Yhdysvaltalainen Judith Butler on yksi vaikutusvaltaisimmista politiikan nykyteoreetikoista. Butler on syntynyt vuonna 1956, ja toimii retoriikan ja vertailevan kirjallisuuden professorina Kalifornian yliopistossa. Butler on sekä teoreetikko että aktiivinen poliittinen vaikuttaja. Hän on toiminut Yhdysvalloissa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajavissa liikkeissä.

Feminismiä, queer-politiikkaa, poliittisen vastarinnan mahdollisuutta ja radikaalia demokratiaa koskevissa keskusteluissa hän on ollut kysytty puhuja eri puolilla maailmaa. Viime vuosina hän on ottanut kriittisesti kantaa esimerkiksi uusliberalistiseen hallintaan, Israelin valtion politiikkaan ja haavoittuvien ja oikeudettomien ihmisryhmien asemaan.

Vaikka Butlerin kirjat ja hänen käyttämänsä käsitteet ovat usein vaikeaselkoisia ja abstrakteja, hänen ajatuksillaan on ollut suuri poliittinen merkitys.

Kiinnostavaa Butlerissa on se, että vaikka hänen kirjansa ja käyttämänsä käsitteet ovat usein vaikeaselkoisia ja abstrakteja, hänen ajatuksillaan on ollut suuri poliittinen merkitys.

Butler teki väitöskirjansa (Subjects of Desire, 1987) G. W. F. Hegelin vaikutuksesta 1900-luvun ranskalaisten eturivin filosofien kuten Jean-Paul Sartren ja Michel Foucault’n ajatteluun. Vuonna 1990 hän julkaisi teoksen Gender Trouble (suom. Hankala sukupuoli, 2006), jolla nousi maailmanmaineeseen. Teoksesta löytyvät hänen keskeisimmät ajatuksensa, joiden kehittelyä hän jatkaa myöhemmissä teoksissaan.

Butlerin tunnetuin ajatus on se, että sukupuoli ja sukupuoli-identiteetit ovat kielellisissä käytännöissä tuotettuja eli performatiivisia, eivät luonnollisia tai olemuksellisia. Hän esitti, että sukupuoli on tekemistä eikä niinkään olemista: me teemme sukupuolta, mieheyttä ja naiseutta, emme niinkään ole miehiä ja naisia. Ajatus aiheutti kohun.

Butlerin tunnetuin ajatus on se, että sukupuoli ja sukupuoli-identiteetit ovat kielellisissä käytännöissä tuotettuja eli performatiivisia, eivät luonnollisia tai olemuksellisia.

Moni tulkitsi Butlerin tarkoittavan, että koska ihmiset eivät ole miehiä tai naisia, niin ihmisten on mahdollista valita vapaasti sukupuolensa ja vaihtaa sitä mielialojensa mukaan vaikka päivittäin. Myöhemmissä teksteissään (muun muassa teoksessa Bodies that matter: On the Discursive Limits of ”Sex”, 1993) Butler korostaa, että identiteettejä ei voi valita tai muuttaa yksilöllisesti tai vapaasti.

Ajatus riippumattomasta ja vapaasta yksilöstä, jonka on mahdollista tehdä täysin vapaita valintoja, on itsessään historiallisesti syntynyt ja eräänlainen illuusio. Butlerin mukaan ihminen syntyy aina tiettyyn kulttuuriin ja sen sisältämiin sosiaalisiin järjestyksiin ja paikallisiin kielenkäytön tapoihin ja merkitysjärjestelmiin. Kulttuuri ja kielenkäytön tavat edeltävät ihmistä, eikä ihminen voi valita, mihin kulttuuriin hän syntyy.

Ajattelu on kielellistä ja kulttuurista, ja kaikki ajattelun kohteet, mukaan lukien ihmisen käsitys itsestään, sukupuoli, seksuaalisuus ja perhe, ovat kulttuurisia ja kielellisiä rakennelmia. Tämä ei Butlerin mukaan tarkoita sitä, että koko todellisuus olisi ”vain kielellinen konstruktio” tai että todellisuudella – meillä itsellämme ja ruumiillamme, materiaalisella todellisuudella, biologialla, eläin- ja kasvikunnalla – ei olisi mitään kielestä riippumatonta olemassaoloa.

Kielestä riippumaton todellisuus on olemassa, mutta me emme pysty tarkastelemaan tai ajattelemaan sitä kielen ja kulttuurin ulkopuolelta käsin. Kielemme ja kulttuurimme muodostavat ikään kuin ”silmälasit”, joiden läpi katselemme maailmaa.

Kielen valta

Butlerin ajatus sukupuoli-identiteettien performatiivisuudesta viittaa brittiläisen kielifilosofi J. L. Austinin (1911–1960) klassiseen teokseen How to do things with words (1962). Austinin perusajatus oli, että kielen tehtävä ei ole vain asioiden kuvaaminen tai ajatusten esittäminen. Kielen avulla myös tehdään asioita.

On olemassa erilaisia institutionaalisia ja usein ritualisoituneita kielellisiä käytäntöjä, joiden kautta asioita tuotetaan olemassa oleviksi. Klassinen esimerkki on avioliittoon vihkiminen: pappi tuottaa avioliiton lausumalla vihkikaavan mukaiset sanat.

Butler on monessa suhteessa samaa mieltä Austinin kanssa. Monet asiat ovat performatiivisesti tuotettuja, eivät kielen ja kulttuurin ulkopuolisia tosiasioita, joita kieli kuvaa.

Kieli ei ole neutraali kartta, joka vain objektiivisesti kertoisi, minkälaisia asioita maailmasta löytyy, ja kuvaisi maailmaa sellaisena kuin se ”on”. Tästä näkökulmasta ne, jotka hallitsevat kieltä ja käsitteiden muodostumista, käyttävät suurinta valtaa.

Butler pyrkii osoittamaan, että performatiivisesti tuotettujen asioiden ala on paljon laajempi kuin yleensä oivalletaan.

Butler pyrkii osoittamaan, että performatiivisesti tuotettujen asioiden ala on paljon laajempi kuin yleensä oivalletaan. Keskeinen ajatus on, että sellaiset ”luonnolliset” ominaisuudet kuten sukupuoli syntyvät performatiivisesti. Butler esittää yksinkertaisen ja osin ironisen esimerkin.

Lapsen syntyessä synnytyslääkäri tuottaa kulttuurisen käytännön mukaisesti sukupuolen synnytystapahtuman yhteydessä toteamalla esimerkiksi: ”tyttö tuli”. Synnytyslääkärin lausuma toteamus toimii eräänlaisena alkusysäyksenä sukupuolen muodostumiseen. Siinä on kyse naiseksi tai mieheksi kouliutumisesta, jossa jatkuvalla toistavalla, kulttuurisen säännöstön mukaisella tekemisellä tuotetaan se sukupuoli, jonka todettiin syntyneen.

Pieni tyttö tai poika ohjautuu liikkumaan, pukeutumaan, elehtimään ja käyttäytymään kuin nainen tai mies. Hän oppii kontrolloimaan omaa käyttäytymistään. Häntä ohjataan oikeaan suuntaan monenlaisilla tavoilla, palkitsemalla ja rankaisemalla.

Subjekti ja objekti tuottavat toisiaan

Butler ajattelee, että vaikka kieli ohjaa meidän tulkintojamme todellisuudesta ja omasta itsestämme, me emme ole täydellisesti kielen hallitsemia. Me olemme historiallisia ja kontekstuaalisia, ajassa ja paikassa sijaitsevia olentoja, mutta silti kykeneviä poliittiseen toimintaan, joka myös muuttaa ja murtaa rajojamme. Mikään valta ei ole totaalista valtaa.

Ihminen on täten ”osittain” vapaa: hän voi esimerkiksi ”tehdä sukupuolta” sellaisella tavalla, joka häiritsee tämänhetkisiä käsityksiä naisista ja miehistä. Performatiivisuuden ajatus sisältää ajatuksen olemassa olevia rakenteita kyseenalaistavasta tai muutokseen tähtäävästä toiminnasta, ja näin se on luonteeltaan syvästi poliittinen.

Ihminen ikään kuin syntyy kieleen ja tulee luokitelluksi niiden identiteettikategorioiden mukaan, jotka kyseinen kieli sisältää, eli vaikkapa tiettyä etnistä taustaa edustavaksi mieheksi tai naiseksi. Silti kielellinen järjestys ei ole vankila, josta ei ole ulospääsyä.

Performatiivisuus on kahdentunutta: yhtäältä ihminen, sellaisena kuin hän itsensä ja maailman tuntee, on jonkin performatiivisen vallan tuottama, mutta toisaalta ihminen itse myös osallistuu oman itsensä ja maailman tuottamiseen.

Ihminen on näin ollen sekä subjekti että objekti. Hän on objekti siinä mielessä, että hän on kielellisten ja kulttuuristen määrittelyjen ja vallankäytön kohde. Samalla hän on myös subjekti, toimija, joka voi jossain määrin suunnata radikaalisti uuteen suuntaan itseensä kohdistuvaa valtaa.

Performatiivisuuden politiikka

Austinin performatiivisuuden teoria oli puhtaasti kielifilosofinen. Se osoitti ansiokkaasti, miten monin eri tavoin kieli toimii osana käytäntöjämme. Austin ei kuitenkaan vetänyt näkemyksistään mitään poliittisia johtopäätöksiä. Hän ei myöskään pohtinut vallankäytön ongelmia osana teoriaansa.

Sen sijaan Butlerilla ajatus performatiivisuudesta on performatiivisuuden politiikan perustana. Vallankäytön kysymykset ovat tässä politiikassa keskeisiä. Koska monet luonnollisina pidetyt ”tosiasiat” ovat performatiivisesti tuotettuja, niihin on mahdollista vaikuttaa, vaikka niitä ei voikaan millään yksinkertaisella päätöksellä muuttaa toisiksi.

Koska esimerkiksi sukupuolet ovat olemassa kielellisinä käytäntöinä ja kulttuurisina instituutioina, ne vaativat jatkuvaa toistavaa tekemistä ollakseen olemassa. Butlerin politiikka on etupäässä näiden edellä mainitun kaltaisten luonnollisuuksia luovien käytäntöjen häirintää, jota voi luonnehtia myös parodiseksi toiminnaksi.

Tämä toiminta perustuu siihen tapaan, jolla sukupuolet ovat olemassa, eli toistavaan tekemiseen. Parodisessa, performatiivisessa politiikassa sukupuolta tehdään toisin, sääntöjen vastaisesti.

Butler on kyennyt antamaan eväitä myös konkreettiselle politiikalle.

Butler on kyennyt antamaan eväitä myös konkreettiselle politiikalle. Esimerkiksi sukupuoli-identiteettien sekoittaminen tai maskuliinisuuden ja feminiinisyyden piirteiden yhdistäminen samaan yksilöön on yksi tällainen poliittisuuden muoto.

Butler ei kuitenkaan politisoi pelkästään sukupuolisuutta. Myös rodulliset, etniset, uskonnolliset ja kansalliset identiteetit ja järjestykset ovat hänen mielenkiintonsa kohteita.

Liike ja vastarinta

Butlerin performatiivisuuden politiikka ei pyri luomaan uutta ja parempaa subjektia tai sukupuolia. Pikemminkin kyse on jonkin asian, kuten sukupuolen, sisäisen rakentumisen liikkeelle panosta. Butlerin mukaan on tärkeää ottaa haltuun, työstää, muokata ja asettaa liikkeeseen nimiä ja käsitteitä, jotka ovat merkittäviä yhteisöjen ja ihmisten itseymmärryksen kannalta.

Voimme käyttää valtaa termeihin ja käsitteisiin, jotka käyttävät valtaa meihin. Toisinaan voi olla tärkeää käydä kamppailua joidenkin käsitemuutosten puolesta. Esimerkkinä voi olla vaikkapa avioliiton, perheen, ”terveen seksuaalisuuden”, mieheyden ja naiseuden tai nationalistisen kansalaisuuden käsitteet. Tätä politiikkaa kutsutaan usein myös queer–politiikaksi.

Queer-politiikassa on kyse muun muassa siitä, että loukkaaviksi ja häpäiseviksi tarkoitettuja haukkumasanoja kuten ’queer’ (suom. pervo tai kummajainen) otetaan haltuun ja käännetään kohti sitä tahoa, josta ne lausutaan. Entiset haukkumasanat voidaan kääntää radikaalin politiikan käyttövoimaksi.

Butlerilaisen politiikan taustalla on myös eettinen huoli niistä, jotka ovat sukupuoleltaan tai ihmisyydeltään ”vääränlaisia” kulttuurisen järjestyksen näkökulmasta katsottuna. Butlerin mukaan kulttuuriset merkitysjärjestelmät tuottavat käsityksen oikeanlaisesta ja normatiivisesta ihmisyydestä, sukupuolisuudesta ja kansalaisuudesta, mutta myös vääränlaisesta ihmisyydestä.

Oikeanlainen ihmisyys tarvitsee vertailukohdakseen vääränlaisen ihmisyyden, jotta voitaisiin nähdä missä sijaitsee raja oikean ja väärän, hyvän ja pahan, sairaan ja terveen, sallitun ja kielletyn välillä. Butlerin mukaan ”abjekti” (epänormaali, sairas, halveksittu) ihmisyys tarvitaan kontrollin välineenä. Epänormaaleiden ihmisten osakseen saama halveksunta toimii pelotteena ja kontrollin välineenä, jonka avulla olemassa oleva järjestys tuottaa omien sääntöjensä mukaisia terveitä ja normaaleja ihmisiä.

Miten moni niistä asioista, jotka näyttävät itsestään selviltä, ovat minulle itsestään selviä vain siksi, että olen tottunut puhumaan niistä itsestään selvinä?

Esimerkiksi heteronormatiivisissa järjestyksissä halveksitaan homoseksuaalisuutta ja homoseksuaalisia ihmisiä. Performatiivisuuden politiikan tarkoituksena on kyseenalaistaa ihmisyydelle asetettuja, usein syrjiviä normeja ja tehdä murtumia tämäntyyppisiin järjestyksiin.

Vaikka Butlerin teokset eivät ole helppoa luettavaa ja hänen poliittisista johtopäätöksistään voi olla montaa mieltä, niillä on väistämättä silmiä avaava vaikutus. Teoksia luettuaan katselee väistämättä maailmaa uudella tavalla ja asettaa itselleen uusia kysymyksiä: miten moni niistä asioista, jotka näyttävät itsestään selviltä, ovat minulle itsestään selviä vain siksi, että olen tottunut puhumaan niistä itsestään selvinä?

Kirjoitus on osa Klassikot ajankohtaiskeskustelussa -sarjaa.

VTT, TM Sari Roman-Lagerspetz väitteli Butlerin poliittisen filosofian taustoista Hegelin filosofiassa. Roman-Lagerspetz on julkaissut muun muassa sukupuolten tasa-arvosta, demokratiasta, rasistisista opeista ja feministisestä uskonnonfilosofiasta. Butlerin, Hegelin ja muidenkin ajattelijoiden näkemykset  koskien ”itsen” ja ”toisen” välistä dynamiikkaa on hänen pitkäaikainen mielenkiinnon kohteensa.

Artikkelia päivitetty 10.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Hankalan sukupuolisuuden teoreetikko ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Dokumenttielokuva Turkkiin paenneista syyrialaisista homomiehistä kuvaa lämpimästi homoyhteisöllisyyden merkitystä pakolaisten selviämiselle. Pienen pakolaisyhteisön lämminhenkisyydelle asettuu kuitenkin jyrkäksi kontrastiksi paitsi patriarkaalisen ja heteronormatiivisen kulttuurin homovastaisuus, myös länsimaiden nuiva asenne pakolaisiin.

Muistatko vielä, miten elokuvassa Nemoa etsimässä Nemon ”sellikavereille” kävi? Vaikka he onnistuivat pakenemaan hammaslääkärin akvaariosta avomerelle, he ymmärsivät sinne päästyään olevansa edelleen ansassa.

Tämä pakolaisten kohtalo palautui hakematta mieleen katsoessani turkkilaisen toimittajan Ayşe Toprakin ohjaamaa elokuvaa Mr. Gay Syria (2017) Turkkiin paenneista syyrialaisista homomiehistä.

Koska Syyria kuuluu niihin arabimaihin, joissa homoseksuaaliset teot on kriminalisoitu luonnonvastaisina, homot ovat parhaansa mukaan yrittäneet pysyä siellä näkymättöminä suojellakseen paitsi omaansa myös perheensä mainetta. Monet miehet pyrkivät ”parantumaan” homoseksuaalisuudestaan lukemalla Koraania ja avioitumalla – mikä ei tietenkään ole kestävä ratkaisu.

Kun levottomuudet alkoivat vuonna 2011, homoista tuli Syyrian sisällissodan kaikkien osapuolten silmätikku. Heitä alettiin vainota avoimesti ja laajasti. Pahoinpitelyjen ja vangitsemisten lisäksi heitä myös murhattiin, erityisesti Isisin hallitsemilla alueilla.

Homoista tuli Syyrian sisällissodan kaikkien osapuolten silmätikku.

Näin ollen mahdollisuus paeta maasta on syyrialaisille homoille elintärkeä. Monet heistä ovatkin hakeutuneet muualle, myös naapurimaahan Turkkiin.

Ojasta allikkoon

Vaikka homoseksuaaliset teot eivät Turkissa ole sinänsä rikos, yhteiskunnan kiristyvä asenneilmapiiri myös siellä pitää huolen siitä, että lesbot, homot ja transsukupuoliset ovat häirinnän, hyväksikäytön ja viharikosten kohteita. Kun Toprakin elokuvaa filmattiin Istanbulissa kesällä 2016, poliisi hajotti ramadanin varjolla Istanbulin gay parade -marssin kyynelkaasulla ja kumiluodeilla.

Homopakolaisten asema maassa on erityisen hankala siksikin, että maahanmuuttajilla ei ole maassa oikeuksia eikä mahdollisuutta työskennellä laillisesti, joten monet miehistä joutuvat turvaamaan toimeentulonsa riskialttiilla seksityöllä.

Monet niistä homomiehistä, jotka ovat onnistuneet pääsemään Istanbuliin Syyrian sisällissodan jaloista, joutuvat elämään kaksoiselämää myös uudessa kotimaassaan.

Tämän takia monet niistä homomiehistä, jotka ovat onnistuneet pääsemään Istanbuliin Syyrian sisällissodan jaloista, joutuvat elämään kaksoiselämää myös uudessa kotimaassaan. Näin tekee myös yksi elokuvan päähenkilöistä, Husein Sabat. Tämä 23-vuotias naimisissa oleva parturi ja yhden tyttären isä haluaa päästä pakomatkallaan eteenpäin, pois Turkista maahan, jossa sekä hän että hänen tyttärensä voisivat elää vapaasti.

Nyt Sabat elää viikot parturina Istanbulin keskustassa erossa perheestään, mutta samalla osana kaupungin tiivistä syyrialaista homoyhteisöä. Se, että hän käy tapaamassa homoystäviään teetä ja puhetta -ryhmässä, vahvistaa hänen itsetuntoaan homona ja antaa tukea hänen muutoksenhalulleen.

Kuitenkin joka sunnuntai Sabat joutuu palaamaan kotiinsa kaupungin laitamille. Siellä asuvat yhdessä paitsi hänen heteronormatiivisiin perhearvoihin nojaavat isänsä ja äitinsä, myös hänen vaimonsa ja tyttärensä. Perheen patriarkaatti on raivoissaan poikansa mahdollisesta homoudesta, eikä säästele sanojaan eikä lyöntejään tehdessään tälle selväksi, kuinka tämän tulisi elää elämänsä.

Sabatille on selvä, että tilanteen on muututtava – mutta kuinka hän voisi jatkaa pakomatkaansa turvalliseen maahan?

Homoseksuaalisuus mahdollisuutena?

Uusia mahdollisuuksia turvapaikan hakemiseen Sabatille ja muille homopakolaisille voisi aueta silloin, jos kansainvälisen yhteisön huomio saataisiin kiinnitettyä syyrialaisten homojen tilanteeseen ja turvan tarpeeseen.

Näyttääkseen maailmalle, että syyrialaiset homot ovat muutakin kuin vain vainottuja uhreja – nimittäin ihmisiä, joilla on oikeus elää hyvää elämää seksuaalista suuntautumistaan piilottelematta – heidän on keksittävä jotain sellaista, joka herättää laajaa huomiota. Niinpä Berliiniin päätynyt syyrialainen homoaktivisti ja Syyrian ensimmäisen homolehden, Mawelehin, perustaja Mahmoud Hassino keksii järjestää Istanbulissa eläville syyrialaisille homomiehille Mr. Gay Syria -kilpailun.

Kisan voittaja pääsisi puolestaan osallistumaan Maltalla järjestettävään kansainväliseen Mr. Gay World -kisaan ja olisi kisojen ensimmäinen arabitaustainen homo. Maltalta käsin Mr. Gay Syrialla olisi mahdollisuus kertoa koko maailmalle Syyrian homopakolaisten tilanteesta. Sabat tarttuu tähän oljenkorteen ja päättää osallistua Istanbulin kilpailuun.

Elokuvassa kuvataan lämpimästi homoyhteisöllisyyden merkitystä pakolaisten selviämiselle raskaassa elämäntilanteessa.

Elokuvassa kuvataan lämpimästi homoyhteisöllisyyden merkitystä pakolaisten selviämiselle raskaassa elämäntilanteessa. Valmistautuminen Mr. Gay Syria -kisoihin ja niihin osallistuminen tarjoaa Sabatille ja hänen pakolaisystävilleen tilaisuuden arvostaa homoseksuaalisuutta ja juhlia sellaisenkin kulttuurin keskellä, jossa sitä muutoin avoimesti halveksitaan. Miesten keskinäinen läheisyys ja tuki, joka näkyy heidän hulluttelunaan ja vastavuoroisena myötäelämisenä tiukoissa paikoissa, onkin elokuvan positiivisinta antia.

Katsojilla on tilaisuus tutustua Sabatin ja Hassinon lisäksi myös iloluontoiseen Omariin, joka kaipaa miehensä Naderin luo Norjaan, ja Wissamiin, joka räväyttää kisan alkuun unohtumattoman tanssin lateksiasussaan ja korkokengissään.

Pienen pakolaisyhteisön lämminhenkisyydelle asettuu kuitenkin jyrkäksi kontrastiksi paitsi patriarkaalisen ja heteronormatiivisen kulttuurin homovastaisuus, myös länsimaiden nuiva asenne pakolaisiin. Lisäksi länsimaisen homokulttuurin kaupallisuus herättää kysymyksen siitä, ketä kiinnostaa Syyrian homopakolaiset, kun rantabileet kutsuvat.

DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 29.1.–4.2.2018.

YTT Tuula Juvonen on kollegiumtutkija Turun yliopistossa.

Julkaisu DocPoint: Kun epätoivo kääntyy rohkeudeksi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Virallistaminen on herättänyt etupäässä ihastuneita kommentteja. Vähemmän on kiinnitetty huomiota siihen, että Rossi on Suomen poliittisen historian ensimmäinen kansanedustaja, joka enemmän tai vähemmän pakotettiin tulemaan ulos homoseksuaalina suurelle yleisölle. Vihreiden Pekka Haavistolle yritettiin samaa 1990-luvulla, mutta siitä ei tullut valtakunnanuutista.

Puoliso vai lämmin ihmissuhde?

Vielä viikko ennen parisuhteen virallistamista Iltalahdelle antamassaan haastattelussa Rossi viittasi siihen, kun Ylen toimittaja itsenäisyyspäivän juhlien selostuksessa kutsui Kaarlejärveä Rossin puolisoksi, ettei ”ymmärrä ollenkaan, että mistä tällainen termi on oikein peräisin.”

Hän tosin myönsi, että ”meillä on Markun kanssa hyvin lämmin ja toisia tukeva ihmissuhde”, mutta ei osannut tai halunnut sanoa, ”miten tämän meidän kaveruutemme voisi oikein määritellä”.

Kun tieto Rossin ja Kaarlejärven parisuhteen virallistamisesta tuli, kommentaattorit ovat olettaneet Rossin halunneen tietoisesti peitellä suhdettaan. Esimerkiksi turkulais-glasgowlainen erikoistutkija Mari K. Niemi tulkitsi Ylämaan kettu -blogissaan Rossin alun perin yrittäneen kieltää suhteensa Kaarlejärveen ja ”ilmeisesti kipuilleen” asian kanssa itsenäisyyspäivän jälkeisen viikon.

Heteroseksuaalinen matriisi

Yhdysvaltalainen filosofi ja sukupuolenteoreetikko Judith Butler on kirjoittanut siitä, kuinka homoseksuaalisuus tulee ymmärrettäväksi heteroseksuaalisuuden kautta, itselle ja toiselle. Homoparien on imitoitava heteropareja tullakseen – hegeliläisittäin ilmaistuna – tunnustetuiksi ja tunnistetuiksi, ollakseen ymmärrettäviä sosiaalisessa mielessä. G. W. F. Hegelille politiikka on halua vastavuoroiseen tunnustamiseen omalle olemassaololleen.

Vaikka Rossille itselleen kaveruuden laadun määrittely Kaarlejärveen ei ehkä ollut sen selkeämpää kuin hänen äänestäjilleen, ei sen määrittelemättömyys välttämättä ollut hänelle ongelma ennen kuin Ylen toimittaja teki siitä julkisen kysymyksen. Ainoa mahdollisuus oli rekisteröidä parisuhde, jotta tilanne rauhoittuisi ja tulisi sosiaalisesti ymmärretyksi – joskaan ei kaikkien hyväksymäksi.

Radikaalia nyky-yhteiskunnassa – ja poliitikolle ongelmallista – olisi jäädä välitilaan, kieltäytyä tunnustamasta seksuaalista identiteettiään julkisesti.

Tuula Juvonen kirjoittaa suomalaisia ja saksalaisia homo- ja lesbopoliitikkoja käsittelevässä teoksessaan, kuinka ”2000-luvulla kansanedustajien ja ministerien ulostuloista on kuitenkin tyystin kadonnut lesbo- ja homopoliittisen aktivismin piirteet, eikä ulostulo enää ole vallitsevaa heterojärjestelmää horjuttava yhteiskunnallinen poliittinen teko”.

Radikaalia nyky-yhteiskunnassa – ja poliitikolle ongelmallista – olisi jäädä välitilaan, kieltäytyä tunnustamasta seksuaalista identiteettiään julkisesti. Se kyseenalaistaisi porvarillisen parisuhdeinstituution perustan ja heteroseksuaalisen matriisin.

Vihreiden Pekka Haavisto on tästä erinomainen esimerkki. Myös hän vältteli seksuaalisen suuntautumisensa julkituomista eikä parisuhteensa virallistamisenkaan jälkeen pitänyt asiaa esillä.

Vuoden 2012 presidentinvaalikampanjassa Haaviston ja hänen puolisonsa Antonio Floresin suhde näyttäytyi julkisuudessa hyvin normatiivisena: vanhemmalla miespoliitikolla oli itseään huomattavasti nuorempi puoliso. Ainoa poikkeus normista oli se, että Haavisto sattui olemaan parisuhteessa toisen miehen kanssa. Hän imitoi onnistuneesti heterosuhdetta ja hetkellisesti Haavistosta tuli yksi Suomen suosituimmista poliitikoista yli puoluerajojen.

Mediahallinta ulostulossa

Rossin ja Kaarlejärven tapauksessa julkisuudenhallinta on ollut oppikirjamaista. Suhteen virallistamista seuranneena päivänä Ylen haastattelussa Rossi sanoi olevansa sittenkin helpottunut ja kiitollinen siitä, että Ylen toimittaja oli nimittänyt Kaarlejärveä ”täysin tahattomasti” hänen puolisokseen viikkoa aikaisemmin.

Rossi äänesti sukupuolineutraalia avioliittolakia vastaan. Tätä näennäistä ristiriitaa hän perusteli halullaan antaa tilaa ja aikaa evankelisluterilaiselle kirkolle sekä kertoi toimineensa ”pitkälti työn ja julkisuuden ehdoilla” ja eläneensä niiden kautta syntyneiden rajojen sisällä.

Parisuhteen virallistamista seuranneena päivänä Kaarlejärvi antoi haastattelut iltapäivälehdille kuin ottaen tiedotusvastuun Rossin puolesta. Iltalehden laajassa jutussa Kaarlejärvi kertoo tunteellisesti, kuinka hän kaksi kuukautta sitten eräiden traagisten tapahtumien jälkeen oli todennut Rossille, että ”meidän on keskusteltava totuudesta itsemme kanssa”.

Kaarlejärven mukaan hänen puolisonsa ”ei ole elämässään koskaan ollut oma itsensä, vaan antanut työlleen koko elämänsä. Nuorena poikana hän lähti puolueeseen ja on palvellut keskustaa 40 vuotta. Markku on tehnyt kaikkensa oman maakuntansa eteen. Mutta koskaan hän ei ole saanut olla se Markku, joka hän oikeasti on.”

Kaarlejärvi kertoo yrittäneensä puhua, että ”avoliittokin olisi hyvä, mutta Markku halusi välttämättä rekisteröidä parisuhteen tai mennä naimisiin”. Hän myös painotti sitä, kuinka heistä kummatkin kokevat tarvetta rehellisyyteen itselle ja toisille.

Juvonen onkin todennut, että poliitikkojen aina niin kaipaaman näkyvyyden ja ilmaisen media-ajan lisäksi ”juuri ulostulon hallinnallaan homopoliitikot pystyvät osoittamaan ja todistamaan äänestäjilleen henkilökohtaista suoraselkäisyyttä, aitouttaan, vakuuttavia kommunikointi- ja esiintymistaitojaan sekä uskottavuuttaan”.

Ymmärrettävä seksuaalisuus

Rossin ja Kaarlejärven tapaus herättää kysymyksen siitä, kuinka poliitikon on mahdollisista kertoa omasta seksuaalisuudestaan ja parisuhteestaan, jotta hän olisi ymmärrettävä ei ainoastaan itselleen, vaan myös äänestäjilleen.

Myös Saksassa ensimmäiset ulostulleet poliitikot olivat vihreistä ja vasemmistosta, Ruotsissa sosiaalidemokraatteja.

Keskustelu sukupuolineutraalista avioliittolaista ja aikaisemmin rekisteröidystä parisuhteesta on konkreettisen lainsäädännön rinnalla luonut diskurssin, jolla keskustalaisenkin homopoliitikon on mahdollista tulla ymmärrettävästi ulos itselle ja toiselle.

Vaikka Rossin ja Kaarlejärven tapaus pakotettuine ulostuloineen on ensimmäinen laatuaan Suomessa, on se tyypillinen, kun sitä vertaa vastaavanlaisiin tapauksiin Suomen verrokkimaissa. Myös Saksassa ensimmäiset ulostulleet poliitikot olivat vihreistä ja vasemmistosta, Ruotsissa sosiaalidemokraatteja.

Konservatiivisimpien puolueiden kansanedustajat ovat tarvinneet – ja kauniisti sanottuna saaneet usein pyytämättä – hieman ”ulkopuolista apua” ulostulossaan. Mutta astuttuaan rohkeasti ulos tilanne on kääntynyt lähes poikkeuksetta heidän edukseen.

YTT Jiri Nieminen on tutkijana Tampereen yliopiston journalismin, viestinnän ja median tutkimuskeskuksessa. Hän tekee tutkimusta miespoliitikkojen maskuliinisuuden ja feminiinisyyden performatiiveista sosiaalisessa mediassa.

Artikkelia päivitetty 22.9.2023: Poistettu kuvakaappauskuvitus tekijänoikeusyistä.
Artikkelikuva: Kanenori / Pixabay

Julkaisu ”En tiedä, miten tämän meidän kaveruutemme voisi oikein määritellä” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tasa-arvoisen avioliittolain vastustajien argumentit homoseksuaalisuuden luonnottomudesta nojaavat biologisille oletuksille ja uskonnollisille arvoille. Ne olettavat sekä homouden että avioliiton olevan kategorioina itsestäänselviä. Sukupuolentutkijalle kumpikaan näistä ei kuitenkaan ole yksiselitteinen käsite. Länsimaalainen ajatus normaalista, terveestä ja luonnollisesta seksuaalisuudesta on ollut historiallisesti jatkuvassa muutoksessa. Myös heterouden on joskus ajateltu viittaavan patologiseen seksuaalisuuten. Moderni avioliittoinstituutio taas on muodostunut kapitalistisen yhteiskunnan syntymän myötä vaurauden ja reproduktion hallinan välineeksi.

Kun heteroseksuaalisuutta pidettiin sairautena

Vuoteen 1971 asti ‘homoseksuaaliset teot’ olivat Suomessa rikos. Vuoteen 1981 asti niitä pidettiin sairautena. Suomessakin käsitys homoseksuaalisuudesta on siis vaihdellut historiallisesti. Ranskalainen ajattelija Michel Foucault väitti jo 1970-luvun lopussa, että homoseksuaalisuus on noin sata vuotta vanha käsite. Aiemmin samaa sukupuolta olevien henkilöiden välisen eroottisen kanssakäymisen ei ajateltu tekevän heistä ‘homoja’. Tällaiset teot ymmärrettiin eroottisina käytäntöinä ja ilmaisuina. Vaikka suhteista samaa sukupuolta olevien kanssa tuolloinkin vaiettiin ja niitä pidettiin syntisinä, tekoja ei ymmärretty homo/hetero-erottelun kautta.

Homoseksuaalisuus ihmisen sisäistä totuutta ilmentävänä identiteettikategoriana keksittiin psykiatrien parissa Viktorian ajan loppupuolella. Kategorisointi toimi osana teollistumisen, imperialismin ja urbanisaation kulta-ajan laajempaa pyrkimystä luoda tieteen keinoin kansanterveyteen ja kansan lisääntymiseen liittyviä erotteluja, jotka kohdistuivat normaaleihin ja epänormaaleihin sekä reproduktiivisiin ja ei-reproduktiivisiin ihmisryhmiin.

Vähemmän tunnettu episodi seksuaalisuuden historiassa liittyy heteroseksuaalisuuteen. The Invention of Heterosexuality -kirjassa yhdysvaltalainen historioitsija Jonathan Ned Katz osoittaa, että heteroseksuaalisuuskin on keksitty käsite. Toisin kuin yleisesti ajatellaan, heteroseksuaalisuus ei ole aina kuulunut normaaliuuden tai hyvyyden piiriin. Tämä psykiatrien keksimä käsite viittasi sellaiseen naisten ja miesten väliseen seksiin, joka oli ei-reproduktiivista. Sillä tarkoitettiin kaikkia sellaisia seksin muotoja, joita harrastettiin puhtaasti nautinnon takia ja jotka eivät tuottaneet lapsia, mukaan lukien avioliiton ulkopuolinen seksi.

Merkittävässä englanninkielisessä Websterin sanakirjassa heteroseksuaalisuus määriteltiin vielä 1920-luvulla ‘sairalloisena seksuaalisena intohimona toista sukupuolta kohtaan.’ Tuolloin muutos oli jo kuitenkin käynnissä: keskiluokkaisten nuorten naisten ja miesten välinen seksi yleistyi vuosisadan vaihteen jälkeen. Pian ‘heteroseksuaalisuus’ ja siihen kuuluva seksuaalinen mielihyvä alettiin psykoanalyysissa liittää terveeseen seksuaaliseen kehitykseen.

Sekä heteroseksuaalisuuden että homoseksuaalisuuden kategorioita on siis käytetty hallitsemaan sekä avioparien että aviottomien yksilöiden seksuaalisuutta. Missä määrin avioliitto sitten on historiallisesti muuttuva instituutio? Joillekin se on Jumalan määräämä ja määrittelämä liitto naisen ja miehen välillä. Toisille se on ihmiskunnan elämän jatkuvuuden välttämätön tae. Modernilla avioliittoinstituutiolla on kuitenkin historiansa. Vaikka sen kehitys liittyy kehon lisääntymiskyvyn hyödyntämiseen, tässä ei ole mitään maagista tai jumalallista. Päinvastoin. Kapitalismin syntymän alusta saakka avioliitto on ollut keino kontrolloida ja hallita naisruumiin lisääntymiskykyä.

Avioliiton funktiot: Omaisuuden perinnästä ihmisrodun selviytymiseen

Avioliiton nykyaikainen yhteiskunnallinen merkitys juontuu liberaaliyhteiskunnan syntyyn 1600- ja 1700-luvuilla. Suvereenin vallan heikentymisen ja liberaalidemokraattisen yhteiskunnan kehityksen myötä omaisuus alettiin ymmärtää poliittisten oikeuksien perustaksi jumalallisuuden sijaan. Arvonimiä, sukunimiä, omaisuutta ja maanomistusta voitiin siirtää sukupolvelta toiselle ainoastaan laillisten miespuolisten perinnöllisten kautta. Legitiimien jälkeläisten takaaminen mahdollistettiin avioliittolaeilla, jotka tekivät miehistä naisten holhoojia ja naisista miehistä riippuvaisia. Naisten omaisuus siirtyi miessukulaisille tai aviomiehelleen. Jos nainen tienasi palkkaa, sekin kuului automaattisesti puolisolle.

Tällöin huolenaiheena ei vielä ollut ensisijaisesti väestönkasvu, vaan varakkuuden säilyttäminen ja kasvattaminen naisten lisääntymiskykyä hallitsemisella sekä naisten poliittisia ja taloudellisia oikeuksia rajoittamalla. Tuolloin oikeus solmia avioliittoja saatettiin evätä köyhiltä. Historijoitsia Steven Ozment onkin arvioinut, että jopa yksi kolmasosa eurooppalaisesta maaseutuväestöstä koostui aviottomista köyhistä. Kaupungeissa aviottomien luvut olivat vielä korkeampia. Köyhien lapset taas voitiin viedä pois vanhempiensa luota maalaiskuntiin töitä tekemään. Nykypäivän avioliitolla on siis historiallinen tausta, joka on kaikkea muuta kuin luonnollinen. Se on osa historiallista kehitystä, joka on ollut naisia ja köyhiä riistävää ja joka on luonut perustan modernin kapitalistisen yhteiskunnan kehitykselle.

Tämän historian unohtaminen on ollut oleellista sekä ydinperheen että naisen ja miehen välisen avioliiton luonnollistamiselle. Seksuaalinen kanssakäyminen samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa oli tavanomaista ennen Viktorian aikakautta. Ensimmäisiä sodomian vastaisia lakeja säädettiin jo keskiajoilla, ja niiden toimeenpano kiihtyi ja kiristyi kapitalistisen yhteiskunnan synnyn myötä. Sodomialait kielsivät sekä samaa että eri sukupuolta olevien henkilöiden välisen että avioliiton ulkopuolisen seksin. Viktorian aikakaudella sodomialakeja alettiin homoseksuaalin hahmon nousun myötä käyttää erityisesti homomiehien rankaisemiseen.

Samaan aikaan evoluutioajattelu nousi suosioon ja ihmisrodun biologisen selviytymisen ja laadun takaamisesta tuli merkittävä avioliiton ja seksuaalisuuden hallinnan taustavaikuttaja. Tämän päivän tasa-arvoisen avioliittolain vastustajat tyrmäävät lakiehdotuksen tasa-arvoisesta avioliittolaista biologisen jatkuvuuden perusteella. Väite sivuuttaa sen tosiasian, että homot, lesbot ja transihmiset ovat kautta aikojen tehneet ja kasvattaneet lapsia – ja tekevät niin edelleen. Hedelmättömyys, josta tutkijoiden mukaan kärsii jopa noin yksi kymmenesosa kehittyneiden maiden väestöstä, ei taas tunne homo- ja heteroseksuuaalisuutta.

Vaikka eksklusiivisesti naisten ja miesten välistä avioliittoa on noin sata vuotta puolusteltu ihmisrodun selviytymisen perusteella, väite ei ole koskaan ottanut huomioon sitä, miten ihmiset todellisuudessa elävät, lisääntyvät ja hoivaavat. Väite on ollut osa yritystä ylläpitää kahden sukupuolen mallia ja siihen liittyvää työnjakoa, ja tämä on tapahtunut sekä naisten että muiden sukupuolten ja seksuaalisuuden muotojen kustannuksella.

Lähteet

Federici, Silvia (2004) Caliban and the Witch: Women, the Body and Primitive Accumulation. Brooklyn: Autonomedia.

Foucault, Michel (1981) The History of Sexuality: Volume 1: Will to Knowledge. London: Penguin.

Katz, Jonathan Ned (2007) The Invention of Heterosexuality. Chicago: University of Chicago Press.

Ozment, Steven (1983) When Father Ruled: Family Life in Reformation Europe. Cambridge: Harvard University Press.

Artikkelikuva: Marvin Kuhn / Unsplash

Julkaisu Heterouden fiktiosta ja avioliiton funktioista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.