Saamelaisten kotiseutualueella eli ylä-Lapissa ei ole vielä ainuttakaan kaivosta. Meneillään oleva vihreä siirtymä lisää kaivosmineraalien kysyntää ja Euroopan unionin (EU) kriittisten raaka-aineiden asetus, niin sanottu CRMA, nopeuttaa osaltaan kaivosten luvittamisprosesseja.

Saamelaisten kotiseutualueelle on toki myönnetty malminetsintälupia jo viime vuosikymmenellä, mutta mielenkiinto kaivostoiminnan harjoittamiseksi alueella on lisääntynyt viime vuosina, kuten uudet aluevaraukset osoittavat. On mahdollista, että alueelle pyritään perustamaan kaivoksia lähitulevaisuudessa. Esimerkiksi Ruotsissa jo useampi saamelaisalueella sijaitseva hanke on nimetty CRMA:n nojalla strategisesti tärkeiksi hankkeeksi.

Suomen perustuslaki turvaa saamelaisten oikeuden ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan. Poronhoito on keskeinen osa saamelaiskulttuuria ja se kuuluu siten tämän suojan alaan. Kaivostoiminta voi haitata poronhoitoa monella eri tapaa ja olla näin ristiriidassa saamelaisten perustuslaissa turvattujen oikeuksien kanssa.

Saamelaisten oikeudet ja vihreä siirtymä ovat ajautuneet törmäyskurssille muissa pohjoismaissa. Vihreän siirtymän asemesta puhutaan jopa vihreästä kolonialismista. Käytännössä kyse on siitä, että vihreän siirtymän edellyttämä maankäyttö (maamineraalien louhinta tai uusiutuvan energian, kuten tuulivoiman, lisärakentaminen) tapahtuu saamelaisten asuttamilla alueilla ja syrjäyttää mahdollisuudet harjoittaa perinteisiä saamelaiselinkeinoja, erityisesti poronhoitoa.

Tässä asiayhteydessä onkin syytä kysyä, kuinka tosissamme otamme saamelaisten perustuslaissa ja kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa turvatut oikeudet? Jos vihreän siirtymän myötä saamelaisten mahdollisuus harjoittaa omaa kulttuuriaan heikkenee, tuleeko oikeudenloukkaus hyvittää jotenkin? Voidaanko esimerkiksi kaivosten poronhoidolle aiheuttamat haitat hyvittää rahallisesti, maksamalla korvauksia poronhoitajille?

Saamelaiskulttuurin turvaaminen

Syksyllä 2025 eduskunnan käsiteltävänä oli kaivosmineraaliverolain muutos. Kaivosmineraaliveroja korotettiin tuntuvasti. Lisäksi verotuoton jakautumista valtion ja kuntien välillä muutettiin valtion eduksi. Lakimuutos kävi myös eduskunnan perustuslakivaliokunnan arvioitavana. Valiokunta arvioi hallituksen esitystä perustuslaissa turvatun omaisuudensuojan ja elinkeinonvapauden näkökulmasta.

Kaivosmineraaliverolain muutosta koskevassa hallituksen esityksessä tai perustuslakivaliokunnan esitystä koskevassa lausunnossa ei arvioitu asiaa lainkaan siitä näkökulmasta, miten muutos vaikuttaa saamelaisiin. Tämä on varmaankin perusteltua ottaen huomioon, ettei saamelaisten kotiseutualueella ole teollista kaivostoimintaa. Kaivoksia saatetaan kuitenkin tulevaisuudessa perustaa kotiseutualueelle.

Olisiko siis jo tässä vaiheessa ollut hyvä pohtia myös sitä, miten kaivosten saamelaiskulttuurille aiheuttamiin haitallisiin vaikutuksiin suhtaudutaan? Turvaamalla saamelaisten oikeuden ylläpitää ja kehittää omaa kulttuuriaan, Suomen perustuslaki asettaa nimittäin saamelaiset erityisasemaan, kun pohditaan kaivostoiminnan haittavaikutuksia.

Maailmalta löytyy paljon esimerkkejä siitä, kuinka kaivoksien ja muiden energia-alan hankkeiden tuottoja jaetaan alueen alkuperäiskansoille.

Perustuslakivaliokunta on korostanut valtion velvollisuutta ryhtyä toimiin saamelaisten perustuslaillisten oikeuksien vaarantuessa. Esimerkiksi lausunnossaan Tenojoen lohenkalastuskiellosta valiokunta totesi, että ”valtioneuvoston on syytä selvittää, millaisilla muilla toimilla saamelaisten oikeutta ylläpitää ja kehittää kieltään ja kulttuuriaan voidaan tukea ja edistää kalastuksen rajoittamisesta huolimatta”.

Valiokunta ei sanonut tässä suoraan, että kalastusrajoitusten aiheuttama haitta tulisi hyvittää rahallisesti, mutta rahallinen hyvitys olisi varmasti yksi mahdollinen tapa tukea saamelaiskulttuuria. Vähintäänkin rahaa tarvittaisiin konkreettisten tukitoimien toteuttamiseen.

Yksi vaihtoehto kaivoksista aiheutuvien haittojen hyvittämiseksi olisi tilittää osa kaivosveron tuotosta saamelaisille. Maailmalta löytyy paljon esimerkkejä siitä, kuinka kaivoksien ja muiden energia-alan hankkeiden tuottoja jaetaan alueen alkuperäiskansoille. Yleisiä ovat erityisesti voitonjakoon tähtäävät mallit (ns. benefit-sharing) ja veronluonteisiin maksuihin perustuvat mallit (ns. royalties). Mikään ei estä sitä, että jotain vastaavaa tehtäisiin myös Suomessa.

Ratkaisuja vai uusia ongelmia?

Hyvitysjärjestelmä voisi palvella erilaisia tarpeita. Kaivostoiminnan myötä porojen laiduntaminen joudutaan siirtämään toisaalle. Hyvitysjärjestelmän kautta voitaisiin korvata laidunten vaihtumisesta aiheutuvia kuluja, esimerkiksi lisääntynyt talviruokinnan tarve.

Periaatteellisesti merkittävämpi kysymys liittyy nimenomaan maaoikeuksiin ja omistusoikeuden merkitykseen kaivostoiminnassa. Nykyisen lainsäädännön valossa saamelaiset eivät omista maa-alueita, joita he ovat asuttaneet jo ennen Suomen valtion perustamista. Tämä niin sanottu maaoikeuskysymys on ollut jo pitkään saamelaisten ja Suomen valtion välisen konfliktin keskiössä. Suomen valtio omistaa noin 90 prosenttia maasta Lapissa.

Tuottojen jako kaivostoiminnasta perustuu maan omistajuuteen. Maanomistaja saa tuloja malminetsintäkorvauksen ja louhintakorvauksen muodossa. Koska saamelaiset eivät omista asuttamiaan maita, eivät he pääse osaksi näistä korvauksista. Kaivosveron hyvitysjärjestelmä voisi osaltaan paikata tätä ongelmaa.

Toisaalta hyvitysjärjestelmällä voisi olla myös negatiivisia vaikutuksia saamelaiskulttuurille. Pahimmassa tapauksessa kaivosveron tilitykseen perustuva hyvitysjärjestelmä voisi muodostua kaiken kaivostoiminnan saamelaisten kotiseutualueella oikeuttavaksi perusteeksi. Jos hyvitysjärjestelmän myötä kaivosten perustaminen tulisi nykyistä todennäköisemmäksi, pitkällä tähtäimellä hyvitysjärjestelmä edistäisi elävän saamelaiskulttuurin hävittämistä.

Jos hyvitysjärjestelmän myötä kaivosten perustaminen tulisi nykyistä todennäköisemmäksi, pitkällä tähtäimellä hyvitysjärjestelmä edistäisi elävän saamelaiskulttuurin hävittämistä.

Tällä hetkellä kaivoslaissa säädetään yhteistyömenettelystä saamelaisten ja kaivoslupaviranomaisen välillä silloin, kun saamelaisten kotiseutualueelle halutaan perustaa kaivos. Yhteistyömenettelyllä pyritään turvaamaan niin ikään kaivoslakiin sisältyvän heikennyskiellon toteutuminen: lupaa ei saa myöntää, jos luvan mukainen toiminta ”olennaisesti heikentäisi saamelaisten kotiseutualueella edellytyksiä harjoittaa perinteisiä saamelaiselinkeinoja taikka muutoin ylläpitää ja kehittää saamelaiskulttuuria”. Yhteistyömenettelyssä lupaviranomainen kuulee saamelaisia muodostaakseen käsityksen siitä, kuinka merkittävästi kaivos haittaisi saamelaiskulttuuria.

Vaikka hyvitysjärjestelmä olisi lähtökohdiltaan erilainen kuin kaivoslain yhteistyömenettely (myönnetäänkö kaivokselle lupa; korvataanko perustetun kaivoksen aiheuttama haitta), korvausjärjestelmän olemassaolo voisi vaikuttaa siihen, miten lupaviranomainen arvioi kaivoksen haitallisia vaikutuksia. Tieto tulevasta hyvityksestä voisi vaikuttaa reaalisen argumentin tavoin lupahakemuksen käsittelyyn, madaltaen kynnystä sille, katsotaanko kaivoksesta aiheutuva haitta ”olennaiseksi”.

Paljon huomiota herättänyt norjalainen Fosen-tapaus on hyvä esimerkki siitä, kuinka ongelmallinen rahallinen hyvitys voi olla alkuperäiskansakontekstissa. Norjan korkein oikeus totesi jo rakennetun tuulipuiston lain vastaiseksi, muttei määrännyt puistoa purettavaksi. Alueella poronhoitoa harjoittaneet saamelaiset pääsivät tuulipuiston kanssa myöhemmin sopimukseen siitä, että heille maksetaan vuosittain korvauksia tuulipuiston aiheuttamasta haitasta. Yhtäältä tuomio korostaa saamelaisten oikeuksien merkitystä, mutta toisaalta se luo mallin, jossa saamelaiskulttuurin alasajo voidaan oikeuttaa rahallisella hyvityksellä.

Saamelaisten itsemääräämisoikeus otettava tosissaan

Suomen perustuslaista voi tuskin johtaa velvollisuutta tilittää osa kaivosveron tuotoista saamelaisille. Tilitys voisi kuitenkin olla yksi keino ratkaista kaivostoiminnasta johtuvia perustuslaillisia ongelmia, sillä perustuslakivaliokunnan nykyinen käytäntö painottaa valtion velvollisuutta etsiä saamelaiskulttuuria tukevia keinoja tilanteissa, joissa kulttuurin elinvoimaisuus heikkenee.

Rahallisen hyvityksen soisi kuitenkin olevan vasta viimesijainen vaihtoehto siihen sisältyvien mahdollisten ongelmien vuoksi. Lopulta ratkaiseva merkitys tulisi antaa saamelaisten omalle näkemykselle siitä, olisiko kaivoshaittojen korvausjärjestelmälle tarvetta. Näin saamelaisten itsemääräämisoikeus kansana otettaisiin huomioon. Toisaalta aito itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen ulottuisi myös kaivosluvista päättämiseen.

OTT Tomi Tuominen on eurooppaoikeuden ja valtiosääntöoikeuden apulaisprofessori Lapin yliopistossa. Tuominen tutkii taloudellisen kompensaation ilmentymiä vihreässä siirtymässä.

Artikkelin kuvituskuva: Tobias Kleeb / Unsplash

Julkaisu Tulisiko osa kaivosverosta tilittää saamelaisille? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Julkiset anteeksipyynnöt ovat herättäneet Suomessa keskustelua viime vuosina. Esimerkiksi poliitikko Pirkka-Pekka Peteliuksen vuonna 2019 esittämä anteeksipyyntö saamelaisiin ja romaneihin liittyvistä 1980–1990 luvulla esitetyistä sketseistä kirvoitti monenlaisia tunteita. Myös niin sanottu Afrikan tähti -kohu ja laulaja Chisun anteeksipyyntö käyttämästään lettikampauksesta esiintyi lehtiotsikoissa ja puhututti sosiaalisessa mediassa muutama kuukausi sitten.

Kyseisissä keskusteluissa on helposti havaittavissa pöyristelyä ja vaivaantumista; turhaudutaan siitä, että taas pyydetään jotain anteeksi. Esimerkiksi presidentti Tarja Halonen mainitsi Helsingin Sanomien haastattelussaan, että hän suhtautuu näihin eleisiin varauksella, vaikka ymmärtää anteeksipyyntöjen olevan ”tämän päivän tapa selviytyä asioista”.

Anteeksipyynnöillä voidaan katsoa olevan syvällisempi merkitys politiikassa kuin tämänhetkinen keskustelu äkkiseltään antaa ymmärtää.

Anteeksipyynnöillä ja anteeksiantamisella voidaan kuitenkin katsoa olevan syvällisempi merkitys politiikassa kuin tämänhetkinen keskustelu äkkiseltään antaa ymmärtää. Esitän tässä tekstissä kaksi eri näkökulmaa, joiden kautta voidaan pohtia anteeksipyytämisen ja -antamisen merkityksiä poliittisessa toiminnassa. Kiinnitän huomiota anteeksipyytämisen rooliin filosofien Hannah Arendtin ja Jacques Derridan poliittisessa ajattelussa. Lisäksi pyrin taustoittamaan lyhyesti anteeksipyyntöjä osana totuus- ja sovintokomissioiden käytännön työtä.

Anteeksiantaminen poliittisen toiminnan ytimessä

Hannah Arendt kuuluu 1900-luvun tunnetuimpiin ajattelijoihin. Hän esitti vuonna 1958 julkaistussa teoksessaan The Human Condition (suom. Vita Activa: Ihmisenä olemisen ehdot), että anteeksiantaminen kuuluu politiikan keskeisiin mekanismeihin. Anteeksiannon merkitys politiikassa juontaa juurensa Arendtin käsitykseen poliittisen toiminnan luonteesta, jota hän käsittelee laajasti kyseisessä teoksessa.

Politiikka on Arendtin mukaan toimintaa ilman ulkoista päämäärää. Politiikka on uuden aloittamista ja vapauden kokemusta itsessään, ei siis välineellistä toimintaa, jolla tuotetaan toivottuja lopputuloksia. Tässä mielessä poliittinen toiminta on Arendtin käsityksen mukaan aina tietyllä tavalla haurasta; emme aina täysin tiedä mitä olemme tekemässä, vaan olemme politiikassa aina uuden ja tuntemattoman äärellä.

Koska emme voi koskaan täysin hallita toimintaamme, teoillamme on joskus ikäviä seurauksia, halusimme tai emme. Anteeksiantaminen onkin keino vapauttaa sekä toimija että kärsijä mahdollisesta koston kierteestä ja suoda mahdollisuus uudelle alulle. Kostaminen on tässä mielessä vastakohta anteeksiantamiselle Arendtin ajattelussa. Kosto pitää molemmat osapuolet otteessaan ja johtaa eräänlaiseen automaation kierteeseen, joka taas estää poliittiselle toiminnalle ominaisen vapauden ja uudelle avautumisen kokemuksen.

Olemme politiikassa aina uuden ja tuntemattoman äärellä.

Arendt viittaa myös Jeesus Nasaretilaiseen, jonka opeissa anteeksiantaminen on keskeinen teema. Vaikka Jeesus teki oivalluksensa uskonnollisessa yhteydessä, on ilmiöllä Arendtin mukaan maallisia ja politiikalle olennaisia merkityksiä.

On toki muistettava, että Arendtin ajattelussa anteeksianto on mahdollista vain pienten ja tahattomien rikkomusten kohdalla. Todellinen pahuus, kuten kansanmurha, ei voi saada osakseen anteeksiannon tuomaa vapautusta, eikä sille Arendtin mukaan myöskään ole olemassa asianmukaista rangaistusta.

Tästä syystä Arendt esimerkiksi piti ”arkipäiväisen pahuuden” malliesimerkin Adolf Eichmannin ihmisyyttä vastaan tehdyistä rikoksista langetettua kuolemantuomiota poliittisesti perusteltavana, vaikkei kyseisiin rikoksiin sopivaa rangaistusta ole mahdollista määritellä juridisesti. Vaikka Eichmann henkilönä edusti arkipäiväistä pahaa, hänen tekonsa edustivat radikaalia inhimillisen toiminnan ja potentiaalin tuhoa.

Arendtin käsitys voikin antaa mielenkiintoisen näkökulman vakavien konfliktien ja historiallisten vääryyksien selvittelyjen yhteydessä esitettyihin anteeksipyyntöihin.

Anteeksipyynnöt osana totuus- ja sovintokomissioita

Suomessa esimerkiksi tutkija Jan Löfström on tuonut esille, kuinka institutionaalisten anteeksipyyntöjen määrä on kasvanut merkittävästi 1980-luvulta alkaen. Löfström viittaa kirjassaan Voiko historiaa hyvittää? institutionaalisilla anteeksipyynnöillä eleisiin, joiden esittäjinä ovat erilaiset valtiolliset, kirkolliset tai muut yhteisöt.

Tällaiset anteeksipyynnöt ovat usein osa järjestelmällistä menneisyyden selvittelyä ja tilintekoa. Tyypillisesti totuus- ja sovintokomissiot ovat toimineet maiden sisäisten konfliktien selvittelyn alustoina ei maiden välillä.

Yksi tunnetuimmista tällaisista menettelyistä on Etelä-Afrikan totuus- ja sovintokomitea, joka perustettiin vuonna 1994 selvittämään apartheid-aikakauden vakavia rikoksia. Myös Kanada on selvitellyt alueensa alkuperäiskansoihin kohdistuneita vääryyksiä. Nämä saivat hiljattain laajaa kansainvälistä huomiota, kun katolisen kirkon pitkään ylläpitämien asuntolakoulurakennusten pihoilta löytyi sadoittain lasten ruumiita. Kanadan katolinen kirkko esitti syyskuussa 2021 virallisen anteeksipyynnön asiaan liittyen.

Suomen valtiojohto ei toistaiseksi ole esittänyt virallista anteeksipyyntöä saamelaisille.

Myös Suomella on kipeä historia suhteessa saamelaisiin, joihin on kohdistettu pitkäaikaisia sulauttamistoimia. Suomen valtiojohto ei toistaiseksi ole esittänyt virallista anteeksipyyntöä saamelaisille. Lisäksi erilaiset kiistat saamelaisalueiden maankäyttöoikeuksiin liittyen jatkavat kytemistään, eikä Suomi ole ratifioinut YK:n alkuperäiskansoja koskevaa ILO 169 -sopimusta. Vuonna 1989 solmitun ILO 169 -sopimuksen tarkoituksena on turvata alkuperäiskansoihin kuuluville samat oikeudet kuin valtaväestölle. Sopimuksen aiemman version tavoite oli sulauttaa alkuperäiskansat valtaväestöön, kun taas nykyisen ILO 169 -sopimuksen tavoite on päinvastoin estää alkuperäiskansojen kielten ja kulttuurin katoaminen.

Tästä näkökulmasta on mielenkiintoista, kuinka saamelaisten totuus- ja sovintokomissio tulee etenemään. Prosessin valmistelu aloitettiin Saamelaiskäräjien toimesta vuonna 2016 ja valtioneuvosto antoi totuus- ja sovintokomission asettamispäätöksen vuoden 2021 lopulla. Komission tulee valmistella työstään raportti marraskuun 2023 loppuun mennessä. Väitöskirjatutkija Helga West käsitteli aihetta hiljattain ja toi esille anteeksipyynnön symbolisen merkityksen. Anteeksipyyntö on Westin mukaan tärkeä ele osana komission työtä, mutta ei itsessään riitä ratkaisemaan esimerkiksi saamelaisten maa- ja vesioikeuksiin liittyviä perusteellisempia ongelmia.

Anteeksipyytämisen rajat ja mahdollisuudet

Totuus- ja sovintokomissioiden kohdalla nousee monia kysymyksiä totuuden, sovinnon, anteeksipyynnön, anteeksiannon ja mahdollisten korvausten suhteesta. Ilmeinen kysymys on, onko anteeksipyyntö riittävä, sopiva tai oikeassa suhteessa rikkeeseen. On sen sijaan poliittisesti kiistanalaista määrittää, kenellä on oikeus arvioida anteeksipyynnön riittävyyttä.

Lienee selvää, ettei kansanmurhaa ja vakavia assimilointitoimia voi ”kuitata” pelkällä anteeksipyynnöllä. Toisaalta anteeksipyytäminen voi olla silti tarpeellista tai paikallaan. Anteeksipyyntö voi luoda tilaa menneisyyden avaamiselle ja kipeiden asioiden kohtaamiselle, vaikkei kaikkea ehkä voikaan antaa anteeksi eikä anteeksipyyntö välttämättä itsessään muuta toiminnan suuntaa. Myös politiikantutkija Mikko Poutasen anteeksipyyntöjen politiikkaa käsittelevä kirjoitus tuo esille näitä näkökulmia.

Vieraillessaan Paavi Franciscuksen luona hiljattain Oulun piispa Jukka Keskitalo toi puheessaan  esille anteeksipyynnön merkityksen osana laajempaa sovintoprosessia, jossa on olennaista ”etsiä totuutta”. Hän viittasi evankelisluterilaisen kirkon kohdistamiin vääryyksiin saamelaisia kohtaan. Voidaankin ajatella, että anteeksipyyntö on yksi osa ”totuuden etsintää”, eli tietyn historiallisen todellisuuden tunnustamista ja näkyväksi tekemistä.

Toisaalta ranskalainen filosofi Jacques Derrida on valottanut ilmiötä ikään kuin radikalisoimalla anteeksiantamisen käsitteen. Toisin kuin Arendt, Derrida katsoo, että ”puhdas” anteeksiantaminen voi kohdistua vain anteeksiantamattomaan ja huolimatta siitä, onko anteeksiantoa pyydetty tai katumusta osoitettu. Antaessamme anteeksi jotain anteeksiantamatonta otamme tietyssä mielessä suvereenin vallan omiin käsiimme ja teemme jotain radikaalisti odottamatonta – teemme paradoksaalisesti sen, mikä on täysin mahdotonta.

Valtiojohtajien on ollut vaikeaa esittää anteeksipyyntöjä, sillä niiden on ajateltu osoittavan heikkoutta.

Derridan ajatusta voi pitää liiallisena teoretisointina, mutta se tekee kuitenkin mielenkiintoisen erottelun anteeksipyynnön ja laskelmoinnin välillä. Anteeksipyynnöt esimerkiksi valtiojohtajien toimesta voivat Derridan mukaansa olla tarpeellisia ja hyödyllisiä kollektiivisten sovintoprosessien kannalta, mutta niihin liittyy aina tietty strateginen ajattelu. Tällaiset anteeksipyynnöt voivat helpottaa poliittisten yhteisöjen toimintaa ja luoda turvallisuutta, mutta anteeksiantaminen näissä tilanteissa uhkaa päätyä osaksi laskelmointia.

Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professori Tuomas Forsberg onkin sivunnut juuri tämänkaltaisia ilmiöitä kommentoidessaan valtioiden välisiä anteeksipyyntöjä. Valtiojohtajien on Forsbergin mukaan perinteisesti ollut vaikeaa esittää anteeksipyyntöjä, sillä niiden on esimerkiksi ajateltu osoittavan heikkoutta tai on haluttu välttää mahdollisia korvausvaatimuksia.

Derridan näkemys valottaakin osaltaan näitä ilmiöitä. Yhteisöjen, kuten valtioiden tai kirkollisten toimijoiden, anteeksipyynnöt ovat tavalla tai toisella eräänlaista laskelmointia siitä, mitä sillä saavutetaan tai ei saavuteta, miten toimijoiden valtapositiot muuttuvat näistä eleistä; saadaanko niillä poliittista uskottavuutta vai saavatko ne näyttämään heikoilta.

Todellinen anteeksiantaminen ei Derridan mukaan koskaan ”normalisoi”, vaan luo aina radikaalin keskeytyksen ja poikkeuksen. Tässä mielessä myös Derridan ja Arendtin ymmärrykset kohtaavat: anteeksiantaminen on uusi ja odottamaton alku.

Anteeksipyyntöjen vastaanottamisen vaikeus

Keskustelu anteeksipyytämisen ja -antamisen merkityksestä politiikassa voi helposti tuoda mieleen nykyhetken toistuvat uutisoinnit jonkun henkilön tai jonkin tahon esittämistä anteeksipyynnöistä. Voi tuntua houkuttelevalta todeta, että nykyään kaikkea pyydetään koko ajan anteeksi, hieman samaan tapaan kuin usein toistellaan ajatusta siitä, että mitään ei saa enää sanoa.

Tyhjää ja rituaalinomaista anteeksipyytämisen kulttuuria tuskin kukaan toivoo. Voidaksemme arvioida anteeksipyyntöjen merkitystä tai tarpeellisuutta on kuitenkin hyödyllistä ymmärtää sen syvällisempää taustaa osana poliittisten yhteisöjen toimintamahdollisuuksia. Keskustelunaiheeksi nousee harvoin monipuolisempia arvioita siitä, miten anteeksipyyntö on vastaanotettu tai mitkä anteeksipyynnön esittäjän tarkemmat perustelut ovat olleet.

Keskusteluihin päätyneet otsikot ja sosiaalisen median kiteytykset saattavat pahimmillaan antaa suoranaisesti valheellisen kuvan anteeksipyynnöistä.

Tunnettu sarjakuvapiirtäjä Pertti Jarla pyysi viime vuosikymmenellä anteeksi pahennusta herättänyttä piirrostaan, jossa käsiteltiin kriittisesti eettiseksi markkinoituja tuotteita. Stripissä viitattiin 1930-luvun saksalaiseen ”ekofasistiin”, joka osti ”vapaan juutalaisen saippuaa”. Jarla kirjoitti muutamaa päivää myöhemmin Helsingin Sanomiin vastineen, jossa selvensi tarkoituksiaan ja pyysi anteeksi. Hän antoi vastineessaan ymmärtää, ettei pidä negatiivisia palautteita ylireagointina.

Otsikot ja sosiaalisen median kiteytykset saattavat pahimmillaan antaa valheellisen kuvan anteeksipyynnöistä.

Suomen Kuvalehdessä 14.6.2011 Jarla käsitteli anteeksipyynnön itsensä muuttumista uutiseksi: kun Helsingin Sanomien toimitus muutti Jarlan oman otsikon ”Fingerporin harhalaukaus” muotoon ”Pyydän anteeksi Fingerporin lukijoilta”, keskustelun sävy muuttui. Aihe päätyi muihin medioihin ja jopa venäläiselle verkkofoorumille, jossa uutisoitiin Jarlan olleen pakotettu pyytämään anteeksi. Omien sanojensa mukaan hän näki ilmiön myötä omin silmin, miten ”huuhaakäsitys” mediassa syntyy.

Julkisiin anteeksipyyntöihin liittyvä mitätöinti ja vähättely voi olla eräänlainen kollektiivinen väistöliike kipeiden ja monimutkaisten yhteiskunnallisten tapahtumien vyöryessä silmille. Anteeksipyytämisen tarkempi analyysi ja ymmärtäminen vaatisi kenties tunnustamaan jonkin ongelmallisen ilmiön olemassaolon ja tämä puolestaan velvoittaisi etsimään yhteisiä ratkaisuja.

Anteeksipyynnöt ja mahdollisuus anteeksiantamiseen ovat kuitenkin osa politiikkaa. Niissä voi piillä radikaali ja muutoksen voima. Toisaalta ne voivat myös paljastaa haluttomuuden tehdä todellisia parannuksia ja luisua pinnallisen laskelmoinnin piiriin. Joskus ne ovat pieniä palasia sirpaleisessa prosessissa, jossa luodaan tilaa sovinnon mahdollisuudelle. Kyky arvioida anteeksiannon ja anteeksipyyntöjen merkityksiä, mahdollisuuksia ja rajoja on osa tarpeellista poliittista reflektiota.

Katarina Sjöblom on politiikan tutkimuksen väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella. Väitöskirjassaan hän tutkii poliittisen toiminnan vakiintuneita ymmärtämistapoja filosofi Giorgio Agambenin ajattelun valossa.

Julkaisu Anteeksipyytämisen ja -antamisen politiikasta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Saamelaiskäräjät painottaa, ettei totuus- ja sovintokomission asettaminen ole ilo eikä voitto”, todetaan saamelaiskäräjien täysistunnon kannanotossa joulukuussa 2019, ja jatketaan: ”tähän äärimmäiseen toimenpiteeseen ryhdytään siksi, etteivät aiemmat keinot puolustaa saamelaisten alueita ja kulttuureita ole riittäneet muuttamaan pyrkimyksiä assimiloida saamelaisia valtakulttuuriin.”

Maaliskuussa 2021 nykyinen saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tuomas Aslak Juuso toisti viestin Saamelaisten totuus- ja sovintokomission tilannekatsaus -webinaarissa, ja totesi, että komissio pakottaa ”katsomaan tarkemmin, mitä kaikkea on Suomen valtion historian aikana – ja miksei sen kauempanakin aikana – tapahtunut saamelaisille”. Näillä sanoilla Juuso viittasi Saamelaisten totuus- ja sovintokomissioon, jota alettiin valmistella vuonna 2016 Tiina Sanila-Aikion puheenjohtajuuskaudella, ja joka aloitti työskentelynsä vuoden 2021 lopussa.

Totuus- ja sovintokomissio ei ole saamelaisille mikään lottovoitto, vaan heijastus siitä tosiasiasta, etteivät aikaisemmat toimet asioiden korjaamiseksi Suomen valtion kanssa ole toimineet.

Edeltäjänsä tavoin Juuso painotti, ettei totuus- ja sovintokomissio ole saamelaisille mikään lottovoitto, vaan heijastus siitä tosiasiasta, etteivät aikaisemmat toimet asioiden korjaamiseksi Suomen valtion kanssa ole toimineet. Asioiden korjaamisella Juuso viittasi kahteen toisiinsa kietoutuvaan tavoitteeseen, jotka ovat välttämättömiä saamelaisten oikeuksien kannalta: saamelaisia syrjivien rakenteiden muuttamiseen ja assimilaatiopolitiikan lopettamiseen. Juusoa mukaillen totuus- ja sovintokomissiota tulisikin lottovoiton sijaan tarkastella ennen kaikkea saamelaisten epätoivon näkökulmasta ja hätähuutona valtion suuntaan.

Saamelaisten totuus- ja sovintokomissiot pureutuvat pohjoismaiseen kolonialismiin

Saamelaiset ovat alkuperäiskansaksi tunnustettu kansanryhmä. Heidän oikeutensa harjoittaa kieliään ja kulttuureitaan turvataan Suomen perustuslain 17 artiklassa. Suomessa saamelaisia arvioidaan olevan noin 10 000. Yhteensä saamelaisia arvioidaan olevan tänä päivänä 80 000 alueilla, joita nykyisin kutsutaan Norjaksi, Ruotsiksi, Suomeksi ja Venäjäksi.

Saamelaisten kielten, ympäristöjärjestelmien ja elinkeinojen uhanalaistuminen liittyy ennen kaikkea valtioiden assimilaatio- eli sulauttamispolitiikkaan ja laajemmin eurooppalaiseen kolonialismiin. Sulauttamispolitiikalla tarkoitetaan vähemmistöpolitiikkaa, jonka pyrkimyksenä on mukauttaa vähemmistöt valtayhteiskuntaan. Saamelaisten kohdalla tämä on tarkoittanut saamelaiskielten ja -identiteetin tukahduttamista sekä saamelaisten maiden ja vesien haltuunottoa. Usein tämä on johtanut myös juurettomuuden kokemukseen ja vieraantumiseen omasta kulttuurista, saamelaisuuden häpeämiseen ja pakkosulauttamisesta aiheutuviin traumoihin sekä yhteisö- että yksilötasoilla.

Sulauttamispolitiikka on usein johtanut juurettomuuden kokemukseen.

Niin Norjassa, Suomessa kuin Ruotsissa sulauttamispolitiikan vaikutuksia saamelaisyhteisöille arvioimaan on perustettu omat totuus- ja sovintokomissiot. Vaikka saamelaisyhteisöt eivät noudata nykyisiä eikä aikaisempia valtionrajoja, Pohjoismaiden historioiden ensimmäiset totuus- ja sovintokomissiot noudattavat nationalistisia rajoja, kuten yleensä tämänkaltaisissa sovintoprosesseissa. Maidenvälisiä totuus- ja sovintokomissioita tunnetaan maailmalla vain muutama.

Suomessa saamelaisten ja valtion sovintoprosessin virallisina osapuolina ovat saamelaiskäräjät, kolttien kyläkokous ja valtioneuvosto. Vaatimus valtiolle totuus- ja sovintokomission perustamisesta tuli saamelaiskäräjiltä loppuvuonna 2018. Tätä ennen komissiota valmistelevia sovintoneuvotteluja saamelaiskäräjien ja valtioneuvoston välillä oli käyty jo vuodesta 2016 lähtien. Lähetekeskusteluista kesti yhteensä viisi vuotta ennen kuin Saamelaisten totuus- ja sovintokomissio virallisesti asetettiin työhönsä lokakuun lopulla 2021 Sanna Marinin pääministerikaudella.

Nauttiiko totuus- ja sovintokomissio saamelaisten laajaa tukea?

Joulukuuhun 2021 mennessä saamelaisten totuus- ja sovintoprosessi on tuottanut kolme julkista, merkillepantavaa dokumenttia: Saamelaisten asioita koskevan sovintoprosessin kuulemisraportin vuonna 2018, mandaatin eli ehdotuksen komissiotyöskentelylle vuonna 2019 sekä Psykososiaalinen tuki Saamelaisten totuus- ja sovintokomission työn aikana -selvityksen vuonna 2021.

Tutkimalla saamelaisten totuus- ja sovintokomissioprosessin aineistoja ja siihen liittyviä saamelaisten julkilausumia, puheenvuoroja ja muistioita saa melko hyvän käsityksen niistä moninaisista odotuksista, joita saamelaisyhteisöillä itsellään on komissiota kohtaan. Tästä huolimatta julkista keskustelua totuus- ja sovintokomissiosta on saamelaisten keskuudessa ollut toistaiseksi yllättävän vähän. Yhteisön sisällä keskustelu virisi aktiiviseksi vasta siinä vaiheessa, kun kolttien kyläkokous ja saamelaiskäräjät tekivät päätöksensä komissaareista useista ehdotetuista ehdokkaista.

Julkista keskustelua totuus- ja sovintokomissiosta on saamelaisten keskuudessa ollut toistaiseksi yllättävän vähän.

Saamelaisten totuus- ja sovintokomissiossa työskentelee yhteensä viisi komissaaria, joista yhden on asettanut kolttien kyläkokous, kaksi saamelaiskäräjät ja kaksi valtioneuvosto. Valituiksi tulleista komissaareista yksikään ei ole saamelainen. Tilanne on vähintään erikoinen, etenkin kun sitä vertaa kansainvälisesti: Norjan ja Kanadan totuus- ja sovintokomissioissa sekä Grönlannin sovintokomissiossa suuri osa komissaareista kuuluu alkuperäiskansaan.

Se, miksi saamelaiset valitsivat ei-saamelaisia edustamaan itseään, on monitahoinen kysymys, joka vaatisi syvällistä vallan analyysia. Saamelaiskomissaarien puuttuminen lopullisesta komissiosta on herättänyt huolta komission onnistumismahdollisuuksista tehtävässään. Ei ole myöskään selvää, nauttiiko Saamelaisten totuus- ja sovintokomissio saamelaisten laajaa hyväksyntää ruohonjuuritasolla. Komission työn kannalta ei ole toivottavaa, jos sovinto koetaan institutionaaliseksi siinä mielessä, että prosessi koskettaa ennen kaikkea virallisia poliittisia elimiä. Toisin sanoen komission työ ei tule olemaan helppo, jos sitä ei onnistuta jalkauttamaan saamelaisyhteisöjen keskuuteen.

Komission työ ei tule olemaan helppo, jos sitä ei onnistuta jalkauttamaan saamelaisyhteisöjen keskuuteen.

Totuus- ja sovintokomission komissaareiksi kolttien kyläkokous valitsi Irja Jefremoffin, saamelaiskäräjät Heikki J. Hyvärisen ja Miina Seurujärven, valtioneuvosto Kari Mäkisen ja Hannele Pokan. Paraikaa viisihenkinen komission jäsenistö etsii toimitilaa ja sihteeristöä komissiolle. Keväästä 2022 lähtien yhteisökuulemiset aloitetaan ympäri Suomea. Valtioneuvosto puolestaan etsii parhaillaan komissiolle pääsihteeriä.

Komissio työskentelee riippumattomana ja itsenäisenä, ja sen on tarkoitus luovuttaa loppuraporttinsa saamelaiskäräjille, kolttien kyläkokoukselle ja valtioneuvostolle 30.11.2023 mennessä.

Sovintoa tulisi lähestyä kokonaisvaltaisesti

Komission mandaatin mukaan tavoitteita on useita ja aikamääreeseen nähden ne ovat kunnianhimoisia. Saamelaisten totuus- ja sovintokomission tavoitteina on: 1) saamelaisten historiallisen ja nykyisen syrjinnän sekä valtion sulauttamispolitiikan tunnistaminen ja näiden vaikutusten arviointi saamelaisyhteisöihin, 2) ehdottaa keinoja keskinäisten suhteiden korjaamiseksi valtion ja saamelaisten välillä sekä saamelaisten keskuudessa, ja 3) lisätä tietoisuutta saamelaisista alkuperäiskansana ja vahvistaa saamelaisten oikeuksien toteutumista Suomessa.

Myös psykososiaalinen tuki mainitaan olennaisena osana sovintoprosessia. Komission rinnalla toimii psykososiaalisen tuen työryhmä, jonka tarkoituksena on tarjota saamelaisille omankielistä psyykkiseen hyvinvointiin erikoistunutta ja saamelaiskulttuureja tuntevaa ammattiapua komission työn aikana.

Komission yhtenä tavoitteena on ehdottaa keinoja keskinäisten suhteiden korjaamiseksi valtion ja saamelaisten välillä sekä saamelaisten keskuudessa.

Tätä tukea saamelaiset ovat itse toivoneet yhteisöjensä ja yksilöidensä traumojen käsittelyn tueksi. Muista vastaavista sovintoprosesseista tiedetään, että komissiotyöskentely voi kärsineelle osapuolelle olla traumaattinen kokemus, kun ihminen joutuu kohtaamaan kipeän menneisyytensä pitkän ajan jälkeen.

Saamelaisten kohdalla kipeä menneisyys tarkoittaa erityisesti asuntolakouluja, joissa saamelaislapset pyrittiin pakkosulauttamaan valtaväestöön. Tämä aiheutti irtautumista omasta äidinkielestä, sukuyhteisöstä, kulttuurista ja niitä kannattelevista elinkeinoista. Tästä johtuen saamelaissovintoa tulisikin lähestyä hyvin kokonaisvaltaisesti eikä keskittyä pelkästään esimerkiksi kielenmenetykseen. Yhteen osa-alueeseen keskityttäessä vaarana on, että asioiden laajemmat, poliittiset ja koloniaaliset kytkökset jäävät tyystin huomaamatta. Nuo poliittiset kytkökset ovat luonteeltaan niin yhteisöllisiä kuin lainsäädännöllisiä eli saamelaisten oikeuksia koskevia, ja ne kertovat saamelaisten kohtaamasta kolonialismista laajemmin.

Komission on ratkaistava, minkälaisilla työskentelymenetelmillä se tasapainoilee yksilö- ja yhteisötason välillä.

Lisäksi on huomattava, että saamelaiset ovat alkuperäiskansa, jota perinteisesti on leimannut vahva yhteisöllisyys. Jos komissio keskittyy liiaksi yksilötasoon eli saamelaisten yksilöhaastatteluihin ja psykososiaaliseen tukeen, riskinä on yhteisötason unohtuminen. Alkuperäiskansaisuus syvimmiltään tarkoittaa kytköstä johonkin tiettyyn paikkaan, sukuun ja historialliseen jatkumoon. Tästä syystä komission on ratkaistava, minkälaisilla työskentelymenetelmillä se tasapainoilee yksilö- ja yhteisötason välillä. Hyvänä vaihtoehtona ovat ryhmähaastattelut, joita ilmeisesti aiotaan soveltaa yhteisöjen kuulemisissa.

Selvityksiä ja suosituksia

Mitä saamelaisten oikeudellisen aseman parantamiseen tulee, kysymys ylittää Saamelaisten totuus- ja sovintokomission mandaatin toimivallan. Mandaatti ei sisällä juridista valtaa muuttaa lainsäädäntöä, joten komissio voi antaa vain suosituksia asioiden korjaamiseksi. Nämä suositukset eivät ole juridisesti sitovia, vaan ne ovat toimenpide-ehdotuksia saamelaisten kuulemisten pohjalta.

Tärkeimmät ja kenties kriittisimmät kysymykset koskevatkin juuri komission loppuraportin suosituksia ja sitä, mitä niistä seuraa käytännössä. Nähtäväksi jää, minkä roolin valtio komission suosituksille antaa ja kuinka ne suhteutuvat muihin, riippumattomiin suosituksiin, joita on viime vuosina Suomen valtiolle annettu. Näistä selvityksistä ja suosituksista mittavin lienee vuonna 2017 valtioneuvoston tilaama ”Saamelaisten oikeuksien toteutuminen: kansainvälinen oikeusvertaileva tutkimus”.

Siinä annetaan yksityiskohtaisia, lakiteknisiä suosituksia vahvistaa saamelaisten itsemääräämisoikeutta heitä koskevissa maankäytöllisissä ja muissa poliittisissa kysymyksissä. Samaan lopputulokseen päätyi itsenäisen ajatushautomon Magman selvitys ”Uhattu kansa? Katsaus Suomen saamelaispolitiikkaan” vuodelta 2017.

Anteeksipyyntö on symbolinen ele, joka ei yksinään voi korjata rakenteellisia, lainsäädännöllisiä ja maankäyttöön liittyviä asioita, jotka yhä estävät saamelaisten oikeuksien toteutumista Suomessa.

Ajatushautomo Magman selvityksessä todetaan, että saamelaisten oikeudet toteutuvat nyky-Suomessa puutteellisesti. Selvityksessä päädytään antamaan kolme konkreettista suositusta valtiolle ja kunnille: 1) vahvistaa saamelaiskäräjien legitimiteettiä ja sen oikeudellista asemaa, 2) lisätä tietoutta saamelaisista kuntien opetussuunnitelmiin, koska tietovaje haittaa saamelaisten oikeuksien toteutumista, ja 3) panostaa saamelaislasten ja -nuorten mahdollisuuteen saada pysyvää omankielistä opetusta myös saamelaisalueen ulkopuolella.

On erittäin todennäköistä, että myös Saamelaisten totuus- ja sovintokomission loppuraportti mukailee edellä kuvattujen selvitysten suosituksia painottaen saamelaiskielten opetusta ja saamelaistietouden näkyväksi tekemistä. Näiden lisäksi raportti odotettavasti tulee suosittelemaan, että Suomen valtionjohto pyytää anteeksi saamelaisyhteisöiltä sulauttamispolitiikan aiheuttamia haavoja. Mutta anteeksipyyntö on symbolinen ele, joka ei yksinään voi korjata rakenteellisia, lainsäädännöllisiä ja maankäyttöön liittyviä asioita, jotka yhä estävät saamelaisten oikeuksien toteutumista Suomessa.

Sovinto on kiinni siitä, kuinka valtio sitoutuu saamelaisten oikeuksien parantamiseen

Vaikuttaa siltä, että sovinto saamelaisten kanssa toden totta kytkeytyy laajempaan poliittiseen kysymykseen siitä, minkälaisen oikeudellisen aseman valtio halua antaa alkuperäiskansa saamelaisille. Saamelaisten totuus- ja sovintokomissio haastaa valtiota kohtaamaan ratkaisemattomat oikeudenloukkaukset ja tuo tämän prosessin näkyväksi myös kansainväliselle yleisölle. Pääministeri Sanna Marin totesikin komission asettamisen tiedotustilaisuudessa 28.10.2021, että komissiotyöskentelyyn kohdistuu ”poikkeuksellisen suuri kansainvälinen kiinnostus”.

Tähän asti valtio ei ole ollut halukas korjaamaan niitä saamelaisia koskevia epäkohtia.

Kuten edellä mainitsemassani valtioneuvoston tilaamassa ”Saamelaisten oikeuksien toteutuminen” -tutkimuksessa tuodaan esille, Suomen valtiolla on viimeisen 70 vuoden aikana ollut hyviä pyrkimyksiä parantaa saamelaisten asemaa. Saamelaisten totuus- ja sovintokomissio asettuu jatkumoon näiden pyrkimysten kanssa. Vakaan demokratiansa ansiosta Suomella on periaatteessa myös hyvät mahdollisuudet onnistua totuus- ja sovintokomissiolle asetetuissa tavoitteissa.

Nähtäväksi kuitenkin jää, mikä rooli komission valtiolle antamille käytännön suosituksille tullaan antamaan, ja kykeneekö valtio toimimaan niiden mukaisesti. Kysymys ei ole tuulesta temmattu, koska lukuisista jo laadituista raporteista huolimatta valtio ei ole tähän päivään mennessä ollut halukas korjaamaan niitä saamelaisia koskevia epäkohtia, joista Suomea on etenkin viiden viimeisimmän vuoden aikana sekä kansallisesti moitittu että kansainvälisesti huomautettu YK:n ihmisoikeuskomitean päätöksillä.

Helga West on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Väitöskirjassaan hän tutkii pohjoismaisia saamelaissovintoprosesseja.

Kirjoittaja kiittää Laura Junka-Aikiota ja Pirita Näkkäläjärveä arvokkaista huomioista kirjoitusta laadittaessa.

Julkaisu Saamelaisten totuus- ja sovintokomissio on hätähuuto alkuperäiskansan oikeuksien puolesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Saamelaisten totuus- ja sovintokomission työn käynnistyessä on hyvä katsastaa tarkemmin suomalaisen historiapolitiikan luonnetta.

Kuten totuuskomission työ ja tarve osoittavat, historiakäsitysten ja nykypäivän epätasa-arvoisuudet ovat tiiviisti yhteydessä toisiinsa. Esimerkiksi sosiologi Simon Susen kirjoittaa, että yhteiskunnallinen ja kognitiivinen oikeudenmukaisuus kulkevat aina käsi kädessä. Nykypäivän epätasa-arvoisuus on rakennettu tiedon ja historiatiedon ”monokulttuurisuuden” varaan, Susen jatkaa.

Suomessa etenkin kansallinen historiakäsityksemme on edelleen monokulttuurisen tarkastelun varassa. Tätä ongelmaa uudentavat valtion ja yhteiskunnan tavat edistää ja laajentaa yhtä yhtenäistä ja kaikenkattavaa kansallista narratiivia. Etenkin suuret tähän kansalliseen historiatulkintaan pohjaavat juhlat, kuten itsenäisyyspäivä, tukevat muut historiat allensa peittävää historiatiedon epädemokraattista mallia ja vievät elintilaa vaihtoehtoisilta tai risteäviltä tulkinnoilta.

Historiakäsitysten ja nykypäivän epätasa-arvoisuudet ovat tiiviisti yhteydessä toisiinsa.

Tiedämme kuitenkin, että historiantutkinnan ydin on juurikin risteävien ja joskus vastakkaisten tulkintojen vuoropuhelussa, kuten vaikkapa historioitsijat Sebastian Conrad ja Sanjay Subrahmanyam sekä sosiologi Gurminder Bhambra argumentoivat. Avoimessa yhteiskunnassa historiat ovat aina monikossa ja vuoropuhelussa keskenään.

Kuten historioitsija Pauli Kettunen on osoittanut, ongelma piilee siinä, että vaikka historiantutkijat kävisivät keskenään avointa vaihtoa erilaisista tai risteävistä historiantulkinnoista, nämä historiatiedon kysymykset ja muodot pidetään visusti erillään kansallisesta ja valtavirtaisesta historiantulkinnan monokultuurista. Monokulttuurisessa historiantulkinnassa yhtenäisestä kehyksestä eriävät historiat, puhumattakaan kehystä mahdollisesti rapauttavasta historiatiedosta, määritellään sen ulkopuolelle. Kansallinen historia siis määritellään niin, että esimerkiksi saamelaisten historia lähtökohtaisesti ymmärretään erillisenä.

Vaikka historiantutkijat kävisivät keskenään avointa vaihtoa erilaisista tai risteävistä historiantulkinnoista, nämä historiatiedon kysymykset ja muodot pidetään visusti erillään kansallisesta ja valtavirtaisesta historiantulkinnan monokultuurista.

Kettunen ja historioitsija Marja Jalava ovat jopa argumentoineet, että suomalaisessa historiapoliittisessa kulttuurissamme usko avoimelle ja progressiiviselle politiikalla tulevaisuudessa perustuu menneisyyden tiukkaan kontrolloimiseen. Toisin sanoen, uskomme kansallisesti, että menneisyyden monimuotoisuuden ja ongelmallisuuden esiintuominen voisi johtaa nykypäivän yhteiskuntarauhan järkkymiseen.

Historiantulkintojen poliittisuus ja Suomi 100-juhlavuosi

Historiapoliittiset kamppailut ovat kuitenkin yhä enemmän pinnalla päivänpolitiikassa maailmalla. Yhdysvalloissa keskustelut rakenteellisen rasismin ongelmista ovat väistämättä tuoneet mukaan keskusteluun uusia näkökulmia historian tulkinnoista poliittisena voimakeinona ja kiistakapulana. Espanjassa diktaattori Francisco Francon ajan kauhuja sekä poliittisia jatkumoita pyritään avaamaan demokraattisemman historiapoliittisen tarkastelun alaiseksi. Itä-Euroopassa kommunismin kaatuminen pakotti valtiot uudelleen arvioimaan historiapolitiikkaansa, joka on johtanut sekä avoimempiin että politisoituneempiin kiistoihin kansallisen historian jatkumoista ja totuuksista.

Huolimatta tästä laajasta kansainvälisestä historiapoliittisesta uudelleen asemoitumisesta Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen sekä kasvavasta uuden historiatiedon määrästä maamme itsenäistymiseen, toiseen maailmansotaan, kolonialismiin ja suurvaltapolitiikkaamme liittyen, Suomessa historiapolitiikkaa ei ole aktiivisesti avattu demokraattisemmalle yhteiskunnalliselle uudelleenarvioinnille. Itsenäisyyspäivän juhlinta ja Suomi 100 -juhlavuosi ovatkin malliesimerkkejä suomalaisen historiapolitiikan jälkeenjääneisyydestä.

Suomessa historiapolitiikkaa ei ole aktiivisesti avattu demokraattisemmalle yhteiskunnalliselle uudelleenarvioinnille.

Analyysi juhlavuoden järjestelyjen yhteydessä julkaisuista teksteistä sekä järjestäjien itsensä että ulkopuolisen ryhmän julkaisemista raporteista paljastaa juhlavuoden järjestelyt historiapoliittisesti tarkkaan vartioiduiksi ja epädemokraattisiksi. Avointa keskustelua historian tulkinnoista ei käyty eikä järjestelyprosessista käy ilmi, kuka vastasi eri tulkinnoista tai miten ja miksi niihin päädyttiin.

Räikeimpiä historiaa vääristeleviä tulkintoja ovat esimerkiksi Suomi 100-juhlavuoden sihteeristön kirjoitukset, että joulukuusta 1917 asti suomalaiset olisivat ”päättäneet asioista yhdessä”. Väite tietenkin sivuuttaa sisällissodan sekä sen jälkipyykin ja myöskin sen, että itsenäisyyspäivän ajoitus oli jälkikäteen tehty poliittinen valinta, jonka motiivina oli juurikin joidenkin suomalaisten osuuden ja roolin syrjäyttäminen itsenäistymisen historiasta.

Historian ahtaminen yhteen yhteiseen muottiin peittelee historiallisten kokemusten ja näkökantojen monimuotoisuutta ja vahvistaa kansallisten monoliittisten historiantulkintojen valta-asemaa.

Tällaista tulkintaa on kuitenkin Suomi 100-sihteeristön itsensä mukaan käytetty pohjana koko juhlavuoden organisoinnille, jonka taustalla ”oli näkemys itsenäisyyden satavuotisuudesta yhteisenä, kokoavana ja vahvistavana kokemuksena”. Historian ahtaminen yhteen yhteiseen muottiin peittelee historiallisten kokemusten ja näkökantojen monimuotoisuutta ja vahvistaa kansallisten monoliittisten historiantulkintojen valta-asemaa. Tällaiselle etukäteen julistetulle pohjalle on mahdotonta rakentaa esimerkiksi sellaista työtä, johon saamelaisten totuus- ja sovintokomissio pyrkii.

Demokraattiseen historiapolitiikkaan ei kuulu monisyistä ja -tulkinnallista menneisyyttä avoimesti peittelevien väitteiden kritiikitön vahvistaminen. Historian politisoituneiden tulkintojen jalustalle tai paremmuusjärjestykseen asettelu valtion tai yhteiskunnan valtavirran toimesta tulisi haudata 1900-luvun autoritääristen ja nationalististen vasemmiston ja oikeiston aatteiden mukana.

Historiapolitiikan demokraattisuus

Näin ollen on tarpeen pohtia, kuinka kaikilla mittareille muuten demokraattinen valtio voi toimia historiapolitiikan saralla epädemokraattisesti. Siinä missä muutkin demokraattisen toiminnan muodot, myös historiapolitiikan voi jakaa institutionaaliseen ja osallistavaan toimintaan.

Jälkimmäisellä viitataan siihen, kenet tunnistetaan osaksi demokraattista toimintaa ja kuinka helppoa heidän on saada äänensä kuuluviin suhteessa muihin, jotka yhtäläisesti osallistuvat vuoropuheluun. Historiapolitiikassa kyse on sekä menneisyyden äänistä osana historiantulkintoja että nykypäivän äänistä noiden historioiden tulkitsijoina.

Kansallisvaltiot ovat sekä virallisin että epävirallisin keinoin estäneet esimerkiksi naisia tai vähemmistöjä osallistumista demokraattiseen prosessiin tai pitäneet heidän ääntään ja näkökantaansa ala-arvoisempana. Historiantulkinnat ovat olleet kiinteä osa näitä toimia luoden kuviteltuja yhteisöjä ja niille sukupuolittuneita ja rodullistettuja menneisyyksiä.

Historiapolitiikassa kyse on sekä menneisyyden äänistä osana historiantulkintoja että nykypäivän äänistä noiden historioiden tulkitsijoina.

Avoimen ja demokraattisen historiantutkimuksen ja tiedonsaannin osalta Suomessa tilanne on tänä päivänä melko hyvä. Menneisyyden äänien osalta historiantutkimuksen instituutiot siis pitkälti toimivat. Toki historiantutkimuksessa Suomessakin painotetaan yhä kansallista katsetta, mutta tilanne voisi olla paljon huonompikin. Historiantutkimuksesta on etenkin viimeisen parin vuosikymmenen aikana tullut aikaisempaan verrattuna suhteellisesti moniäänisempää osana historiakäsityksemme analyyttisempaa tarkastelua ja esimerkiksi suomalainen kolonialismi ja osallisuus holokaustiin ovat nousseet julkisen keskustelun aiheiksi,  vaikkakin paljon työtä on vielä tällä saralla tehtävänä.

Institutionaalinen ja osallistava demokratia ovat kuitenkin aina vuorovaikutuksessa toisiinsa ja menneisyyden monipuolisemman ja avoimemman tarkastelun tulee olla yhteydessä tämän päivän politiikkaan siinä missä menneisyyden äänien vaientaminen aiemmin on ollut kiinteä osa kansakuntamme rakennusta. Pelkästään institutionaalinen demokraattisuus ei siis itsessään johda vielä avoimeen demokraattiseen yhteiskuntaan.

Historiapoliittisia instituutiota ja osallistumista tulee siis tarkastella yhdessä, jos mielimme kohti sellaista demokraattisempaa yhteiskuntaa, johon esimerkiksi saamelaisten totuus- ja sovintokomission työ tähtää.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa naisille myönnettiin äänioikeus ja oikeus asettua ehdolle vaaleissa vuonna 1919, mutta naisia ei valittu edustajiksi liittovaltion kongressiin kymmenesosaa enempää vuoteen 1992 asti. Ei siis riitä, että instituutiot ovat paperilla demokraattisia, jos muin keinoin demokratian osallistavuus estetään. Ja juuri historiaymmärryksellämme on ollut perinteisesti suuri rooli osallistavan demokratian rajoittamisessa ja esimerkiksi saamelaisten ja muiden vähemmistöjen rajaamisessa kansallisen narratiivimme ulkopuolelle.

Toisaalta demokratian molempia aspekteja, osallistumista ja instituutioita sekä niiden toimivaa yhteyttä tarkoituksellisesti horjuttavia ryhmiä, kuten fasisteja, voidaan sulkea demokraattisin perustein sekä osallistumisen että instituutioiden ulkopuolelle.

Historiapoliittisia instituutiota ja osallistumista tulee siis tarkastella yhdessä, jos mielimme kohti sellaista demokraattisempaa yhteiskuntaa, johon esimerkiksi saamelaisten totuus- ja sovintokomission työ tähtää.

Suomalaisen historiapolitiikan ongelma

Ongelma suomalaisessa historianpolitiikassa piilee tässä instituutioiden ja osallistumisen vuorovaikutussuhteessa, tai pikemminkin sen puutteessa. Instituutionaaliset ja osallistavat historiapolitiikan aspektit eivät ole avoimessa yhteydessä toisiinsa. Suurimmilla institutionaalisilla foorumeilla, kuten itsenäisyyspäivän juhlinnassa, uudet moniäänisemmät historiantulkinnat sekä vanhentuneet kansalliset myytit kyseenalaistavat näkökulmat joko loistavat poissaolollaan tai vain tarkkaan siistityt ja salonkikelpoiset versiot niistä päästetään näytille.

Esimerkiksi historioitsija Riikka Taavetti kuvaa kuinka Tom of Finland on hyväksytty osaksi kansallista historiapolitiikkaa tavalla, jossa jatkumoiden sijaan häpeällinen menneisyys tuotetaan nykyisen ”vapauden ajan” vastakohdaksi. Menneisyyden monitulkinnallisuus pääsee esille vain, jos se ei yhdistä mennyttä nykypäivän politiikkaan vaan jopa päinvastoin, kuten Tom of Finlandin tapauksessa. Kognitiivinen ja yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus siis pidetään toisistaan erillään historiapolitiikassa.

Maailmalla kansallisia myyttejä on aktiivisesti purettu niiden tukemien epädemokraattisten kansalaisuuskäsitteiden rinnalla.

Historioitsija Kettunen onkin kuvannut historiapoliittista perinnettä Suomessa asioiden esittämiseksi ja käsittämiseksi ”kansallisina välttämättömyyksinä”, johon liittyy ymmärrys suomalaisen historiantulkinnan tehtävästä ”keventää menneisyyden taakkoja” haavaumien avaamisen sijaan. Valtio ja valta-asemissa olevat ovat siis perinteisesti käyttäneet historiapolitiikkaa kansallisen välttämättömyyden korostamiseen.

Tämän tyyppinen toiminta oli varsin tavallista 1900-luvun valtioiden historiapolitiikassa. Maailmalla tällaisia toimintatapoja ja niiden luomia kansallisia myyttejä on kuitenkin aktiivisesti purettu niiden tukemien epädemokraattisten kansalaisuuskäsitteiden rinnalla.

Esimerkiksi totalitarismin varjot aina Saksasta ja Francon Espanjasta jälkisosialistisiin maihin ovat vaatineet demokraattisempaa historiapoliittista uudelleenarviointia, samoin rakenteellisen rasismin ongelmien tunnistaminen.

Jotta saamelaisten totuuskomissio olisi myös sovintokomissio, on tämä muuri suomalaisen historiallisen tarkastelun avoimuuden sekä yhteiskunnan ja valtion monokulttuurin välillä murruttava ja kansallisen historiakäsityksemme avauduttava demokraattisemmille historiatulkinnan muodoille.

Juho Korhonen on sosiologian apulaisprofessori Boğaziçin yliopistossa Istanbulissa. Hän väitteli historiallisen sosiologian alalta Brownin yliopistossa Yhdysvalloissa.

Tämä artikkeli perustuu kirjoittajan hiljattain julkaistuun vertaisarvioituun ja avoimesti saatavilla olevaan tutkimukseen:

Korhonen, Juho. 2021. “Undemocratic History Politics in a Democratic State: Finland’s 100th Independence Celebrations”.  Acta Universitatis Carolinae – Studia Territorialia 21, no. 1: 45-75.

Julkaisu Historiapolitiikkamme epädemokraattisuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eatnameamet – Hiljainen taistelumme (2021), ohj. Suvi West

Suomessa keskustellaan nyt vilkkaasti siitä, mitä on saamelaisiin kohdistunut kolonialismi, ja miten menneisyys vaikuttaa nykypäivässä. Ajatus, että meilläkin on oma kolonialistinen historiamme, ei näytä enää täysin järkyttävän suomalaista omakuvaa.

Päinvastoin, keskustelun kautta voimme nostaa itsemme historian hyviksiksi. Sellaiseksi haluaa myös Suomen valtio, joka on käynnistämässä saamelaisten ja valtion välistä totuus- ja sovintokomissiotyötä. Tavoitteena on ”koota saamelaisten kokemukset valtion ja eri viranomaisten toimista ja tehdä tämä tieto näkyväksi”.

Ajatus, että meilläkin on oma kolonialistinen historiamme, ei näytä enää täysin järkyttävän suomalaista omakuvaa.

Mutta entä jos saamelaisten kokemukset kertovat, ettei kyse ole vain historiasta ja sen vaikutuksista, ja että kolonialismia tuotetaan aktiivisesti myös tänä päivänä, vieläpä juuri valtion toimesta? Tätä pohtii ohjaaja Suvi Westin keväällä 2021 ilmestynyt dokumenttielokuva Eatnameamet – hiljainen taistelumme, joka kutoo rihma rihmalta kuvan saamelaisiin kohdistuvasta kolonialismista nyky-Suomessa.

Ristiriitainen valtio

Täysin saamenkielinen elokuva rakentuu osin juristi Ánneristen Juuson (Anni-Kristiina Juuso) haastatteluille ja videomateriaalille, jota on kuvattu totuus- ja sovintokomission esivalmisteluun liittyvissä kuulemistilaisuuksissa saamelaisten kotiseutualueella vuonna 2018.

Valtioneuvoston kanslian palkkaaman Juuson mandaatti vaikuttaa lähtökohtaisesti mahdottomalta: hänen vastuullaan on selvittää, mitä saamelaiset totuus- ja sovintokomissiolta toivovat ja miten he siihen suhtautuvat. Tehtävää suorittaessaan hän laittaa saamelaisena likoon omat yhteisösuhteensa ja yhteisön luottamuksen, mutta edustaa samalla valtiota, jonka motiiveista kukaan ei tunnu olevan varma.

Valtioneuvoston kanslian palkkaaman Juuson mandaatti vaikuttaa lähtökohtaisesti mahdottomalta: hänen vastuullaan on selvittää, mitä saamelaiset totuus- ja sovintokomissiolta toivovat ja miten he siihen suhtautuvat.

Totuus- ja sovintokomission valmisteluun liittyvän materiaalin lisäksi West on kuvannut valtayhteiskunnan ja saamelaisten kohtaamisia ja ”hiljaista taistelua” samaan aikaan toisaalla järjestetyissä keskustelutilaisuuksissa, tapahtumisissa ja kuulemisissa, jotka kertovat omaa tarinaansa nykykolonialismin rakenteista ja käytännöistä. Lisäksi elokuvaa tasapainottavat lukuisat henkilöhaastattelut ja Pohjois-Suomeen ja saamelaisiin liittyvä audiovisuaalinen arkistomateriaali, jotka rakentavat jatkuvuutta historian ja nykykeskustelujen välillä.

Nämä sirpaleet West kokoaa yhteen teemoittain oman kertojaäänensä avulla ja kuvaamalla maata ja luontoa, joka vaikuttaa kaiken taustalla.

Keskipisteessä maa

Westin kuvaama nykykolonialismi on sotkuista, hiipivää ja arkista, mutta pelottavan johdonmukaista. Se on sekä tietämättömiä että sidonnaisia virkamiehiä, omaa unelmaansa eläviä kullankaivajia, matkailun superyrittäjiä ja pinnallisia ministerivierailuja.  Se on omistamista, investointia, kaavoittamista, lainsäädäntöä, tutkimuksia ja selvityksiä, muualla tehtyjä päätöksiä.

Yhä enemmissä määrin se on myös vihapuhetta ja uhkailua sekä kaiken saamelaisille kuuluvan omimista saamelaisten kulttuuri-itsehallinto, saamelaiskäräjien vaaliluettelo ja sitä kautta saamelaisten identiteetti ja oman yhteisön ääni mukaan lukien.

Saamelaisille maa merkitsee kansan, kielen, kulttuurin ja yhteisön perustaa. Mutta juuri tähän samaan pohjoiseen, arktiseen maahan kohdistuu tänä päivänä laajempaa ulkopuolista kiinnostusta kuin koskaan aikaisemmin.

Kaiken yllä mainitun taustalla on kuitenkin maa (pohjoissaameksi eana; eatnameamet = maamme). Saamelaisille maa merkitsee kansan, kielen, kulttuurin ja yhteisön perustaa. Mutta juuri tähän samaan pohjoiseen, arktiseen maahan kohdistuu tänä päivänä laajempaa ulkopuolista kiinnostusta kuin koskaan aikaisemmin, niin kaivostoiminnan ja luonnonvarateollisuuden kuin globaalien ja paikallisten infrastruktuurihankkeiden, kuten Jäämerenradan, matkailun ja vapaa-ajankäytönkin suunnalta.

Siksi kolonialismi on kaikkea muuta kuin mennyttä tai menneen perintöä. Kuten West elokuvassaan sanoittaa, ”Äiti maamme ansiosta olemme selvinneet täällä tuhansia vuosia. Ja maan takia he pyrkivät nyt pyyhkimään meidät pois. Uudet staalot ovat lähteneet liikkelle”.

Vastarinnan kasvot

Elokuvassa haastateltujen, etupäässä nuorten aikuisten saamelaisten kertomuksissa heijastuu huoli siitä, päättykö heidän omaan sukupolveensa se, mitä heidän isovanhempansa ja vanhempansa ovat tähän päivään asti pystyneet pitämään elossa. Mainitut uudet staalot ovat kenties aiempaa mahtavampia.

Toisaalta he ovat hyvin tietoisia oikeuksistaan eikä taito käyttää tämän päivän työkaluja, kuten sosiaalista mediaa, ole ainakaan haitaksi. Yksi parantaa ylisukupolvista traumaa opiskelemalla saamen kielen, toinen toimii agitaattorina ja somevaikuttajana, kolmas yhdistää aktivismin ja toiminnan saamelaiskäräjillä.

Haastattelut ovat puhuttelevia, mutta katsoja jää kaipaamaan myös vähemmän julkisuudessa esillä olleiden ja saamelaispolitiikassa profiloitumattomien eri ikäisten saamelaisten kokemuksia ja näkemyksiä. Niitä kuullaan lähinnä totuus- ja sovintokomission alustavien kuulemistilaisuuksien taltiointien yhteydessä.

Yksi parantaa ylisukupolvista traumaa opiskelemalla saamen kielen, toinen toimii agitaattorina ja somevaikuttajana, kolmas yhdistää aktivismin ja toiminnan saamelaiskäräjillä.

Halukkaita suoriin haastatteluihin voi kuitenkin olla vaikea löytää. Saamelaisyhteisö on Suomessa pieni ja saamelaisten alkuperäiskansaoikekuksiin liittyvät konfliktit ovat sekä paikallisia että tulehtuneita. Ihminen, joka ottaa saamelaisten oikeuksien puolesta julkisesti kantaa, altistaa lähes poikkeuksetta itsensä systemaattiselle, henkilöön menevälle mustamaalaukselle ja jopa vihapuheelle. Siksi julkinen osallistuminen keskittyy herkästi muutaman henkilön harteille.

Tämä on yksi syy, miksi taitelijakollektiivi Suohpanterrorkin otti alun perin linjakseen kasvottomuuden. Pienissä yhteisöissä maski mahdollistaa sanan- ja ilmaisunvapauden myös niille, jotka eivät halua tulla maalitetuiksi tai kohdata maalittajaansa päivittäin kaupassa, työssä tai lastentarhan tuulikaapissa.

Ei sovintoa ilman totuutta

Elokuva nostaa väistämättä mieleen, mihin ja kenen tarpeisiin saamelaisten ja valtion sovinto nykytilanteessa vastaisi.

Kenties koskettavimman puheenvuoron pitää nuori poromies, joka valtion edistämää Jäämerenrataa vastustavassa tilaisuudessa kertoo huolestaan sekä saamelaisena että poronhoitajana. Jäämerenrata olisi viimeinen naula, joka yhdessä muun kilpailevan maankäytön kanssa lopettaisi poronhoidon hänen alueellaan. Miehen tyttöystävän suurin haave on opiskella koltansaamen opettajaksi ja palata kotikylään opettamaan sitä. Jos joka suunnasta tuleva voimakas paine vie saamelaisilta perinteiset elinkeinot ja siten myös syyt asua alueella, ei tyttöystävällä kuitenkaan ole ketään, jota palata opettamaan.

Totuudelle sen sijaan olisi tarvetta. Alun perin Suomi ehdotti, että toisin kuin esimerkiksi Kanadassa ja Norjassa, Suomessa komission nimi voisi olla yksinkertaisesti sovintokomissio. Tämä ehdotus hylättiin totuus- ja sovintoprosessin tarkoituksen vastaisena, koska sovintoon ei voi ketään vaatia ennen kuin on selvitetty, mitä oikeasti on tapahtunut.

Ja siitä, mitä on tapahtunut ja tapahtuu, Westin elokuva nimenomaan haluaa meille kertoa.

Sovintoon ei voi ketään vaatia ennen kuin on selvitetty, mitä oikeasti on tapahtunut.

Yksi keskeinen totuuden ympärille kietoutuva teema liittyy meneillään olevaan kamppailuun saamelaiskäräjien vaaliluettelosta, jossa valtio korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) muodossa on ottanut aktiivisen roolin – mutta saamelaiskäräjiä ja saamelaisten omaa näkemystä vastustavana tahona.

Elokuvassa saamelaiset kertovat huolensa siitä, miten KHO on alkanut määrätä saamelaisina esiintyviä suomalaisia saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Westin elokuvassa haastatellun saamelaiskäräjien entisen puheenjohtajan Tiina Sanila-Aikion mukaan näiden suomalaisten tavoitteena on päästä vaikuttamaan saamelaiskäräjien toimintaan erityisesti luonnonvaroihin ja maankäyttöön liittyvissä asioissa. Näissä asioissa saamelaisten ja suomalaisten sekä valtion tavoitteet helposti risteävät.

Saamelaisten totuudentaju joutuukin koetukselle, kun yksi suomalaisen tuomioistuimen päätöksellä saamelaiseksi luettu, mutta saamelaiskäräjien ja saamelaisten laajasti suomalaiseksi tuntema henkilö ja sen jälkeen saamelaiskäräjien edustajaksi valittu Kari Kyrö avaa vuonna 2016 saamelaiskäräjien uuden kauden ensimmäisen täysistunnon. Westin elokuvassakin vilahtavasta avauspuheenvuorosta on sittemmin muodostunut klassikkomeemi: puheessaan Kyrö kiittelee vuolaasti valtiota kaikesta, mitä se on kädenojennuksena tehnyt, mutta lipsauttaa kohtalokkaasti ”meille suomalaisille”, ennen kuin korjaa positionsa saamelaiseksi.

Kysymys itsemääräämisoikeudesta

Vuonna 2019 YK:n ihmisoikeuskomitea lausui, että korkeimman hallinto-oikeuden päätökset määrätä vaaliluetteloon vuosina 2011 ja 2015 yhteensä 96 henkilöä, jotka eivät ole saamelaisia, rikkoivat mielivaltaisina sekä saamelaiskäräjälakia että saamelaisten itsemääräämisoikeutta. Niin ikään YK vaati, että Suomen tulee korjata päätöksistä aiheutunut vahinko ja huolehtia, ettei vastaaville virheellisille laintulkinnoille ole vastaisuudessa enää sijaa. Saamelaiskäräjälaista tulisi poistaa epäselvyyttä luovat kohdat ja saamelaisten oikeutta määrätä itse oman kansansa jäsenyydestä kunnioittaa ja vahvistaa.

Suomella on aito mahdollisuus irtautua kolonialismin historiasta.

YK:n moitteiden seurauksena Suomen hallitus on yhdessä saamelaiskäräjien kanssa laatinut ehdotuksen saamelaiskäräjälain uudistamiseksi, joka on pian etenemässä eduskunnan käsittelyyn. Myös totuus- ja sovintokomission työn on määrä alkaa vielä vuoden 2021 puolella.

Molemmissa prosesseissa Suomella on aito mahdollisuus irtautua kolonialismin historiasta. Eatnamenet – hiljainen taistelumme kertoo, miksi niin totuuden kuin sovinnonkin tavoittelussa katse on ulotettava myös nykypäivään, meidän omiin asenteisiimme, käytäntöihimme, etuihimme ja ennakkoluuloihimme.

Saamelainen elokuva

Elokuva johdattaa myös katsojan pohtimaan, miksi etsiä sovintoa, kun maiden haltuunotto, assimilaatiopolitiikka ja saamelaisten syrjäyttäminen päätöksenteosta jatkuvat yhä, osin uusin tavoin. Onko totuus- ja sovintokomission perimmäisenä tavoitteena vain puhdistaa Suomen julkisuuskuvaa? Voiko ylisukupolvisesta traumasta ylipäätään eheytyä yhteisöllisen hätätilan jatkuessa?

Onko totuus- ja sovintokomission perimmäisenä tavoitteena vain puhdistaa Suomen julkisuuskuvaa?

Merkittävin saavutus on kuitenkin elokuvan rakentama kokonaiskuva monitahoisesta vallasta, jota suomalainen yhteiskunta yhä käyttää suhteessaan saamelaisiin. Tuo vallankäyttö ei ehkä näytä kovin pahalta mistään yksittäisestä suunnasta katsottuna, mutta kokonaisuutena se ulottuu kaikkialle. Tämän kokonaisuuden  tuntevat läpikotaisin vain ne, joihin tuo vallankäyttö voimakkaimmin kohdistuu.

Siksi – saamelaista kulttuuri- ja elokuvavaikuttaja Liisa Holmbergia siteeraten – on ensiarvoisen tärkeää, että saamelaisesta todellisuudesta kertovan elokuvan tekee saamelainen itse ja täysin omilla ehdoillaan.

Suvi Westin dokumenttielokuva Eatnameamet – Hiljainen taistelumme on nähtävillä Yle Areenassa 25.10.2021 lähtien.

PhD SoSci, Marie Sklodowska-Curie Fellow Laura Junka-Aikio on politiikan ja kulttuurin tutkija Norjan Arktisessa yliopistossa (UiT). Hän on myös Norjan tutkimusakatemian rahoittaman hankkeen ”New Sámi Renaissance: Nordic Colonialism, Social Change and Indigenous Cultural Policy” vastuullinen johtaja. Kirjoituksen taustalla oleva tutkimushanke on saanut rahoitusta Euroopan Unionin Horizon 2020 tutkimus- ja innovaatio-ohjelmasta, osana Marie Sklodowska-Curie rahoitussopimusta no. 845232.

EDIT 24.6.2022: Kirjoittajatiedot päivitetty.

Julkaisu Arvio: Kuva kolonialismista nyky-Suomessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.