Itsenäisyyspäivä ei ole välttämättä se päivä, jolloin odottaisi kuulevansa terrorismin ja poliittisen väkivallan tutkijasta, ainakaan jos kaikki on mennyt suunnitelmien mukaan. Terrorismi kun aiheena ei ole mitenkään juhlapuheainesta.

Suomea on lisäksi vuosikymmeniä pidetty lintukotona, johon eivät terrorismin kaltaiset ison maailman uhat ylety. Maailmasta ei löydy montaa maata, jossa olisi esimerkiksi terrorismitilastojen mukaan tehty vähemmän poliittisia väkivallantekoja kuin Suomessa.

Suomi on ollut viime vuosikymmenet hyvin turvallinen maa melkein millä tahansa mittarilla arvioituna. Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön OECD:n tilastoissa Suomi on yksi niistä maista, joissa ihmiset kokevat turvallisimmaksi kävellä yksin pimeässä kaupungissa.

Eurobarometritutkimusten valossa suomalaiset pitävät rikollisuutta ja terrorismia paljon vähäisempinä huolina kuin EU-maiden asukkaat keskimäärin.

Poliittisen väkivallan vähäisyys saavutus, ei perusominaisuus

Mihin sotien jälkeisen Suomen yhteiskuntarauha on perustunut? Tämä on itse asiassa sellainen aihe, josta poliittisen väkivallan tutkijalla on enemmän sanottavaa kuin voisi äkkiseltään ajatella. Poliittisen väkivallan syiden ymmärtäminen vaatii myös siltä suojaavien tekijöiden tuntemista.

Suomen rauhallisuudelle on tarjottu monenlaisia selityksiä, esimerkiksi maan syrjäistä sijaintia, kylmää ilmastoa, lainkuuliaista ja viileäpäistä kansaa, vähäistä ulkomaalaisten määrää kuin harvaa asutustakin. Joskus asiaa selitetään miltei sanomalla, että ”Suomi on Suomi”.

Nuoret sukupolvet ovat niin tottuneita Suomen rauhallisuuteen ja vakauteen, että ne tuntuvat itsestäänselvyyksiltä.

Nuoret sukupolvet, oma sukupolveni mukaan lukien, ovat niin tottuneita Suomen rauhallisuuteen ja vakauteen, että ne tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, Suomen perusominaisuuksilta.

Poliittisen väkivallan vähyys ei ole kuitenkaan seurausta maan koosta, kansanluonteesta, maantieteellisestä sijainnista, uskonnosta, kielestä tai vauraudesta.

Poliittisen väkivallan puuttuminen ei ole mikään jonkin maan pysyvä ominaispiirre, vaan se on saavutus ja tulos vuosikymmenien aikana tehdyistä viisaista yhteiskunnallisista ratkaisuista.

Hyvinvointivaltio ja demokraattinen järjestelmä vakauden tuottajina

Mitkä sitten ovat sitten olleet niitä viisaita ratkaisuja Suomen kohdalla? Tähän ei ole tutkimuksen pohjalta toistaiseksi kattavaa vastausta. Tutkijoiden piirissä pidetään kuitenkin yhtenä tärkeänä selityksenä hyvinvointivaltiota. Kun hyvinvointipalvelut tarjoavat kaikille kohtuullisen toimeentulon ja koulutuksen, tarvetta protestoinnille ei ole.

Pelkkä maan vauraus ei riitä, vaan poliittinen vakaus vaatii säilyäkseen laajasti jaettua käsitystä taloudellisesta ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Kokemusta siitä, että kuuluu osaksi yhteiskuntaa ja että kaikki olemme suurin piirtein samassa veneessä.

Toinen keskeinen poliittista vakautta ja rauhallisuutta edistänyt asia on Suomessa ollut toimiva demokraattinen järjestelmä. Ihmisten perusoikeudet ovat toteutuneet hyvin, ja mahdollisuudet poliittiseen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen poliittisen järjestelmän puitteissa ovat olleet hyvät.

Tärkeä merkityksensä on ollut myös poliittisella kulttuurilla. Suomessa politiikan tekeminen on ollut perinteisesti varsin konsensushakuista ja verrattain avointa uusille tekijöille ja ajatuksille.

Yksi satavuotisen Suomen taipaleen merkittävimpiä menestyksiä on ollutkin sellaisen yhteiskunnan rakentaminen, jossa poliittiselle väkivallalle ei ole ollut juurikaan tilausta. Tämä on huomattava saavutus ottaen huomioon sen tilanteen, joka Suomessa vallitsi itsenäistymisen aikaan sekä kahtena ensimmäisenä itsenäisyyden vuosikymmenenä.

Uusia viisaita ratkaisuja tarvitaan

Viime aikoina on toistuvasti todettu, ettei Suomi ole enää mikään lintukoto. Minun alani tutkijan silmin nykytilanne vaikuttaa yhtä aikaa huojentavalta ja huolestuttavalta.

Huojentavaa on se, että tilastojen valossa Suomi on edelleen verrattain erittäin rauhallinen ja turvallinen maa. Turun puukotuksen jälkeenkin Suomi on edelleen niitä Euroopan maita, joihin nykyiset terrorismin ja poliittisen väkivallan aallot ovat vaikuttaneet vähiten.

Tilastojen valossa Suomi on edelleen verrattain erittäin rauhallinen ja turvallinen maa.

Tilanne esimerkiksi ääri-islamistisen terrorismin suhteen ei ole erityisen huolestuttava nimenomaan Suomessa, vaikka se ilman muuta täälläkin tulee ottaa vakavasti ja asianmukaisia toimia sen ehkäisemiseksi tarvitaan.

Huoleni liittyvät sen sijaan pidemmän aikavälin kehityskulkuihin. En nimittäin ole varma, millä tolalla Suomen poliittisen rauhallisuuden mahdollistaneet seikat enää ovat.

Esimerkiksi huono-osaisuutta pitkään ansiokkaasti tutkinut professori Juho Saari on ilmaissut useaan kertaan huolensa siitä, että suomalaiset eivät enää koe olevansa samassa veneessä ja että hyvinvointivaltion pohja vuotaa.

Samaan aikaan myöskään luottamus poliittiseen järjestelmään ja poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuksiin ei vaikuta olevan entisellä tasolla.

Tästä voi toki syyttää ainakin osaltaan tehtyjä poliittisia ratkaisuja, joilla hyvinvointipalveluita ollaan heikennetty sekä poliitikkojen ja poliittisten puolueiden kyvyttömyyttä täyttää tehtävänsä eli edustaa kansan mielipiteitä ja huolia tarpeeksi kattavasti.

Samaan aikaan on myös niin, että maailma on merkittävästi muuttunut. Ei ole selvää, toimisivatko Suomen poliittisen rauhallisuuden ja hyvinvoinnin tuottaneet ratkaisut enää yhtä hyvin nykytilanteessa.

Suomessa on kasvamassa uusia sukupolvia, joilla on kaikki edellytykset olla luomassa vakaata ja turvallista tulevaisuuden Suomea.

Suomessa tarvitaan juuri nyt erityisen kipeästi ihmisiä, joilla on tarkkanäköisyyttä, uskallusta ja viisautta uudistaa Suomea tavalla, joka takaa yhteiskuntarauhan ja yhteisen hyvän myös tulevaisuudessa. Tehtävä ei näytä helpolta, mutta harvemmin se on ennenkään näyttänyt silloin, kun tulevaisuuden ratkaisuja on tehty jännitteisessä ilmapiirissä.

Olen kuitenkin Suomen tulevaisuuden suhteen varsin luottavainen. Suomessa on kasvamassa uusia sukupolvia, joilla on kaikki edellytykset olla luomassa vakaata ja turvallista tulevaisuuden Suomea. Siitäkin huolimatta, että tuore Nuorisotutkimusseuran raportti vahvisti jälleen kerran, etteivät nuoret ole nykyisin lähimainkaan samassa veneessä.

Nuoret hoi!

Jos jotain voisin tänä itsenäisyyspäivänä sanoa kaikille Suomen nuorille, se on tämä: minusta nuoret vaikuttavat olevan minusta perusteettoman pessimistisiä omien vaikuttamismahdollisuuksiensa suhteen.

Nuoret vaikuttavat olevan perusteettoman pessimistisiä omien vaikuttamismahdollisuuksiensa suhteen.

Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ei ole koskaan vaivatonta – se on aina kestävyyslaji, joka vaatii pitkäjänteisyyttä ja lannistumatonta optimismia. Tuloksetkaan eivät välttämättä aina näy kun vasta pitkän ajan jälkeen. Mahdollisuudet siihen ovat kuitenkin nykyisin vähintään yhtä hyvät, elleivät jopa paremmat, kuin ennen.

Uskoi vaikutusmahdollisuuksiinsa tai ei, tulevaisuuden Suomi rakentuu lopulta nuorten teoista. Tämä toteamus tuntui minusta nuorempana kliseeltä, mutta nyt kun lapsuuden ystävistäni ja opiskelukavereistani on tullut toimittajia, yritysjohtajia, opettajia, kirjailijoita, kansanedustajia, ministeriöiden virkamiehiä, kunnanvaltuutettuja ja tutkijoita, tuo ajatus on asettunut mielessäni kokonaan uuteen valoon.

Kirjoitus perustuu Porkkalan lukion itsenäisyyspäivän juhlassa ja lakkiaisissa 5.12.2017 pidettyyn puheeseen. Leena Malkin johtama Suomea ja poliittisen väkivallan selitysmalleja koskeva tutkimusprojekti käynnistyy vuoden 2018 alussa. Projektia rahoittaa Emil Aaltosen säätiö.

Julkaisu Yhteiskunnan vakaus on saavutus, ei Suomen perusominaisuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Onko satavuotias Suomi valmis syntymäpäivälahjaansa? Yhdessä me, Rauna Kuokkanen, Mihku-Ilmára Jenni Unni Áile, Outi Länsman, Niillas Holmberg, Jouni Laiti, Pirita Näkkäläjärvi, Outi Pieski ja Marja Helander, haluamme lahjoittaa alla olevan dekolonisaatio-ohjelman, jotta tulevaisuudessa ja Suomen 200-vuotispäivänä olisi saamelaisillakin enemmän aihetta juhlia.

Haluamme lahjoittaa dekolonisaatio-ohjelman, jotta tulevaisuudessa ja Suomen 200-vuotispäivänä olisi saamelaisillakin enemmän aihetta juhlia.

”Minun dekolonisaatiolahjanani otamme Saanan takaisin. Saana-tunturi Kilpisjärvellä on saamelaisille pyhä. Se ei ole Suomen tai suomalaisten juhla- tai leikkikalu, vaikka se valaistaankin Suomen itsenäisyyspäivänä kansallisin värein. Haluamme pyhiä paikkojamme kunnioitettavan samalla tavoin kuin me kunnioitamme suomalaisten pyhiä paikkoja.”
Rauna Kuokkanen, professori, Rovaniemi

”Ráhkis Suopma! 100 vuotta itsenäisyyttä on hieno asia, jonka vuoksi haluan antaa sinulle monen monta syntymäpäivälahjaa, jotta seuraavat sata vuotta olisivat paremmat. Suomi, haluan antaa sinulle lahjaksi kunnioituksen ihmisyyttä kohtaan, jotta sinä kunnioittaisit meitä tasavertaisina. Haluan antaa sinulle lahjaksi ymmärryksen siitä, että kaikilla kansoilla on itsemääräämisoikeus ja että saamelaisten itsemäärääminen ei ole sinulta pois, vaan päinvastoin.

Haluan antaa sinulle lahjaksi rohkeuden – sen saman rohkeuden, jolla itsenäistyit 100 vuotta sitten. Rohkeuden, jolla sinä, jolla on valtaa, voit ratkaista kolonialismin, sorron, kärsimyksen, riiston, rasismin, epätasa-arvon, seksismin ja väkivallan maassasi. Haluan antaa sinulle lahjaksi poliittisen tahdon ratkaista alkuperäiskansakysymyksesi, jotta minun kansani voisi itsemäärätä ja elää vapaana.

Suomi, haluan antaa sinulle lahjaksi vision dekolonisoidusta Suomesta, jossa voimme elää sellaista elämää kuin itse haluamme, sellaisina ihmisinä kuin itse haluamme ja toisiamme ja elämää kokonaisvaltaisesti kunnioittamalla luoda parempaa tulevaisuutta tulevaisuuden esiäitien lastenlapsille.”
Mihku-Ilmára Jenni Unni Áile (Jenni Laiti), artivisti, Jokkmokk

”Haluan dekolonisoida arkipäiväni.”

”Haluan dekolonisoida arkipäiväni.

Haluan elää arkeani ilman jokapäiväistä varpaillaan oloa siitä, mitä saamelaisasioissa tapahtuu tänään, tai huomenna, tai ylihuomenna. Ilman ahdistusta siitä, mitä ja miten media kirjoittaa minun kansastani, minun aineellisesta kulttuuristani, minun elinkeinostani. Ilman pelkoa siitä, miten valtaväestö käyttää kulttuuriani hyväkseen. Ilman hämmennystä siitä, miten valtaväestö on niin tietämätön meistä. Ilman tunnetta siitä, miten minua ei kuulla, ei nähdä.

Suomen tehtävä on sivistää omaa kansaansa omilla resursseillaan. Se ei voi täyttää minun arkeani.”
Outi Länsman, saamen kielen lehtori, Inari

”Hyvä Suomi, mukavaa merkkivuotta! Haluaisin antaa lahjaksi runon. Se antaa osviittaa siitä, mihin pisteeseen saamelaiset on ihmisoikeuksineen ajettu. Meidän omavaraisuutemme, hyvinvointimme ja luontosuhteemme on kriminalisoitu.

Pohjoissaamen sana birget tarkoittaa suomeksi pärjäämistä, ja nykykontekstissa sillä viitataan useimmiten toimeentuloon. Toimeentulolla on kuitenkin individualistinen nyanssi, joka ilmaisee yksilön taloudellista turvaa. Birget on muutakin. Se tarkoittaa toimeentuloa ympäristön, luonnon kanssa. Se ei erota ihmistä luonnosta vaan viittaa kokonaisvaltaisesti ihmisen elinympäristön ja toimialueen hyvinvointiin. Siksi se ei käsitä pelkästään yhden ihmiselämän mittaista toimeentuloa. Miten se voisi? Tulevathan seuraavat sukupolvemme olemaan riippuvaisia ihan samasta ympäristöstä kuin me nyt.

Mutta birget on nyt valtion taholta kriminalisoitu.

Nyt on käräjien aika
nyt on se aika kun Hamlet kysyy
to have or not to have rights.

Herra tuomari, arvon valamiehistö
ja hyvät katsojat, minä vetoan siihen että
vesi pitää vastaisuudessakin nostaa myötävirtaan.”
Niillas Holmberg, muusikko, taiteilija, Utsjoki

”Minä haluan dekolonisoida kuksa-sanan väärinkäytön. Kuksa on eri asia kuin puukuppi. Puukuppeja ovat ne, joita valmistetaan sarjoina sorvityökaluilla ja jotka ovat kaikki samannäköisiä. Puiden syiden muotoa ei seurata vaan se rikotaan. Puukuppeja on Lappi ja Suomi pullollaan. Kuksa työstetään yksittäin ja kuksan muotoilussa otetaan huomioon pahkan muoto. Perinteiselle kuksalle tulee antaa nimisuoja.

Toivon saamelaisten vahvistuvan ja tulevan ylpeäksi omasta kielestään. Saamenkielisten tulee haluta siirtää kieltänsä heille, jotka eivät ole päässeet sitä oppimaan, eikä vaihtaa kieltä suomeksi heti, kun paikalla on joku, joka saamea ei niin hyvin osaa.”
Jouni Laiti, saamenkäsitöiden lehtori, Inari

”Neljässä valtiossa asuva alkuperäiskansa saamelaiset ansaitsee yhden yhteisen parlamentin, ei kolmea erillistä sámediggia.”

”Minä haluan dekolonisoida saamelaisten parlamentaarisen itsehallintoelimen, saamelaiskäräjät, sillä neljässä valtiossa asuva alkuperäiskansa saamelaiset ansaitsee yhden yhteisen parlamentin, ei kolmea erillistä sámediggia. Norjan saamelaiskäräjät avattiin vuonna 1989, Ruotsin saamelaiskäräjät 1993 ja Suomen saamelaiskäräjät 1996. Venäjällä ei ole saamelaisten parlamenttia.

Norjan, Ruotsin ja Suomen saamelaiskäräjät toimivat saamelaisten virallisina edustajina kussakin valtiossa. Saamelaiskäräjät tekevät yhteistyötä saamelaisen parlamentaarisen neuvoston kautta, mutta on aika ottaa askel eteenpäin. Alkuperäiskansa saamelaiset olisi vahvempi ja sen ääni kuuluisi paremmin, jos kansaa edustaisi yksi yhteinen parlamentti suhteessa neljään valtioon.

Valtioiden rajoista huolimatta saamelaiset toimivat yhtenä kansana ja saamelaisilla on yhteinen huoli kielen ja kulttuurin jatkuvuuden säilymisestä seuraaville sukupolville. Yhteisten tavoitteiden ajamisessa yhdellä parlamentilla olisi suurempi painoarvo ja enemmän vaikutusvaltaa kuin nykyisellä fragmentoituneella hallintomallilla. Pohjoismainen saamelaissopimus pitäisi avata uudestaan ja aloittaa neuvottelut kolmien saamelaiskäräjien korvaamisesta yhdellä yhteisellä parlamentilla.”
Pirita Näkkäläjärvi, KTM, MSc Media & Communications, Vuoden saamelainen 2017, Helsinki

”Haluan dekolonisoida suhteemme maahan, sillä se on elinehto, jotta voisimme löytää ratkaisuja selviytyä ilmastonmuutoksen tuomien uhkien alla. Niin teknologiset ratkaisut, poliittiset päätökset kuin henkilökohtaiset valinnat ilmastonmuutoksen hidastamiseksi lähtevät suhteestamme maahan. Saamelaiset muiden alkuperäiskansojen rinnalla ovat tärkeässä asemassa tässä elintärkeässä prosessissa.

Saamelaisen kulttuurisen ja henkisen perinteen pohja on yhä vahvasti maassa. Mutta ikiaikainen luonnonkierron mukana eläminen, kunnioitus ja tasavertaisuus kaiken elollisen välillä on kolonisoitunut. Jotta voisimme ottaa lisää vastuuta maasta ja sen tulevaisuudesta, tarvitsemme itsemääräämisoikeutta maahan, johon kuulumme, sekä itsemääräämisoikeutta henkisen kulttuuriperintömme vaalimiseen ja vahvistamiseen.”
Outi Pieski, taiteilija, Dálvadas ja Helsinki

”Todella toivon, että satavuotias Suomi antaisi vihdoinkin saamelaisten historialle sille kuuluvan paikan koulujen opetussuunnitelmissa!”

”Haluan dekolonisoida suomalaisten käsityksen saamelaisista historiattomana kansana, ilman oikeuksia omiin maihinsa. Haluan Suomen kouluihin kurssit saamelaisten historiasta ja kulttuurista nimenomaan saamelaisten historioitsijoiden ja kulttuurintutkijoiden kirjoittamina.

Koska suomalaiset eivät tänäkään päivänä tiedä meistä saamelaisista juuri mitään, esiintyy julkisuudessa monia paikkansapitämättömiä väitteitä. Esimerkiksi niin sanotun uuslappalaisliikkeen piirissä on väitetty Suomen porosaamelaisia Norjasta tulleiksi maahanmuuttajiksi. Täten on kylmästi sivuutettu historialliset faktat vuoden 1852 ja 1889 rajasulkujen kolonialistisista vaikutuksista saamelaiseen poronhoitoon ja saamelaisten historiaan nykyisillä asuinsijoillaan.

On myös kyseenalaistettu saamelaiskäräjien legitimiteetti Suomen saamelaisten itsehallintoelimenä ja väitetty käräjien edustavan vain tiettyjä saamelaisryhmiä ja -sukuja. Tosiasiassa saamelaiskäräjillä vaikuttavat Suomen kaikki saamelaiset kieliryhmät: pohjoissaamelaiset, inarinsaamelaiset ja koltat. Saamelaiskäräjät edustaa Suomen kaikkia saamelaisia ja käräjien jäsenet valitaan demokraattisilla vaaleilla.

Edelliset esimerkit ovat vain jäävuoren huippu. Siksi todella toivon, että satavuotias Suomi antaisi vihdoinkin saamelaisten historialle sille kuuluvan paikan koulujen opetussuunnitelmissa! Ja saamelaisten äänellä, ei suomalaisen historian tulkinnan kautta. Se olisi askel kohti saamelaisten oikeuksien tunnustamista ja samalla askel kohti totuutta ja sovintoa.”
Marja Helander, taiteilija, Helsinki

Dekolonisaatio-ohjelman ideoijana ja koordinaattorina toimi Rauna Kuokkanen, arktisen alkuperäiskansapolitiikan tutkimusprofessori Lapin yliopistosta. Lue myös Kuokkasen kirjoitus Syntymäpäivälahja Suomelle.

Julkaisu Hyvää syntymäpäivää, Suomi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansallismuseon Suomi100-juhlavuoden näyttely ”Julkinen ja kätketty Suomi” muistuttaa historiamme ilmiöistä ja vaiheista, joista on vaikea tuntea kollektiivista ylpeyttä. Kuvat kertovat muun muassa sisällissodan terrorista, suomalaisista natseista, huumeista, lapsityövoimasta sekä osattomuudesta, kurjuudesta ja nälänhädästä.

Museoviraston yli-intendentti Ismo Malinen kertoo, että näyttely pyrkii tuomaan esille moniäänisen tarinan maastamme.

”Eri aikoina – ja varmaan tälläkin hetkellä – on asioita, jotka tuntuvat ikäviltä, mutta niistä on olemassa kuvia. On myös ilmiöitä, jotka aikanaan on nostettu valokeilaan, jopa jalustalle, mutta jotka ajan myötä ovat alkaneet tuntua vääränlaisilta, hävettäviltä. Me nostamme näitä ikäviä ja kätkettyjä kuvallisia muistoja esille yhdessä juhlittavien asioiden kanssa.”

Johanna Rainio-Niemi puolestaan kirjoittaa, että ”Itsenäisyyspäivän julkisessa kuvassa erikoisinta ei ole talvisodan muistojen korostuminen vaan se, kuinka olemattoman harvoin juhlan ’varsinainen’ aihe, joulukuun kuudes päivä vuonna 1917, nousee esiin. Siinä missä talvisota kertoo kansakunnan yksimielisyydestä, joulukuun kuudes kertoo päinvastaisen tarinan muistuttaen siitä, etteivät kaikki kansallisen menestystarinan haasteet ole liittyneet ulkoisiin uhkiin.”

Ranskalainen filosofi ja historioitsija Ernest Renan totesi vuonna 1882, että kansakuntia määrittää yhtä paljon se, mitä ihmiset kollektiivisesti unohtavat kuin se, mitä he puolestaan muistavat. Oman historian voittojen ja saavutusten korostamisella ja toisaalta varjopuolien unohtamisella ja peittelyllä on kuitenkin omat vaaransa.

Historiallisen muistin sanotaankin usein kuitenkin olevan kovin lyhyt. Suomessakin tutkijat, jotka ovat käsitelleet oman maansa kannalta kiusallisia ja vaikeita aiheita, ovat joutuneet vihapalautteen kohteeksi, mikä on osaltaan vaikuttanut tutkijoiden itsesensuuriin.

Politiikasta kysyi Suomi100-teemaan ja Julkinen ja kätketty Suomi -näyttelyyn liittyen tutkijoilta Suomen nationalistis-poliittisista historianarratiiveista: mitä kerromme ja korostamme, mitä puolestaan jätämme kertomatta? Raadin teemoja tullaan pohtimaan myös keskustelutilaisuudessa, jonka Politiikasta ja Kansallismuseo järjestävät 24.11. Kansallismuseolla.

Vastaukset kerättiin sähköpostitse lokakuun aikana. Vastauksiaan lähettivät historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen professori emerita Sirkka Ahonen, talous- ja sosiaalihistorian professori Antti Häkkinen, Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Teemu Keskisarja, Euroopan historian professori Laura Kolbe, tutkijatohtori Noora Kotilainen, yhteiskuntahistorioitsija Jukka Kortti ja Pohjoismaiden tutkimuksen dosentti ja yliopistotutkija Miika Tervonen. Aikaisempiin tutkijaraateihin voi tutustua täällä.

Mitä asioita tietoisesti tai tiedostamatta Suomen historiakertomuksissa vahvasti korostetaan ja nostetaan esille?

”Kerromme Suomen historiaa sivistyksen, koulutuksen ja kulttuurin historiana. Koulujärjestelmien tasa-arvoisuus, kuten peruskoulu., ovat osa menestysnarratiivia. Suomalaiset 1800-luvun kansanliikkeet ovat osa demokratia menestystarinaa. Tavoitteena oli rakentaa, luoda ja tehdä yhdessä parempi tulevaisuus – raittiusliikkeellä, naisliikkeellä, työväenliikkeelä ja sivistysliikkeellä oli välineinään kansanopistot, koulut, lehdet, kirjat ja niin edelleen. Yhdessä tehtiin ja yhdessä toivottiin parempaa maailmaa! Organisaatiokykyä osoitti toinen menestystarina: karjalaisten asuttaminen 1940-luvulla ja inkeriläisten paluumuutto 1990-luvulla.”
Laura Kolbe

”Oikeita, tosia asioita: suomen kielen ja kulttuurin voima, rankat sota-ajat, demokratian ja hyvinvoinnin synty ja niin edelleen.”
Teemu Keskisarja

”Tämä tietenkin riippuu siitä, kuka historiakertomuksia esittää; akateeminen historiankirjoitus, valtio, kouluopetus, media vai edustavatko niitä perheen ja suvun tarinat. Sotien korostuminen ei ole kansainvälisesti mitenkään erikoista, koska toinen maailmansota on useimmiten selkeänä hyvän ja pahan taisteluna moniulotteinen tarina.

Elettävä aika muokkaa aina historiatulkintoja, koska historiaa hyödynnetään niin politiikassa kuin kulttuurissakin. Eikä tämä koske vain ’talvisodan hengen’ peräänkuuluttamista, vaan esimerkiksi myös sitä, kun korostetaan vain naisten saamaa äänioikeutta vuonna 1906 jättäen mainitsematta, että myös suurin osa miehistä sai tuolloin äänioikeuden.”
Jukka Kortti

”Sotien korostuminen ei ole kansainvälisesti mitenkään erikoista.”

”Suomessa korostuu kansallinen kasvukertomus pienestä heimosta mahtavaksi kansakunnaksi, joka sisältää muun muassa tarinan köyhyydestä rikkauteen, erillisestä yleiseen, syrjäisestä keskeiseen ja epädemokraattisesta tasa-arvoon. Tässä kertomuksessa kiirastulina ovat sodat ja kriisit.”
Antti Häkkinen

”Poliittinen historia vetää kuulijoita esitelmätilaisuuksiin, sen sijaan hyvinvointivaltion rakentamisen historia vain vähän. Ympäristö- ja väestöhistoria ovat vähitellen nousemassa keskusteluun – tukimusta on, mutta sulateltuja kertomuksia vähän.”
Sirkka Ahonen

”Kaikissa kansallisissa historiankirjoituksen traditioissa on sisäänrakennettuna ’oman’ kansakunnan luonnollistaminen ja poikkeuksellistaminen. Suomi ei ole tässä suhteessa poikkeus. Kansakunta hahmotettiin 1800-luvun suomalaisessa historiankirjoituksessa historiaa eteenpäin vieväksi toimijaksi, ja valtiollinen menneisyys voitiin projisoida taaksepäin aina kivikaudelle saakka.

Olen itse tutkinut tästä näkökulmasta myyttiä yhden kulttuurin Suomesta. Suomalaiseen yhteiskuntaan on aina kuulunut kulttuurista ja kielellistä monimuotoisuutta ja liikkuvuutta. Kansallisvaltion rakentamisen myötä syntyi kuitenkin käsitys suomalaisuudesta valkoisuuden, luterilaisuuden ja suomen kielen kautta määrittyvänä staattisena yhtenäiskulttuurina. Itsenäisyyden jälkeen yhtenäiskulttuuria myös tuotettiin koulun ja armeijan kaltaisten rakenteiden kautta. Toisen maailmansodan jälkeen suoraviivaisin rotuajattelu alkoi (huomattavan) hitaasti kyseenalaistua, mutta ajatus yhdestä puusta veistetystä kansasta jäi elämään, ja näkyy edelleen päivittäin julkisissa keskusteluissa ja itseymmärryksessämme.”
Miika Tervonen

”Suomalaista historiakertomusta määrittää vahvasti sota ja siitä selviäminen. Tarinamme rakentavat kuvaa valtiomme omasta, muista poikkeavasta linjasta, jota se on huonoista lähtökohdista ja monenlaisista ongelmista huolimatta menestyksekkäästi vetänyt.

Tämän rinnalla elää tarina pohjoisesta oudosta maasta, jota asuttaa tuppisuinen, mutta sitkeä, sisukas ja rehti kansa. Tämäkin tarina on poliittinen, koska sillä rakennetaan tarinaa kansasta, joka poikkeaa muista, varsinkin ’vainolaisesta’, jota vasten kansallinen ’me’ rakentuu. Tarina kertoo vaatimattomasta taustasta, josta vastoin kaikkia odotuksia noustaan lopulta menestykseen. 

Kolmas vahva historianarratiivi korostaa Suomen asemaa kansainvälisenä ’lääkärinä, ei tuomarina’, liennyttelevänä siltana idän ja lännen välissä, globaalina tasa-arvon airueena. Mielellämme esitämme itsemme ihmisoikeusasioiden huippuna, nostamme esiin naisten äänioikeuden ja historiallisen aktiivisuutemme YK:ssä ja rauhanturvatöissä. Korostamme esimerkiksi Ahtisaaren ja Haaviston sovittelutyön arvoa ja asemaamme kylmässä sodassa molempien blokkien näkökulmat hallinneena tahona.”
Noora Kotilainen

Mitkä puolestaan ovat sellaisia tarinoita, joista tietoisesti tai tiedostamatta vaietaan tai joita jopa suoranaisesti vääristellään ja peitellään?

”Tällaisia asioita ovat ensimmäisen kysymyksen vastauksessa esiin nousevan kertomuksen kannalta negatiiviset asiat: nälkäkriisit ja talouslamat, siirtolaisuus ja muuttoliike sekä kansannousut.”
Antti Häkkinen

”Tietoisesti vaiettavia asioita on nykyään mielestäni varsin vähän, vielä vähemmän suoranaisia vääristelyjä. Isoja kipukohtia, kuten vuoden 1918 tapahtumia, on auottu jo yli puoli vuosisataa sitten. Myös historiallisten vähemmistöjen ja marginaaliryhmien huonoa kohtelua on tuotu esiin esimerkiksi kulttuurituotteissa, kuten elokuvissa ja kirjallisuudessa.

Ehkä vähiten perattuja asioita löytyy äskeisaikojen poliittisesta historiasta, kuten kylmän sodan YYA-Suomesta ja Koiviston ajasta. Monet noiden aikojen päättäjät ovat vielä puikoissa, eivätkä välttämättä halua edesauttaa ’kotiryssäinstituution’ tai lamaan johtaneiden talouspoliittisten ratkaisujen kampaamista.”
Jukka Kortti

”Historian yleisesityksissä etniset vähemmistöt ovat heikosti esillä. Esimerkiksi oppikirjat saattavat kertoa saamelaisista suomalaisten alkuhistorian ja vielä keskiajan kohdalla, mutta unohtaa heidät sitten. Lisäksi kertomus on antropologin, ajaton, eivätkä saamelaiset kansanryhmänä esiinny historian toimijoina vaan eliitin toiminnan kohteina. Sama koskee niin sanottuja vanhoja maahanmuuttajia, kuten romaneja, tataareja ja venäläisiä.

Naishistoria on viime aikoina noussut kertomuksessa esiin, mutta naisetkaan eivät useinkaan esiinny toimijoina, vaan naiset ’saavat’ oikeuksia ja tehtäviä.”
Sirkka Ahonen

”Usein vielä menneisyyttä hankalampaa on suhtautua sellaisiin käytäntöihin, jotka elävät nyt.”

”Usein vielä menneisyyttä hankalampaa on suhtautua sellaisiin käytäntöihin, jotka elävät nyt. Tälläisiksi kansallisiksi ongelmakohdiksi voi mainita vaikka romanivähemmistön aseman ja kohtelun. Tämän lisäksi suhtautumisemme saamelaisiin sekä alkuperäiskansan kohtelu maassamme on akuutti ongelma, josta puhutaan ja tiedetään vähän. Jos epäkohtia nostetaankin esiin, ongelmat korkeintaan esitetään menneinä asioina. Suomalaiseen valtiolliseen itseymmärrykseen ja kansalaisten minäkuvaan ei koloniaalinen perinne ja sen myöntäminen vaivatta istu. Olemme tottuneet ajattelemaan itseämme pienenä ja sorrettuna kansana, jota suuremmat imperiumit ovat kyykyttäneet. Emme ole tottuneita tai valmiita ottamaan kolonialismin syytöstä tai kolonialistin roolia vastaan.

Viime vuosien suhtautuminen maahamme saapuneisiin (tai pyrkineisiin) turvapaikanhakijoihin saattaa olla sellainen paikka, jonka haluaisimme kansallisesti tulevaisuudessa muistaa toisin. Kansallisessa kontekstissa tämäkin ajanjakso ja sille leimallinen toimintatapa on kuitenkin jotenkin sulautettava osaksi Suomen ja sen kansan tarinaa. Ja siinäkin saattaa sitten olla korkeasti koulutetun ja sivistyneen kansan, demokratian, tasa-arvon, ihmisoikeuksien ja humanismin mallimaan identiteettityössä melko paljon tekemistä.”
Noora Kotilainen

”Kommunismista eivät historioitsijat ole missään nimessä ’vaienneet’. Poliitikoiden ja tiedotusvälineiden tuntuu kuitenkin olevan vaikea käsittää, että kommunismi oli natsismia paljon verisempi ja pitkäikäisempi vitsaus.”
Teemu Keskisarja

”Kansallinen historiankirjoitus on tuottanut Suomessa monessa mielessä ’valkopestyä’ historiakulttuuria. Valkopestyä se on vaikkapa siinä merkityksessä, että vähemmistöt ja liikkuvuus ylipäänsä, mutta rodullistetut vähemmistöt erityisesti (saamelaiset, romanit ja juutalaiset) ovat puuttuneet kansallisesta kertomuksesta ja -kuvastosta. Dunkirk-elokuvan puuttuvista aasialaisista ja afrikkalaisista sotilaista käydyt keskustelut ovat relevantteja meilläkin.

Linnan Tuntemattoman sotilaan miehinen henkilökaarti näyttäytyy monien mielissä kattavana läpileikkauksena torppareiden ja herrojen suomesta. ‘Tuntemattoman’ varjossa ovat kuitenkin ne vielä tuntemattomammat: talvi- ja jatkosodassa taistelleet romanit, juutalaiset, saamelaiset, tataarit, venäläiset, inkeriläiset, ruotsalaiset, tanskalaiset ja monet muut (saksalaisista puhumattakaan!).

Toiseksi voidaan puhua ‘valkopestystä’ historiasta siinä mielessä, että Suomen kytkeytyminen kolonialismiin ja rotuajatteluun on häivytetty itseymmärryksestämme. Maailman eniten kahvia juova ja saamelaisalueita kolonisoiva kansakunta ei ole tietävinään mitään siirtomaista. Viimeisen vuosikymmenen aikana on puhuttu paljon Suomen ja natsi-Saksan suhteesta. Silti vieläkään ei yleensä hahmoteta Suomen olleen konkreettisesti osallisena eurooppalaisessa hankkeessa, jossa luotiin väkivalloin rotujen välistä hierarkiaa. Esimerkkejä ovat Itä-Karjalaan jatkosodan aikana perustetut, ’ei-suomensukuisille’ tarkoitetut keskitysleirit ja romaneille perustetut työleirit, joiden taustalla oli yksiselitteisesti rotuajattelu, ja joista useimmat suomalaiset eivät ole koskaan kuulleetkaan.”
Miika Tervonen

”Suomen sosiaalihistoriassa on yhä aukkoja. Suomalaisten torppareiden ja mäkitupalaisten historia on edelleen kirjoittamatta. Tämä maaseudun alaluokka on ollut sosiaali- ja sivistyshistorian kannalta olennainen, luokkaretken moottoriryhmä. Mutta torppareiden kohtelu ja kohtalot ennen Lex Kalliota kaipaisivat lisävalaistusta ja laajempaa vertailua maan eri osien välillä. Asiaan liittyi yhtä ja toista julmuuttakin tilanomistajien taholta. Lex Kallio oli todellinen kiltteyden teko!

”Suomalaisten torppareiden ja mäkitupalaisten historia on edelleen kirjoittamatta.”

Yksi aukko on Suomen ruotsinkielisten 1910-luvun germanismi eli rotuopillinen ajattelu, joka osin vaikutti vuoden 1918 valkoisen puolen julmuuksiin tai ajatteluun niiden taustalla: tavoitteena oli ’etninen puhdistus’, joka kohdistui suomenkieliseen työväenluokkaan ja punaisiin. Asenne näkyi erityisesti sisällissodan jälkipeleissä, teloituksissa sekä vankileireillä ja vankileirihallinnossa.”
Laura Kolbe

Miten suomalaisten historianarratiivien ja minäkuvan objektiivisuus tai sen puute vertautuvat muihin maihin?

”Kansakunnan rakentamisen kaudella rakennetut kuvat suomalaisista selviytyjäkansana ja kansallisvaltiosta vääjäämättömänä kehityskulkuna vaikuttavat vielä yleisessä historiapuheessa, vaikka historioitsijoiden toisen maailmansodan jälkeen omaksuma objektiivinen tutkimusote on tarkistanut ja murentanut niitä. Sama koskee kertomuksia suomalaisista uhreina. Historiapuheessa tuskin enää esitetään toisen maailmansodan suomalaisia täysin viattomana Daavidina, jota häikäilemätön isokokoinen Goljat syyttä ahdisteli.

Verrattuna itäisen Keski-Euroopan uusnationalisten ja illiberaalien johtajien kansoilleen tuputtamiin historiakertomuksiin suomalaiset kuitenkin pyrkivät objektiivisuuteen ja moninäkökulmaisuuteen. Ajateltakoon vain Vladimir Putinin ja Viktor Orbánin historialakeja ja oppikirjojen yhcdenmukaistamisen pyrkimyksiä, tai Ranskan ja Portugalin konservatiivien pyrkimyksiä kieltää siirtomaahistorian kriittinen käsittely.”
Sirkka Ahonen

”Suomalaisten historiakäsitys on sekä yliopistojen että kadun tasolla aika järkevä. Mielestäni harhoja ja vääristymiä on vähemmän kuin Ruotsissa, jossa sotahistoriaa ei nähdä pienten kansojen eloonjäämiskamppailun kautta.”
Teemu Keskisarja

”Kansalliset historianarratiivit ovat aina jollakin tavalla vääristyneitä, koska oma tarina korostuu laajempien kontekstien kustannuksella. Suomessa kansallisessa historialla on ollut tärkeä rooli kansakunnan luomisessa 1800-luvulta lähtien ja niiden laineet vaikuttavat edelleen, koska moni vanhempi ihminen perustaa historiankuvansa 50–60-lukujen kouluopetukseen.

Kuitenkin kansallisen historiantutkimuksen tapaa katsoa maailmaa vain Suomelle edullisista näkökulmista on murrettu akateemisessa historiankirjoituksessa jo 1960-luvulta lähtien. Katsoisin, että suomalaisilla on varsin objektiivinen ja realistinen kuva verrattuna vaikkapa länsimaiden isojen kulttuurien historian minäkuvaan, puhumattakaan Venäjän kaltaisista autoritaarisista maista.”
Jukka Kortti

”Suomalaisen nationalismin erityispiirteistä on kirjoitettu paljon, ja toki syystäkin. Silti näkökulman voi myös kääntää ja puhua suomalaisen nationalismin tavallisuuksista. 1800-luvulla Suomessa oli muiden maiden tavoin nousevia sosiaalisia ryhmiä, nationalismia eri ryhmien välistä solidaarisuutta mahdollistavana valtionuskontona; kansallista herätystä ja demokratian luontia. 1900-luvun alkupuolella oli yhä enemmän rotuajattelua, kuten muuallakin, vaikka täällä puhuttiinkin yleensä mieluummin ’heimosta’ tai ’kansasta’. Tähän liittyen oli myös paljon puhetta luonnosta ja suomalaisuudesta jonakin biologisena. Ja ’luonnollisesta’ Suomesta, joka määrittyy vaikkapa kasvi- tai kalliolajien pohjalta, ja sitä kautta suur-Suomi-ajattelua – sekin tuiki tavallista sotien välisessä Euroopassa.

Ja tietysti kaikista tavallisin asia suomalaisessa nationalismissa on ajatus sen poikkeuksellisuudesta. Vaikkapa erillissotateesiä, tai suomalaista versiota pohjoismaisesta ekseptionalismista (jossa on tärkeässä osassa yllä mainitsemani ajatus viattomuudesta kolonialismin historiassa), voisi lähestyä myös tästä tavallisuuden näkökulmasta.”
Miika Tervonen

”Kaikista tavallisin asia suomalaisessa nationalismissa on ajatus sen poikkeuksellisuudesta.”

”Eiköhän jokaisessa maassa rakenneta näitä tarinoita itsestämme. Tuskin missään ollaan kovin objektiivisia, eihän se edes ole oikeastaan mahdollista. Mutta pyrkimys rehelliseen ja moniääniseen, kohti traumaattisia, hankalia ja hävettäviäkin asioita menevään keskusteluun olisi jo suuri parannus nykytilaan.

Suomen tarinassa pistää silmiin tarkoituksellinen ja (edelleen ajankohtainen) poliittinen sokeus omia kipukohtia kohtaan: emme ole edes aloittaneet tiettyjen valtiollisten nurjien puolien käsittelyä – eikä tämä ole hyväksi valtiollemme, täällä käytävälle yhteiskunnalliselle keskustelulle eikä tämän valtion kansalaisille.”
Noora Kotilainen

“Luultavasti sama tarinaperinne koskee kaikkia muitakin maita.”
Antti Häkkinen

Ovatko kertomukset Suomesta muuttuneet viime aikoina ja miten?

”Mielestäni ovat, vaikka iltapäivälehtien historialiitteitä lukiessa voisi ajatella, että Suomen historia on yhtä ’kansa taisteli, miehet kertovat’ -tarinaa. On kuitenkin älymystön luoma myytti, että Suomen historiaa miellettäisiin vain sotien kautta. Kuten Pilvi Torstin tutkimus suomalaisten historiakäsityksistä osoittaa, on koulutus ja hyvinvointiyhteiskunta suomalaisille jopa merkittävämpää kuin sodat.

Myös vähemmistöjen tai muuten sorrettujen ihmisryhmien nostaminen osaksi Suomen tarinaa on osoitus siitä, että suomalaisten historiakertomukset ovat varsin moniulotteisia. Tätä ilmentää myös Suomi100-juhliminen, johon Kansallismuseon ’Julkinen ja kätketty Suomi’ kuuluu.”
Jukka Kortti

”Suomesta kerrottavat tarinat heilahtelevat systemaattisesti. Sotahistoria ja rauhanhistoria vaihtelevat, suhteet Venäjään ja länteen nähdään eri valoissa.”
Antti Häkkinen

”Suomesta kerrottavat tarinat heilahtelevat systemaattisesti.”

”Viime vuosikymmeninä teknologinen menestystarina, johon yhdistyy puhdas luonto ja huippukoulutus, on korostunut. Puutteesta kärsivän agraari-sota-Suomen tarina jää ehkä enemmän sisäpoliittiseksi tarinaksi, ja uusi uljas, brändityöryhmien rakastama cleantech-Suomi nousee enemmän esiin kansainvälisissä yhteyksissä. Tällöin kerrotaan tarinaa, jossa katajainen kansa on kasvanut kirkasotsaisesta maalaisjuntturasta sulavaliikkeiseksi mutta hieman outoja tapoja kalsarikänneineen ja avantouinteineen omaavaksi kosmopoliitiksi, kansainväliseksi, omaleimaiseksi arvostetuksi toimijaksi.

Näissä ajanmukaistetuissa skenaarioissa me-henki nousee esiin korkean koulutustason jakavan, älypuhelimilla navigoivan, pärjäävän ja menestyvän, silti suoraan järvestä vettä ryyppäävän ja savusaunassa nautiskelevan, luonnosta voimaa saavan ja samalla globaalisti sulavasti sukkuloivan kansan maalailuista.”
Noora Kotilainen

“Muodikas monikulttuuri tungeksii hieman keinotekoisesti historiaan. 1800-luvun Suomessa oli vaikka kuinka monia kulttuureja – mutta ei veronmaksajien rahoittamaa monikulttuuria saati hintavaa maahanmuuttoa.”
Teemu Keskisarja

”Kertomukset Suomesta ja suomalaisuudesta ovat jakautuneet voimakkaasti 1990-luvulta lähtien. Yhtäältä on kasvavaa kulttuurista sensitiivisyyttä, valkoisuuden ja suomen kielen kautta määritetyn suomalaisuuden normin purkautumista, lisääntyvää tietoisuutta monimuotoisesta menneisyydestä ja aiemmin peiteltyihin ’vääränlaisiin’ taustoihin liittyvän leiman katoamista (esimerkkinä vaikkapa suomalaiskenraalin venäläisen taustan esille nosto).

Toisaalta taas uusi maahanmuutto ja siihen liittyvät puhetavat ovat vahvistaneet monien mielissä ajatusta selkeärajaisesta ja homogeenisestä suomalaisesta ’kantaväestöstä’. Ulossulkeva etnonationalismi ja suoranainen rotuoppi ovat palanneet poliittisen elämän valtavirtaan, ja niillä voidaan myös mobilisoida osaa äänestäjistä.”
Miika Tervonen

”Kekkosen kauden ansiota oli se, että topeliaaninen kertomus suomalaisista soturikansana antoi tilaa kertomukselle suomalaisista kansainvälisenä rauhanrakentajana – oltakoon ’suomettumisesta’ muuten mitä mieltä tahansa. Suomessa käväisi 1990-luvun alussa vain pieni uusnationalismin henkäys, joka lämmitti talvisodan ihmeen ja torjuntavoittojen muistoja. Esimerkiksi oppikirjat tuovat kaikki kriittisesti esiin Suomen ja Saksan liittosuhteen. Vuoden 1918 kertomus muuttui Väinö Linnan ansiosta moninäkökulmaiseksi. ”
Sirkka Ahonen

Miksi Suomessa vaikeista asioista ei haluta puhua ja millaisia seurauksia näkisit tällä olevan?

”En sinänsä näkisi, että Suomessa olisi jotain erityisesti vaiettuja asioita  – puhetta täällä onneksi riittää. Silti ajattelen, että päivittäistä julkista keskustelua ohjaa edelleen pitkälti tiedostamaton jokapäiväinen nationalismi, ’kansallinen katse’, joka tekee valkoisesta ja suomenkielisestä yleispätevän ja neutraalin, poikkeuksellistaa muut, ja yksinkertaistaa tapamme hahmottaa ’meitä’ ja yhteiskuntaamme.

Tällä on myös seurauksia. On ongelma, että esimerkiksi romaneihin liittyvä rasismi ei tunnu lieventyvän, tai että Suomessa on yhä enemmän täällä syntyneitä, täällä päiväkotinsa ja koulunsa käyneitä, tänne veronsa maksavia ihmisiä, joita ei silti pidetä ’suomalaisina’.”
Miika Tervonen

”Vaikeneminen johtuu yhteisöjen tarpeesta ylläpitää myönteistä omakuvaa ja itsetuntoa, jotka ovat myönteisten tulevaisuusodotusten ja rakentavan yhteistyön edellytykset. Vaikeneminen on usein myös poliittisen eliitin tuputtamaa, kuten edellä mainituissa Venäjän, Unkarin ja Ranskan tapauksissa.

Vähemmistöjen historiasta vaikeneminen vie niihin kuuluvilta ihmisiltä yhteisöllisen identiteetin rakentamiseen tarvittavan tosiasiatuen. Seuraa tuntemus: ’Me emme ole vaikuttaneet Suomen historiaan mitään’. Vaikeneminen Itä-Karjalan jatkosodan aikaisista keskitysleireistä ja Koillis-Suomen partisaani-iskuista vahingoittaa venäläisten ja suomalaisten suhteita. Historiasota kansojen kesken itää.”
Sirkka Ahonen

“Suomen historian ehkä vaikeimmat vuodet ovat 1918 ja 1944. Samat vuodet ovat myös kaikkein tutkituimmat. En allekirjoita sitä väittämää, että suomalaiset vaikenevat sisällissodasta taikka Saksan kanssa liittoutumisesta. Myös suomettumisesta on pilvin pimein hyviä kirjoja.”
Teemu Keskisarja

“Suomen historian ehkä vaikeimmat vuodet ovat 1918 ja 1944. Samat vuodet ovat myös kaikkein tutkituimmat.”

”Suomalaiset suhteellinen suljettuna kansana ovat pelänneet perimmäistä totuutta ja luulleet väärin, että avoin keskustelu jotenkin vaarantaisi kansallisen yhtenäisyyden. Totuus ei välttämättä tee vapaaksi, mutta se puhdistaa.”
Antti Häkkinen

”Vaikeat asiat, joita mielestäni siis on kuitenkin suhteellisen vähän, nivoutuvat usein henkilöiden omaan historiaan, jota halutaan peitellä. Ne liittyvät joko päättävissä asemissa olevien toimintaan, joka vaikuttaa yleisellä tasolla, tai yksilötason perheiden historiaan. Jos isoäiti sai lapsen natsisotilaalle tai isä tuki Neuvostoliiton vankileirejä uusstalinistisessa opiskelijaliikkeessä, eivät nämä tarinat välttämättä vieläkään ole ilmeisin keskusteluaihe sukujuhlissa. Puhumattomuus ja salailu voivat pahimmillaan jatkua ylisukupolvisina traumoina.”
Jukka Kortti

”Vaikeista asioista puhuminen on välttämätöntä, jos halutaan mennä eteenpäin, voida hyvin ja kunnioittaa kaikkien oikeuksia tasapuolisesti. Puhumatta jättämisellä, sivuun painamisella tai jopa piilottelulla, valheilla ja kuoliaaksi vaikenemisella seuraukset voivat valtion näkökulmasta pahimmillaan ovat sellaisia, että onnistumme syrjäyttämään keskuudestamme tietyn ryhmän. Tämähän ei ole kansallisvaltion koossa pysymisen ja sisäisen koherenssin näkökulmasta järkevää toimintaa.

Kipukohtien aktiivinen ja rohkea käsittely vahvistaisi koko valtiotamme, muuttaisi itseymmärrystämme rehellisempään suuntaan ja lisäisi yhtenäisyyttä. Jään odottamaan niitä korkean tason poliittisia ääniä, jotka nostavat esimerkiksi saamelaiskysymyksen ja saamelaisia kohtaan harjoittamamme sortavan politiikan rohkeasti omalle agendalleen, sekä median edustajia, jotka toisivat tätä kysymystä esille laajasti.

Mikäli ollaan kiinnostuneita maamme ulkoisesta kuvasta maailmalla, ei dissonanssi toiminnan ja tarinan välillä – tällainen narratiivinen kuilu – ole kovin toivottavaa tai uskottavuuttamme lisäävää.”
Noora Kotilainen

Raadin teemoja tullaan pohtimaan myös keskustelutilaisuudessa, jonka Politiikasta ja Kansallismuseo järjestävät 24.11. Kansallismuseolla.

Edit. 24.11.2017 klo 16:28: Lisätty Sirkka Ahosen vastaukset.

Julkaisu Politiikasta-raati: 100-vuotiaan Suomen muistin politiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yhtä paljon kuin itse elokuvasta on kirjoitettu taakasta, jota Aku Louhimies koki Tuntematonta sotilasta tehdessä. Tämä on ymmärrettävää, nauttiihan Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954) ainutlaatuisesta klassikkoasemasta Suomessa.

Hienolta elokuva kieltämättä näyttää: rivissä vasten aurinkoa usvaisessa metsässä etenevät miehet ovat varmasti laadukkainta kuvaa, mitä Suomi-elokuvassa on isolla kankaalla nähty. Äänetkin ovat kohdallaan, venäläistankin vyöryminen maantietä pitkin kohti tai pommikoneiden lähestyvä hurina saa kylmät väreet kulkemaan katsojankin läpi.

Rivissä vasten aurinkoa usvaisessa metsässä etenevät miehet ovat varmasti laadukkainta kuvaa, mitä Suomi-elokuvassa on isolla kankaalla nähty.

Näyttelijätyö on myös laadukasta, ja lähes kaikki hahmot ovat kirjan lukeneelle tai Edvin Laineen elokuvaversion (1955) nähneelle tunnistettavia. Siitä huolimatta taistelujen tauottua katsojan valtaa nopeasti tylsistyminen, hämmennys ja vaivaantuminen. Mistä sitten kiikastaa?

Linna värikuvissa

Elokuvan juoni, tapahtumat ja dialogi etenevät teoksen tuntevalle tuttuja uria tasaisesti jauhavaa tahtia. Tapahtumia ja vuorosanoja on ilmeisesti lainattu myös vuonna 2000 julkaistusta Sotaromaanista, joka on lyhentämätön versio Linnan teoksesta.

Kolmannen Tuntematon-elokuvan (toinen elokuvaversio on Rauni Mollbergin ohjaus vuodelta 1985) tekemistä onkin perusteltu sillä, että yhä harvempi on lukenut kirjan tai nähnyt aiemmat elokuvat.

Ongelma vain on se, että elokuva yrittää kantaa kirjan tunnetuimpien kohtausten varassa, joihin kohdeyleisöllä ei kuitenkaan ole mitään kosketusta tai tunnesidettä. Esimerkiksi sanavalmiin Hietasen (Aku Hirviniemi) sutkautukset, joita Vanhala (Hannes Suominen) toistelee hihitellen, saattavat vielä herättää Tuntematon-veteraanissa nostalgisen mielihyvän, mutta ne jättävät kylmäksi katsojat, joille elokuva on ensikosketus teokseen.

Miksi hahmojen kemia ei puhuttele ja viettele yleisöä? Kirjan henkilöt taitavat valitettavasti olla liian yksipuolisia nykykatsojalle.

Henkilögalleria muotoutuu turhan selkeästi kaikista ihmisryhmistä tunnistettavista rooleista ja niiden yhdistelmistä, kuten äänekäs vitsailija ja hiljainen myötäilevä ihailija -parivaljakosta. Ongelma ei ole näiden roolien läsnäolo vaan niiden stereotyyppisyys ja turhan selkeä tuputtaminen katsojalle klassikkoaineksena.

Yhtä lailla Tuntemattoman kuolemattomat hokemat, kuten ”Mää ole hiilest tehty ahvena!” tai ”Koskela Suomesta. Syö rautaa ja paskantaa kettinkiä” kaikuvat kuluneina. Elokuva taitaa paljastaa sen, mikä kansainvälisen lehdistön kirja-arvosteluissa on huomattu aikoja sitten: Tuntematon sotilas on täynnä ongelmia, kuten ylitsevuotava henkilögalleria, yliampuvat kliseiset kuvaelmat ja dialogin luonnottomuus.

Teos antoi ensimmäisenä äänen sotilaille, joiden kokemukset eivät olleet saaneet tilaa virallisessa tulkinnassa.

Kirjallisuuden saralla Tuntematon ei ehkä vedä vertoja klassikkokirjallisuudelle, mutta Tuntemattoman suosio Suomessa ei perustukaan sen kuvaukseen ihmiselämän kohtaloista historian suurissa mullistuksissa. Teos antoi ensimmäisenä äänen sotilaille, joiden kokemukset eivät olleet saaneet tilaa virallisessa tulkinnassa sodasta, joka käytiin Euroopan reuna-alueella osana toista maailmansotaa.

Hämmennyksestä vaivaantumiseen

Juoksujalkaa toisiaan seuraavista sutkautuksista vielä selvitään ihmettelemällä, miksi joku puhuu noin luonnottomalla tavalla, mutta elokuvan laulu- ja tanssikohtaukset ovat jo liian kiusallisia. Vaikka sotilaat varmasti keksivät ajanvietettä rintamalla asemasodan aikana, niin turhan monet laulukohtaukset eivät onnistu välittämään uskottavalla tavalla hetken vilpitöntä iloa keskellä sodan kurjuutta. Mieleen tulee pikemminkin fantasiaseikkailujen lauleskelevat satuhahmot kuin sodan fyysisesti ja psyykkisesti runtelemat miehet.

Edes kirjan unohtumattomimpiin tapahtumiin lukeutuva kiljukänni-kohtaus Mannerheimin 75-vuotispäivänä ei oikein aukea katsojalle. Epäselväksi muun muassa jää, miksi Koskela tirvaisee upseeria päällystön korsussa. Syynä saattaa olla elokuvan edellyttämä nopeatempoisuus – runsas henkilögalleria ja neljän vuoden sotatapahtumat rintamalla ja kotona yritetään puristaa kolmeen tuntiin. Tapahtumia ei yksinkertaisesti ehditä rakentaa ja viedä eteenpäin niiden edellyttämällä tarkkuudella.

Tapahtumia ei yksinkertaisesti ehditä rakentaa ja viedä eteenpäin niiden edellyttämällä tarkkuudella.

Elokuvassa on myös kourallinen irralliseksi jääviä lyhyitä kohtauksia, jotka olisi ehdottomasti pitänyt karsia muutenkin pitkästä elokuvasta. Parhaasta esimerkistä käy kohtaus elokuvan loppupuolella, jossa Rokka nostaa sadunomaisessa metsässä jäniksen syliinsä silitettäväksi. Jo sinällään turha kohtaus lipsahtaa absurdiksi, kun Rokka on vain hieman aiemmin omin päin lahdannut joukkueellisen venäläisiä ja epäinhimillistänyt vihollisen keskustelussaan Hauhian kanssa.

Elokuvan sankari vertautuu lähinnä – ilmeisesti tahattomasti – trillerielokuvan klassikkopahikseen Norman Batesiin, joka Alfred Hitchcockin Psykossa katselee kylmäveristen murhien jälkeen kärpästä kädellään näyttääkseen, että ei tee pahaa edes eläinkunnan pienimmille.

Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä ongelmana ovat kirjan omat aivopierut, kuten kokeneen ja miehistön kunnioittaman kapteeni Kaarnan käsittämätön itsetuho hänen kävellessään pistooli pystyssä suon yli vihollisrintamaa kohti.

Realismi löytyy lopussa

Louhimiehen elokuva löytää oikeastaan oikean sävyn vasta loppumetreillä, kun se kuvaa voitokkaan hyökkäyssodan kääntymistä nopeasti syveneväksi tappiokierteeksi. Mielivaltaisesti perääntyvää miehistöä ampuva everstiluutnantti ja Rokan murtuminen sodan lopun helvetillisissä tykistökeskityksissä antavat elokuvalle sitä paljon mainostettua realismia, mikä sodassa ilmenee sietämättömänä inhimillisenä kärsimyksenä.

Ikoniseen teokseen pohjautuvalta elokuvalta olisi toivonut rohkeampaa otetta tulkita uudestaan alkuperäisteosta niin, että sisältö vastaisi laadultaan ulkoisia puitteita.

Tämä on elokuvan kansainvälisesti parasta antia, mutta valitettavasti puolituntinen vajaan kolmen tunnin elokuvasta ei taida riittää. Esimerkiksi kesällä ilmestynyt Dunkirk-elokuva piinaa katsojaa sodan hyytävällä kauhulla koko kaksituntisensa ajan. Elokuvat painivat tietenkin eri budjettisarjassa, mutta se ei valitettavasti taida riittää myyntiargumentiksi kansainvälisesti.

Ikoniseen teokseen pohjautuvalta elokuvalta olisi toivonut rohkeampaa otetta tulkita uudestaan alkuperäisteosta niin, että sisältö vastaisi laadultaan ulkoisia puitteita. Louhimiehen elokuvan kohtaloksi koituu turhan suuri kunnioitus alkuperäisteosta kohtaan, joka on klassikkoasemansa ansainnut sotakriittisellä asevelifiilistelyllä, mutta painii ylitsepääsemättömien kirjallisten ongelmien kanssa.

VTM Isak Vento on väitöskirjatutkija Helsingin ylipiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella ja Politiikasta-lehden avustava päätoimittaja.

Julkaisu Uusi Tuntematon Sotilas on tylsä ja kiusaannuttava elokuva ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Nyt maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen Helsingin yliopistosta ja tutkimusprofessori Rauna Kuokkanen Lapin yliopistosta pohtivat, onko Suomi kolonialistinen valtio.

Artikkelia päivitetty 6.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Onko Suomi kolonialistinen valtio? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Valtiovarainministeriön asetuksessa on seikkaperäinen kuvaus jokaisesta Itsenäisyyden vuosikymmenet -aiheisesta juhlarahasta. Yhdessä rahoista käytetään turkkilaisella rannalla otettua ikonista kuvaa kolmevuotiaasta Alan Kurdista. Hän menehtyi toissa vuonna pakolaismatkallaan Välimeren yli.

Asetuksessa kuvataan: ”Keskellä vasemmalla on ihmishahmo. Ihmishahmon taustalla ja etualalla on epäsuoria poikittaisia viivamuotoja sekä pienipiirteisiä muotoja. Kehällä oikealla on erimittaisista poikkiviivoista koostuva muoto, joka muodostaa puolikaaren.”

Rahaa kuvaavasta tekstistä on jätetty pois hukkuneen Kurdin hahmo, joka on alkuperäisen kuvan kannalta keskeinen elementti. Omien sanojensa mukaan suunnittelija halusi korostaa auttajan roolia: ”Siinä kolikossa olennaista on auttaja, ei hukkunut pikkupoika. Halusin tuoda esille sen, että Suomi on osa globaalia maailmaa ja sen ongelmat heijastuvat meillekin.”

Päätös painaa juhlakolikkoon hukkuneen pienen pojan kuva on mahdollisesti vielä hämmentävämpi ja poliittisesti irvokkaampi valinta kuin jo runsaasti mediassa käsitelty juhlaraha, jossa kuvataan Suomen sisällissodan aikaista teloitusta.

Traagisten asioiden tuominen julki kuolleen lapsen tai teloituskuopan reunalla kuolemaa odottavien ihmisten kuvien kautta on monin tavoin ongelmallinen, ajattelematon ja jopa makaaberi asia – varsinkin juhlarahan kohdalla.

Siinä missä sisällissota on Suomen kansalle kipeä historiallinen ja kansallinen trauma, globaali epäoikeudenmukaisuus ei ole menneisyyden trauma tai voitettu ”haaste” vaan elävää elämää ja edelleen käynnissä oleva, akuutti ja ratkaisematon ongelma, joka määrittää ihmisten elämää. Globaali epäoikeudenmukaisuus tarkoittaa maantieteellisesti ja kulttuurisesti hyvin epätasaisesti jakautuneita elämän edellytyksiä ja ihmishengen arvoa.

Globaali epäoikeudenmukaisuus tiivistyy riipaisevalla tavalla Euroopan turistirannoille huuhtoutuvien lasten ruumiissa. Kurdin laajasti tunnettu hahmo on ikoninen ilmentymä aikamme häpeällisestä, jokapäiväisestä tragediasta, joka kulminoituu pakolaisten kohtelussa ja kohtaloissa.

Mutta traagisten asioiden tuominen julki kuolleen lapsen tai teloituskuopan reunalla kuolemaa odottavien ihmisten kuvien kautta on monin tavoin ongelmallinen, ajattelematon ja jopa makaaberi asia – varsinkin juhlarahan kohdalla.

Juhlarahan taustatyö

Juhlarahaa painavan Suomen Rahapajan mukaan juhlarahan suunnittelussa on käytetty apuna useita eri asiantuntijoita. Tekijän sanotaan tehneen merkittävän taustatyön.

Tämä taustatyö ei käy ilmi juhlarahasarjasta, sen lanseerauksessa käytetyistä teksteistä tai tekijän medialausunnoista. Sarjan kuvat ja tekstikuvaukset jokaisesta rahasta ovat kulkeneet useiden käsien läpi. Oletettavasti myös juhlarahalautakunta on käsitellyt suunnitelman.

On yllättävää, jos juhlarahojen kuvituksen ongelmallisuus ei noussut missään vaiheessa esille. Jos ongelmat olisi tiedostettu hankkeen suunnittelun aikana, vastaukset kritiikkiin olisivat olleet valmiina ja rahojen lanseeraus olisi kehystetty toisin.

Jos ongelmat olisi tiedostettu hankkeen suunnittelun aikana, vastaukset kritiikkiin olisivat olleet valmiina ja rahojen lanseeraus olisi kehystetty toisin.

Nyt sarjan lanseerauksessa käytetyt lauseet tuntuivat kumpuavan suoraan totutusta kuvastosta, joka on historian saatossa muotoutunut merkkimiesten rintakuvien ja kansalliseläinten kautta.

Toisten kuolemaa ja kärsimystä esittävien kuvien yhteydessä sanat ”nostalginen” ja ”upea” eivät vain sovi kuvaukseen. Suunnitteluprosesseissa kannattaisi konsultoida myös historioitsijoita ja visuaalisen politiikan tai kulttuurin tutkijoita, jotta sudenkuopat vältettäisiin.

Juhlarahojen suunnitteluun, arviointiin, julkistamiseen ja kumoamiseen liittyvää selittelyä kuunnellessa mieleen tulee ajatus, että kaikki on tehty kiireellä, miettimättä loppuun ja pohtimatta kriittisesti. Hankkeesta saa vaikutelman, että se on toteutettu vailla syvempää kiinnostusta yhteiskunnallisten kipeiden aiheiden visuaalista käsittelyä kohtaan – ilman harkintaa ja herkkyyttä.

Selityksenä karuille kuvavalinnoille on nostettu esiin juhlarahainstituution ravistelu ja kipeiden traumaattisten teemojen esiin ottaminen. Ruumiskuvilla rajuilu, provosoiminen tai ironisoiminen on kuitenkin lähes aina mautonta.

Ruumiskuvilla rajuilu, provosoiminen tai ironisoiminen on kuitenkin lähes aina mautonta.

Taiteilija Ai Weiwei poseerasi kreikkalaisella rannalla imitoiden Kurdin kuvaa. Pieleen mennyt teko osoittaa hyvin, miten hankalaa toisten kärsimyksen kuvaston uusintaminen on. Keski-ikäinen, varakas ja maailmankuulu kiinalainen mies, joka makaa valokuvattavana samassa asennossa kuin hukkunut Kurdi, on pelkästään vastenmielistä ja epäkunnioittavaa.

Asiaan vihkiytyneistä lautakunnista ja väitetystä harkinnasta huolimatta yhteiskunnallisesti kipeitä aihealueita käsittelevien taiteilijoiden kiinnostuksen ja käsittelykyvyn puute tulee usein esiin. Ja jälki on silloin rumaa.

Ikonisen kuvan jähmettynyt merkitys

Turkkilaisella hiekkarannalla otettu kuva kuolleesta pakolaispojasta ei ole mikä tahansa kuva, jonka voi noin vain kopioida juhlarahaan. Se on ikoninen kuva, joka on järkyttänyt monia ja tiivistänyt jaettuja tuntoja laajasti. Se symboloi nykyistä humanitaarista tilannetta.

Kuvassa piirtyy esiin väkivalloin meihin ja heihin jaettu maailma, jossa tällä hetkellä elämme. Kuvan äärellä on järkytytty, herätty pakolaispolitiikan kestämättömyyteen, itketty, tunnettu häpeää ja pelkoa. Kuvaa on käytetty poliittisessa painostuksessa, sen kautta on syytelty ja sen tiimoilta on heitelty kiviä puolin ja toisin.

Kuva on vaikuttanut poliittisesti ja sen synty on poliittisista poliittisin.

Kuva on vaikuttanut poliittisesti ja sen synty on poliittisista poliittisin: lapsen kuolema sodan ja epähumaanin, globaalisti epätasa-arvoistavan politiikan seurauksena. Ja vaikka kuva ja sen käyttö on voimakkaan symbolinen, se on myös kuva yhden ihmisen, ihan oikean täällä eläneen kanssaihmisemme, viimeisistä hetkistä.

Ikonisen kuvan kohdalla juuri nuo kuvaan liittyvät kulttuuriset ja poliittiset merkitykset määrittävät pääsääntöisesti sen, miten kuva luetaan ja mitä se meille merkitsee.

Tekijä voi vain hyvin rajallisesti määritellä, mitä yleisö tällaisessa kuvassa tai kuvaa uudelleen kierrätettävässä representaatiossa näkee. Vaikka juhlarahan suunnittelija sanoo, että merkittävää kuvassa on auttaja, varmasti hyvin harva unohtaa kuvassa olevan kuolleen lapsen.

Kun juhlarahan suunnittelija kertoo, että huomiota ei tulisi kiinnittää lapsen ruumiiseen vaan häntä sylissään pitävään auttajaan, hän ohjeistaa katsojan kääntämään huomionsa alkuperäisen valokuvan laajasti jaetusta merkityksestä toiseen, aivan uuteen kuvan tulkintaan.

Ongelmaksi tässä muodostuu paitsi ikonisen kuvan kollektiivinen luenta ja vaihtoehtoisen luentaan pakottamisen mahdottomuus, myös todellisuus kuvan takana. Hukkunutta lasta rannalta pois kantava mieshahmo ei ole avustustyöntekijä, hän on turkkilainen santarmi Mehmet Çıplak.

Çıplak ei oikeastaan auttanut tai ainakaan pelastanut poikaa, vaan kantoi hänen elottoman ruumiin pois rannalta. Hänen työhönsä kuuluu partioida turkkilaisen turistikohteen Bodrumin rannoilla, eikä pienen Kurdin ruumis ehkä ollut ensimmäinen tai viimeinen, jonka hän joutuu rannalta poistamaan.

Kuva tarjoaa meille luennan, jossa Suomen käsitys globaalista oikeudenmukaisuudesta on laittaa vierasmaalaiset kantamaan pois niiden ihmisten ruumiit, joita emme olisi valmiita maahamme ottamaan.

Kolikossa ”auttajaa” symboloimaan tarkoitettu hahmo on globaalin eliitin auringonpalvontaan varattuja turistirantoja puhtaana pitävä työntekijä. Hänen toimenkuvansa on pikemminkin globaalin epäoikeudenmukaisuuden symboli kuin eurooppalaisen myötätunnon tai solidaarisuuden ilmentymä.

Kuva tarjoaa meille luennan, jossa Suomen käsitys globaalista oikeudenmukaisuudesta on laittaa vierasmaalaiset kantamaan pois niiden ihmisten ruumiit, joita emme olisi valmiita maahamme ottamaan.

Tekijä ei kuitenkaan ole missään esittänyt kritisoivansa suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa, joten yhteiskuntakriittinen tulkinta kuvasta tai koko sarjasta jää lähinnä mahdollisuudeksi, jota kriittiset tutkijat voivat väläytellä.

Absurdia valuuttaa

Aluksi globaalia oikeudenmukaisuutta käsittelevän kolikon lukeminen oli hankalaa, koska se tuntui lähinnä parodialta. Parodiaksi kolikko kehystyi erityisesti levitessään Jami Järvisen Kaasuputki-sivun julkaisuna Facebookissa. Julkaisussa kolikko oli rinnastettu sen lähteenä käytetyn kuvan kanssa. Kuvapari vaikutti ensikatsomalta meemikuvalta, vaikka ei sitä ollutkaan.

Pieleen menneen yhteiskunnallisen kritiikin vuoksi globaalia (epä)oikeudenmukaisuutta kommentoimaan pyrkinyt kolikko tuotti absurdin kulman aikamme vaikeimpaan poliittiseen ongelmaan.

Lisäksi kolikon kuva on mykkä. Se ei itsessään kerro paljoa. Juhlarahassa esiintyvien visuaalisten kuvioiden merkit ovat melko vähissä. Siinä näkyy takaapäin kuvattuna ihmishahmo, joka kantaa sylissään jotain.

Aivan kuten Kurdin kuvan merkitys on jossain määrin jaettu, myös juhlarahan merkitys on pysyvä.

Mahdollisesti taustalla on rantaviiva, ehkä meri. Karikatyyrimainen, luonnollisten merkkien tasolla sekava kuva toimii juhlarahassa vain, koska se on ikoninen. Itsessään juhlarahan pikkuruinen kuva, vailla värejä tai muita tunnistettavuutta lisääviä ominaisuuksia, ei kerro katsojalle itsessään juuri mitään. Kuvan lukeminen juhlarahasta ilman sen ikonista merkitystä on mahdotonta.

Hämmennystä lisää kontekstin yllättävyys ja sopimattomuus. Juhlarahalla perinteisesti juhlistetaan ja sillä on omat konventionsa, jotka eivät kerta rykäyksellä muutu. Aivan kuten Kurdin kuvan merkitys on jossain määrin jaettu, myös juhlarahan merkitys on pysyvä.

Kun konteksti muuttuu hirvittävästä uutiskuvasta juhlarahaksi, teoksen katsoja hämmentyy. Päälimmäiseksi kokemukseksi jää nyrjähtänyt ja hämmästynyt olo – absurdi olo. Varmaankin Absurdistanin valuutta näyttää tällaiselta.

VTT Noora Kotilainen on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa poliittisen historian oppiaineessa. Kotilainen on väitellyt kärsimyksen ja sodan kuvien asemasta maailmanpolitiikassa. Hän on kiinnostunut visuaalisuuden asemasta kansainvälisessä politiikassa, pakolaisuudesta, muuttoliikkeestä ja ihmisyyden politiikasta sekä ihmis- ja eläinoikeuksista. YTT Saara Särmä on feministi, tutkija ja taiteilija sekä Feministisen ajatushautomo Hatun toinen perustajajäsen.

4.5.2017 klo 10.25: tarkennettu kohtaa Ai Weiwein kuvasta. 

Julkaisu Globaalia oikeudenmukaisuutta Välimereen hukkuneen lapsen kuvalla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.