolloin heidän yksilölliset kokemuksensa, tilanteensa ja toimijuutensa jäävät taka-alalle. Huomio kohdistuu ensisijaisesti siihen, miten uhkana nähtyä muuttoliikettä voidaan torjua, eikä esimerkiksi siihen, millaisessa asemassa välineellistämisen kohteeksi päätyneet ihmiset ovat tai millaisia seurauksia muuttoliikkeeseen vastaavilla toimilla voi olla yhteiskunnalle laajemmin.

Eduskuntakeskusteluissa oli kuitenkin toisenlaisiakin tapoja lähestyä asiaa. Erityisesti vihreiden ja vasemmistoliiton, sekä yksittäiset SDP:n ja RKP:n edustajat nostivat esiin kansainvälisiä velvoitteita ja ihmisoikeuksia. Hekin tunnistivat keskustelun turvallisuusulottuvuuden. Esimerkiksi vihreiden kansanedustaja totesi ihmisoikeuksien, demokratian, oikeusvaltion ja monenkeskisen sääntöpohjaisen järjestelmän muodostavan perustan pienen valtion ja sen kansalaisten turvallisuudelle.

Tämä osoittaa, ettei turvallisuudesta puhuminen automaattisesti johda yhteen tiettyyn johtopäätökseen. Turvallisuutta voidaan rakentaa myös oikeusvaltion, kansainvälisten velvoitteiden ja yhteiskunnallisen yhteenkuuluvuuden kautta.

Hybridivaikuttaminen hyödyntää yhteiskunnan jakolinjoja

Turvallistamisen vaikutuksia voi tarkastella toiseuttamisen (othering) käsitteen avulla. Toiseuttamisessa ihmisryhmä määritellään suhteessa johonkin oletettuun ”meihin” ja sijoitetaan sen ulkopuolelle. Välineellistettyä maahanmuuttoa koskevissa keskusteluissa vastakkainasettelu näkyi esimerkiksi siinä, miten suomalaiset ja maahan saapuvat ihmiset asetettiin toisiaan vastaan. Yhtä ryhmää oli suojeltava ja toinen oli osa uhkaa.

Tällainen puhetapa ei synny tyhjästä. Maahanmuutto on Suomessa jo valmiiksi aihe, joka herättää voimakkaita poliittisia ja yhteiskunnallisia näkemyksiä. Siksi se on otollinen kohde vaikuttamiselle. Hybridivaikuttamisessa ei välttämättä pyritä ainoastaan aiheuttamaan välitöntä vahinkoa, vaan myös hyödyntämään olemassa olevia jännitteitä, lisäämään epäluottamusta ja vahvistamaan yhteiskunnan sisäisiä vastakkainasetteluja.

Tutkimukseni kannustaa pohtimaan laajemmin, mitä seurauksia turvallisuuspuheella voi olla. Tarkoituksena ei ole väittää, ettei välineellistettyyn maahanmuuttoon liittyisi turvallisuuskysymyksiä tai etteikö ilmiöön pitäisi vastata. Jos hybridivaikuttamisen tavoitteena kuitenkin on yhteiskunnan sisäisen koheesion eli yhteenkuuluvuuden tai yhtenäisyyden heikentäminen, päätöksentekijöiden on arvioitava reaktioidensa vaikutuksia myös tältä kannalta.

Hybridivaikuttamiseen vastaamisessa ei ole kyse vain siitä, onnistutaanko ilmeisin ulkoinen uhka torjumaan. On katsottava myös vastatoimien seurauksia.

Tutkimukseni kiinnittää huomiota siihen, että jos vastatoimet perustuvat vahvasti ajatukseen siirtolaisista uhkana, ne voivat vahvistaa epäluottamusta ja vastakkainasettelua aiheessa, joka jakaa yhteiskuntaa jo valmiiksi. Tällöin ulkoiseen uhkaan vastaaminen voi samanaikaisesti heikentää sisäistä yhteenkuuluvuutta.

Tutkimukseni perusteella tämä on turvallisuuden kannalta olennainen ristiriita, sillä yhteiskunnan sisäinen koheesio on itsessään osa turvallisuutta. Uhkakuvien korostaminen ja kriiseihin keskittyvä puhe lisäävät turvattomuuden tunnetta sekä uhkana kuvattujen ja toiseutettujen ihmisten että valtaväestön keskuudessa.

Hybridivaikuttamiseen vastaamisessa ei ole kyse vain siitä, onnistutaanko ilmeisin ulkoinen uhka torjumaan. On katsottava myös vastatoimien seurauksia. Vahvistaako toimintatapa luottamusta vai epäluottamusta? Lisääkö se yhteenkuuluvuutta vai syventääkö se vastakkainasetteluja? Ja ennen kaikkea, auttaako se pitämään yhteiskunnan koossa tilanteessa, jossa ulkopuolinen toimija pyrkii sitä heikentämään?

Välineellistetty maahanmuutto on siis paitsi rajaturvallisuuteen ja ulkoiseen vaikuttamiseen liittyvä kysymys myös esimerkki siitä, kuinka turvallisuus rakentuu yhteiskunnassa. Jos turvallisuus ymmärretään ainoastaan kykynä torjua ulkopuolelta tulevia uhkia, yhteiskunnan jakautumisen aiheuttama haavoittuvuus jää huomiotta.

Turvallisuutta tavoiteltaessa on tarkasteltava sitä, millaista yhteiskuntaa suojataan ja pysyykö se yhtenäisenä ja arvoilleen uskollisena silloin, kun sitä yritetään horjuttaa.

YTM Henna Nurmi on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Kirjoitus perustuu kirjoittajan Nordic Journal of Migration Research -lehden numerossa 16:4 julkaistuun vertaisarvioituun artikkeliin ‘This is not Migration Policy, this is Security, Security, and Security’: The Securitization of Migrants in Finnish Parliamentary Discourse on Instrumentalized Migration. Aihetta käsitellään myös kirjoittajan suomenkielisessä, vertaisarvioidussa Kosmopolis-lehden numerossa 55:4 julkaistussa artikkelissa Välineellistetty maahanmuutto ja muuttoliikkeen turvallistaminen eduskuntakeskustelussa.

Artikkelin kuvituskuva: Margo Evardson / Unsplash

Julkaisu Poliitikkojen vastaus välineellistettyyn maahanmuuttoon voi toimia itseään vastaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.