Valta vaihtuu Ruotsissa. Parin viikon takaisissa parlamenttivaaleissa ruotsalaiset äänestivät maltillisen kokoomuksen (Moderata samlingspartiet, M) johtaman oikeistoblokin valtaan niukalla äänten enemmistöllä. Vaalien ehdoton voittaja on Jimmie Åkessonin johtama ruotsidemokraatit (Sverigedemokraterna, SD), joka näyttää nousevan oikeistohallituksen tukipuolueeksi. 

Tämä merkitsee mannerlaattojen heilahdusta Ruotsin poliittisessa järjestelmässä, jossa valtapuolueet ovat tähän saakka kaikin keinoin pyrkineet estämään ruotsidemokraattien pääsyn kiinni vallan kahvaan. Ruotsidemokraattien kannatuksen kasvu ja niin kutsuttuihin poliittisiin blokkeihin perustuva poliittinen kilpailu on nyt kuitenkin tehnyt puolueen eristämisen mahdottomaksi. 

Näissä vaaleissa ruotsidemokraatit sai 20,5 prosentin äänisaaliin ja nousi maan toiseksi suurimmaksi, oikeistoblokin suurimmaksi puolueeksi. Maltillisen kokoomuksen johtaman porvariliittouman on siis käytännössä mahdotonta muodostaa enemmistöhallitusta ilman ruotsidemokraatteja. Koalitiomatematiikka on tämän myötä ohittanut maltillisen kokoomuksen puheenjohtajan, pääministerikandidaatti Ulf Kristerssonin ajattelussa moraaliset pohdinnat ruotsidemokraattien epäliberaalista luonteesta.

Valtapuolueet ovat tähän saakka kaikin keinoin pyrkineet estämään ruotsidemokraattien pääsyn kiinni vallan kahvaan.

Ruotsia pidettiin pitkään poikkeuksena länsieurooppalaisten valtioiden joukossa, koska siellä ei ollut vahvaa oikeistopopulistista puoluetta. Vasemmisto-oikeistojakolinja ja sen ympärille ryhmittyneet puolueet hallitsivat maan poliittista elämää ja pitivät sen vakaana.

Nyt tilanne on muuttunut radikaalisti sekä politiikan asiakysymysten että poliittisen kilpailun kannalta. Miten tähän on tultu ja miten pidemmän ajan kehityskulut kulminoituivat syksyn 2022 vaaleissa?

Ideologia väistyi demokratian prosessikysymysten tieltä

Ruotsin poliittisessa lähihistoriassa keskeistä on ollut demokraattisen politiikan muotoon liittyvien kysymysten dominointi suhteessa poliittisiin ideologioihin. Toisin sanoen poliittista agendaa ovat dominoineet kysymykset siitä, kuka voi tehdä yhteistyötä kenenkin kanssa, ja kenen kanssa ei missään tapauksessa olla yhteistyöhaluisia. Tämä pohdinta liittyy ennen kaikkea ruotsidemokraattien nousuun. 

Perinteisiä puolueita on yhdistänyt ennen kaikkea päätös eristää ruotsidemokraatit ja pitää puolue vallankäytön ulkopuolella, ei niinkään ideologinen samankaltaisuus. Tämä on näkynyt blokkipolitiikan säröilynä ja ideologisesti yhtenäisten koalitioiden rakentamisen mahdottomuutena. 

Ruotsin politiikka on rakentunut keskenään kilpailevien vasemmisto- ja oikeistoblokkien varaan vuoden 2006 parlamenttivaaleista saakka, jolloin porvarilliset puolueet, maltillinen kokoomus, kristillisdemokraatit (Kristdemokraterna, KD), liberaalit (Liberalerna, L) ja keskusta (Centerpartiet, C) perustivat Allianssi-liittouman (Allians för Sverige). 

Poliittista agendaa ovat dominoineet kysymykset siitä, kuka voi tehdä yhteistyötä kenenkin kanssa, ja kenen kanssa ei missään tapauksessa olla yhteistyöhaluisia.

Vastapooliksi muodostui sosiaalidemokraattien (Socialdemokraterna, S), vasemmistopuolueen (Vänsterpartiet, V) ja ympäristöpuolueen (Miljöpartiet, MP) punavihreä liittouma. Pääministeriksi nousi vaaleissa suurimmaksi tulleen blokin pääpuolueen – sosiaalidemokraattien tai maltillisen kokoomuksen – puheenjohtaja. 

Tämä järjestelmä toimi kuitenkin vain vuoden 2014 vaaleihin saakka. Tuolloin ruotsidemokraatit, jotka oli puolueiden yhteisellä päätöksellä eristetty blokkien ulkopuolelle, oli kasvanut niin suureksi, että sen ääniosuus 12,9 prosenttia alkoi tehdä blokkeihin perustuvasta koalitiopolitiikasta hankalaa. 

Ruotsidemokraatit käyttivät vaa’ankieliasemaansa joulukuussa 2014, kun se uhkasi kaataa sosiaalidemokraattien johtaman vähemmistöhallituksen äänestämällä sen budjettiehdotusta vastaan. Kriisi ratkesi, kun porvarilliset Allianssipuolueet suostuivat tukemaan vasemmistohallituksen budjettia, mikä oli täysin poikkeuksellista ruotsalaisessa politiikassa.

Vaikka valtapuolueiden toiminta tähtäsi ruotsidemokraattien vallan minimoimiseen, puolue käytti vaikutusvaltaansa pakottamalla oikeisto- ja vasemmistopuolueet yhteistyöhön yli blokkirajojen. Hiljalleen tämä alkoi murtaa vasemmisto-oikeistopolarisaatiolle perustuvan poliittisen kilpailun perusteita. 

Hallitus ei onnistu ilman ruotsidemokraatteja

Ruotsidemokraattien suosion vain kasvaessa porvaripuolueet ovat asteittain hyväksyneet välttämättömän: ne eivät pysty muodostamaan enemmistöhallitusta ilman ruotsidemokraatteja. Porvariallianssin rakoilu ja lopulta hajoaminen on muuttanut ruotsalaisen poliittisen kilpailun rakennetta. 

Allianssi hajosi, kun maltillinen kokoomus ja kristillisdemokraatit irtautuivat siitä vaalien 2018 alla. 

Vaalien jälkeen liberaalit ja keskusta vaihtoivat puolta ja siirtyivät tukemaan sosiaalidemokraattien muodostamaa vähemmistöhallitusta yhdessä ympäristöpuolueen kanssa. Keskeinen tekijä hajoamisessa oli suhtautuminen ruotsidemokraatteihin. 

Ruotsidemokraattien suosion vain kasvaessa porvaripuolueet ovat asteittain hyväksyneet välttämättömän: ne eivät pysty muodostamaan enemmistöhallitusta ilman ruotsidemokraatteja.

Maltillinen kokoomus ja kristillisdemokraatit olivat valmiita jonkinasteiseen yhteistyöhön sen kanssa, liberaalit ja keskusta eivät. Myöhemmin liberaalit kuitenkin irtautuivat vasemmiston hallitussovusta ja vaihtoivat puolta takaisin porvariblokkiin.

Uusien blokkien ajassa niiden kokoonpanoa ei määritä vasemmisto-oikeistoakseli, vaan yhtäältä suhtautuminen ruotsidemokraatteihin ja toisaalta asemoituminen niin kutsutulle GAL-TAN akselille, joka jakaa puolueet progressiivis-liberaaleihin ja konservatiivis-autoritäärisiin. Edellisessä leirissä ovat sosiaalidemokraatit (S), vasemmisto (V), ympäristöpuolue (MP) ja keskusta (C), jälkimmäisessä maltillinen kokoomus (M), kristilliset (KD), ruotsidemokraatit (SD) ja – varsin vastahakoisesti – myös liberaalit (L). 

Syksyn 2022 vaaleissa perinteinen vasemmisto-oikeistoideologia näkyikin heikosti. Vaalikampanjoita dominoivat yhtäältä demokratian prosessikysymykset – suhtautuminen ruotsidemokraatteihin ja puolueen mahdolliseen hallitusvastuuseen – ja toisaalta yksittäiset asiakysymykset, kuten energian hinta, jengirikollisuus ja rangaistukset, sekä maahanmuuttajien integraatio. Ruotsalaisten tutkijoiden mukaan puolueiden vaaliohjelmat ryhmittyivät lähinnä GAL-TAN-akselin konservatiiviseen päähän.

Politiikan muuttunut polarisaatio

Vasemmisto-oikeistopolarisaatio on perinteisesti muodostanut politiikan kivijalan läntisessä Euroopassa. Ruotsissa poliittinen kilpailu on ollut poikkeuksellisen kaksinapaista, ja muut jakolinjat kuten kaupunki-maaseutujaottelu tai etnis-kielelliset jakolinjat, ovat olleet toissijaisia. Ruotsidemokraattien nousu on paitsi murtanut kaksinapaisuuteen perustuvan politiikan muodon, myös muuttanut politiikan sisällöt.

Ennen kaikkea niin kutsutut sosiokulttuuriset poliittiset kysymykset kuten rajat, identiteetit sekä laki- ja oikeuskysymykset ovat nousseet poliittisella agendalla. Tämä on toki ollut seurausta paitsi ruotsidemokraattien kasvusta, myös polttavista sosiaalisista ongelmista liittyen asuinalueiden eriytymiseen ja rikollisuuteen. Ruotsidemokraatteja sosiokulttuurisen politiikan näkyvyys kuitenkin hyödyttää, kun taas perinteisille, vasemmisto-oikeistoakselille asettuville puolueille se on hankalaa, koska niiden kannattajakunta on näissä kysymyksissä usein jakautunutta. 

Myös syksyn 2022 vaaleissa maahanmuuttoon, asuinalueiden eriytymiseen, integraatioon ja jengirikollisuuteen liittyvät teemat olivat näkyvästi esillä. Puolueiden ohjelmat olivat hyvin samankaltaisia näissä kysymyksissä, ja ne jakoivat käsityksen integraation parantamisen, rikollisuuden kitkemisen ja rangaistusten koventamisen välttämättömyydestä. Poliittinen kilpailu käytiin siis jo valmiiksi ruotsidemokraattien ja poliittisen oikeiston vahvalla alueella. 

Syksyn 2022 vaaleissa maahanmuuttoon, asuinalueiden eriytymiseen, integraatioon ja jengirikollisuuteen liittyvät teemat olivat näkyvästi esillä.

Toisaalta vaaleista puhuttiin ”lompakkovaaleina”, sillä erityisesti hintojen nousuun ja elämisen kustannuksiin liittyvät asiat olivat keskustelun kohteena. Ruotsin television kyselyn mukaan äänestäjille tärkeimpiä kysymyksiä vaaleissa olivat sairaanhoito ja koulutus, ja sen jälkeen lakiin ja järjestykseen liittyvät kysymykset sekä energiapolitiikka. Ruotsidemokraattien asiakompetenssi arvioitiin erityisen vahvaksi ainoastaan laki- ja järjestysasioissa. Tästä näkökulmasta puolueen menestys näyttää paradoksaaliselta.

Oleellista ei ole kuitenkaan vain mistä puhutaan, vaan miten puhutaan. Juuri poliittisten asiakysymysten uudelleenkehystämisessä ruotsidemokraatit ovat käyttäneet vaikutusvaltaa. 

Esimerkiksi asuinalueiden eriytymisestä tai jengirikollisuudesta olisi mahdollista puhua asuntopolitiikan tai taloudellisen eriarvoisuuden näkökulmista, mutta vallitsevaksi puhetavaksi on noussut näiden asioiden käsittely maahanmuuton ongelmien ja etnisyyden kautta. Se, että muutkin puolueet vasemmalta oikealle ovat hyväksyneet tämän puhetavan on suuri voitto ruotsidemokraateille. 

Poliittisen maantieteen kasvanut rooli

Ruotsidemokraatit kasvoivat kaikkialla Ruotsissa yhtä vaalipiiriä, Malmön kaupunkia, lukuun ottamatta. Eniten puolue kasvoi suurten kaupunkien ulkopuolella, harvaan asutuilla alueilla. Niillä keskimäärin yli 25 prosenttia äänestäjistä kannatti ruotsidemokraatteja, suurissa kaupungeissa puolestaan 16 prosenttia. Tämä on kaikista puolueista suurin ero kaupunkien ja maaseudun välillä. Erityisesti ruotsidemokraatit vei ääniä perinteiseltä maaseutuväen puolueelta keskustalta.

Näyttääkin siltä, että ruotsalaisen politiikan uusi polarisaatio progressiivis-liberaalien vasemmistopuolueiden (S, V, MP, C) ja konservatiivis-autoritääristen oikeistopuolueiden (SD, M, L ja KD) välillä näkyy maaseudun ja kaupunkien välisenä jakolinjan uudelleenpolitisoitumisena.

Edellinen puoluerypäs kasvoi suurissa kaupungeissa, kun taas jälkimmäiset puolueet menestyivät maaseutumaisilla alueilla. Erityisesti ruotsidemokraattien menestystä maaseudulla on pidetty hämmästyttävänä, sillä rikollisuuden ja maahanmuuton kaltaiset puolueen vahvat teemat eivät kosketa niinkään maaseudun kuin suurten kaupunkien asukkaita. 

Ruotsidemokraatit on kuitenkin onnistunut esittämään harvaanasutuilla alueilla elämisen hintaan ja laatuun liittyvät kysymykset populistipuolueille tyypillisen ”tavallinen kansa” ja ”kaupunkien etäinen eliitti”- kahtiajaon kautta. Palvelujen väheneminen on nähty valtion vetäytymisenä syrjäseutujen asukkaiden elämästä, energian ja erityisesti polttoaineen hinnannousu urbaanin eliitin kiusana niille, joille esimerkiksi auton käyttö on välttämätöntä. Toisaalta perinteisten puolueiden ratkaisut ovat muistuttaneet kovasti toisiaan.

Toinen ruotsidemokraattien menestykseen liittyvä paradoksi on se, että puolue kasvoi erityisesti nuorten, ensi kertaa äänestävien keskuudessa. 2000-luvulla syntyneitä on pidetty arvoiltaan sosiaalisesti suvaitsevaisina ja siten lähempänä puoluekentän liberaalis-progressiivista kuin konservatiivista äärilaitaa. 

Nuorten äänestäjien konservatismi on yllättävää. Voi arvioida, että ruotsidemokraatit ovat nuorille ”normaalimpi” valinta kuin muille äänestäjille, eikä puolueen äärioikeistomenneisyys paina samalla tavalla nuorten vaakakupissa.

Syksyn 2022 vaaleissa nuoret äänestivät kuitenkin oikeistoa: maltillinen kokoomus sai 26 ja ruotsidemokraatit 22 prosenttia nuorten äänistä, molemmissa kuuden prosenttiyksikön lisäys vuoteen 2018 verrattuna. Ympäristöpuolue sai vain 5 prosenttia nuorten äänestäjien äänistä huolimatta siitä, että 2000-luvulla syntyneitä on tituleerattu ”Greta-sukupolveksi” ilmastoaktivisti Greta Thunbergin mukaan.

Nuorten äänestäjien konservatismi on yllättävää. Voi arvioida, että ruotsidemokraatit ovat nuorille ”normaalimpi” valinta kuin muille äänestäjille, eikä puolueen äärioikeistomenneisyys paina samalla tavalla nuorten vaakakupissa. Ruotsidemokraatit tekivät myös näkyvän kampanjan nuorten suosimissa medioissa, kuten TikTokissa ja Instagramissa, ja ovatkin mitä ilmeisimmin onnistuneet lisäämään erityisesti nuorten miesten poliittista kiinnostusta. 

Ruotsidemokraatit puhuttelivat äänestäjäkuntaa sisäistämällä kampanjoinnissaan sen faktan, että elinolot, tarpeet ja toiveet vaihtelevat voimakkaasti asuinpaikan seurauksena. Harvaan asutuilla alueilla auto ja kohtuullinen bensan hinta voivat olla elinehtoja, toivon luominen palveluverkon harventuessa ja työpaikkojen karatessa kasvukeskuksiin olennainen vaalivaltti. Metropolialueelta katsottuna tilanne näyttää toiselta.

Ruotsidemokraattien kasvu, ja kenties oikeistopopulismin suosio laajemminkin Euroopassa, liittyykin poliittisen maantieteen merkityksen nousuun ja keskus-periferiajakolinjan uudelleenpolitisoitumiseen.

Sanna Salo on Suomen Akatemian tutkijatohtori Ulkopoliittisessa instituutissa.

Julkaisu Ruotsin politiikka liikkeessä – vaalit vahvistivat uusia jakolinjoja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Politiikan tutkimuksen ulkopuolelta asiaa ihmetellessä tulee mieleen kysyä, onko muutoksen tae todellakin se, että äänestäjät protestoivat vallitsevaa politiikkaa puoluevalinnallaan, vai olisiko heillä myös muita, jopa tehokkaampia, keinoja antaa äänensä muutokselle, Tuula Juvonen pohtii.

Sosiologi ja homotutkija Dennis Altman totesi jo vuonna 1982 politiikan olevan monella tapaa inhimillisen toiminnan viimeinen alue, johon sosiaalinen muutos heijastuu. Tämä näkyi Suomessa jälleen kirkkaasti eduskunnan äänestäessä tasa-arvoisesta avioliittolaista. Vaikka jo parin vuoden ajan eri tutkimuslaitosten toteuttamissa mielipidekyselyissä kansasta vain pienenemään päin oleva 30–36 prosentin osuus vastusti tasa-arvoista avioliittolakia, äänensä antaneista kansanedustajista noin 47 prosenttia vastusti lakimuutosta.

Erityisesti tässä tilanteessa protestipuolue perussuomalaisten kannattaminen ei olisi tuonut suomalaiseen politiikkaan ruotsalaisen eläkeläisen toivomaa uudenlaista ajattelua, sillä puolueen puheenjohtaja Timo Soini oli itsevaltaisesti linjannut puolueensa kielteisen kannan kansanedustajien puolesta. Perussuomalaisista vain yksi, Arja Juvonen (ei sukua), äänesti perjantaina 28.11.2014 yhtenä 104 muun kansanedustajan joukossa vastoin puolueensa puheenjohtajan kantaa. Toisaalta muutosta ei välttämättä ole luvassa myöskään vakiintuneista puolueista. Sekä puoluekokouksen että pääministeri Alexander Stubbin myönteisestä kannasta huolimatta kokoomuksen kansanedustajistakin edelleen 36 prosenttia vastusti lakimuutosta, puhumattakaan Juha Sipilän johtamasta keskustasta, jonka edustajissa tasa-arvoisen avioliittolain vastustajia oli 83 prosenttia.

Äänestäjien kaipaaman uudenlaisen ajattelun esteenä tuntuvat siis olevan, osin puolueesta riippumatta, ennen kaikkea eduskuntaan nousevat konservatiiviset kansanedustajat, jotka ovat linjauksissaan helposti merkittävästi vanhakantaisempia kuin kansalaisten enemmistö. Tämä saattaa olla seurausta siitä, että konservatiiviset äänestäjät keskittävät äänensä samoille, turvallisiksi tunnistamilleen ehdokkaille, kun taas moniarvoisempaa, muutokseen tähtäävää politiikkaa toivovat äänestäjät jakavat myös äänensä laveammalle joukolle ehdokkaita, joista näin ollen heidän todellista yhteenlaskettua kannatustaan pienempi osuus  pääsee nousemaan eduskuntaan.

Kuinka Ingrid Nygrenin kaltainen muutosta kaipaava suomalainen eläkeläisäänestäjä sitten voisi uudistaa politiikkaa? Yksi mahdollinen keino nousee esiin tarkasteltaessa eduskunnan perustuslakivaliokunnan äänestyspäätöstä vuonna 2012 koskien kansanedustajien tekemää lakiesitystä tasa-arvoisesta avioliittolaista. Tuolloinhan lakiesityksen tie katkesi konservatiivisten kansanedustajien vastustukseen. Kuten useat kommentaattorit tuolloin huomauttivat, kaikki ennen vuotta 1967 syntyneet kansanedustajat vastustivat lakiesityksen ottamista käsittelyyn, kun taas sen jälkeen syntyneet puolsivat sitä – puoluekannastaan riippumatta.

Ne äänestäjät, jotka kaipaavat muutosta nykypolitiikkaan, voisivat siis yrittää muuttaa politiikkaa puolueen vaihtamisen sijaan myös kiinnittämällä huomiota ehdokkaansa sukupolveen ja keskittämällä äänensä aiempaa nuoremmille ehdokkaille. Sen lisäksi, että nuorempien kansanedustajien äänestyspäätös heijasteli paremmin kansalaisten valtaosan näkemyksiä, myös kansanedustajan naissukupuoli ennakoi keskimäärin miessukupuolta paremmin sitä, että eduskunnan päätöksissä puhaltaisivat uudistuksen tuulet.

Artikkelikuva: Michael Schwarzenberger / blickpixel / pixabay

Julkaisu Mistä muutos nousee? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.