Sarjakuvataiteilija Riina Tanskasen näyttely Tympeät tytöt: Luokkakipuja Tampereen työväenmuseo Werstaalla on rikkonut kävijäennätyksiä. Näyttelyssä on esillä Tanskasen samannimisen sarjakuvakirjan originaalipiirroksia, joissa käsitellään tyttöyden ja talouden keskinäisiä suhteita. Tanskanen on saavuttanut tyttöyttä esittelevien yhteiskuntakriittisten sarjakuviensa ohella näkyvyyttä Instagramissa, jossa Tympeät tytöt -taidetilillä on yli 60 000 seuraajaa. Tanskanen on myös palkittu tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla vuonna 2022.

Työllään Tanskanen popularisoi feminismiä: hän tuo sen suurten yleisöjen nähtäväksi ja koettavaksi. Tarkastelemme ”Tympeät tytöt: Luokkakipuja” -näyttelyä ja sen suosiota populaarifeminismistä käydyn tutkimuskeskustelun valossa ja pohdimme feminismiä 2020-luvun Suomessa.

Feminismi on 2010-luvulla popularisoitunut: siitä on tullut osa populaari- ja kulutuskulttuuria, trendikäs identiteetti puhuttelee etenkin nuoria naisia. Julkisuuden henkilöt julistautuvat feministeiksi, naisille ja tytöille suunnatuissa lehdissä, tv-sarjoissa, elokuvissa ja kirjallisuudessa käsitellään feminismiä. Lisäksi feminismi leviää sosiaalisen median kampanjoiden välityksellä.

Populaarifeminismiä on kritisoitu feministisessä media- ja kulttuurintutkimuksessa muun muassa sen kaupallisuudesta ja sukupuolittuneiden valtarakenteiden sivuuttamisesta. Populaarifeminismin on sanottu olevan sisällöltään epämääräistä, muodoltaan visuaalista ja hengeltään nautiskelevaa, iloista ja kulutuskeskeistä. Sitä on syytetty feminismin historian sivuuttamisesta ja kollektiivisten kamppailujen korvaamisesta yksilökeskeisellä itsehoivalla.

Tanskasen näyttely kiistatta popularisoi feminismiä, ja Tanskanen myös luonnehtii itseään feminismin popularisoijaksi. Luokkakipuja-näyttely ei kuitenkaan sivuuta sukupuolittuneita rakenteita vaan yhdistää ne rodullistuneeseen sekä yhteiskuntaluokkaan ja alueellisuuteen liittyvään valtaan. Näyttelyn ytimessä on taloudellis-yhteiskunnallisten valtarakenteiden näkyminen arjen, henkilökohtaisen, kokemuksellisen ja ruumiillisen tasolla.

Pohdimme, miten Tanskasen näyttely kuvastaa laajempaa yhteiskunnallisten liikkeiden muutosta sekä populaarifeminismin rajoja ja mahdollisuuksia. Pohdimme myös populaarifeminismin suhdetta suomalaiseen valtiofeminismin perinteeseen.

Luokkakipuja osana feminismin popularisoitumista

Tanskanen on terävä yhteiskuntakriitikko, mutta näyttelyn suosio heijastaa myös populaarifeminismille ominaisia piirteitä: visuaalista ilotulitusta ja affektiivisuutta eli kykyä herättää katsojissa tunteita. Samat ainekset on tunnistettu myös osaksi datajättien pelikirjaa, jossa lisäarvoa pyritään tiristämään juuri tunteisiin vetoamalla.

Tanskasen mainetta niittänyt Instagram-tili ja näyttelyn sisältöihin liittyvät suuret jakomäärät kertovat tällöin paitsi populaarifeministisen sisällön suosiosta, myös tähän elimellisesti kytköksissä olevasta alustakapitalismista.

Kehitys on raivannut tilaa suurelle joukolle toimijoita ja yleisöjä liittyä osaksi feminististä liikettä – tai ainakin kokea yhteyttä siihen. Mukaan ovat mahtuneet niin hashtageja kierrättävät yksittäiset somekäyttäjät, kulttuurin ja politiikan liepeillä toimivat meemitilit kuin kaupallista toimintaa harjoittavat bisnekset, jotka myyvät tuotteitaan feministiseen eetokseen paikantuvilla lupauksilla.

Vaikka alustatalous on auttanut popularisoimaan feminismiä, kiinnostavin kysymys ei nähdäksemme koske niiden epäpyhäksi miellettyä liittoa. Kuten on huomautettu, uusliberalismin ja globaalin kapitalismin määrittämässä poliittisessa ilmastossa perinteisten, oikeuksia ajavien yhteiskunnallisten liikkeiden asema on joka tapauksessa hutera.

Näyttely kutsuu ihmisiä yhteen kokemaan osallisuutta tärkeäksi miellettyyn kollektiiviseen tarkoitusperään. Lohduton kuva sisältää myös lohtua.

Mielekkäämpää onkin pohtia populaarin feminismin muutosvoimaa: missä määrin populaarifeministiset sisällöt voivat laajentaa poliittista mielikuvitusta ja tarjota kielen, jonka avulla yhteiskuntaa voidaan ajatella toisin?

Ajoittain Tanskasen miltei akateemista argumentaatiota muistuttava taide herättää kysymyksen kohdeyleisöistä: onko näyttely suunnattu suurelle yleisölle vai pikemminkin heille, joita feminismin henki vetää puoleensa?

Kenties tähän paikantuu osa näyttelyn muutosvoimaa: se ei pyri olemaan liian tavoitettava eikä iloittelevan nautiskeleva, eikä se myöskään sorru moralisoivaan ihmisoikeuspuheeseen, jolla oma eetos järkeistetään ainoaksi tavaksi jäsentää yhteiskunta.

Sen sijaan näyttely kutsuu ihmisiä yhteen kokemaan osallisuutta tärkeäksi miellettyyn kollektiiviseen tarkoitusperään. Lohduton kuva sisältää myös lohtua: ”Tytöt eksyvät yhä kutomaansa tahmeaan verkkoon, sisartensa syliin, mutta laulu vahvistuu”, kuten Tanskanen sarjakuvassaan esittää.

Tässä mielessä kyse ei ole vain ontosta popularisoidusta representaatiosta vaan demokraattisten subjektiasemien synnyttämisestä, joihin liittyy toivo ja intohimo tavoitella muutosta.

Sarjakuva feministisen vaikuttamisen keinona

Luokkakipuja-näyttely asettuu populaarifeminismin jatkumolle myös muodoltaan: sarjakuva puhuttelee suurta yleisöä. Vaikka sarjakuvan historia on Suomessa ja maailmalla melko miesvaltainen, on naistekijöitä ollut olemassa jo aivan suomalaisen sarjakuvan alkuvuosilta alkaen. Feministisen sarjakuvan aalto alkoi Suomessa 1990-luvun alussa, erityisesti Naarassarjat-lehden perustamisen jälkeen. Tällä hetkellä feministisen sarjakuvan asiaa ajaa erityisesti Feministinen sarjakuvatoiminta -verkosto.

Sarjakuva on feministisen viestinnän muotona monitahoinen. Sarjakuva on visuaalisena viestinä helposti ymmärrettävä, samastuttava ja jaettava, mutta silti sisältörikas. Sosiaalisessa mediassa tekstipainotteinen sisältö jää usein kuva- tai videotulvan jalkoihin, mutta sarjakuvan avulla on mahdollista elävöittää asiatekstiä niin, että lukija pysähtyy viestin äärelle. Suositun sarjakuvan avulla Tanskanen tuottaa ja jakaa tietoa sukupuolittuneista valtarakenteista saavutettavasti ja samastuttavasti.

Monet sarjakuvantekijät ovat kommentoineet sarjakuvan olevan saavutettavaa lukijan lisäksi tekijälle. Sarjakuvan tekeminen onnistuu edullisilla välineillä, eikä se vaadi suurta tiimiä valmistuakseen. Tämä kerronnan välineen helppous madaltaa sarjakuvan aloittamisen kynnystä. Valmiin sarjakuvan tekeminen on mahdollista ilman kenenkään lupaa. Siksi feministinen tai muu vähemmistösarjakuva voi toimia riippumattoman aktivismin välineenä.

Painavaa yhteiskuntakritiikkiä kevyessä muodossa

Populaarifeminismiä on tutkittu etenkin angloamerikkalaisessa kontekstissa. Tutkimus asettuu osaksi pidempää perinnettä, jossa erilaisia feminiinisyyteen ja feminismiin kytkeytyviä kulttuurisia virtoja on tulkittu kriittisesti ja kyseenalaistaen. Populaarifeminismin tutkimuksessa näkökulma on tällöin ikään kuin valmiiksi aiemmasta tutkimusperinteestä annettu. Populaarifeminismin nähdään nostattavan henkeä, jossa keskeistä on yksilöiden menestyminen ja keskiluokkaiseen kulutukseen liittyvä mielihyvä.

Populaarifeminismin subjekti on tällöin uusliberaali subjekti, jota määrittää kapitalistisen logiikan ulottuminen kaikille elämänalueille työstä politiikkaan ja rakkauteen. Tutkimusperinteessä sama kritiikki, joka 2000-luvulla kohdistui postfeminismiksi nimettyyn, naisten yksilöllistä vapautta ja voimaantumista korostavaan ajattelutapaan, tuntuu osuvan lähes muuttumattomana myös 2020-luvun populaarifeminismiin. Tästä näkökulmasta katsottuna populaarin keveys uhkaa piilottaa tai siirtää paikaltaan rakenteellisen ja “painavan” feministisen kritiikin ja muutosvoiman.

Tanskasen feministinen ote ei ole millään tavalla kevyt. Pikemmin sarjakuvat vyöryttävät ajankohdalle ominaista kapitalismin vastaista ja feminististä kritiikkiä kovalla voimalla ja tekstimassalla.

Tanskasen ”Luokkakipuja” vastustaa onnistuneesti angloamerikkalaisen tutkimusperinteen tarjoamaa tulkintaa. Teosten visuaalinen maailma lainaa ja työstää pastellimaista keveyttä ja “tyttömäisyyttä”, mutta Tanskasen feministinen ote ei ole millään tavalla kevyt. Pikemmin sarjakuvat vyöryttävät ajankohdalle ominaista kapitalismin vastaista ja feminististä kritiikkiä kovalla voimalla ja tekstimassalla. Toisin kuin populaarifeminismin tutkimuksessa on esitetty, feminismin popularisoiminen ei Tanskaselle tarkoita sen muuttamista “helpommin sulatettavaan” muotoon siinä mielessä, että kriittinen ote lieventyisi tai vesittyisi.

”Luokkakipuja” käsittelee kapitalismia, uusliberalismia, rodullisuutta, luokkaa, syrjäseuduiksi nimettyjä alueita ja muita rakenteellisia kysymyksiä syvällisesti ja feministiseen tutkimusperinteeseen nojaten, mutta korostaen kokemuksellista ja kehollista näkökulmaa. Tässä mielessä ”Luokkakipujen” tiedon tuotannon politiikka on juuri feminististä politiikkaa, jossa henkilökohtainen on poliittista ja poliittinen henkilökohtaista – joskin ilman oletusta henkilökohtaisen paikantumisesta juuri tietyn henkilön “autenttisiin” kokemuksiin.

Poliittisesti ”Luokkakipujen” näkökulma on siis hyvinkin samankaltainen kuin angloamerikkalaisen populaarifeminismin tutkimuksen. ”Luokkakipuja” kritisoi esimerkiksi yksilölliseen voimaantumiseen ja taloudelliseen vaurastumiseen keskittyvää girlboss-puhetta, mutta tekee sen populaarin feminismin keinoin.

Luokkakipuja jatkaa suomalaisen valtiofeminismin perinnettä

Luokkakipuja osoittaa myös, että populaarifeminismi muodostuu omannäköisekseen eri aikoina ja eri paikoissa. Ehdotamme, että Tanskasen näyttelyä ja sarjakuvateosta voi lukea populaarifeminismin sekoittumisena Suomelle tyypilliseen pohjoismaiseen valtiofeminismin perinteeseen ja pitkäjänteisiin tasa-arvopoliittisiin kamppailuihin.

Suomalaiselle feminismille on ollut tyypillistä maltillisuus, valtiokeskeisyys ja feminististen tavoitteiden edistäminen yhteistyössä nais- ja tasa-arvojärjestöjen, poliitikkojen, tasa-arvoviranomaisten ja tutkijoiden kesken. Valtio on kuitenkin osoittautunut epäluotettavaksi kumppaniksi feministeille: tuen sijaan se on tarjonnut esimerkiksi sukupuolten tasa-arvoa heikentävää talouskuria.

Näyttelyä ja sarjakuvateosta voi lukea populaarifeminismin sekoittumisena Suomelle tyypilliseen pohjoismaiseen valtiofeminismin perinteeseen ja pitkäjänteisiin tasa-arvopoliittisiin kamppailuihin.

Luokkakipuja-näyttely tarkastelee populaarifeministisellä otteella perinteisiä valtiofeminismin teemoja, kuten seksuaalista itsemääräämisoikeutta, työelämän tasa-arvoa sekä naisten hoivavastuuta. Se ei kuitenkaan suuntaa viestiään epäluotettavalle valtiolle tai poliittisille toimijoille, vaan vaikuttaa kansalaisyhteiskunnan välityksellä tuomalla suuren yleisön näkyville epätasa-arvoa.

Kuvatessaan feminismiä kollektiivisena poliittisena kamppailuna Luokkakipuja-näyttely jatkaa valtiofeminismin perinnettä. Näyttelyssä on vahvasti läsnä naisliikkeen historia, usein työläisnaisten näkökulmasta katsottuna. Näyttelyn voi ajatella kutsuvan myös katsojansa feministiseen kamppailuun.

Luokkakipuja-näyttely myös laajentaa keskustelua epätasa-arvosta alueille, joille valtiofeminismi ei ole kurottanut: markkinatalouden synnyttämään ja vahvistamaan globaaliin epätasa-arvoon, ekokriisin sukupuolittuneisiin vaikutuksiin ja etenkin nuorten naisten kokemiin suorituspaineisiin sukupuolittuneessa yhteiskunnassa.

Populaarifeminismin mahdollisuudet

Riina Tanskasen ”Luokkakipuja” rakentaa yhteiskuntakritiikkinsä populaarikulttuurin säihkyvälle pinnalle: näyttely hyödyntää henkilökohtaisuutta, kokemuksellisuutta, visuaalisuutta ja tyttömäistä estetiikkaa, mutta kääntää ne käyttövoimaksi kollektiiviseen kamppailuun valtarakenteita vastaan.

Näyttely ja sen suosio osoittavat, että vaikka populaarifeminismi voi olla sisällöllisesti vesitettyä feminismiä, sen ei automaattisesti tarvitse olla sitä. Feminismi yhteiskunnallisena kamppailuna ei vain mukaudu alustatalouden sekä populaari- ja kulutuskulttuurin logiikkaan vaan myös taivuttaa niitä omiin tarkoitusperiinsä.

Näyttely ja sen suosio herättävät kuitenkin kysymyksen: onko ajassamme tilaa feminismille, joka ei ole kaunista, miellyttävää ja suosittua?

FT Julius Hokkanen on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa

YTT, dosentti Katariina Mäkinen on tutkija Tampereen yliopistossa

Henry-Paul Ontto-Panula on sarjakuvataiteilija

YTT, dosentti Hanna Ylöstalo on sukupuolentutkimuksen apulaisprofessori Tampereen yliopistossa

Kirjoittajat työskentelevät Koneen Säätiön rahoittamassa tutkimushankkeessa Populaarifeminismiä Pohjoismaassa: Kapitalismin uusi henki ja popularisoidut protestit (POPFEM)

Artikkelin kuva: Riina Tanskanen: Kutojanaiset (2025) / Työväenmuseo Werstas

Julkaisu Politiikasta taidetta: Pinkkiä yhteiskuntakritiikkiä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mika Lietzén: Taipumaton Tanner – Väinö Tannerin elämä 1881–1966. Väinö Tannerin säätiö, 2021.

Turkulaisen sarjakuvataiteilija Mika Lietzénin uusimmassa teoksessa kietoutuvat yhteen henkilöhistoria ja valtakunnanpolitiikka. Ministeri Väinö Tanner, joka oli Suomen ensimmäisen eduskunnan kansanedustaja ja SDP:n puoluejohtaja, näki paraatipaikalta, kuinka Suomi itsenäistyi ja ajautui sisällissotaan. Hän joutui kohtaamaan myös 1930-luvun lapuanliikkeen nousun ja lopulta talvi- ja jatkosodan Suomessa.

Historiallisiin lähteisiin perustuvassa sarjakuvateoksessa näkökulma sitoutuu voimakkaasti Tanneriin, ja viiteen osaan jaettu teos käy läpi hänen elämänsä ja poliittisen uransa keskeisimmät tapahtumat nuoruudesta vanhuuteen.

Poliittista historiaa sarjakuvana: Elämäkertaa vai biofiktiota?

Viime vuosina monet sarjakuvantekijät ovat löytäneet aiheensa poliittisesta historiasta ja etenkin sosiaalidemokratian ja kommunismin aatteista Suomessa. Lietzénin teoksella on paljon historiallisia yhtymäkohtia Jesse Matilaisen Suomen suurin kommunisti -sarjakuvaan (2017), joka kuvaa suomalaisen kommunismin kehityskulkuja ja avainhenkilöitä. Lietzénin teoksessa näkökulma tosin on sosiaalidemokraattisessa puolueessa maltillisuutta korostaneessa Tannerissa, kun taas Matilaisen teoksessa keskiöön nousevat radikaalin työväenliikkeen edustajat, kuten Otto W. Kuusinen, Kullervo Manner ja Yrjö Sirola.

Muistovuotena 2018 Suomessa ilmestyi lisäksi sisällissotaa pääosin punaisten naisten näkökulmasta kuvaava Sisaret 1918 -sarjakuva-antologia, joka noteerattiin Sarjakuva-Finlandia-tunnustuspalkinnolla. Antologian kymmenen tarinaa perustuvat Kansan Arkistosta ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta valittuihin muistelmiin.

Suomalaisessa nykysarjakuvassa on yleistynyt biofiktion laji, jossa kertomuksen lähtökohtana toimii historiallisen henkilön elämä, mutta taiteellisia vapauksia otetaan erityisesti henkilön tunteiden ja ajatusten kuvaamisessa. Lajia edustaa niin ikään suomalaisen vasemmiston historiaa sivuava Aapo Kukon Sosialisti ja nihilisti (2019), jossa vasemmistolainen runoilija Arvo Turtiainen matkustaa Euroopassa kuvataiteilija-kirjailija Henrik Tikkasen kanssa. Teos keskittyy kuvaamaan kaksikon alkoholinhuuruisia keskusteluja ja henkilökohtaisia traumoja.

Inspiraatioita viime vuosien sarjakuvallisiin biofiktioihin ovat tarjonneet myös esimerkiksi taidemaalarit Helene Schjerfbeck, Ada Thilén, Helena Westermarck ja Maria Wiik Reetta Niemensivun teoksessa Maalarisiskot (2019) sekä Ellen Thesleff Hanna-Reetta Schreckin, Annukka Mäkijärven ja Iida Turpeisen teoksessa Ellen T. (2019). Kuvatessaan historiaa naismaalareiden näkökulmasta teokset tekevät näkyväksi sukupuolittunutta vallankäyttöä ajankohdan taidemaailmassa.

Lietzénin sarjakuvassa Tanner tulee esitetyksi ennen kaikkea ihmisenä muiden joukossa.

Poliitikon sarjakuvamuotoisena elämäkertana Lietzénin teos on harvinaisuus suomalaisen sarjakuvan kentällä. Presidentit Urho Kekkonen ja C.G.E. Mannerheim ovat innostaneet sarjakuvataiteilijoita, mutta lopputuloksena ei ole ollut niinkään elämäkertaa kuin suurmiesten myyttisiä tai jopa symbolisia mittasuhteita liioittelevia teoksia. Näin on esimerkiksi Matti Hagelbergin Kekkonen-teoksessa (2004), jossa presidentti seikkailee niin Jeesuksen, Elviksen kuin avaruusolentojenkin kanssa.

Lietzénin sarjakuvassa Tanner tulee esitetyksi ennen kaikkea ihmisenä muiden joukossa. Sarjakuvataiteilija on korostanut tätä piirrettä upottamalla tarinaan pieniä Tannerin henkilökuvaa täydentäviä yksityiskohtia, kuten hänen mieltymyksensä huilun soittamiseen. Toisaalta Tannerin henkilökuva on teoksessa kovin särötön, ja hänen voittamattomuuttaan – tai taipumattomuuttaan – korostetaan esimerkiksi kuvaamalla voittoisia painijan taitoja.

Poliittisessa henkilökuvassa korostuu Tannerin maltillinen sosiaalidemokraattinen ideologia, jota teoksessa korostetaan käyttämällä tehokeinona murrettua tiilenpunaista. Kirkas verenpunainen puolestaan vilahtelee teoksessa ideologioiden mutta myös väkivallan värinä etenkin sisällissodan ajanjaksoa kuvaavassa luvussa ja Saksasta kantautuvan fasismin yhteydessä.

Punaisen värin käyttäminen tehokeinona toistuu monissa ulkomaisissakin sarjakuvissa, jotka kuvaavat työväenliikkeen historiallisia vaiheita esimerkiksi Fidel Castron Kuubassa (2010) tai Pariisin kommuunissa vuonna 1871 (2016). Punainen väri korostaa kuvattujen henkilöiden ideologista vakaumusta, mutta se tehostaa myös intohimon ja väkivallan kuvauksia.

Eleganttia historian visualisointia ja poliittisia rajanvetoja

Väinö Tannerin säätiö tarjoaa Lietzénin teosta oppilaitoksiin ja kirjastoihin veloituksetta tavoitteenaan lisätä kiinnostusta historiaan ja sarjakuvaan. Tavoite on siinä mielessä toteutettavissa, että Lietzénin sujuva tarinankerronta ja elegantti piirrosjälki vetoaa todennäköisesti moniin eri kohderyhmiin, niin nuoriin kuin aikuisiin. Teos ei sorru taustoittamaan historiallisia tapahtumia pitkillä tekstipätkillä, vaan kerronnassa vaihtelevat taidokkaasti erilaiset kuvan ja sanan yhdistelmät, sujuva sanallinen kerronta ja henkilöiden välinen vuoropuhelu.

Tannerin elämän ohella historian elegantti visualisointi on vaatinut taiteilijalta mittavan taustatyön, kuten henkilöiden ajanmukaisen vaatetuksen, liikennevälineiden ja arkkitehtuuristen yksityiskohtien kuvaus osoittavat. Historiallisten yksityiskohtien korostaminen voi toisinaan vaikuttaa kielteisesti tarinan vetävyyteen ja henkilöhahmoihin, mutta näin ei kuitenkaan ole Lietzénin teoksessa.

Pitkän uran tehneellä taiteilijalla on taito elävöittää kerrontaa henkilöiden kasvonilmeillä, eleillä ja asennoilla, taustojen yksityiskohtaisuuden varioinnilla sekä erilaisilla kontrasteilla, kuten hiljaisuuden ja puheen vaihtelulla. Tanner henkilönä ei pelkisty politiikan äänitorveksi, sillä hänet kuvataan myös puolisona ja, tosin vähemmässä määrin, perheenisänä.

Tannerin elämän ohella historian elegantti visualisointi on vaatinut taiteilijalta mittavan taustatyön, kuten henkilöiden ajanmukaisen vaatetuksen, liikennevälineiden ja arkkitehtuuristen yksityiskohtien kuvaus osoittavat.

Elävyyttä kerrontaan tuottaa myös Lietzénin tavaramerkki, sarjakuvaruutujen reunojen rikkominen. Esimerkiksi kuvaus V. I. Leninin puheesta bolševikkien kokouksessa saa erityistä pontta, kun palavasti esiintyvä puhuja ylittää sarjakuvaruutujen rajat voimakkailla eleillään. Kiinnostava yksityiskohta on, että Leninin puheen sisältöä ei esitetä puhekuplissa, vaan ainoastaan kehonkielestä on pääteltävissä aatteen palo ja sanoman kiivaus.

Sarjakuvasta voi päätellä, että nuori Tanner ei perustanut Leninin esiintymisestä, mikä voi selittää puheen sisällön kuvaamatta jättämisen. Kyse voi toki olla myös sarjakuvataiteilijan valinnasta keventää kerrontaa, mutta myös taidokkaasta keinosta pitää keskiössä Tanner ja hänen maltillisuutensa. Eettisenä valintana puolestaan voidaan pitää sitä, että Lietzén ei ole antanut puhekuplia myöskään ajankohdan hirmuhallitsijoille, Adolf Hitlerille ja Josif Stalinille, jotka eivät siten saa yhtään enempää tilaa ideologialleen.

Sisäpolitiikka kietoutuu ulkopolitiikkaan

Teoksen hyödyntämistä opetuskäytössä helpottaa sen loppuun sijoitettu esittely teoksen keskeisistä historiallisista henkilöistä ja aikajana, jossa Tannerin elämän keskeisimmät tapahtumat esitetään rinnakkain kansallisten ja kansainvälisten murrosten kanssa. Teoksen soisikin päätyvän erityisesti historian ja yhteiskuntaopin oppilaiden ja opettajien käsiin. Teos ei uuvuta sisäpoliittisten kiemuroiden yksityiskohdilla tai poliittisen päätöksenteon prosesseilla, vaan näyttää, kuinka Suomen tapahtumat liittyvät kansainvälisiin sopimuksiin, liittolaisuuksiin ja jännitteisiin.

Esimerkiksi Tannerin kohtalo jatkosodan jälkeen kytkeytyi Suomen päätymiseen Neuvostoliiton valtapiiriin: sodan syttymiselle haluttiin löytää syyllisiä, ja Tanner yhdessä muiden keskeisten poliitikkojen kanssa tuomittiin vankeusrangaistuksiin rauhan aikaansaamisen estämisestä. Politiikka näyttäytyy teoksessa dramaattisena valtapelinä, joka tuo mieleen viime vuosina supersuosituksi muodostuneen fantasiasarjan Game of Thronesin. Esimerkiksi tuolloin oikeusministerinä toiminut Urho Kekkonen esitetään teoksessa säälimättömänä poliittisena pelurina ja takinkääntäjänä, joka ei kaihda likaisiakaan keinoja päämääriensä saavuttamiseksi.

Teoksen soisi päätyvän erityisesti historian ja yhteiskuntaopin oppilaiden ja opettajien käsiin.

Tannerin ura ja silloinen maailmantilanne olivat toki täynnä dramaattisia käänteitä, mutta on luettava myös Lietzénin ansioksi, että hän on osannut rakentaa historiallisista tapahtumista lukijan hyppysissään pitävän kokonaisuuden.

Taipumaton Tanner rakentaa nimihenkilöstään säröttömän kuvan, mutta onnistuu valaisemaan Suomen poliittista historiaa monipuolisesti työskennelleen poliitikon näkökulmasta. Lietzén on mahduttanut teokseen paljon tapahtumia pitkältä ajanjaksolta, mutta kokonaisuus on eheä ja helposti seurattava. Sosiaalidemokraattisen historian kuvaus saa toivottavasti sarjakuvallista täydennystä lähivuosina, kun Aino Sutisen teos SDP:n kansanedustajasta – ja Tannerin aikalaisesta – Sylvi-Kyllikki Kilvestä valmistuu.

Leena Romu on sarjakuvaan erikoistunut kirjallisuudentutkija ja filosofian tohtori Tampereen yliopistosta.

Julkaisu Kirja-arvio: Sarjakuvallinen kurkistus SDP:n historiaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.