Kehityspsykologiasta alkunsa saaneesta resilienssistä on tullut aikamme muotisana. Kiinnostus ihmisen kykyyn toipua vastoinkäymisistä, niin sanottu kriisinkestävyys, on levinnyt tutkimus- ja ammattialalta toiselle aina organisaatiokehitykseen, kansalliseen turvallisuuteen ja terapeuttiseen itsehoivakirjallisuuteen asti. Suosionsa myötä alkujaan positiivisista ja toivoa herättävistä ominaisuuksistaan tunnettua käsitettä on sittemmin tarkasteltu myös kriittisesti.

Esimerkiksi kriittiset resilienssitutkijat David Chandler ja Julian Reid ovat tuoneet esiin, miten nykyajan resilienssipuhe toimii hallinnan muotona. Se siirtää vastuun ulkoisesta epävarmuudesta uusliberaalille, itseohjautuvalle yksilölle, jolta odotetaan kykyä sopeutua kriiseihin ja ulkoisten olosuhteiden aiheuttamiin haasteisiin.

Sosiologian professori Eva Illouz on niin ikään argumentoinut, että yksilökeskeinen ja epäpolitisoitu – yhteiskunnallisista rakenteista ja niiden taustalla vallitsevista poliittista päätöksistä etäännytetty – ymmärrys resilienssistä peittää alleen eriarvoisuuden ja yhteiskunnallisten instituutioiden vastuun. Tällöin yksilöt jätetään selviytymään oman onnensa nojaan. Illouzin tavoin resilienssin militarisoitumista tutkinut filosofi Robin May Schott on valmis julistamaan resilienssin epäonnistuneeksi käsitteeksi.

Uusliberaalin resilienssikäsityksen valtavirtaistumisesta huolimatta resilienssi ja poliittinen vastarinta eivät sulje toisiaan pois – päinvastoin. Kansalais- ja vastarintaliikkeet kautta aikojen ovat todiste kriisinkestävistä yhteisöistä ja strategioista, joiden päämääränä on eriarvoistavien valtarakenteiden muuttaminen, ei niihin sopeutuminen.  Yksilökeskeistä ja poliittisesti etäännytettyä resilienssikeskustelua haastetaan tälläkin hetkellä muun muassa globaalien kansalaisliikkeiden sisällä.

Resilienssi osana sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämistä

Tuoreen tulokulman resilienssiin 2000-luvulla tarjoaa sosiaalista oikeudenmukaisuutta edistävien liikkeiden sisällä Pohjois-Amerikasta käsin yleistynyt politisoidun paranemisen viitekehys. Se tuo huomion rakenteellisen syrjinnän aiheuttaman trauman ja kollektiivisen paranemisen merkitykseen osana sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämistä ja kansalaisliikkeiden resilienssiä.

Viitekehyksen keskiössä on mustiltakin feministeiltä tuttu argumentti, jonka mukaan rakenteellisen muutoksen lisäksi sosiaalinen oikeudenmukaisuus vaatii sorron sisäistetyistä rakenteista vapautumista.  Esimerkiksi Audre Lorde  ja bell hooks kiinnittivät huomiota siihen, miten sorron mekanismit sisäistyivät ja näkivät rasismin, seksismin ja luokkasorron kokemuksellisten rakenteiden purkamisen keskeisenä osana mustien naisten vapautumista. Mustien feministien perintö näkyy eritoten ruumiillisen kokemuksen arvostuksessa sekä siinä, miten radikaali itsehoiva nähdään välttämättömänä osana poliittista resilienssiä.

Politisoidun paranemisen viitekehys syventää ruumiillista näkökulmaa entisestään. Se korostaa, että sisäistetty syrjintä ei vaikuta ainoastaan mieleen tai siihen, mitä ihminen ajattelee itsestään, vaan elää myös syvällä kehossa ja hermostossa sekä siinä, miten olemme suhteessa toisiimme. 

Sisäistetty syrjintä ei vaikuta ainoastaan mieleen tai siihen, mitä ihminen ajattelee itsestään, vaan elää myös syvällä kehossa ja hermostossa sekä siinä, miten olemme suhteessa toisiimme. 

Se havainnollistaa, miten toistuvat syrjinnän ja turvattomuuden kokemukset voivat muovautua hermoston opituiksi selviytymisstrategioiksi ja ilmentyä automaattisina kehollisina reaktioina kuten itsensä pienentämisenä, oman äänensä vaientamisena tai siinä miten keho on jatkuvasti varuillaan myös silloin, kun varsinaista uhkaa ei ole.

Liikkeen sisällä hyödynnetään muun muassa politisoitua somatiikkaa, jossa keho- ja liiketerapioista tuttuja, keholliseen aistimustietoon perustuvia harjoitteita sovelletaan sisäistetyn syrjinnän malleista pois oppimiseen, hermostolliseen itsesäätelyyn, kehollisen toimijuuden ja resilienssin vahvistamiseen.  Näin keho nähdään samaan aikaan myös tiedon, vapautumisen ja vastarinnan paikkana – osana kollektiivista muutosta.

Poliittis-somaattisesta näkökulmasta resilienssi kytkeytyykin kiinteästi kehollisuuteen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämiseen.  Somaattisen psykologian professori Rae Johnsonin mukaan resilienssiä voi vahvistaa toistuvan kehollisen resursoinnin ja poliittisen vastarinnan avulla. Resursointi on kykyä tulla tietoiseksi hermostollisesta tilastaan ja palata kehollisen turvan, vakauden ja mukavuuden tilaan. Se perustuu hermostolliseen itsesäätelyyn, jonka voi nähdä uudenlaisena radikaalin itsehoivan muotona.

Kolme toisiaan täydentävää vastanarratiivia uusliberaalille resilienssille

Tuoreessa artikkelissani tutkin tarkemmin vastarintaan kietoutuvan kehollisen resilienssin ilmenemistä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kentällä. Aineisto koostui kymmenestä somatiikan ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden risteymässä toimivan asiantuntijan haastattelusta. Esittelen seuraavaksi kolme tapaa, joilla heidän käsityksensä resilienssistä toimii vastavoimana uusliberaalille puheelle:  

1. Vastuun siirtäminen yksilöiltä rakenteellisille instituutioille
   Uusliberaalin, yksilöihin kohdistuvan jatkuvan sopeutumisvaateen sijaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toimijat uskovat poliittisen vastarinnan voimaan. Ruohonjuuritason kansalaisaktivisteille uusliberalismi kietoutuu yhteen muiden risteävien sorron mekanismien, kuten kolonialismin, rasismin, seksismin ja ableismin kanssa.
   
   Tästä näkökulmasta käsin resilienssi tulee ymmärtää ensisijaisesti yhteisön kykynä nousta aina uudestaan sortavaa politiikkaa ja instituutioita vastaan – ei yksilön velvollisuutena sopeutua alati lisääntyvään epävarmuuteen.
   
   Toisin sanoen sosiaalista oikeudenmukaisuutta edistävien kansalaisaktivistien resilienssi kytkeytyy ensisijaisesti poliittiseen toimijuuteen ja eriarvoisuutta tuottavien rakenteiden ja politiikkojen haastamiseen. Se riisuu uusliberaalin, poliittisesti etäännytetyn resilienssipuheen sumuverhon ja kääntää vastuukysymyksen kohti yhteiskunnallisia instituutioita.
   
   
2. Itseohjautuvuuden vaatimuksen sijaan radikaalia itsehoivaa
   Uusliberaalin itseohjautuvuuden ja selviytymisen sijaan politisoidun paranemisen viitekehys vaalii mustilta feministeiltä tuttua radikaalin itsehoivan ja kollektiivisen paranemisen ajatusta. Poliittista jaksamista ei oteta annettuna, vaan tuomalla huomio keholliseen resursointiin ja sisäistetystä syrjinnästä vapautumiseen tuetaan samalla kestävää vastarintaa.
   
   Sen sijaan, että yksilön tulisi sopeuttaa itsensä alati muuttuviin ulkoisiin olosuhteisiin, tavoitteena on purkaa sisäistettyjä sorron mekanismeja, joita uusliberaalit ja kapitalistiset hegemoniset valtarakenteet tuottavat. Tähän kentällä yleistynyt politisoitu somatiikka tarjoaa entistä konkreettisempia menetelmiä.
   
   Politisoitu somatiikka auttaa tulemaan tietoiseksi, miten monin eri tavoin sorrot rakenteet kehollistuvat ja tuottavat erillisyyden kokemusta. Samalla se nostaa länsimaisessa kulttuurissa rationaaliselle mielelle toissijaiseksi jääneen kehollisen aistimustiedon keskeiseksi voimavaraksi ja vastarinnan lähteeksi.
   
   Sisäisen muutosprosessin seurauksena voi asuttaa itsensä uudella tavalla, ”ottaa oman kehonsa takaisin”. Kehollisesta toimijuudesta käsin on helpompi vastustaa uusliberaaleja hallinnan mekanismeja, kuten pakottavaa sopeutumisen tarvetta sekä itsensä muokkaamista ja kehittämistä ulkoapäin tulevien vaatimusten mukaiseksi.
   
   
3. Hallinnan vastavoimana alhaalta ylöspäin rakentuva muutos
   Uusliberaali puhe resilienssistä voidaan nähdä ylhäältä alaspäin suuntautuvana hallinnan muotona, jonka avulla pyritään tuottamaan resilienttejä ja sopeutuvia yksilöitä palvelemaan vallitsevaa kulttuurista ja institutionaalista järjestystä. Sen sijaan kansalaisliikkeet tarjoavat alhaalta ylöspäin rakentuvan, kollektiiviseen vapautumiseen tähtäävän mallin.
   
   Tässä kontekstissa resilienssi ymmärretään paitsi yksilön elettynä kokemuksena ennen kaikkea kollektiivisena, sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen suuntautuvana voimana.
   
   Yksi haastattelemistani sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kentällä työskentelevistä pioneereista, The Resilience Toolkit-koulutusohjelman perustaja Nkem Ndefo kuvaa resilienssikäsitystään ”alkemiallisena”. Kyse on prosessista, jossa lisääntynyt kyky toipua vastoinkäymisistä ja vapautua sisäistetystä sorron mekanismeista muuttuu aktiiviseksi poliittiseksi toiminnaksi. Sen tavoitteena ei ole pelkästään selviytyä, vaan muuttaa eriarvoisuutta tuottavat järjestelmät paikoiksi, joissa on mahdollista kukoistaa.
   

Kytkemällä resilienssin vastarintaan ja kehollisuuteen globaalit kansalaisaktivistit muistuttavat poliittisen toimijuuden tärkeydestä ja toimivat esimerkkeinä ruohonjuuritasolta nousevasta muutosvoimasta.  Samalla he osoittavat, miten uusliberaali resilienssipuhe osallistuu sorron mekanismien ylläpitämiseen ja eriarvoisuuden tuottamiseen.

YTM, FM Susanna Jussila on politiikan väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Teksti pohjautuu artikkeliin: Jussila, Susanna. (2025). ”Embodied Resilience and Political Resistance. Transformative Voices from Today’s Social Justice Movements.”  Journal of Language and Politics ja Jussilan työn alla olevaan väitöskirjaan.

Artikkelin kuvituskuva: Etactics Inc / Unsplash

Julkaisu Radikaali resilienssi: Globaalit kansalaisaktivistit haastavat uusliberaalin resilienssipuheen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Resilienssistä on keskusteltu paljon viime vuosina. Termi voidaan kääntää myös muutosjoustavuudeksi tai elastisuudeksi. Sillä kuvataan ihmisten, yritysten, ekosysteemien, yhteisöjen ja myös alueiden kykyä kohdata vastoinkäymisiä. Resilienssi on kohteen kykyä kestää erilaisia kriisejä, kykyä palautua niistä tai kukoistaa sopeutumalla ja uudistumalla vallitsevaan tilanteeseen.

Aluetieteessä ja talousmaantiessä on pitkään keskitytty teemoihin, joilla selitetään pitkän aikavälin epätasaista kehitystä alueiden välillä. Oletusarvona on ollut eräänlainen normaalitila, jossa ongelmatilanteet ovat vain merkityksettömiä töyssyjä kasvun ja kehityksen polulla. Viimeaikaiset tutkimukset ovat osoittaneet, että tämä ei pidä paikkansa.

Kriisejä ei voida unohtaa kehityksen yhtälöstä. Kriisit koskettavat niin menestyneitä kuin heikompiakin alueita ja ne voivat jättää alueiden talouteen pitkät jäljet käynnistämällä syvälle käyviä rakenteiden muutoksia.

Kriisit eivät ole poikkeuksia säännöstä, vaan ne ovat sääntö. Tästä syystä kriisien alueellisen dynamiikan ymmärtäminen ja niihin varautuminen ovat ratkaisevan tärkeitä. Tämän ovat myös koronapandemia ja sota Ukrainassa jälleen osoittaneet.

Kriisit koskettavat niin menestyneitä kuin heikompiakin alueita ja ne voivat jättää alueiden talouteen pitkät jäljet käynnistämällä syvälle käyviä rakenteiden muutoksia.

Kilpailukykyä optimoitaessa alueilta on usein odotettu vahvojen suhteellisten etujen rakentamista esimerkiksi erikoistumalla kapeisiin kärkialoihin ja pyrkimistä maksimaaliseen taloudelliseen tuottavuuteen. Enenevissä määrin on alettu esittää kysymyksiä tällaisen kehittämisen resilienssistä.

On alettu kiinnostua joustavuuden, toipumiskyvyn ja uudistumiskyvyn merkityksen alueiden kehityksessä. Kilpailukyvyn ja resilienssin monimutkainen ja osin ristiriitainenkin suhde avaa kiinnostavia näkökulmia.

Paikallista kriisinhoitoa ja reagointia globaaliin talouskriisiin

Väitöstutkimuksessani halusin luoda monipuolisen kokonaiskuvan aluetaloudellisesta resilienssistä. Ensinnäkin tarkastelin sitä, miten eri alueet reagoivat ja toipuivat vuonna 2008 käynnistyneestä globaalista talouskriisistä ja mitkä tekijät vaikuttivat aluetalouksien erilaisiin reaktioihin. Lisäksi tarkastelin resilienssiin liittyvää toimijuutta tutkimalla paikallista kriisinhoitoa erilaisissa vastoinkäymisissä tapaustutkimusten avulla.

Talouskriisin ohella Suomea koettelivat myös sisäiset talouden haasteet. Metsäteollisuus joutui kannattavuuskriisiin ja Suomen talouden kruununjalokivi, Nokian matkapuhelinteollisuus, ajautui vaikeuksiin. Näiden vaikutukset heijastuivat moniin vahvoihin metsäteollisuus- ja matkapuhelinteollisuusseutuihin.

Väitöstutkimus koostui neljästä itsenäisestä osatutkimuksesta. Ensimmäisessä tarkasteltiin Suomen seutukuntien reaktioita ja toipumista globaalissa talouskriisissä laskennallisesti mittaamalla eri seutujen työpaikkamäärän ja asukaskohtaisen bruttokansantuotteen pudotuksen syvyyttä sekä toipumista lyhyellä ja pidemmällä kymmenen vuoden aikaperiodilla. Syitä alueellisiin eroihin haettiin rakenteellisista tekijöistä.

Toinen tutkimus oli tapaustutkimus Seinäjoen yliopistokeskuksen sekä virolaisen Kuressaare -collegen sekä niiden sijaintialueiden resilienssistä.

Kolmannessa tutkimuksessa tarkasteltiin Varkauden seudun ja Itä-Lapin metsäteollisuuden rakennemuutoskriisejä vuodesta 2008 alkaen. Molempia olivat kohdanneet saman metsäteollisuusyrityksen supistamistoimet, mutta erilaisin lopputuloksin.

Neljännessä tutkimuksessa tarkastelun kohteena oli Tampereen kaupunkiseudulla tapahtunut ICT-alan murros liittyen Nokian ja Microsoftin rajuihin leikkauksiin ja toimintojen sulkemisiin Tampereella. Kyseessä oli tietotalouden ajalla tapahtuva paikallinen kriisiytyminen, mutta myös poikkeuksellinen toipuminen.

Keskikokoiset maakuntakeskukset resilienteimpiä

Tutkimuksessa nousi esille monia kiinnostavia tuloksia. Globaalin talouskriisin kohdatessa Suomen alueiden reaktiot olivat vaihtelevia. Työpaikat säilyivät yllättäen parhaiten keskikokoisissa maakuntakeskuksissa, esimerkiksi Kajaanissa, Kuopiossa ja Rovaniemellä. Myös lyhyen aikavälin palautumiskyvyssä ja kymmenen vuoden tähtäimen kasvussa taantuman jälkeen samantyyppiset kaupungit pärjäsivät. Näissä työpaikat lisääntyivät erityisesti sosiaali- ja terveysalan sekä hallinnon ja tukipalveluiden kasvun vetäminä.

Myös suurimmat kasvukeskukset Helsingin, Tampereen ja Turun seudut olivat työpaikoilla mitattuna resilienssiltään melko hyviä. Suurimpien keskusten menestys näkyi etenkin pitkän tähtäimen kyvyssä toipua tai uudistua, vaikka ne reagoivatkin maailmantalouden suhdanteisiin pienempiä kaupunkeja voimakkaammin. Myös muualla maailmalla on saatu vastaavia tuloksia siitä, että keskikokoiset työmarkkinat ovat olleet resilinssiltään parhaita.

Ne nauttivat monista kasvutekijöistä kuten julkisen sektorin melko vakaista työpaikoista ja ovat vähemmän suoraan kytkeytyneitä maailmantalouden suhdanteisiin. Samalla tästä kuitenkin seuraa se, että ne eivät ole voimakkaimman talouskasvun kärjessä.

Keskikokoiset työmarkkinat ovat olleet resilinssiltään parhaita. Ne nauttivat monista kasvutekijöistä kuten julkisen sektorin melko vakaista työpaikoista ja ovat vähemmän suoraan kytkeytyneitä maailmantalouden suhdanteisiin.

Yleisesti ottaen työpaikkamäärillä mitattua hyvää resilienssiä selitti merkittävimmin alueen toimialarakenne. Palveluiden suuri osuus paransi ja teollisuuden osuus heikensi resilienssiä. Lisäksi toimialarakenteen monipuolisuus teki alueesta resilientimmän. Myös alueen laajempi väestöpohja sekä työikäisten, korkeasti koulutettujen, palveluiden ja julkisten työpaikkojen korkea osuus paransivat työllisyyden resilienssiä. Siis tekijät, jotka yleisesti liittyvät kasvaviin keskuksiin.

Kovimmat työllisyyden iskut kohtasivat erikoistuneita keskikokoisia metsäteollisuus- ja elektroniikkapainotteisia alueita kuten Salon, Joutsan ja Varkauden seutuja. Työmarkkinoiden suppeuden vuoksi uudelleen työllistyminen näillä alueilla oli haastavaa.

Yllättävä tulos oli se, että tuotannoltaan eli bruttokansantuotteeltaan (BKT) resilienteimpiä alueita Suomessa olivat yrittäjä- ja alkutuotantovaltaisemmat, matalan asukaskohtaisen BKT:n, pienemmän väestöpohjan ja matalamman koulutuksen alueet. Tulos oli pitkälti päinvastainen kuin työpaikoilla mitatulla resilienssillä. Tulosta selittää mahdollisesti se, että Suomessa tutkimusajanjaksoon liittyi rakennemuutos, jossa BKT:hen vaikutti voimakkaasti Nokian matkapuhelinliiketoiminnan alamäki, mikä heikensi monien kaupunkien talouskasvua. Asukaskohtainen BKT pienenikin kasvukeskuksissa rajummin kuin työpaikkojen määrä.

Toimialarakenteen vaikutus on voimakkaasti kytköksissä kriisin luonteeseen ja vaihtelee siten eri kriiseissä. Esimerkiksi koronapandemia on iskenyt erityisesti alueille, joilla on vahva palvelu-, kulttuuri- tai matkailuala, kun taas edellinen talouskriisi oli vaikea teollisuudelle ja viennille.

On kiinnostavaa, että suurimmat kasvukeskukset eivät olleet palautuneet entisille BKT:n tasolle vielä kymmenen vuotta kriisin jälkeenkään, vaan se oli edelleen alempi kuin ennen kriisiä. Syrjäisemmät alueet taas ylittivät oman kriisiä edeltävän tasonsa nopeammin kuin kasvuseudut.

Tutkimuksen perusteella vaikuttaa siltä, että aluetalouden akuutti reaktio eli kriisin vastustuskyky perustuu eniten rakenteelliseen resilienssiin kuten toimialarakenteeseen. On kuitenkin muistettava, että toimialarakenteen vaikutus on voimakkaasti kytköksissä kriisin luonteeseen ja vaihtelee siten eri kriiseissä. Esimerkiksi koronapandemia on iskenyt erityisesti alueille, joilla on vahva palvelu-, kulttuuri- tai matkailuala, kun taas edellinen talouskriisi oli vaikea teollisuudelle ja viennille.

Resilienssiä rakennetaan uudistumiskyvyllä

Kriisistä toipuminen edellyttää aktiivista toimintaa. Kriisin alkuvaiheessa tarvitaan ylläpitäviä, sopeuttavia ja jatkuvuuden turvaamista edistäviä toimia, esimerkiksi lyhytaikaisia yritysten tukimekanismeja. Kumppaniksi tarvitaan yleensä valtiota, jolla on valikoimissaan vahvempia taloudellisia tukimuotoja, kuten esimerkiksi äkillisten rakennemuutosten alueiden tuki, ja viimeksi koronatuet.

Kriisin jälkien korjaaminen vie usein kuitenkin paljon aikaa ja vaatii uusien alkujen etsimistä eli uudistavia toimenpiteitä, kuten uutta koulutusta, verkostojen synnyttämistä tai yrityskehittämistä.

Alueellisten toimijoiden, kuten kuntien, elinkeinoyhtiöiden, maakunnallisten toimijoiden sekä koulutus- ja tutkimusorganisaatioiden tärkeänä tehtävänä on synnyttää alueelle pitkän tähtäimen uudistumiskykyä. Parhaimmillaan rakenteita uudistetaan ennakoivasti. Valitettavan usein uudistumistyö kuitenkin käynnistyy vasta pakon edessä, jolloin nopeita ratkaisuja ei aina ole mahdollista löytää.

Kriisin jälkien korjaaminen vie usein paljon aikaa ja vaatii uusien alkujen etsimistä eli uudistavia toimenpiteitä, kuten uutta koulutusta, verkostojen synnyttämistä tai yrityskehittämistä.

Resilienssiä kehittävistä toimenpiteistä löytyy monia esimerkkejä tapaustutkimusalueilta. Punaisena lankana on usein verkostojen ja tiedonkulun merkitys. Alueen toimijoiden saattaminen yhteiseen pöytään ja yhteisen vision löytäminen on tärkeää, jotta toiminta voidaan suunnata vaikuttavasti. Yritysten yhteiskuntavastuuohjelmien integrointi alueellisiin toimiin on tuonut hyviä tuloksia. Lisäksi tiedonkulkuun tarvitaan niin alueen sisäisiä kuin ulkoisiakin verkostoja.

Resilienttejä alueita näyttäisi yhdistävän myös muutama toimintakulttuurinen seikka. Uusien avausten, kokeilujen ja niihin sisältyvän epäonnistumisen riskin hyväksyminen ovat tärkeitä ominaisuuksia. Lisäksi tarvitaan uskoa omaan tekemiseen ja alueen tulevaisuuden ottamista alueellisten toimijoiden käsiin sen sijaan, että jäätäisiin passiiviseksi kehittämisen kohteeksi. Esimerkiksi alueeseen sitoutuneet paikalliset yritykset ovat merkittävä resilienssin voimavara.

Monipuolisuutta kannattaa vaalia

Koska toimialarakenteen monipuolisuus on yksi resilienssin lähde, alueen menestystä ei kannata rakentaa yhden yrityksen tai toimialan varaan – ei edes menestyvän sellaisen, kuten Nokian tapauksesta nähtiin. Uusia avauksia kannattaa vaalia ja huolehtia siitä, että alueen osaamisperusta on riittävän laaja tai sovellettavissa myös muilla aloilla. Myös erilaisia yrittämisen ja innovaatioiden tukijärjestelmiä sekä osaamisen ja inhimillisen pääoman jatkuvaa kehittämistä tarvitaan.

Alueen resilienssiä heikentää ajautuminen niin sanottuun alueelliseen lukkiutumaan, jossa keskitytään lähinnä nykyisten menestysreseptien edistämiseen. Lukkiutumassa tietyt toiminta- ja ajattelumallit hallitsevat alueen yritysten, tutkimuksen, opiskelijoiden, työntekijöiden ja päättäjien valintoja. On hyvin inhimillistä panostaa yhä enemmän siihen, mikä tuottaa suurimmat välittömät tulokset. Uusien avausten etsintä ei tämän seurauksena saisi kuitenkaan vaarantua.

Alueen menestystä ei kannata rakentaa yhden yrityksen tai toimialan varaan – ei edes menestyvän sellaisen, kuten Nokian tapauksesta nähtiin.

Lukkiutuman riski koskettaa sekä erikoistuneita kasvuseutuja että pienempiä seutuja. Näillä on kuitenkin eräs keskeinen ero: jos riski realisoituu kriisiksi asti, kasvuseutujen kapasiteetti uudistumiseen on parempaa. Myllerrys saattaa johtaa jopa yrityskentän vahvistumiseen ja monipuolistumiseen kuten Tampereelle kävi Nokian ja sitä seuranneen Microsoftin aseman purkauduttua. Pienempien seutujen iskunkestävyys on usein heikkoa ja kriisi jättää pitkät negatiiviset jäljet, kuten Itä-Lapissa koetun sellutehtaan lakkauttamisen jälkeen kävi.

Jopa korkeakoulut sekä muut alueen uudistumiskykyyn voimakkaasti vaikuttavat toimijat voivat astua lukkiutuman ansaan

Jopa korkeakoulut sekä muut alueen uudistumiskykyyn voimakkaasti vaikuttavat toimijat voivat astua lukkiutuman ansaan. Ne voivat suuntautua tukemaan jonkin tärkeän toimijan intressejä liiankin voimakkaasti, kuten Tampereen teknilliselle yliopistolle kävi vahvan Nokia-kytköksen aikana. Samalla korkeakouluilla on myös avaimet lukkiutumista vapautumiseksi. Vahvoina uuden tiedon tuottajina ja jakajina ne pystyvät uudistamaan alueen osaamispohjaa.

Tämä tutkimus osoitti todeksi sen, että kriisi voi olla myös mahdollisuus. Parhaassa tapauksessa kriisi purkaa alueellisen lukkiutuman ja käynnistää rakenteiden uudistumisen kestävämmiksi, pahimmillaan se voi johtaa kurjistumisen kierteeseen.

Kilpailukyvyn lisäksi tarvitaan panostuksia resilienssiin

Summaten voidaan sanoa, että alueen reagointiherkkyys ja lyhyen tähtäimen sopeutuminen ovat erityisesti resilienssiominaisuuksia, mutta pitkän tähtäimen uudistumisresilienssin perusta on sama kuin alueellisen kilpailukyvynkin. Siinä osaamisella, inhimillisellä pääomalla ja keskuksen koosta syntyvällä eduilla on selkeä rooli.

Alueiden kehittämisen kannalta voidaan todeta, että kilpailukykykehittämisen rinnalle tarvitaan resilienssinäkökulmaa, joka huomioi paremmin sen, ettei jatkuva kasvu-ura ole itsestäänselvyys. Resilienssi ja kilpailukyky eivät ole toistensa vastakohtia, mutta eivät täysin yhteneväisiäkään ilmiöitä. Resilienssi ei voi korvata tai syrjäyttää alueiden kilpailukyvyn kehittämistä, mutta on selvää, että epävarmassa maailmassa se on otettava aiempaa vakavammin huomioon.

Heli Kurikka toimii tutkijana Tampereen yliopistossa, Alueellisen kehittämisen tutkimusryhmä Sentessä. Hän on väitellyt aluetaloudellisesta resilienssistä.

Artikkeli pohjaa kirjoittajan väitöslektioon – lectio praecursoriaan 11.3.2022. Kirjoittajan väitöskirja Alueet ahdingossa – Aluetaloudellinen resilienssi Suomessa on tarkastettu Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Alueet kohtaavat kriisejä – mikä merkitys on resilienssillä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

On vaikea löytää Euroopan unionissa tai Suomessa laadittua strategiapaperia, jossa ei toistuisi viimeisen 15 vuoden perusajatus: perinteisen sotilaallisen konfliktin riski on pieni tai olematon. Miltei poikkeuksetta tämä liitetään kasvaneeseen keskinäisriippuvuuteen. Ajatuksena on, että Euroopassa on saavutettu vaadittava pakonopeus perinteisen geopolitiikan kartalta keskinäisriippuvuuden maailmaan, jossa valtioiden väliset konfliktit ovat hyvin poikkeuksellisia.

Ukrainan tilanne kauhukuvineen on herättänyt Suomen tästä mantrasta. Seuranneessa krapulassa on hamuiltu ympärille, ja monet ovat löytäneet Suomelle tutun ja turvallisen ”tosiasian”: Maantieteelle emme voi mitään. Tosiasiat pitää tunnustaa. Hattuun pitää kaataa jäitä. Tällainen ”tunnustaminen” muodostaa yhden keskeisen piirteen suomalaisissa kansainvälisen politiikan skenaarioissa. Tunnustaminen on eräänlainen jaettu emotionaalinen regiimi, johon liittyy myös kansalaisuskonnollisia piirteitä.

Pyrin tässä kirjoituksessa avaamaan perinteisen geopoliittisen tunnustamisen ja uudemman hahmottamisen välistä vuorovaikutusta sekänäiden välisiä keskeisiä ristiriitoja. Erityisesti huomioni kohteena on se, miten keskinäisriippuvuuden geoekonomia muuttaa Suomen dynamiikkaa perinteisen geopolitiikan kartalla. Miten Suomi hahmottuu ja miten sen tulisi hahmottaa itsensä maantieteellisten faktojen muuttuessa?

Suomi rajamaana

Arvovaltaiset yhdysvaltalaiset tahot, kuten Henry Kissinger ja Zbigniew Brzezinski, ovat viimeaikaisessa keskustelussa tuoneet esiin Suomen aseman Venäjän rajamaana. Suomen on esitetty antavan mallia Ukrainalle siitä, miten suhde Venäjään voidaan ratkaista ja silti säilyttää oma luonne. Tämä on Suomessa saanut osakseen hyväksyntää ja kritiikkiä. Erityislaatuisuutemme ja harjoittamamme politiikka ovat saaneet tunnustusta.

Samalla on kuitenkin pelätty, että Suomi asettuu väärään viiteryhmään entisten neuvostotasavaltojen kanssa. Yksi tapa ymmärtää tätä keskustelua on pyrkiä luomaan yleiskuvaa territorioiden muodostumisesta. Rajamaan statuksella on vanhat perinteet. Toisaalta territoriaalisuuden jäsentelymalleja on useita ja niiden ristiaallokolla on vaikutuksensa siihen, miten Suomi hahmottuu Moskovasta, Washingtonista ja Brysselistä.

Jaottelu valtiomalliin, imperiumiajatteluun ja nomadiseen lähestymistapaan voi selkeyttää Euroopan territoriaalista sekamelskaa (Mayer 2014). Westfalenin rauhan jälkeinen malli liitetään usein valtiokeskeisyyteen, jonka modernit eurooppalaiset muodot vakiintuivat kylmän sodan jälkeen esimerkiksi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön (ETYJ) puitteissa. Valtioiden nähtiin tuottavan järjestystä. Niiden väliset rajariidat piti ratkaista vakiinnuttamalla rajat millimetrin tarkkuudella.

Imperiumiajattelussa rajat ovat aina liukuva käsite. Imperiumin ulkoraja on rajamaa, jonka luonne on alisteinen keskushallinnolle, muttei suoraan. Raja muistuttaa enemmänkin jokien alkulähteitä, virtoja ja puroja. Ne alkavat jostain, mikä ei enää ole imperiumin aluetta.

Nomadinen malli taas korostaa liikkuvaa valtaa. Siinä liikkeen säännöllisyys määrittää alueita, joiden läpi liike virtaa. Liike on ollut tärkeää myös imperiumeille. Esimerkiksi Rooman imperiumin legioonat olivat pääsääntöisesti sijoitettuna sen teiden varsille, koska niillä tapahtuva liike oli pitkään keskuksen kannalta merkittävämpää kuin jonkin ulkorajan puolustaminen.

Nomadinen ajattelu korostuu nykyajassa puheena globaalivirroista. Toisaalta nomadisia piirteitä on myös valtioterritoriaalisuudessa. Suomessa korostettiin 1990-luvulla, että Euroopan maat ovat vapaita päättämään oman sijaintinsa Euroopan poliittisella kartalla. Kielikuvassa korostui kartan dynaamisuus ja perinteisten maantieteellisten tulkintojen poistuminen.

Tämän hahmotelman pääsuunnat ovat nähtävissä piirteinä siinä tilannesidonnaisessa skenaariossa, jonka avulla voi paikantaa Suomen aluetta Euroopan kartalla. Suomalaisessa puheessa korostetaan suvereenin valtiojärjestelmän kansainvälisoikeudellisia piirteitä. Suomi on myös hyvin tarkka rajoistaan. Ilmatilan loukkauksia lasketaan tarkoin. Alueellisella maanpuolustuksella pyritään kriisin tullen puolustamaan koko maata.

Toisaalta tiukka valtiokeskeisyys on myös hämärtynyt. Suomi on myös EU:n aluetta. Talous on integroitunut laajempiin verkostoihin. Suomi on liikkunut nomadiseen suuntaan kansallisissa strategioissaan. Sen huoltovarmuuden käsitetään olevan osa laajempaa globaalia järjestelmää. Tämä mainitaan myös muissa strategioissa, kuten kyberstrategiassa ja arktisessa strategiassa.

Suomen halutaan olevan ainakin alueellinen solmukohta tai keskus (engl. hub), joiden kautta globaalivirrat kulkevat. Näiden virtojen käsitetään muokkaavan Suomen territoriota meitä hyödyttävällä tavalla, vaikka samalla pelätään varjovirtoja kuten huumekauppaa, kyberrikollisuutta ja laitonta maahanmuuttoa. Kokonaisuudessaan tämä ajattelu ilmentää yhtä tapaa, jolla suomalainen geopoliittinen ajattelu on jo pitkään tunnustanut uusia geoekonomisia realiteetteja.

Venäjän geopoliittinen kaava

Imperiumiajattelu vaikuttaa Suomeen erityisesti Venäjän kautta. Esimerkiksi Venäjä pyrkii tavalla tai toisella kontrolloimaan Krimin aluetta. Tämä muistuttaa perinteistä imperialistista asennetta, jossa valtiolaajentuminen strategisesti tärkeille alueille lisää käytettävissä olevaa valtaa. Krimin haltuunotto sopii Venäjän perinteiseen laajentumiseen kohti meriä. Se saa myös turvatuksi tärkeän laivastotukikohdan. Syyriassa oleva laivastotukikohta on pieni ja sen säilyminen on kiinni Syyrian riskialttiista hallinnosta.

Toinen territoriaalisen laajentumisen syy on uusien markkinoiden synnyttäminen. Krimin ja Itä-Ukrainan alueet tuottaisivat kysyntää venäläisen teollisuuden tuotteille. Ilman Ukrainaa Venäjän kaavailema talousunioni ei synnytä kysyntää, jota tarvitaan keskusalueen teollisuuden kehittämiseen. Kolmannen perinteisen syyn laajentumiseen muodostavat ideologisemmat tekijät, kuten venäjää puhuvan väestönosan suojelu ja suurvaltastatuksen puolustaminen.

Venäjän tavoitteet ovat ymmärrettäviä vanhan geopoliittisen ajattelun näkökulmasta. Mutta sitä on syytä verrata uudempiin valtiokäytäntöihin. Niissä korostuvat nykyaikaisten käytäntöyhteisöjen kehittäminen ja puoleensa vetäminen. Näissä Venäjä ei ole onnistunut. Lisäuhan sen öljyyn satsanneelle mutta takaperoiselle teollisuudelle muodostaa käynnissä oleva energiavallankumous. Venäläiset innovaatiostrategiat ovat epäonnistuneet myös kyberin suhteen. Väestö vanhenee. Markkinat pienenevät. Vienti on hyvin yksipuolista.

Globaalin vallan muodot

Yhdysvalloissa on verkostovallan strategioista siirrytty globaalin vallan muotoihin, jotka korostavat liikettä. Maan toimintakyky edellyttää toimivaa innovaatiotaloutta ja maailmankaupan päävaltimoiden turvaamista. Yhdysvaltojen hallinta perustuu lisääntyvästi nomadiseen ajatteluun. Samalla tämä heikentää Yhdysvaltojen näkyvyyttä perinteisemmillä kartoilla.

Perinteisen näkyvyyden heikkeneminen tulkitaan helposti alamäkenä, jos sitä tulkitaan suhteessa keskittyneempiin ja monoliittisempiin valtiotoimijoihin kuten Kiinaan. Mutta selvästi Yhdysvallat on haluttomampi käyttämään perinteisiä sotilaallisia keinoja alueelliseen miehitykseen Irakin ja Afganistanin epäonnistumisten jälkeen. Se on harjoitellut runsaasti niin sanottuja epäsymmetrisiä konflikteja ja sen sotilaallinen voima (esim. taistelulennokit ja kyberaseet) kohdistuvat hyvin erilaisiin vihollisiin kuin perinteisiin valtiotoimijoihin.

Samalla on kuitenkin syytä kiinnittää huomiota siihen, että Yhdysvallat on kehittänyt toimintakykyään myös ehdollistamispolitiikan saralla. Esimerkkinä on Iranin osittainen eristäminen finanssivirroista ja maailmankaupasta. Maailmankaupan vallasta on kysymys myös transatlanttisen vapaakaupan (TTIP) neuvotteluissa. Jos sopimus syntyy, siinä päätetään keskeisistä standardeista ja säätelyjärjestelmistä, joihin muun maailman, mukaan lukien Venäjän ja Kiinan, on sopeuduttava. Kuvaavaa on, että Yhdysvaltojen ensireaktiot Ukrainan tapahtumiin ovat nimenomaan osa näitä uusia epätavanomaisia keinoja saada aikaan sille ja sen liittolaisille myönteisiä seurauksia.

Kaikki kolme territoriaalisuuteen vaikuttavaa muotoa vaikuttavat Suomen alueelliseen luonteeseen. Suomen kyky sopeutua järkevällä ja hyödyttävällä tavalla edellyttää skenaarion kaikkien piirteiden huomioimista. Puhe paluusta johonkin vanhaan, kuten neutraaliin asemaan geopolitiikan laudalle, rajamaallistaa Suomea suurvalta Venäjän reuna-alueena. Tämä näkemys ei ota huomioon Suomen geoekonomista selviytymistä ja sen syvää sitoutuneisuutta maailmankaupan ja innovaatiotalouden virtoihin.

Suomi on valinnut muutoksen

Tietyssä ei-sotilaallisessa mielessä Suomi on jo valintansa tehnyt. Suomalaista valtaa on suunnattu kohti uusia realiteetteja jo kylmän sodan ajoista lähtien. Voidaan väittää, ettei Suomi tarjoa valtioalustaa, joka kykenisi olemaan entiseen tapaan Venäjän imperiumin rajamaa ilman, että Suomen strategiset linjaukset epäonnistuisivat.

Suomeen liittyvät toimijat, kuten elinkeinoelämä, ovat kehittäneet huomattavaa kapasiteettia selviytymään olosuhteissa ja realiteeteissa, jotka poikkeavat vanhasta jakolinjasta. Keskitetty valtiollisen toimijuuden suuntaaminen uudelleen kohti jotain versiota kylmän sodan sakkilaudasta olisi pahimmillaan virhe, joka estäisi uuteen maailmaan suuntautuvaa strategista ajattelua.

Integroituminen Venäjällä oleviin toimijoihin ja kytkeytyminen Venäjälle ulottuviin talouden arvoketjuihin ei ole kiinni korkean tason politiikasta. Keskitetyt komissiot ja komiteat eivät enää ole kaupankäynnin keskeisin muoto. Ruplan arvon ja Venäjän talouden menestys vaikuttavat eniten Suomen ja Venäjän väliseen kauppaan.

On vaikea kuvitella, että Venäjän valtion toimet voisivat pitkällä aikavälillä tulpata suomalaisten ja venäläisten toimijoiden halua tuottaa taloudellista lisäarvoa, vaikka Suomi päättäisi olla hyväksymättä Venäjän imperialistista hallintamenetelmää. Totta on, että Venäjän toimet politisoivat venäläistä rahaa ja haittaavat jo nyt maiden suhteiden tulevaisuutta. Keskustelu venäläisten maaostoista tai Pyhäjoelle rakennettavasta ydinvoimalasta kertoo karua kieltä siitä, kuinka Venäjän valtion toimet purkavat keskinäisriippuvuuden kudelmia ja lisäävät ennakkoluuloja.

Samalla on hyvä huomata, että putinilainen hallinta ja siihen sidoksissa olevat toimijat ovat kiinni globaalin finanssitalouden virroissa. Heidän kykynsä sanoutua irti tästä sidoksesta on hyvin rajallinen. Putinin lähipiirin ajattelu on omaksunut nomadisia piirteitä, vaikka sidokset virtoihin jakautuvatkin hyvin epätasaisesti ja suurelta osin valtiojohtoisesti.

Venäläinen talouselämä on riippuvainen näistä nopealiikkeisistä virroista. Putinin kyky estää esimerkiksi Pietarin seudun venäläisten toimijoiden taloudellisen hyödyn tavoittelua vaikkapa Suomessa on pitkällä tähtäimellä melko mahdotonta. Läntiset taloussanktiot voisivat vaikeuttaa Suomen ja Venäjän välistä kauppaa lyhytkestoisesti. Mutta niiden strateginen tavoite saattaa ennalta estää Venäjän viime aikoina yleistynyttä tapaa kiristää naapureitaan kauppapoliittisilla toimenpiteillä. Ne auttaisivat siinä, että Venäjä-riski ei siirtyisi Suomi-riskiksi.

Millisekuntien geopolitiikkaa / Kamppailu uusista territorioista

Portit globaaleihin kuljetusvirtoihin ovat keskeisiä valtakeskittymiä Euroopan kartalla. Tärkeimmät satamat, kansainväliset lentokentät ja datakaapelien solmukohdat sijaitsevat samoilla alueilla.  Nämä portaalit tarjoavat suoran pääsyn keskinäisriippuvuuden virtoihin.

Samoilla alueilla sijaitsee myös kansainvälisen talouden keskittymiä, kuten pörssejä ja rahoituslaitoksia. Kyberteknologiat ovat yksi tekijä, joka johtaa tähän yhteyksien tihentymisiin tietyille alueille. Hyvän uuden esimerkin näistä trendeistä tarjoaa High Frequency Trading -käytännön yleistyminen. HFT perustuu mahdollisimman nopeisiin kyberyhteyksiin. Johtuen valonnopeuden rajallisuudesta (300 km/millisekunnissa), eri pörssien välille muodostuu eroja samojen tuotteiden hinnoittelussa.

Nopeiden yhteyksien avulla voi saada voittoja. Samaa osaketta voi myydä esimerkiksi Frankfurtissa, jos sen ostohinta on Lontoossa halvempi. Tämä kaupankäynti on yleistymässä Lontoon, Frankfurtin ja Pariisin muodostamassa kolmiossa. Pohjoismaiden pörssien palvelimet sijaitsevat maantieteellisesti Tukholman lähellä. Millisekuntikilpailu on yleistymässä myös siellä. Millisekuntien geopolitiikassa keskinäisriippuvuuden hyödyt valuvat niille toimijoille, joilla on nopeimmat yhteydet.

Suomalaisessa keskustelussa väläytellään usein pohjoista merireittiä Suomen tulevaisuuden mahdollisuutena. Suomi nähtäisiin mielellään solmukohtana. Samoin puhutaan datakaapeleista Koillisväylän läpi tai Itämeren halki Saksaan. Sama laaja ajattelu, jossa keskinäisriippuvuus on nopeuden funktio, määrittää myös muita Suomen tekemiä linjauksia. Lentoliikenteen sektorilla sama nopeiden yhteyksien logiikka näkyy siinä, että Helsinki-Vantaan lentokenttään sijoitetaan huomattavia summia, jotta se säilyisi jonkinlaisena alueellisena hubina ja lentoliikenteen syöttäjänä Euroopasta Aasiaan.

Hubistuminen territoriaalisuuden muotona on saanut aikaan sen, että joidenkin alueiden keskinäisriippuvuus on tihentynyt. Kartalle on muodostunut yhteyksiä puoleensa vetäviä solmukohtia. Samasta neliökilometristä saadaan nyt enemmän irti. Näiden territorioiden painoarvo kasvaa. Kehitys on päinvastainen politiikan tutkimuksen yleiselle olettamukselle. Käytettävissä olevan maantieteellisen alueen on usein ajateltu olevan rajallinen luonnonvara. Sen kuvitellaan loppuneen imperialismin ajalla ennen ensimmäistä maailmansotaa. Eurooppalaiset suurvallat olivat saaneet haltuunsa suuren osan maapalloa. Siirtomaat alkoivat ehtyä. Kartalla ei ollut kartoittamattomia aukkoja.

Kamppailu siirtyi 1914 eurooppalaiseen nollasummapeliin kahden huomattavan sodan ajaksi.  Myös kylmä sota edusti muuttuneessa muodossa tätä samaa geopoliittista kamppailua. Tämän tilanteen uudet teknologiat ja niiden varaan kehitetyt käytännöt ovat mullistuneet. Satelliittinavigaatio ja merellisten kuljetusväylien tehokkaampi merikonteille ja konttilaivoille perustuva käyttö on avannut hub-alueille mahdollisuuden kerätä uusia toimijoita, joiden tuottama taloudellinen hyöty ammentaa globaaleista virroista ja etäisyyksien merkityksen vähentymisestä. Territorion käytettävyys on lisännyt näiden alueiden valtaa.

Kyberavaruuden käyttöj a yleistyminen ovat lisänneet tällaista tilan tuntua. Se on luonut uuden laajenevan alustan, joka tietyssä mielessä synnyttää uutta territoriota siellä missä yhteydet ovat tehokkaita (laajakaistageopolitiikka pilvipalvelimineen) ja nopeita (millisekuntigeopolitiikka).

Epäonnistunut Ukraina

Keskeisten hubien ulkopuolinen tila on siis menettänyt painoarvoaan. Näin Halford Mackinderin geopoliittinen ajattelu, jonka mukaan se kuka hallitsee Euraasian sydänalueita (esim. Ukrainassa) hallitsee maailmaa, on harhaanjohtava. Ukraina on kokenut useampia levottomuuksia ja vallankumouksia. Se on periaatteessa epäonnistunut valtio. Yksi selittävä tekijä onkin sen territorion käytettävyyden aleneminen geoekonomisessa mielessä.

Krim saattoi olla Venäjälle merkittävä entisellä kartalla. Se ei kuitenkaan merkitse nykymaailmassa paljoa geopoliittisen kamppailun näkökulmasta. Energiavallankumous on muuttamassa myös kaasuvirtojen asemaa. Transatlanttinen energiavirta saattaa lähitulevaisuudessa korvata Venäjän energian toimittajana.

Euroopan kartta on hubistumisen johdosta muuttunut. Länsi-Euroopan tihentymät tuottavat geoekonomista lisäarvoa. Sama kehitys näkyy Ukrainassa ja Venäjällä tehokkaiden neliökilometrien vähenemisenä. Jos asiaa ajatellaan perinteisen logiikan mukaan, Venäjä menettää kaiken aikaa territoriotaan. Paradoksaalisesti se turvautuu uusien alueiden haltuunottoon kompensoidakseen vähenevää suhteellista painoarvoaan.

Käytettävissä olevan territorion tehokkaampi käyttö ei näytä olevan Putinin hallinnon mielestä mahdollista. Tämä vanhanaikainen lähestymistapa on Venäjän kannalta negatiivista. Se ei ole nouseva BRICS-maa, vaan taantuva ja entisiin ratkaisuihin käpertyvä valtio.

Venäjän hallinnon yritys palata perinteiseen geopolitiikkaan on pitkälle illuusio. Perinteisen geopolitiikan kielikuvat rakentuvat valtion sisäisen ja ulkoisen erotukselle, keskitetyn valtiotoimijan ideaalille ja rationaalisen strategisen kyvyn olettamukselle ja ovat sellaisina tuttuja ja turvallisia.  Mutta ne eivät tarjoa todellista selitysvoimaa nykytilanteeseen.

Geoekonomia on nakertanut kaikkien keskeisten argumenttien merkittävyyttä. Territoriaalinen kilpailu on siirtynyt uusiin teknologisiin tiloihin ja geoekonomiaan. Venäjän kyky muuttaa tätä tilannetta on hyvin rajallinen. Se hamuaa alueita ja kehittää geopoliittista työkalupakkia, joka ei toimi, mutta joka saattaa pelottaa sen naapurimaita ottamaan siitä etäisyyttä. Tämä taas vähentää Venäjän käytettävissä olevan tilan tehokkuutta. Pelkona Venäjän osalta saattaa olla syöksykierre entistä takaperoisempaan politiikkaan. Tämä kujanjuoksu säteilee sen lähialueille. Mutta Venäjän kyky sanella muiden harjoittamaa politiikkaa vähenee samalla entisestään.

Suomen strategiat ja resilienssiturvallisuus

Suomen asema hahmottuu eri mallien geopoliittisilla areenoilla. Miten nämä vaikuttavat toisiinsa?

1. Perinteinen valtaskenaario perustuu puolustuksen käytäntöihin, jolloin turvaamisen kohteena on valtiotoimijan alueellinen koskemattomuus.

2. Institutionaalinen valtakäsitys korostaa sidoksien vahvistamista osana keskinäisriippuvaista kansainvälistä ympäristöä. Toimijoiden kyvykkyys määräytyy suhteessa keskinäisriippuvuuden verkostoihin, kuten kansainvälisiin instituutioihin.

3. Rakenteellinen turvallisuus kuvaa suhdetta, joka valtioilla ja muilla toimijoilla on globaaleihin muutosprosesseihin, kuten informaatioteknologiseen murrokseen, globaaleihin markkinoihin ja ilmastonmuutokseen. Valtion ja muiden toimijoiden kyvykkyys liittyy niiden kykyyn sopeutua kestävällä tavalla muuttuviin olosuhteisiin.

4. Neljäntenä turvallisuuden tasona vaikuttavat erilaiset käsitteelliset trendit (diskurssit), joilla turvallisuuteen liittyvistä teemoista keskustellaan. Esimerkiksi Suomessa syntyi pieni debatti maamiinoista reaktiona Ukrainaan. Tätä perinteistä diskurssilanseerausta voidaan verrata Yhdysvalloista levinneeseen fiksun puolustuksen (engl. smart defense) käsiteinnovaatioon, jonka ajatuksena on yhteensopivien sotilaallisten järjestelmien joustava käyttö (Barnett ja Duvall 2006).

Keskeistä on havaita, kuinka turvallisuuden eri skenaariot vaikuttavat toisiinsa. Esimerkiksi teknologinen murros vaikuttaa eri tavoin perinteisen turvallisuuden maailman. Se tuottaa kyvykkyyksiä, joista hyötyvät etupäässä suuret resurssirikkaat toimijat.

Snowden-skandaali on paljastanut, kuinka Yhdysvallat on kehittänyt laajoja kybertiedusteluun ja -valvontaan liittyviä järjestelmiä. Samoja kyvykkyyksiä on Yhdysvaltojen liittolaisilla ja muilla suurvalloilla. Pienempien toimijoiden kyky valjastaa kybervalmiuksia puolustukselliseen käyttöön on huomattavasti vähäisempi. Tämä synnyttää painetta sulauttaa omia kyvykkyyksiä osaksi laajempia liittokuntia.

Tätä sopeuttamispainetta lisää se, että kyberkyvykkyydet liittyvät saumattomasti myös kineettisen aseistuksen uusimpiin järjestelmiin. Niistä on tullut yhä monimutkaisempia. Niiden tuottama lisäarvo jakautuu varsin epätasaisesti vaikuttaen valtioiden pelotekykyyn. Samoin käsiteinnovaatioiden maailmanlaajuinen jakauma on varsin epätasainen. Isot innovaatiokeskukset sijaitsevat yleensä maineikkaiden yliopistojen läheisyydessä. Näissä kehitetään uusia vaikutusvaltaisia tapoja puhua maailmasta ja sen muutoksesta. Nämä diskurssit leviävät ja vaikuttavat myös suomalaisiin tulkintamalleihin.

Kyvykkyyksien epätasainen jakauma näkyy myös geoekonomiassa. Liberaali maailmanjärjestys on hyvin länsikeskeinen. Globaalivirrat kasaavat painoarvoa läntisiin keskuksiin mutta myös nousevaan Aasiaan. Näihin järjestelmiin sopeutuminen muodostaa rakenteellisen haasteen. Järjestelmän epäoikeudenmukaisuuden muuttaminen on yksittäiselle toimijoille vaikeaa. Erityisesti pienet toimivat kohtaavat paljon haasteita. Mutta pienten haasteet olivat mittavia myöskin perinteisellä geopoliittisella kartalla. Suomen kohdalla tämä yhtälö on erityisen haastava, koska Venäjän toimet tuottavat painetta sopeutua niihin samalla kun todelliset strategiset haasteet ovat muualla.

Sitkoisuus turvallisuuskäytäntönä

Vaikka Suomessa herätettiin henkiin ajatus puolustusmäärärahojen korottamisesta, vallitsevana kehityskulkuna on siirtyminen pois kansallisen puolustuksen käytännöistä kohti laajempia turvallisuusmalleja. Ulkoisten uhkien nähdään ulottuvan valtion rajojen sisäpuolelle ilman, että ne olisivat torjuttavissa perinteisin keinoin ulkorajoille.

Keskustelussa on korostunut myös uusia teemoja. Venäjän disinformaatiokampanjan on koettu altistavan vapaan tiedonvälityksen. Faktat ja fiktio sekoittuvat yhä helpommin. Avoin yhteiskunta on vaarassa, jos suuri ulkopuolinen toimija kohdistaa siihen strategisen informaatioiskun. Kyber ja sen varaan rakennetut taloudelliset ja tiedonvälitykselliset järjestelmät ovat myös erittäin häiriöalttiita.

Näin tarkasteltuna keskeiseksi tavoitteeksi näyttää tulleen Suomen tekeminen vastuskykyisemmäksi häiriöille, ja häiriöttömän valtioalustan tarjoaminen innovaatiotalouden toimijoille. Erilaisiin kriisiskenaarioihin valmistaudutaan samalla kun laaditaan ennakkosuunnitelmia. Turvallisuuskäytännöt ovat kehittymässä yhä enemmän sitkoisuuden eli resilienssin tuottamiseksi.

Sitkoisuuden lähtökohtana on kyky palautua takaisin alkuperäiseen tilaan yllättävän häiriötilanteen iskiessä. Uudempien instituutioiden, kuten huoltovarmuuskeskuksen, työ perustuu tämän ”kimmoisuuskyvykkyyden” lisäämiseen. Suomea tarkastellaan yhteiskuntana, jonka keskeisin turvallisuutta tuottava ominaisuus on sen kyky ottaa vastaan iskuja ilman keskeisten toimintojen halvaantumista. Keskiössä on esimerkiksi keskeisten viranomaistoimintojen jatkuvuuden turvaaminen tilanteissa, joissa yhteiskunta on tasapainottomassa tilanteessa. Näissä skenaarioissa priorisoidaan usein elintärkeitä valmiuksia ja tehtäviä.

Kyky palautua normaalitilaan liitetään yhteiskunnan keskeisten funktioiden priorisoimiseen. Turvallisuuskäytäntöjen muuttumista ajaa tarve tehdä kriittisistä järjestelmistä joustavampia. Teknologiset järjestelmät ja niiden viranomaisrajapinnat halutaan suunnitella niin, että kimmoisuus on keskiössä. Esimerkiksi yhteydenpitojärjestelmien ja niitä ylläpitävän sähköverkon on kyettävä joustamaan ilman, että se kaatuu kokonaisuudessaan. Erilaisia haavoittuvuuksia kyetään kartoittamaan ja niiden varalle on laadittu toimenpiteet, joiden toteuttaminen on institutionaalisesti, juridisesti ja teknologisesti mahdollista erilaisissa poikkeusolosuhteissa.

Resilienssikeskustelun keskeisenä ongelmana on kimmoisuuden hahmottaminen suomalaiseen yhteiskuntaan liittyvänä ominaisuutena. Resilienssi ei lähtökohtaisesti ole ainoastaan passiivinen ominaisuus, joka kyetään rakentamaan sisään kriittisiin järjestelmiin ja yhteiskunnallisiin perustehtäviin.

Ensiksi, Suomen huoltovarmuus ei ole kansallista vaan se on alueellista ja globaalia. Erityisesti kriisiolosuhteissa Suomi ei ole eristäytynyt saari. Esimerkiksi teknologisten järjestelmien haavoittuvuudet eivät ole joko Suomeen kohdistuvia tai eristettävissä Suomen ulkopuolelle. Suomi on hyvin altistunut laajemmille ongelmille, joiden perussyyt liittyvät usein monitasoiseen keskinäisriippuvuuteen.

Toiseksi, passiivisuuden sijaan resilienssi on aktiivisuutta ja aloitteellisuutta vaativa piirre. Erilaiset ennakoitavat ja ennakoimattomat riskit ovat liian moninaisia, jotta turvallisuusrakenteiden resilienssi (iskunkestävyys) voitaisiin taata. Esimerkiksi Suomen kybervalmiudet tulevat jäämään riittämättömiksi.

Kyber on suurelta osin monikansallisten yritysten hallussa, ja niiden halukkuus aktiiviseen yhteistyöhön suomalaisten viranomaisten kanssa on rajallista. Suomelta puuttuu ja tulee puuttumaan teknologisia valmiuksia kybertiedusteluun ja -puolustukseen. Suomen ja suomalaisten toimijoiden kannalta oleelliset kyvykkyydet ovat Suomen rajojen ulkopuolella. Pienen valtion keskeisin sitkoisuutta tuottava kyky liittyy sen ketteryyteen. Keinotekoisten rajoitteiden sijasta pitäisi tukea sitkoistavaa ketteryyttä.

Suomi on jo paljolti sitoutunut ja sulautunut osaksi järjestelmiä, jotka turvaavat sen rakenteellista valtaa eli sopeutumiskykyä. Tässä yhteydessä perinteisen turvallisuuden toimijat, kuten Nato, tarjoavat vain osaratkaisuja. Esimerkiksi osa Naton jäsenistä on jäänyt jälkeen sekä tavanomaisen että kyberpuolustuksen sektoreilla. Nato ei ole vielä kyennyt ratkaisemaan viidennen artiklan suhdetta kyberhyökkäykseen. Minkälainen vihamielinen toimenpide laukaisisi kollektiivisen puolustuksen?

Kyberkyvykkäät jäsenvaltiot (ts. Yhdysvallat ja Iso-Britannia) ovat haluttomia paikkaamaan muiden tuottamia haavoittuvuuksia. Toisaalta Naton tuottamaa kyberpelotetta ei haluta madaltaa. Näistä vaikeuksista huolimatta on syytä huomioida, että Nato on kehittänyt huoltovarmuutta tukevia toimintojaan. Se pyrkii tarjoamaan ratkaisuja jäsenmailleen ja kumppaneilleen niiden resilienssin kehittämiseksi.

Vastaavia huoltovarmuustuottajatahoja ei ole monia. Tämä havainto tuo Naton toimijaksi myös geoekonomian kartalle. Samalla tulee huomioida, että Naton keskeisten jäsenmaiden alueella sijaitsee Suomen tulevaisuuden kannalta keskeisiä hubeja ja tilallisia tihentymiä. Geopolitiikan painopiste on siirtynyt näiden hubien osalta myös Naton uusien kyvykkyyksien suuntaan.

Suomi on jo valintansa tehnyt

Suomen valinnat on tehty pitkäksi aikaa eteenpäin. Politiikan suunnan muuttaminen on vaikeaa – melkein mahdotonta. Suomi on sitoutunut viime vuosien valinnoillaan osaksi läntisiä keskinäisriippuvuuden virtoja. Hyvä näin, koska mitään pysyvää suomalaista oppia ei ole maailman muutoksiin edessä. Presidentti Kekkonen totesi tämän Ulkopolitiikka-lehdessä vuonna 1977 seuraavasti:

”Maantieteellisten tekijöiden ja historiallisten analogioiden liiallinen korostaminen saattaa kuitenkin johtaa erheellisiin yksinkertaistuksiin. Ympäröivä maailma nähdään helposti muuttumattomana sekä oma ulkopolitiikka autonomisena ja ongelmattomana, kunhan kerran on tehty realistinen perusvalinta.”

Suomen uudet kansalliset strategiat perustuvat maailman muutokseen sopeutumiseen. Suomen tulevaisuus on pyritty turvaamaan luomalla siitä monille käyttäjäryhmille avoin valtioalusta, joka olisi mahdollisimman hyvin linkittynyt globaaleihin yhteyksien tihentymiin. Tämän avoimen alustan turvaaminen Ukrainan kokemuksen jälkivaikutuksilta on uusi keskeinen haaste.

Perinteisen sotilaallisen suorituskyvyn nostaminen voi perustua osittain omiin investointeihin. Toisaalta nämä järjestelmät ovat kalliita, ja niiden ylläpito vaatii läheisiä suhteita läntisiin tahoihin. Tämä puolustuspoliittinen logiikka liittää Suomea yhä tiiviimmin Naton puitteisiin. Geoekonomisen logiikan integroiva suunta on sama. Se vie Suomea kohti keskieurooppalaisia sidoksia samalla kuin alueellinen keskinäisriippuvuus kasvaa Suomenlahdella, ja globaali yhteys Aasiaan tiivistyy.

Informaatioteknologinen suojautuminen on tärkeää maksujärjestelmien toimivuuden kannalta. Suomi-riskin on oltava alhainen myös finanssivirtojen kannalta. Eurokriisin skenaariot ovat osoittaneet tämän realiteetin. Suomen kyky pitää yllä innovaatio- ja tietotalouttaan vaatii järkeviä investointeja koulutusjärjestelmiin.

Suomen sopeutuminen vaatii yleisen tiedon ohella erityistä soveltavaa käsitteistöä, jonka syntyminen kaukana rajoilta on epätodennäköistä. Muuttuvaan todellisuuteen sopeutumiselle ei ole yhtä optimaalista ratkaisuja. Hyviä ja huonoja esimerkkejä on useita. Kyvykkyys omaehtoiseen strategiseen suunnitteluun on oleellisen tärkeää.

Pienen valtion olemassaolo ja toimijuus vaativat erityistä taitoa. Paasikivi nostikin esiin, että usein ulkopolitiikkaa täytyy tehdä ilman, että kaikki tai mitkään faktat olisivat selvillä tilanteissa, joissa on aina useita toteutettavia mahdollisuuksia (Palonen 1987).

Pienvaltiotoimijuudelle keskeistä on kyvykkyys intentionaaliseen toimintaan: Pienen valtion huolena on, että suurempien tekemiset heijastuvat sen kohtalossa. Pienestä valtiosta tulee helposti vain objekti muiden toiminnalle. Tämänkaltainen tilanne vaatii pienen valtion ulkopolitiikalta erityisiä taitoja.

Pienvaltioviisaus on sitä, että se pitää yllä vaihtoehtoja ja valinnanvapautta. Maailman myllerrykset saattavat siten sallia onnekkaita hetkiä, jos tilanteen tullen ollaan ketteriä ja älykkäitä. Tämän toimijuuden maksimoinnissa olisi syytä pitää mielessä Thukydidekseltä peräisin oleva viisaus, jonka mukaan pienen ja heikon pelko on viisastuttavampaa kuin suuren ja vahvan voitonhalu. David ja Goljat -tilanteessa pitäisi olla innovatiivinen eikä vain alistua kohtaloonsa. Tämä koskee sekä Venäjän uusia suurvaltakäytäntöjä että sopeutumista läntisiin järjestelmiin.

Suomen mahdollisuudet

Suomella on omat etunsa. Sen kyvykkyydet uusissa geoekonomissa realiteeteissa ovat huomattavia. Se on integroitunut globaaliin talouteen, uusiin teknologioihin ja globaalin sekä alueellisen hallinnan instituutioihin huomattavasti Venäjää paremmin. Suomella on edes jonkinlainen tulevaisuus.

Venäjän indikaattorit osoittavat alaspäin. Suomessa on pyritty maksimoimaan omaa toimijuutta tuottamalla relevanttia tietoa eri vaihtoehdoista, jotta päätöksenteko ylipäätään olisi mahdollista. Toisaalta oikea ajoitus on oleellinen. Ajoituksen suhteen on otettava huomioon kaksi eri painotusta.

Odota ja katso -asennetta voidaan perustella huolellista ja vastuullista päätöksentekoa korostavien teemojen kautta. Tästä näkökulmasta odottaminen mahdollistaa huolellisen perehtymisen valittaviin vaihtoehtoihin. Nyt olisi syytä huomioida edelliseen liittyvä mutta rohkeampi tapa ajatella, että odottamisen tulee kestää vain niin kauan kuin ilmenee jotain, mikä luo pakottavan tarpeen lopettaa odottaminen.

Esimerkiksi Neuvostoliiton romahtaminen oli merkki Suomelle, että oli mahdollista sitoutua Euroopan unioniin. ”Merkki” voi olla siten jotain odotettua – esimerkiksi Venäjän suostumus – tai sitten odottamatonta – esimerkiksi raju muutos turvallisuusympäristössä. Tärkeää on, että odottelu kestää niin kauan, että jotain tapahtuu, mikä mahdollistaa suhteellisen nopean ja päättäväisen päätöksenteon.

Selkeästi Suomen turvallisuusympäristö on nopeassa muutoksessa. Tämä on myös luettavissa merkkinä ratkaisujen ajankohtaisuudelle. Venäjän legitiimien vaateiden ymmärtäminen on ollut Suomen valinta jo pitkään. Suurvallalla on sen omat vastuut ja oikeudet, jotka eroavat pienvallan vastaavista. Keskeistä on määritellä se raja, jonka ylitettyään Venäjä on illegitiimillä maaperällä.  Nyt tämä raja on selkeästi ylittynyt. Venäjän käytös on vastuutonta ja sen omaksuma ”työkalupakki” on selkeässä ristiriidassa Suomen kansallisen edun kanssa. Maailman muutokseen sopeutumattoman ja integroitumattoman Venäjän tulevaisuudenkaan politiikka ei näytä hyvältä. Se tulee oireilemaan pitkään.

Toinen merkki oikeasta hetkestä on juuri maailman muutos. Maailma on murroksessa. Venäjän rajut liikkeet pitäisi tulkita työntönä, ja veto puolestaan syntyy tarpeesta löytää Suomelle oikea tapa sopeutua geoekonomian muutoksiin. Strateginen suunnittelu on tehtävä suhteessa uusiin realiteetteihin eikä vanhoihin kummitteluihin. Tämän tajuamisessa vanhat dogmat ja tabut vaikeuttavat asioiden harkintaa puhtaalta pöydältä.

Suomi tarvitsee työvälineitä. Kehittyvillä transatlanttisilla rakenteilla on roolinsa, jota tulee vakavasti punnita. Nato ei saa olla vain ja ainoastaan mörkö. Oikein harkittuna sen salaattipöydällä on paljon tarjottavaa. Samoin Putinin Venäjän ei saa antaa liiaksi vaikuttaa Suomen orientoitumiseen niihin suuntiin, joilla on ratkaisevan tärkeä merkitys Suomen tarjoaman turvatun mutta avoimen valtioalustan käyttäjäryhmille. On aika ja tilaisuus lopettaa haikailut vanhaan maailmaan, joka ei enää palaa.

Viitteet

Barnett, Michael ja Duvall, Raymond (2005). Power in International Politics. International Organization. 59: 39-75.

Maier, Charles (2014), Leviathan 2.0: Inventing Modern Statehood. Cambridge: Harvard University Press.

Palonen, Kari (1987) The Art of the Possible on the Periphery: J. K. Paasikivi and Urho Kekkonen in the Realpolitik Tradition. Teoksessa Jukka Kanerva and Kari Palonen (toim.) Transformation of Ideas on a Periphery. Helsinki: The Finnish Political Science Association.

Artikkelikuva: jorono / Pixabay

Julkaisu Analyysi Ukrainan opetuksista Suomelle: mennyt ei enää palaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kohti aktivoivaa riskitietoisuutta

Suomessakin hiljattain turvallisuuspoliittiseen keskusteluun iskostunut resilienssin käsite – erityisesti sen taustalta avautuvat poliittisesti johdannaiset merkitykset turvallisuudesta ja sen hallinnasta – havainnollistaa riskilähtöisen turvallisuusajattelun ilmentämää murrosta. Kehityspsykologiasta ja ekologisesta systeemiajattelusta välittynyt resilienssi on kiistanalaisuudessaan tyypillinen uudiskäsite; se kaihtaa selkeitä määritelmiä ollen täten politiikkaa ohjaavaksi strategiseksi käsitteeksi varsin kehittymätön. Toisaalta tämä tekee siitä joustavan erilaisista poliittista lähtökohdista nouseville tulkinnoille.

Hieman laveammin pensselöitynä resilienssi muistuttaa huoltovarmuusajattelusta tuttua kriisinsieto- ja toipumiskykyä. Käsitteen alkuperälle uskollisemman ja tarkemman määritelmän mukaan resilienssi viittaa yksilön tai systeemin (sittemmin myös yhteiskunnan, yhteisön ja esimerkiksi infrastruktuurin) kapasiteettiin ylläpitää toimintakykyään sekä valmiuteen kehittää vahvuuksiaan väistämättömiä ja ennustamattomia kriisitilanteita ja epävarmuuksia kohdattaessa. Määritelmän taustalta on tärkeää haravoida resilienssin aiheuttamia seurauksia turvallisuusajattelulle. Ensinnäkin resilienssin välityksellä riskitietoisuuden leimaama tulevaisuuskuva iskostuu turvallisuusajattelun ytimeen. Toisekseen resilienssi viittaa piilevään, kriisien myötä aktivoituvaan ominaisuuteen, jonka myötä vastuu turvattomuuksien kohtaamisesta on siirtymässä kasvavasti valtiolta kansalaisille.

Resilientin kansalaisen haavoittuvainen elämä

Epäselvyydestä ja akateemisesta alkuperästään huolimatta resilienssi on saavuttanut merkittävän aseman esimerkiksi Ison-Britannian turvallisuuspolitiikassa, jossa käsite nousi keskeiseen rooliin viimeistään vuonna 2010 julkaistun kansallisen turvallisuusstrategian myötä. Ison-Britannian resilienssivetoista turvallisuuspolitiikkaa on sittemmin tarkennettu yhteisöturvallisuuden kansallisessa ohjelmassa (2011), kriittistä infrastruktuuria ja luonnonkatastrofeja käsittelevissä strategioissa (2011 ja 2013) sekä kansainvälisen kehitysapupolitiikan ja humanitaristisen ulkopolitiikan (2011) yhteydessä. Resilienssillä on vahva asema, joskin hieman erilaisin painotuksin, myös Yhdysvaltojen sisäisessä turvallisuudessa. Tämän lisäksi käsite on kovassa nosteessa kansainvälisessä humanitaristisessa ajattelussa sekä kehityspolitiikassa.

Suomalaisessa turvallisuuskeskustelussa resilienssi on verraten tuore tulokas. Virallisista asiakirjoista sen voi löytää esimerkiksi alkuvuodesta 2013 julkaistusta ensimmäisestä kyberturvallisuusstrategiasta.  Resilienssi on keskeisessä roolissa syksyllä 2013 käynnistyneessä Sitran organisoimassa uusi turvallisuus -foorumissa, jossa käsitteen on katsottu ilmentävän uutta kansalaisten, paikallisyhteisöjen ja yksityisen sektorin tasolle hajautuvaa kriisinsietokykyä sekä aloitteellisuutta ja kriiseistä vahvistumista tavoittelevaa turvallisuusajattelua. Kuten foorumin esittelymateriaalissa todetaan, ”[t]urvallisuutta ei foorumilla nähdä vain viranomaisten, vaan jokaisen asiana – yksilöstä yhteisöihin ja yrityksiin. Uusi turvallisuus ei muodostu vain uhkien torjunnasta tai niihin varautumisesta. Kompleksissa ja nopeasti muuttuvassa maailmassa muutoskyky luo turvallisuutta, ei muuttumattomuus. Siksi uusi turvallisuus on myös uhkien sietokykyä, niihin sopeutumista ja kriiseistä vahvistumista.” (Sitra 2013)

Kuvauksessa toistuu Britannian turvallisuusstrategioissa esiintyneitä piirteitä: yksilöiden ja yhteisöjen turvallisuusvastuun korostuminen; turvallisuushallinnan reaktiivisuus sietokyvyn ja sopeutumisen muodossa; haavoittuvaisuuden näkeminen mahdollisesti positiivisena, yhteisöllisenä ja voimaannuttavana kokemuksena. Turvattomuutta ja riskejä korostava toimintaympäristökuvaus puolestaan perustuu käsitykseen globalisoituvan maailman keskinäisriippuvuuden ja kompleksisuuden tuottamasta ennustamattomuudesta, tästä seuraavasta epävarmuudesta sekä näitä vasten asettuvasta kulutus- ja tietoyhteiskunnan haavoittuvaisuudesta. Politiikka on menettämässä otteensa sitä ympäröivästä maailmasta. Samalla uusi, turvattomuuteen ja hallitsemattomuuteen perustuva maailmankuva vaatii kansalaisilta henkistä venymiskykyä – kykyä käsitellä haavoittuvaisuutta hallitsemattomien uhkakuvien ja vaarallisen elämän varjossa. Bradley Evansin ja Julian Reidin (2013, 84) mukaan resilienssin perimmäinen olemus kiinnittyy juuri haavoittuvaisuuden kokemukseen.

Resilienssi etäältä hallintana

Useat tutkijat ovat yhdistäneet resilienssin doktriinin uusliberaalin hallintamentaliteetin vahvistumiseen. Laajimmassa merkityksessään hallintamentaliteetti viittaa valtion ja kansalaisen välisen suhteen sekä näihin liittyvien valtahierarkioiden pitkän aikavälin muutokseen. Turvallisuuden kohdalla muutos näkyy jaetun julkisen ja poliittisen tilan kaventumisena yksilön vastuuta korostavan selviytymiskamppailun tieltä. Valtion hierarkkinen ohjaus, valvonta ja jähmeä kontrolli eivät enää kykene resilienssin doktriinin mukaisesti vastaamaan kompleksisen todellisuuden mukanaan tuomiin turvallisuushaasteisiin. Turvallisuus sidotaan vahvan valtiovallan sijasta resilienttien kansalaisten toimintaan, joiden toivotaan yhdistävän väistämättömien riskien keskellä elämisen, riskinoton ja kokeilun – jatkuvan ympäristöön mukautumisen tarpeen – osaksi positiivista omakuvaa ja elämänhallinnan projektiaan. Vastaavanlainen jännite näkyy myös muilla yhteiskunnan alueilla, esimerkiksi työelämän pirstaloitumisen ja pätkätöiden lisääntymisen aiheuttamana epävarmuutena.

Resilientit kansalaiset eivät kuitenkaan synny tyhjästä. Heidät tulee ensin, niin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin, hallita etäältä vapaiksi ja vastuullisiksi. Valtahierarkioiden merkitys ei siis tyystin poistu. Perinteinen valtion hallinto- ja käskyvalta jakautuu tällöin hienovaraisemmiksi vallan käytänteiksi. Esimerkiksi Britanniassa hallinto pyrkii edistämään kansalaisten resilienssi- ja riskitietoisuutta ohjaamalla paikallisyhteisöjä resilienssitiimien, asiantuntijajärjestelmien ja paikallisten riskinhallintakomiteoiden perustamiseen. Paikallistason resilienssivalmiuksien saavuttamiseksi yhteisöjä kannustetaan omien haavoittuvaisten osiensa tunnistamiseen. Alueellisen resilienssivalmiuden ensimmäinen askel on näin ollen yhteisön itsensä uudelleenmuodostaminen ja yhteisön sisäisten roolien määrittely.

Resilienssin ja etäältä hallinnan yhteys tulee selkeästi näkyviin myös globaalin kestävän kehityksen agendan sekä kansainvälisen kehityspolitiikan muutoksissa. Julian Reidin (2012, 75) mukaan kestävän kehityksen agendalla biosfäärin haavoittuvaisuutta ja sen tuottamia piileviä kriisejä on alettu pitää myös yhteisöjen ja yksilöiden taloudellisten mahdollisuuksien lähteenä. Haavoittuvaisimmassa ja köyhimmässä asemassa olevat ihmiset tarvitsevat näin kipeimmin resilienssitietoisuutta muodostaessaan ekologisesti tiedostamattomien suuren massan. Käytännössä köyhien ja vähäosaisten resilienssiä pyritään kasvattamaan tuomalla heidät vapaan talousjärjestelmän ja markkinamekanismien piiriin. Näin vähäosaisten resilienssitietoisuus voi herätä ja lopulta kasvaa.

Mark Duffield (2012) ja David Chandler (2013) ovat puolestaan hahmottaneet vastaavia muutoksia kansainvälisen kehityspolitiikan ja valtionrakennuksen (statebuilding) käytännöissä. Kehityspolitiikkaa suuntaavien uhkakuvien ja riskien sekä toisaalta kehitysapua toteuttavien tahojen henkilöstömäärien ja projektien kasvaessa samaiset toimijat joutuvat oman turvallisuutensa kasvattamiseksi etäännyttämään ja eristämään itseään ongelmia kokevista paikallisista yhteisöistä. Liberaali interventionismi on näin ajanut itsensä paradoksin äärelle – modernista suojelukäsityksestä siirrytään kohti postmodernia resilienssikäsitystä, jossa uhkakuvat ja riskit saatetaan uutta hallintomentaliteettia mukaillen katsoa paikallisten valinnanvapautta ja vahvistumista ruokkiviksi prosesseiksi.

Resilienssi osoittautuu itsessään verrattoman mukautumiskykyiseksi taipuessaan vaivatta kehittyneen liberaalin yhteiskunnan sisäisestä turvallisuusajattelusta kansainvälisen kehitysapupolitiikan yhteyteen. Vaikka resilienssi on verraten tuore ja siten vakiintumaton käsite turvallisuuspoliittisessa keskustelussamme, lupailee sen taustalta paikannettava hallintomentaliteetti muutoksia perinteiseen valtiolähtöiseen turvallisuuskäsitykseen. Vastuu turvallisuudesta on siirtymässä valtiolta vastuullisille kansalaisille, jotka kohtaavat ennustamattomaksi luonnehditun ulkoisen turvattomuuden yhteisönsä osana.

Yhteisöllisyyden, kansalaisten osallistumisen ja ruohonjuuritason aloitteellisuuden kasvu saattavat olla resilienssivetoisen turvallisuusajattelun positiivisia seurauksia. On kuitenkin syytä tiedustella vakavasti, miten tässä ajattelussa otetaan huomioon kansalaiset, joilla ei ole sosiaalista ja/tai taloudellista valmiutta omaksua sitä riskitietoisuutta, jonka varassa uusi varautumisen, haavoittuvaisuuden ja turvattomuuden kulttuuri olisi kohdattava. Vastaavasti tulisi pohtia, mitä pitkän aikavälin yhteiskunnallisia seurauksia aiheutuu ihmisten haavoittuvaisuutta hyväilevän turvallisuuskäsityksen vahvistumisesta.

Lähteet

Chandler, David (2013): “International Statebuilding and the Ideology of Resilience”, Politics, 33(4), 276–286.

Duffield, Mark (2012): “Challenging environments: Danger, resilience and the aid industry”, Security Dialogue, 43(5), 475–492.

Evans, Bradley – Julian Reid (2013): “Dangerously Exposed: The Life and Death of the Resilient Subject”, Resilience: International Policies, Practices and Discourses, 1(2), 83–98.

Reid, Julian (2012): “The Disastrous and Politically Debased Subject of Resilience”, Development Dialogue, April 2012, 66–79.

Artikkelikuva: Allan Joyner / Pixabay

Julkaisu Jäähyväiset turvallisuudelle? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.