Suden tappamisen normalisoituminen

Ihmisen ja suden suhteen ongelmia on viime vuosina yritetty ratkaista kannanhoidollisen metsästyksen avulla. Susien suojelun alkaminen 1970-luvulla tai sen tiukentuminen 1990-luvulla eivät ole susien tappamista täysin estäneet, vaan lainsäätäjät ja viranomaiset ovat pitäneet tappamismahdollisuutta tärkeänä koko sen ajan, jolloin susia on suojeltu.

Laillinen tappaminen edellyttää lupaa, mutta suden tappamista nyky-Suomessa vaativan ihmisen ei välttämättä tarvitse moraalisesti perustella haluaan. Ajan saatossa susien tappaminen reaktiona niiden herättämään pelkoon, vihaan, ei-toivottuun saalistamiseen tai pelkkään olemassaoloonkin on siis normalisoitunut.

Susien tappamisesta on tullut normaalina pidetty tapa olla kanssakäymisissä niiden kanssa.

Susien metsästämisellä on pitkä historia. Keskiajalta lähtien on nykyisen Suomen alueella asuneita ihmisiä velvoitettu tappamaan susia, ja niistä on myös maksettu vuoteen 1975 asti tapporahaa. Susien tappaminen on luonnollistettu toistotekojen kautta, siitä on tullut normaalina pidetty tapa olla kanssakäymisessä susien kanssa.

Tehokkuusharha

Monet metsästäjät, susialueilla elävät ihmiset ja viranomaiset pitävät tappamista paitsi luonnollisena myös tehokkaana keinona vaikuttaa susiin.

Susi rikkoo historioitsija Mark V. Barrow Jr:n sanoin gastronomisia rajoja tappaessaan ja syödessään metsästyskoiria tai lampaita. Näin se saa aikaan tilallista ja mentaalista epäjärjestystä. Metsästyksen avulla pyritään pitämään yllä rajoja ja palauttamaan järjestys.

Metsästyksen avulla pyritään pitämään yllä rajoja ja palauttamaan järjestys.

Usko metsästyksen mahtiin ei välttämättä ole kovin vanha: historioitsija Jouko Teperin mukaan ennen 1800-luvun loppua suomalaiset pitivät susia luonnonvoimien kaltaisina, hallitsemattomina toimijoina. Tämän vuoksi metsästyksen ei katsottu todella vaikuttavan susiin.

Suomalaiset eivät myöskään olleet innokkaita sudenmetsästäjiä. 1800-luvun lopulla näkemys muuttui ja sudet nimenomaan haluttiin hävittää. Susikanta romahti, mutta sudetonta Suomea ei saatu luotua, sillä eläviä susia on tullut maahan itärajan takaa tapettujen tilalle.

Tekeillä olevan väitöskirjani perusteella 1900-luvulla uskottiin metsästyksen tehokkuuteen siitäkin huolimatta, että tappaminen palautti järjestyksen aina vain hetkellisesti.

Tappaminen palautti järjestyksen aina vain hetkellisesti.

Esimerkiksi 1930-luvun lopulla susien määrä kasvoi Lapissa. Paikalliset ja valtiovaltakin mielsivät Lapin alueeksi, jossa ei sopinut olla liikaa susia. Kymmeniä susia tapettiin, mutta vuosikymmenen kuluttua susia oli Lapissa jälleen tavallista enemmän. Metsästys auttoi siis vain hetkellisesti.

Konfliktien muistelu ylläpitää kiistaista nykyisyyttä 

Metsästystä on 1970-luvulta lähtien enemmän tai vähemmän rajoitettu. Sen takia monet susialueilla elävät ihmiset kokevat voimattomuuden tunnetta. Tappamisen kokeminen parhaimmaksi tavaksi reagoida susien läsnäoloon yhdistyy usein konfliktisen susihistorian ja erityisesti lastensurmien muistamiseen.

Kun ihmisen ja suden jakamaan menneisyyteen viitataan, nostetaan yleensä esiin 1800-luvun lastensurmat.

Yhteiskunnallinen susikeskustelu on usein varsin historiatonta, ja silloin, kun ihmisen ja suden jakamaan menneisyyteen viitataan, nostetaan yleensä esiin 1800-luvun lastensurmat. Kuten olen Outi Ratamäen kanssa kirjoittanut Suden kanssa -teoksessa, tapaukset ovat osa kulttuurista muistia. Niiden muistoa pidetään yllä; ne ovat kuin haava, jonka ei anneta parantua.

Korostamalla menneisyyden konfliktisuutta ylläpidetään susisuhteen nykyistä konfliktisuutta. Susien läsnäoloon voidaan jopa reagoida salakaadoilla. Nykyään tapetaan luvan kanssa enemmän susia kuin vuosikymmeniin.

Konflikteista yhdessä-tulemiseen

Sudet ovat vaikuttaneet negatiivisesti ihmisten elämään. Ne edelleenkin tappavat niille kielletyiksi miellettyjä eläimiä ja tulevat ”vääriin” paikkoihin. Susialueilla esimerkiksi pelko metsästyskoiran menettämisestä voi estää koiran kanssa metsästämisen.

Tilanteen voi kokea ratkaisemattomaksi konfliktiksi, mutta sen voi tieteentutkija Donna Harawayn termein ajatella kertovan myös yhdessä-tulemisesta (becoming with). Harawayn mukaan tulemme ja kasvamme ihmisiksi lajienvälisessä suhteessa.

Tulemme ja kasvamme ihmisiksi lajienvälisessä suhteessa.

Samaan tapaan ihminen on vaikuttanut suteen. Ihmisen ja suden jakama menneisyys ei ole ollut vain lajienvälisiä konflikteja toisen perään, vaikka niitäkin on toki ollut. Harawayn ajattelua mukaillen menneisyydestä voidaan löytää yhdessä-tulemisen muotoja ja onnistunutta kanssakäymistä.

Nykyihminen ei halua muuttaa itseään tai tapojaan suden takia. Menneisyydestä kuitenkin löytyy esimerkkejä sopeutumisesta susien ja muiden petoeläinten läsnäoloon. Tällaiseksi voidaan tulkita umpipihat, paimenten käyttö ja koirien rautaiset susipannat. Moderneja versioita ovat viime vuosisadan lopulta alkaen lammastiloille rakennetut susiaidat.

Yhdessä-tulemisesta ja sopeutumisesta kertoo myös metsästyskoiria suojaavien pippuriliivien käyttö, kun tiukentunut suojelu esti vapaan metsästyksen. Korvauskäytännön luominen 1900-luvun toisella puoliskolla kertoo myös tavasta yrittää tulla toimeen susien aiheuttamien vahinkojen kanssa.

Suomalaisilla on ollut tappamisen lisäksi muitakin keinoja elää susien kanssa. Voisiko näiden tapojen muokkaaminen ja uusien ideoiminen lisätä susialueilla elävien ihmisten kokemusta siitä, että he voivat vaikuttaa elinympäristöönsä, vaikka eivät saisikaan tappaa susia vapaasti?

Ja voisiko konfliktien sijaan menneisyydestä muistella enemmän onnistuneita kanssakäymisen tapoja ja erilaisia yhdessä-tulemisen muotoja?

Olisi tärkeää miettiä uudelleen ihmisen paikkaa suhteessa luontoon.

Olisi tärkeää miettiä uudelleen ihmisen paikkaa suhteessa luontoon. 1960-luvulla voitiin lehdissä kirjoittaa, ettei susipelko kuulu modernisoituvaan hyvinvointivaltioon. Sama näkemys on nähtävissä nykyäänkin.

Jollain tapaa pelko ja elämän hallitsemattomuus kuitenkin kuuluvat ihmisenä olemiseen. Elämäämme liittyy se, että muut olennot vaikuttavat siihen ja voivat jopa estää joitain käytänteitä. Kysymys on siitä, epänormalisoimmeko sen vai yritämmekö tulla toimeen kanssatoimijoidemme kanssa.

FM Heta Lähdesmäki on kulttuurihistorioitsija Turun yliopistosta, joka tekee väitöskirjaa ihmisen ja suden suhteesta 1900-luvun Suomessa.

Julkaisu Ihmisen ja suden suhde: Konflikteista kanssakäymiseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Teos löytyy varsin urbaanista ympäristöstä, Helsingistä Hietalahden telakan kupeesta, Telakkakatu kahdeksasta Nosturin takaa. Teoksen tekoprosessia ja punaisen suden liikkeitä kaupungilla voi katsella videotallenteesta.

Videon kuvaus Susanna Hast.

Susi ja kaupunki eivät mielikuvissamme usein yhdisty. Susista, suden metsästyksestä, niiden aiheuttamasta uhasta tai suojelusta puhuttaessa kaupunkilaisuus on yksi keskeisiä leimakirveitä. Mitä keskellä tiivistä asutusta ja kaukana korvesta elävä urbaani ihminen voisi sudesta tai sen aiheuttamasta uhasta tietää?

Kaupunkilaisella ei tunnu olevan puheoikeutta susiasioiden suhteen. Keskustelu sudesta onkin monin tavoin tuskastuttavan latautunutta ja jakolinjoja rakentavaa, jopa täynnä vihaa.

Susista puhuttaessa kaupunkilaisuus on yksi keskeisiä leimakirveitä.

Usein eläimet puheessamme jakautuvat yhtäältä hyödyllisiin, harmittomiin ja hyviin ja toisaalta pahoihin petoihin, ”haittaeläimiin”, epänormaaleihin, ihmisten säännöistä piittaamattomiin ”häiriköihin”, sellaisiin joiden kohdalla puhutaan haitoista, kustannuksista, turvallisuusuhista ja lopulta ”poistamisesta”, tappamisesta.

Paitsi että keskustelu sudesta jakaa muunlajiset eläimet eri kategorioihin, se jakaa myös meidät ihmiset ”meihin” ja ”heihin”: suden vastustajiin – sen aiheuttamien uhkien ja haittojen korostajiin – ja niihin, joiden mielestä myös sudella tulisi olla oikeus elää ja asua maassamme.

Suden vaaroja ja uhkaa korostavan ryhmän stereotyyppinen vastustaja näyttäytyy usein juuri kaupunkilaisena, luonnosta vieraantuneeksi, haihattelevaksi ja tietämättömäksi leimattuna suden elämisenoikeutta puolustavana luonnonsuojelijana.

Susivihan ja maahanmuuttoraivon analogiat

Keskustelu sudesta ei kuitenkaan ryhmittele ihmisiä vain kaupunkilaisiin ja maalaisiin, vaan erottelu on voimakkaan poliittista ja syvälle menevää. Naiivi cityvihreä suden puolustaja vertautuukin monin paikoin viimeaikaisessa, yhteiskunnallisesti näkyvässä ja voimakkaan polarisoituneessa maahanmuuttokeskustelussa rakennettuun stereotyyppiseen, hyväuskoiseen hahmoon: ”suvakkiin”.

Sutta puolustavan kaupunkilaisen ”viherpiipertäjän” hahmossa ja maahanmuuttokeskustelun ”suvakissa” on paljon yhteistä: toisten oikeuksien puolustaminen, toisenlaisuuden arvon tunnustaminen, pyrkimys rauhanomaiseen rinnakkaineloon ja yhteisen tilan tunnistaminen – olkoon se sitten rajaton globaali maailma ja jakamaton ihmisarvo tai suomalainen maaseutu ja metsä, jonne mahtuvat ihmisen lisäksi muutkin eläimet.

Molemmat näistä hahmoista esitetään naiiveina ja asioiden oikeasta laidasta tietämättöminä.

Molemmat näistä hahmoista esitetään naiiveina ja asioiden oikeasta laidasta joko tietämättöminä tai niiltä silmänsä ummistavina ja tunteellisina. Tunteikkaat elämän monimuotoisuuden puolustajat esitetään vastakohtina rationaaliselle ja turhaan tunteiluun syyllistymättömälle ”maahanmuuttokriitikolle” tai ”susirealistille”, jonka pelon, aggression ja vihan tunteita ei tunnisteta tunteiksi.

Maahanmuuttokeskustelussa ja keskustelussa suden oikeudesta – tai pikemminkin oikeudettomuudesta – onkin hämmästyttävän paljon samoja piirteitä. Molemmissa kyse on toisten oikeuksista asua kanssamme samalla maalla, monimuotoisuuden arvostuksesta, suvaitsemisesta, toisen elämänoikeuden tunnustamisesta.

Toisaalta molemmissa keskusteluissa korostuu uhka, pelko ja jopa viha – viha tuntematonta, toisenlaista ja uhkaavaksi koettua vierasta kohtaan. Aivan kuten puhutaan ”häirikkösusista” tai ”haittaeläimistä”, puhutaan ”elintasosurffareista” ja vaarallisista, meitä uhkaavista ”maahantunkeutujista”, epätoivotuista pedoista keskuudessamme. Analogioita maahanmuuttoraivon ja susivihan väliltä ei ole hankalaa löytää.

Molempia keskusteluja vaivaakin muiden yhteisten piirteiden lisäksi poteroihin juuttuminen ja vastakkainasettelu, ennakkoluulot ja negatiivisuuden kierre.  Muukalaista – sutta aivan kuin turvapaikanhakijaakin – on helpompi vihata kuin arvostaa, se on helpompi etäännyttää kuin ottaa lähelle ja keskittyä yhteisiin ominaisuuksiimme, yhteisyyteemme, kohtaamiseen.

Kohtaa susi

Suomen laajoissa metsissä asuu hieman yli 200 sutta. Harva meistä koskaan onnistuu suteen keskellä ikimetsää törmäämään, vaikka yrittäisikin. Suden voi kuitenkin kohdata monella tapaa, myös ilman asetta: puheessa, teksteissä, tarinoissa, kuvissa ja taiteessa.

Pääsääntöisesti susi elääkin ihmisten mielikuvissa, tarinoissa ja kansanperinteessä, sanonnoissa, siinä miten puhumme sudesta ja miten sen näemme. Kuvamme sudesta määrittää sitä, mitä susi meille on, miten sitä kohdellaan ja mikä nähdään suden oikeudeksi, mikä suden arvoksi.

Pääsääntöisesti susi elääkin ihmisten mielikuvissa, tarinoissa ja kansanperinteessä, sanonnoissa, siinä miten puhumme sudesta ja miten sen näemme.

Sitä, miten suhtaudumme suteen, voidaan muuttaa kiinnittämällä huomiota siihen, miten puhumme sudesta ja miten sen esitämme, taiteessa ja muissa suden esitykissä, representaatioissa.  Nora Helsingin teoksen ideana on juuri suden kohtaaminen, toisen ja toiseuden arvostaminen, yhteisen jaettavamme näkeminen.

Viholliskuvia – jaettuja käsityksiä ja kuvia ”meitä” ja elämäntapaamme uhkaavista toisista – rakennetaan ja ylläpidetään kielellä, tavoilla joilla ilmiöstä puhutaan, taajaan toistetuilla kulttuurisilla representaatioilla.

Suden voi nähdä ja esittää haittana, jonain josta pitäisi päästä eroon, vihan kohteena. Tai sitten sen voi hahmottaa meidän yhteisenä aarteenamme, ikimetsiemme uljaana eläimenä, luontomme monimuotoisuuden yhtenä osana, olentona, jolla on arvo sinänsä.

Olisikin aika saada keskustelu sudesta liikahtamaan juuttuneilta uriltaan!

Olisikin aika saada keskustelu sudesta liikahtamaan juuttuneilta uriltaan! Tämä maa ja sen luonto kuuluu meille kaikille. Täällä on tilaa moninaisuudelle, niin pääkaupungin kaduilla kuin metsissäkin.

Näitä(kin) seikkoja Nora ja Noora pohtivat 25. maaliskuuta, kun kuljettivat Hietalahden rannan katutaideteoksesta liikkuvaksi irronnutta punaista sutta ympäri kaupunkia. Huomiota herättävän värinen susi – joidenkin vihan ja kiukun kohde, toisille suojelunarvoinen aarre – kulki kaupungilla, se liikkui joukossa ja kohtasi ihmisiä. Sitten se palasi takaisin paikalleen sinne, mistä lähti, laumansa luokse.

Nora Helsinki on helsinkiläinen kuvataiteilija. VTT Noora Kotilainen on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa poliittisen historian oppiaineessa.

Keskustelu jatkuu keskiviikkona 29.3. Helsingissä Luonnontieteellisessä museossa Sutta ken vihaisi – susi poliittisena eläimenä -tapahtumassamme.

Politiikasta taidetta -sarjassa kutsumme taiteilijoita tulkitsemaan politiikkaa kriittisestä näkökulmasta: kuinka politiikasta ja yhteiskunnasta tehdään näkyvää taiteen keinoin?  

Julkaisu Vihaa vastaan, suden puolesta! ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomessa elää 200–235 sutta. Tämä erittäin uhanalaiseksi määritelty, hämmentävän pieni populaatio on 2000-luvun luontosuhdetta peilaavan poliittisen konfliktin aihe.

Valtio on alkanut myöntää runsaskätisesti kaatolupia, eikä ”erittäin uhanalainen” tunnu terminä tarkoittavan mitään. Suomen susipolitiikka kertoo vieraantuneisuuden ideologiasta, jonka keskiössä on kyvyttömyys sopeutua petoeläinten olemassaoloon.

Keinotekoisesti manipuloitu ”susiongelma”

Perniössä tapettiin helmikuussa susilauman alfanaaras. Tapaus on osa selkeää jatkumoa: alfaeläimiä on tapettu vastoin sääntöjä kiihtyvällä vauhdilla.

Trendi paljastaa susiasenteiden pimeän puolen. Alfoja ammutaan, jotta laumat hajoaisivat ja yksinäisiksi jääneille susille saataisiin siten lisää kaatolupia.

Tarkoitushakuinen noidankehä on valmis ja sen tavoitteena on susimäärien alasajo.

Näin ”susiongelmaa” tuotetaankin keinotekoisesti metsästyksen avulla, ja vastaukseksi tarjotaan susien tappamista. Tarkoitushakuinen noidankehä on valmis ja sen tavoitteena on susimäärien alasajo. Metsästäjien nettikeskusteluja selaamalla paljastuu nopeasti, että joidenkin pyrkimyksenä on susien täydellinen sukupuutto. Into on kovaa, ja esimerkiksi Huittisissa helmikuussa tapettua nuorta naarassutta jahtasi peräti 47 metsästäjää.

Toinen keinotekoinen tapa manipuloida ”ongelmaa” on nopeasti yleistynyt syöttien asettaminen pihoihin. Sianruhoja jätetään maastoon asutuksen liepeille, jopa lasten leikkialueiden lähelle. Houkuttelemalla sudet talojen lähettyville heltiää kaatolupia.

Julkisessa keskustelussa parahdellaankin pihoihin tulevia ”häiriköitä” huomioimatta, että pihoihin hakeutumisen syynä on lähes aina ihmisen toiminta.

Poliisin mukaan susia houkutellaankin tahallaan asutuksen lähelle ja laumoja pyritään hajottamaan. Lisäksi susia ajetaan, jotta ne pysyisivät liikkeellä. Näin saadaan mahdollisimman monia näköhavaintoja ja edelleen lisää kaatolupia. Pyrkimyksenä on sekä liioitella että tekaista susien vaaroja ja lukumäärää.

Liioittelu voi saada surkuhupaisia piirteitä: Viime vuonna tapettiin Vironlahdella sudeksi luultu koira. Havaintoa oli pidetty varmana, vaikka eläin oli vain 18-kiloinen, eli myös koiraksi pieni. Silti metsästäjät olivat neuvoneet pitämään lapsia sisällä tämän perin ”vaarallisen” otuksen vuoksi.

Lopulta sudelle ei sallita tilaa missään. Myös asumattomat seudut voivat olla täynnä merkkejä sudenmetsästyksestä kojuineen, moottorikelkanjälkineen ja kameroineen. Susi ei ole turvassa edes Itä-Suomen korpimailla.

Uusi metsästyskulttuurin muoto: järjestäytynyt rikollisuus

Kannan romahduttamista tuetaan paitsi rakentamalla keinotekoinen ”ongelma” myös salametsästyksellä. Maaliskuun alussa löytyi Nurmeksen metsistä vakavasti loukkaantunut, kituva ja liikuntakyvytön pantasusi, jota oli ammuttu laittomasti. Saman kuun lopulla poliisi ampui Lapinlahdella pihoilla kiertäneen suden, josta löytyi 18 vanhaa haulia ja jonka luultavasti juuri kivuliaat vammat olivat ajaneet etsimään jätteitä ihmisasutuksen lähettyviltä.

Tappamismenetelmät voivat olla häpeällisiä. Sosiaalisesta mediasta löytyy metsästäjiä, jotka kerskuvat myrkyn levittämisellä, ja aiemmin tähän on käytetty muun muassa kituliaaseen kuolemaan johtavaa stryktiiniä.

Salametsästystapauksia on tänä talvena ollut useita ja vain pieni osa niistä tulee viranomaisten tietoon. Eviralle 2000-luvulla tutkittavaksi tulleista 86 sudesta vähintään yhdeksällä oli vanhoja ampumavammoja. Ainakin joka kymmenes susista kantaa siis koteloituneita hauleja itsessään, ja olettavasti myös lopuista moni on joutunut laittoman metsästyksen kohteeksi.

Kyseessä on paitsi rikos, myös järjestäytynyt rikollisuus.

Eräässä Facebook-ryhmässä kannustetaan jokaista metsästäjää tappamaan vastaantulevat sudet sekä piilottamaan todistusaineisto. Kyseenomainen ryhmä on Vieremältä, missä vuonna 2013 katosi kokonainen susilauma ja salametsästys rehottaa.

Salametsästys on tarkkaan suunniteltua, ja susia muun muassa seurataan autoilla sekä moottorikelkoilla viimeisintä teknologiaa hyödyntäen ja jäljet peittäen. Venäläisille metsästäjille maksetaan rajan toisella puolella olevien susien teurastamisesta, ja toiminta on usein myös rajojen sisäpuolella organisoitua. Kyseessä onkin paitsi rikos, myös järjestäytynyt rikollisuus.

Populistinen politiikka

Metsästäjäliiton tehtävänä olisi ottaa osaa susivihan kitkemiseen, onhan sen tavoitteena ”edistää luonnon moninaisuutta” ja ”tehdä valistustyötä”. Silti se on vain vaatinut lisää metsästyslupia.

Salametsästäjien joukossa on myös metsästysseuroissa luottamustehtäviä kantavia henkilöitä. Tutkija Outi Ratamäen mukaan metsästysrikoksia käsitellyt aineisto kertoo, että Metsästäjäliitto on jopa piilottanut salametsästyksen sidoksia omiin jäseniinsä ja yleiseen metsästyskulttuuriin.

Valtion vastaus on ollut erikoinen: laittomuuksien laillistaminen.

Myös valtion vastaus on ollut erikoinen: laittomuuksien laillistaminen, salametsästyksen hillitseminen kaatoluvilla. Huomiotta jää, että koska kaatolupia hankitaan vilpillisin keinoin, luvat toimivat huiputuksen valkopesuna.

Valtion valitsemassa reitissä on myös toinen aukko. Tutkimus osoittaa, että susien tappamisen laillistaminen ei poista vaan lisää susivihaa: kun valtiokin ottaa osaa tappamiseen, negatiiviset susiasenteet saavat näennäisen siunauksen, mikä pitkällä aikatähtäimellä vain lisää aggressiota ja salakaatoja. Valtion valitsema tie onkin vaarallinen ja lyhytnäköinen.

Haasteena onkin, pystyykö ihminen sopeutumaan suteen.

Kuten tutkija Guillaume Chapron toteaa, myymälävarkauksiakaan ei ehkäistä laillistamalla niistä osa, vaan omaksumalla nollatoleranssi. Hän myös painottaa, että susi pystyy kyllä mukautumaan ihmiseen, ja että haasteena onkin, pystyykö ihminen sopeutumaan suteen.

Puoluepolitiikka on tehnyt hämmentävän vähän jälkimmäisen haasteen eteen. Joidenkin kohdalla kyvyn sopeutua on korvannut groteskeja ulottuvuuksia saava tappofanatismi. Maaliskuussa keskustan kansanedustaja ja metsästyksellä mauttomasti populisoiva Mikko Kärnä vitsaili Facebook-sivullaan kuvalla, jossa helikopterin ovikonekivääriä tarjotaan ”ratkaisuksi susiongelmaan”.

Tieto vs. ideologinen harha

Iso paha susi -kuvasto on jättänyt jäljen susiasenteisiin. Aktuaalinen susi on peittynyt satujen ja myyttien taakse, ja aivan liian usein ihmiset pitävät jälkimmäisiä ”totena”.

Aktuaalinen susi on peittynyt satujen ja myyttien taakse.

Sillä, että luonnonvaraisen suden puremaksi joutuminen on tilastojen valossa lähes mahdottomuus ja että lapsen tappaa sutta huomattavasti todennäköisemmin metsästäjän auto, itse metsästäjä tai vaikkapa naapurin Inkeri-täti, ei ole merkitystä. Kulttuuristen oletusten voima menee rationaalisuuden ja tiedon edelle.

Arasta, Suomen luontoon kuuluvasta, sosiaalisesta ja älykkäästä eläimestä on tehty pelottava peto, fiktiivinen hahmo vailla faktuaalista perustaa. Kielteinen susipolitiikka perustuukin virheelliseen susikuvaan.

Myytti elää omaa elämäänsä, ja sitä ruokitaan tietoisesti metsästäjien toimesta. Verisen ironinen seuraus on, että vainotusta eläimestä tehdään pelätty syntipukki, ja sitä kuolemaan jahtaavista ihmisistä viattomia uhreja. Roolit ovat kääntyneet päälaelleen, ja usein mediakin nielee tämän irvokkaan asetelman totuutena.

Taustalla on jotakin perin värittynyttä: kateus. Susi syö riistaa – niitä peuroja ja hirviä, jotka metsästäjä haluaisi pakastinarkkuunsa. Susivainon motiivi kietoutuukin yhteen optimoinnin kanssa ja ilmentää puhtaan hyödykkeellistävää suhtautumista ympäristöön.

Kun huomio keskittyy suden väitettyihin vaaroihin, jää taka-alalle se, mistä todella tulisi puhua: ihmisen ongelmallisesta suhteesta ympäröiviin lajeihin.

Metsästyskeskustelussa luonnosta on tullut hyötykeidas, jonkinlainen tuotantotila, jonka tarkoituksena on tarjota ihmisille riistaa. Se ei enää ole paikka täynnä lajirikkautta ja monitahoisia ravintoketjuja, jossa kaikilla osapuolilla on roolinsa ja arvonsa. Sen sijaan siitä tulee kaupanhylly, joka on suunniteltu vain ihmisen näkökulmasta ja tämän tarpeita palvelemaan.

Luonto itsessään on kadotettu, ja sen on korvannut vääristynyt, muista lajeista huolestuttavalla tavalla etääntynyt asenne.

Luonto itsessään on siten kadotettu, ja sen on korvannut vääristynyt, muista lajeista huolestuttavalla tavalla etääntynyt asenne. Tässä asetelmassa se osa luontoa, joka ei sovi kaupanhyllylle, on ”vihollinen”. Susipolitiikkaa tuottaakin vieraantuminen luonnosta sekä sen lainalaisuuksista. Susia koskeva tieto sekä kunnioitus ovat kadonneet, ja tilalla on ase kädessä sojottava naiivi, luontoa ymmärtämätön egoismi.

Susiviha onkin ideologista. Se kumpuaa ihmiskeskeisestä tavasta suhtautua todellisuuteen, jonka puitteissa vain ”meillä” on arvoa, kun taas ”ne” ovat hyötykäytettävää resurssia tai vihollisia. Taustalla on nykytiedon valossa absurdi maailmankuva, joka sivuuttaa, että myös ihminen on yksi eläinlajeista ja elämän jatkuminen vaatii yhteistyötä sekä kykyä rinnakkaiseloon. Chapronin peräänkuuluttama sopeutuminen jää puuttumaan.

Susiviha onkin ideologista.

Motiiviin sekoittuu usein myös omituisia vivahteita ihmispolitiikasta. Tällöin sudesta tulee vihollinen, jota vastaan sotia talvisodan hengessä ja jonka kautta etsiä identiteettiä. Ei ole vaikea nähdä, miten ”ulos täältä” -sloganit yhdistävät äärioikeistolaisuutta ja susivihaa.

Molemmissa logiikka on sama. Ensin tuotetaan viholliskuva, mitä tuetaan virheellisillä, tuulesta repäistyillä väittämillä. Tämän jälkeen nostatetaan laittomuuksiin ja ääritekoihin yltävää aggressiota.

Sopeutumisen taito

Psykologi Simon Baron-Cohen on todennut teoksessaan Zero Degrees of Empathy (2011), että kun poistetaan muiden näkökulma, on mahdollista uudelleen määrittää yksilöt kasvottomiksi objekteiksi, joita voi kohdella mielivaltaisesti ja aggressiivisesti. Määrittämällä toinen pelon ja vierauden kautta peittyy tämän perspektiivi ja samalla mahdollisuus empaattisemmalle todellisuuskuvalle katoaa.

Susiviha rakentuukin häivyttämällä susien näkökulma. Sutta ei kohdata olentona, jolla on oma kokemusmaailmansa, tarpeensa ja asemansa lajien joukossa, vaan jonkinlaisena ylijäämänä, joka tulee poistaa. Juuri tämä mahdollistaa katteettoman aggression.

Määrittämällä toinen pelon ja vierauden kautta peittyy tämän perspektiivi.

Vastaus vihaan on susien perspektiivin esilletuonti. Väärät myytit on korvattava kertomuksilla, jotka paitsi ilmentävät susien tosiasiallista luonnetta myös tuovat esille niiden näkökulmaa, susien vainottua historiaa ja epätoivoista kamppailua olemassaolosta.

Sudet ovat kognitiivisesti kyvykkäitä, voimakkaita tunnesiteitä muodostavia, koirat älykkyydessä päihittäviä olentoja, rekkujemme esivanhempia. Tutkimus osoittaa, että sudet muun muassa surevat menetettyjä lajitovereita.

Kuten asiaan erikoistunut eläinten käyttäytymistutkija Marc Bekoff on todennut, on jonkinlaista olla susi: susi tuntee, pelkää, ajattelee, kaipaa ja tarvitsee.

Susi on yksilö, ja yksilöillä on arvoa. Arvon tunnistaminen vaatii tarinoita, kertomuksia toisten historiasta, taustasta ja kokemuksista. Jotta sudesta tulee pelon kasvottoman kohteen sijaan jotakin realistisempaa, tarvitaan uudenlaista susikerrontaa, karttoja kohti susien näkökulmaa.

Tarvitaan uudenlaista susikerrontaa, karttoja kohti susien näkökulmaa.

Tällaista kerrontaa voivat tuottaa biologit, eläinten käyttäytymisen asiantuntijat, toimittajat, luontokuvaajat, taiteiden edustajat tai vaikkapa susien rinnalla ilman värittynyttä tappohalua eläneet. Kerronta kaipaa moniäänisyyttä, jonka kautta tehdä yksiulotteiseksi karikatyyriksi jääneestä eläimestä moniulotteinen, oman perspektiivinsä omaava olento, satujen sijaan aktuaalisen maailman susi.

Kerronta kaipaa myös poliitikkojen ääniä: susipäätöksiä ei tule jättää tappomielisten vastuulle. Poliitikoilta toivoisi painokkaampia kannanottoja, jotka tunnistavat myös susien näkökulman sekä haavoittuvaisen aseman Suomen luonnossa ja jotka kriittisesti huomioivat susipolitiikan sidokset vieraantuneeseen luontokuvaan.

Samoin se kaipaa metsästäjien uskallusta. Vihalla aihetta lähestyvät ovat vähemmistössä, ja realistisempien, vastuunsa paremmin tunnistavien metsästäjien kantoja tarvitaan, jotta metsästyskulttuuri ei alkaisi näyttäytyä tosiasioiden sijaan tyystin fiktioon ja katteettomiin tunnetiloihin perustavana naiivina pyssyleikkinä keksittyä vihollista vastaan.

Sopeutuminen on taito, joka vaatii pohjakseen kykyä tunnistaa myös muiden lajien oikeus olemassaoloon.

Tuomalla susien perspektiiviä esille voi tulevaisuuden susikuva toisintaa vieraantumisen ideologian sijaan ymmärrystä lajien suhteista. Sopeutuminen on taito, joka vaatii pohjakseen kykyä tunnistaa myös muiden lajien edustajien näkökulma, arvo sekä oikeus olemassaoloon.

Onkin syytä kääntää perinteinen asetelma toisinpäin ja pohtia, kuinka paljon hätää, vahinkoa ja kuolemaa ihminen on aiheuttanut susille. Viime vuonna ihminen tappoi lähes 80 sutta – enemmän kuin vuosikymmeniin. Sudet eivät tappaneet yhtään ihmistä. Kumpi on uhri ja kumpi tarinan varsinainen peto?

Nykysuden todellisuus koostuu jatkuvasta jahdatuksi tulemisesta, elintilojen kaventumisesta, menetyksistä, vammautumisista, stressistä, pelosta ja kuolemasta. Miltä näyttää ihminen suden näkökulmasta katsottuna? Pystymmekö parempaan?

FT Elisa Aaltola on filosofi ja yliopistotutkija Itä-Suomen yliopistosta. Hän on tutkimuksessaan keskittynyt muun muassa eläinten moraaliseen ja yhteiskunnalliseen asemaan. Aaltola on kotoisin maalta ja asuu nytkin maalaiskylässä, missä tehtiin tänä talvena varmennettuja susihavaintoja.

Keskustelu jatkuu keskiviikkona 29.3. Helsingissä Luonnontieteellisessä museossa Sutta ken vihaisi – susi poliittisena eläimenä -tapahtumassamme.

Julkaisu Luonnosta vieraantunut susipolitiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.