Pääministeri Petteri Orpon johtaman nykyhallituksen kausi käynnistyi kohun saattelemana kesällä 2023, kun toimittajat löysivät joukon tuoreiden perussuomalaisministerien aiemmin nettiin kirjoittamia rasistisia tekstejä. Tämä viestinpätkien ja blogitekstien arkisto koostui muun muassa Riikka Purran epäinhimillistävistä solvauksista ja Vilhelm Junnilan natsisympatioista. Hallitus ryhtyi pikaisiin toimiin kohun hillitsemiseksi: Junnila erosi elinkeinoministerin virasta heinäkuussa 2023 ja hallitus antoi rasisminvastaisen tiedonannon noin puolitoista kuukautta myöhemmin.

Tiedonantoa seurasi laajempi rasisminvastainen politiikkaohjelma ja rasisminvastainen kampanja, joiden osana ministereille on järjestetty muun muassa rasisminvastaista koulutusta. Näistä toimista on tullut toistuva julkisen keskustelun aihe ja etenkin perussuomalaisten sitoutuneisuus rasisminvastaisuuteen on herättänyt epäilyksiä.

Yksi rasismikohun seurauksista onkin rasisminvastaisen politiikan saaman mediahuomion kasvu. Moni on varmasti havahtunut ensimmäistä kertaa siihen, että hallitukset laativat rasisminvastaisia politiikkaohjelmia siinä missä ne toimeenpanevat esimerkiksi tasa-arvo-, kriminaali– ja demokratiapoliittisia ohjelmia.

Nykyisen hallituksen rasisminvastainen ohjelma ei kuitenkaan ole ensimmäinen laatuaan: kahdella aiemmalla hallituksella, Paavo Lipposen toisella hallituksella vuonna 2001 ja Sanna Marinin hallituksella vuonna 2021, oli vastaavanlaiset ohjelmat. Lisäksi eri ministeriöt ovat toteuttaneet pienempimuotoisia antirasismihankkeita vuosien varrella. Suomen hallitusten rasisminvastaisella tai antirasistisella politiikalla on siis pidempi historia, joka edeltää kesän 2023 kohua.

Tätä historiaa tutkin kesällä 2025 julkaistussa politiikan tutkimuksen pro gradu -tutkielmassani, jonka aineistona käytin kaikkia kolmea Suomen hallitusten julkaisemaa rasisminvastaista politiikkaohjelmaa. Analysoin ohjelmissa ilmaistuja käsityksiä rasismista ja antirasismista. Lisäksi tarkastelin näiden käsitysten muuttumista sinä ajanjaksona, jona Suomen hallitukset ovat tehneet antirasistista politiikkaa.

Erotin tutkimuksessani kaksi erilaista puhetapaa eli diskurssia, jotka esiintyvät hallitusten rasisminvastaisissa ohjelmissa. Toista niistä nimitän väestösuhteiden diskurssiksi, toista uuden antisemitismin diskurssiksi. Ensin mainittu esiintyy kaikissa kolmessa ohjelmassa, jälkimmäinen vain Orpon hallituksen ohjelmassa.

Väestösuhteiden diskurssi

Väestösuhteiden diskurssissa rasismi ymmärretään ideologiaksi, joka perustuu “yksilöiden tai ihmisryhmien määrittelyyn alempiarvoisiksi esimerkiksi etnisen alkuperän, ihonvärin, kansalaisuuden, kulttuurin, äidinkielen tai uskonnon perusteella”, kuten Orpon hallituksen ohjelmassa todetaan.

Rasistisen ideologian kannatuksen katsotaan puolestaan kumpuavan ihmisten universaaleista ennakkoluuloista ja vierauden pelosta, ei esimerkiksi kolonialismin historiallisista jatkumoista. Näin kolonialismin vastustamista, kuten esimerkiksi vaatimuksia Saamenmaan dekolonisaatiosta, ei ole edes mahdollista ilmaista hallitusten käyttämällä kielellä.  

Ennakkoluulot puolestaan ilmenevät rasisminvastaisten ohjelmien mukaan eri “väestöryhmien” välisissä suhteissa konflikteina, “vihatekoina” ja “häirintänä”. Väestöryhmillä taas tarkoitetaan yleensä etenkin eri tavoin etnisesti ja kielellisesti määriteltyjä ryhmiä sekä alkuperäiskansa saamelaisia, mutta joskus myös “HLBTI-henkilöt” sekä “vammaiset” määrittyvät väestöryhmiksi, kuten Marinin hallituksen ohjelmassa luetellaan.

Näin määritellyn antirasismin päämäräksi hahmottuu harmoninen, konfliktiton ja yhteinäinen yhteiskunta, joka on lisäksi hallinnollisesti legitiimi ja taloudellisesti tuottava.

Väestösuhteiden diskurssissa rasismia vastustetaan ja konflikteja estetään lisäämällä väestöryhmien välistä vuorovaikutusta. Ajatusta voidaan tulkita sosiaalipsykologisen kontaktiteorian avulla: hyvät kokemukset toisesta väestöryhmästä kumoavat aiemmat negatiiviset ennakko-oletukset. Ohjelmien mukaan keinoja “hyvien väestösuhteiden” edistämiseksi ovat muun muassa eriytymistä vähentävä asuntopolitiikka ja uskontokuntien väliset dialogit.

Näin määritellyn antirasismin päämäräksi hahmottuu harmoninen, konfliktiton ja yhteinäinen yhteiskunta, joka on lisäksi hallinnollisesti legitiimi ja taloudellisesti tuottava. “Ohjelmaan sisällytettyjen toimenpiteiden toteuttaminen – – edistää edellytyksiämme etnisen monimuotoisuuden kansallisessa ja kansainvälisessä hyödyntämisessä”, kuten Lipposen hallituksen ohjelmassa todetaan.

Uuden antisemitismin diskurssi

Orpon hallituksen rasisminvastainen ohjelma eroaa aiempien hallitusten vastaavanlaisista ohjelmista nostaessaan antisemitismin torjunnan ohjelman keskiöön. Nähdäkseni antisemitismipainotusta perustelee puhetapa, jota kutsun muita rasismin tutkijoita seuraten uuden antisemitismin diskurssiksi. Tämä diskurssi ilmenee Orpon hallituksen ohjelmassa väestösuhteiden diskurssin rinnalla.

Orpon hallituksen antisemitismipuheessa juutalaisvastaisuus liitetään etenkin Palestiinan-Israelin asiayhteyteen. Vallitsevien valtasuhteiden epätasapainoa häivytetään puhumalla konfliktista eikä Israelin asuttajakolonialistisen valtion harjoittamasta kansanmurhasta: “Israelin ja terrorijärjestö Hamasin välillä alkanut konflikti on kärjistänyt ilmapiiriä myös lähi-idän ulkopuolella”, joka on ohjelman mukaan johtanut antisemitismin nousuun “myös Suomessa”. Samalla suomalaisen äärioikeiston hyvin tunnettu antisemitismi jää mainitsematta. 

Orpon hallituksen rasisminvastainen ohjelma eroaa aiempien hallitusten vastaavanlaisista ohjelmista nostaessaan antisemitismin torjunnan ohjelman keskiöön.

Palestiinan-Israelin kontekstin nostaminen etualalle ja äärioikeiston antisemitismin häivyttäminen ovat yleistyneet viime vuosikymmeninä kansainvälisessä antisemitismin määrittelyssä. On puhuttu “uudesta antisemitismistä”, jossa muslimien ja vasemmiston niin sanotun antisionistisen antisemitismin katsotaan korvanneen äärioikeistolaisen “vanhan antisemitismin”.

Vuodesta 2016 lähtien tämän puhetavan levittämiseen on käytetty etenkin The International Holocaust Remembrance Alliance -järjestön (IHRA) antisemitismimääritelmää, joka samaistaa juutalaisuuden ja Israelin valtion toisiinsa. Määritelmän väärin asettama yhtäläisyys onkin sitten mahdollistanut Israel-kritiikin vaientamisen, palestiinalaisten vastarinnan demonisoimisen ja Palestiina-solidaarisuuden tukahduttamisen. Yliopistoissa määritelmää on käytetty akateemisen vapauden rajoittamiseen, kuten Britanniassa tuotettu raportti todistaa.

Orpon hallitus siteeraa IHRA:n määritelmää ohjelmassaan ja etsii “keinoja lisätä keskeisten viranomaisten tietoisuutta” sen sisällöstä. Ohjelma herättääkin kysymyksen siitä, alkaako julkinen valta Suomessakin valvomaan palestiinasolidaarisuutta IHRA:n määritelmä välineenään ja torjumaan palestiinalaisten ihmisoikeusvaatimuksia dokumenttiin vedoten? On myös tärkeä huomata, että hallitus nostaa IHRA:n antisemitismimääritelmän esiin tilanteessa, jossa Suomi on köyttänyt itsensä asekaupoilla kansanmurhaa toteuttavaan Israeliin.

Juutalaisten seurakuntien turvallisuus

Puheella Palestiinasta, Israelista ja “konfliktista”, josta pitäisi puhua kansanmurhana, on Orpon hallituksen ohjelmassa muitakin vaikutuksia kuin mahdollinen Israelin suojaaminen kritiikiltä. Antisemitismin asettaminen tällaiseen asiayhteyteen nimittäin kytkee juutalaisvihan sotaan ja poliittiseen väkivaltaan, toisin sanoen turvallisuusuhkiin.

Nähdäkseni tämä turvallisuuspuhe perustelee osaltaan niitä ohjelmassa myönnettäviä valtionavustuksia, jotka kohdennetaan juutalaisten seurakuntien turvallisuusmenoihin. Näitä avustuksia juutalaiset seurakunnat saavat neljänä perättäisenä vuonna (2024–27) 400 000 euroa vuodessa eli yhteensä 1,6 miljoonaa euroa.

Turvallisuuspuhe perustelee osaltaan niitä ohjelmassa myönnettäviä valtionavustuksia, jotka kohdennetaan juutalaisten seurakuntien turvallisuusmenoihin.

Samanlaisia tukia ei myönnetä muille vähemmistöryhmille. Tämä vaikuttaa ristiriitaiselta, koska ohjelma mainitsee esimerkiksi, että “poliisin tietoon tulleista uskontoon liittyvistä viharikoksista eniten tapauksia liittyy islamiin”. Samoin viitataan siihen, että “[r]omaneihin ja muslimeihin kohdistuvat kielteiset asenteet ovat nousseet kärkeen viimeisimpien barometrien monissa vastauksissa”.

Uuden antisemitismin diskurssi edustaa selvästi erilaista käsitteellistä logiikkaa kuin aiemmin kuvattu väestösuhteiden diskurssi. Sen sijaan, että rasismia pyrittäisiin ratkomaan lisäämällä väestöryhmien kohtaamisia, nyt juutalaisia suojellaan muiden väestöryhmien hyökkäyksiltä. Samalla rasismin kohteiden välille luodaan hierarkia, jonka huipulle juutalaiset kohotetaan.

Antisemitismin liittäminen ensisijaisesti Palestiinan-Israelin kontekstiin eikä suomalaisen äärioikeiston toimiin nostaa esiin myös kysymykseen siitä, millaisia mielikuvia ohjelma herättää antisemitististen viharikosten tekijöistä. Liitetäänkö antisemitismi palestiinalaisten vastarintaan sekä muslimeihin ja vasemmistolaisiin, jotka osoittavat sorretulle kansalle solidaarisuutta? Entä tuleeko IHRA:n antisemitismimääritelmästä este sionismin antirasistiselle kritiikille, joka ymmärtää Israelin valtion kolonialistisena ja rasistisena hankkeena?

Hallitusten rasisminvastaisten ohjelmien erot ja yhtäläisyydet

Kaikissa hallitusten rasisminvastaisissa ohjelmissa esiintyy väestösuhteiden diskurssi, ajattelutapa, jonka mukaan väestöryhmien tai etnisten ryhmien myönteiset kohtaamiset vähentävät ennakkoluuloja. Orpon hallituksen ohjelma jatkaa tätä diskurssia Lipposen toisen hallituksen ja Marinin hallituksen vanavedessä.

Uutta Orpon hallituksen ohjelmassa on sen antisemitismipainotus, jonka nimesin uuden antisemitismin diskurssiksi. Aiempien hallitusten ohjelmissa antisemitismi ei saa yhtä korostunutta roolia eikä sitä käsitellä irrallaan muista rasismin muodoista.

Väestösuhteiden diskurssi hautaa radikaalin vastarinnan harmonian ihanteensa alle ja uuden antisemitismin diskurssilla on potentiaalia vaientaa äänet vapaan Palestiinan puolesta. 

Viime kädessä väestösuhteiden diskurssia ja uuden antisemitismin diskurssia – ja siten kaikkia hallitusten antirasistisia ohjelmia – yhdistää kuitenkin vielä yksi keskeinen piirre: niin sanotun radikaalin antirasismin sivuuttaminen ja poissulkeminen.

Radikaalin antirasismin perinne kumpuaa rasismia kohtaavien ja kolonialisoitujen ryhmien kamppailuista. Näissä taisteluissa rasismi on nähty kapitalistiseen talouteen, valtion toimintaan ja kolonialismiin kytkeytyväksi rakenteeksi. Tällöin antirasistisiksi keinoiksi ovat määrittyneet muun muassa lakot, pakkopalautusten estäminen ja kolonialismia ylläpitävien instituutioiden boikotoiminen. Siirtomaakonteksteissa myös aseellisen vastarinnan merkitys on ollut olennainen.  

Valtion harjoittaman rasismin kritiikille, jota radikaali antirasismi on esittänyt, ei ole hallitusten rasisminvastaisissa ohjelmissa tilaa. Väestösuhteiden diskurssi hautaa radikaalin vastarinnan harmonian ihanteensa alle ja uuden antisemitismin diskurssilla on potentiaalia vaientaa äänet vapaan Palestiinan puolesta. 

VTM Eero Lipponen valmistelee väitöskirjaa Suomen valtion antirasistisesta politiikasta Helsingin yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Tiina Tuukkanen, CC BY-SA 4.0, Wikimedia Commons

Julkaisu Rasismikohusta rasisminvastaiseen politiikkaan? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Verrattuna Yhdysvaltoihin, Suomessa on jo olemassa yhteiskunnallisia rakenteita, jotka edistävät kansalaisten yhdenvertaisuutta. Yhdenvertaisuussuunnitelma, joka laaditaan usein yhdessä tasa-arvosuunnitelman kanssa, kuuluu viranomaisten lakisääteisiin velvoitteisiin. Yhdessä yhdenvertaissuusvaltuutetun toiminnan kanssa nämä rakenteet tarjoavat lujan selkänojan rasisimin vastaiseen työhön muiden yhdenvertaisuutta edistävien toimien ohella.

Tämän työn institutionaalisia puitteita voidaan kuitenkin yhä kehittää Suomessa. Toisin kuin Yhdysvalloissa, Suomessa ei ole yhteiskunnan eri sektoreita yhteenkietovaa verkostoa, joka auttaa paikallishallintoja työskentelemään rasismia vastaan. Miltä sellaisen verkoston ääriviivat voisivat näyttää? Tässä kirjoituksessa hahmotellaan näkökulmia tähän kysymykseen. Lähtökohtana käytetään yhdysvaltalaisten paikallishallintojen toimintaa tukevaa Government Alliance on Race & Equity (GARE) verkostoa.

Rasisminvastainen työ Yhdysvaltojen paikallishallinnoissa

Rasismin vastainen systemaattinen ja koordinoitu työ on ollut monissa yhdysvaltalaisissa paikallishallinnoissa vireää 2010-luvulta lähtien. Paikallishallinnoilla on monta muotoa Yhdysvalloissa. Tässä tekstissä termillä viitataan ennen kaikkea kuntiin, piirikuntiin sekä kaupunkeihin. Paikallishallintojen aktivoitumisessa on ollut kyse yhtäältä yhteiskunnallisiin paineisiin vastaamisesta ja toisaalta resurssien lisääntymisestä paikallisella, alueellisella ja kansallisella tasolla

Yhteiskunnallista painetta ovat nostattaneet esimerkiksi Black Lives Matter liikkeen kasvanut suosio sekä aivan viime vuosina havahtuminen siihen, että koronaviruspandemian negatiiviset seuraukset kasautuivat nimenomaan rodullistettujen yhteisöihin. Siinä missä edellinen nosti esiin rasismin avoimesti väkivaltaisia muotoja, jälkimmäinen teki ilmeiseksi, että rodullisen oikeudenmukaisuuden edistäminen vaatii huomion kiinnittämistä rasismin rakenteellisiin muotoihin ja niiden pitkäkestoisiin seurauksiin. Tähän havahtui myös liittovaltio, joka painotti paikallis- ja osavaltioiden hallinnoille suunnatun American Rescue Plan -ohjelman rahoituskriteereissä rodullisen oikeudenmukaisuuden keskeisyyttä.

Liittovaltion ohessa myös kolmannen sektorin ja korkeakoulutuksen toimijat ovat aktiivisesti pyrkineet tukemaan ja koordinoimaan paikallishallintojen antirasistista työtä. Näistä keskeisin on vuonna 2015 perustettu kansallinen verkosto GARE. Sen perustamisen taustalla on ymmärrys, että eri tasoilla toimivilla hallituksilla on lainsäädäntövaltansa takia ja yleisemmin politiikkaohjelmien toimeenpanijoina merkittävä rooli rasististen käytäntöjen mahdollistajina ja ylläpitäjinä, mutta myös niiden rakentumisen estäjinä.

GARE:n kaksi keskeisintä tukipilaria tulevat kolmannelta sektorilta ja korkeakoulutuksesta. Edellistä edustaa rodullista oikeudenmukaisuutta (racial equity) politiikkaohjelmien, instituutioiden ja kulttuurin piirissä edistävä, voittoa tavoittelematon organisaatio Race Forward.

Toinen tukipilari on Berkeleyn yliopiston The Othering and Belonging Institute. Sen yleisenä tavoitteena on löytää tapoja heikentää marginalisaatiota, rakenteellista eriarvoisuutta sekä etsiä muita syitä, jotka syventävät rodullistettujen ulkopuolisuutta yhteiskunnassa. The Othering and Belonging Institute pyrkii vahvistamaan rodullistettujen mahdollisuuksia kuulua yhteiskuntaan sen täysiveroisina jäseninä, jotka pystyvät osallistumaan elämäänsä vaikuttavien poliittisten, kulttuuristen ja taloudellisten rakenteiden suunnitteluun.

Yhteiskunnallista painetta ovat nostattaneet esimerkiksi Black Lives Matter liikkeen kasvanut suosio sekä aivan viime vuosina havahtuminen siihen, että koronaviruspandemian negatiiviset seuraukset kasautuivat nimenomaan rodullistettujen yhteisöihin.

GARE:lla on myös kansallisista asiantuntijoista koostuva, neuvoa-antava ryhmä. Sen jäsenet edustavat useita eri aloja kuten koulutusta, työmarkkinoita, rikosoikeutta, terveysalaa, asuntopalveluita, arviointitutkimusta, politiikkaohjelmien tutkimusta ja paikallishallintoja.

Huomionarvoista on myös GARE:n strategiaan kuuluva alueellisen yhteistyön edistäminen paikallishallintojen kesken. Tällainen vertaisverkosto tarjoaa kätevän väylän paitsi alueellisen vaikuttavuuden lisäämiseen, myös alueellisesti lähellä olevilta paikallishallinnoilta oppimiseen.

GARE tekee lisäksi yhteistyötä muiden verkostojen ja organisaatioiden kanssa. Näihin kuuluu esimerkiksi National League of Cities, joka edustaa yli 2 700 kaupunkia ympäri Yhdysvaltoja. Toinen merkittävä yhteistyökumppani on International City/County Management Association, jonka jäsenistö koostuu esimerkiksi johtotehtävissä toimivista paikallishallintojen edustajista.

GARE:n keskeinen tavoite on siis auttaa paikallishallintoja parantamaan rodullista oikeudenmukaisuutta alueillaan. Tätä tavoitetta edistetään monin eri tavoin, esimerkiksi institutionaalisten kumppanuuksien sekä tiedollisten resurssien ja niin sanottujen parhaiden käytäntöjen jakamisen välityksellä. Tällä hetkellä GARE-verkostoon kuuluu yli 400 paikallisten ja alueellisten hallintojen edustajaa.

Esimerkki: Boulder, Colorado

Coloradossa sijaitseva noin 110 000 asukkaan Boulderin kaupunki julkaisi ensimmäisen rodullista oikeudenmukaisuutta edistävän suunnitelmansa eli Racial Equity Planin vuonna 2021. Boulderiin perustettiin kuitenkin jo vuonna 2006 Inclusiveness and Diversity Team rodullistettuihin kohdistuneiden vihan motivoimien välikohtausten vuoksi.

Lähes 90-prosenttisesti valkoisista koostuvan Boulderin alue kuului ennen valkoisten siirtolaisten tuloa alkuperäiskansoille ja tämä on huomioitu myös paikallishallinnossa. Rodullisen oikeudenmukaisuuden suunnitelma ilmentää siten paikallishallinnon herkkyyttä ymmärtää historiallisten vääryyksien tunnustamisen tärkeys ja sen panostamista rodullistettujen aseman vahvistamiseen yhteisössään.

Suunnitelman yksi tärkeä tavoite on ollut myös auttaa muodostamaan hallintotyöntekijöiden ja vapaaehtoisten keskuudessa jaettu ymmärrys institutionaalisen ja rakenteellisen rasismin merkityksistä.

Vuoden 2021 suunnitelma on laajuudeltaan 43 sivun mittainen ja sen toteuttamiseen osallistui jäseniä esimerkiksi syyttäjänvirastosta, kirjastosta, rahoituspalveluista, puistopalveluista, suunnitteluosastolta, poliisista, innovaatio- ja teknologiapalveluista sekä asuntopalveluista. Kyse on siis poikkihallinnollisesti toteutetusta suunnitelmasta, jossa määritellään keskeiset tavoitteet ja strategiat niiden saavuttamiseksi. Suunnitelman toteutumista ja vaikuttavuutta seurataan vuosittain systemaattisesti kerätyn informaation välityksellä

Suunnitelman yksi tärkeä tavoite on ollut myös auttaa muodostamaan hallintotyöntekijöiden ja vapaaehtoisten keskuudessa jaettu ymmärrys institutionaalisen ja rakenteellisen rasismin merkityksistä. Tätä varten kaupunki järjesti vuoden kuluessa kolme kurssia työntekijöilleen ja vapaaehtoisille esimerkiksi hallituksen roolista oikeudenmukaisuuden edistäjänä ja politiikkaohjelmien arvioinnista oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Näillä kursseilla oli yli 1 500 osallistujaa. GARE:n välityksellä nämä kurssit ovat saaneet osakseen kansallista huomiota.

Boulderissa, kuten myös monissa muissa paikallishallinnoissa tehtävä rasismin vastainen työ ilmentää hyvin paikallisdemokratian eläväisyyttä Yhdysvalloissa. Mikäli liittovaltion ei nähdä etenevän tarpeeksi vahvasti tietynlaisten politiikkaohjelmien ajamisessa, paikallishallitukset tai kansalaisjärjestöt pyrkivät usein ottamaan aktiivisen roolin – oli kyse sitten ilmastokriisin torjumisesta tai siitä, pitäisikö kouluissa antaa monipuolista opetusta rasismista ja sen historiasta. Jälkimmäinen esimerkki osoittaa, että rasismin vastainessa työssä ja rodullisen oikeudenmukaisuuden vahvistamissa on kyse yhteiskunnallisesta kamppailusta eriävien historiatulkintojen, arvojen, uskomusten ja intressien välillä.

Ennaltaehkäisevän työn tärkeys

Suomalainen yhteiskunta vaikuttaa parhaillaan olevan vedenjakajalla rasismin suhteen. Se keinahtelee vihapuheen ja muun ihmisiä eriarvoistavan kommunikaation voimasta arkipäiväisen ja vuorovaikutuksessa ilmenevän rasismin vahvistumiseen. Samalla tavalla on syytä olla huolissaan olemassaolevien ja suunniteltujen lakien ja politiikkaohjelmien mahdollisuudesta tuottaa tai uusintaa sellaista institutionaalista ja rakenteellista rasismia, joiden aiheuttamien varjojen kanssa jouduttaisiin kamppailemaan vuosikymmenien, ellei vuosisatojen päästä.

Yhdysvallat on tässä suhteessa varoittavana esimerkkinä. Maassa käydään yhä edelleen kamppailuja esimerkiksi koulujen rahoituspolitiikasta ja syrjivästä asuntopolitiikasta, puhumattakaan avoimen rodullisen väkivallan synkästä historiasta. Yhdysvaltojen pitkän ja tuskallisen tien välttämiseksi onkin tärkeää rakentaa ihmisiä lähelle tulevia rasismin vastaisia käytäntöjä, joiden avulla kyetään vahvistamaan mahdollisuuksia siirtyä vedenjakajalta yhdenvertaisemman tulevaisuuden suuntaan. Kunnilla on tässä suhteessa epäilemättä tärkeä roolinsa.

Yhdysvaltojen pitkän ja tuskallisen tien välttämiseksi onkin tärkeää rakentaa ihmisiä lähelle tulevia rasismin vastaisia käytäntöjä, joiden avulla kyetään vahvistamaan mahdollisuuksia siirtyä vedenjakajalta yhdenvertaisemman tulevaisuuden suuntaan.

Tästä näkökulmasta on perusteltua rakentaa kansallinen tutkimustietoon ja monipuolisiin kumppanuuksiin perustuva rasismin vastaisen työn verkosto. Opetus- ja kulttuuriministeriö voisi esimerkiksi lisärahoittaa strategiaperusteisen rahoituksen avulla mahdollisesti jo nyt jotain olemassaolevaa monitieteistä instituuttia tai tutkimuskeskusta, jolla olisi lisärahoituksen avulla valmiudet tuottaa ja levittää paikallishallintojen tarvitsemaa tietoa ja muuta asiantuntija-apua rasismin vastaiseen työhön.

Samalla tällainen panostus olisi selkeä ja konkreettinen viesti kansalaisille hallituksen sitoutumisesta rasismin vastaiseen työhön. Verkoston muiden keskeispilarien, kumppanuuksien ja toimintastrategioiden suunnittelussa GARE:n rakenteen luova ja kriittinen tarkastelu olisi nähdäkseni mielekäs lähtökohta. Hyvin toimeenpantuna ja resurssoituna tällainen kansallinen verkosto voisi taata kestävät puitteet rasismin vastaiselle työlle, vaikka hallitusvaihdokset kansallisella tasolla romuttaisivat aiempien hallitusten aloittamat rasismin vastaiset toimintaohjelmat.

Ilkka Kauppinen on Jyväskylän yliopiston sosiologian dosentti, joka asuu Yhdysvaltain Syvässä etelässä, Georgian osavaltion Athensissa.

Artikkelikuva: Angelique Johnson / Pixabay

Julkaisu Suomi voi oppia Yhdysvalloissa tehtävästä paikallistason rasismin vastaisesta työstä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.