Aasianismi tai pan-aasianismi on yksi 1800-luvun lopulla syntyneistä alueellisista pan-ismeistä. Sillä oli paljon kannattajia aina toiseen maailmansotaan asti, jolloin se hävisi muodista aasialaisessa politiikassa. Kiinan alueellisen nousun myötä aasianismi on kuitenkin tekemässä paluuta itäisen Aasian politiikkaan.

Aasianismin kannattajat uskoivat Aasian ja aasialaisten ykseyteen ja ajoivat aasialaisten valtioiden liittoa tai ainakin yhteistyötä länsimaiden kolonialismia vastaan. Aasialaisten nähtiin eroavan länsimaisista yhteisen henkisemmän kulttuurin, tai ainakin uskonnollisten ja filosofisten lähtökohtien, rodun ja joskus jopa teenjuonnin kautta. Aasianismin ydin ja käyttövoima oli kuitenkin länsimaiden kolonialismin vastustaminen.

Japanilaisen historiantutkijan Eri Hottan mukaan aasianismi jakautui eri koulukuntiin sen mukaan miten vastarinta länttä kohtaan nähtiin organisoitavan parhaiten. Osa aasianismista jäi lähinnä Aasian kulttuurisen erityisyyden ja länsimaihin verrattuna paremmuuden korostamiseksi.

Poliittinen aasianismi puolestaan jakautui niihin, jotka näkivät Aasian tarvitsevan valtioiden, erityisesti Japanin, Kiinan ja Korean välistä liittoa ja niihin, jotka näkivät, että Aasia tarvitsi johtajan vastarinnalleen. Australialainen historioitsija Craig A. Smith on osoittanut, että Japani ja Kiina kamppailivatkin tästä johtoasemasta sotien välisenä aikana.

Kilpailu Aasian johtajuudesta

Japanilaista aasianismia kutsuttiin myös pan-aasianismiksi. Sen kannattajat esittivät, että Japani oli Aasian luonteva johtovaltio ei vain siksi, että se oli ainoa alueen valtio, joka kykeni tehokkaaseen sotilaalliseen vastarintaan länsimaita vastaan, vaan myös koska Japanin keisari oli kaikkien Aasian kansojen isähahmo, jota jokaisen aasialaisen valtion tuli kunnioittaa Aasian johtajana.

Kiina taasen perusteli johtajuuttaan historiallisella alueellisella johtoasemallaan ja sivilisaatiollaan. Kiina oli kuitenkin heikko ja hajanainen, eikä pystynyt konkretisoimaan aasialaista johtajuuttaan. Japani sitä vastoin valjasti aasianismin oman itäisen Aasian imperiuminsa rakentamisen oikeutukseksi. Japani kävikin vuosien 1931–45 valloitussotaansa ensin Kiinaa ja sitten myös länsimaita vastaan itäisessä Aasiassa ja Tyynenmeren alueella Suur-Itä-Aasian yhteisvaurauden alueen luomisen nimissä.  

Kiina oli kuitenkin heikko ja hajanainen, eikä pystynyt konkretisoimaan aasialaista johtajuuttaan. Japani sitä vastoin valjasti aasianismin oman itäisen Aasian imperiuminsa rakentamisen oikeutukseksi.

Kuten esimerkiksi yhdysvaltalaisen historiantutkijan John Dowerin klassinen tutkielma Tyynenmeren sodasta on osoittanut, Suur-Itä-Aasian yhteisvaurauden alue oli kuitenkin lähinnä retoriikkaa ja Japani alisti ”vapauttamansa” siirtomaat oman kolonialistisen riistonsa alle, jota sotatalous ja japanilainen rasismi kärjistivät. Kuten aasianismin tutkija Sven Saaler on todennut, toisen maailmansodan jälkeen Japani hylkäsi aasianismin ainakin virallisessa politiikassaan.

Kiinan kansantasavalta sitä vastoin käytti aasianistista retoriikkaa Korean sodan (1950–53) aikana hakiessaan tukea Aasian uusilta itsenäisiltä valtioilta Yhdysvaltoja vastaan ja esitti itsensä aasialaisen vallankumouksen johtajana ja länsimaisen kolonialismin vastustajana. 1950-luvulla myös Intia yritti omaksua Aasian maiden liikkeen johtajuutta, mutta yritys ei ottanut tuulta purjeisiinsa kylmän sodan jakaneessa Aasiassa.

Aasianismi ja ”aasialaiset arvot”

Aasianismi palasi uudestaan itäisen Aasian alueellisen politiikan agendalle 1970-luvun lopulta lähtien, kun alueen vahva talouskasvu antoi paikallisille autoritäärisille johtajille, kuten Singaporen pääministeri Lee Kuan Yewlle ja Malesian pääministeri Ibrahim Mahathirille mahdollisuuden perustella maidensa taloudellinen menestys ”aasialaisiin arvoihin” perustuvana. Aasialaisilla arvoilla he tarkoittivat alueen hierarkkista johtaja-, ja mieskeskeistä poliittista kulttuuria ja konservatiivisia perhearvoja.

Kuten esimerkiksi australialainen historiantutkija Michael Barr on analysoinut, käytännössä aasialaisia arvoja käytettiin puolustelemaan alueiden autoritaarisia hallintoja ja torjumaan alueen hallituksiin kohdistunutta länsimaista ihmisoikeuskritiikkiä. Myös Kiina omaksui vuoden 1989 Tian’anmenin verilöylyn jälkeen aasialaisia arvoja vastaavan relativistisen ihmisoikeusretoriikan, jonka vaikutus näkyi esimerkiksi vuoden 1993 Wienin maailman ihmisoikeuskokouksen loppuasiakirjassa (artikla 5).

Käytännössä aasialaisia arvoja käytettiin puolustelemaan alueiden autoritaarisia hallintoja ja torjumaan alueen hallituksiin kohdistunutta länsimaista ihmisoikeuskritiikkiä.

Erityisesti pääministeri Mahathir käytti aasialaisia arvoja myös perusteena yrittäessään luoda tiiviimpää alueellista yhteistyötä itäiseen Aasiaan 1980- ja 1990-luvulla. Aasialaisten arvojen argumentti ajoi kuitenkin karille vuoden 1997 Aasian finanssikriisissä, joka asetti aasialaisten arvojen ylivoimaisuuden kyseenalaiseksi.

Kuten yhdysvaltalainen oikeustieteilijä Randall Peerenboom on osoittanut, keskustelu aasialaisista arvoista muuttui lähinnä oikeusfilosofiseksi keskusteluksi ihmisoikeuksien alueellisista tulkinnoista. Aasialaisen arvojen keskustelu oli kuitenkin konkreettinen esimerkki, miten aasialaisuutta voitiin yhä käyttää argumenttina länsimaiden vastustamiseen ja alueellisen yhteistyön edistämiseen.

Kiina ja aasianismin uusin tuleminen

Uusin kierros aasianistisessa keskustelussa alkoi 2000-luvun alkupuolella. Tällöin oli jo selvää, että Kiinan nousu suurvallaksi määräsi yhä enemmän alueellisen politiikan luonnetta. Kiina aktivoitui alueellisesti myös itse. Kiinan nousu on globaali ilmiö, mutta sen selkeimmät poliittiset seuraukset ovat alueellisia.

Mikäli Kiina haluaa olla johtava suurvalta, tulee sen olla johtava alueellinen suurvalta. Tähän asemaan nouseminen rauhanomaisesti vaatii kehityskulun sanoittamista niin, että se on resonoi myönteisesti Kiinan naapureissa. Tähän Kiina tarvitsee alueellista aasialaista retoriikkaa.

Nousua alueen johtavaksi valtioksi kuitenkin mutkistaa moni seikka – esimerkiksi Yhdysvaltojen vahva läsnäolo Kiinan lähialueilla sotilaallisen liittolaisjärjestelmän kautta ja Kiinaa kohtaan tunnettu epäluulo. Jos Kiina haluaa alueelliseksi johtajaksi, sen on häädettävä Yhdysvallan alueelta tavalla tai toisella ja vakuutettava alueen muut maat yhteisestä asiasta. Aasianismi tarjoaa tähän keinon.

Jos Kiina haluaa alueelliseksi johtajaksi, sen on häädettävä Yhdysvallan alueelta tavalla tai toisella ja vakuutettava alueen muut maat yhteisestä asiasta. Aasianismi tarjoaa tähän keinon.

Aasianismillä onkin ollut selvä rooli Kiinan 2000-luvun diplomatiassa. Aasianismi ei ole kuitenkaan julkilausuttu doktriini tai tavoite, kuten vaikka ”harmoninen maailma” tai ”ihmiskunnan kohtalonyhteys”, vaan se on puhetapa, jota kiinalaiset diplomaatit ja johtajat usein käyttävät puhuessaan aasialaisissa yhteyksissä, jossa Kiinan alueellisen yhteistyön ehdotukset ovat ajoittain varsin pitkälle meneviä.

Osuvan esimerkin korkean tason aasialaisesta retoriikasta tarjoaa Kiinan tämänhetkinen ulkoministeri Wang Yi. Toimiessaan Kiinan Japanin suurlähettiläänä vuonna 2006 Wang ehdotti isännilleen ”uutta aasianismia” Itä-Aasian integraation perustaksi.

Wang esitti, että alueen maiden yhteistyötä tuli rakentaa ”harmonisen aasianismin” kontekstissa, joka perustui alueen yhteiseen hengelliseen ja kulttuuriperintöön, mutta noudattaisi myös Kiinan omia ulkopolitiikan periaatteita rauhanomaisesta rinnakkainelosta.

Yhteistyö voisi alkaa vapaakauppavyöhykkeellä ja edetä sitten tulliliittoon, yhteismarkkinoihin ja -valuuttaan ja talousliittoon kuten Euroopassa. Sitten seuraisivat poliittinen ja turvallisuusliitto. Tavoitteena olisi luoda ”Itä-Aasian yhteisö” (Dongya Gongtongti). Tämä yhteisö pystyisi vastustamaan ”hegemoniaa”, jolla Kiinan diplomaattisessa kielessä tarkoitetaan Yhdysvaltoja.

Vuonna 2014 myös puolueen pääsihteeri Xi Jinping käytti selkeää aasianistista retoriikkaa puhuessaan Aasian maiden johtajien huippukokouksessa ”uudesta aasialaisesta turvallisuusajattelusta”, jonka avulla Aasia ottaisi turvallisuuden omiin käsiinsä – eli sulkisi länsimaat ulkopuolelleen.

Saatuaan 2020-luvulla ylennyksen ulkoministeriksi myös Wang Yi on jatkanut aasianististen ajatusten esittämistä. Puheessaan vuonna 2023 Itä-Aasian yhteistyön syventämisestä Japanin ja Korean kanssa maiden välisessä kokouksessa Wang totesi, että alueen maiden tulisi edistää alueellista yhtenäisyyttä ja ”aasialaisia arvoja” vastustaessaan ulkopuolelta tulevaa hegemoniasta pakottamista.

Wang kritisoi ”erästä suurvaltaa” alueen konfliktien syventämisestä ja kehysti alueellisen yhteistyön aasianistisesti todeten: ”Aasian rauha vaatii yhteistä suojeluamme, Aasian vauraus vaatii yhteistä panostamme ja Aasian vireä kehitys vaatii yhteisiä ponnistelujamme”. Konkreettisesti Wang kehotti kuulijoitaan edistämään Kiinan, Japanin ja Korean välisen vapaakauppa-alueen syntymistä.

Kokouksen iltatilaisuudessa Wang meni aasianismissaan vielä tätäkin pidemmälle todeten, että eurooppalaiset ja amerikkalaiset eivät pystyneet erottamaan kiinalaisia, japanilaisia ja korealaisia toisistaan, eivätkä välittäneet ”kuinka vaaleiksi hiuksemme värjäämme tai kuinka terävästi vaihdamme nenäämme, sillä emme voi tulla länsimaalaisiksi”. Wangin mukaan itäaasialaisten tulikin muistaa, missä heidän juurensa olivat. Wangin kommentit osoittivat kuinka aasianismin pohjalla on myös rodullista ajattelua.

Onko aasianismin suuri hetki tullut?

Kiinan ponnisteluista itäisen Aasian alueellisen taloudellisen ja turvallisuusyhteistyön edistämiseksi on ollut jonkin verran menestystä. Kiinan omat alueelliset yhteistyöjärjestöt, kuten Shanghain yhteistyöorganisaatio ovat lisänneet alueellista turvallisuuskoordinaatioita. Kaakkois-Aasian maiden yhteistyöjärjestön ASEAN:in kanssa Kiina onnistui vuonna 2025 solmimaan alueellista vapaakauppaa syventävän ACFTA 3.0-sopimuksen. Kaikissa näissä yhteyksissä on Kiinan diplomatia käyttänyt yhteisen aasialaisuuden retoriikkaa.

Itä-Aasian poliittinen integraatio ei kuitenkaan ole edennyt. Alueen jakava suurvaltapoliittinen vastakkainasettelu, molemminpuoliset epäluulot ja varmasti myös pelko Kiinan ylivoimaisuudesta ovat olleet liian vahvoja esteitä jo hyvinkin 150 vuotta vanhojen aasianististen visioiden toteuttamiselle.

Yhdysvaltojen uusi turvallisuusdoktriini pyrkii vakaaseen etupiirijakoon alueella Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä. Se ei lupaa hyvää Itä-Aasian alueelliselle integraatiolle.

Yhdysvaltojen uusi turvallisuusdoktriini pyrkii vakaaseen etupiirijakoon alueella Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä. Se ei lupaa hyvää Itä-Aasian alueelliselle integraatiolle, mutta samalla antaa Kiinalle tilaisuuksia kritisoida Yhdysvaltoja alueen jakamisesta ja tarjota aasianistista retoriikkaa tilalle.

Kiinan johtaman aasialaisen liittouman kehittymistä varmasti edistäisi se, että alueen maat kokisivat Kiinan sijaan Yhdysvallat uhaksi itselleen. Tähän Trumpin toinen hallintokausi voi antaa aineksia, mutta eteneekö globaalin politiikan murros niin pitkälle tulevina vuosina, on yhä arvailujen varassa. Jos näin kuitenkin kävisi, olisi aasianismi Kiinalle hyödyllinen työväline itäisen Aasian alueellisen järjestyksen uudelleen kirjoittamiseen.

VTT, dosentti Lauri Paltemaa on Turun yliopiston Itä-Aasian politiikan ja oman aikamme historian professori.

Artikkelin kuvituskuva: James Coleman / Unsplash

Julkaisu Kiinan nousu ja aasianismin uusi tuleminen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun tekee haun Dostojevskin nimellä venäjänkielisessä Internet-hakukoneessa, kone ehdottaa toiseksi vaihtoehdoksi heti Idiootin jälkeen ”Dostojevski slaavilaisista kansoista”. Slaavit ovat siis ilmeisen suosittu aihepiiri tällä hetkellä venäjänkielisessä maailmassa. Klikkaamalla pääsee käsiksi osumiin, joissa viitataan Dostojevskin vuonna 1877 kirjoittamaan pamflettiin Slaaveista. Nykyhetken kiinnostus pamflettia kohtaan liittyy luonnollisesti Ukrainan ja Krimin tapahtumiin.

Dostojevskin kirjoituksen aikaan Mustanmeren alue oli geopoliittisten tapahtumien keskipiste niin sanotun Balkanin kriisin vuoksi. Kriisin sysäsi liikkeelle Bulgarian kansannousu, jonka maailma näki kristittyjen slaavien kapinana islamilaista osmanien valtakuntaa vastaan. Kansannousun verinen kukistaminen herätti eurooppalaisessa lehdistössä vastalauseiden myrskyn. Serbia ja Montenegro valmistelivat sodanjulistusta Turkille. Euroopassa arvuuteltiin, mitkä Venäjän aikeet olivat. Dostojevski kommentoi tilannetta kesäkuussa 1876 näin:

Jälleen kiistaa Euroopan kanssa (ei vielä sota: sanotaan että Venäjä ei joudu sotaan vielä pitkään aikaan); jälleen on nostettu esiin iänikuinen idänkysymys, ja jälleen Eurooppa tarkkailee venäläisiä epäluuloisesti … Mutta minkä vuoksi me tavoittelemme Euroopan luottamusta? Onko Eurooppa koskaan luottanut venäläisiin, voiko se milloinkaan luopua vihamielisyydestään ja katsella meitä luottavaisesti? …  Sanoin että Euroopassa ei pidetä venäläisistä …  [Eurooppalaiset] yksinkertaisesti riistävät meiltä oikeuden olla kielteisiä Eurooppaa koskevissa yhteyksissä, koska he eivät katso meidän kuuluvan ´sivilisaatioon´. He näkevät meidät lähinnä barbaareina jotka häilyvät ympäri Eurooppaa ja riemastuvat löytäessään jotain tuhottavaa. (suom. Olli Kuukasjärvi 1996)

Dostojevskin pohdinnat tuovat mieleen sen, miten tämänhetkisestä kriisistä on uutisoitu läntisissä valtamedioissa. Epäluulo Venäjää ja venäläisiä kohtaan on pinnalla, ja vanhat myytit Venäjän arvaamattomuudesta, epäluotettavuudesta ja irrationaalisuudesta leimaavat toimittajien, poliitikkojen ja asiantuntijoiden kommentteja. Venäjä on jälleen kerran toiseutettu eurooppalaisen tai läntisen ”sivilisaation” ulkopuolelle.

Mutta entä jos siirrämme näkökulman Venäjälle ja tarkastelemme tilannetta idänkysymyksen sijasta euroopankysymyksenä? Entä jos ongelma ei olekaan pelkästään ”itä” vaan myös ”länsi” tai molemmat yhdessä? Miltä lännen ja Venäjän vastakkainasettelu vaikuttaa venäläisen klassikkokirjailijan ja usein profeetallisena visionäärinä pidetyn Dostojevskin teosten näkökulmasta? Miten hänen kuvittelemiensa ”eurooppalaisuuden”, ”venäläisyyden” tai ”slaavilaisuuden” rakennelmat ovat kestäneet tieteenhistoriallista aikaa? Voiko Dostojevskin kirjoituksista tai niiden esille tuomista historiallisista analogioista ottaa oppia? Entä miten ne puhuttelevat venäläistä nykyeliittiä?

Dostojevskin Eurooppa

Venäjän suhde Eurooppaan oli Dostojevskin tuotannossa keskeinen teema. Hänen niin sanotut suurromaaninsa Rikos ja Rangaistus, Riivaajat, Idiootti ja Karamazovin veljekset tapahtuvat Venäjällä, mutta niissä käsitellään eurooppalaista aatemaailmaa ja sen vaikutusta Venäjään.

Oman aikansa Eurooppaan ja sen elämäntapaan Dostojevski ottaa kantaa teoksessa Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista (1862). Se on kirjoitettu Dostojevskin ensimmäisen Euroopan-matkan pohjalta. Dostojevski oli haaveillut Euroopasta ja erityisesti Italiasta lapsuudesta asti, mutta, kuten hän ennen lähtöä kirjoittaa: ”Italian sijasta jouduin Semipalatinskiin, ja ennen sitä Kuolleitten Taloon.” Tällä hän viittaa karkotusaikaansa Siperiassa sekä kokemuksen pohjalta kirjoittamaansa teokseen Muistelmia kuolleesta talosta.

Kun Dostojevski sai lopulta tilaisuuden matkustaa Eurooppaan, hän oli 41-vuotias kirjailija, joka oli kokenut valeteloituksen, vankileirin ja uskonnollisen heräämisen. Romanttisten haavekuvien sijaan Eurooppa kirvoitti Dostojevskissa satiirisen tapainkuvauksen sekä porvariston ja sosialismin kritiikin. Kuten matkakirjoittamisessa usein, myös Dostojevski rakentaa käsitystä omasta kulttuuristaan vieraan kohtaamisen kautta. Se tuottaa paitsi kuvitteellisen eurooppalaisuuden myös kuvitteellisen venäläisyyden.

Talvisia merkintöjä on fragmentaarinen ja poukkoileva kirjoitus, sen tekijän ääni itseironinen, vuoroin ilkikurisen humoristinen, vuoroin saarnaavan paatoksellinen. Paitsi aikalaissatiiri se on myös varoittava moraalisaarna venäläiselle eliitille. Kulttuurisilla stereotypioilla leikittelemisestä kasvaa julistuskirjoitus kristillisen veljeyden puolesta.

Dostojevski aloittaa eurooppalaisten repostelun saksalaisista, joiden omahyväisen ylpeilyn hän näkee tiivistyvän Kölnin tuomiosillan, aikansa turistinähtävyyden, sisäänpääsymaksussa. Kirjoittajan pilkka ulottuu kuitenkin saksalaisten ohella venäläisiin itseensä ja näiden alemmuudentuntoon kaiken ”eurooppalaisena” pitämänsä suhteen. Dostojevskin matkailija reflektoi itseironisesti omaa venäläisyyttään:

[saksalaisen] silmät sanoivat: ”Näetkös meidän sillan, säälittävä venäläinen, ole siis matonen siltamme edessä ja jokaisen saksalaisen edessä, sillä sinulla ei tällaista siltaa ole.” …  Saksalainen ei tietysti sanonut lainkaan näin, ehkei sellaista edes liikkunut hänen päässään, mutta samantekevää: olin silloin niin vakuuttunut, että juuri näin hän haluaa sanoa, ja niinpä kuohahdin lopullisesti …  Piru periköön, – ajattelin, – kyllä mekin olemme sentään keksineet samovaarin. (suom. Tiina Kartano 2009)

Lontoota Dostojevski kuvaa vakavammassa hengessä. Kaupunki merkitsi hänelle ennen muuta proletariaatin kurjuutta. Se on prostituutiota, lasten hyväksikäyttöä, ihmiskauppaa, alkoholismia. Osansa viiltävästä ivasta saavat anglikaanisen kirkon tekopyhät papit ja brittiläinen kolonialismi.

Pariisi taas merkitsi hänelle porvariston ahneutta, vulgaariutta ja rahanhimoa. Juuri ranskalaiseen porvaristoon kohdistuu Dostojevskin armottomin pilkka. Hän haluaa purkaa venäläisen myytin ranskalaisen kulttuurin paremmuudesta osoittamalla, miten Pariisin porvareissa ruumiillistuu kaikki se, mitä hän pitää eurooppalaisuuden epämiellyttävimpinä piirteinä. Ranskan porvariston asema pohjautuu häikäilemättömään egoismin ja oman edun tavoitteluun.

Satiirisen tapainkuvauksen alta paljastuu lopulta Dostojevskin moraalifilosofinen kritiikki. Porvariston menestymisen taustalla hän näkee ration eli järjen ylikorostuneen ihailun. Dostojevskille eurooppalaisuus tarkoitti nimenomaan rationalismin ja individualismin palvontaa. Euroopan matkakuvaus onkin ennen muuta järki- ja yksilöuskon kritiikki.

Eurooppalainen Venäjä

Eurooppa-satiirin terävin kärki kohdistuu kuitenkin Dostojevskin omiin maanmiehiin ja -naisiin. Hän ivaa niitä venäläisiä, jotka hänen mielestään ihailevat Eurooppaa. Tähän eurooppalaiseen Venäjään hän lukee lähes koko oman yhteiskuntaluokkansa, venäläisen aateliston ja älymystön.

Dostojevski käy läpi Venäjän eurooppalaistumisen kulttuurihistorian, ja tähän sisältyy hänen moraalisaarnansa ydin. Pietari I:n uudistuksista alkunsa saanut eurooppalaistuminen on tuottanut venäläisen nykyihmisen, joka on eurooppalaisen ”sivistyksen versoilla” ja ”parilla kirjalla” kuorrutettu ”homonculus”, alkemistin luoma epäihminen. Tämä ihmistyyppi on kadottanut kosketuksensa omaan maaperäänsä (potšva), kansaansa ja venäläisyyteensä, sen perimmäiseen olemukseen.

Dostojevskin kritiikki kohdistuu sekä venäläisiin radikaaleihin ja liberaaleihin että konservatiiveihin, sekä zapadnikkeihin että slavofiileihin. Hän arvostelee koko oman aikansa älymystöä ja kulttuurieliittiä siitä, että nämä ovat asettaneet itsensä kansan yläpuolelle ja menettäneet elimellisen yhteyden siihen venäläisyyteen, jota kansa ja sen talonpoikainen elämäntapa Dostojevskille edustaa. Kansa on hänelle venäläisyyden voimavara, sen todellinen maaperä.

Veljeys ja autenttinen venäläisyys

Lopulta Dostojevski siirtyy dekonstruoimaan Ranskan vallankumouksen iskulauseen ”vapaus, veljeys, tasa-arvo” eurooppalaisen yhteiskuntajärjestyksen ja ihanteiden perustana. Hän tarttuu erityisesti veljeyden käsitteeseen ja päätyy toteamaan, että vapautta ja tasa-arvoa ei Euroopasta voi löytää, koska länsimainen ihminen ei kykene veljeyteen. Yksilöusko ei salli sellaista nöyrtymistä ja uhrautumista toisen ihmisen edestä, jota todellinen kristillinen veljeys edellyttää.

Jos kerran länsimaisessa yhteiskunnassa ei tällaista veljeyttä ole eikä länsimainen ihminen siihen luonnostaan pysty, niin kuka sitten pystyy? Minkä ”heimon tuntoon”, Dostojevskia lainaten, tällainen veljeys sisältyy ”tiedostamattomasti”? Dostojevskin vastaus on Venäjän kansa. Venäjän sivistyneistö ja yläluokka ovat menettäneet kosketuksensa todelliseen veljeyteen, mutta se on potentiaalisesti olemassa Venäjällä, jossa järki- ja yksilöusko ovat tuontitavaraa.

Arvokysymykset ovat saaneet paljon painoa nykyisessä ulkopoliittisessa puheessa sekä Venäjällä että Euroopassa, ja siitä näkökulmasta voi todeta, että Dostojevski – joka painottaa eurooppalaisen ja venäläisen kristillisyyden eroa – tulee yhtä kaikki viitanneeksi nimenomaan kristillisyyteen Euroopan ja Venäjän yhteisenä arvopohjana. Mutta hänen näkökulmastaan käsin tämä yhteinen kristillinen arvopohja toteutuu Venäjän kansan keskuudessa paremmin ja otollisemmalla maaperällä.

Dostojevski haluaa siis tehdä eron Venäjän ja Euroopan välillä, mutta tosiasiassa hänen oman ajattelunsa filosofiset perusteet nojaavat osin eurooppalaiseen ajatteluun, erityisesti saksalaiseen idealismiin ja romantiikan kansallisajatteluun. Dostojevskin käsitys kansasta ja sen luontaisista ominaisuuksista muistuttaa esimerkiksi Hegelin vaikutusvaltaista käsitystä Volkgeistista, kansan hengestä. Hegeliläisyydellä oli vahva vaikutus venäläiseen 1800-luvun aatemaailmaan.

Dostojevski kirjoituksesta hahmottuu hänen omalle ajalleen tyypillinen luonnollistava ja essentialistinen käsitys kulttuurisesta identiteetistä. Hän pitää venäläisyyttä ylhäältä annettuna, valmiina, luonnollisena ja muuttumattomana. Tämän normatiivisen ja hierarkkisen näkemyksen mukaan on olemassa kaksi ”venäläisyyttä”, kaksi tapaa olla venäläinen, jotka hän esittää toistensa vastakohtina. Toinen venäläisyys on epäaitoa eurooppalaisuuden imitaatiota ja toinen aitoa, omaan maaperään kiinnittyvää autenttista venäläisyyttä.

Dostojevski ja Venäjän nykyeliitti

Dostojevski jatkoi Eurooppaan liittyvää kirjoittelua 1870-luvulla ajankohtaisjulkaisussa Kirjailijan päiväkirja, jossa hän otti säännöllisesti kantaa aikansa yhteiskunnallisiin ja poliittisiin tapahtumiin. Poliittinen tilanne Euroopassa kiristyi tuolloin Balkanin kriisiksi ja lopulta Venäjän ja Turkin väliseksi sodaksi. Nämä kirjoitukset ovat nyt osoittautuneet hyödylliseksi, kun on haettu klassikoista auktoriteettia konservatiivisen kansallismielisyyden tueksi.

Nikita Mihalkov, joka on paitsi kansainvälisesti palkittu elokuvaohjaaja myös äänekäs presidentti Putinin kannattaja, nosti esille Dostojevskin Kirjailijan päiväkirjan pari päivää ennen Krimin kansanäänestystä. Mihalkov lausui valtiollisella Rossija-televisiokanavalla otteita vuoden 1877 marraskuussa kirjoitetusta Slaaveista, tai kuten Dostojevskin kiistakirjoituksen koko nimi kuuluu: Slaaveista. Pari erityisen henkilökohtaista sanaa jotka olen jo kauan halunnut sanoa:

Venäjällä ei koskaan ole ollut eikä tule olemaan pahempia kadehtijoita, panettelijoita ja suoranaisia vihamiehiä kuin nuo slaavilaisheimot heti sen jälkeen kun Venäjä on vapauttanut ne ja kun Eurooppa on tunnustanut ne vapaiksi! … Vapauduttuaan he aloittavat uuden elämän pyytämällä Eurooppaa, esimerkiksi Englantia ja Saksaa, takaamaan ja suojelemaan niiden vapautta, ja vaikka myös Venäjä osallistuu eurooppalaiseen konserttiin he tekevät sen puolustaakseen itseään Venäjää vastaan … Vapautetut slaavit julistavat erityisen mielellään, että he ovat valistunutta väkeä joka pystyy viemään eteenpäin korkeinta eurooppalaista kulttuuria, kun taas Venäjä on barbaarien maa … He lukevat hurmiossaan Pariisin ja Lontoon lehdistä sähkeitä joissa julistetaan että Bulgarian hallitus on viimein kaatunut pitkien ja myrskyisten eduskuntakiistojen jälkeen ja että muuan Ivan Tsiflik [Dostojevskin keksimä nimi] on lopulta ottanut vastaan ministerineuvoston puheenjohtajan paikan. (suom. Olli Kuukasjärvi 1996)

Ei ole vaikea nähdä, miten Dostojevskin kirjoitus vaikuttaa venäläisestä konservatiivinäkökulmasta profeetalliselta. Tämän näkemyksen mukaan Dostojevski ennusti Ukrainan tapahtumat lähes 150 vuotta sitten; hän ennusti jopa Janukovitšin paon ja uuden pääministerin valinnan. Analogian mukaisesti kiittämättömät slaaviveljet – tällä kertaa melko kaukaisten eteläslaavien sijasta paljon läheisemmät itäslaavit, jotka hiljattain ovat vapautuneet turkkilaisten sijasta kommunismin ikeestä – ovat kääntyneet Euroopan puoleen ja Venäjää vastaan.

Omassa historiallisessa kontekstissaan Dostojevskin pamfletin kirvoitti tilanne, jossa panslavismi oli levinnyt hurmosliikkeen kaltaisena ilmiönä aateliston keskuudessa ja sen nimissä oli lähdetty vapaaehtoisesti sotimaan heimoveljien rinnalla. Muun muassa Leo Tolstoi kuvaa tätä liikettä Anna Kareninan lopussa. Dostojevski kuitenkin ennakoi Serbian, Bulgarian, Montenegron, Bosnian ja Hertsegovinan kääntymistä sodan loputtua Euroopan suurvaltojen puoleen. Hän syyttää slaaviveljiä kiittämättömyydestä mutta samalla myös visioi slaavien väistämättömän yhteisen tulevaisuuden:

Venäjän on vakavasti varauduttava siihen, että vapautuneet slaavit heittäytyvät innoissaan Euroopan syliin ja omaksuvat ominaislaatunsa kadottamisen uhallakin eurooppalaiset menettelytavat, niin poliittiset kuin sosiaalisetkin, ja käyvät läpi pitkän eurooppalaistumisen kauden ennen kuin pääsevät vähitellen perille slaavilaisuutensa merkityksestä ja erityisestä slaavilaisesta kutsumuksestaan maailmassa. (suom. Olli Kuukasjärvi 1996)

Dostojevskin visio ”slaavilaisuudesta” ja sen erityisasemasta maailmassa on kuvitteellinen rakennelma, joka istuu huonosti nykypäivän kulttuurien ja identiteettien hybridiseen todellisuuteen. Mihalkovin tv-esiintyminen, jota Youtubessa voi loputtomasti toistaa, on puolestaan populistista historian ja kansallisromanttisen retoriikan hyödyntämistä tilanteessa, jossa ei ole kyse irrationaalisesta ”heimojen tunnosta”, ykseydestä tai ”slaavilaisuudesta”. Sen sijaan kyse on yhtäältä Ukrainan valtion kriisistä ja toisaalta Venäjän federaation entiseen neuvostotilaan liittyvistä taloudellisista, poliittisista ja sotilaallisista eli täysin rationaalisista – ja jostakin näkökulmasta myös legitiimeistä – intresseistä.

Kaikki Venäjällä eivät suinkaan kannata Mihalkovin panslavistista Dostojevski-profetiaa. Monet pitävät sitä osoituksena siitä, miten Dostojevskin teoksista löytyvillä nationalistisilla, messianistisilla, ekspansionistisilla ja/tai antisemitistisillä mielipiteillä pönkitetään konservatiivista ja kansallismielistä positiota erityisesti silloin, kun halutaan hännystellä nykyvallanpitäjiä.

Tosiasiassa Ukrainan ja Krimin kysymys on jakanut venäläisten mielipiteitä rajusti. Liberaaliälymystö on vastustanut Venäjän johdon toimia allekirjoittamalla vetoomuksia, järjestämällä konferensseja ja rauhankävelyjä sekä kommentoimalla tilannetta aktiivisesti riippumattomissa tiedotusvälineissä ja sosiaalisessa mediassa. Moni näkee Venäjän ja itsensä osana Eurooppaa ja katsoo, että Venäjän johdon toimet Ukrainan ja Krimin kriisien yhteydessä vaarantavat radikaalisti kaikki integroitumispyrkimykset sekä maan sisäiset demokratisoitumisprosessit.

Lopuksi

Venäjän päätökseen ryhtyä sotaan Turkkia vastaan vuonna 1877 vaikutti pyrkimys palauttaa hävityn Krimin sodan seurauksena menetetty poliittinen arvovalta. Lisäksi Venäjä halusi turvata sotilaalliset ja taloudelliset etunsa Mustallamerellä. Sodan seurauksena Itävalta-Unkari erosi kolmen keisarin liitosta, jonka se muodosti Venäjän ja Saksan kanssa. Saksa taas tuki Venäjää ja vastusti vanhaa vihollistaan Ranskaa. Kun Venäjän laivasto eteni Konstantinopoliin, Britannia lähetti sotalaivoja turkkilaisten avuksi. Venäjä ei lopulta valloittanut osmanien valtakunnan pääkaupunkia. Eurooppalaisten suurvaltojen ”konsertti” sai sovituksi rauhan. Serbia, Montenegro ja Romania itsenäistyivät.

Balkanin kriisin rauhanehdot vahvistettiin Bismarckin arvovallan turvin Berliinin kongressissa. Siellä, yhteisen pöydän ääressä, Euroopan suurvallat sopivat konfliktin jälkivaikutuksista. Venäjä luopui vaatimuksistaan Bulgarian suhteen. Viimeaikainen historiankirjoitus on kritisoinut kongressia eurooppalaisen imperialismin huippukaudelle tyypillisestä päätöksentekotavasta, jossa suurvaltojen valtiomiehet piirsivät rajoja kartalle piittaamatta alueiden demografisesta tai kulttuurisesta todellisuudesta. Mutta kukaan tuskin kuitenkaan kiistää sitä, että ilman venäläisiä ei Venäjän aluevaltauksien kohtalosta olisi voitu sopia. Jos keisari Aleksanteri II:n virkamiehiin ja poliitikkoihin olisi tuolloin sovellettu eurooppalaisia matkustusrajoituksia, rauhan ehdot olisivat todennäköisesti jääneet vahvistamatta.

Lähteet

Dostojevski, Fjodor, Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista. Suom. Tiina kartano, Tampere: niin&näin, 2009.

Dostojevski, Fjodor, Kirjailijan päiväkirja. Suom. Olli Kuukasjärvi. Helsinki: Otava, 1996.

Kirkinen, Heikki (toim.), Venäjän historia. Helsinki: Otava, 2002.

Yavuz, M. Hakan ja Peter Sluglett (toim.), War and Diplomacy: The Russo-Turkish War of 1877-1878 and the Treaty of Berlin. Salt Lake City: The University of Utah Press, 2011.

Nikita Mihalkov Rossija-kanavalla: http://www.youtube.com/watch?v=S90-S550nLI

Älymystön vetoomuksista ja konferensseista:

http://www.gazeta.ru/culture/2014/03/14/a_5950121.shtml

http://www.youtube.com/watch?v=uRkhmWAdees

http://www.echo.msk.ru/news/1282870-echo.html

Artikkelikuva: Michal Jarmoluk / Pixabay

Julkaisu Idänkysymys vai euroopankysymys? Dostojevski, venäläinen kulttuurieliitti ja historialliset analogiat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.