The Dialogue Police (2025). Ohjaus: Susanna Edwards, Iso-Britannia

Susanna Edwardsin käsikirjoittama ja ohjaama The Dialogue Police taltioi 2020-luvun polarisoituvaa ruotsalaisyhteiskuntaa ja hetkiä, joissa demokratiaa revitään vastakkaisiin suuntiin. Elokuvassa seurataan Ruotsissa kohta 25 vuotta toiminutta poliisin erikoisyksikköä, dialogipoliisia (ruots. dialogpolisen).

Yleisötilaisuuksissa, erityisesti mielenosoituksissa, dialogipoliisin tehtävänä on yhteensovittaa poliisijohdon ja tilaisuuden järjestäjien toiveita ja pyrkimyksiä. Yksikkö vastaa myös sivullisten kysymyksiin poliisin toiminnasta ja sananvapauden rajoista ja on räjähdysherkissäkin tilanteissa näkyvä, helposti lähestyttävä osa poliisiorganisaatiota.

Tiivis, mutta asiapitoinen silmäys poliisityöhön

Puolitoistatuntinen The Dialogue Police rakentuu sykäyksittäin etenevän kerronnan varaan. Katkelmat dialogipoliisien, kansalaisten ja mielenosoittajien kohtaamisista vuorottelevat poliisien keskinäisten keskusteluiden, suunnittelupalavereiden ja tilanteiden jälkipuintien kanssa.

Päähenkilöiden eli seitsemän poliisin – Annan, Callen, Erikin, Jimmyn, Johanin, Nicolen ja Şemsin – kautta dokumentti pyrkii antamaan dialogipoliisin toiminnalle inhimilliset kasvot. Yhteiskunnallisten teemojen käsittelyssä on paljon samaa esimerkiksi malmöläispoliiseista kertovan Ohuella langalla -draamasarjan kanssa.

Lisäksi katsojalle annetaan lyhyillä teksti- ja kuvainserteillä tietoa yksikön historiasta, toiminnasta ja lainsäädännöllisistä perusteista. Lopputulos on valistava, poliisiväkivallan mahdollisuuden tiedostava dokumentti, joka korostaa avoimen dialogin ja julkisen puheen tärkeyttä – siitäkin huolimatta, että kaikki puhe ei edistä demokratiaa ja osa puheesta pyrkii päinvastoin nakertamaan sitä. Poliisin tehtävä on valvoa lakia, silloinkin kun sitä käytetään edistämään yhteiskuntaa polarisoivia tai epädemokraattisia projekteja.

Puhetta, ei pamppua – sovittelua, ei sumutetta

Aina kun jonkin organisaation edustajalle tai yksikölle osoitetaan jokin erikoistehtävä, sen olemassaoloa pitää tarkastella kriittisesti. Esimerkiksi Suomessa jo poliisilain mukaan poliisin on suoritettava työtehtävänsä ensisijaisesti puhumalla ja sovinnollisuutta edistäen. Mihin siis tarvitaan erillistä puhepoliisia?

Yksikkö syntyi reaktiona Göteborgin EU-huippukokouksen aikana nähtyihin levottomuuksiin ja poliisin ilmeiseen kyvyttömyyteen erottaa provokaatioita rauhanomaisista mielenilmauksista. Eri puolilla Ruotsia työskentelee nykyisin noin 60 poliisia, jotka on koulutettu estämään ja purkamaan konflikteja keskustelemalla ja sovittelemalla.

Eri puolilla Ruotsia työskentelee nykyisin noin 60 poliisia, jotka on koulutettu estämään ja purkamaan konflikteja keskustelemalla ja sovittelemalla.

Siviiliasuisina mutta poliisin huomioliiveihin pukeutuneina dialogipoliisit eivät olemuksellaan provosoi samalla tavalla kuin näkyvästi voimankäyttövälineitä kantava virkapukuinen poliisi tai korvanappiin torin nurkalla kuiskuttava siviiliasuinen tarkkailija. Kun myös mielenosoitusten järjestäjillä, esimerkiksi Elokapinalla, on usein oma kontaktihenkilönsä poliisin suuntaan, mielenosoituksiin liittyvä ajatus joukkovoimasta – sekä mielenosoittajien että poliisin joukkojenhallintajoukkojen – saadaan siirrettyä diplomaattiselle uralle.

Ruotsin dialogipoliisi ei lähtökohtaisesti osallistu esimerkiksi kiinniottotilanteisiin, sillä tämä voisi vesittää pyrkimyksen rakentaa kestävää luottamussuhdetta kansalaisiin. Dialogipoliisikin on kuitenkin poliisi. Dokumentissa ryhmän uusimman jäsenen Nicolen kautta pintaan nousee myös hyödyttömyyden tunne, kun kesken neuvotteluiden mielenilmauksen pysäyttämästä autojonosta tulistunut kuljettaja koukkaa jalkakäytävän kautta ja on lähellä osua autollaan Nicolen kollegaan.

Paljonko vapautta demokratia kestää?

Dokumentin kantavia teemoja ovat julkisessa tilassa kasvaneet yhteiskunnalliset jännitteet ja poliisin asema osana valtiollista väkivaltakoneistoa. Dialogipoliisien arjessa korostuvat demokratian yhden peruspilarin, ilmaisunvapauden turvaamiseen liittyvät tehtävät.

Sananvapauden arvoa tuskin kukaan kiistää, mutta ilmeisiä ristiriitoja syntyy silloin, kun oikeuden turvaaminen kohdistuu henkilöön tai ryhmään, joka käyttää sananvapauttaan demokratian muiden ulottuvuuksien polkemiseen tai halventamiseen.

Dokumentin kantavia teemoja ovat julkisessa tilassa kasvaneet yhteiskunnalliset jännitteet ja poliisin asema osana valtiollista väkivaltakoneistoa.

Hätkähdyttävimpiä kohtauksia dokumentissa ovat esimerkiksi tanskalais-ruotsalaisen koraaninpolttaja Rasmus Paludanin, hänen kuulijoidensa, vastamielenosoittajien ja rivipoliisien kanssa ja kesken käytävät keskustelut. Paludanin strateginen pahansuopuus, provosointi ja tahallinen väärinymmärtäminen saavat sekä paikallaolijat että dokumentin katsojan kyseenalaistamaan koko dialogin mielekkyyden.

Dokumentti muistuttaa myös siitä, ettei kaikkialla maailmassa jaeta käsitystä demokratian ja ilmaisunvapauden ongelmattomuudesta. Ruotsin Nato-prosessin aikana moni poliitikko varmasti toivoi, ettei Turkin vastaista symboliikkaa Erdoğan-nukkeineen olisi hyväksytty ilmaisunvapauden nimissä.

Kuiskaten alleviivattu

Dokumenttia ei voi väittää konfliktinhakuiseksi tai alleviivaavaksi. Ristiriitatilanteita päähenkilöiden omien arvojen ja työssä vastaantulevien tilanteiden välillä käsitellään vihjailemalla.

Vastausta vaille jää esimerkiksi kysymys, miltä kurditaustaisesta poliisista mahtaa tuntua turvata maanmiehiään vainoavan Iranin valtion edustajan puhetta. Ehkä demokratiaa ylläpitää tuossakin tilanteessa vakuuttavimmin se, että poliisilla ja vastamielenosoittajilla on sentään yhteinen kieli ja kulttuuri.

Dokumentin loppupuolella usko dialogipoliisiin demokratian sillanrakentajana joutuu koetukselle. Vuoden 2022 valtiopäivävaalien alla dialogipoliisit kiertelevät puolueteltoilla kesäisessä Visbyssä, jossa järjestetään Suomi-Areenan kaltainen Almedalenin politiikkaviikko. Leppoisa rupattelu vaalityöntekijöiden kanssa katkeaa äkillisesti, kun äärioikeistolaiseen Pohjoismaiseen vastarintaliikkeeseen kuuluva mies puukottaa tunnetun psykiatri Ing-Marie Wieselgrenin kuoliaaksi.

Dokumenttia ei voi väittää konfliktinhakuiseksi tai alleviivaavaksi. Ristiriitatilanteita päähenkilöiden omien arvojen ja työssä vastaantulevien tilanteiden välillä käsitellään vihjailemalla.

Edwards leikkaa puukotusten jälkeisten tunnelmakuvien väliin otteita puoluejohtajien taistelumieltä kohottavista puheista, niin ruotsidemokraateilta kuin keskustapuolueen puheenjohtaja Annie Lööfiltä, joka oli syyttäjän näkemyksen mukaan puukottajan alkuperäinen kohde. Tapausta tutkittiin terroristisena tekona, mutta oikeuslaitos katsoi lopulta, ettei terroristisessa tarkoituksessa tehdyn murhan kriteerit täyttyneet Wieselgrenin murhan osalta.

Kohtaus jättää ilmaan roikkumaan epäilyksen: olisiko puoluejohtajan murha toteutuessaan voinut vähintään muuttaa vaalitulosta (ruotsidemokraattinen nousua suurimmaksi puolueeksi) ellei jopa horjuttaa ruotsalaisten uskoa demokratian tulevaisuuteen?

Näiden hetkien kautta dokumentti onnistuu tuomaan esiin poliisityön haasteet monimuotoistuvassa yhteiskunnassa. Robert F. Kennedyn (1925–1968) esittämää ajatusta mukaillen yhteiskunta ansaitsee sellaisen poliisin kuin se itse on. Kun yhä useammassa maassa turvaudutaan autoritarismiin, on ajatus ruotsalaisesta dialogipoliisista kaunis ja kannatettava.

Demokratia edellyttää lainkuuliaisuutta päättäjiltä, vastuunkantoa kansalaisilta ja sovittelutaitoa poliisilta. Mikä tärkeintä, dokumentin poliisit uskovat moniäänisen yhteiskunnan ajatukseen ja oman työnsä merkityksellisyyteen demokratian sillanrakentajina.

YTT Samu Pehkonen työskentelee Tampereen yliopistossa yliopistotutkijana ja apurahatutkijana Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa Tila, oikeudenmukaisuus ja arkipäivän demokratia. Hänen tutkimuksensa liittyy vuorovaikutukseen ja yhteiseloon kaupungeissa, erityisesti poliisin ja kansalaisten kohtaamisiin.

The Dialogue Police (Ohjaus: Susanna Edwards, 2025) esitetään DocPoint-festivaalilla 3.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytösaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelin kuva: The Dialogue Police (2025) / DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Demokratian sillanrakentajien inhimilliset kasvot ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomi, Ruotsi ja Japani toimivat keskenään eri tavoin kevään 2020 koronakriisissä. Tämä näkyi myös siinä, kuinka maiden valtalehdet uutisoivat koulujen sulkemisesta ja siihen kytkeytyvästä lasten sairastuvuutta ja tartuttavuutta koskevasta tieteellisestä tiedosta.

Kun koronapandemia alkoi vuoden 2020 keväällä, tiede ja politiikka kietoutuivat toisiinsa. Päätöksiä tehtiin alustavan tiedon pohjalta, eivätkä asiantuntijat aina olleet keskenään samaa mieltä. Samalla tieteellinen tieto politisoitui. Esimerkiksi poliittinen kysymys koulujen sulkemisesta kytkeytyi tieteelliseen kysymykseen siitä, miten helposti lapset sairastuivat ja tartuttivatko he tautia samassa määrin kuin aikuiset. 

Maaliskuun puolivälissä Suomen koulut siirtyivät etäopetukseen peruskoulun alimpia luokkia lukuun ottamatta. Kun huhtikuun lopulla alettiin keskustella niiden avaamisesta uudelleen, ajatusta vastustivat monet vanhemmat ja opettajien ammattijärjestö OAJ. 

Poliittiset kysymykset eivät pelkisty tieteeseen, vaan niihin liittyy aina arvovalintoja.

Monien silloisten tutkimusaineistojen perusteella näytti siltä, että lasten rooli epidemian leviämisessä oli vähäinen. Muutama tutkimus oli kuitenkin päätynyt toisenlaiseen tulokseen. Näin jokainen saattoi perustella omaa kantaansa tieteellä.

Poliittiset kysymykset eivät kuitenkaan pelkisty tieteeseen, vaan niihin liittyy aina arvovalintoja. Joskus tieteeseen vetoaminen saattaa ohjata keskustelun pois arvoista, jolloin ratkaistava ongelma näyttää enemmän tekniseltä kuin moraaliselta. Esimerkiksi koulupäätöksissä oli punnittava yhtäältä virusriskejä ja toisaalta koulusulkujen lapsille ja yhteiskunnalle aiheuttamia riskejä. Tutkimuksissa etäopetusajan on arvioitu lisänneen esimerkiksi oppimistulosten eriarvoistumista perhetaustan mukaan.

On mielenkiintoista, kuinka uutismedia raportoi tieteestä, tutkimuksista ja asiantuntijalausunnoista tilanteessa, jossa niillä on taipumus politisoitua. Olen vertaillut sitä, kuinka Helsingin Sanomat (HS), Ruotsin suurin päivälehti Dagens Nyheter (DN) ja merkittävä japanilainen päivälehti Asahi Shinbun (AS) käsittelivät koulusulkuja sekä lasten tartuttavuutta ja sairastuvuutta. Huomasin, että maiden erilainen koronapolitiikka vaikutti myös uutisointiin.

Ruotsi, Suomi ja Japani

Suomi ja Ruotsi ovat monella tapaa samankaltaisia naapurimaita, mutta toimivat koronakriisissä eri tavoin. Ruotsissa yhteiskuntaa pyrittiin pitämään mahdollisimman paljon avoinna pandemiasta huolimatta. Ruotsalaiset korkeakoulut ja toisen asteen oppilaitokset siirtyivät maaliskuussa etäopetukseen, mutta peruskoulut olivat auki koko kevään. Siinä, missä Suomen opettajien ammattijärjestö vastusti koulujen avaamista, oli vastaava ruotsalainen järjestö huolissaan opetuksen laadun heikkenemisestä, kun toisen asteen koulut siirtyivät etäopetukseen.

Näiden kolmen maan järjestelmät eroavat toisistaan sillä tavoin, että Ruotsissa ja Japanissa ei ole samanlaista poikkeustilalainsäädäntöä kuin Suomessa.

Japani tarjoaa asetelmaan ikään kuin ulkopuolisen vertailukohdan. Kyseessä on Kiinan naapurimaa, jonne tauti levisi varhain. Aluksi Japanissa luotettiin paikallisiin toimiin ja tartuntaryppäiden ehkäisyyn laajojen sulkujen sijasta. Japanissa pääministeri Shinzō Abe pyysi kouluja sulkemaan ovensa helmikuun lopussa, mutta pyyntö peruttiin jo 20. maaliskuuta. Epidemiatilanteen pahentuessa paikalliset päättäjät päätyivät kuitenkin sulkemaan käytännössä kaikki koulut.

Näiden kolmen maan järjestelmät eroavat toisistaan sillä tavoin, että Ruotsissa ja Japanissa ei ole samanlaista poikkeustilalainsäädäntöä kuin Suomessa. Japanin koronatoimet perustuivat usein laajoihin suosituksiin, joita myös tunnollisesti noudatettiin. Ruotsissa taas koronatoimet eivät olleet poliitikkojen vastuulla, vaan niistä päättivät kansanterveyslaitos Folkhälsomyndigheten (FHM) ja valtionepidemiologi Anders Tegnell.

Koulut ja lapset Helsingin Sanomissa

Vielä maaliskuun alkupuolella Helsingin Sanomien uutisoinnin keskiössä oli epidemian tilannekuva ja käytännön toimintaohjeet. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) asiantuntijat esittivät haastatteluissa arvioita siitä, kuinka asiat olivat, mutta eivät ottaneet kantaa siihen, mitä pitäisi tehdä. Uutisoinnissa saatettiin mainita, että tautitapaukset olivat lapsilla harvinaisia, mutta se ei yhdistynyt poliittiseen keskusteluun.

Kun maaliskuun puolivälissä tehtiin poliittisia päätöksiä hyvin nopeasti, ei lehdessä esiintynyt käytännössä lainkaan puheenvuoroja, joissa olisi vastustettu koulujen sulkemista. Oppositiokin kritisoi hallitusta vain siitä, ettei koronatoimia tehty tarpeeksi nopeasti tai siitä, etteivät toimet olleet riittäviä. Varsinainen kouluihin ja lasten tartuttavuuteen liittyvä keskustelu alkoikin vasta huhtikuun lopulla, kun hallitus pohti koulujen avaamista.

Kouluja suljettaessa HS:ssakin näkyi vaihtoehdottomuuden retoriikka, joka on suomalaisessa poliittisessa keskustelussa yleinen: koulut täytyi sulkea, eikä muita mahdollisuuksia ollut.

Tässä voi nähdä kytköksen media/valtio-suhteen teoriaan. Sen mukaan hallinnon näkökulmaa haastavat näkemykset jäävät mediassa helposti marginaaliin silloin, kun poliittisella eliitillä on suhteellisen yhtenäinen käsitys jostakin kysymyksestä.

Kouluja suljettaessa HS:ssakin näkyi vaihtoehdottomuuden retoriikka, joka on suomalaisessa poliittisessa keskustelussa yleinen: koulut täytyi sulkea, eikä muita mahdollisuuksia ollut. Päätöksen haitoista ei kirjoitettu käytännössä lainkaan. Kun ne mainittiin, niitä käsiteltiin ratkaistavina teknisinä ongelmina eikä poliittisen päätöksen epäkohtina.

HS:n kouluja koskeva sisältö oli myös selvästi suunnattu keskiluokkaiselle, etätyötä tekevälle lukijalle. Lehti julkaisi esimerkiksi jutun, jossa erityisluokan opettaja antoi vinkkejä etäkouluun. Taustaoletuksena oli, että kotona olisi aikuinen ohjaamassa koululaisen päivää – ikään kuin olisi unohtunut, ettei kaikilla vanhemmilla ollut mahdollisuutta etätyöhön. 

Koulut Dagens Nyheterissä

Dagens Nyheterissä koulun sosiaalinen ja yhteiskunnallinen merkitys oli alusta asti voimakkaasti esillä. FHM:n asiantuntijat tyypillisesti nostivat sen esiin, kun heiltä kysyttiin, pitäisikö koulut sulkea. 

Alkukeväästä 2020 DN:ssä oli esillä paljon laajemmin erilaisia näkökulmia kuin HS:ssa. DN ei käsitellyt Ruotsin linjaa ainoana mahdollisena vaihtoehtona, vaan julkaisi sekä sitä puolustavia että kritisoivia näkökulmakirjoituksia. Joskus niissä vaadittiin peruskoulujen sulkemistakin. 

Myös tutkimustietoon HS ja DN suhtautuivat eri tavoin. Kun uutisoitiin tutkimuksista, jotka viittasivat siihen, että lapset harvoin sairastuivat, HS suhtautui niihin varovaisemmin ja pyrki tuomaan esiin tietoon liittyvää epävarmuutta. 

Samantyyppisiin aineistoihin pohjautuvista tutkimuksista raportoidessa ero lehtien välillä tuli näkyväksi. DN otsikoi ”Kansanterveysvirasto: lapset eivät tartuta samassa määrin kuin aikuiset” ja HS puolestaan ”Lapsikin voi sairastua vakavasti” tai ”Lasten rooli viruksen leviämisessä on epäselvä”. 

Uutisoinnissa korostuikin valtionepidemiologi Tegnellin ja kansanterveyslaitos FHM:n rooli.

Kun toukokuun alussa valmistui vertaisarvioimaton tutkimus, jonka mukaan lapset tartuttivat siinä missä aikuisetkin, Helsingin Sanomat esitti sen varteenotettavana ja Dagens Nyheter taas epäuskottavana. HS myös otti uutistekstissä suoraan kantaa toteamalla, että ”Suomenkin kannatti pistää koulut kiinni”.

DN laati usein otsikot ja ingressit tavalla, joka tuki FHM:n linjaa, vaikka jutun leipätekstissä olisi kerrottu tutkimukseen liittyvästä epävarmuudesta tai toisenlaiseen näkemykseen päätyneistä tutkijoista. Moni lukija katsoo pelkän otsikon ja ingressin eikä lue itse juttua. Tällöin kokonaiskuva ei välity.

Uutisoinnissa korostuikin valtionepidemiologi Tegnellin ja FHM:n rooli. Kun kerrottiin uusista, vertaisarvioimattomista tutkimuksista, niiden luotettavuutta kommentoi lehdelle Tegnell tai joku muu FHM:n edustaja. HS puolestaan saattoi käyttää vastaavina arvioijina esimerkiksi yliopistotutkijoita. DN myös käytti usein FHM:n arvioita taustatietona tavalla, joka sai ne näyttämään objektiiviselta totuudelta. 

DN:ssä näkökulmakirjoitukset saattoivat siis olla hyvinkin kriittisiä Ruotsin linjaa kohtaan, mutta uutisissa tieteellinen tieto esitettiin usein tavalla, joka tuki sitä. Yksi syy lienee FHM:n ja Tegnellin keskeinen rooli lähteinä, joiden tieteelliseen auktoriteettiin luotettiin. 

Asahi Shinbun kriittisin vallanpitäjiä kohtaan

Asahi Shinbun oli kaikista kolmesta lehdestä kriittisin oman maansa vallanpitäjiä kohtaan. Kun pääministeri pyysi kouluja sulkemaan, AS kritisoi pyyntöä monesta eri näkökulmasta. Yksi niistä oli tieteellisten perusteiden puute; hallituksen nimittämä asiantuntijapaneeli ei ollut suositellut koulujen sulkemista.

Kritiikissä tuli esiin myös koulun yhteiskunnallinen merkitys sekä koulusulun työssäkäyville äideille ja yksinhuoltajaperheille aiheuttamat vaikeudet. Juridinenkin näkökulma oli esillä – koulujen sulkeminen ei kuulunut pääministerin toimivaltuuksiin. Lisäksi kritisoitiin pyynnön yhtäkkisyyttä ja sitä, ettei kouluille annettu aikaa varautua.

AS saattoi haastatella samassa jutussa laajasti erilaisia ihmisiä – lääketieteen asiantuntijoita, kasvatustieteilijöitä, rehtoreita sekä äitiä, joka pelkäsi lapsen sairastuvan, ja äitiä, jolle koulusulku aiheutti hankaluuksia. 

Epidemian pahetessa AS:n suhtautuminen koulusulkuihin muuttui ja kritiikki lieveni. Reaktio helmikuun lopussa tulleeseen koulusulkupyyntöön selittyneekin osittain sillä, että tuolloin koronavirusta ei vielä pidetty maailmanlaajuisena kriisinä. Italiakaan ei ollut vielä ehtinyt ajautua katastrofiin.

Kaikista kolmesta lehdestä Helsingin Sanomat esitti vähiten kritiikkiä koulujen sulkemista kohtaan. Syy lienee siinä, että Suomi koki olevansa kriisitilassa.

Lasten sairastuvuuteen ja tartuttavuuteen liittyvää tieteellistä tietoa AS käsitteli samantapaisella varovaisuudella kuin HS. Kahdessa varsin erilaisessa maassa – Suomessa ja Japanissa – ei haluttu ainakaan aliarvioida virusriskiä, kun taas Ruotsissa välitettiin mielikuvaa sen pienuudesta.

Kaikista kolmesta lehdestä Helsingin Sanomat esitti vähiten kritiikkiä koulujen sulkemista kohtaan. Syy lienee siinä, että Suomi koki olevansa kriisitilassa. Keskustelussa toistuivat maininnat poikkeustilasta ja rauhanajan suurimmasta kriisistä. Epidemiaa tarkasteltiin kansallisen turvallisuuden näkökulmasta, jolloin koulusulun riskit näyttivät toissijaisilta.

Ruotsissa ja Japanissa tilanne oli toisenlainen, osin lainsäädännön takia. Japanissa koulukeskustelu myös alkoi jo ennen kuin kriisimentaliteetti oli kunnolla iskenyt päälle. Toisen maailmansodan ulkopuolella pysytelleessä Ruotsissa puolestaan ei ehkä koettu katastrofeja yhtä realistisina skenaarioina kuin Suomessa.

Kaisa Kangas (FT, FM) on tutkinut Helsingin Sanomain Säätiön rahoituksella koronaa koskevan tieteellisen tiedon käsittelyä mediassa. Tämä artikkeli pohjautuu hänen Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä julkaisemaansa analyysiin.

Artikkeli on osa Koronavirus-juttusarjaa. Artikkelin pääkuva: Isaac Quesada.

Julkaisu Politiikka näkyi koronakevään tiedeuutisoinnissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Valta vaihtuu Ruotsissa. Parin viikon takaisissa parlamenttivaaleissa ruotsalaiset äänestivät maltillisen kokoomuksen (Moderata samlingspartiet, M) johtaman oikeistoblokin valtaan niukalla äänten enemmistöllä. Vaalien ehdoton voittaja on Jimmie Åkessonin johtama ruotsidemokraatit (Sverigedemokraterna, SD), joka näyttää nousevan oikeistohallituksen tukipuolueeksi. 

Tämä merkitsee mannerlaattojen heilahdusta Ruotsin poliittisessa järjestelmässä, jossa valtapuolueet ovat tähän saakka kaikin keinoin pyrkineet estämään ruotsidemokraattien pääsyn kiinni vallan kahvaan. Ruotsidemokraattien kannatuksen kasvu ja niin kutsuttuihin poliittisiin blokkeihin perustuva poliittinen kilpailu on nyt kuitenkin tehnyt puolueen eristämisen mahdottomaksi. 

Näissä vaaleissa ruotsidemokraatit sai 20,5 prosentin äänisaaliin ja nousi maan toiseksi suurimmaksi, oikeistoblokin suurimmaksi puolueeksi. Maltillisen kokoomuksen johtaman porvariliittouman on siis käytännössä mahdotonta muodostaa enemmistöhallitusta ilman ruotsidemokraatteja. Koalitiomatematiikka on tämän myötä ohittanut maltillisen kokoomuksen puheenjohtajan, pääministerikandidaatti Ulf Kristerssonin ajattelussa moraaliset pohdinnat ruotsidemokraattien epäliberaalista luonteesta.

Valtapuolueet ovat tähän saakka kaikin keinoin pyrkineet estämään ruotsidemokraattien pääsyn kiinni vallan kahvaan.

Ruotsia pidettiin pitkään poikkeuksena länsieurooppalaisten valtioiden joukossa, koska siellä ei ollut vahvaa oikeistopopulistista puoluetta. Vasemmisto-oikeistojakolinja ja sen ympärille ryhmittyneet puolueet hallitsivat maan poliittista elämää ja pitivät sen vakaana.

Nyt tilanne on muuttunut radikaalisti sekä politiikan asiakysymysten että poliittisen kilpailun kannalta. Miten tähän on tultu ja miten pidemmän ajan kehityskulut kulminoituivat syksyn 2022 vaaleissa?

Ideologia väistyi demokratian prosessikysymysten tieltä

Ruotsin poliittisessa lähihistoriassa keskeistä on ollut demokraattisen politiikan muotoon liittyvien kysymysten dominointi suhteessa poliittisiin ideologioihin. Toisin sanoen poliittista agendaa ovat dominoineet kysymykset siitä, kuka voi tehdä yhteistyötä kenenkin kanssa, ja kenen kanssa ei missään tapauksessa olla yhteistyöhaluisia. Tämä pohdinta liittyy ennen kaikkea ruotsidemokraattien nousuun. 

Perinteisiä puolueita on yhdistänyt ennen kaikkea päätös eristää ruotsidemokraatit ja pitää puolue vallankäytön ulkopuolella, ei niinkään ideologinen samankaltaisuus. Tämä on näkynyt blokkipolitiikan säröilynä ja ideologisesti yhtenäisten koalitioiden rakentamisen mahdottomuutena. 

Ruotsin politiikka on rakentunut keskenään kilpailevien vasemmisto- ja oikeistoblokkien varaan vuoden 2006 parlamenttivaaleista saakka, jolloin porvarilliset puolueet, maltillinen kokoomus, kristillisdemokraatit (Kristdemokraterna, KD), liberaalit (Liberalerna, L) ja keskusta (Centerpartiet, C) perustivat Allianssi-liittouman (Allians för Sverige). 

Poliittista agendaa ovat dominoineet kysymykset siitä, kuka voi tehdä yhteistyötä kenenkin kanssa, ja kenen kanssa ei missään tapauksessa olla yhteistyöhaluisia.

Vastapooliksi muodostui sosiaalidemokraattien (Socialdemokraterna, S), vasemmistopuolueen (Vänsterpartiet, V) ja ympäristöpuolueen (Miljöpartiet, MP) punavihreä liittouma. Pääministeriksi nousi vaaleissa suurimmaksi tulleen blokin pääpuolueen – sosiaalidemokraattien tai maltillisen kokoomuksen – puheenjohtaja. 

Tämä järjestelmä toimi kuitenkin vain vuoden 2014 vaaleihin saakka. Tuolloin ruotsidemokraatit, jotka oli puolueiden yhteisellä päätöksellä eristetty blokkien ulkopuolelle, oli kasvanut niin suureksi, että sen ääniosuus 12,9 prosenttia alkoi tehdä blokkeihin perustuvasta koalitiopolitiikasta hankalaa. 

Ruotsidemokraatit käyttivät vaa’ankieliasemaansa joulukuussa 2014, kun se uhkasi kaataa sosiaalidemokraattien johtaman vähemmistöhallituksen äänestämällä sen budjettiehdotusta vastaan. Kriisi ratkesi, kun porvarilliset Allianssipuolueet suostuivat tukemaan vasemmistohallituksen budjettia, mikä oli täysin poikkeuksellista ruotsalaisessa politiikassa.

Vaikka valtapuolueiden toiminta tähtäsi ruotsidemokraattien vallan minimoimiseen, puolue käytti vaikutusvaltaansa pakottamalla oikeisto- ja vasemmistopuolueet yhteistyöhön yli blokkirajojen. Hiljalleen tämä alkoi murtaa vasemmisto-oikeistopolarisaatiolle perustuvan poliittisen kilpailun perusteita. 

Hallitus ei onnistu ilman ruotsidemokraatteja

Ruotsidemokraattien suosion vain kasvaessa porvaripuolueet ovat asteittain hyväksyneet välttämättömän: ne eivät pysty muodostamaan enemmistöhallitusta ilman ruotsidemokraatteja. Porvariallianssin rakoilu ja lopulta hajoaminen on muuttanut ruotsalaisen poliittisen kilpailun rakennetta. 

Allianssi hajosi, kun maltillinen kokoomus ja kristillisdemokraatit irtautuivat siitä vaalien 2018 alla. 

Vaalien jälkeen liberaalit ja keskusta vaihtoivat puolta ja siirtyivät tukemaan sosiaalidemokraattien muodostamaa vähemmistöhallitusta yhdessä ympäristöpuolueen kanssa. Keskeinen tekijä hajoamisessa oli suhtautuminen ruotsidemokraatteihin. 

Ruotsidemokraattien suosion vain kasvaessa porvaripuolueet ovat asteittain hyväksyneet välttämättömän: ne eivät pysty muodostamaan enemmistöhallitusta ilman ruotsidemokraatteja.

Maltillinen kokoomus ja kristillisdemokraatit olivat valmiita jonkinasteiseen yhteistyöhön sen kanssa, liberaalit ja keskusta eivät. Myöhemmin liberaalit kuitenkin irtautuivat vasemmiston hallitussovusta ja vaihtoivat puolta takaisin porvariblokkiin.

Uusien blokkien ajassa niiden kokoonpanoa ei määritä vasemmisto-oikeistoakseli, vaan yhtäältä suhtautuminen ruotsidemokraatteihin ja toisaalta asemoituminen niin kutsutulle GAL-TAN akselille, joka jakaa puolueet progressiivis-liberaaleihin ja konservatiivis-autoritäärisiin. Edellisessä leirissä ovat sosiaalidemokraatit (S), vasemmisto (V), ympäristöpuolue (MP) ja keskusta (C), jälkimmäisessä maltillinen kokoomus (M), kristilliset (KD), ruotsidemokraatit (SD) ja – varsin vastahakoisesti – myös liberaalit (L). 

Syksyn 2022 vaaleissa perinteinen vasemmisto-oikeistoideologia näkyikin heikosti. Vaalikampanjoita dominoivat yhtäältä demokratian prosessikysymykset – suhtautuminen ruotsidemokraatteihin ja puolueen mahdolliseen hallitusvastuuseen – ja toisaalta yksittäiset asiakysymykset, kuten energian hinta, jengirikollisuus ja rangaistukset, sekä maahanmuuttajien integraatio. Ruotsalaisten tutkijoiden mukaan puolueiden vaaliohjelmat ryhmittyivät lähinnä GAL-TAN-akselin konservatiiviseen päähän.

Politiikan muuttunut polarisaatio

Vasemmisto-oikeistopolarisaatio on perinteisesti muodostanut politiikan kivijalan läntisessä Euroopassa. Ruotsissa poliittinen kilpailu on ollut poikkeuksellisen kaksinapaista, ja muut jakolinjat kuten kaupunki-maaseutujaottelu tai etnis-kielelliset jakolinjat, ovat olleet toissijaisia. Ruotsidemokraattien nousu on paitsi murtanut kaksinapaisuuteen perustuvan politiikan muodon, myös muuttanut politiikan sisällöt.

Ennen kaikkea niin kutsutut sosiokulttuuriset poliittiset kysymykset kuten rajat, identiteetit sekä laki- ja oikeuskysymykset ovat nousseet poliittisella agendalla. Tämä on toki ollut seurausta paitsi ruotsidemokraattien kasvusta, myös polttavista sosiaalisista ongelmista liittyen asuinalueiden eriytymiseen ja rikollisuuteen. Ruotsidemokraatteja sosiokulttuurisen politiikan näkyvyys kuitenkin hyödyttää, kun taas perinteisille, vasemmisto-oikeistoakselille asettuville puolueille se on hankalaa, koska niiden kannattajakunta on näissä kysymyksissä usein jakautunutta. 

Myös syksyn 2022 vaaleissa maahanmuuttoon, asuinalueiden eriytymiseen, integraatioon ja jengirikollisuuteen liittyvät teemat olivat näkyvästi esillä. Puolueiden ohjelmat olivat hyvin samankaltaisia näissä kysymyksissä, ja ne jakoivat käsityksen integraation parantamisen, rikollisuuden kitkemisen ja rangaistusten koventamisen välttämättömyydestä. Poliittinen kilpailu käytiin siis jo valmiiksi ruotsidemokraattien ja poliittisen oikeiston vahvalla alueella. 

Syksyn 2022 vaaleissa maahanmuuttoon, asuinalueiden eriytymiseen, integraatioon ja jengirikollisuuteen liittyvät teemat olivat näkyvästi esillä.

Toisaalta vaaleista puhuttiin ”lompakkovaaleina”, sillä erityisesti hintojen nousuun ja elämisen kustannuksiin liittyvät asiat olivat keskustelun kohteena. Ruotsin television kyselyn mukaan äänestäjille tärkeimpiä kysymyksiä vaaleissa olivat sairaanhoito ja koulutus, ja sen jälkeen lakiin ja järjestykseen liittyvät kysymykset sekä energiapolitiikka. Ruotsidemokraattien asiakompetenssi arvioitiin erityisen vahvaksi ainoastaan laki- ja järjestysasioissa. Tästä näkökulmasta puolueen menestys näyttää paradoksaaliselta.

Oleellista ei ole kuitenkaan vain mistä puhutaan, vaan miten puhutaan. Juuri poliittisten asiakysymysten uudelleenkehystämisessä ruotsidemokraatit ovat käyttäneet vaikutusvaltaa. 

Esimerkiksi asuinalueiden eriytymisestä tai jengirikollisuudesta olisi mahdollista puhua asuntopolitiikan tai taloudellisen eriarvoisuuden näkökulmista, mutta vallitsevaksi puhetavaksi on noussut näiden asioiden käsittely maahanmuuton ongelmien ja etnisyyden kautta. Se, että muutkin puolueet vasemmalta oikealle ovat hyväksyneet tämän puhetavan on suuri voitto ruotsidemokraateille. 

Poliittisen maantieteen kasvanut rooli

Ruotsidemokraatit kasvoivat kaikkialla Ruotsissa yhtä vaalipiiriä, Malmön kaupunkia, lukuun ottamatta. Eniten puolue kasvoi suurten kaupunkien ulkopuolella, harvaan asutuilla alueilla. Niillä keskimäärin yli 25 prosenttia äänestäjistä kannatti ruotsidemokraatteja, suurissa kaupungeissa puolestaan 16 prosenttia. Tämä on kaikista puolueista suurin ero kaupunkien ja maaseudun välillä. Erityisesti ruotsidemokraatit vei ääniä perinteiseltä maaseutuväen puolueelta keskustalta.

Näyttääkin siltä, että ruotsalaisen politiikan uusi polarisaatio progressiivis-liberaalien vasemmistopuolueiden (S, V, MP, C) ja konservatiivis-autoritääristen oikeistopuolueiden (SD, M, L ja KD) välillä näkyy maaseudun ja kaupunkien välisenä jakolinjan uudelleenpolitisoitumisena.

Edellinen puoluerypäs kasvoi suurissa kaupungeissa, kun taas jälkimmäiset puolueet menestyivät maaseutumaisilla alueilla. Erityisesti ruotsidemokraattien menestystä maaseudulla on pidetty hämmästyttävänä, sillä rikollisuuden ja maahanmuuton kaltaiset puolueen vahvat teemat eivät kosketa niinkään maaseudun kuin suurten kaupunkien asukkaita. 

Ruotsidemokraatit on kuitenkin onnistunut esittämään harvaanasutuilla alueilla elämisen hintaan ja laatuun liittyvät kysymykset populistipuolueille tyypillisen ”tavallinen kansa” ja ”kaupunkien etäinen eliitti”- kahtiajaon kautta. Palvelujen väheneminen on nähty valtion vetäytymisenä syrjäseutujen asukkaiden elämästä, energian ja erityisesti polttoaineen hinnannousu urbaanin eliitin kiusana niille, joille esimerkiksi auton käyttö on välttämätöntä. Toisaalta perinteisten puolueiden ratkaisut ovat muistuttaneet kovasti toisiaan.

Toinen ruotsidemokraattien menestykseen liittyvä paradoksi on se, että puolue kasvoi erityisesti nuorten, ensi kertaa äänestävien keskuudessa. 2000-luvulla syntyneitä on pidetty arvoiltaan sosiaalisesti suvaitsevaisina ja siten lähempänä puoluekentän liberaalis-progressiivista kuin konservatiivista äärilaitaa. 

Nuorten äänestäjien konservatismi on yllättävää. Voi arvioida, että ruotsidemokraatit ovat nuorille ”normaalimpi” valinta kuin muille äänestäjille, eikä puolueen äärioikeistomenneisyys paina samalla tavalla nuorten vaakakupissa.

Syksyn 2022 vaaleissa nuoret äänestivät kuitenkin oikeistoa: maltillinen kokoomus sai 26 ja ruotsidemokraatit 22 prosenttia nuorten äänistä, molemmissa kuuden prosenttiyksikön lisäys vuoteen 2018 verrattuna. Ympäristöpuolue sai vain 5 prosenttia nuorten äänestäjien äänistä huolimatta siitä, että 2000-luvulla syntyneitä on tituleerattu ”Greta-sukupolveksi” ilmastoaktivisti Greta Thunbergin mukaan.

Nuorten äänestäjien konservatismi on yllättävää. Voi arvioida, että ruotsidemokraatit ovat nuorille ”normaalimpi” valinta kuin muille äänestäjille, eikä puolueen äärioikeistomenneisyys paina samalla tavalla nuorten vaakakupissa. Ruotsidemokraatit tekivät myös näkyvän kampanjan nuorten suosimissa medioissa, kuten TikTokissa ja Instagramissa, ja ovatkin mitä ilmeisimmin onnistuneet lisäämään erityisesti nuorten miesten poliittista kiinnostusta. 

Ruotsidemokraatit puhuttelivat äänestäjäkuntaa sisäistämällä kampanjoinnissaan sen faktan, että elinolot, tarpeet ja toiveet vaihtelevat voimakkaasti asuinpaikan seurauksena. Harvaan asutuilla alueilla auto ja kohtuullinen bensan hinta voivat olla elinehtoja, toivon luominen palveluverkon harventuessa ja työpaikkojen karatessa kasvukeskuksiin olennainen vaalivaltti. Metropolialueelta katsottuna tilanne näyttää toiselta.

Ruotsidemokraattien kasvu, ja kenties oikeistopopulismin suosio laajemminkin Euroopassa, liittyykin poliittisen maantieteen merkityksen nousuun ja keskus-periferiajakolinjan uudelleenpolitisoitumiseen.

Sanna Salo on Suomen Akatemian tutkijatohtori Ulkopoliittisessa instituutissa.

Julkaisu Ruotsin politiikka liikkeessä – vaalit vahvistivat uusia jakolinjoja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA julkaisi 16.1.2019 analyysin Lasikaton paradoksit. Analyysin tavoitteena on keskustella siitä, miksi naisten korkeasta työllisyysasteesta huolimatta naisten uralla eteneminen takkuilee Pohjoismaissa.

EVAn johtaja Matti Apunen haastatteli analyysissa ruotsalaista tutkijaa ja kirjailijaa Nima Sanandajia siitä, miksi Suomessa on vähemmän naisjohtajia kuin monissa muissa Euroopan maissa.

EVAn analyysissa esitetään pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakenteiden hidastavan naisten urakehitystä.

Julkaisusta ehdittiin uutisoida otsikoilla kuten ”Nyt löytyi syyllinen naisten heikkoon urakehitykseen: Suomen hyvinvointivaltio”, ”Enemmän naisia huipulle? Näillä keinoilla se onnistuu, eikä sukupuolikiintiö kuuluu listaan” ja ”Tutkija: Hyvinvointivaltion avokätiset tuet passivoivat naisia – hidastaa johtajaksi etenemistä”.

EVAn analyysissa esitetään pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakenteiden hidastavan naisten urakehitystä. Uran hidasteita ovat perhevapaat, palveluiden ostovoimaa heikentävä verotus sekä yrittäjyyttä ja palkkakehitystä vaikeuttava julkisen sektorin monopoli.

EVAn analyysissa esitetään myös vapaan markkinatalouden mukaisia ratkaisuja tähän lasikaton paradoksiksi nimettyyn ongelmaan.

Tässä tekstissä tarkastelemme EVA-analyysin kolmea pääväitettä sekä ratkaisuehdotuksiin liittyviä ongelmia. Kysymme, edistävätkö markkinaliberaalit uudistukset sukupuolten tasa-arvoa suomalaisilla työmarkkinoilla.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio – naisystävällinen hyvinvointivaltio?

EVAn analyysissa esille nostettu kysymys siitä, toimiiko naisystävälliseksi tarkoitettu hyvinvointivaltio itse asiassa naisten uraa haittaavana tekijänä, ei ole uusi.

Tutkijat Hadas Mandel ja Moshe Semyonov ovat tulkinneet, että Pohjoismaissa naiset osallistuvat aktiivisesti työmarkkinoille, mutta eivät työskentele hyvin palkatuissa johtavissa asemissa yhtä usein kuin naiset liberaaleissa talouksissa, kuten Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa. Tätä mekanismia he kutsuvat naisystävällisen hyvinvointivaltion paradoksiksi.

Näihin tutkimuksiin, joista sekä teoreettiset ideat että analyysitapa on omaksuttu, ei kuitenkaan viitata EVA-analyysissa. Analyysi pohjaa Sanandajin kirjaan The Nordic Gender Equality Paradox, jossa ei myöskään viitata alan aiempaan tutkimuskirjallisuuteen.

Naisystävällisen hyvinvointivaltion paradoksia käsittelevään kirjallisuuteen tutustuminen ja viittaaminen veisi myös sen kritiikin lähteille. Aiemmassa tutkimuksessa on käyty kiivasta keskustelua maiden välisistä naisten työhön osallistumisen eroista ja niiden syistä. Tutkijat eivät suinkaan ole yksimielisiä siitä, että pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakenteet vähentäisivät naisten työssäkäyntiä tai vaikeuttaisivat uria.

Seuraavaksi käsittelemme EVAn raportin kolmea pääväitettä.

Perhevapaat vaikeuttavat uranaisten asemaa työelämässä -väite

EVAn analyysin mukaan naiset työskentelevät perhevapaiden vuoksi miehiä vähemmän. Tämä puolestaan vaikeuttaa naisten etenemistä johtaviin asemiin ja vaikuttaa täten negatiivisesti naisten urakehitykseen.

Myös aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa on käsitelty sitä, vaikuttavatko perhepoliittiset etuudet ja irtisanomissuoja korkeasti koulutettujen naisten uralla etenemiseen. Hypoteesin mukaan työnantajat välttelisivät naisten palkkaamista erityisosaamista vaativiin tehtäviin sekä esimies- ja johtamisasemiin, sillä heillä on perhevapaajärjestelmän ansiosta mahdollisuus jäädä pitkille perhevapaille ja osa-aikatyöhön tai muuten panostaa vähemmän uraansa.

Perhevapaajärjestelmän olemassaolo ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki naiset käyttäisivät sitä täysimääräisesti ja samalla tavoin. Suomessa naiset, erityisesti korkeakoulutetut, tekevät hyvin usein kokoaikatyötä, eivätkä korkeakoulutetut naiset pidä pitkiä perhevapaita. Pitkiä perhevapaita pitävät useammin matalammin koulutetut naiset.

Huomioon on syytä ottaa myös laajemmat sosiaaliset ja kulttuuriset muutokset perheissä. Korkeakoulutettujen naisten puolisot käyttävät aktiivisimmin perhevapaita. Miehistä juuri korkeakoulutetut ovat kuluneina vuosikymmeninä lisänneet eniten osallistumistaan lastenhoitoon ja kotitöihin.

Korkeasti koulutettujen naisten työhön osallistumisessa ei ole suuria eroja liberaalien markkinatalouksien ja Pohjoismaiden välillä.

Vertaileva tutkimus on myös havainnut, että korkeasti koulutettujen naisten työhön osallistumisessa ei ole suuria eroja liberaalien markkinatalouksien ja Pohjoismaiden välillä: työllisyysasteet ovat korkeita ja kokoaikatyö yleistä. Myöskään eroja naisten ja miesten johtavissa asemissa työskentelyssä ei pidetä johdonmukaisina tai merkittävinä.

EVAn analyysissakin tehdään vahvoja johtopäätöksiä hieman epäjohdonmukaisista tuloksista. EVAn lasikattomittarin mukaan runsaiden perhevapaiden Ruotsissa on lähes yhtä paljon naisjohtajia kuin Yhdysvalloissa, jossa palkallista äitiyslomaa ei ole.

Lisäksi Baltian maissa on vertailun pisimmät palkalliset vapaat tuoreille äideille, mutta silti vertailun mukaan eniten naisjohtajia on juuri Latviassa. Toisin kuin yllä mainituissa tutkimusartikkeleissa, EVAn analyysissa ei varsinaisesti tutkita asioiden yhteyttä korrelaationa ja kausaliteettina.

Huomionarvoista on sekin paradoksin kritiikki, joka analyysissa on sivuutettu: Pohjoismaisen mallin on nähty tukevan erityisesti matalammin koulutettuja naisia. Julkisesti tuettu, laadukas päivähoito, hyvinvointivaltion tarjoamat työpaikat ja työntekijän oikeus palata työpaikkaansa perhevapaalta (irtisanomissuoja) tukevat kaikkien naisten mutta erityisesti matalammin koulutettujen työllisyyttä, työurien jatkuvuutta ja toimeentuloa.

Pohjoismaisen mallin on nähty tukevan erityisesti matalammin koulutettuja naisia.

Myös yksinhuoltajien köyhyys ja lapsiköyhyys ovat olleet Pohjoismaissa huomattavasti liberaaleja maita vähäisempää. Näin luokkaerot naisryhmien välillä ovat pienemmät Pohjoismaissa ja suuremmat liberaaleissa markkinatalouksissa.

Lasikaton paradoksi keskittyykin siis argumentteihin, joiden mukaan korkeasti koulutetut naiset ovat liberaaleissa markkinatalouksissa saavuttaneet paremman tasa-arvon ”oman vertaisryhmänsä” eli korkeasti koulutettujen miesten kanssa. Vertaileva tutkimuskirjallisuus on huomauttanut, että tämä ”harvojen tasa-arvo” on saavutettu luokkaeroja kasvattamalla.

Kotitaloustyötä tulisi saada ostaa helpommin markkinoilta -väite

EVAn raportissa esitetään toisena väitteenä, että korkean verotuksen vuoksi suomalaisten naisten ei ole useinkaan mahdollista ostaa kotitöitä korvaavia palveluita markkinoilta.

EVAn analyysissa esitetäänkin, että sukupuolten välistä epätasa-arvoa työmarkkinoilla voitaisiin kuroa umpeen kotitalouspalveluiden verokiilan vähentämisen avulla, esimerkiksi kotitalousvähennystä laajentamalla. Samalla nämä naiset työllistävät oletettuja matalammin koulutettuja (maahanmuuttajataustaisia) naisia kotitalouspalvelutalouden kasvaessa suuremmaksi.

Kotitalousvähennys otettiin käyttöön vuonna 1997 tukikokeiluna muutamissa kunnissa ja muualla Suomessa kokeiltiin suoran yritystuen mallia. Valtakunnalliseen verovähennysmallin päädyttiin vuoden 2001 alusta koko maahan, ja suorasta tuesta luovuttiin. Mallia on laajennettu niin, että vuodesta 2005 alkaen vähennyksen saa työstä, joka on tehty esimerkiksi omien, puolison vanhempien asunnossa.

Vaikka suomalaiset naiset ovat osallistuneet palkkatyömarkkinoille jo pitkään, nähdään edelleen ulkopuolisen kotiavun hankinta nimenomaan naisia koskevana asiana. Tämän sukupuolittuneen työnjaon vuoksi kotitalousvähennyksen voidaan katsoa siirtävän eriarvoistavia rakenteita yhä enemmän naisten välille.

Halutaanko edistää korkeasti koulutettujen naisten ja miesten keskinäistä tasa-arvoa naisten keskinäisen epätasa-arvon kustannuksella?

Tämä herättää jälleen kysymyksen siitä, kenen tasa-arvoa ajetaan ja keiden tasa-arvo koetaan tärkeäksi. Halutaanko edistää korkeasti koulutettujen naisten ja miesten keskinäistä tasa-arvoa naisten keskinäisen epätasa-arvon kustannuksella?

Voidaan sanoa, että kotitalousvähennyksestä tulee väylä, jolla tehdä valintoja kotiäitiyteen ”pakottavan” diskurssin ja uraan panostavan naiseuden välillä. Tällainen valinnanmahdollisuus koskettaa usein kuitenkin vain hyvin toimeentulevia naisia.

Kotitalousvähennyksen tuottama käsitys tasa-arvosta jättää marginaaliin esimerkiksi siirtolaistyöntekijät ja vähätuloiset. Ihmiset, joiden tulot ovat liian pienet tai jotka saavat tukea ostettuun palveluun, eivät voi tehdä verovähennystä.

Suomessa SDP ja Sitra ovat esittäneet tähän ratkaisuksi negatiivista tuloveron kaltaista kotitalousvähennysmallia. Siinä kotitalousvähennys olisi pienituloisille suoran tuen ja verohuojennuksen yhdistelmä.

Kotitalousvähennys voi toimia kannustimena esimerkiksi maahanmuuttajataustaisille naisille perustaa omia yrityksiään ja edistää näin omaa taloudellista tilannettaan. Kuitenkin EVAn analyysin oletus siitä, että kotipalveluita tulevat tarjoamaan yhä kasvavissa määrin maahanmuuttajataustaiset naiset, uusintaa paitsi sukupuoleen myös rodullistettuihin ryhmiin ja työntekijöihin liittyviä oletuksia ja saattaa syventää työmarkkinoiden yhä enemmän etnisyyden mukaan hiearkisoituvia rakenteita.

Yksityistäminen parantaa naisten asemaa työmarkkinoilla -väite

Kolmantena pääväitteenä EVAn analyysissa esitetään, että naisvaltaisten alojen yksityistäminen nostaisi naisten palkkoja. Siinä pyritään tuomaan Suomeen Ruotsissa käytyä keskustelua siitä, miten julkisen monopolin purkaminen madaltaisi erityisesti naisyrittäjyyden esteitä.

Yksityistämisen työntekijävaikutuksiin tulee kuitenkin suhtautua kriittisesti ja sukupuolivaikutuksiakin olisi syytä tutkia enemmän. Ruotsissakaan markkinaistumisen vaikutukset eivät ole olleet naisyrittäjien asemaa edistäviä – pikemminkin päinvastoin.

Ruotsalaisessa kunnassa toteutettu valinnanvapausmallin tuominen vanhuspalveluihin osoitti, että suurin osa kunnan kilpailutuksen voittaneista yrityksistä oli suuria ja miesten omistamia ja johtamia yrityksiä. Analyysin mukaan miesten omistamat yritykset tarjosivat kunnassa jopa 97 prosenttia palveluista.

Suomessakin julkisen sektorin palveluita, esimerkiksi siivoustyötä ja muita niin kutsuttuja tukipalveluita, on yhtiöitetty, ulkoistettu ja altistettu kilpailulle 1990-luvun jälkeen. Puhtaanapitotyö on muuttunut tehostamistalouden paineessa yhä vaativammaksi.

Alan tapaustutkimuksen mukaan yhtiöittämisen kaltaiset julkisen sektorin purkamiseen pyrkivät käytännöt voivat johtaa työntekijöiden työehtojen heikkenemiseen. Siinä missä kunta on taannut henkilöstölleen kohtuulliset työehdot ja toimeentulon, voi yhtiömuotoinen voittoa tavoitteleva liiketoiminta luoda painetta työehtojen heikentämiseen.

Koska kunnat tavoittelevat säästöjä, hintakilpailu on kovaa eikä toisin kuin EVAn selvityksessä esitetään johda palkkojen kasvuun vaan saattaa heikentää työehtosopimuksia. Myös työvoimavaltaisilla aloilla yritysten keskeinen kilpailuetu saadaan yleensä palkkakustannusten minimoinnista.

Julkisessa terveydenhuollossa on käytössä kunnallinen yleinen virka- ja työehtosopimus (KVTES), kun taas yksityiset hoivayritykset käyttävät pääosin yksityisen sosiaalipalvelualan työehtosopimusta.

Suomessa yksityistäminen saattaa alentaa naisten palkkatasoa myös terveydenhuollossa ja varhaiskasvatuksessa.

Yksityisen sosiaalipalvelualan työehtosopimuksessa on kohtia, jotka selkeästi heikentävät työntekijän asemaa. Palkat ovat alempia ja vuosilomaoikeudet lyhyempiä. Siksi Suomessa yksityistäminen saattaakin alentaa naisten palkkatasoa myös terveydenhuollossa ja varhaiskasvatuksessa, kuten Suomen lähi- ja perushoitajaliitto SuPerin lakimies Mari Leisti on todennut.

Julkisten palveluiden purkaminen monopoli-argumentilla ei myöskään ota huomioon, että yrityksetkin voivat saavuttaa yritysmonopoliaseman markkinoilla.

Hyvinvointivaltion heikentämisestä työn sukupuolittuneisuuden purkamiseen

Vaikka voinemme olla yhtä mieltä siitä, että naisten urien ja naisjohtajuuden edistäminen ovat tärkeitä tasa-arvotavoitteita, syistä, tulkinnoista ja keinoista vallitsee erimielisyyttä.

Naisystävällistä hyvinvointivaltiota sekä sen paradoksia koskevat keskustelut ovat tärkeitä, sillä ne nostavat esiin monia poliittisia kysymyksiä koskien työn sukupuolittuneisuutta.

EVAn analyysi on kuitenkin hiljainen miesten roolin suhteen. Hoivan kysymyksiä pallotellaan naisryhmältä toiselle, vaikka hoivan kysymykset ovat osa meidän jokaisen elämänkaartamme. Kaikki meistä tarvitsevat intensiivistä hoivaa elämänkaaren alkupäässä ja monet myös loppupäässä sekä muissakin elämänkaaren vaiheissa.

Voitaisiinko miesten ja naisten tasa-arvoa työmarkkinoilla lisätä ilman, että lisätään epätasa-arvoa eri naisryhmien välillä?

Teesi naisystävällisen hyvinvointivaltion paradoksista muistuttaa myös siitä, että naisten uria eivät hidasta perhevapaat sinänsä vaan naisten hoivarooliin liittyvä syrjintä. Syrjintää puolestaan aiheuttaa oletus miesnormin mukaisesta ideaalityyppisestä työntekijästä, jolla ei ole hoivavelvollisuuksia.

Voitaisiinko syrjintää ehkäistä esimerkiksi uudistamalla perhevapaita sekä jakamalla vanhempainvapaiden kustannuksia tasaisemmin miesten ja naisten työpaikkojen välillä? Onko tasa-arvo nollasummapeliä, vai voitaisiinko miesten ja naisten tasa-arvoa työmarkkinoilla lisätä ilman, että lisätään epätasa-arvoa eri naisryhmien välillä? Onko matalasti koulutetun (maahanmuuttaja)naistyövoimareservin luominen siis ainoa tie kohti korkeissa positioissa olevien naisten ja miesten tasa-arvoa, vai löytyisikö tasa-arvoon muitakin reittejä?

YTT, KTM Armi Mustosmäki on yhteiskuntapolitiikan tutkijatohtori Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.

YTM Laura Mankki on sukupuolentutkimuksen väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa, yhteiskuntapolitiikan yliopistonopettaja Itä-Suomen yliopistossa ja tutkija Suomen Akatemian rahoittamassa Lean, Work, Gender -hankkeessa

YTM Tiina Sihto työskentelee projektitutkijana Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikössä (CoE AgeCare, 2018–2025) sekä yhteiskuntapolitiikan väitöskirjatutkijana Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.

Julkaisu Pohjoismainen hyvinvointivaltio: (ura)naisen ystävä vai vihollinen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pentikäinen antaa sanavalinnoillaan ymmärtää, että Suomen (spekulatiivinen) päätös liittyä Natoon ei riipu meistä itsestämme, vaan ennen kaikkea ulkoisten olosuhteiden loksahtamisesta kohdalleen.

Pentikäinen esittää kirjoituksessaan kolme ulkoisen kontekstin muutosta, jotka voisivat ”viedä Suomen Natoon”: Ruotsin turvallisuuspoliittisen linjan muutos, lännen ja Venäjän suhteiden lientyminen ja kriisi. Kolme varsin mahdollista skenaariota vallitsevassa turvallisuuspoliittisen jännityksen tilassa, mutta millaisia sysäyksiä ne olisivat Suomen Nato-jäsenyydelle?

Kohtalonyhteyden kohmelossa Natoon?

Ruotsista on helppo aloittaa, onhan Suomen kansallisen selviytymistarinan kohtalonyhteys sidottu voimakkaasti entiseen emämaahan. EY/EU-jäsenyyttä on selitetty kohtalonyhteyden ja Suomen historiallisen länsimaisuuden kautta. Tämä linkki on syntynyt ennen kaikkea Ruotsin kautta. (Seppinen 2001.)

Toisaalta Ruotsin antama sysäys on tärkeä myös irrotettaessa tapaus kansallisen kertomuksen kontekstista. Ruotsin ilmoitus jäsenyyden hakemisesta vuonna 1990 oli kriisi myös Suomen ulkopoliittiselle johdolle, mutta perusteiden uudelleenarviointiin kului vuosi. (Lintonen 2003, 149–150.) Vielä Esko Ahon keväällä 1991 kirjoitetussa hallitusohjelmassa ilmoitettiin Suomen seuraavan EY:n kehitystä ja arvioivan tilannetta sen pohjalta.

Pentikäinen ei ole mietteineen yksin, sillä Nato-jäsenyydessä nähdään selvästi samanlaista ”kohtalonyhteyttä” Ruotsiin. Asetelmaa ovat arvioineet esimerkiksi Charly Salonius-Pasternak ja Tuomas Forsberg, kuten myös The Ulkopolitist.

Pohjoismainen puolustusyhteistyö on vahvistanut tätä ”kohtalonyhteyttä” konkreettisella tasolla, ja myös Juha Sipilän hallitus jatkaa tiivistyvää yhteistyötä tällä sektorilla. Ruotsi ja Suomi ovat myös allekirjoittaneet isäntämaasopimuksen Naton kanssa, mikä osoittaa turvallisuuspoliittisen käsi kädessä kulkemisen.

EY-jäsenyyden kanssa Suomelle tuli lopulta kiire. Ruotsin päätöksen jälkeinen verkkaisuus jäi sivuun, kun Neuvostoliitto hoiperteli enää yhdellä jalalla, YYA-sopimuksen velvoitteet lisäsivät liikkumatilaa ja EY:stä alkoi kuulua viestejä jäsenyysoven sulkeutumisesta. (Lintonen 2003, 166–169.)

Suomen ulkopoliittinen keskustelu on olennaisesti vapautunut 1990-luvun alun tilanteesta. Ruotsin antama impulssi voisi jo yksin riittää perustavaan murrokseen Suomen Nato-linjassa. Toisaalta on selvää, että kaksi muuta Pentikäisen esittämää skenaariota – lientynyt kansainvälispoliittinen tilanne tai entisestään pahentunut kriisi – vaikuttaisivat myös Ruotsin päätöksen tulkintoihin.

Kotimaisen keskustelun perinteisiin kuuluu toki aika ajoin kiistää ”kohtalonyhteys” ja esittää, että Suomella toki itsenäisenä kansakuntana on muitakin vaihtoehtoja kuin peesata. Näin teki väistynyt pääministeri Harri Holkeri vuonna 1991 ja eduskuntaryhmien puheenjohtajat vuonna 2014.

Virkistävää kohtalonyhteys-keskustelussa olisi pohtia asetelman toista puolta. Entä jos Suomi päättäisi tehdä itsenäisen turvallisuuspoliittisen ratkaisun ennen Ruotsia?

Poutasäällä on hyvä olla liittoutumaton

Pentikäisen toinen skenaario on, että ”lännen” ja Venäjän suhteiden lientyminen avaisi Suomelle ikkunan Natoon. Pentikäisen mukaan ”liennytyksen lämpöaalto vähentää Suomen Nato-jäsenyyden Venäjä-vastaista mielikuvaa”. Jokaisen ”Nato-haukan” pitäisi siis toivoa liennytystä vallitsevaan turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen.

Kriisin ratkaisemista on toki syytä toivoa ihan muistakin syistä, joista vähin ei ole ukrainalaisten arkipäivän vaikeuksien ja humanitaarisen hädän päättyminen. Suurvaltapoliittinen kiista koskettaa kaikista kovimmin juuri tavallisia kansalaisia eritoten sotatoimialueella.

Suomen turvallisuuspoliittisiin fundamentteihin liennytys ei kuitenkaan olennaisesti vaikuttaisi. Nato-vastustajien ei siis kannata pelätä mahdollista ”liennytyksen lämpöaaltoa”, sillä kylmän sodan jälkeinen kehityskulku osoittaa, että poutasäällä on hyvä olla liittoutumaton.

Kahdenvälisiä hyviä Venäjä-suhteita ei haluttu 1990–2000-lukujen ”poutasäällä” vaarantaa turhaan liittoutumalla Naton kanssa. Baltian maiden jäsenyys lisäsi kyllä turvallisuuspoliittista tasapainoa Pohjois-Euroopassa, mutta Suomen jäsenyys olisi rikkonut sen kahdenvälisen luottamuksen ilmapiirin, jolle kansallinen olemassaolomme perustuu. Vastaavasti EU:n ja Venäjän suhteiden kiristyminen on aiheuttanut tilanteen, jossa jäsenyys turhaan kärjistäisi tilannetta.

Miksi Ukrainan kriisin jälkeinen poutasää muuttaisi tätä perusasetelmaa?

Kansallisessa Nato-keskustelussa ei ole havaittavissa sellaista kehityssuuntaa, joka olennaisesti keikauttaisi vallitsevia linjoja. Kriisiaikoina kärjistynyt keskustelu tasaantuisi todennäköisesti hyvin pian kriisin lauettua ja hautautuisi yhteiskunnan sisäisten ongelmien ja kipupisteiden alle.

Nato-ovi on auki, mutta siinä on kynnys

Kolmas Pentikäisen mainitsema työntävä tekijä on ”kriisi”.

Ukrainan tilanteen huomioon ottaen lausunto on aika kova, sillä eiköhän Euroopassa vallitse jo kriisitilanne. EU:n ja Venäjän välit ovat lukossa, luottamus on pahasti kärsinyt ja Itä-Ukrainan tulitauko rakoilee. Pentikäisen täytyy siis tarkoittaa todella ison luokan kriisiä, kuten Venäjän entistä laajamittaisempaa hyökkäystä Ukrainaan tai johonkin toiseen naapurimaahansa.

Pentikäisen mukaan tällaisessa tilanteessa ”Suomi joutuu oman turvallisuutensa takia hakeutumaan Naton antamaan suojaan”. Tuntuu helpolta, että Naton sateenvarjon alle mennään, kun rankkasade alkaa. Valitettavasti tälle skenaariolle on kovin vähän realistisia perusteluja. Se kuvastaa kummallista ajatusta Nato-optiosta, jossa ovi on Suomelle auki, kunhan vaan poliitikot tekevät päätöksen astua sisään.

Suomi on toki systemaattisesti kulkenut Nato-tiellä tiivistäen yhteistyötä koko kylmän sodan jälkeisen ajan. Siinä mielessä Suomi on hyvin lähellä jäsenyyttä, ratkaiseva askel liittymisneuvotteluihin on ottamatta. Juuri tässä piilee ansa, johon Pentikäinen skenaariossaan astuu. Viimeinen, ratkaiseva askel ei ole nopea ja helppo.

Karoliina Honkanen ja Janne Kuusela ovat koonneet Mikä Nato on? -tietopaketin, jossa eritellään Naton rooleja, tehtäviä ja Suomen asemaa suhteessa Natoon. Julkaisussa esitetään myös kuvaus Naton jäseneksi hakeutumisesta. Suomella tuskin olisi merkittäviä ongelmia läpäistä neuvotteluja liittyen Naton vaatimuksiin tai edes vastuisiin ja velvoitteisiin, mutta varsinainen jäsenyys vaatii jokaisen Nato-maan parlamentaarisen hyväksynnän.

On spekulatiivista, miten Suomen Nato-jäsenyyteen suhtauduttaisiin esimerkiksi Kreikassa tai Turkissa. Olennaisempaa kriisiajan pikajäsenyyden kannalta on itse prosessi ja sen kesto. Honkanen ja Kuusela arvioivat, että kansallinen ratifiointiprosessi veisi nopeimmillaankin vuoden. Edellinen pienempi laajentuminen vuonna 2008 Albanian ja Kroatian kohdalla vei juuri tämän ajan. Kriisitilanteessa kuvio olisi entistä monimutkaisempi, eikä Nato välttämättä ottaisi lainkaan uusia jäseniä. (Honkanen & Kuusela 2014, 24–25.)

Ajopuu vai koskivene?

Toisen maailmansodan jälkeen politiikan kielikuvamaailmaan on tullut ajatus Suomesta ajopuuna tai koskiveneenä. Jatkosodan taustoja kuvaamaan luodut käsitteet ovat kuluneet käytössä, mutta Pentikäisen teeseihin ne sopivat. Suomi näyttäytyy ajopuuna, joka ulkoisten paineiden myötä päätyy Naton jäseneksi.

Edellä esitetyistä ulkoisista olosuhteista vain ensimmäinen on realistinen sysäys Suomen Nato-politiikan olennaiselle muuttumiselle. Viis kohtalonyhteydestä, mutta jo turvallisuuspoliittisen yhteistyömme vuoksi Ruotsin ratkaisu olisi Suomelle merkityksellinen. Pohjoismainen puolustusyhteistyö asettuisi toiseen valoon, jos Suomi olisi ainoa sotilaallisesti liittoutumaton maa.

Ulkoisten työntävien tekijöiden lisäksi olisi syytä pohtia kokonaiskuvaa ja Suomen roolia turvallisuuspoliittisessa järjestelmässä. Tulevalla hallituskaudella tätä keskustelua toivottavasti käydään, ja uudessa turvallisuuspoliittisessa selonteossa Nato-selvityksineen arvioidaan kattavasti erilaiset turvallisuuspolitiikan vaihtoehdot ja niiden käyttöarvo.

Nato-selvityksen lisäksi tarvitaan myös selvitys liittoutumattomuudesta, jotta voidaan tehdä kokonaisvaltainen arvio vaihtoehdoista.

Kirjallisuus

Honkanen, Karoliina & Kuusela, Janne 2014. Mikä Nato on? Suomen Atlantti-seura.

Seppinen, Jukka 2001. Mahdottomasta mahdollinen. Ajatus, Helsinki.

Lintonen Raimo 2003. ”Suomen EU-jäsenyyshanke kriisinä”. Teoksessa Suomi ja kriisit. Vaaranvuosista terrori-iskuihin, toim. Forsberg, Tuomas et al., Gaudeamus, Helsinki.

Artikkelikuva: jorono / Pixabay

Julkaisu Viedäänkö Suomea Natoon kuin pässiä narussa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Analyyseissa on otettu esille pohjoismaiset populistipuolueet (muun muassa Les Vrais Finlandes, perussuomalaiset), Ranskan jalkapalloliigassa pelaava Zlatan Ibrahimovic (le plus fou de fou, ”hulluista hulluin” positiivisessa merkityksessä), libanonilainen elokuvantekijä Farah Farah, somalitaustainen uutisankkuri, näkkileipä sekä Ikean lihapullat. Ennen kaikkea Ranskassa eletään jo ensi vuoden eurovaaleja. Miten populistijohtajat ovat hyödyntäneet mellakoita aiemmin ja miten ne nähdään ranskalaisesta kontekstista?

Ranska 2005 vs. Ruotsi 2013

Uutiskuvat ovat tuoneet takautumia. Vuonna 2005 uutiskuvat näyttivät kuvia Ranskan lähiöiden mellakoista: Nuoriso riehui, satoja autoja poltettiin. Jälkikäteen on myönnetty, että uutiskuvin tilanne muutettiin pahemmaksi.  Pienimuotoinen riehunta ei ole mitenkään poikkeuksellista, sillä autoja poltetaan yleisesti viikonloppuiltaisin. Nyt tilanne kärjistyi konfliktiksi paikallisen poliisin ja nuorten välillä. Kaksi poikaa kuoli yhteydenotossa. Journalistit välttivät noita kulmia, sillä heihin saatettiin käydä käsiksi. Syynä oli se, että he asukkaiden mukaan ”vääristelivät” todellisuutta ja saivat sen näyttämään pahemmalta kuin se tosiasiassa olikaan.

Karismaattinen johtaja ja ”tehtävä”

Ranskan Le Front nationalin nettisivuilla oli vuonna 2005 samaan aikaan kuva Jean-Marie Le Penistä, joka heristi sormeaan: ”Siirtolaisuus, lähiöiden räjähdysalttius – Le Pen varoitti jo teitä”. Myös jakkupukuun pukeutunut Marine Le Pen totesi vuonna 2012, että he olivat oikeassa kun aikanaan varoittivat niistä ongelmista, joita Ranskassa tänään on. Ennen Ranskan Toulousessa tapahtuneita joukkosurmia maaliskuussa 2012 Marine Le Pen totesi, että hän oli tiennyt ongelmat etukäteen. Presidentinvaaleissa myöhemmin keväällä hän keräsi 18 prosenttia äänistä.

Karismaattinen johtajuus käsittää idean erityisestä tehtävästä, johon liittyy profeetallinen missio. Johtaja on näkijä, joka tietää asioita etukäteen. Karismaattiset johtajat ovat ennen kaikkea pelastajia, eivät korjaajia, vaikka he esittävät tämän usein ambivalentein kielellisin keinoin. Johtajat luovat tiheän tunnelman kannattajien välillä, mutta esittävät itsensä samalla ”tavallisena” – samaistuttavana. Perinteisesti tämä magnetismi on nähty puhekykynä massatapahtumissa. Karismaattinen johtaja puhuu suoraan. Uusimmat tutkimukset karismasta taas viittaavat johtajan kykyyn luoda korrekti imago esimerkiksi television välityksellä. Tuloksena osa johtajista on käyttänyt imagokonsultteja. Esimerkiksi Jean-Marie Le Peniä nämä ovat auttaneet kohti ”pehmeämpää” johtajaimagoa.

”Le model suèdois” kriisissä?

Onko ruotsidemokraattien Jimmy Åkersson tällainen Le Peniin verrattava karismaattinen johtaja? Ranskalaislehdistö ei ota siihen kantaa. Sen sijaan se listaa lyhyesti siirtolaisuuden vaiheet Ruotsissa: 1960-luvulla tulleet jugoslaavit, kuten Zlatan Ibrahimovicin vanhemmat, jotka saivat töitä tehtaista. Scandia ja Volvo työllistivät. Sittemmin siirtolaisuuden luonne muuttui: 1970-1980-luvuilla tulivat poliittiset pakolaiset, eteläamerikkalaiset Olof Palmen tuella, Iranin vallankumouksen (1979) aikaan iranilaiset, jugoslaavit uudelleen 1990-luvulla.

Miten Ruotsi sitten eroaa Ranskasta? Ranskalaislehdistön mukaan esimerkiksi sen osalta, että arabikulttuuri – toisin kuin postkolonialistisessa Ranskassa – ei ole osa yhteistä ruotsalaista historiaa. Se on lehdistön mukaan jäänyt pinnalliseksi ja ”skandinaavinen taide ja historia esitetään viikinkimäisenä”. Lehdistön mukaan ruotsalaisuus esitetään homologisena ideana, ”johon pinnallisen särön tuo esimerkiksi somalitaustainen uutisankkuri”.

Ruotsin mellakoiden saama negatiivinen julkisuus on poikkeuksellista. Tavallisesti Pohjoismaat esitetään mallimaina. Muun muassa Ranskan sosialistinen PS-puolue on puhunut  ihanteellisesta pohjoismaisesta mallista: ”le model scandinave” tai ”model suèdois”. Suomesta ovat esillä olleet esimerkiksi Pisa-tutkimusten tulokset.

Keväästä 2011 alkaen palstatilaa on annettu myös pohjoismaisille populistipuolueille. Esimerkiksi perussuomalaisten suosiolle on etsitty syitä ja esitetty sana finlandité, joka tarkoittaa sitä, ettei maahanmuutto voi olla syynä puolueen nousuun, koska ilmiö on Suomessa erittäin pieni.  Termiä on käyttänyt esimerkiksi populismiin erikoistunut Science Po -yliopiston tutkija Magali Balent, joka on kirjoittanut kirjan Le Monde selon Marine (”Marinen maailma”). Ranskalainen tutkija Dominique Reynie pohtii kirjassaan Populismes: La pente fatale (2011) maahanmuuttovastaisen populismin johtuvan muun muassa suurien ikäluokkien vanhenemisesta: ”He eivät halua hoitajia ulkomailta”.

Eurovaalit 2014 ja eurooppalainen populismi

Ranskassa Front Nationalin Bruno Mégret rinnasti Ruotsin tapahtumat la Defencen ampumisiin ja totesi, että kyseessä on ei-assimiloitunut siirtolaisuus (l’immigration non assimilée). Marine Le Pen ei ole toistaiseksi ottanut kantaa asiaan. Ranskassa pohditaan ensi toukokuussa vietettäviä eurovaaleja. Erityisesti samaa sukupuolta olevien oikeus avioliittoon on herättänyt kiivasta vastustusta. Miten Ruotsin tapahtumat sitten vaikuttavat eurovaaleihin? Selvää on, että toistuessaan lähiömellakat nostavat esiin ”pelastajan”, joka kertoo varoittaneensa asioista jo ennakolta.

Artikkelikuva: Mikael Marguerie / Wikimedia Commons

Julkaisu Ruotsin lähiöt ja pohjoismainen populismi ranskalaisessa lehdistössä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.