Syksyllä 1990, juuri Nicolae Ceaușescun kommunistijärjestelmästä vapautuneena, osallistuin ensimmäiseen mielenosoitukseeni. Romaniassa oli hyvin väkivaltaista alkaen joulukuun 1989 vallankumouksesta, jossa Ceaușescun diktatuuri syrjäytettiin. Vuoden 1990 aikana hallituksen vastaisia, mineriadeiksi kutsuttuja mielenosoituksia tukahdutettiin väkivalloin.

Siksi ei ole yllättävää, että ihmiset eivät olleet täysin asettuneet uuteen elämäänsä. Tämän nimenomaisen protestin, johon itse osallistuin, tavoite oli kuitenkin yksinkertainen: asuinalueellamme oli muutaman vuoden ollut käytössä asfalttiasema, joka levitti pölysaastetta. Protestin tavoitteena oli saada paikallisviranomaiset lopettamaan sen käyttö.

Demokraattisessa maassa tämä olisi ollut tavallinen –  rauhanomainen, järjestäytynyt ja yhteisön hyvinvointia edistävä – mielipiteenilmaus ja keino käyttää kansalaisoikeuksia. Maassa, joka oli vaivoin alkanut toipua kommunistijärjestelmän riistosta ja sorrosta, ympäristömielenosoitus oli kuitenkin eräänlainen uutuus. Ehkä se oli myös toivoa herättävä merkki siitä, että vallankumous oli tapahtunut ei vain maan poliittisella tasolla, vaan myös kansalaisyhteiskunnassa.

Mielenosoitus oli myös toivoa herättävä merkki siitä, että vallankumous oli tapahtunut ei vain maan poliittisella tasolla, vaan myös kansalaisyhteiskunnassa.

Valitettavasti vallankumouksen liikevoima ei kestänyt pitkään. Aluksi Romanian poliittiset muutokset seurasivat hyvin ennalta arvattavia polkuja. Ensimmäisiä demokraattisia vaaleja varten perustettiin iso määrä uusia puolueita, jotka sittemmin katosivat pian muutaman suurpuolueen tieltä. Korruptio ja kasvavat sosio-ekonomiset erot tyrehdyttivät Romanian demokraattisen kehityksen.

Eri entisen itäblokin maissa poliittisen kilpailun vapauttaminen johti hyvin erilaisiin seurauksiin. Siksi aluetta ei voi tästä näkökulmasta pitää yhtenäisenä kokonaisuutena.

Transitio ja odotukset

Kirjassaan Café Europa vuodelta 1996 kroatialainen kirjailija Slavenka Drakulić kirjoitti:

”Eläessämme kommunismin alla Itä-Euroopassa meidät opetettiin vertaamaan itseämme niihin, joilla oli vähemmän kuin meillä, ei koskaan niihin, joilla oli enemmän; niihin, joilla meni huonommin, ei koskaan niihin, joilla meni paremmin. Itsensä vertaaminen niihin, joilla oli paremmat elinolosuhteet ja enemmän vapautta, oli vaarallista – olisimme saattaneet alkaa esittää kysymyksiä, ehkä jopa vaatimaan itsellemme sitä samaa.”

Päästyään eroon kommunismista itäeurooppalaiset olivat vihdoin vapaita vertailemaan itseään rikkaisiin niin paljon kuin halusivat. Ja naiivi, mutta vahva idea valtasi alaa: jos Länsi-Euroopan ja Yhdysvaltojen vauraita yhteiskuntia yhdisti demokraattinen hallintomalli, niin kenties juuri demokratia oli avain vaurauteen.

Jos Länsi-Euroopan ja Yhdysvaltojen vauraita yhteiskuntia yhdisti demokraattinen hallintomalli, niin kenties juuri demokratia oli avain vaurauteen.

Politiikan tutkijat olivat havainneet demokratian ja taloudellisen kehityksen välisen yhteyden jo vuosikymmeniä aikaisemmin. Vuonna 1959 Seymour Martin Lipset esitti nyt jo klassisena pidetyn ehdotuksensa siitä, että taloudellinen kehitys on demokratian edellytys. Huono uutinen siis etenkin niille maille, joissa kommunismi oli tuottanut kauaskantoista taloudellista haittaa.

Lipsetin 1950-luvulla esittämää ideaa on sittemmin kehitetty eteenpäin: toimivan demokratian edellytyksenä ei pidetä yksinomaan enää taloudellista kehitystä, vaan yhtä lailla tärkeitä ovat tasavertainen pääsy resursseihin, poliittinen osallistuminen ja aktiivinen kansalaisyhteiskunta.

Mahdollisuus integroitua demokraattisten maiden kansainväliseen järjestöön oli erinomainen lisä – ja siten Euroopan unionin jäsenyydestä tuli 1990-luvulla Romanialle tärkeä tavoite.

’’Leiristä’’ ’’aaltoihin’’: matka jäsenyyteen

Itä-Euroopan demokratisoitumista eteenpäin vienyt voima oli yhdistelmä kansallisia reformeja ja halu liittyä virallisesti EU:hun. Jäsenyysneuvotteluiden puristuksissa muovautuva demokratisoituminen synnytti kuitenkin ristiriidan.

Ensinnäkin jäsenyydestä tehtiin vahvasti ehdollinen. Kööpenhaminan kriteereissä mailta esimerkiksi vaadittiin toimivaa demokratiaa, oikeusvaltiota, ihmisoikeuksien kunnioittamista ja vähemmistöjen turvaamista ennen pääsyä EU:n jäseneksi.  

Toiseksi tämä demokratisoituminen aikataulutettiin: EU tarjosi demokratisoituville maille tukea, esimerkiksi PHARE- ja SAPARD -ohjelmien muodossa, mutta samalla se odotti maiden täyttävän tarvittavat kriteerit tiettyihin ajankohtiin mennessä.

Jäsenyysneuvotteluiden puristuksissa muovautuva demokratisoituminen synnytti ristiriidan.

Tällä toimintamallilla oli kaksi seurausta: ensinnä se loi valtaepätasapainon toimeenpano- ja lakia säätävän vallan välille. Ensinmainitun asema kasvoi, koska pysyäkseen aikataulussa joitain maan lainsäädäntömenetelmiä oli vääjäämättä kierrettävä.

Toinen seuraus oli, että alueen maita eroteltiin nyt uudella tavalla: entisistä sosialistimaista EU-jäseniksi liittyneitä kutsutaan nykyään Keski- ja Itä-Euroopaksi (jossa Bulgaria, Romania ja Kroatia ovat hidastelijoita). Itä-Eurooppa eroaa nimenä vain hieman tästä, mutta merkityksessä on selkeä ero – se koostuu entisistä neuvostotasavalloista EU:n itärajan takana. Näiden joukossa on muun muassa EU:n entiset ”hyvät oppilaat” Ukraina ja Moldova.

Kun ottaa huomioon, miten demokratisaatioprosessi eteni, ei liene yllättävää, että alueen demokratian tila on yhä vaan kyseenalaisempi. Viime vuosikymmenen aikana lähes jokainen keskeinen demokratian laatumittari on osoittanut johdonmukaista huononemista. Asiantuntijaraportit ja yleinen käsitys eivät kuitenkaan aina ole yhdenmukaisia.

Demokratia, pettymys vai ennemminkin kehitys

Ovatko Keski- ja Itä-Euroopan kansalaiset tyytymättömiä demokratiaan? Numeroiden perusteella vastaukset vaihtelevat. Eurobarometrin mukaan demokratian tilaan erittäin tyytyväisten tai melko tyytyväisten osuus on EU:n keskiarvon alapuolella.

Kuitenkin EU:hun liittymisen jälkeen vuonna 2004 (vuonna 2007 Romanian ja Bulgarian, ja 2013 Kroatian osalta) trendi on ollut positiivinen. Heti liittymisen jälkeen erittäin tai melko tyytyväisten kansalaisten prosenttiosuus vaihteli Tšekin 45,5 prosentin ja Slovakian vaatimattomamman 25 prosentin välillä.

Viimeisin kysely toukokuulta 2017 osoittaa, että vaihtelusta huolimatta tyytyväisyys on kaiken kaikkiaan lisääntynyt. Tšekissä, Virossa, Puolassa ja Latviassa yli puolet ja Bulgariassa, Unkarissa, Liettuassa, Romaniassa, Slovakiassa ja Sloveniassa noin kolmasosa vastanneista piti itseään tyytyväisenä demokratian tilaan. Vain Romaniassa ja Sloveniassa luvut ovat laskeneet jäsenyyden myötä.

Vaikka luvut itsessään ovatkin täsmällisiä, todellisuutta ne kuvastavat tietysti epätarkasti. Mitä tyytyväisyys demokratian tilaan sitten käytännössä tarkoittaa? Saman Eurobarometrin mukaan johdonmukainen vähemmistö pitää maansa taloustilannetta ”hyvänä” tai ”erittäin hyvänä”.

Kommunismin romahduksesta on kulunut lähes kolme vuosikymmentä. Luottamus poliittisiin instituutioihin on vähäistä ja korruptio on pysyvä ongelma.

Vanha, naiivi käsitys, että demokratia tuo tullessaan taloudellista vaurautta, on menettänyt pohjansa.

Saattaa olla, että ihmisille on tuossa ajassa selkiintynyt ero sen välillä, mitä demokratia on ja mitä se ei ole. Philippe Schmitter ja Terry Karl käsittelivät aihetta artikkelissaan jo vuonna 1991. Ainakin vanha, naiivi käsitys, että demokratia tuo tullessaan taloudellista vaurautta, on menettänyt pohjansa, semminkin jos numeroihin on uskomista.

Samaan aikaan alueella lisääntyvät mielenosoitukset luovat toivoa kansalaisten poliittisen osallistumisen aktivoitumisesta. Romania, jossa kansalaisten muutosvoima vaikutti pysähtyneen 1990-luvun alussa, on hiljattain saanut hyvää julkisuutta: massiiviset mielenosoitukset saivat käännettyä vuoden 2014 presidentinvaalien tuloksen, pakottivat korruptoituneen hallituksen eroamaan tuhoisan yökerhopalon jälkeen sekä estivät parlamenttia hyväksymästä lakia, joka olisi käytännössä laillistanut virkavallan väärinkäytökset.   

Siitä lähtien kun Itä-Euroopan demokratiat aloittivat transitionsa, ne eivät ole onnistuneet saavuttamaan odotettua talouskasvua, lisäämään luottamusta instituutioihinsa tai varmistamaan vakautta. Ensi silmäyksellä kaikki tämä luo melko synkän kuvan. Ihmiset ovat kuitenkin oppineet jotain siitä, mitä demokratia voi ja mitä se ei voi tehdä. Tämä ei ole pettymistä: se on merkki kypsyydestä.

Kirjoitus on osa Demokratian haasteet -sarjaa.

Englannista suomentanut Suvi Kansikas.

Laura-Elena Sibinescu on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Poliittisten, yhteiskunnallisten ja alueellisten muutosten tohtoriohjelmassa. Hänen tutkimuksensa käsittelee Keski- ja Itä-Euroopan demokraattisia muutoksia EU-jäsenyyden jälkeen.

Julkaisu Demokratia ja pettymys: yksi näkökulma itäisestä Euroopasta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.