Hiihtäjä Vilma Nissisen Mogadishu-kommentin herättämä kohu paljastaa pinnan alla kyteviä jännitteitä ja epämukavia tunteita, jotka varjostavat moninaistuvaa yhteiskuntaamme. Mogadishu-vertaus on enemmän kuin rasistinen sanavalinta: se on myös yhteiskunnallinen oire, joka kertoo pelkojen ja uhkakuvien kyllästämästä ja kaventamasta mielikuvituksesta.

Somalian pääkaupunki Mogadishu näyttää edustavan joillekin kaikkea sitä, mitä ei haluta Suomeen. Keskustelussa on nostettu esiin vertauksia muihin kaupunginosien lempinimiin ja perusteltu sillä, miten harmiton Hakunilan kuvailu Vantaan Mogadishuksi on. Kuten Khadra Sugulle esittää, on kuitenkin eri asia puhua New Yorkin Chinatownista kuin Vantaan Mogadishusta. Kun puhutaan Little Italysta tai Chinatownista, kyse on usein kulttuurisesta rikkaudesta ja paikallisesta turistikohteesta. Nämä alueet nähdään tärkeinä osina kaupunkia ja sen monimuotoisuutta.

Hakunilan Mogadishu-vertaus kantaa mukanaan aivan erilaista painolastia. Sen käytössä ei viitata toivottuun kulttuuriseen lisään, vaan kaaokseen, vaarallisuuteen ja epäonnistumiseen. Vertauksessa ilmaistaan pelkoa siitä, että jokin on menossa, tai on jo mennyt, perustavanlaatuisesti pieleen.

Tätä tulkintaa tukevat myös norjalaisten urheilijoiden hämmentyneet reaktiot Nissisen kommenttiin. He eivät kyseenalaistaneet Mogadishu-vertausta itsessään. He perustelivat sitä, ettei Hakunila ole kuin Mogadishu. Näin he paradoksaalisesti, ja todennäköisesti tahattomasti, vahvistivat Mogadishusta vallitsevaa yksipuolista ja kielteistä mielikuvaa.

Rituaaliksi muodostunut anteeksipyyntö ei toimi

Nissisen tapaus – kuten myös missikohu vuoden 2025 lopulla – hoidettiin muodollisella tasolla tehokkaasti, mutta syvemmät kysymykset jäivät jälleen käsittelemättä. Nopea anteeksipyyntö ja pyrkimys irtisanoutua rasismista saattavat tuntua hyvältä ja ne voidaan ajatella oikeaksi toimintatavaksi, mutta emme ole kollektiivisesti vieläkään aidosti kohdanneet yhteiskuntamme kipukohtia.

Filosofi Jacques Rancièren mukaan polarisoivat yhteiskunnalliset kysymykset eivät ratkea nopealla konsensuksella, vaan vaativat konsensuksen sijaan dissensusta eli vallitsevan järjestyksen ja itsestään selvänä pidettyjen oletusten tietoista haastamista.

Rasistiset puhetavat ovat osa vuosisatojen kuluessa muotoutunutta, normalisoitua järjestystä, ja niiden purkaminen edellyttää juuri tämän järjestyksen kriittistä tarkastelua. Dissensus syntyy silloin, kun emme tyydy nopeaan sovintoon tai anteeksipyyntöön, vaan pysähdymme kysymään, miksi tietyt ilmiöt, kuten rasistiset kohut, toistuvat yhteiskunnassamme.

Todellinen kysymys ei ole se, saako Vantaan kaupunginosaa kutsua Mogadishuksi vaan mitä sillä viestitään, kun niin tehdään ja miksi.

Kun pelosta tehdään politiikkaa

On kuitenkin hyvin ymmärrettävää, miksi joku voi ajatella näin yksipuolisesti Mogadishusta. Afrikkaa koskeva mediakuva on pitkälti rakentunut toistuvien sotaa, epävakautta ja humanitaarisia kriisejä korostavien representaatioiden varaan.

Tämä yksipuolinen ja negatiivinen kehystys heijastuu myös yksittäisiin maihin ja kaupunkeihin, kuten Somaliaan ja sen pääkaupunkiin Mogadishuun. Kun uutisista näkee vain räjähdyksiä, aseellisia konflikteja ja humanitaarisia kriisejä, on helppoa yhdistää koko maa ja sen pääkaupunki näihin mielikuviin.

On helpompi osoittaa sormella näkyvää muutosta, tässä tapauksessa maahanmuuttajia, kuin kohdata monimutkaisia rakenteellisia ongelmia. Sama kaava toistuu kaikkialla maailmassa.

Todellisuus on kuitenkin tarua inhimillisempi ja monimutkaisempi. Kaupungissa miljoonat ihmiset elävät tavallista arkea. He käyvät töissä, vievät lapsiaan kouluun ja tapaavat ystäviään. Nuoret yrittäjät rakentavat teknologiayrityksiä ja taiteilijat luovat taidetta. Mogadishu on kokenut, ja kokee edelleenkin vaikeuksia, mutta siellä on myös jatkuvasti käynnissä uudelleenrakentamisen prosesseja. Sen rikkaasta ja pitkästä historiasta emme tiedä juuri mitään.

Mielikuvat kaukaisista paikoista eivät jää etäisiksi. Ne vaikuttavat siihen, miten suhtaudumme muutokseen omassa arjessamme. Kun oma lähiympäristö muuttuu, kadulla kuulee vieraita kieliä ja tutut kaupat vaihtuvat uusiksi. Muutos voi tuntua uhkaavalta, erityisesti kun elämässä on muutenkin epävarmuutta. Taloudellinen turvattomuus, työelämän murros ja maailman nopea muuttuminen luovat aiheellisesti maaperää pelolle.

On helpompi osoittaa sormella näkyvää muutosta, tässä tapauksessa maahanmuuttajia, kuin kohdata monimutkaisia rakenteellisia ongelmia. Sama kaava toistuu kaikkialla maailmassa. Pelko etsii yksinkertaisia ratkaisuja ja syyllisiä monimutkaisiin ongelmiin, ja tästä pelosta muovataan politiikkaa, joka naamioi syrjinnän huoleksi turvallisuudesta turvallistamisen prosessissa.

Tilastojen taakse piiloutuva symbolinen väkivalta

Kun typistämme Mogadishun pelkäksi kaaoksen symboliksi, teemme jotain syvästi väkivaltaista kymmenille tuhansille Suomessa eläville somalitaustaisille. Niin sairaanhoitajalle, sosionomille, bussikuskille, yrittäjälle kuin yliopisto-opiskelijalle, mutta myös sille stereotypioissa kohtuuttomasti ylikorostuneelle työttömälle, jonka ensisijaisesti oletetaan elävän yhteiskunnan etuuksilla huvikseen.

Tällaisen puhetavan seuraukset vaikuttavat erityisen huolestuttavasti ja kauaskantoisesti Hakunilassa ja sen kaltaisissa suomalaisissa lähiöissä kasvavien lasten ja nuorten käsityksiin itsestään, taustastaan ja tulevaisuudestaan. Rasistiset puhetavat julkisessa keskustelussa aiheuttavat turvattomuutta, ulkopuolisuutta ja eriarvoisuutta ja pakottavat yhteisöjä jatkuvasti todistelemaan, että he ansaitsevat paikkansa ja ihmisarvoisen kohtelun.

Tätä ilmiötä sosiologi Pierre Bourdieu (1930–2002) on kuvannut symbolisen väkivallan käsitteellään. Symbolinen väkivalta on Bourdieun mukaan hienovaraista ja näkymätöntä vallankäyttöä, jolla aktiivisesti ylläpidetään yhteiskunnallisia hierarkioita. Mogadishu-vertauksen käyttö langettaa perusteettoman moraalisen tuomion, jossa kokonainen alue ja sen ihmiset leimataan epäonnistuneiksi ja vaarallisiksi. Toisaalta juuri näin rasismi käytännössä toimiikin.

Rasistiset puhetavat julkisessa keskustelussa aiheuttavat turvattomuutta, ulkopuolisuutta ja eriarvoisuutta ja pakottavat yhteisöjä jatkuvasti todistelemaan, että he ansaitsevat paikkansa ja ihmisarvoisen kohtelun.

Tutkija Sanna Ryynäsen mukaan jopa tutkijat välttelevät rasismista puhumista ja sen nimeämistä. Tämä johtuu siitä, että rasismiksi usein mielletään vain avoin väkivalta tai tietoisesti tehty näkyvä syrjintä. Se voi kuitenkin olla myös hienovaraisempaa piilorasismia, joka ilmaistaan symbolien, kielikuvien ja vertausten kautta.

Piilorasismi on erityisen tuhoisaa, koska se vaikuttaa näkymättömänä yhteiskunnallisissa rakenteissa, ja ylläpitää yhteiskunnallista hierarkiaa. Lisäksi se pyrkii kieltämään oman olemassaolonsa. Kun joku huomauttaa Mogadishu-vertauksen rasistisuudesta, puolustus on valmiina. Kyse ei tietenkään ole rasismista, vaan faktoista. Tilastotkin osoittavat tämän.

Ja tilastoja tosiaan on. Vantaalla on suhteellisen korkea työttömyysaste ja maahanmuuttajataustaisten työttömyys on kantaväestöä korkeampaa. Vantaa on myös kärjessä poliisin käyttämässä häiriöindeksissä, joka kuvaa kaupungin vaarallisuutta. Nämä ovat faktoja, numeroita, joita kukaan ei voi uskottavasti kiistää. Numerot eivät kuitenkaan avaa syitä olemassaololleen.

Tilastot eivät kerro rakenteellisesta syrjinnästä työmarkkinoilla, ulkomailla suoritetun koulutuksen tunnustamisen ongelmista, verkostojen puutteesta. Ne eivät kerro, miten jatkuva leimatuksi tuleminen vaikuttaa nuorten syrjäytymiseen ja rikollisuuteen, nuorten etnisestä taustasta riippumatta. Ennen kaikkea tilastot eivät millään tasolla oikeuta symbolista väkivaltaa.

Tilastot ovat yhteiskuntamme tilasta kertovia numeroita, jotka voidaan analysoida, ymmärtää ja myös muuttaa, kun oikea tahtotila vallitsee. Rasistiset leimat ovat tuomioita, joiden tavoite on pitää ihmiset ja heidän asuinpaikkansa ainaisessa toiseuden ja alemmuuden asemassa. Tämänkaltainen puhetapa myös luo todellisuutta toimimalla itseään toteuttavana ennusteena.

Kun tarpeeksi moni toistaa, että tietty alue on vaarallinen, ihmiset alkavat välttää aluetta, yritykset eivät investoi sinne ja palvelut heikkenevät. Alueen maine vaikuttaa asuntojen hintoihin ja jopa lasten koulumenestykseen. Alue, joka on leimattu ongelmalliseksi, alkaakin kärsiä juuri siitä leimasta syntyvistä todellisista ongelmista.

Uhkakuvien kaventama mielikuvituksemme esteenä muutokselle

Ehkä kaikkein tuhoisinta on silti se, miten uhkakuvien ja pelkojen narratiivi muokkaa ja kaventaa mielikuvitustamme. Kun tietyt paikat ja ihmiset mielletään vain kaaoksen symboleiksi, emme voi kuvitella tulevaisuutta, joka olisi jotain muuta. Poliittisen mielikuvituksen puuttuminen estää sosiaalista muutosta. Rasismi ja uhkakuvien retoriikka yhteiskunnallisessa keskustelussamme estävät meitä näkemästä ihmisten inhimillisyyden ja yhteiskuntamme potentiaalin.

Tässä onkin rasismiin ja uhkakuviin perustuvan politiikan todellinen vaara yhteiskunnalle. Se ei vain sorra vähemmistöjä, se köyhdyttää merkittävästi mielikuvitustamme ja tulevaisuudenuskoamme. Menetämme kyvyn oppia toisiltamme, löytää uusia tapoja elää yhdessä ja ratkaista ongelmia luovasti. Jäämme vangeiksi yhteiskunnalliseen tilaan, jossa kaikki erilaisuus on uhka ja muutos aina menetystä.

Tämän vuoksi Mogadishu-vertauksen kaltaisten rasististen ulostulojen haastaminen ei ole vain poliittisesti korrekti tapa toimia. Sen on oltava yritys murtaa mielikuvituksemme kahleet, johon rasismi, pelko ja uhkakuvat meidät sulkevat. Meidän täytyy nähdä maailma sellaisena kuin se on: monimutkaisena, rikkaana ja täynnä mahdollisuuksia olevana. Ei ainoastaan sellaisena kuin pelkomme sen maalaavat.

VTM Mona Abdullahi on väitöskirjatutkija Turun yliopistossa. Hän tutkii väitöskirjassaan suomalaisen korkeakoulutuksen dekolonisaation mahdollisuuksia ja haasteita.

Artikkelin kuvituskuva: Jason Leung / Unsplash

Julkaisu Mogadishu, symbolinen väkivalta ja uhkakuvien kaventama mielikuvituksemme ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Analysoidessaan toisen maailmansodan juutalaisvainoja vuonna 1945 julkaistussa teoksessaan Pohdintoja juutalaiskysymyksestä, Jean-Paul Sartre tuli osoittaneeksi ahdingon, jossa demokraattiseen keskusteluun luottavat joutuvat elämään.

Keskustelua ja keskustelukumppaneitaan halveksuva ääriajattelija voi hauskuuttaa itseään (ja tovereitaan) väitteillä, jotka itsekin tietää absurdeiksi. Sartren mukaan hän voi tehdä näin, ”sillä hänen vastustajansa joutuu käyttämään sanoja vastuullisesti, koska hän uskoo sanoihin”. Sartre toteaa, että ääriajattelijat voivat pelleillä, koska ”antamalla naurettavia perusteluja he saattavat keskustelukumppaniensa vakavuuden huonoon valoon”. Ääriajattelijoiden toimintaa leimaa pahantahtoisuus – Sartre katsoo, että he eivät yritä ”suostutella tervein argumentein vaan uhkailevat ja aiheuttavat hämmennystä”.

Sanotun totuudenmukaisuuteen uskominen näyttää olevan keskustelun välttämätön ehto. Kielifilosofit käyttävät toisinaan ilmausta takaava konteksti (engl. warranting context) kuvaamaan oletusta siitä, että puhuja puhuu totta. Olennaista on, että takaavassa kontekstissa myös puhuja tietää muiden olettavan hänen uskovan itse siihen, mitä sanoo. Oikeussalissa annettu valaehtoinen todistus on esimerkki takaavasta kontekstista. Myös tavallinen keskustelu ja informaationvälitys kävisi mahdottomaksi, ellei voitaisi luottaa siihen, että puhuja uskoo sanomansa todeksi.

Kuulijan oletusta siitä, että puhuja uskoo itse sanomaansa, voidaan käyttää väärin. Esimerkiksi valehtelu ja harhaanjohtaminen on mahdollista vain silloin, kun kuulija olettaa puhujan pitäytyvän totuudessa.

Manipulointi on kuulijoiden tahallista ohjailemista uskomaan väitteitä, joita he eivät itse hyväksyisi, jos ne esitettäisiin heille suoremmin. Manipulointi käyttääkin hienovaraisemmin hyödykseen oletusta puhujan totuudessa pysymisestä. Mitä röyhkeämpää manipulaatio on, sitä taipuvaisempia ihmiset ovat itseasiassa ajattelemaan, että manipulaatiota ei tapahdu.

Erityisesti rasististen toimijoiden harjoittama manipulointi käyttää hyväkseen kuulijoiden lähtökohtaista suopeutta. Nykykuulijat ovat vain harvoin valmiita hyväksymään avoimen rasistisia näkemyksiä, mutta heidän piileviä ennakkoluulojaan on kuitenkin mahdollista kutitella tavoilla, jotka saavat heidät vastaanottavaisemmiksi myös näille äärimmäisille ajatuksille.

Tapaus Daily Stormer

Vuonna 2017 yhdysvaltalaisen vaikutusvaltaisen uusnatsisivusto Daily Stormerin kirjoittajaohje vuodettiin julki. Seitsemäntoistasivuista yksityiskohtaista dokumenttia on varsin hyvällä syyllä kuvattu äärioikeiston pelikirjaksi. Se sisältää täsmällisiä ohjeita siitä, miten yleisölle pitää kommunikoida, jotta nämä saataisiin mahdollisimman vastaanottavaisiksi äärimmäisille ajatuksille. Ohjeet ja niiden tavoitteet ovat hyytävää luettavaa.

Kirjoitus ohjeistaa kirjoittajia pitäytymään poikkeuksetta kepeässä äänensävyssä, koska ”useimmat ihmiset eivät pidä materiaalista, joka vaikuttaa sapekkaalta, raivoisalta, ei-ironiselta vihalta”. Kirjoittaja (ilmeisesti sivuston ylläpitäjä, maalittamisesta ja muista rikoksista sittemmin tuomittu Andrew Anglin) ohjeistaa tietoisesti tekemään pilaa raivopäisistä rasisteista ”itseironisesti”, koska se on yleisöstä puoleensavetävää.

Pelikirja paljastaa erityisesti huumorin valjastamisen alhaisiin tarkoitusperiin. Sen kirjoittaja tunnistaa – aivan oikein – että raivopäisten rasistien kustannuksella pilailu, väkivallan ironisointi ja alentavien herjojen heittäminen humoristisessa sävyssä tarjoaa savuverhon. Savuverhon tarkoitus on peittää alleen se tosiasia, että tekstiä tuottavat kansanmurhasta haaveilevat natsi-ideologian kannattajat.

Erityisesti kun halutaan purkaa kuluttajien identiteettiin liittyvää muutosvastarintaa ovat kepeys ja leikillisyys omiaan murtamaan aiempia negatiivisia mielikuvia.

Daily Stormerin kirjoittajaohje osoittaa, että nuorten ihmisten rekrytointi aatteen kannattajiksi on sivuston tärkein päämäärä. Huumori toimii myös tässä, koska ihmiset ovat yleensä vastaanottavaisia myös epäluuloa herättäville asioille, kunhan ne esitetään kepeästi. ”Lukija houkuttuu uteliaisuudesta tai tuhmasta huumorista, ja sitten hitaasti herää todellisuuteen lukemalla samat asiat yhä uudestaan”.

On syytä huomata, että huumori ja itseironia toimivat samalla tavalla tavallisessakin markkinoinnissa. Erityisesti kun halutaan purkaa kuluttajien identiteettiin liittyvää muutosvastarintaa ovat kepeys ja leikillisyys omiaan murtamaan aiempia negatiivisia mielikuvia. Vaikkapa kaurajuomien kepeä mainosteksti ei liene suunnattu varsinaisesti vegaaneille, vaan pikemmin sulattamaan tuotteeseen skeptisesti suhtautuvien sydämiä.

Mainosalalla työskentelevät tietävät, että toisinaan asiat kannattaa vetää överiksi. Kuten myös uusnatsisivuston ohjeistus toteaa: ”liiallinen liioitteleminen ei ole mahdollista”.

Kirjoittaja osoittaakin tuntevansa ihmismielen toimintaa hyvin todetessaan, että ”jopa silloin kun lukija sanoo itselleen ’tämä on naurettavaa’, asia silti vaikuttaa heihin tunteellisella tasolla”. Tietoinen toistuva altistaminen rasistisille ajatuksille vitsien ja liioittelun muodossa jättää jälkensä kaikkiin.

Erityisesti vaarassa ovat vastauksia janoavat, vasta maailmaa itselleen jäsentävät nuoret mielet.

Huumori ja viikunanlehdet

Huumori tarjoaa myös konkreettisemman näköesteen rasistiseen sisältöön. Kuten Daily Stormerin kirjoittajaohje toteaa: ”asiaan vihkiytymättömän ei pidä pystyä kertomaan laskemmeko leikkiä vai emme”. Kielifilosofit kutsuvat viikunanlehdiksi sellaista kielenkäyttöä, jonka tarkoitus on estää kuulijoita havaitsemasta puhujan rasistisuutta. Viikunanlehtiä ja muita kielellisen manipuloinnin tapoja tutkitaan kielenkäytön tapoihin ja kontekstisidonnaisuuteen keskittyvän pragmatiikan alalla.

Viikunanlehti rasistisessa kielenkäytössä, kuten taiteessakin, verhoaa hädin tuskin sen, minkä kaikki tietävät olevan lehden alla.

Viikunanlehtien käyttöä tutkinut kielifilosofi Jennifer Mather Saul tarjoaa syvällisen katsauksen kielellisen manipulaation muotoihin ensi vuonna julkaistavassa kirjassaan Dogwhistles and Figleaves: How Manipulative Language Spreads Racism and Falsehood. Saulin mukaan pääasiallinen syy sille, että viikunanlehdet todella toimivat, on suuren yleisön karikatyyrinomainen mielikuva rasismista.

Monien jakama, usein tiedostamaton ja ilmeisen kyseenalainen oletus on, että rasistinen asenne on tyystin mustavalkoinen ja nyanssiton.  Syystä tai toisesta monien mielikuvissa rasistinen asenne on kategorinen, eikä siis salli poikkeuksia. Näin pienetkin poikkeamat, jotka ovat ristiriidassa tuon tiedostamattoman oletuksen kanssa, saatetaan katsoa vastaevidenssiksi rasismisyytöksille. Tyypillinen esimerkki viikunanlehdestä on puheessa esiintuotu rasistin hyvä kaveri, jonka etnisyys väitetysti osoittaa, ettei rasismisyytös voi pitää paikkaansa – eihän rasisti sietäisi kaveripiirissään muita kuin etnisiä suomalaisia.

On ilmeistä, että rasistisia vitsejä useimmiten kertovat juuri rasistit huvittaakseen rasistista yleisöä. Toki muitakin syitä on, kuten yleisön järkyttäminen, trollaaminen tai huono maku.

Kuten myös EU on huomioinut, huumoria käytetään usein viikunanlehtenä. Koska leikinlasku määritelmällisesti tarkoittaa, ettei puhuja ole tosissaan, niin rasististen vitsien kertoja voi vedota aina siihen, ettei todella tarkoittanut sitä, mitä sanoi.

Puolustus kuitenkin ontuu. On ilmeistä, että rasistisia vitsejä useimmiten kertovat juuri rasistit huvittaakseen rasistista yleisöä. Toki muitakin syitä on, kuten yleisön järkyttäminen, trollaaminen tai vain huono maku. Yleisellä tasolla lienee kuitenkin selvää, että rasistisesta huumorista nauttivat erityisesti juuri rasistit. Näin ollen rasististen vitsien viljely puhuu pikemmin kertojan rasistisuuden puolesta kuin sitä vastaan.

On myös syytä huomata, että rasististen vitsien rasistisuus ei merkittävästi eroa muusta rasismista. Vitsailua tai ei, rasistiset heitot alentavat rasismin kohteita ja halventavat näiden ihmisarvoa.

Kuten rasistista huumoria tutkinut filosofi Jarno Hietalahti esittää, merkittävin moraalinen ero rasistisen huumorin ja ei-rasistisen etnisen huumorin välillä on siinä, nauretaanko rodullistetuille vitsin kohteille alaspäin vai pitäen vitsin kohteita tasa-arvoisina, osallisina jaettuun, yhteiseen ihmisyyteen.

Eräs kiinnostava uusi viikunanlehtien muoto onkin pyrkiä hämärtämään eroa ei-rasististen ja rasististen vitsien välillä. Esimerkiksi Perikato-elokuvasta tehdyt Hitler raivostuu -meemit eivät sinänsä ole rasistista huumoria, jos edellä mainittua rodullistetuille alapäin nauramista ei tapahdu. Mauttomia tai ajattelemattomia ne voivat toki olla muista syistä. Monet rasismin kanssa flirttailevat toimijat pyrkivät ilmeisen tahallaan esittämään, että rasistisen huumorin paheksuminen tarkoittaa myös esimerkiksi Hitler-meemien kategorista tuomitsemista rasistisina – mikä ei selvästikään pidä paikkaansa.

Suopeus muuttuu herkkäuskoisuudeksi?

Kuten yllä todettiin, viikunanlehtien toiminta perustuu sille, että kuulijoiden käsitykset rasismista ovat hämäriä. Yksi tietoinen strategia rasismin levittämisessä onkin rasismin käsitteen kyseenalaistaminen. Venkoilu rasismin tuomitsemisessa vetoamalla erilaisiin rasismin määritelmiin on yksi tapa ruokkia tätä epätietoisuutta suuressa yleisössä. Koko rasismipuheen kyseenalaistaminen on toinen vastaava strategia.

Usein myös tutkijoilta jää huomaamatta kuitenkin tärkeämpi seikka. Viikunanlehdet toimivat osin siksi, että ihmiset yleisesti eivät halua olettaa pahinta muista. Todistusaineiston ollessa epäselvää ja sirpaleista, monet asiat on helppo painaa villaisella. Rasismi nähdään mieluummin harkitsemattomuutena kuin osoituksena moraalisesta korruptiosta.

Nykypäivän rasistien harjoittama tahallinen kuulijoiden manipulointi loisii pääasiassa juuri tässä ihmisluontomme piirteessä: suopeudessa. Ongelma on kuitenkin se, että suopeus on aiheellista vain pienempien inhimillisten vikojen tapauksessa. Kiivastuminen, harkitsemattomuus ja mauttomuus kuuluvat moraalisesti aivan eri kategoriaan kuin tahallinen harhaanjohtaminen. Jälkimmäinen kuuluu samaan luokkaan tarkoituksellisen valehtelemisen kanssa.

Nykypäivän rasistien harjoittama tahallinen kuulijoiden manipulointi loisii pääasiassa juuri tässä ihmisluontomme piirteessä: suopeudessa.

Suopea asenne muuttuu heikkoudeksi ja herkkäuskoisuudeksi, kun se kohdistuu yleisöä tahallaan harhaanjohtaviin mielipidevaikuttajiin.

Ylläkuvatut strategiat ovat kuitenkin laajamittaisessa käytössä laitaoikeiston piireissä. Tyyppiesimerkiksi käy Donald Trumpin hallinon päästrategistina toimineen Steve Bannonin ja hänen ylläpitämänsä Breitbart-valeuutissivuston viestintätyyli. Bannon kiersi taannoin Eurooppaa kokoamassa kansallismielisten rivejä, pääasiallisesti kouluttaen heitä juuri ylläkuvatun kaltaisessa strategisessa viestinnässä. Siksi on syytä olettaa, että hän oli jakamassa erityisesti näitä oppeja myös tämän mantereen kansallismielisille poliitikoille.

On syytä kysyä, kuinka moni suomalainen poliitikko on omaksunut saman viestinnällisen strategian, jota Bannonkin levittää. Olennaista ei toki ole tuon strategian alkuperä, vaan nimenomaan sen käyttö osana suomalaista keskustelua ja julkisuuskuvien hallintaa.

Jussi Halla-ahon Scripta-blogia analysoineet tutkijat Tuija Saresma ja Urho Tulonen ovat todenneet sen sisältämän viestinnän olevan ”ihmisten tunnereaktioita hyödyntävä keino käyttää valtaa”. Myös esimerkiksi Hommafoorumilla keskustellaan ylläkuvattujen manipulatiivisten keinojen käytöstä omien päämäärien saavuttamiseksi.

Ongelmallista erityisesti akateemisen tutkimuksen näkökulmasta on, että tahallista harhaanjohtamista on vaikea näyttää toteen. Jopa silloin kun rasismisyytösten kohde on tunnettu pitkään jatkuneesta flirttailusta rasismin kanssa, on todistusaineisto usein sen verran sirpaleista, että kohde voi esimerkiksi uhritumalla saada ainakin joidenkin sympatiat puolelleen. Samasta syystä manipuloinnin vedenpitävä todentaminen tutkimuksen keinoin on haasteellista.

Tarkoitus pyhittää keinot?

Ongelmallinen manipulatiivinen kielenkäyttö on osa laajempaa vastakkainasettelua yhteiskunnassa ja pitää ymmärtää sen osana. Epäilemättä ainakin osa oikeistopopulistista kielipeliä pelaavista tahoista vilpittömästi uskoo väitteitä, joiden mukaan vastapuoli – siis vihervasemmisto tai niin sanottu suvaitsevaisto – on vähintään yhtä syyllinen samojen vilpillisten keinojen käyttöön, tai jopa itse aloittanut näiden vääristelystrategioiden käytön. Tämä tu quoque (suom. ’sinäkin’) ajattelu on kiinteä osa nykyistä yhteiskunnallista polarisaatiota.

Tässäkin yhteydessä on oltava varovainen, ettei liika suopeus johda vääriin johtopäätöksiin. Yksi rasistisen manipuloinnin keinoista on valheellisesti esittää, että koska suvaitsevainen vastapuoli väitetysti käyttää samoja keinoja kuin rasismia levittävätkin, on ero osapuolten välillä lopulta pelkkä makuasia.

Vaikka samoja keinoja käytettäisiinkin molemmissa leireissä – mikä ei näytä edes pitävän paikkaansa – ja vieläpä yhtä räikeän manipulatiivisesti, olisi ääritahojen toiminta silti moraalisesta näkökulmasta hyvin erilaista kuin niiden vastustajien.

Yleisön ohjailua syrjivien ja vihamielisten ideologioiden piiriin tulisi aina pitää merkittävästi tuomittavampana kuin vastaavin keinoin tapahtuvaa ihmisten kaitsemista suvaitsevaisuuteen ja tasa-arvoon sitoutuneiden näkemysten taakse. Manipulointi on toki itsessään tuomittavaa, mutta paljon väliä on myös sillä, mistä motiiveista käsin ja kuinka hyväksyttäviä päämääriä kohti ohjailua harjoitetaan.

Lopuksi

Poliittisten väitteiden yleisönä meidän tulee kiinnittää huomiota myös siihen mahdollisuuteen, että omaa taipumustamme suhtautua puhujiin vilpittöminä todenpuhujina käytetään toisinaan räikeästi hyväksi. Erityisesti meidän tulisi tunnistaa oma haluttomuutemme uskoa pahinta kanssaihmisistä, jotta tunnistamme tilanteet, joissa suopeutemme on vaarassa muuttua herkkäuskoisuudeksi.

Tässä kirjoituksessa esiteltyjen näkökohtien perusteella voitaneen sanoa, että eräs tämän päivän rasististen manipuloijien välineistä on myös demokraattisten perusoikeuksien keskiössä oleva syyttömyysolettama.

Taitava manipuloija käyttää hyväkseen muiden tulkintaan liittyvää suopeuttamme sekä taipumustamme pitää syytöntä syyttömänä, kunnes toisin todistetaan. Manipuloijien käsissä nämä demokraattiset hyveet ovat kuitenkin vaarassa muuttua aseiksi demokratiaa itseään, ja siihen kiinteästi kuuluvia tasa-arvoa ja vapaata mielipiteenmuodostusta vastaan.

FT Jani Sinokki toimii tutkijatohtorina Oulun yliopistossa.

Artikkelikuva: Melk Hagelslag / Pixabay

Julkaisu Rasistien harjoittama manipulaatio on uhka demokratialle ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Monet trendi- ja mainemittaukset toistavat samaa sanomaa: sekä yritysten että yritysjohtajien halutaan ottavan entistä aktiivisemmin kantaa yhteiskunnallisiin keskusteluihin ja haasteisiin jopa silloin, kun nämä keskustelut ovat kaukana yritysten omasta liiketoiminnasta.

Yrityksiltä onkin viime vuosina nähty uudenlaisia kantaaottavia kampanjoita, jotka ovat tarttuneet esimerkiksi rakenteelliseen rasismiin ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin. Yritykset ovat myös yhdistäneet voimiaan ja kampanjoineet yhdessä esimerkiksi ilmastotavoitteiden, kattavampien yritysvastuulakien ja äänestysoikeuksien puolesta.

Kun yritykset ottavat kantaa julkisesti, seurauksena on tyypillisesti voimakkaita reaktioita puolesta ja vastaan. Yritysaktivismi karkottaa usein osan sidosryhmistä, joten se haastaa normin kaikkia sidosryhmiä mahdollisimman hyvin palvelevasta vastuullisuusviestinnästä.

Sekä yritysten että yritysjohtajien halutaan ottavan entistä aktiivisemmin kantaa yhteiskunnallisiin keskusteluihin ja haasteisiin jopa silloin, kun nämä keskustelut ovat kaukana yritysten omasta liiketoiminnasta.

Uutuuden tunnusta huolimatta yritysten poliittinen aktiivisuus ei ole kokonaan uusi ilmiö. Yritykset ovat ennenkin pyrkineet vaikuttamaan poliittiseen päätöksentekoon – usein omia etujaan ajaen – esimerkiksi lobbaamalla ja lahjoituksin.

Viime vuodet nousussa ollutta yritysaktivismia pidetään kuitenkin ilmiönä, jossa keskiössä ei ole yritysten omien intressien ajaminen, vaan se on yritysten tapa linkittyä laajoihin yhteiskunnallisiin keskusteluihin.

Miten yritykset osallistuvat aktivismiin?

Yhteiskunnallinen aktivismi on vallitsevaa tilannetta julkisesti haastavaa toimintaa, jonka keinoihin kuuluvat esimerkiksi kannanotot, puolustuspuheet ja protestoiminen sekä joissakin tilanteissa vallitsevien normien ja lakien rikkominen. Kun aktivismista tulee osa yritysten toimintaa, se haastaa näkemyksen yrityksistä ulkoisen tai sisäisen aktivismin kohteina ja tuo tarpeen määritellä ja ymmärtää yritysten roolia aktivismin tekijöinä.

Orastavalla yritysaktivismin tutkimuskentällä yritysten tai yritysjohtajien tekemä aktivismi määritellään usein julkisuudessa tehtäviksi kannanotoiksi. Yritysaktivismin on myös ehdotettu koskevan tyypillisesti sellaisia yhteiskunnallisia teemoja – esimerkiksi rakenteellista rasismia tai seksuaalivähemmistöjen oikeuksia – jotka eivät liity yrityksen normaaliin liiketoiminnan agendaan.

Käytännössä yritysaktivismin ilmenemismuotoja on monia. Toimitusjohtaja-aktivismissa yritysjohtajat ottavat kantaa omalla nimellään esimerkiksi haastatteluissa ja omissa sosiaalisen median julkaisuissaan. Kun lapsena Yhdysvaltoihin saapuneita paperittomia maahanmuuttajia suojaavaa erityislakia oltiin lakkauttamassa vuonna 2017, monet tunnetut yritysjohtajat kuten Applen toimitusjohtaja Tim Cook ja Microsoftin toimitusjohtaja Satya Nadella asettuivat tukemaan maahanmuuttajia julkisesti.

Toimitusjohtaja-aktivismissa yritysjohtajat ottavat kantaa omalla nimellään esimerkiksi haastatteluissa ja omissa sosiaalisen median julkaisuissaan.

Brändiaktivismissa kannanotto tehdään organisaation suulla esimerkiksi liittymällä jo valmiiksi pinnalla oleviin keskusteluihin, kuten Me Too -kampanjaan seksuaalista häirintää vastaan tai Black Lives Matter -liikehdintään rasismia vastaan. Yritykset voivat myös tulla ulos omilla kampanjoillaan. Esimerkiksi jäätelövalmistaja Ben & Jerry’s on tarttunut vuosien varrella aktivismillaan moniin aiheisiin, kuten poliittisten lahjoitusten ongelmallisuuden kampanjassaan ”Get the Dough out of Politics”.

Toinen tunnettu aktivistiyritys, vaatevalmistaja Patagonia, on toteuttanut etenkin ympäristönsuojeluun liittyviä aktivistikampanjoita, kuten ”the President Stole your Land”. Kampanjallaan yritys vastusti presidentti Donald Trumpin päätöstä pienentää Yhdysvaltojen kansallisia luonnonsuojelualueita ja vetosi julkisuudessa etenkin presidentin päätöksen laittomuuteen.

Suomessa yritysaktivismin tunnetuin esimerkki Finlayson on tullut tunnetuksi kampanjoistaan, kuten sukupuolten palkkaeroja esiin nostavasta ”Naisen Euro” ja tyttöjen silpomista vastustavasta ”Seis silpomiselle”.

Brändiaktivismissa kannanotto tehdään organisaation suulla esimerkiksi liittymällä jo valmiiksi pinnalla oleviin keskusteluihin, kuten Me Too -kampanjaan seksuaalista häirintää vastaan tai Black Lives Matter -liikehdintään rasismia vastaan.

Sekä yksilötasolla että organisaatiotasolla on mahdollista yhdistää voimiaan muiden kanssa. Suomessa nähtiin jo vuonna 2013 satojen yritysten osallistuvan tasa-arvoista avioliittolakia ajavaan Tahdon2013-kampanjaan, ja vuosina 2018–2019 yli 70 yritystä oli vaatimassa Suomeen tiukempaa yritysvastuulakia Finnwatchin käynnistämässä Ykkösketjuun-kampanjassa.

Yhdysvalloissa sekä yritykset että yritysjohtajat osallistuvat parhaillaan kuumana käyvään keskusteluun äänestysoikeuksista. Paitsi näkyvin kannanotoin, yritykset ja yritysjohtajat ovat ajaneet äänestysoikeuksien turvaamista myös virallisin kirjelmin.

Mitä yritysaktivismista seuraa?

Yritysaktivismin tekojen lisäksi myös sen synnyttämät reaktiot ovat hyvin julkisia — ja toisinaan äänekkäitä. Yhtenä yritysaktivismin leimallisena piirteenä pidetäänkin sen synnyttämiä kahtiajakoisia reaktioita, jotka voivat ilmentää joko tukea tai vastustusta organisaatiota ja sen kannanottoja kohtaan.

Esimerkiksi Niken Dream Crazy -kampanjan seurauksena osa kuluttajista julisti ostoboikotteja ja tärveli omistamiaan Niken tuotteita sosiaaliseen mediaan postaamissaan videoissa, kun taas osa äänesti välittömästi lompakollaan, mikä nosti sekä Niken myynnin että osakekurssin poikkeuksellisiin lukemiin.

Kannanotosta pidättäytyminen voidaan joskus tulkita jonkinlaiseksi kannanotoksi.

Kahtiajakautuneiden reaktioiden vuoksi edessä on vielä paljon avoinna olevia kysymyksiä siitä, miten yritysaktivismi vaikuttaa paitsi sitä tekevään organisaation, myös itse aktivismin kohteena olevaan asiaan ja yhteiskuntaan laajemmin.

Joidenkin ensimmäisten analyysien perusteella yritysaktivismilla voi olla positiivisia vaikutuksia yritykseen ja sen liiketoimintaan. Esimerkiksi ostohalukkuus voi lisääntyä silloin, kun kuluttajat ovat samaa mieltä yrityksen kannanotosta. Toisaalta yritysaktivismilla voi olla myös vähemmän positiivisia vaikutuksia organisaatioon itseensä etenkin, jos aktivismia ei pidetä aitona.

Kannanotot voivat myös asettaa yrityksen omat työntekijät hankaliin tilanteisiin, kuten tapahtui Starbucksin Race Together -kampanjassa, jossa kahviloiden työntekijöitä kannustettiin käymään asiakkaidensa kanssa keskusteluja rasismista. Käytännössä työntekijät joutuivat kohtaamaan asiakkaiden negatiivisia ja paikoin voimakkaita reaktioita.

Yritysaktivismilla voi olla myös vähemmän positiivisia vaikutuksia organisaatioon itseensä etenkin, jos aktivismia ei pidetä aitona.

Vaikka positiivisia vaikutuksia on pystytty todentamaan, yritysaktivismiin liittyy riskejä, eikä aktivismin odotus ole välttämättä sama kaikille yrityksille. Käytännössä kuluttajat ja kansalaiset voivat arvioida organisaatioiden samantapaista toimintaa eri tavoin. Uskottavuuteen voi vaikuttaa esimerkiksi se, miten yritys on aiemmin viestinyt yhteiskunnallisesta roolistaan.

Myös kannanotosta pidättäytyminen voidaan joskus tulkita jonkinlaiseksi kannanotoksi. Suomessakin kannanottoon rinnastettavia kahtiajakautuneita reaktioita herätti esimerkiksi Makia Clothing, kun se kieltäytyi vetäytymästä yhteistyöstä äärioikeistoyhteyksistä syytetyn Kärkkäinen-tavaratalon kanssa. Yhteistyön jatkaminen tulkittiin hiljaiseksi hyväksynnäksi äärioikeistoyhteyksille. Kritiikin jatkuessa Makia Clothing lopulta pyörsi aiemman päätöksensä seuraavana vuonna.

Yrityksiä on myös haastettu uudistamaan kuvastoaan ja pakkauksiaan osana rasismista käytävää yhteiskunnallista keskustelua, jolloin myös näitä reaktiivisia päätöksiä – esimerkiksi Eskimo-jäätelön muuttamista Pingviini-puikoksi ja Uncle Bensin muuttamista Ben’s Originaliksi – on tulkittu paitsi tervetulleena aikansa seuraamisena, myös kannanottoina, politiikkaan ”lähtemisenä” tai ”puolen valitsemisena”.

Onko yrityksillä asiaa aktivisteiksi?

Kuten muihin vastuullisuuden muotoihin, myös yritysaktivismiin liittyy kritiikkiä. Yrityksiä voidaan kritisoida valveutuneisuuspesusta (wokewashing), jolla tarkoitetaan viherpesun tapaan pintapuolisia toimia eli tässä yhteydessä kannanottoja, joiden tarkoitus on tuoda nopeita mainehyötyjä ilman aitoa sitoutumista ja toimia. Esimerkiksi kaikkien amerikkalaisten yritysten huoli äänestysoikeuksista ei kestä kriittistä tarkastelua, jos huomioidaan, mihin yritysten poliittiset lahjoitukset tosiasiallisesti edelleen menevät.

Yritysaktivismia voidaan kyseenalaistaa myös sen tarkoituksella synnyttämien kahtiajakautuneiden reaktioiden näkökulmasta. Yritysaktivismi – kuten aktivismi yleensä – on kantaaottavuudessaan usein tarkoituksella kärkästä ja siksi sillä ei pystytä tavoittelemaan mahdollisimman laajaa konsensusta ja yhteistä ymmärrystä kaikkien sidosryhmien kanssa. Vaikka yrityksen kannanoton kanssa samaa mieltä olevat voivat esimerkiksi kokea, että yritys arvostaa heitä ja toimii empaattisesti, eri mieltä olevat voivat vastaavasti kokea, ettei yritys arvosta heitä ja että se hyökkää heidän arvojaan vastaan.

Yrityksiä voidaan kritisoida valveutuneisuuspesusta (wokewashing), jolla tarkoitetaan viherpesun tapaan pintapuolisia toimia eli tässä yhteydessä kannanottoja, joiden tarkoitus on tuoda nopeita mainehyötyjä ilman aitoa sitoutumista ja toimia.

Yritysaktivismin pyrkimyksestä laajentaa yritysten vastuita laajoihin yhteiskunnallisiin aiheisiin on tullut yksi ilmiöön liitetyistä kiistakapuloista, sillä yritysten entistä laajemmassa poliittisessa roolissa voidaan nähdä myös ongelmia. Kannanottojen lisäksi yritysaktivismiin voi liittyä radikaaleja, jopa kansalaistottelemattomuudeksi luokiteltavia piirteitä, kuten mielenosoituksia ja tarkoituksellista lainrikkomista. Esimerkiksi Finlaysonin Naisen Euro -kampanjassa rikottiin tarkoituksellisesti tasa-arvolakia sukupuoleen perustuvalla hinnoittelulla. Osa kampanjan kohtaamasta kritiikistä liittyi yrityksen toiminnan rajoihin ja siihen, voiko yritys todella rikkoa lakia hyvän asian puolesta.

Kriittisestä näkökulmasta katsottuna yritykset eivät voi paeta kaupallista rooliaan ja yritysten osallistuminen aktivismiin voi jopa vähentää aktivismin tehoa yhteiskunnallisena vaikutuskeinona – etenkin jos aktivismia käytetään markkinointikeinona tai kulutushyödykkeenä, jolla käydään kauppaa.

Samalla kun yritysaktivismiin liitetyt keskustelut etenevät monella rintamalla, yritysaktivismi jatkaa ilmiönä nousuaan niin kansainvälisesti kuin meillä Suomessa. Aktivismiin osallistuu yhä useampi yritys ja samalla yritysaktivismin tavat sekä siihen liitetyt aiheet moninaistuvat. Ilmiön kasvu tuo mukanaan monia tarpeita ymmärtää paremmin paitsi yritysaktivismin tapoja, myös sen motiiveja ja yhteiskunnallisia seurauksia.

Toimituksen korjaus: 

Artikkelista puuttui lause ”Toinen tunnettu aktivistiyritys, vaatevalmistaja Patagonia, on toteuttanut etenkin ympäristönsuojeluun liittyviä aktivistikampanjoita, kuten ”the President Stole your Land”. Lause lisätty 7.1.2022.  

Toimitus pahoittelee lapsusta.

Kirjoitus pohjaa ProComma Academicissa kesällä 2021 julkaistuun artikkeliin ”Yritysaktivismi – kantaaottava ja kahtiajakava vastuullisuusviestintä” ja linkittyy Suomen Akatemian rahoittamaan tutkimusprojektiin ”Yritysvastuun aktivistiteoria: Yritysten uusi poliittinen rooli yhteiskunnassa”.

Laura Olkkonen on Suomen Akatemian tutkijatohtori LUT-yliopistossa ja viestinnän johtamisen dosentti Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulussa.

Julkaisu Yritykset, yhteiskunta ja aktivismi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Juha Pylväs totesi eduskuntaryhmän kesäkokouksessa elokuussa 2021, että Suomi ei tarvitse ”sosiaaliturvalla loisivia elintasosurffareita”. Puheenvuoro herätti kriittistä keskustelua poliittisen puheen rajoista ja rasismin leviämisestä eduskuntapuolueiden sisällä.

Moni keskustalainen poliitikko tuomitsi eduskuntaryhmän puheenjohtajan retoriikan ja peräänkuulutti kunnioittavaa kieltä. Esimerkiksi kansanedustaja ja entinen ministeri Hanna Kosonen totesi Twitterissä: ”Ketään ihmistä ei katsota koskaan alaspäin ja jokaisen arvo tunnustetaan sanoin ja teoin.” Kosonen ei viitannut suoraan Pylvääseen, mutta päivitys tulkittiin reaktioksi puheeseen.

Myös keskustanuorten puheenjohtaja Hanna Markkanen ihmetteli, miksi puheeseen ”piti tunkea tällainen termi”. Puolueen puheenjohtaja Annika Saarikko puolestaan painotti, ettei ”ihmisarvoa viiltävien sanavalintojen käyttö kuulu keskustan tapaan tehdä politiikkaa”.  

Rasistisia, halventavia ja leimaavia ilmaisuja oikeutetaan usein vetoamalla siihen, että puhuja vain sanoo kuten asiat ovat

Myöhemmin Pylväs pahoitteli sanavalintaansa Facebookissa toteamalla: ”Olisin kuitenkin nyt voinut valita sanani osin paremmin. Sitä pahoittelen. Varsinaisessa asiassa en kuitenkaan peruuta.” Samaan aikaan hän painotti, että asioista ”pitää voida puhua niiden oikeilla nimillä”.

Rasistisia, halventavia ja leimaavia ilmaisuja oikeutetaan usein vetoamalla siihen, että puhuja vain sanoo kuten asiat ovat. Tämä on ominaista populistiselle retoriikalle, jossa kansa tietää kyllä parhaiten asian todellisen laidan ja puhuu siitä suoraan ilman poliittista korrektiutta. Sitä on käytetty jo pitkään maahanmuuttovastaisessa keskustelussa, jossa median tai vakiintuneiden puolueiden edustajien väitetään piilottelevan tai vääristävän, miten asiat oikeasti ovat.

Osoitamme, miten vaatimus ”oikeilla nimillä” puhumisesta kytkeytyy osaksi rasismin normalisoitumista.

Tässä artikkelissa tarkastelemme, miten Juha Pylvään retoriikka asettuu osaksi niin taloutta korostavan kuin rasistisen maahanmuuttopuheen jatkumoa. Osoitamme lisäksi, miten vaatimus ”oikeilla nimillä” puhumisesta kytkeytyy osaksi rasismin normalisoitumista, jossa vastapuolella ovat todellisuutta vähättelevät poliitikot, jotka ummistavat silmänsä tosiasioilta.

Lopuksi luomme katsauksen siihen, miltä keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtajan puheenvuoro näyttäytyy osana valmistautumista seuraaviin eduskuntavaaleihin.

Maahanmuuttoa talouden ehdoilla

Juha Pylvään puhe on osa suomalaisen maahanmuuttopuheen jatkumoa, jossa maahanmuuttajia kuvataan halventavilla ja rasistisilla kielikuvilla. Tällaista retoriikkaa oikeutetaan usein talouspoliittisilla argumenteilla. Talous on määrittänyt suomalaista maahanmuuttoretoriikkaa yllättävänkin voimakkaasti ottaen huomion tulijoiden vähäisen määrän verrattuna esimerkiksi Ruotsiin tai Saksaan. Tässä suhteessa Suomi on hieman samanlainen kuin Japani, jossa maahanmuuttajia on vähän ja jossa taloudelliset näkökohdat ovat hallinneet puhetta.

Maahanmuuttajia on jaoteltu sen perusteella, ketkä ovat taakka, ketkä nöyriä avuntarvitsijoita ja ketkä taas kipeästi kaivattuja ”ulkomaisia osaajia”. Esimerkiksi perussuomalaisten tuolloinen europarlamentaarikko Jussi Halla-aho sanoi lokakuussa 2015, että yli puolet Välimeren ylittäneistä oli työttömyyttä ja korruptiota paenneita. Koska tulijat eivät työllisty helposti, hyvinvointivaltio ei hänen mukaansa kestäisi tällaista kuormitusta. Myös kokoomuksen kansanedustaja Janne Sankelo arvioi marraskuussa 2015 synkästi, että ”Suomen kestokyvyn raja tulee vastaan vuodessa”.

Maahanmuuttajia on jaoteltu sen perusteella, ketkä ovat taakka, ketkä nöyriä avuntarvitsijoita ja ketkä taas kipeästi kaivattuja ”ulkomaisia osaajia”.

Näin Suomi on metaforinen säiliö, joka on lähellä murtumista, koska tulijoita on yksinkertaisesti liikaa. Vaikka sen taustalla oleva argumentti on liioittelevaisuudessaan vähintäänkin kyseenalainen, ilmiön väitetty vakavuus tulee konkreettisesti ja dramaattisesti esiin. Metaforassa yhdistyvät tila ja aika: Suomea voidaan varjella tiukentamalla maahanmuuttopolitiikkaa ja rajavalvontaa, ja näin on mahdollista hallita kulttuurista ja taloudellista muutosta.

Talouspuheeseen kuuluu myös väite, jonka mukaan ilmiö ei ole spontaani, vaan kyse on bisneksestä. Kokoomuksen kansanedustaja Wille Rydman on arvioinut, että ”matkanjärjestäjät” tuntevat eurooppalaisen järjestelmän ja myyvät ”turvapakettimatkoja”, jotka sisältävät neuvoja, miten päästä mahdollisimman anteliaaseen kohdemaahan.

Kokoomuksen Petteri Orpo puolestaan on korostanut maahanmuuton positiivisia mahdollisuuksia. Hänen mukaansa tulijat ovat kaivattu mahdollisuus Suomen taloudelle. Työikäisen väestön vähenemisen vuoksi Suomi tarvitsee ”joko huomattavasti pidemmät työurat tai lisää maahanmuuttajia”. Tällaisessa retoriikassa välineellistetään maahanmuuttajia: heidän arvonsa liittyy siihen, minkälainen potentiaali heillä on maan taloudelle.

Leimaavat kielikuvat osana maahanmuuttopuhetta

Eurooppalaista maahanmuuttoretoriikkaa on sävyttänyt keskeisten symboleiden leviäminen maasta toiseen. Maahanmuuttajien leimaaminen sosiaalisten tai taloudellisten etujen metsästäjiksi Juha Pylvään tavoin on yksi yleisimmistä poliittisten päättäjien retoriikassa esiintyvän rasismin muodoista. Suomessa termi ”elintasosurffari” nousi valtakunnalliseen julkisuuteen syksyllä 2015.

Perussuomalaisten tuolloisen puoluesihteerin, nykyisen kansanedustajan Riikka Slunga-Poutsalon mukaan vain noin 20 prosenttia tulijoista oli todella avun tarpeessa. Loput olivat miehiä, joiden olisi pitänyt olla puolustamassa isänmaataan niin kuin suomalaiset olisivat hänen mielestään olleet. Leikkausten keskellä ei voinut olla niin, että ”varoja kohdennetaan perusteettomasti maahan pyrkivien toimeentuloon”, Slunga-Poutsalo painotti. Sen vuoksi niin sanotut valepakolaiset eli ”elintasosurffarit” oli karkotettava välittömästi.

Hallituskumppaneiden edustajat arvostelivat julkisesti Slunga-Poutsalon retoriikkaa. Esimerkiksi tuolloin pääministerinä ja keskustan puheenjohtajana toiminut Juha Sipilä piti ilmausta sopimattomana. Perussuomalaisten puheenjohtaja, ulkoministeri Timo Soini ei sen sijaan ottanut kantaa puolueensa sihteerin retoriikkaan. Yleisradion selvityksen mukaan Slunga-Poutsalon väitteet eivät pitäneet paikkaansa.

Maahanmuuttajien leimaaminen sosiaalisten tai taloudellisten etujen metsästäjiksi Juha Pylvään tavoin on yksi yleisimmistä poliittisten päättäjien retoriikassa esiintyvän rasismin muodoista.

Elintasosurffari on silti jäänyt elämään suomalaiseen poliittiseen retoriikkaan. Muun muassa perussuomalainen kansanedustaja ja puolueen nykyinen toinen varapuheenjohtaja Mauri Peltokangas on käyttänyt termiä. Hän julisti Facebook-sivuillaan alkuvuodesta 2020, että Suomella ei ole varaa 4 000 sairaanhoitajan palkkaamiseen, mutta ”jostakin sairaasta syystä” on varaa ”elättää kymmeniä tuhansia elintasosurffareita”. Hän toivotti ”elintasosurffarit helvettiin tästä maasta”.

Peltokangas on tukeutunut ilmaukseen myös eduskunnassa. Rasistisesta ja sovinistisesta retoriikastaan tunnettu kansanedustaja sai elokuussa 2021 syytteen kansanryhmää vastaan kiihottamisesta.

Loisivat elintasosurffarit – poliitikot rasismin ytimessä

Englantilais-australialainen tunteiden ja politiikan välistä suhdetta tutkinut Sara Ahmed on esittänyt, että puhe maahanmuuttajista heijastelee vallitsevaa poliittista ilmapiiriä. Esimerkiksi huijaava turvapaikanhakija eli ”elintasosurffari” edustaa taloudellista turbulenssia. Viha ja inho – eli halu päästä eroon – ovat puhdistavia, kapinaa muutosta vastaan ja keino ulkoistaa käsitetty paha.

Elintasosurffarisymboli myös voimauttaa: maailma ei ole enää niin ahdistava, kun tietää, mistä ongelmat johtuvat ja miten niiden aiheuttajista pääsee eroon. Koska aidosti apua tarvitsevan erottaminen huijarista on kuitenkin vaikeaa, on oltava jatkuvasti varuillaan. Kuka tahansa maahanmuuttaja voi paljastua ”vapaamatkustajaksi” eli huijariksi, jokaista on syytä epäillä. ”Elintasosurffari” on kuin aave, joka väijyy eurooppalaisia yhteiskuntia uhaten pilata niiden tulevaisuuden.

Elintasosurffarisymboli myös voimauttaa: maailma ei ole enää niin ahdistava, kun tietää, mistä ongelmat johtuvat ja miten niiden aiheuttajista pääsee eroon

Elintasosurffari käsitteenä on poliittisen erottelun mekanismi. ”Elintasosurffareiden” tekemä etuuksien väitetty laajamittainen hyväksikäyttö voidaan asettaa mitä tai ketä tahansa vastaan, kuten esimerkiksi Peltokangas on tehnyt. Tällaisessa nollasummapelissä rajana on vain puhujan poliittinen mielikuvitus. Samalla epäilyttäviksi leimatuista turvapaikanhakijoista voidaan puhua kollektiivisena massana yksilöiden sijaan: ”Elintasosurffari” edustaa aina koko joukkoa.

Pylvään käyttämä loisia-verbi puolestaan on yleinen termi äärinationalismissa sekä biologisessa rasismissa. Se perustuu ajatukselle, jonka mukaan kansakunta tai kansa on elävä organismi, joka on pidettävä puhtaana vahingollisista elämänmuodoista ja joka edellyttää omaa elintilaansa.

Modernin nationalismin alkuaikoina kansakuntia kuvattiinkin usein eläin- ja kasvikunnasta johdettujen metaforien avulla. Esimerkiksi antisemitistisiä näkemyksiä juutalaisista parasiitteinä esiintyi jo 1700-luvun lopulla.

Pylvään käyttämä loisia-verbi on yleinen termi äärinationalismissa sekä biologisessa rasismissa.

Vastaavalla tavoin kansakuntaa tuli suojella esimerkiksi viruksilta ja bakteereilta, joilla viitattiin väärinä pidettyihin ideologioihin. Bolsevismia pidettiin suomalaisessakin porvarillisessa puheenparressa usein ”ruttona” ja ”myrkyllisenä paiseena”.

Traagisin esimerkki biologisen rasismin käytännöistä on tunnetusti natsien järjestelmällinen juutalaisten, romanien, homoseksuaalien ja muiden haitallisiksi ali-ihmisiksi luokiteltujen joukkotuho. Äärimmäistenkin operaatioiden siemen kylvettiin retorisesti: kun rasistinen puhe luokitteluineen muuttuu arkiseksi, se lakkaa hätkähdyttämästä.

Kenen ja minkälaisesta elämästä huolehditaan ja miten, keiden taas katsotaan joutavan kuihtumaan pois tai jopa tuhottavaksi?

Olennainen osa nykyajankin politiikkaa on se, miten ja missä yhteyksissä elämää luokitellaan. Kuten filosofi ja politiikantutkija Achille Mbembe on korostanut, elämän mahdollisuuksien rajaaminen ja jopa kuoleman tuottaminen on yhtä tärkeä hallinnan ulottuvuus kuin elämän vaaliminen. Kenen ja minkälaisesta elämästä huolehditaan ja miten, keiden taas katsotaan joutavan kuihtumaan pois tai jopa tuhottavaksi?

Suomalaisten politiikkojen puheissa toistuva ”loisiva elintasosurffari” on retorinen keino arvottaa ihmiselämää. Retoriikantutkija Allison L. Rowland on kutsunut ilmiötä zoeretoriikaksi (zoerhetorics). Rowland on varoittanut, että tällainen retoriikka leviää tehokkaimmin ympäristössä, jossa on jo olemassa rasistisia hierarkioita ja puhetapoja.

Mistä ja kenen tahansa elämästä voi tulla nopeasti poliittisen laskelmoinnin kohde ja osa politiikan normaalia päiväjärjestystä – josta saa vihdoin puhua sen ”oikeilla nimillä”. Toisin sanoen ilmiötä, joka ulottuu inhimillisen elämän perusteisiin, tarkastellaan usein pelkästään kömpelöinä sanavalintoina tai möläytyksinä.

Rasistisen puheen normalisoituminen

”Elintasosurffarin” nopea vakiintuminen osaksi poliittista retoriikkaa osoittaa, miten erotteluun ja leimaamiseen perustuva kieli on muuttunut yhä normaalimmaksi ilmaisumuodoksi suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Huumori ja ironia ovat keinoja normalisoida puhetapoja, joita pidetään yhteisöllisten normien vastaisina. Ironisen kielen tarkoituksena on usein leikitellä kielellä niin, että sen tulkinnasta tulee monimerkityksellistä. Puheesta voi tarvittaessa sanoutua irti tai väittää, että kuulija ymmärsi sen yksinkertaisesti väärin.

Halla-aho käytti perussuomalaisten puheenjohtajana ollessaan usein ironiaa, jonka tarkoituksena oli hänen mukaansa suunnata kriittinen katse Suomeen, vaikka kielen sävy oli rasistinen. Retorinen asetelma kääntyi Halla-ahon perusteluissa päälaelleen: leimaava kieli ei suinkaan stigmatisoi puheen kohteena olevaa maahanmuuttajaa vaan vain alleviivaa suomalaisten naiiviutta ja sinisilmäisyyttä.

Lokakuussa 2020 Halla-aho julkaisi Twitter-kommentin:

– Ahmed, hakemuksesi on hylätty.

– Mita, joutua pois Suomi?

– Ei suinkaan, voit jäädä.

– Olla hulattu mutta saada jaada? Olla hullu maa!

Halla-ahon mukaan kommentin tarkoituksena oli pelkästään kritisoida suomalaista järjestelmää, joka mahdollistaa systeemin hyväksikäytön. Toisin sanoen ulkomaalaisten ”loisiminen” on ongelma, josta ei pidä syyttää heitä vaan suomalaisia.

Tällaisessa ironisessa kielessä usein jopa kehutaan ulkomaalaisten viekkautta ja älykkyyttä suomalaisen järjestelmän hyväksikäyttäjinä. Samaan aikaan Halla-aho laittaa fiktiivisen maahanmuuttajan puhumaan yksinkertaista ja koomiselta kuulostavaa suomea. Näennäisen humoristinen keino on osa rasistista politiikkaa.

”Elintasosurffarin” nopea vakiintuminen osaksi poliittista retoriikkaa osoittaa, miten erotteluun ja leimaamiseen perustuva kieli on muuttunut yhä normaalimmaksi ilmaisumuodoksi suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Halla-ahon puheessa ulkomaalainen ihminen joka tapauksessa näyttäytyy ulkoa tulevalta viholliselta, joka pyrkii kaikessa yksinkertaisuudessaankin huijaamaan suomalaisia, joiden pitäisi olla paremmin varautuneita uhkaan.

Elintasosurffari käsitteenä tarjoaa aineksia tällaiseen ironisointiin, jossa sen käyttöä perustellaan sillä, että puheen tarkoituksena on vain kritisoida suomalaisen järjestelmän heikkoutta ”surffauksen” mahdollistajana. Toisin sanoen käsitteen, joka kuvaa leimaavalla tavalla ihmisiä, väitetäänkin kuvaavan institutionaalista rakennetta.

Sama kaiku on askelten? Keskustaoikeistolaisen blokin rakentamista

Kansanedustaja Pylvään puheen voi nähdä myös osana blokkipoliittisen asetelman vahvistamista ennen vuoden 2023 eduskuntavaaleja. Perussuomalaisten, kokoomuksen ja keskustan edustajien retoriikassa on yhdenmukaistumista varsinkin maahanmuutossa ja talouspolitiikassa.

Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo on kertonut suunnitelmistaan muodostaa seuraava hallitus ”porvariblokista”, jossa olisi mukana keskustan lisäksi perussuomalaiset. Vielä vuonna 2017 hän torjui hallitusyhteistyön perussuomalaisten kanssa vedoten ”ihmisyyteen liittyvään arvopohjaan”.

Keskustaoikeistolainen blokki pyrkii asemoitumaan vastavoimaksi nykyiselle vasemmistoenemmistöiselle hallitukselle erityisesti talouspoliittisella kärjellä, mutta perussuomalaisille nykyistä tiukemmat maahanmuuttolinjaukset ovat ensisijainen vaatimus hallitusyhteistyölle. Kokoomuksen ja nyt myös keskustan edustajien puheessa onkin havaittavissa siirtymää perussuomalaisten maahanmuuttopuheen suuntaan.

Perussuomalaisten, kokoomuksen ja keskustan edustajien retoriikassa on yhdenmukaistumista varsinkin maahanmuutossa ja talouspolitiikassa.

Kokoomuksen eduskuntaryhmä sai kriittistä huomiota heinäkuussa 2021 linjatessaan, että ”maahanmuuttajien ja kantasuomalaisten sosiaaliturva” pitäisi eriyttää. Kohun seurauksena monet puolueen edustajat totesivat, että ehdotuksen sanavalinta oli epäonnistunut. Esimerkiksi kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kai Mykkänen piti termiä ”kantasuomalainen” virheenä, koska sen määritelmä on niin häilyvä.

Siinä missä kokoomuksessa ja keskustassa puolueen sisäinen sekä ulkoa tuleva paine saa edustajat pahoittelemaan kohua aiheuttaneita leimaavia sanavalintojaan, perussuomalaiset vetoavat sananvapauteen ja pitävät puheen oikeudellista tai poliittista sanktiointia ongelmana.

Perussuomalaisten uusi puheenjohtaja Riikka Purra painotti elokuussa 2021, että puolue joutuu operoimaan ”tällaisessa ympäristössä, jossa jatkuvasti on vaara, että johonkin meidän sanomiseemme puututaan”.

Keskustaoikeistolaisen blokin vahvistumisen kannalta keskeinen kysymys on, missä määrin keskusta ja kokoomus ovat valmiita siirtymään perussuomalaisten maahanmuuttopoliittiselle linjalle.

Vaikka puhetavoissa on havaittavissa yhdenmukaistumista, eroa on puolueiden sisäisissä normeissa poliittisen puheen rajoista. Perussuomalaisten retoriikka ammentaa edelleen populistisesta asetelmasta, jossa se esiintyy tarkoituksellisesti vakiintuneita normeja rikkovana haastajana suomalaisessa politiikassa. Purra jatkaa Halla-ahon linjalla asemoimalla puolueen poliittisen ilmapiirin uhriksi, jota estetään edustamasta kannattajiensa intressejä parhaaksi katsomallaan tavalla.

Keskustaoikeistolaisen blokin vahvistumisen kannalta keskeinen kysymys on, missä määrin keskusta ja kokoomus ovat valmiita siirtymään perussuomalaisten maahanmuuttopoliittiselle linjalle.

Pylvään puhe ”loisivista elintasosurffareista” ja vaatimus saada puhua asioista ”oikeilla nimillä” oli retorinen siirto siihen suuntaan. Puolueen sisältä tullut kritiikki toisaalta osoittaa, että keskustassa edelleen vierastetaan tällaista kielenkäyttöä. Samaa keskustelua käydään kokoomuksessa, jonka linja erityisesti maahanmuuttokysymyksissä on poliittisen kiistelyn kohteena.

Jouni Tilli on valtio-opin dosentti, joka tutkii poliittista ja uskonnollista vallankäyttöä retoriikan näkökulmasta. Hän työskentelee yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopistossa.

Johanna Vuorelma työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Julkaisu Elintasosurffarit, ”oikeilla nimillä” puhuminen ja rasismi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

One Night in Miami… (2020), ohj. Regina King, käsikirj. Kemp Powers

Judas and the Black Messiah (2021), ohj. Shaka King, käsikirj. Will Berson, Shaka King, Kenneth Lucas & Keith Lucas

1960-luku Yhdysvaltain historiassa sisälsi merkittäviä ulko- ja sisäpoliittisia jännitteitä, joista jälkimmäisiä on kuvattu viime vuosina julkaistuissa elokuvissa. Ristiriidassa keskenään olivat uudet kulttuurilliset ja yhteiskunnalliset voimat, vastakulttuuri ja vallitsevat valtarakenteet.

Aaron Sorkinin käsikirjoittama ja ohjaama vuonna 2020 julkaistu The Trial of the Chicago 7 toi etenkin Vietnamin sotaan liittyneet jännitteet esiin. Sotaa vastaan protestoineet mielenosoittajat saivat ensin vastaansa poliisiväkivaltaa, ja sen perään presidentti Richard Nixonin oikeusministeriön. The Trial of the Chicago 7 sisältää myös elementtejä rasismista, mutta sen kehys on oikeusjutun valkoihoisissa vastaajissa.

Yhdysvaltain afroamerikkalaisen väestön kamppailu kansalaisoikeuksiensa puolesta rotuerottelun ja rakenteellisen rasismin läpäisemässä yhteiskunnassa on noussut esiin uusissa elokuvissa. Elokuvat kanavoivat historiallista ja kulttuurillista kokemusta 1960-luvun Yhdysvalloista – yli 50 vuoden takaa.

Selvästi afroamerikkalaisesta näkökulmasta tehtyjen elokuvien kamppailu rasismia vastaan ei yleensä pääty yhtä sydämellisesti, kuten vaikkapa Peter Farrelyn ohjaama ja Viggo Mortensenin ja Mahershala Alin tähdittämä vuoden 2019 Oscar-voittaja Green Book (2018).

Yhdysvaltain afroamerikkalaisen väestön kamppailu kansalaisoikeuksiensa puolesta rotuerottelun ja rakenteellisen rasismin läpäisemässä yhteiskunnassa on noussut esiin uusissa elokuvissa.

Tässä arvostelussa keskitytään kahteen elokuvaan, joista ensimmäinen on Regina Kingin ohjaama One Night in Miami… (2020), joka pohjaa samannimiseen näytelmään, jossa nyrkkeilijä Cassius Clay, laulaja-tuottaja Sam Cooke, pohjoisamerikkalaisen jalkapalloliigan NFL:n tähti Jim Brown sekä ihmisoikeusaktivisti Malcolm X tapaavat toisensa yhtenä iltana Miamin kaupungissa vuonna 1964.

Toinen tässä arviossa käsiteltävistä elokuvista on Shaka Kingin ohjaama Judas and the Black Messiah (2021), joka käsittelee afroamerikkalaisen kansalaisaktivistin ja vallankumouksellisen Mustat Pantterit -puolueen Chicagon osaston johtajan Fred Hamptonin verrattain lyhyttä elämää. Daniel Kaluuya palkittiin Hamptonin roolistaan Oscarilla vuonna 2021.

Vallankumous vai reformi?

One Night in Miamista välittyy selvästi sen alkuperä näytelmänä, sillä elokuva keskeiset hahmot paljolti käyvät keskustelunsa yhden huoneen puitteissa. Sivuhahmoja kyllä on, sekä toisinaan hypätään ajallisesti erilaisiin esimerkkeihin miesten elämästä, mutta lopulta elokuva painottaa vahvasti näiden neljän miehen välistä dialogia ja dynamiikkaa. Painotus on sinänsä onnistunut, sillä dialogi on monesti erinomaisen tunteikkaasti ja kunkin hahmon näkökulmasta uskottavasti esitettyä.

Kaikki neljä miestä olivat julkisesti tunnettuja, elleivät jopa uransa huipulla elokuvan kuvaamana iltana. Osa historiallisista hahmoista vaatii yleisöltään jonkin verran ennakkotietoja aikakaudesta ja afroamerikkalaisesta kulttuurista.

Elokuvassa kuvattu yhden illan keskustelu ikään kuin tiivistää kysymyksen siitä, kuinka radikaalia sitoutumista yhteiskunnalliseen muutokseen voi odottaa ja vaatia, itseltään ja muilta. Vaikka näytelmän ja siihen pohjaavan elokuvan historialliset hahmot olivat ystäviä keskenään, elokuvassa kuvattua intensiivistä keskustelua ei tiedettävästi koskaan käyty.

Elokuvassa kuvattu yhden illan keskustelu ikään kuin tiivistää kysymyksen siitä, kuinka radikaalia sitoutumista yhteiskunnalliseen muutokseen voi odottaa ja vaatia, itseltään ja muilta.

Keskustelua johtaa Malcolm X, joka on taivutellut aiemmin illalla nyrkkeilyn raskaansarjan maailmanmestaruuden voittanutta Cassius Clayta kääntymään islaminuskoon. Muut miehet pitävät Clayn hiljalleen vahvistuvaa päätöstä kääntyä ja muuttaa nimensä myöhemmin tunnettuun Muhammed Alin muotoon melko radikaalina, eli uralleen riskaabelina tekona. Tähän kritiikkiin Malcom X vastaa haastamalla voimakkaasti Cooken tyylin tehdä soul-musiikkia pääasiassa valkoisille yleisöille yhteiskunnallisesti tiedostavien protestilaulujen tai poliittisempien ilmaisujen sijaan.

Cooke puolustautuu, että hänen tapansa osallistua kansalaisoikeusliikkeeseen edellyttää hänen kaupallista menestystään: muusikkona ja musiikkituottajana hän pystyy osallistumaan keskusteluun vähemmän uhkaavasta asemasta valkoisen valtaväestön silmissä, kuin vaarallisena pidetty X. Asemastaan käsin Cooke pystyy myös antamaan mahdollisuuksia muille afroamerikkalaisille artisteille.

Brown asettuu keskustelussa monesti sovittelevaan rooliin, koska itsekin on jättämässä NFL:n luodakseen uraa näyttelijänä Hollywoodissa. Brown tiedostaa, että molemmissa rooleissa hän on alisteinen valkoisille johtajille ja näiden pääomalle.

”Olen vallankumouksellinen!”

Toinen elokuva, Judas and the Black Messiah tekee sen sijaan selväksi, että sen päähenkilö seisoo ehdottomasti vallankumouksen puolella: Fred Hampton julistaa ja saa yleisön kokouksissaan toistamaan perässään, että hän on avoimesti vallankumouksellinen. Elokuvassa, kuten pitkälti todellisuudessakin, Hamptonin Mustat Pantterit ajavat sosialistista vallankumousta Yhdysvalloissa.

Pantterit palvelivat afroamerikkalaisia yhteisöjä erilaisilla sosiaalisilla ohjelmilla, kuten ilmaisella terveydenhuollolla ja ruoka-avulla, mutta samaan aikaan aseistautuivat poliisia vastaan. Yhdysvaltain keskusrikospoliisia FBI:tä johtava J. Edgar Hoover, jota näyttelee aina loistava Martin Sheen, määrittää Mustat Pantterit vakavaksi sisäiseksi turvallisuusuhaksi, mikä oikeuttaa laittomatkin keinot organisaation ja sen näkyvien edustajien hiljentämiseksi.

Elokuva viittaa siis FBI:n kansakunnan sisäiseen vastavakoiluohjelmaan COINTELPRO:hon, jonka kohteita olivat myös esimerkiksi Martin Luther King Jr. Hoover kutsuu asetelmaa sodaksi, jonka tarkoituksena on, elokuvan nimeen viitaten, pysäyttää ”Musta Messias”, joka voisi yhdistää erilaiset vasemmistolaiset, etniset ja uskonnolliset ryhmät yhtenäiseksi vastarinnaksi.

Mustat pantterit palvelivat afroamerikkalaisia yhteisöjä erilaisilla sosiaalisilla ohjelmilla, kuten ilmaisella terveydenhuollolla ja ruoka-avulla, mutta samaan aikaan aseistautuivat poliisia vastaan.

Koska Hampton oli lyhyessä ajassa onnistunut liittämään yhteen paikallisia chicagolaisia jengejä ”sateenkaariliittoumaksi”, häntä pidettiin erityisen uhkaavana Messias-kandidaattina. Elokuvan Juudas löytyy afroamerikkalaisesta pikkurikollisesta William O’Nealista, joka rekrytoidaan myyräksi Panttereiden organisaatioon rikossyytteistä luopumisen vastineeksi.

O’Neal vuotaa tietoja Mustien Pantterien organisaatiosta siten, että poliisien on helpompi puuttua järjestön toimintaan. Monet pidätystilanteet muuttuvat aseellisiksi yhteenotoiksi, mutta elokuva ei romantisoi Pantterien toimintaa, jossa väkivallan kierre ruokkii itseään.

Elokuvan ydin rakentuu juuri ”Messiaan” ja ”Juudaksen” ympärille. O’Neal ei onnistu vapautumaan FBI:n pihdeistä, vaikka hänen asemansa on erittäin vaarallinen. Toisaalta, kuten hänen FBI:n käsittelijänsäkin huomauttaa, O’Neal vaikuttaa täysin uskovan Hamptonin viestiin. Kaluuya puhaltaa tunteikkaalla roolisuorituksellaan vahvaa karismaa Hamptonin hahmoon.

Kuten edellisenkin elokuvan kohdalla, Judas and the Black Messiah on katsojalle antoisampi kokemus, jos elokuvan ajallinen ja yhteiskunnallinen konteksti ovat edes vähän tutut.

Kuka syö vallankumouksen lapset?

One Night in Miami… tuo esiin, kuinka Malcolm X:n turhautuminen ei liity niinkään hänen ystäviinsä, vaan kasvavaan kuolemanpelkoon. X tietää olevansa FBI:n seurannassa, minkä lisäksi hän on eroamassa uskonnollisesta ja sosiaalipoliittisesta Nation of Islam -järjestöstä. Koska X on ollut järjestön johdossa mukana, hän tiedostaa, että hänen aikomuksensa lähteä järjestöstä ja perustaa oma maltillisempi järjestönsä tekee hänestä luopion omiensa silmissä.

Elokuva antaakin ymmärtää vaikuttavassa kohtauksessa hotellin katolla, että X osasi aavistaa kuolemansa seuraavana vuonna (1965) miettiessään ääneen, että hänen on syytä aloittaa omaelämänkertansa kirjoitus, kun hän on vielä elossa sitä kirjoittaakseen. Keskustelujensa päätteeksi miehet lopulta eroavat yhä ystävinä. Brown aloittaa näyttelijänuransa, Clay ilmoittaa kääntymisestään islamiin ja muuttaa nimensä, sekä Cooke esittää ensimmäisen yhteiskunnallisesti tiedostavan laulunsa.

Elokuvan lopputeksteissä siteerataan myös Martin Luther King Jr.:in, joka kuoli vuonna 1968, suruvalitteluja Malcolm X:n kuolemasta.

Myös Judas and the Black Messiah päättyy kuolemaan: kun Hoover toteaa, että ”vankila on vain tilapäinen ratkaisu”, elokuva antaa ymmärtää, että poliittisia salamurhia voitaisiin tehdä poliisitoiminnan suojissa. Hampton kuoli sänkyynsä poliisien luoteihin vuonna 1969.

Myös Judas and the Black Messiah päättyy kuolemaan.

Juudas-vertauskuvaa alleviivataan elokuvassa edelleen O’Nealin vaatiessa lisäksi rahaa korvaukseksi tietovuodoistaan. Kun Hampton on murhattu ränsistyneeseen asuntoonsa, O’Neal syö illallista hienostoravintolassa FBI:n käsittelijänsä kanssa. O’Nealinkin tarina päättyy surumielisesti, sillä annettuaan haastattelun roolistaan ilmiantajana vuonna 1989 hän teki itsemurhan.

Malcolm X:n tunnettuuden ja pian seuranneen kuoleman vuoksi on ymmärrettävää, että One Night in Miamin… lopputekstit korostavat häntä, mutta harva tietää, että Cooke kuoli X:ää aiemmin ja vähemmän imartelevissa olosuhteissa. Tämä jää myös elokuvasta puuttumaan, vaikka se olisi inhimillistänyt hahmoja entisestään.

Niin ikään olisi ollut hyvä tuoda esiin, että joutuessaan FBI:n ilmiantajaksi O’Neal oli vain 17-vuotias, ja että Hampton oli kuollessaan 21-vuotias: historiallisten hahmojen todellinen nuori ikä katoaa näyttelijöiden kasvojen taakse.

Historia selittää nykyaikaa

Molemmat elokuvat kuvaavat vaikuttavasti 1960-luvun yhteiskunnallista kuohuntaa, kansalaisoikeusliikkeen ympärille rakentuneita vallankumouksellisia organisaatioita ja afroamerikkalaisten kansalaisten haasteita suhtautua palavaan tarpeeseen muuttaa rotuerotteluun ja väkivaltaan pohjaavaa yhteiskuntaa. Monen näkyvän afroamerikkalaisen kansalaisoikeusliikkeen hahmon elämä päättyi väkivaltaisesti 1960-luvulla.

Elokuvat antavat hyvää pohjaa ymmärtää, kuinka vaikeaa kansalaisoikeuksien edistäminen ja rasismin vastainen työ on ollut. One Night in Miami… tuo esiin rakenteellisen rasismin kokemukset verrattain etuoikeutettujen afroamerikkalaisten elämässä sekä ne rajat, joiden puitteissa oli toimittava, ellei halunnut tulla leimatuksi vallankumoukselliseksi ja kohdelluksi sen mukaisesti.

Vaikka ajat ovat muuttuneet, sama haaste näyttäytyy myös nykyaikana.

Judas and the Black Messiah osoittaa, kuinka suuren uhan hallitsevalle valtakoneistolle luokkatietoinen ja etnisesti tiedostava ja ennen kaikkea aseistautunut liike, kuten Mustat Pantterit, muodosti ja kuinka päättäväisesti, tarvittaessa laittomin keinoin, sitä vastaan toimittiin. Ei ole ihme, että rasistisia rakenteita on ollut pahamaineisen vaikeaa kitkeä Yhdysvalloista.

Vaikka ajat ovat muuttuneet, sama haaste näyttäytyy myös nykyaikana, kun yritetään edistää yhteiskunnallista muutosta esimerkiksi kansalaistottelemattomuuden keinoin.

Mikko Poutanen on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Julkaisu Arvio: Kuka voi muuttaa yhteiskuntaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun George Floyd kuoli viime toukokuussa poliisiväkivallan seurauksena Minneapolisissa, maailmalla jo vuosia toimineet protestiliikkeet rantautuivat Eurooppaan myrskyn lailla. Floydin kuolemaa seuranneina kuukausina lukuisia poliisiväkivaltaa, rasismia ja yleistä epätasa-arvoa vastustavia mielenosoituksia järjestettiin eri puolella Eurooppaa – myös Suomessa.

Yksi keskeinen keskustelun aihe protesteissa ovat olleet kolonialistiset patsaat. Patsaiden poistamista vaativat mielenosoitukset ovat herättäneet syytöksiä kulttuuriperinnön tuhoamisesta ja historian pyyhkimisestä, mutta myös tärkeää keskustelua tavoista, joilla historian eri aikakaudet elävät yhä meitä ympäröivissä rakenteissa – niin fyysisissä kuin abstrakteissakin.

Mielenosoituksissa ei ole kyse yksittäisestä patsaasta tai menneiden kolonialistien mukaan nimetyistä puistoista tai kaduista. Kyse on rakenteellisesta rasismista ja tukahdutetuista muistoista, jotka voivat tilaa saadessaan horjuttaa olemassa olevia valtarakenteita.

Ylirajaisten liikkeiden historiaa – Rhodes Must Fall ja Black Lives Matter

Eurooppaan muualta maailmasta levinneillä protestiliikkeillä on ollut suuri vaikutus viimeaikaisiin rasismikeskusteluihin Euroopassa. Kaksi suurinta näistä liikkeistä ovat vuonna 2015 Etelä-Afrikassa perustettu Rhodes Must Fall ja vuonna 2013 Yhdysvalloissa perustettu Black Lives Matter.

Rhodes Must Fall lähti liikkeelle Cape Townin yliopistolla järjestetyistä rotusortoa ja koulutuksen epätasa-arvoa protestoineista mielenosoituksista. Protestien symboliksi muotoutui kampuksella sijainnut brittiläisen imperialistin Cecil Rhodesin patsas, jonka poistamista liike vaati.

Rhodes Must Fall –protestit levisivät nopeasti Eurooppaan – erityisesti Oxfordin yliopistolle, jossa Rhodes oli opiskellut. Vaikka Rhodesin patsas seisoo yhä Oxfordissa Oriel Collegen edustalla, ovat keskustelut sen kohtalosta sekä eurooppalaisten yliopistojen ja niissä yhä tänä päivänäkin annetun opetuksen roolista osana imperialistista järjestelmää jatkuneet nykypäivään asti.

Charlottesvillen tapahtumat voivat tuntua etäisiltä, mutta samoja kehityskulkuja on nähtävissä myös Suomessa.

Black Lives Matter –liike sen sijaan sai alkunsa afrikkalaisamerikkalaisten yhteisöjen järjestelmällisesti kohtaamasta poliisiväkivallasta. Protestien edetessä yhdeksi liikkeen symboliseksi riitakapulaksi ainakin hetkellisesti muodostuivat Yhdysvaltain sisällissodan aikaiset orjuuden puolesta taistelleiden Etelävaltioiden sotilaiden muistomerkit.

Vuonna 2017 tilanne kärjistyi Virginian osavaltion Charlottesvillessä Etelävaltioiden kuuluisimman kenraalin Robert E. Leen patsaan ympärille. Patsaan poistamisen puolesta kampanjoineiden Black Lives Matter –aktivistien ja heitä vastustaneiden äärioikeistolaisten, avoimesti valkoista ylivaltaa ajaneiden liikkeiden välinen vastakkainasettelu johti useita päiviä kestäneisiin laajoihin mellakkoihin, joissa kuoli yksi ja loukkaantui kymmeniä ihmisiä.

Charlottesvillen tapahtumat voivat tuntua etäisiltä, mutta kuten Koko Hubara totesi jo vuonna 2017, on samoja kehityskulkuja nähtävissä myös Suomessa.

Rasistiset patsaat?

Vaikka Rhodes Must Fall keskittyy kolonialismin ja Black Lives Matter orjuuden perintöön, on niiden kohde kuitenkin sama. Pohjimmiltaan molemmissa on kyse rasismista ja sen kauaskantoisista vaikutuksista.

Kun Black Lives Matter rantautui Eurooppaan kesällä 2020, ei kestänyt kauaa kun patsaat – yhtenä näkyvimmistä rasistisen historian symboleista – nousivat otsikoihin. Protestit toki käsittelivät myös rasismia, etnistä profilointia ja poliisiväkivaltaa, mutta median huomio keskittyi suurilta osilta patsaiden ympärille kerääntyneisiin mielenosoituksiin.

Patsaat luovat fyysisen kohteen abstraktille aiheelle, kuten rasismille.

Seuraavien viikkojen aikana Bristolissa orjakauppias Edward Colstonin patsas kaadettiin väkivalloin ja heitettiin Bristolin satamaan. Lontoon Museon edustalla oleva skotlantilaisen orjakauppiaan Robert Milliganin patsas töhrittiin ja lopulta poistettiin museon aloitteesta. Myös Kongoa yksinvaltiaana vallinneen Belgian entisen kuninkaan Leopold II:n patsaita vandalisoitiin ympäri Belgiaa. Antwerpenissä paikallishallinto poisti yhden patsaista. Pahasti vaurioitunut patsas tullaan kunnostamaan, jonka jälkeen se sijoitetaan osaksi paikallisen museon kokoelmia.

Patsaat ovat tärkeitä materiaalisuutensa vuoksi. Ne luovat fyysisen kohteen abstraktille aiheelle, kuten rasismille. Samalla ne antavat yhteiskunnallisille protesteille paikan, sijainnin ja konkretian: tilaan sidotun symbolin, jota vastustaa.

Muistin hauras voima

Lontoon museon kuraattorina työskentelevä Aleema Gray kuvasi patsaita protestien aikaan ”väkivallan fyysisiksi ilmentymiksi”, muistutuksiksi valkoisen ylivallan historiasta. Jamaikalaistaustaiselle Graylle museon edessä sijainnut Milliganin patsas on ollut paikka surra orjuudessa kuolleiden esivanhempiensa puolesta.

Kolonialistien ja orjakauppiaiden patsaat, heidän kunniakseen nimetyt asuinalueet ja kadunnimet ovat kuitenkin muotoutuneet vuosien saatossa näkymättömäksi osaksi meitä ympäröivää maailmaa. Valtaosa väestöstä on unohtanut, keitä patsaissa olevat henkilöt ovat ja mitä he tekivät. Tämä pätee niin Euroopan niin sanottuun valkoiseen väestöön kuin myös suureen osaan Eurooppaan kolonialismin ja orjuuden kautta saapuneita vähemmistöjä ja heidän jälkeläisiään.

Eurooppa  on toistuvasti esitetty – varsin virheellisesti – kolonialismista ja sen jälkivaikutuksista vapaana.

Tämä ei tarkoita, että kolonialismi tai orjuus itsessään olisi unohdettu, vaan että niitä koskeva keskustelu on ollut julkisuudessa varsin vaillinaista. Sitä on usein kuvastanut tietynlainen katkos, jossa Eurooppaa nykytilassaan on toistuvasti esitetty – varsin virheellisesti – kolonialismista ja sen jälkivaikutuksista vapaana.

Vaikka kolonialismin ja orjuuden jälkivaikutuksen käsittelyyn on ympäri maailmaa perustettu lukuisia kansanliikkeitä ja erillisiä oppiaineita, ei Euroopassa ole nähty samanlaista kriittistä liikehdintää. Kenties juuri siksi kolonialismin käsittely vaikuttaa juuri nyt monille turhalta. Tämä katkos ja sen aiheuttama unohdus ovat kuitenkin yksi syy, miksi patsaat ovat jääneet paikalleen niin pitkäksi aikaa.

Jälkimuisti

Tätä katkosta on vahvistanut myös aika. Kolonialismia ja orjuutta koskeva muisti on vuosien saatossa muuttunut etäiseksi, epäsuoraksi, välilliseksi tai kuten Marianne Hirsch sanoisi ”jälkimuistiksi” (postmemory).

Holokaustin selviytyjän jälkeläisenä Hirsch kehitti jälkimuistin käsitteen ymmärtääkseen tapoja, joilla hänen vanhempiensa muistot ja kokemukset ovat muodostuneet osaksi hänen omaa identiteettiään.

Myös kolonialismin ja orjuuden muistoja voidaan lähestyä jälkimuistoina – syvinä affektiivisina kokemuksina, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle. Nämä muistot eivät kuitenkaan siirry ainoastaan verenperintönä. Kuten Hirsch korostaa, ne siirtyvät perhesiteiden lisäksi myös yhteiskunnallisen kontekstin kautta.

Kolonialismin ja orjuuden muistoja voidaan lähestyä jälkimuistoina – syvinä affektiivisina kokemuksina, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle.

Niinpä on tärkeää huomioida, mitä asioita korotetaan yhteiskunnallisen muistamisen kohteeksi. Euroopassa kolonialismin ja orjuuden muistoja on nimittäin kahdenlaisia – eurooppalaista ylivaltaa yhä suoraan tai epäsuorasti tukevia ja tuon historian traumoja mukanaan kantavia.

Juuri tämä kahtiajako tiivistyy patsaiden ympärillä. Vastakkain ovat normiksi muodostunut ja monesti lähes näkymätön ja unohdettu etuoikeuksien verkosto ja sitä vasten aktiivisesti rakentunut antirasistinen vastarinta.

Rakenteellisen rasismin jäljillä

Monesti rasismia lähestytään tekojen kautta: se on kadulla huudettu n-sana, puistossa naamaan isketty nyrkki tai ennakkoluulojen vuoksi saamatta jäänyt työpaikka. Kyse ei kuitenkaan ole usein siitä mitä ”me” yksilöinä teemme. Kyse on järjestelmästä, joka toistuvasti suosii yksiä ja syrjii toisia.

Monet tutkijat, kuten David Theo Goldberg ja Fatima El-Tayeb ovat vertailleet Yhdysvaltojen ja Euroopan suhtautumista rotuun. Yleisiä käsityksiä kuvaa vastakkainasettelu, jossa Yhdysvallat nähdään rotuun pakkomielteisesti suhtautuvana yhteiskuntana ja Eurooppa puolestaan rodusta ”vapaana” yhteiskuntana.

Näkemys on kuitenkin vahvasti harhaan johtava. El-Tayeb korostaa, että eurooppalainen rasismi näkyy jokapäiväisissä puheissa Eurooppaa kohtaavasta, tai kenties uhkaavasta, ”monikulttuurisuudesta” ja tavassa määritellä useita sukupolvia Euroopassa asuneet vähemmistöt ja heidän jälkeläisensä yhä ”maahanmuuttajiksi”  – eli ihmisiksi, joiden koti on oikeasti jossain muualla.

Vaikka rasismi on Euroopassa ja Suomessa Yhdysvaltoihin verrattuna paljon piilevämpää, se on silti vahvaa.

Vaikka rasismi on Euroopassa ja Suomessa Yhdysvaltoihin verrattuna paljon piilevämpää, se on silti vahvaa. Eurooppalainen rasismi ei ole viime vuosien äärioikeiston tai ”pakolaiskriisin” seurausta. Kuten professori Suvi Keskinen on kirjoittanut: ”se on rakentunut osaksi suomalaista yhteiskuntaa useiden vuosisatojen aikana.”

Rakenteelliseen syrjintään onkin vaikeaa puuttua. Nora Repo-Saeed on huomauttanut, on tilanne Suomessa samaan aikaan sekä parantunut, vaikkapa sukupuolen kannalta, että huonontunut, kun ajatellaan etnisyyttä.

Kaatuvat patsaat

Historiallisesta näkökulmasta patsaiden kaataminen on monesti merkinnyt tietyn aikakauden loppua. Neuvostoliiton hajottua Itä-Euroopasta kaadettiin tai siirrettiin satoja Leninin patsaita. Irakin sodan aikana Bagdadissa kaadettiin Saddam Husseinin patsas.

Mohamadou Mbougar Sarr on kuitenkin todennut, että vaikka tällä hetkellä tapahtuvilla patsaiden poistamisella voi olla suuri symbolinen merkitys kolonialismia ja rasismia vastustaville liikkeille, se on vain tyhjä ele, jos emme opi tuntemaan niiden edustamaa historiaa. Sama pätee niin Mbougar Sarrin kotimaahan Senegaliin kuin Eurooppaankin.

Patsaiden poistaminen on vain laastari, jolla yritetään parantaa kolonialismin ja orjuuden aiheuttamaa avohaavaa.

Patsaiden poistaminen onkin vain laastari, jolla yritetään parantaa kolonialismin ja orjuuden aiheuttamaa avohaavaa. Haavan parantaminen vaatii laaja-alaisen, monimutkaisen ja paikoin kipeän prosessin, jossa keskiössä eivät ole Euroopassa ulkopuoliseksi rakennetut ”maahanmuuttajat”.

Rasismia ei voi purkaa keskittymällä sen uhreihin. Muutos on mahdollinen vain, jos ”me” jotka olemme, usein tiedostamattamme, osallisia rasistisen järjestelmän toimintaan, tiedostamme oman roolimme ja muutamme järjestelmää.

Diasporiset jälkimuistot

On tärkeää miettiä uudelleen, keitä ”me” olemme. Lisääntyneiden ylirajaisten kontaktien ja kulttuuristen vaikutusten kautta meistä kaikista on Olli Löytyn sanoin ”tullut enemmän tai vähemmän diasporisia”.

Löytty perustaa väitteensä Stuart Hallin, kriittisen kulttuurintutkimuksen isän, jo vuosikymmeniä sitten tekemään oivallukseen. Juuri tunnustamalla kaikkien kulttuurien diasporisuuden – eli hajaannuksen, sekoittumisen ja vuorovaikutuksen – voimme haastaa jakoa ”meidän” ja ”muiden” välillä ja tehdä tilaa uusille yhteyksille.

Tunnustamalla kaikkien kulttuurien hajaannuksen, sekoittumisen ja vuorovaikutuksen voimme haastaa jakoa ”meidän” ja ”muiden” välillä.

Olemme yhteiskuntana hajaantuneet omissa perhe-, sukulaisuus- ja ystävyyssuhteissamme laajemmalle kuin pari vuosikymmentä sitten. Näiden yhteyksien ja tunnesiteiden kautta olemme uudella tavalla myös herkkiä erilaisille jälkimuistoille. Muistoille, joita emme voi kutsua omiksemme, mutta joiden merkitys omille kulttuurisille ja poliittisille arvoillemme on kasvanut ja joita haluamme kunnioittaa. Kenties juuri siksi Black Lives Matter -protestit tapahtuivat juuri nyt.

Traumaattisten jälkimuistojen käsittely vaatii kuitenkin nöyryyttä. Se edellyttää vanhojen tapojen kyseenalaistamista ja nostaa esiin vaikeita kysymyksiä historiastamme. Se haastaa meidät oppimaan, kuinka historiamme määrittelee nykyisyyttämme ja aktiivisesti haastamaan tuon yhteyden. Se voi herättää myös syyllisyyden tunteita ja katumusta.

Patsaiden kaataminen on tuon prosessin symbolinen ensi askel. Meistä kaikista riippuu, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Johanna Turunen (FM, YTM) on nykykulttuurin väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistosta. Hän työskentelee Suomen Akatemian rahoittamalla Crises Redefined: Historical Continuity and Societal Change -profilointialueella.

Julkaisu Black lives matter: rakenteellisen rasismin äärellä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Voiko eduskunnassa rinnastaa haitalliset eläimet tai kasvit ja niiden tuhoamisen sekä maahanmuuttajat joutumatta oikeudelliseen vastuuseen? Tästä oli kyse, kun eduskunta käsitteli perussuomalaisten kansanedustaja Juha Mäenpään retoriikkaa täysistunnossaan 24.6.2020.

Poliisi tutki Mäenpään puheenvuoron ja epäili tämän syyllistyneen kiihottamiseen kansanryhmää vastaan. Asia eteni valtakunnansyyttäjälle, joka pyysi eduskunnalta kansanedustajan syytesuojan purkamista.

Prosessi johti lopulta eduskunnan päätökseen olla poistamatta syytesuojaa, vaikka perustuslakivaliokunta oli sitä suositellut. Valiokunta arvioi, että kansanedustajan puhevapautta ei ole tarkoitettu ihmisarvon ja yhdenvertaisuuden loukkauksiin. Ihmisoikeudet toisin sanoen katsottiin sananvapautta painavammiksi.

Perussuomalaiset ilmoitti jo hyvissä ajoin etukäteen estävänsä syyteoikeuden. Puolueen edustajien äänet olisi tarvittu, jotta syytesuojan poistamiseen tarvittu eduskunnan viiden kuudesosan määräenemmistö olisi saavutettu.

Puhe on parlamentaarisen politiikan keskeinen teko. Sen avulla erilaisia näkökulmia ja argumentteja voidaan tuoda esiin ja arvioida. Näin poliittisen todellisuuden monimuotoisuus tulee nähdyksi ja kuulluksi.

Puhe on parlamentaarisen politiikan keskeinen teko.

Sanat ylintä valtiovaltaa käyttävässä elimessä konkretisoituvat lakeina, linjauksina ja rahoituksena. Puhe myös legitimoi eli tekee hyväksytyksi tapoja käsitellä yhteiskunnallisia asioita julkisesti.

Tarkastelen retoriikan näkökulmasta, miten perussuomalaiset edustajat puolustivat Mäenpään puheenvuoroa. Käyn läpi myös, miten puheenvuoro nivoutuu kulttuurisen ja biologisen rasismin perinteisiin. Mäenpään lausumaa puolustettiin eduskunnassa vähättelemällä, kaltevan pinnan argumentilla, uhriutumisella ja politisoinnilla.

Tapaus vaikuttanee merkittävästi suomalaiseen poliittiseen puhekulttuuriin, koska päätös syytesuojasta oli väistämättä myös kannanotto siihen, mitä eduskunnassa saa sanoa ja mitä ei. Se kertoo, miten kansanedustaja voi sananvapauttaan voi käyttää.

Alkutahdit kesällä 2019: vieraslajeja eduskunnassa

Eduskunnassa käytiin kesäkuussa 2019 tiedonantokeskustelu Antti Rinteen (sd.) hallituksen hallitusohjelmasta. Osa perussuomalaisista provosoitui väitteistä, että enemmistöä heistä kiinnosti vain maahanmuutto.

Kimmo Kiljunen (sd.) hämmästeli, mistä maahanmuuttokeskustelu juonsi juurensa. Suomessa ulkomaalaisväestön määrä oli Euroopan pienimpiä. Olikin outoa, että ihmisoikeuskysymys oli muuttunut turvallisuuskysymykseksi.

Juha Mäenpää kertoi vierailleensa pakolaisleirillä Libanonissa. Siellä pakolaisilla ei ollut ”geeliä päässään, älypuhelinta tai juppivaatteita”. Mäenpää kehottikin Kiljusta ”avaamaan silmänsä sille, onko meillä täällä turvapaikanhakijoita vai onko meillä täällä jotain aivan muuta”.

Niin sanottu valeturvapaikanhakija eli ”elintasosurffari” on usein käytetty rasistinen kielikuva. Kansainvälisesti maahanmuuttajien leimaaminen sosiaalisten tai taloudellisten etujen metsästäjiksi on yksi yleisimmistä parlamentaarisen rasismin muodoista.

Kiljunen korosti, että ihmisoikeudet eivät olleet rajoista riippuvaisia ja että vainon määrittely ulkoisten merkkien pohjalta oli vaikeaa. Hän myönsi, että etuuksien käytössä esiintyi myös väärinkäytöksiä. Enemmistö maahanmuuttajista ei kuitenkaan toiminut näin. Lisäksi Suomi on sitoutunut kansainväliseen yhteistyöhön ja muun muassa Geneven pakolaissopimukseen, hän huomautti.

Mäenpään mukaan esimerkiksi venäläisen tai virolaisen oli helppo sopeutua Suomeen uskonnollinen taustansa ansiosta. Toisin oli Lähi-idästä lähtöisin olevien kohdalla. Heidän Mäenpää katsoi olevan kyvyttömiä sopeutumaan Suomeen tai tulemaan toimeen edes keskenään juuri uskontonsa vuoksi. Juuri tähän liittyen Mäenpää kommentoi:

Täällä hallitusohjelmassa on yksi hyvä kirjaus. Täällä lukee: ’Tehostetaan vieraslajien torjuntaa sekä lainsäädännöllä että torjuntatoimenpiteiden rahoitusta lisäämällä.’ Tämä valitettavasti lukee väärässä kohdassa.”

Rinnastamalla vieraslajit ja Lähi-idästä tulleet maahanmuuttajat Mäenpää irrotti termin tavanomaisesta yhteydestään ja ironisoi hallitusohjelmaa luonnonsuojelun näkökulmasta käsitelleen Pirkka-Pekka Peteliuksen (vihr.) puhetta. Perussuomalaisen kansanedustajan mukaan vieraslajeihin liittyvät torjuntatoimet olisivat kuitenkin kuuluneet hallitusohjelman maahanmuuttoa käsittelevään osaan.

Mäenpään retoriikkaa on vaikea tulkita muuten kuin viittauksena perinteisen rotuhygienian ja nationalismin yhdistävään ajatteluun. Sen mukaan kansan perimä ja elintila on pidettävä puhtaina vieraista vaikutteista. Tällaiset näkemykset ovat rasistisen ajatteluperinteen ydintä.

Tällaisella kielenkäytöllä normalisoidaan myös taustalla olevia perustuslain ja ihmisoikeussopimusten vastaisia ajattelutapoja.

Mäenpään puheenvuorossa on myös kaikuja kulttuurisesta rasismista. Biologisten ”rotujen” sijaan siinä korostetaan esimerkiksi juuri uskonnosta aiheutuvia eroja ja siitä seuraavaa yhteensopimattomuutta esimerkiksi länsimaisten arvojen kanssa. Yhteistä määritelmille on käsitys muuttumattomasta olemuksesta, jonka perusteella ihmisiä luokitellaan ja arvotetaan eli rodullistetaan. Muun muassa Teuvo Hakkarainen (ps.) ja presidentti Sauli Niinistö ovat käyttäneet vastaavaa retoriikkaa, jossa maahanmuuttajat nähdään lähinnä kulttuurinsa tai väitetyn perimänsä edustajina.

Kyseessä ei ollut pelkkä hallitusohjelman arvostelu, vaan keskustelua käytiin myös turvapaikanhakijoiden motiiveista ja ihmisoikeuksista. Asia on väistämättä suurempi kuin yksittäiset sanavalinnat. Tällaisella kielenkäytöllä normalisoidaan myös taustalla olevia perustuslain ja ihmisoikeussopimusten vastaisia ajattelutapoja.

Esimerkiksi filosofi Hannah Arendt on tutkimuksissaan osoittanut, miten hauraita ihmisoikeudet lopulta ovat. Oikeus oikeuksiin ei ole itsestäänselvyys.

”Ennennäkemättömän kauheaa puhetta” – rasismi ja vähättelyn retoriikka

Eduskunnan päätöksessä oli kyse siitä, annettaisiinko valtakunnansyyttäjälle mahdollisuus viedä asia oikeuden tutkittavaksi. Täysistunto näyttäytyi kuitenkin ajoittain ikään kuin tuomioistuimena, joka oli määrittämässä Juha Mäenpään mahdollista syyllisyyttä ja teon rangaistavuutta.

Retorisesti vähättely (meiosis) oli keskeinen keino, kun Mäenpään rasismia puolustettiin eduskunnassa. Sillä voidaan pyrkiä rauhoittelemaan, mutta toisaalta vaarana on, että näin syntyy helposti välinpitämätön, jopa koominen vaikutelma. Vähättely onkin läheistä sukua ironialle ja ne yhdistyivät esimerkiksi Jussi Halla-ahon (ps.) retoriikassa täysistunnossa:

”Suomen eduskunta ei ole koskaan antanut lupaa asettaa kansanedustaja syytteeseen eduskunnassa pidetyn puheen vuoksi. […] Ennennäkemättömän syyteluvan antaminen tarkoittaisi, että edustaja Mäenpään puhe oli ennennäkemättömän kauhea, pahinta, mitä tässä talossa on kuultu yli sataan vuoteen.”

Toisto ja ironisointi korostavat historiaan perustuvaa vähättelyä: ylintä valtiovaltaa käyttävässä elimessä oli varmasti kuultu pahempaa kuin Mäenpään tekemä maahanmuuttajien rinnastus eläimiin ja kasveihin.

Vastaavalla tavalla rasismia puolusti myös kristillisdemokraattien Päivi Räsänen, joka korosti, että kyse ei ollut vakavimmasta vihapuheen muodosta. Myös kokoomuksen Wille Rydmanin mielestä rikos johtaisi korkeintaan vähäiseen sakkorangaistukseen, joten syytesuojaa ei tulisi purkaa. Olli Immonen (ps.) oli samalla kannalla. Asiaa tuli arvioida nimenomaan odotettavissa olevan rangaistuksen perusteella.

Keskustan Mikko Kärnä myönsi, että Mäenpään puheessa oli kyllä ollut rasistinen kielikuva. Se ei kuitenkaan ollut riittävä peruste syytesuojan poistamiselle. Hän olisi arvioinut tilannetta eri tavalla, jos olisi kehotettu joukkotuhontaan tai kapinaan. Samaan tapaan argumentoi lakimiestaustainen perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ville Tavio, jonka mielestä kyseessä oli uhriton rikos siihen asti, kunnes vaino mahdollisesti alkaisi.

Näin ikään kuin käänteinen natsikortti toimii vähättelynä: vasta kansanmurha tai selvästi siihen yllyttäminen on todellista rasismia. On kuitenkin syytä huomioida, että ihmisistä puhuttaessa vihjaus vieraslajien hävittämisestä on analoginen ilmaus esimerkiksi etnisen ryhmän järjestelmälliselle tuhoamiselle.

Näin ikään kuin käänteinen natsikortti toimii vähättelynä: vasta kansanmurha tai selvästi siihen yllyttäminen on todellista rasismia.

Rikoksen vakavuudesta olisi voinut halutessaan esittää myös toisen suuntaisia väitteitä. Kansanryhmää vastaan kiihottaminen on kuitenkin Suomen lainsäädännössä luokiteltu rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Kyse ei ole siinä mielessä ihan pienestä rikoksesta, että se kohdistuu verbaalisesti tai visuaalisesti sekä ihmisarvoon että demokratian periaatteisiin. Perussuomalaisten retoriikassa pykälä kuitenkin esitetään toistuvasti suoranaisena uhkana sananvapaudelle.

Huomion rajaaminen yhteen sanaan oli osa vähättelyä. Perussuomalaisten eduskuntaryhmästä rasismin vuoksi erotettu Ano Turtiainen piti erikoisena, että yhtä sanaa pidettiin ”hirvittävänä”. Sheikki Laakson (ps.) mielestä koko prosessi oli ”pelleilyä”. Sari Tanus (kd.) totesi kyseessä olleen yksittäisen kansanedustajan ”epäonnistuneen sanavalinnan”, josta ei selvinnyt, mistä kiihotuksesta ja mistä kansanryhmästä oikein oli kyse.

Tällä tavoin pyrittiin sulkemaan vieraslaji-termin välitön tekstiyhteys sekä laajempi ajallinen, paikallinen ja poliittinen ympäristö tarkastelun ulkopuolelle. Sanat ovat kontekstisidonnaisia jo sen vuoksi, että niitä voidaan selittää vain toisilla sanoilla. Poliittisia käsitteitä puolestaan on mahdoton ymmärtää ottamatta huomioon kamppailuja, joissa niitä on käytetty. Kontekstista riisuminen onkin retorinen keino kuoria sanat merkityskerrostumistaan ja syyttää vastustajia ylitulkinnasta.

Poliittisia käsitteitä on mahdoton ymmärtää ottamatta huomioon kamppailuja, joissa niitä on käytetty.

Erikoisin tapa vähätellä rasismia oli painottaa Mäenpään puheenvuoron eduskunnassa saamaa vastaanottoa. Koska puhemies ei ollut reagoinut vieraslaji-termin käyttöön ja tilanne oli ollut muutenkin rauhallinen, Mäenpään sanomisia oli voimakkaasti ylitulkittu. Tuolloin puhetta johti perussuomalaisten Juho Eerola.

Myös huumoriin vedottiin. Esimerkiksi Jani Mäkelän (ps.) ja Kaisa Juuson (ps.) mukaan heidän kollegansa oli vitsaillut. Ville Tavio puolestaan ironisoi, että Mäenpäästä tuskin oli koomikoksi, mutta huumorista ei saanut tehdä koomikkojen itseoikeutta.

Ilmiötä tutkineen sosiologi Simon Weaverin mukaan huumori voi johtaa rasismin tyhjäksi tekemiseen ja sitä kautta sen normalisoitumiseen yhteiskunnassa. Vaikka esimerkiksi vitsien tenho piilee niiden kyvyssä purkaa jännitteitä ja käsitellä vaikeitakin asioita, ne voivat päätyä vahvistamaan stereotypioita. Rasistinen huumori ei ole viatonta, koska ’toisten’ kustannuksella nauramisesta tulee helposti ulossulkemisen muoto.

”Kaltevaa pintaa” kohti kansanvallan tuhoa

Kalteva pinta oli toinen usein käytetty tapa puolustaa rasismia eduskunnassa. Sen mukaan yhden asian hyväksymisestä alkaa väistämätön kehitys, joka huipentuu negatiivisesti. Kaltevan pinnan argumenttia käytetään usein konservatiivisessa retoriikassa samalla, kun väitetään esimerkiksi uudistuksella olevan tarkoittamattomia seurauksia, jotka ovat vastoin alkuperäisiä tavoitteita.

Jussi Halla-aho muistutti, että historian aikana vallanpitäjät olivat pyrkineet hiljentämään arvostelijansa institutionaalisella väkivallalla eli esimerkiksi vangitsemalla tai tekemällä heistä sosiaalisia hylkiöitä. Kritiikin vaientaminen väkivalloin oli Halla-ahon mukaan kalteva pinta: kansanedustajan puheistaan syyttämisestä tulisi tapa, ja perusteet muuttuisivat jatkuvasti absurdimmaksi.

Perussuomalaisten puheenjohtajan kalteva pinta oli jyrkkä. Hän julisti ”tämän päivän rasismi- ja vihapuhehysteriassa” olevan kyse ohimenevästä ilmiöstä, jossa ”pöyristyvä lauma jahtaa soihdut ja talikot kädessä vääräoppisia ja tuomitsee heitä roviolle”. Halla-aho varoitti, että vasemmisto saattaisi tulevaisuudessa joutua ”itseluomansa hirviön uhriksi”, jos ”totalitaristisia pyrkimyksiä” ei vastustettaisi.

Kansanvalta oli uhattuna ja ”yhteiskunta repeytymässä kahtia”, kuten Mauri Peltokangas (ps.) määritteli. Jos syytesuojan purkamisella ”Pandoran lipas” avattaisiin, oltaisiin matkalla kohti diktatuuria, kun oppositio voitaisiin vaientaa. Kritiikin rajoittaminen olisi jopa askel kohti ”kivikautista islamilaista valtiota”, Ville Tavio väitti.

Jos syytesuojan purkamisella ”Pandoran lipas” avattaisiin, oltaisiin matkalla kohti diktatuuria, kun oppositio voitaisiin vaientaa.

Kiivaimmin argumentoi Sebastian Tynkkynen (ps.), jonka retoriikassa syyttämisluvan myöntäminen johtaisi varmasti syytöspyyntöjen vyöryyn. Hänen mielestään äänestyksen perusteella katsottaisiin tarkkaan, ketkä olivat ”demokratian vihollisia” ja ketkä kunnioittivat perustuslakia.  Ilmaisu ja sen taustalla oleva ajatus ”kansan todellisen äänen” edustamisesta on tyypillinen oikeistopopulismille.

Kaltevan pinnan argumentti esiintyi usein yhdessä liioittelun (hyperbole) kanssa. Sitä voidaan käyttää joko elegantisti totuuden venyttämiseen tai suoranaiseen huijaamiseen, kuten Quintilianus havainnoi aikanaan. Liioittelu on tehokkaimmillaan silloin, kun käsiteltävä asia ei ole tavanomainen. Toisaalta kohtuuttomuuksiin meneminen horjuttaa helposti puhujan uskottavuutta.

Kohtuutonta riepottelua ja politikointia

Rasismia puolustettiin myös politisoimalla sekä oikeudellinen prosessi että valtakunnansyyttäjä. Tällä tavoin oli mahdollista kääntää asetelma ylösalaisin ja esittää kansanedustaja Mäenpää uhrina – tai uhriutua itse.

Vihjauksia yhtymäkohdista historiallisiin noitavainoihin käytettiin toistuvasti. Pasi Kivisaari (kesk.) ilmaisi tuntevansa ”vastenmielisyyttä tätä roviota” kohtaan, vaikka hän piti Mäenpään puhetta epäkunnioittavana. Perussuomalaiset puolestaan valittelivat, että heidän uraansa aloitteleva puoluetoverinsa tuskin uskalsi vähään aikaan puhua mitään.

Mauri Peltokankaalle (ps.) käynnissä olikin suoranainen ”vasemmistolainen inkvisitio”. Mäenpää oli itse asiassa väärintekijän sijasta sankari, koska oli kestänyt itseensä kohdistuneen loanheiton.

Ville Tavion mukaan yksi todiste valtakunnansyyttäjän puolueellisuudesta oli hänen julkilausuttu tavoitteensa vihapuheeseen puuttumisesta.

Ongelma ei rajoittunut perussuomalaisten edustajien mukaan pelkästään tähän tapaukseen: sananvapaus oli jatkuvien poliittisten hyökkäysten kohteena. Esimerkiksi Riikka Purra (ps.) arvosteli, että ”jahdit” eivät kohdistuneet tasapuolisesti, koska esimerkiksi nuoret naiset ovat erityissuojeltu ryhmä. Vastaavasti Arja Juvosta (ps.) pelotti, mitä eduskunnassa ylipäätään uskalsi enää sanoa.

Jukka Mäkysen (ps.) retorisessa kysymyksessä kiteytyi väite oikeuslaitoksen politisoitumisesta:

”Haluammeko me oikeasti elää sellaisessa Suomessa, jossa kansanedustaja joutuu median ja oikeuslaitoksen systemaattisen vainoamisen kohteeksi siitä, että hän on ilmoittanut täysistuntosalissa mielipiteensä käsiteltävään asiaan?”

Samalla syytökset käännettiin kohti valtakunnansyyttäjää, jonka esitettiin olevan puolueellinen. Ville Tavion mukaan yksi todiste valtakunnansyyttäjän puolueellisuudesta oli hänen julkilausuttu tavoitteensa vihapuheeseen puuttumisesta. Pyyntö syyttämisluvasta kertoikin ”oikeuslaitokseen hiipivästä politisoitumisesta”.

Myös Leena Merelle (ps.) tapaus kertoi siitä, miten asiantuntijatkin voivat olla poliittisia. Samalla hän jokseenkin ristiriitaisesti vetosi, ettei täysistuntosalia politisoitaisi. Sari Tanus oli huolissaan valtakunnansyyttäjän toimista, koska syytteitä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tai vihapuhesyytöksiä oli lähiaikoina tullut runsaasti.

Uhriutuminen on fasistisen ja rasistisen politiikan ytimessä.

Useiden perussuomalaisten mielestä kansanryhmää vastaan kiihottaminen oli kuin tehty poliittisen toimintavapauden viemiseen, koska tulkinnanvara oli liian suuri. Kyseinen rikospykälä mahdollisti mielivallan. Jatkuva rasismin näkeminen olikin pitkälti ”vihervasemmiston luoma poliittinen ilmiö”. Näin vähättelyä sovellettiin politisointisyytösten yhteydessä.

Yalen yliopiston filosofian professori Jason Stanley on todennut, että uhriutuminen on fasistisen ja rasistisen politiikan ytimessä. Vaatimukset tasa-arvosta nähdään enemmistöön kohdistuvana syrjintänä. Tässä ideologiassa oma kansankunta ja sen todelliset edustajat ovat jatkuvasti uhattuina. Asiantuntijoiden politisoinnilla ja vähättelyllä puolestaan yritetään paljastaa esimerkiksi hallinnossa ja yliopistoissa väitetysti vaikuttavia salaliittoja.

Ajat ja poliitikot vaihtuvat, mutta rasismi pysyy

Mäenpään sanomisia puolustanut retoriikka oli ironian kyllästämää. Poliittisen puheen merkitystä korostettiin vähättelemällä sanavalintoja. Niistä tehtyjen tulkintojen väitettiin olevan liioittelua, mutta samaan aikaan Suomen julistettiin olevan matkalla kohti totalitarismia ja eri mieltä olleiden olevan demokratian vihollisia.

Syytöksiä oikeuslaitoksen poliittisuudesta perusteltiin politisoimalla valtakunnansyyttäjän virkatyö, sen pohjana oleva rikoslain pykälä sekä ylipäätään koko prosessi. Maahanmuuttajia vieraslajien tavoin torjumista esittäneestä kansanedustajasta tehtiin vainon uhri.

Rasismi näyttäisi olevan Suomessa hyväksyttävämpi osa parlamentaarista puhetapaa kuin esimerkiksi valehtelijaksi syyttäminen.

Rasistisen aateperinnön värittämä puhe ei ole uusi ilmiö Suomen eduskunnassa. Esimerkiksi vuonna 1909 käytiin keskustelua juutalaisten oikeudellisesta asemasta. Teologian tohtori, tuleva arkkipiispa, puhemies ja pääministeri Lauri Ingman oli huolissaan ”juutalaisaineksen lisääntymisestä”, koska taloudesta ymmärtämättömät kansanosat olisivat pian heidän hallussaan. Hän käytti kansainvälisestikin yleistä antisemitististä stereotypiaa.

Jopa perustuslakivaliokunnassa oli esitetty epäilys, että jos maahanasettumiskielto kumottaisiin, Suomeen alkaisi juutalaisten joukkovaellus. Enemmistö ei ottanut näin jyrkkää kantaa vaan katsoi, että ”haitallinen maahanmuutto” oli estettävissä tarkentavin säännöksin. Juutalaisista puhuttiin paljolti samalla retoriikalla kuin muslimeista nykyään.

Rasismi näyttäisi olevan Suomessa hyväksyttävämpi osa parlamentaarista puhetapaa kuin esimerkiksi valehtelijaksi syyttäminen. Syyteluvan antamatta jättämisen myötä eduskunta tuli käytännössä linjanneeksi, että kansanedustaja ei vielä 2020-luvullakaan joudu rikosoikeudelliseen vastuuseen rasistisesta puheestaan demokratian arvovaltaisimmalla areenalla.

Jouni Tilli on valtio-opin dosentti, joka tutkii poliittista ja uskonnollista vallankäyttöä retoriikan näkökulmasta. Hän työskentelee Jyväskylän yliopistossa.

Julkaisu Vieraslajit ja demokratian viholliset eduskunnassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yksi kuluvan vuoden jalkapallosensaatioista on FC Liverpooliin täksi kaudeksi pelaamaan siirtynyt 26-vuotias egyptiläishyökkääjä Mohammed ”Mo” Salah, joka voitti Englannin Valioliigan maalikuninkuuden rikkomalla yhden kauden maaliennätyksen.

Salah johdatti seurajoukkueensa Mestarien liigan finaaliin ja Egyptin maajoukkueen kesän maailmanmestaruuskilpailuihin, minkä lisäksi hän on kauden aikana voittanut useita henkilökohtaisia palkintoja.

Salahin valitsivat Valioliigan vuoden parhaaksi pelaajaksi niin kanssapelaajat kuin urheilutoimittajatkin. Yhtenä hänen suurimmista saavutuksistaan voi kuitenkin pitää paatuneiden brittikannattajien voittamista puolelleen.

Brittifutiksen islamofobinen perinne

Salah on islaminuskoinen eikä peittele sitä jalkapallokentälläkään. Hän polvistuu jokaisen tekemänsä maalin jälkeen huomiota herättävään rukoukseen juhlittuaan osumaansa ensin kanssapelaajiensa kanssa.

Katsomoyleisö kunnioittaa Salahin hengellistä hetkeä ja palkitsee lopuksi pelaajan raikuvin suosionosoituksin ja huudoin. Liverpool-fanit ovat tehneet Salahille myös oman kannatuslaulun paljon puhuvine sanoituksineen:

Mo Salah, la, la, la, la,
La, la, la, la, la, la,
If he’s good enough for you,
He’s good enough for me,
If he scores another few
then I’ll be Muslim too,
If he’s good enough for you,
He’s good enough for me,
Then sitting in a mosque is where I wanna be.

Salahin uskonnollisen taustan positiivisessa valossa esiin nostava kannatuslaulu on siinä mielessä erittäin merkityksellinen, että vielä kymmenisen vuotta sitten brittifanien sanoituksissa muslimeihin suhtauduttiin täysin päinvastaisella tavalla.

Vuonna 2007 katsomo raikasi Newcastle Unitedin kannattajien laulusta, jossa toisteltiin egyptiläissyntyisen, Middlesbroughia edustaneen Midon olevan terroristipommittaja. Enää vastaavia, avoimen rasistisia kannatuslauluja ei ole mahdollista esittää jalkapallokatsomoissa ilman tuntuvia sanktioita.

Englantilaisella jalkapallokannattamisella on taustansa valkoisten, työväenluokkaisten miesten toimintana, jossa rasismi on sisäänrakentunutta.

Lajin yhteydessä toimii useita yhdenvertaisuuden puolesta taistelevia järjestöjä, joiden kautta puuttuminen rasistisiin välikohtauksiin on tehostunut. Kansalliset ja kansainväliset jalkapalloliitot ovat sitoutuneet rasisminvastaiseen toimintaan ja langettavat kannattajien epäasiallisista edesottamuksista rangaistuksia.

Englantilaisella jalkapallokannattamisella on taustansa valkoisten, työväenluokkaisten miesten toimintana, jossa rasismi on sisäänrakentunutta.

Asenteet juontavat 1970- ja 80-lukujen taitteeseen, jolloin Englantiin alkoi siirtyä enemmän etniseltä taustaltaan erilaisia pelaajia. Jalkapallokulttuuri on aina kiinnittynyt vahvasti kulloiseenkin yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja heijastanut vallitsevan arvomaailman mukaisia suhtautumistapoja.

Rasististen loukkausten kohteeksi joutuivat Englannissa ensin tummaihoiset pelaajat. Vuosituhannen vaihteen 9/11-terroristi-iskun jälkeen valtaa on saanut myös islamofobinen eetos.

Vuosina 2011–2012 toteutettuun, kannattajien asenteita selvittäneeseen kyselytutkimukseen osallistuneista 83 prosenttia näki rasismin olevan englantilaisessa jalkapallossa kulttuurisesti rakentunutta. Osa vastaajista oli kuitenkin varovaisen toiveikkaita nuorempien sukupolvien asenteiden muuttumisesta suvaitsevammiksi.

Positiivinen muslimirepresentaatio

Kuluneen kauden aikana suurta mediahuomiota nauttinut Salah edustaa positiivista muslimirepresentaatiota, jollaiset ovat länsimaalaisessa mediassa harvassa. Brittikannattajilta lempinimen ”Egyptin kuningas” saanut Salah keräsi useita tuhansia ääniä Egyptin presidentinvaaleissa olematta edes ehdolla.

Salah on lahjoittanut rahaa projekteihin ja hyväntekeväisyyskohteisiin kotimaassaan ja toiminut keulakuvana esimerkiksi huumeiden vastaisessa kampanjassa. Salahin tähdittämä, sosiaalisessa mediassa levinnyt Egyptin ministeriön ja huumeiden vastaisen järjestön yhteinen kampanjavideo aiheutti Egyptin viranomaisten mukaan vieroitukseen hakeutuvien ennennäkemättömän ruuhkan.

Muslimiyhteisön keskuudessa Salah on niin ihailtu sankari kuin kannustava esikuvakin, joka rohkaisee esimerkillään Lähi-idän nuoria tavoittelemaan unelmiaan.

Urheilutähdet ovat some-maailmassa tiiviisti seurattuja henkilöitä, joilla on halutessaan mahdollisuus vaikuttaa kannattajiensa arvomaailmaan.

Salah on noussut valtamedian otsikoihin kuluneella kaudella myös sosiaalisen median sisältöjensä ansiosta – nokittelemalla esimerkiksi Manchester Unitedin pelaaja Ashley Youngin kanssa, kun Liverpool hävisi joukkueiden keskinäisen kamppailun ja ManU putosi Mestarien liigan jatkopeleistä.

Kun Salah solmi sopimuksen FC Liverpoolin kanssa kaudeksi 2017–2018, brittimedia julisti uuden ”sosiaalisen median kuninkaan” saapuneen seuraan. Salahilla on Instagramissa 17,2 miljoonaa ja Twitterissä yli 6 miljoonaa seuraajaa. Hän julkaisee enimmäkseen omaa urheilu-uraansa koskevia päivityksiä, mutta ottaa kantaa myös esimerkiksi naisten asemaan muslimimaissa jakamalla tasa-arvokampanjaa koskevaa julkaisua.

Kansainväliset urheilutähdet ovat some-maailmassa tiiviisti seurattuja henkilöitä, joilla on halutessaan mahdollisuus yrittää vaikuttaa kannattajiensa arvomaailmaan osallistumalla yhteiskunnalliseen keskusteluun. Toistaiseksi tapana on ollut tehdä voimakkaampia kannanottoja vasta aktiivisen urheilu-uran jälkeen, mihin saattavat omilla säädöksillään olla vaikuttamassa myös urheiluseurat, lajiliitot, sponsorit ja FIFAn ja Olympiakomitean kaltaiset katto-organisaatiot.

Salah on tietysti myös kannattajien laatimien sosiaalisen median sisältöjen kohde. Hänestä on laadittu lukuisia ylistäviä meemejä, jotka verkossa levitettäessä toimivat paitsi humoristisena leikkinä myös kommunikaation ja yhteisöllisyyden rakentamisen välineinä.

Yhdessä suosituista kuvameemeistä Salah on nostettu pyramidien ja Gizan Sfinksin rinnalle yhdeksi Egyptin ihmeistä.

Infografiikat kertovat Salahin olleen kevään aikana sosiaalisen median puheenaihe Englannin ja Egyptin lisäksi erityisesti GCC-maissa (Arabiemiirikunnat, Bahrain, Kuwait, Oman, Qatar ja Saudi-Arabia), joissa aihetunniste #TheLegendMohamedSalah on ollut ahkerassa käytössä. Salah tuntuukin olevan arabimaiden yhteinen ylpeyden aihe.

Sosiaalinen media avaa mahdollisuuksia myös uudenlaisille rasistisille ulostuloille.

Ei pidä silti unohtaa, että sosiaalinen media avaa mahdollisuuksia niin ikään uudenlaisille rasistisille ulostuloille, joista julkisuudessa esiintyvät jalkapalloilijat ovat viime vuosina saaneet osansa. Monikulttuurisuutta hylkivä islamofobinen diskurssi on tutkitusti vallannut alaa jalkapalloaiheisessa verkkokommunikaatiossakin.

Kansallissankaruudesta (jalkapallo)kansakuntien koalitioon

Liverpool hävisi toukokuun lopussa Mestarien liigan finaalin. Ottelun jälkimainingeissa Salah-fanit ottivat some-raivonsa kohteeksi madridilaispuolustaja Sergio Ramosin, jonka kanssa käydyn kaksinkamppailun seurauksena Salah satutti olkapäänsä ja joutui jättämään ottelun kesken jo puolen tunnin pelaamisen jälkeen.

Egyptiin laskeutui maansuru, koska loukkaantumisen pelättiin estävän Salahin osallistuminen jalkapallon MM-kisoihin. Egyptiläisen lakimiehen väitetään kertoneen paikallisessa televisiolähetyksessä haastavansa Ramosin oikeuteen ja vaativan miljardin suuruista korvausta Egyptin kansakunnalle aiheutuneesta harmista.

Tapaus päätyi myös syyrialaisten oikeustieteen opiskelijoiden tenttikysymykseksi, kun Damaskoksen yliopistossa ensimmäistä vuotta lakia opiskelevien tehtävänä oli esittää neljä perustetta sille, miksei Ramos joutunut rikosoikeudelliseen vastuuseen teostaan. Joidenkin egyptiläisten taas kerrotaan pitävän Ramosia jopa israelilaisten kätyrinä.

Pettymyksen laajuuden ymmärtää, sillä Salahin menestys ja Egyptin selviytyminen arvokisoihin 28 vuoden tauon jälkeen ovat tuoneet iloa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta egyptiläisten epävakaan arjen keskelle. Salah itse totesi kuitenkin heti loukkaantumisensa jälkeen Twitterissä olevansa toiveikas MM-kisoissa pelaamisen suhteen ja julkaisi 3.6. kuvan kätensä kuntoutuksen etenemisestä, mistä riemuitsee egyptiläisten lisäksi varmasti koko kansainvälinen jalkapalloyleisö.

Nyt katseet ovat kääntyneet Venäjälle. Jalkapallon MM-kisojen ympärillä on jälleen kerran käyty polemiikkia monien tahojen ollessa sitä mieltä, ettei kisoja olisi alun perinkään pitänyt myöntää ihmisoikeuksia polkevalle ja kyseenalaista ulkopolitiikka harjoittavalle valtiolle.

Venäjän jalkapalloliittoa on sakotettu kuluneen kevään aikana maajoukkueen fanien rasistisen käytöksen takia. Toukokuussa ilmestyneen FARE-järjestön raportin mukaan Venäjän jalkapalloliigassa esiintyy runsaasti rasismia.

Jännitteitä liittyy myös brittifanien ja venäläiskannattajien välisiin kohtaamisiin. Valtioiden tulehtuneiden välien vuoksi Englanti uhkaili jopa boikotoida kisoja kokonaan.

Britannian ministerit ja kuninkaalliset ovat muutamien muiden maiden delegaatioiden ohella ilmoittaneet, etteivät aio matkustaa kisoihin, mutta 32 maan joukkueet tullaan stadioneilla näkemään – toivottavasti myös kansakuntia yhdistävän sankarin viittaa vaatimattomasti harteillaan kantava Salah.

Joidenkin näkemysten mukaan Englantia ja koko kansainvälistä jalkapallomaailmaa sykähdyttänyt Mo Salah -ilmiö vahvistaa stereotyyppistä hyvän ja huonon maahanmuuttajan välistä erottelua, jossa Salahin kaltaiset sankarit lunastavat paikkansa yhteiskuntakelpoisina, hyvinä yksilöinä, kun samalla muut muslimit kuuluvat edelleen työt, tyttöystävät ja etuudet varastavien pahojen maahanmuuttajien kategoriaan.

Kyynisesti – tai ehkä ennemminkin realistisesti – ajateltuna Salahilla on mahdollisuus käyttää asemaansa hyväkseen vaikuttamisen välineenä ainoastaan niin kauan kuin hänen maalivireensä kansainvälisillä jalkapallokentillä jatkuu.

Yksi Anfield Roadin fanikatsomossa oluttuoppi kourassa rallateltu muslimimyönteinen kannatuslaulu ei siis poista islamvihamielisyyttä maailmasta tai muuta jalkapallokulttuuria kerralla antirasistiseksi, mutta tarjoaa toivoa herättävän valonpilkahduksen oikeistopopulistisen liikehdinnän keskellä.

Kirjoitus on osa Kentän laidalta -juttusarjaa.

Riikka Turtiainen työskentelee digitaalisen kulttuurin yliopistonlehtorina Turun yliopiston Porin yksikössä. Hän tutkii mediaurheilukulttuuria erityisenä kiinnostuksen kohteenaan urheilun tasa-arvo ja yhdenvertaisuus sekä sosiaalinen media.

Julkaisu Mo Salah – Egyptin ja sosiaalisen median kuningas ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Lukuisat syyt – poliittinen epävakaus, pitkittynyt sotatila, valtiollisten hallintojen romahdus ja tulevaisuuden näköalattomuus – ajavat ihmisiä kotiseuduiltaan pakolaisiksi. Suomessa pakolaisten lisääntyvä määrä on aiheuttanut ristiriitoja myös hallituksen sisällä.

Määrän lisäksi keskustelussa on puhuttu myös pakolaisten syistä pyrkiä EU-maihin ja Suomeen.

Perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo toi keskusteluareenalle uuden käsitteen vaatimalla rajojen sulkemista ”elintasosurffareilta”. Kansanedustaja Wille Rydman (kok) puolestaan vaati, että kolmansien maiden kansalaisille luotu ”meritaksipalvelu” pitää lakkauttaa.

Kummatkin uudet pakolaiskeskustelun käsitteet levisivät sekä sosiaalisessa että perinteisessä mediassa kulovalkean tavoin.

Tässä artikkelissa pureudun siihen, miksi poliitikkojen lanseeraamat uusiokäsitteet ovat osa politiikan tekoa ja miksi median tulisi suhtautua niihin nykyistä kriittisemmin.

Käsitteiden politiikkaa

Slunga-Poutsalon ja Rydmanin uusiokäsitteet ovat esimerkki vahvasta poliittisesta käsitepelistä, jossa he pyrkivät haastamaan vallitsevat käsitteet ja niiden merkityksen. Tämä haastaminen on samalla pyrkimys muuttaa pakolaisuuteen liittyvän politiikan perusteet.

Käsitteet ovat historiallisia ja muuttuvia, eikä ole näin olemassa mitään yksiselitteistä ja tyhjentävää käsitteen määritystä (Palonen 1997, 42). Tämä koskee myös pakolaisuuteen liittyvää käsiteperhettä. Käsitteet ovat alati liikkeessä ja muutoksessa, niitä pyritään haastamaan ja määrittelemään uudelleen politiikan kielipelissä.

On kuitenkin olemassa määritelmiä, joilla on kansainvälisoikeudellinen status.

Geneven pakolaissopimus ja YK:n yleiskokouksen hyväksymä lisäpöytäkirja määrittävät pakolaisuuden ja pakolaisen käsitteet. Ne sitovat allekirjoittaneita jäsenmaita, mutta nekään eivät ole ikuisia tai historiattomia käsitteitä. Poliittisesta sitovuudestaan huolimatta myös nämä määritteet ovat voimassa vain, kunnes ne uudelleenmääritellään ja hyväksytään muutettuina.

Valtiona Suomi on sitoutunut noudattamaan YK:ssa tehtyjä sopimuksia, joten näitä pakolaisuuden ja pakolaisen käsitteitä on myös sovellettava poliittisessa toiminnassa.

Mikä ihmeen ”elintasosurffari”?

Slunga-Poutsalon käyttämä ”elintasosurffari” poikkeaa radikaalisti YK:n määritelmästä, joka lähtee vainoa ja sortoa pakenevan oikeudesta turvapaikkaan. ”Elintasosurffari” taas on järjestelmän väärinkäyttäjä, henkilö, joka perusteetta pakenee kotimaastaan tai pyrkii Eurooppaan parempien sosiaalietuuksien tai taloudellisen tilanteen vuoksi.

Slunga-Poutsalon ”elintasosurffari” ei ole pakolainen, mutta on tietoista politiikkaa ujuttaa käsite pakolaisuuskeskusteluun. Toisaalta poikkeavan uusiokäsitteen käytöllä pyritään oikeuttamaan omaa poliittista agendaa.

Keskustelun siirtäminen pois YK:n määrittelemästä pakolaisuudesta omaan määritelmään ”elintasopakolaisuudesta” tukee maahanmuuttopolitiikkaa, jossa kiristyksiä perustellaan esimerkiksi järjestelmän väärinkäytöllä.

”Elintasosurffaria” ei voi esitetyllä määritelmällä pitää edes turvapaikanhakijana, joihin Slunga-Poutsalo ilmeisesti ensisijaisesti viittasi. Turvapaikanhakijat pyytävät turvapaikkaa ja täyttäessään pakolaisstatuksen määritelmän saavat sen muun muassa vainon perusteella. Kyse ei ole parempien sosiaalietuuksien tavoittelemisesta, vaan silloin tulisi puhua siirtolaisista.

Miksi Slunga-Poutsalo sitten ei puhunut siirtolaisista? Miksi Rydmanin mielestä Välimerellä Eurooppaan pyrkiviä kuljettavat salakuljettajat pyörittävät ”meritaksipalvelua”? Kyse on poliittisen agendan lisäksi poliittisen kielen ja keskustelun hallinnasta, mielikuvien luomisesta.

Siirtolaisia on lähtenyt Suomestakin muun muassa Pohjois-Amerikkaan ja Ruotsiin paremman elintason toivossa, ”elintasosurffareiksi” Slunga-Poutsalon käsitettä käyttäen.

Uudella käsitteellä pyritään luomaan mielikuva ihmisistä, jotka vailla parempaa syytä pyrkivät Suomeen hyödyntämään hyvinvointiyhteiskunnan tarjoamia etuuksia. Näin luodaan negatiivista mielikuvaa henkilöistä, joiden ainoa tavoite on Suomen tarjoamista etuuksista hyötyminen.

Rydmanin ”meritaksipalvelussa” on samanlainen kaiku. Välimeri on tänäkin vuonna ollut jo yli 2 000 ihmisen ennenaikainen hauta.

Kyse on pitkälti salakuljetusbisneksestä, jossa hyödynnetään epätoivoisten ihmisten ahdinkoa. ”Meritaksipalvelulla” taas Rydman antaa ymmärtää, että kyse olisi kuin mistä tahansa julkisen liikenteen palvelusta, joka kuljettaa tuhansia ihmisiä Eurooppaan.

Taksimatkan sijaan voisi puhua salakuljetusbisneksen ja lähtömaiden katastrofaalisten olojen uhreista. Tuhannet eivät koskaan edes pääse Eurooppaan turvapaikanhakijoiksi. He päätyvät arkkuihin.

Kuka saa keskustella, mistä ja millä käsitteillä?

Uusiokäsite voi tulla osaksi poliittista kielenkäyttöä vanhojen käsitteiden rinnalle tai korvaamaan ne. Käsitteellinen muutos voi resonoida poliittista muutosta tai toisin päin. (Farr 1989, 24–25, 30–31).

Käsitteitä rajaavat sosiaaliset ja taloudelliset rakenteet, mutta käsitteiden uudelleenmäärittelyllä voidaan myös muokata näitä rakenteita (Hyvärinen ym. 2003, 12). Käsitepeli on poliittisen toiminnan ydintä. Kyse on pyrkimyksestä hallita poliittista kenttää ja tehtäviä päätöksiä.

Tämä on näkynyt esimerkiksi perussuomalaisten poliittisessa käyttäytymisessä. Timo Soini kommentoi puoluesihteerin uusiokäsitettä toteamalla, etteivät perussuomalaiset keskustele muiden ehdoilla.

Soini on pyrkinyt vastauksillaan rakentamaan vastakkainasettelun, jossa media tai muut puolueet eivät määritä käsitteitä ja aiheita, joista perussuomalaiset haluavat keskustella.

Näin puolue ei vain yritä hallita käsitteitä ja niiden merkitystä, vaan koko poliittisen keskustelun kenttää. Toteamalla, etteivät he keskustele muiden ehdoilla, he samalla ilmoittavat sanelevansa ne ehdot, joilla poliittista keskustelua ylipäänsä on käytävä.

Keskusteluareenan rajaaminen myös vähentää käytettävissä olevien käsitteiden määrää. (Skinner 1989, 12–13).

”Elintasosurffareiden” ujuttaminen poliittiseen kielenkäyttöön ja samalla keskustelun ehtojen uudelleenmääritys luovat tilanteen, jossa vanhat käsitteet eivät näyttäydy merkityksellisiltä. Avainkäsitteen ohella määrittyy se käsiteperhe, joka keskusteluun voidaan tuoda. (Bödeker 1998, Palonen 1997)

Kun pakolainen onkin ”elintasosurffari”, kääntyy koko keskustelu uusille urille. Kyse ei olekaan enää hädänalaisen, sotaa tai poliittista vainoa pakenevan henkilön auttamisesta, vaan isänmaastaan pakenevan, suhteellisen hyvinvoivan henkilön arveluttavasta toiminnasta.

”Elintasosurffarin” kohdalla voidaan kysyä, miksi hän ei jää puolustamaan kotimaataan, kun taas pakolaisen yhteydessä kysymyksen esittäminen olisi helpommin kumottavissa.

Vallan vahtikoiria tarvitaan

Yksikään puolue ei demokratiassa toki voi sanella sen paremmin poliittista linjaa kuin käsitteiden merkitystä. Rooli ja vastuu ovat myös muilla poliittisen kentän toimijoilla.

Vallan vahtikoirana median tulisi olla erityisen tarkkana, kun se lainaa poliitikkojen käsitteitä uutisoitiin. Medialta kaivataan käsitteiden kriittistä avaamista ja tulkintaa.

Vallitseva poliittinen tilanne näyttää ruokkivan uusien käsitteiden käyttöä, tai täysin uudenlaisten merkitysten antamista vanhoilla käsitteille. ”Elintasosurffareiden” ja ”meritaksipalvelun” lisäksi kriittisesti pitää suhtautua ”yhteiskuntasopimukseen”.

Käsite on yhteiskuntatieteissä, filosofiassa ja historiassa tuttu, sillä on oma historiallinen taustansa ja merkityskenttänsä. Sipilän hallitus on antanut sille uuden merkityksen, joka oikeastaan viittaa työehtosopimusneuvotteluihin laajapohjaisen yhteiskunnan valtasuhteita määrittävien neuvotteluiden sijaan.

Politiikassa on perinteisesti omittu käsitteet ajamaan omaa poliittista agendaa. Kriittistä käsitehistoriallista analyysia kaivataan purkamaan myös tämänhetkisen poliittisen keskustelun käsitteitä, sillä nekään eivät ole syntyneet tyhjiössä.

Kirjallisuus

Bödeker, Hans Erich 1998. Concept – Meaning – Discourse. Begriffsgeschichte Reconsidered. Teoksessa Hampsher-Monk, Iain et al. (toim.) A Comparative Perspective on Conceptual History. Amsterdam University Press, Amsterdam, 51–64.

Farr, James 1989. Understanding conceptual change politically. Teoksessa Ball, Terence, Farr James & Hanson, Russell L. (toim.). Political innovation and conceptual change. Cambridge University Press, Cambridge, 24–49.

Hyvärinen, Matti, Kurunmäki, Jussi, Palonen, Kari, Pulkkinen, Tuija & Stenius, Henrik 2003. Käsitteet liikkeessä. Suomen poliittisen kulttuurin käsitehistoria. Vastapaino, Tampere.

Palonen, Kari 1997. “An Application of Conceptual History to Itself.” Finnish Yearbook of Political Thought 1, 36–69.

Palonen, Kari 2006. “Two Concepts of Politics”, Distinktion: Scandinavian Journal of Social Theory, 7:1, 11–25.

Skinner 1989. The state. Teoksessa Ball, Terence, Farr James & Hanson, Russell L. (toim.). Political innovation and conceptual change. Cambridge University Press, Cambridge, 90–131.

Julkaisu Miksi ei ole yhdentekevää puhummeko pakolaisista vai ”elintasosurffareista” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Steriiliä kirjoittamista

Kun kirjoitan tätä 6. elokuuta, on Hiroshiman atomipommin uhrien muistopäivä. Mieleeni muistuu kauheiden tapahtumien lisäksi myös eräs fyysikko, joka jätti Manhattan-projektin omantunnon syistä.

Joseph Rotblat tunnetaan myös yhtenä Russell–Einstein –manifestin (1955) allekirjoittajista. Manifesti varoitti valtioita ydinaseiden vaaroista ja korosti konfliktien rauhanomaista ratkaisua. Lainaten Rotblatin sanoja:

”Teet keskeistä työtä työntäessäsi tiedon rajoja eteenpäin, mutta teet sen usein ilman, että juurikaan huomioit työsi vaikutusta yhteiskunnassa. Sellaiset käsitykset kuten ’tiede on neutraalia’ tai ’tieteellä ei ole mitään tekemistä politiikan kanssa’ ovat edelleen vallallaan. Ne ovat jäänteitä norsunluutorni-ajattelusta, vaikka norsunluutorni tuhottiin Hiroshiman pommilla.” (Rotblat 2007, 133.)

Rotbalt tarkoittaa sitä, että tiedettä voidaan väärinkäyttää niin, että edistyksen sijaan tieteellinen tieto edesauttaa tuhoa.

Tutkimuksen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta kirjoittaa myös Tim Ingold, jonka kritiikki kohdistuu ajattelemattomuuden sijaan tieteelliseen elitismiin. Ingold (2013) varoittaa sieluttomasta ja tunteettomasta tutkimuksesta ja kirjoittaa:

”Vielä pahempaa on se, että monet kollegat kokevat tutkimus- ja vertaisarvioinnin pakottavan heidät omaksumaan steriilin kirjoitustavan, jotta heidän työnsä hyväksyttäisiin. Painetta lisää myös aina vain pidentyvien lähdeluetteloiden tyrannia. […] Mitä tulee tutkimuksen vaikuttavuuteen ja indeksointiin, humanististen tieteiden ja yhteiskuntatieteiden koko tarkoitus on siinä, että ne voivat muuttaa elämää. Siellä on todellinen vaikuttavuus.”

Intohimoinen tutkimus, vaikuttaminen ja vastuu – näihin kiteytyy yhdessä Rotblatin ja Ingoldin sanoma, ja nämä kolme tutkimuksen osa-aluetta ovat jossain määrin tällä hetkellä akateemisessa maailmassa hukassa.

Akateemisessa kilpailussa julkaisemisen kulmakivi on artikkeli arvostetussa (meille myös ulkomaisessa) aikakauslehdessä, jota pääsevät lukemaan vain yliopistoon virallistetussa suhteessa olevat. Lukijoita on lopulta kourallinen ja vain harva jaksaa ajatuksella paneutua tekstiin. Monografiakirjoja harva ehtii tai edes jaksaa lukea kannesta kanteen.

Akateemisen tekstin muoto on kuivaa lähdeluettelon tyranniaa ja muunlaiseen julkaisemiseen on vähän kannustimia. Julkaisu koristaa ansioluetteloa ja mahdollistaa etenemisen uralla, mutta jää vaille yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Meillä on unelma -mielenilmauksessa

Intohimo, vaikuttaminen ja vastuu olivat ne syyt, joiden takia osallistuin Rovaniemen Meillä on unelma -mielenilmaukseen elokuun 4. päivänä.

Valmistelutyöryhmässä aktiiviset kansalaiset olivat jo ehtineet hoitaa kaiken muun niin, että lopulta tehtäväkseni jäi rekrytoida itseni esiintymään ja valvoa kulkueen aikana lavaa.

Koin nämä kaksi tehtävää äärimmäisen tärkeiksi. En saa seuraavassa Akatemian haussa pisteitä lavan valvomisesta, miksi silti koen sen olevan osa tutkijalle arvokasta työtä. Sellaista työtä, jota hyvin moni tutkija tekee, mutta jota ei nähdä kunnioitettavana osana tutkijan työtehtäviä.

Ennen kuin vastaan, miksi kannattaa olla ”akateeminen anarkisti”, haluan tässä julkaista Rovaniemellä pitämäni puheen.

”Ohjelmassa lukee, että olen muusikko, mutta olen myös kansainvälisen politiikan tutkija. Viime vuosina olen tutkinut myötätuntoa Tšetšenian sodissa. Minua on kiinnostanut se, miten yksilöt voivat toimia myötätuntoisesti sodan olosuhteissa; ympäristössä, jossa hallitsee pelko, viha ja toivottomuus.

Näyttää siltä, että myös Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa on aiheellista puhua myötätunnosta. Myötätunto on rohkeutta. Myötätunto on yksi ihmisille ominaisista sosiaalisista tunteista, joka ylläpitää elämää.

Se ei ole sääliä, sillä sääli perustuu auttajan ja autettavan eriarvoisuuteen. Myötätunto on tasa-arvoista toisen inhimillisyyden tunnistamista erimielisyyksistä huolimatta. Myötätunto on arkipäiväinen kokemus siitä, että meissä on jotakin samaa.

Myötätuntoon kuuluu myös haavoittuvuus, joka tarkoittaa nähdyksi tulemista. Myötätuntoa ei voi syntyä ihmisten välille ilman kykyä näyttää omaa autenttista itseään muille. Oman itsen näyttäminen muille ilman pelkoa ja häpeää on mielestäni ihmisoikeus.

Sodassa myötätunto on koetuksella erityisesti väkivallan tekijöitä kohtaan mutta, silti jollain tavalla läsnä. Yhtenä esimerkkinä tästä on tšetšeenikirurgi Khassan Baiev, joka Tšetšenian sodissa otti potilaikseen niin siviilejä, kapinallisia kuin venäläisiä sotilaitakin ketään syrjimättä. Baiev hoiti kaikki, jotka tarvitsivat hänen apuaan. Hänen tarinansa on inspiroiva ja toivontäyteinen esimerkki ihmisen kapasiteetista ylittää viha ja pelko.

Itse asiassa myös Suomessa eletään sodan jälkeistä aikaa. Muistoja ja jälkiä on kaikkialla. Paljon on jälkiä myös Rovaniemellä.

Monet turvapaikanhakijoista taas kantavat mukanaan hyvin tuoreita sodan jälkiä ja haavoja. Me olemme kaikki suoraan tai epäsuorasti sodan todistajia. Elämme väkivallan kulttuurissa, sellaisessa sosiaalisessa hetkessä, jossa väkivalta on läsnä pienessä tai suuressa mittakaavassa; se on iholla, mediassa, rakenteissa tai arjessa.

Suomessa on 1. elokuuta astunut voimaan Euroopan Neuvoston Istanbulin sopimus, eli naisiin kohdistuvan ja perheväkivallan vastainen yleissopimus. Sopimus edellyttää Suomea niin henkisen kuin fyysisen väkivallan ehkäisyyn ja torjuntaan.

Sopimus on esimerkki siitä, kuinka väkivallan kulttuuria vastaan taistellaan lainsäädännön keinoin. Tähän tarvitsemme viisaita päättäjiä sekä taloudellisia ja inhimillisiä resursseja.

Yhtä tärkeää on yksilön ja yhteisön toiminta syrjinnän, rasismin ja väkivallan ehkäisemiseksi. Myötätunnon rinnalla suuttumus ja vihastuminen epäoikeudenmukaisuutta kohtaan ovat voimavaroja kansalaisaktiivisuudelle. Siitä on esimerkkinä tämä mielenilmaus ihmisyyden puolesta.

Myötätunto on vastalääke apatiaan, pelkoon ja väkivallan kulttuuriin. Myötätuntoon kuuluu halu yrittää ymmärtää toisen ihmisen kokemusta.

Osana omaa yritystäni ymmärtää sodan kokemusta olen tehnyt musiikkia, rovaniemeläisen muusikon Timo Rehtosen avustuksella. Laulut eivät tavoita toisen ihmisen kokemusta, mutta ne kurottavan siihen suuntaan, lempeästi.

Ensimmäinen laulu on nimeltään Deaf ja se kertoo yllättävästä ilosta sodan keskellä: kuuroudesta, jonka ansiosta nuori poika ei kuule pommituksia. Samalla se kertoo elämästä jahdattuna ja vainottuna. Toinen laulu on nimeltään Alia ja se kertoo katoamisista.”

Vastuu, vaikuttaminen ja intohimo

Myötätunto-tutkijan oli lähes pakko saada puhua myötätunnosta Meillä on unelma -mielenilmauksessa, kun Suomessa mylvii keskustelu maahanmuutosta, rasismista, suvaitsevaisuudesta ja erilaisuudesta.

Tutkimuksen tuoma näkemys on tarkoitettu jaettavaksi ja olen kiitollinen siitä, että sain mahdollisuuden olla mukana. Performatiivinen politiikka toimii akateemiselle yleisölle herättelevänä kokemuksena, mutta suurelle yleisölle se on tehokas keino koskettaa ja kurottaa sellaisella ilmaisulla, johon voi samaistua tai josta voi jopa innostua.

Oman tutkimuslöydökseni esiintuominen ja tunteen politiikan välittäminen ei luonnistu minulta ilman oman haavoittuvuuden, luovuuden ja rohkeuden ennakkoluulotonta hyödyntämistä.

Siksi minä ryhdyin tanssimaan ja laulamaan tutkimustani. Siksi menin mukaan mielenilmaukseen ja pidän sitä yhtenä urani kohokohdista. Seuraavaksi suuntaan syyskuun 10. päivä Lontooseen protestoimaan lauluillani asemessuja vastaan.

On monta tapaa pyrkiä oman tutkimuksen kautta yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja oikeudenmukaisuuden puolustamiseen. Osallistuva tutkija kannattelee, tukee, työskentelee myös kulissien takana. Aktivistitutkija laittaa itsensä likoon asian puolesta, johon hän uskoo.

Lähteet

Ingold, T., 2013. Interview: Tim Ingold on the Future of Academic Publishing by Antonio De Lauri.

Rotblat, Joseph. 2007. ”Appendix 3: The Nobel Lecture.” In A Quest for Global Peace: Rotblat and Ikeda on War, Ethics and the Nuclear Threat., edited by Joseph Rotblat and Daisaku. Ikeda, 129–136. London, New York: I.B. Tauris.

Julkaisu Tutkijana Meillä on unelma -mielenilmauksessa: tunteita ja vaikuttavuutta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.