Syriza ja demokratia

Syriza ja muut uudet puolueet eroavat perinteisistä kreikalaispuolueista siinä, että ne kannattavat kansalaisten poliittisen osallistumisen lisäämistä poliittisten eliittien sijaan, kävi ilmi Thessalonikissa Aristoteles-yliopiston Populismus-konferenssissa kesäkuun lopussa.

Syriza on siis tyypillinen haastajapuolue nyky-Kreikassa, eikä sen demokratian laajentamisen vaatimus ole poikkeuksellista.

Parlamentarismi on oiva demokratian muoto, mutta järjestelmän olemassaolo sinänsä ei tarkoita, että se toimisi mahdollisimman demokraattisesti. sen demokraattisuus on kyseenalaista, kun puolueet ovat vakiintuneet ja klientelisoituneet – eli tuottavat suoria ja epäsuoria taloudellisia etuja kannattajilleen ja tukijoilleen, kuten Kreikassa.

Politiikan teoreetikko Ernesto Laclaun mukaan demokratia ei ole pelkkiä instituutioita vaan eetos, eli sitä voidaan jatkuvasti parantaa. Populismi on olennaista demokratialle, sillä se haastaa muutamaan puolueeseen ja poliittiseen identiteettiin tai ryhmään institutionalisoituneen politiikan. Laclaun ajatukset ovat inspiroineet Syrizaa ja Podemosta Espanjassa.

Syriza-vetoisen hallituksen mandaatti oli kohtuullisen kevyt, mutta heidän vaalilupauksensa oli saada paremmat ehdot ja piste kurjistamispolitiikalle. Siksi kansanäänestys oli looginen ratkaisu. Kansanäänestys symboloi uutta aikaa Kreikassa sekä haastamalla aiemman tavan tehdä politiikkaa että mittaamalla kansan tukea Syrizalle tehtävässään.

Äänestyksen on nähty olevan harhaanjohtava: EU-johtajat ovat ilmaisseet, että ”ei” tarkoittaa eroa eurosta, kun taas Syriza juhlii voittoaan demokratian ja EU:n voittona. Määrittelyt ovat politiikkaa.

Kreikkalaiset määrittelivät äänestyksensä joksikin muuksi kuin eroksi EU:sta. Muut EU-maat voivat toki tulkita, että kyse on nimenomaan erosta eurosta, mutta onko tämä tulkinta äänestäjien tahdon toteutumista?

Onko vaihtoehdoton ”ottakaa tai jättäkää” -tukipaketti neuvotteluissa demokraattista? Periaatteessa kyllä, mutta entistä enemmän demokratian teoriassa on korostettu massademokratian ja enemmistöpäätöksen sijaan toisten kuuntelemista. Kreikkalaiset ovat hylätessään paketin myös äänestäneet demokratian eli vaikutusmahdollisuuksiensa puolesta.

Kreikassa ja muissakin, etenkin diktatuurin jälkeisissä, EU-maissa on vaikeuksia maksaa veroja. Kulttuuriin kuuluu pikemminkin veronkierto.

Valtion käsite on erilainen kuin meillä hyvinvointivaltioihin tottuneissa maissa. Perinteisten puolueiden harjoittama klientelismi on myös luonut kulttuurin, jossa valtion rahoja puljataan omien taskuun. Tämä myönnetään Kreikassa, mutta sitä ja sen taustoja ei ymmärretä Euroopassa.

Ylhäältä alas suuntautuva tukimalli, joka suosii pankkeja mutta rankaisee tavallisia ihmisiä viemällä heiltä taloudellisen selviytymisen mahdollisuuksia omassa maassaan, ei haasta tätä poliittista kulttuuria vaan pikemminkin tukee sitä. Sen sijaan uudet puolueet haastavat sitä – vaikka monilta osin ne voivatkin olla pelottavia. Kuitenkin esimerkiksi tässä kontekstissa laajalle levinnyt pankkien valtiollistamisen vaatimus on ymmärrettävä.

Syriza ja populismi

Syriza on erilaisten poliittisten ryhmien yhteenliittymä. Populistiselle puolueelle tyypillistä on, että puoluerakenne ei ole hierarkkinen, vaan suhde äänestäjiin ja kannattajiin on suorempi kuin perinteisissä puolueissa.

Vaikka Tsiprasilla on keskeinen rooli puolueen keulakuvana, Syrizan diskurssi koostuu erilaisista vastapareista, joissa troikka ja kriisi muodostavat haastettavan poolin. Löyhästä liittymästä puolueeksi järjestäytyminen ja sanoman kiteyttäminen on johtunut nimenomaan kriisistä.

Osin ei-ääni on toki myös kansallisen itsemääräämisoikeuden korostamista. Kun katsoo aiempia EU-kansanäänestyksiä, olisi ollut outoa, jos kyllä-äänet olisivat voittaneet.

Syrizaa on onniteltu eri laidoilta perinteistä puoluekarttaa (kuten Ranskan Front Nationale ja Britannian vihreät), sillä he ovat onnistuneet esittämään kritiikkiä vaihtoehdottomalle EU-politiikalle.

Populismiteorioita on useita, ja yleensä termi Euroopassa yhdistetään oikeistoon tai jopa maahanmuuttajakriittiseen äärioikeistoon. Populismi ei kuitenkaan välttämättä viittaa oikeistolaisuuteen tai maahanmuuttajakriittisyyteen. Perinteisesti se on ymmärretty kolmantena tienä (amerikkalainen ja sotienvälisen ajan itäeurooppalainen maaseutupopulismi) ja eliitin vastaisuutena. Vaikka ei-äänessä kuului myös kreikkalainen itsenäisyys ja nationalismi, Syriza on lähtökohtaisesti populistinen puolue, joka hastaa poliittista eliittiä ja systeemiä.

Miten Syrizan käy, kun kansanäänestyksen myötä se vahvistaa asemaansa? Latinalaisamerikkalaiset populistipuolueet tai vaikkapa Fidesz Unkarissa ovat suurelta osin institutionalisoituneet ja luoneet oman klientilistisen verkostonsa – eli jättäneet populismin tässä mielessä. Voidaan sanoa, että populismi on oikeastaan vain mobilisointia ja hetkittäinen ominaisuus puolueessa.

Demokratia on avoin tila, joka täytetään hetkittäin. Kun populistit pyrkivät valtaan, vallan ei tulisi olla heillä absoluuttisesti.

Usein kysellään, mitä populistipuolueet tekevät hallituksessa. Sama pätee perussuomalaisiin. Koalitiohallitus haastaa tai rajoittaa Syrizan toimintamahdollisuuksia – toisaalta se voi tuoda riittävästi avoimuutta ja keskustelua, jotta erityisesti sen avoimista lähtökohdista oleva populismi voisi kukoistaa.

Puoluejohdon vaihdokset ovat yksi tapa välttää institutionalisoitumista. Suomessa vihreiden vaihtuva puheenjohtajuus ylläpitää politiikan avoimuutta. Gianis Varoufakisin siirtyminen syrjään osaltaan tukee tätä ideaa.

Varoufakisin eron taustalla on myös häneen kohdistua EU:n talousministerien epäluottamus. Oxi-äänestys kertoi myös epäluottamuksesta troikkaa ja EU:n talousministerejä kohtaan. Keskeinen kysymys onkin, mitä äänestys tekee Euroopalle.

EU ylösalaisin

EU on eliittivetoinen kansallisvaltioiden välinen talous- ja rauhan unioni, jossa talouden ja rauhan on nähty valuvan kansalle. Kansaa ei kuitenkaan olla alun perinkään nähty päätöksenteolle merkittävinä. Eurooppa on alkanut demokratisoitua vasta viime aikoina.

Euroopan unionin merkityksistä ja symboleista on käyty keskustelua, jossa on erilaisia lähtökohtia: yksi lähtee oletuksesta, että olemme kaikki samanlaisia ja Eurooppa koostuu tietyistä sisällöistä; toinen näkee yhteisyyden pikemminkin syntyvän erilaisuuksista (unity in diversity), jotka usein nähdään keskenään tasavertaisina vaikkei samanlaisina.

Näissä kahdessa lähtökohdassa tapahtui diskursiivinen siirtymä 1980- ja 1990-luvulta 2000-luvulle, mikä näkyy muun muassa kulttuuripääkaupunkihankkeissa. Näkemys yhdestä ja yhtenäisestä Euroopasta korvautui moniarvoisella Euroopalla.

Kaikki lähti Kreikasta: vuonna 1985 Ateena oli ensimmäinen Euroopan kulttuuripääkaupunki ja kulttuuriministeri Melina Mercourilla oli tärkeä rooli kulttuurisen eurooppalaisuuden kehittämisessä.

Perinteisten kulttuuripääkaupunkien, kuten Firenzen ja Pariisin, jälkeen siirryttiin uuteen aikaan. Vallalle nousi moninaisuus – hyvistäkin syistä, sillä laajentuminen on hajauttanut yhteistä kulttuurista pohjaa – mutta myös kulttuuritalous. Vuodesta 1990 ja Glasgow’sta alkaen kulttuurista on tuotettu teollisen massatuotannon jälkeistä talouden veturia.

Kulttuuripääkaupunkitutkimuksessani konkretisoituu myös se, kuinka EU tukee alueita ja kaupunkeja kansalaisvaltioiden vastapoolina. Kuitenkin kulttuurinen tuki EU:n budjetista on pientä, mikä näkyy siinä, että vaikkapa kulttuuripääkaupungit joutuvat keräämään rahoitusta valtiolta, kunnalta ja sponsoreilta. Niiltä vaaditaan erilaisia asioita, mutta maksumiehiksi EU:sta ei ole.

Kulttuuri- ja muulla politiikallaan Eurooppa myös profiloituu maailmanlaajuisesti. Se pyrkii omimaan demokratian – jonka kehtona tietenkin näyttäytyy Kreikka. Eurooppa on kuitenkin epätasa-arvoinen lähtökohdiltaan hiili- ja teräsyhteisönä, sillä keskeistä Benelux-maille oli saada työvoimaa: työtä italialaisille esimerkiksi luxemburgilaisilla kaivoksilla.

Unionin lähtökohta oli aina kahtalainen: välttää uusi sota Euroopassa ja luoda taloudellista yhteistyötä ja menestystä, jolla tämä voitaisiin toteuttaa. Taloutta ja rauhaa, tasa-arvoa ja kulttuuria laajassa mielessä ei siis voi sivuuttaa, kun pohditaan Euroopan unionia.

Samaan aikaan vuosikausia on puhuttu demokratiavajeesta ja byrokratisoituvasta Euroopasta. Syriza on tämän kritiikin ruumiillistuma. Mitä nyt tapahtuu?

Eurooppa rauhan ja talousunionina tai demokratian kehtona on saanut kolauksen Kreikan kriisin myötä. Jos kansanäänestys monitulkintaisine seurauksineen ei ollut suoraan demokratian oppikirjasta, eivät sitä olleet myöskään neuvottelut. Tiukka talouspoliittinen linja ja vakaa konsensus johtuvat myös siitä, että Euroopan poliittiset puolueet pelkäävät populistien hastetta vasemmalta tai oikealta omissa maissaan. Syrizan kaltainen liike voi nousta muuallakin.

Kun puhutaan Euroopan unionin tasalla, kritiikki iskee hitaasti. Pahimmassa tapauksessa Kreikan kritiikki voi vain vahvistaa käsitystä, jonka mukaan euromaiden konsensuksen vastaista näkemystä ei oteta vastaan. Toisaalta, jos johtavat virkamiehet katsovat peiliin, kreikkalaiset ovat vaikuttaneet unionin demokratisoitumiseen.

Seuraamukset riippuvat paljon siitä, kuinka paljon tukea Kreikka saa vai keskitettäänkö keskustelu vain Kreikkaan ja sen ongelmiin.

Julkaisu Kreikan oxi on ohi, entä EU? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eurokriisi sai jälleen tuulta purjeisiin vuoden alussa Kreikan parlamenttivaalien aiheuttaman kohun sekä Eurooopan keskuspankin (EKP) uuden elvytysohjelman myötä.

Syrizan vaalivoitto aiheutti huolestuneita reaktioita pohjoisissa eurovaltioissa. Hämmentyneisyyttä lisäsi Kreikan uuden pääministerin, Alexis Tsipraksen, ilmoitus, että Kreikka haluaa lopettaa yhteistyön Euroopan komissiosta, EKP:sta ja IMF:sta koostuvan troikan kanssa.

Syriza lupasi neuvotella Kreikan lainaehdot uusiksi ja vaatia velkojen osittaista anteeksiantoa. Euroryhmä vastustaa velkojen anteeksiantamista, koska pelkää, että muut kriisivaltiot saattaisivat noudattaa Kreikan esimerkkiä. Lainaajavaltiot haluavat saada rahansa takaisin.

Saksan ajamat rakenneuudistukset ja säästökuuripolitiikka ovat Kreikan tammikuisten vaalien ja EKP:n elvytysohjelman myötä yhä epäsuositumpia. Samalla myös Saksaa tukevan Suomen poliittinen asema euromaiden pohjoisessa rintamassa heikkenee. Nämä kaksi tiukkaa talouskuria kannattavaa valtiota eivät kuitenkaan ole yksin. Niin ikään Alankomaat tukee samansuuntaista politiikkaa.

Alankomaat Saksan linjan kannattajana ja esimerkkinä

Eurokriisi on jättänyt jälkensä Alankomaiden talouteen ja politiikkaan. Maa ei pystynyt täyttämään Maastrichtin sopimuksen kriteeriä budjettialijäämän (enintään 3 % BKT:sta) suhteen. Vuosina 2009–2012 budjettialijäämä vaihteli 4 ja 5,5 prosentin välillä.

Keväällä 2012 maan hallitus kaatui Alankomaiden talousongelmien vuoksi, kun Partij voor de Vrijheid  (PVV – Vapauspuolue) irtisanoi tukensa hallitukselle. Vapauspuolue ja hallituspuolueet Volkspartij voor Vrijheid en Democratie (VVD – Kansanpuolue Vapaus ja Demokratia) ja Christen-Democratisch Appèl (CDA – Kristillisdemokraattinen puolue) eivät olleet yksimielisiä tarvittavista säästötoimenpiteistä.

Vapauspuolue on Alankomaiden EU-kriittisin puolue ja vastustaa Kreikan lisälainoja ja lainaehtojen muuttamista. Vuoden 2012 vaalit johtivat VVD:n ja PvdA:n muodostamaan enemmistöhallitukseen, joka esitti 16 miljardin euron säästöpaketin. Vuosien 2010 ja 2017 välillä kokonaissäästöt tulevat olemaan 46 miljardia euroa.

Seuraavana vuonna hallitus päätti kuuden miljardin lisäsäästöistä vuodelle 2014. Toimenpiteet ovat onnistuneet, sillä budjettialijäämä laski 2,3 prosenttiin jo vuonna 2013. Alankomaat ei siis tue Saksan ja Suomen tiukkaa linjaa vain puheiden tasolla vaan on näyttänyt konkreettisesti noudattavansa juuri niitä toimenpiteitä, joita se vaatii kriisimailta.

Kansallinen yksimielisyys rakoilee

Alankomaiden hallitus on tukenut Saksan ja Suomen kantaa velkahelpotusten suhteen läpi eurokriisin. Kreikan vaalien jälkeen Alankomaiden kanta ei kuitenkaan näytä yksimieliseltä. Puolueiden välillä on entistä enemmän hajontaa etenkin Kreikan lainojen suhteen.

Syrizan vaalivoiton jälkeen valtiovarainministeri Jeroen Dijsselbloem painotti, että Kreikan täytyy noudattaa jo tehtyjä sopimuksia. Hänen edustamansa puolue, Partij voor de Arbeid (PvdA – Työväenpuolue), on ilmaissut olevansa avoin keskustelulle. PvdA pitää Kreikan lainaehtojen muutosta mahdollisena, kun taas toinen hallituspuolue, VVD, painottaa Dijsselbloemin tapaan, että sopimuksista on pidettävä kiinni. Hallituksen ulkopuolisista puolueista Democraten 66 (D66 – Demokraatit 66) ja Staatkundig Gereformeerde Partij (SGP – Reformoitu puolue) vaativat VVD:n tavoin Kreikkaa pitämään sopimuksista kiinni.

ChristenUnie (CU – Kristillinen liitto) kannattaa Kreikan eroamista euroalueesta. Puolue ei myöskään luota Kreikan takaisinmaksukykyyn. CU:n mielestä Kreikka tarvitsee liikkumavaraa, joka voidaan saavuttaa vain oman valuutan devalvaatiolla

Geert Wildersin Vapauspuolue vastustaa lainaehdoista keskustelua Kreikan kanssa. Heidän mukaansa lainaehtoja ei tule muuttaa eikä Kreikalle pidä antaa enempää rahaa. CDA vaatii Kreikkaa maksamaan velat takaisin. Socialistische Partij (SP – Sosialistinen puolue) on puolestaan valmis keskustelemaan laina-ajan jatkamisesta ja korkojen madaltamisesta. Puoluekannat vaihtelevat siis laidasta laitaan, mutta huomattavaa on, ettei yksikään puolue kannata velkojen anteeksiantamista.

Alankomaiden ja Suomen hallituksien suhtautumistavat ovat siis hyvin lähellä sekä toisiaan että Saksan kantaa. Myös molempien maiden populistipuolueiden PVV:n ja Perussuomalaisten kannat ovat samansuuntaisia: Molemmat ajavat Kreikan eroamista eurosta. Toisin kuin Suomessa, Alankomaissa yksikään puolue ei kuitenkaan kannata velkojen anteeksiantamista.

Julkaisu Eurokriisin pohjoinen rintama – Alankomaat tukee Saksan ja Suomen poliittista linjaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Antiikin tragedian ytimessä oli usein sovittamaton ristiriita kahden ihanteen välillä. Filosofi Hegelin mukaan tätä konfliktia edusti puhtaimmillaan Antigone, tragediakirjailija Sofokleen tarina Theban kuningas Oidipuksen tyttärestä. Antigone tahtoo haudata veljensä, Polyneikeen, kuningas Kreonin kiellosta huolimatta. Maallista esivaltaa uhmaten Antigone toteuttaa teon, joutuu vangiksi ja päätyy riistämään henkensä yhdessä puolisonsa, Kreonin pojan Haimonin kanssa. Järkytyksen voimasta hautaan vie itsensä myös Eurydike, Kreonin puoliso ja Haimonin äiti.

Tragedia muodostuu siis kilpailevien ideaalien, kuten lain ja armon tai valtion ja perheen, yhteentörmäyksestä.  Sen viesti on: ehdoton ihanteista kiinni pitäminen – se, mitä arkijärjen mukaan pidämme kunniallisena – johtaa ihmisten maailmassa väistämättä katastrofiin.

Syrizan murskaava vaalivoitto toteuttaa tämän tragedian Euroopan tasolla. Sen ytimessä ei ole ainoastaan protesti vanhaa valtaeliittiä kohtaan, vaan syvempi kiista niistä ihanteista, joilla Eurooppa rakennetaan. Perustuuko Eurooppa solidaarisuudelle vai sellaiselle idealismille, joka viimeiseen asti vaatii velkojen takaisinmaksua ”moraalikadon” pelossa? Nojaako euroalue yhteistyölle vai ”yhteisesti sovituille pelisäännöille”, esimerkiksi talousunionia koskevien sopimusten ehdottomaan tulkintaan?

Euroopan nykyinen tragedia on juuri siinä, että molemmat kannat ovat omista lähtökohdistaan ymmärrettäviä. On ilmiselvää, että kreikkalaiset ovat oman poliittisen järjestelmänsä ohella kyllästyneitä eurooppalaisen talouskuripolitiikan kammottaviin seurauksiin. Euroopan pitäisi olla helpottunut, etteivät Ateenan kaduilla juhli Kultaisen aamunkoiton Horst-Wessel-Liediä hoilaavat uusnatsit.

Toisaalta protestanttisen moralismin hengessä on samalla ymmärrettävää, etteivät Kreikan velkajärjestelyyn osallistuneet poliitikot voi antaa senttiäkään periksi, kun keskustellaan lainamääristä tai -ehdoista. Vaalit ovat tulossa ja – kuten Kreonin tapauksessa – perääntyminen ideaaleista tulkittaisiin heikkoudeksi.

Hybris: ihanteista kiinni pitäminen

Tässä yhteydessä on syytä muistaa, ettei Euroopalla ole aina ollut varaa tällaiseen idealismiin. Toisen maailmansodan jälkeinen Saksa sai vuoden 1953 Lontoon velkakokouksen myötä veloistaan anteeksi noin puolet ja jäljelle jäävän osuuden maksu sidottiin maan vientiteollisuuden kehitykseen (maa sai käyttää enintään 5 prosenttia vientituloistaan velkojen maksuun). Motiivi oli merkittävältä osin taloudellinen: Yhdysvallat ja eurooppalaiset velkojamaat ymmärsivät, että Saksan velanhoitokyky riippuu kokonaistuotannon kehityksestä – ja että saksalaisia tuotteita hankkimalla velkojat itse myös hyötyvät välillisesti. Yhdistettynä Marshall-apuun järjestely oli menestys: Länsi-Saksan kokonaistuotanto kaksinkertaistui vuosien 1953–1963 aikana, poliittinen järjestelmä vakiintui ja maa säästyi Versailles’n rauhansopimusta seuranneelta katastrofilta.

Tässä suhteessa ei olekaan yllätys, että Syrizan puheenjohtaja Alexis Tsipras on pitänyt Saksan mallia ratkaisuna Kreikan ja Euroopan ongelmiin. ”Käännettäköön päälaelleen pienet Versailles’n sopimukset, joihin Saksan liittokansleri Angela Merkel ja valtiovarainministeri Wolfgang Schäuble ovat velkaantuneet maat pakottaneet”, Tsipras kirjoitti helmikuun 2013 Le Monde Diplomatique -lehden artikkelissaan. ”Otettakoon mallia tuosta hetkestä, joka kuuluu sodanjälkeisen Euroopan tarkkanäköisimpiin” (suom. Tapani Kilpeläinen).

Kyse on ennen kaikkea historiallisesta muistista. Vuonna 1953 eurooppalaiset kenties ymmärsivät paremmin, mihin taloudellisen kurjuuden ja kehittymättömän oikeusvaltion yhdistelmä voi johtaa. Weimarin tasavallan (1919–1933) kokonaisvaltainen henkinen ja taloudellinen romahdus, jota vauhdittivat nykyisen eurokriisin tavoin Euroopan ulkopuolelta alkunsa saanut suuri lama, oli tarpeeksi lähellä toisen maailmansodan jälkeistä sukupolvea. Euroopan hiili- ja teräsyhteisön keskeinen ideoija, Ranskan ulkoministerinä vuosina 1948–1952 toiminut Robert Schuman pelastui täpärästi Dachaun keskitysleiriltä vuonna 1942 – osittain sattumalta, erään hyväntahtoisen saksalaisen lakimiehen ansiosta.

Luxemburgissa syntynyt Schuman, joka peri isältään Saksan kansalaisuuden ja sai Ranskan kansalaisuuden vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ymmärsi hyvin, ettei Saksan 1930-luvun kehityksen taustalla ollut pahuus tai kansansielun korruptoituneisuus vaan henkinen ja taloudellinen ahdinko. Siksi Schuman painotti tunnetussa julistuksessaan vuodelta 1950, ettei Eurooppaa rakenneta ”kerralla tai yhden suunnitelman mukaan. Eurooppa rakennetaan ensin sellaisten konkreettisten askeleiden kautta, jotka tuovat todellista solidaarisuutta” – siis solidaarisuutta de facto (une solidarité de fait), ei ainoastaan yhteiseen oikeudelliseen perustaan tai ”yhteisiin pelisääntöihin” perustuvaa yhteistyötä de jure.

Tässä suhteessa EU-komission puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin lausunto, jonka mukaan kreikkalaisten tulisi ainoastaan hyväksyä ”eurooppalaisten prosessien välttämättömyys”, on vailla historiallista ymmärrystä. Hänen institutionaalinen asemansa on seurausta siitä toisen maailmansodan jälkeisestä kehityksestä, jossa Eurooppa nimenomaan hylkäsi monet keskeisistä maailmanpolitiikan doktriineista – esimerkiksi ajatuksen yksinomaan kansainväliseen oikeuteen perustuvasta valtiojärjestyksestä, jonka rakentamisessa Kansainliitto oli kohtalokkaasti epäonnistunut. Rauha oli tehtävä kannattavaksi myös konkreettisesta, taloudellisten suhteiden näkökulmasta.

Ennen kaikkea maailmansodan jälkeinen Eurooppa irrottautui siitä filosofien ja poliitikkojen vaalimasta kertomuksesta, jonka mukaan kansallisvaltiot muodostavat Euroopan kohtalon – ja koko maailmanhistorian välttämättömän päämäärän. Kenties nämä sodanjälkeiset ylikansallisen yhteistyön muodot estivät uuden maailmansodan, ehkä ne tähtäsivät ainoastaan kapitalismin vahvistamiseen Euroopassa. Oli miten oli: Euroopan historia on olennaisesti myös nurinkääntämisen historiaa.

Hamartia eli traaginen erehdys

Tästä huolimatta on tärkeää ymmärtää, mitkä ihanteet itse asiassa ovat Euroopan tragediassa vastakkain. Ennen vaaleja erityisesti pohjoisen Euroopan poliitikot ja media leimasivat Syrizan häirikköpuolueeksi, jonka valtaannousu merkitsisi kolausta euroalueen tulevaisuudelle, kenties koko Euroopan poliittiselle järjestykselle. Helsingin Sanomien toimittaja Heikki Aittokosken mukaan ”äärivasemmistolaisessa” puolueessa on mukana myös ”piinkovia kommunisteja” – siitä huolimatta, että maahan mahtuu myös parlamenttivaaleissa 5,5 prosenttia äänistä saanut Kreikan kommunistinen puolue, KKE.

Merkille pantava oli myös Aittokosken havainto, jonka mukaan Syrizan puolueohjelmassa on ”kaikuja menneiltä ajoilta, Karl Marxia myöten: ’Kultakin kykyjensä, kaikille tarpeidensa mukaan’”. Tätä viisautta, kuten muitakaan Marxin ajatuksia, ei kuitenkaan löydy Syrizan ”puolueohjelmaksi” kutsutusta Thessalonikin julistuksesta. Muutenkin tämä lausahdus voisi kuvata yhtä hyvin julkista terveydenhuoltoa, keskimääräistä luomupiiriä tai Uuden Suomen keskustelupalstoja. Erään yhdysvaltalaisen selvityksen mukaan yli 50 prosenttia ihmisistä piti lainausta joko George Washingtonin, Thomas Painen tai Barack Obaman lausumana.

Syriza ei kuitenkaan ole kommunistinen puolue. Se ei aja Kreikan eroa Euroopan unionista, ei edes eurojärjestelmästä. Sen hyvinvointipoliittinen ohjelma tähtää lyhyen tähtäimen humanitäärisen kriisin estämiseen, ei yksityisomaisuuden kollektivisointiin. Se on ”ääriliike” vain siten, jos poliittinen keskusta ymmärretään sitoutumisena EKP:n, EU-komission ja IMF:n ajamaan talouskuripolitiikkaan, joka vuosi toisensa jälkeen epäonnistui julkistalouden leikkausten kerrannaisvaikutusten arvioinnissa.

Anagnorisis eli tunnistaminen

Mitä siis on Syrizan marxilaisuus? Useat Syrizan talouspoliittiset neuvonantajat, kuten Costas Lapavitsas ja John Milios, ovat taustaltaan marxilaisia taloustietelijöitä. Myös Kreikan uusi valtionvarainministeri – ja kenties Euroopan kiinnostavin poliitikko – Gíanis Varoufakis on todennut Marxin ajattelun vaikuttaneen merkittävästi hänen intellektuaaliseen kehitykseensä, vaikka Varoufakisin akateeminen tausta onkin ekonometrisessä tutkimuksessa, ennen kaikkea peliteoriassa.

Marx itse oli tunnetusti kriittinen 1800-luvun utopiasosialismia kohtaan ja piti Charles Fourier’n ja Robert Owenin ihanneyhteiskuntia tyhjänpäiväisenä idealismina. Marxin keskenjääneen pääteoksen Pääoman alaotsikko oli Poliittisen taloustieteen arvostelua, ja se pyrki ymmärtämään kapitalismia yhteiskunnallisena tuotantojärjestelmänä, jota luonnehtivat jatkuva epävarmuus, kriisiytyminen ja sisäiset ristiriidat – mutta myös teknologiset innovaatiot, alueellinen levittäytyminen ja vimmainen uudistumiskyky. Muutamaa sivuhuomautusta lukuun ottamatta teos ei sisällä luonnehdintaa kommunistisesta yhteiskunnasta eikä Marx yksiselitteisesti ennustanut kapitalismin tuhoa.

Syrizan marxilaisuus on ymmärrettävä ennen kaikkea tästä näkökulmasta. Kyse ei ole niinkään poliittisesta tavoiteohjelmasta tai normatiivisesta kannasta, vaan ennen kaikkea kuvauksen ja analyysin muodosta, tavasta suhtautua aikamme kapitalismin erityispiirteisiin.

Lontoon The School of Oriental and African Studies -yliopistossa (SOAS) toimiva Lapavitsas on käsitellyt eurokriisiä kahdessa edellisessä kirjassaan Profiting Without Producing: How Finance Exploits Us All (2013) ja Crisis in the Eurozone (2012). Teoksissaan Lapavitsas on noussut vastustamaan kantaa, jonka mukaan nykyisen eurokriisin taustalla olisi yksinomaan ylivelkaantuneiden maiden vastuuttomuus tai korruptoituneisuus. Kyse on sitä vastoin euroalueen rakenteellisesta epätasapainosta, joka on nojannut sen kilpailukykyisimmän talouden, Saksan, mittavaan vaihtotaseen ylijäämään. Tätä ylijäämää pankit ovat kierrättäneet kriisimaihin rahoittamalla niiden yksityistä kulutusta ja julkisen talouden alijäämää. Finanssipoliittisten tasausmekanismien puuttuessa epätasapaino purkautuu aluksi rahoitusmarkkinoilla ja johtaa lopulta kokonaistalouden kriisiin.

Lapavitsasin analyysista marxilaisen tekee se, että maailmantalouden prosesseja analysoidaan pääomavirtojen lisäksi voittoasteen ja lisäarvon muodostumisen näkökulmista. Hän kuitenkin hylkää monille marxilaisille teoreetikoille ominaisen oletuksen, jonka mukaan nykykapitalismin kriisit voitaisiin selittää ainoastaan voittoasteen supistumisen avulla, siis tuotanto- ja investointikriiseinä. Analyysin taustalla on sitä vastoin laajempi teoria Bretton Woods -järjestelmän romahdusta seuranneesta finansialisaatiosta eli maailmantalouden pääomavirtojen suuntautumisesta perinteisten investointien sijaan entistä enemmän rahoitussektorille.

Finansialisaatiossa on kyse laajasta systeemisestä muutoksesta, joka käytännössä syntyi vastauksena 1970-luvun taloustaantumaan, pääoman tuottoasteen alenemiseen ja palkankorotusvaatimuksia nostaneisiin inflaatiopaineisiin – ja tietenkin julkisen ja yksityisen velan räjähdysmäiseen kasvuun. Koska prosessissa on kyse laajasta siirtymästä asuntovelallisen työväenluokan ja rahapolitiikasta irrallisen valtion rooleissa, ei siihen voida vastata ainoastaan parempaa sääntelyä kehittämällä. Tarvitaan julkisia mekanismeja, jotka edistävät kokonaiskysyntää ja kanavoivat investointeja sosiaalisesti ja ekologisesti kestävällä tavalla.

Vastaavaa ajattelua edustaa myös Kreikan uusi valtiovarainministeri Varoufakis. Hänen parhaiten tunnettu teoksensa Maailmantalouden Minotauros (2011, suom. 2014) kuvaa finansialisaatiota eräänlaisena kompensaatiomekanismina, joka syntyi 1970-luvun alussa paikkaamaan Yhdysvaltojen julkisen talouden ja vaihtotaseen kaksoisalijäämää. Varoufakisin kertomuksen mukaan muualla syntyneet ylijäämät löysivät tiensä takaisin Yhdysvaltojen rahoitusmarkkinoille, Wall Streetin investointirahastoihin ja valtion velkakirjoihin, mikä alijäämistä huolimatta suojasi dollarin arvoa muita valuuttoja vastaan.

Tämän tarinan mukaan Euroopan nykyisen taantuman syyt ovat kahtaalla. Yhtäältä sen taustalla on Yhdysvaltojen ylläpitämän globaalin kierrätysjärjestelmän murtuminen, jonka Lehman Brothersin konkurssia seurannut talouskriisi (2008–) käynnisti. Vaikka Yhdysvaltojen talous kasvaa, velkavetoisuuteen perustuva kierrätysjärjestelmä ei ole Varoufakisin mukaan palannut ennalleen. Toisaalta eurokriisin pitkittymistä edesauttaa Euroopan sisäisten kierrätysmekanismien puuttuminen (asia, josta myös EU-komissio ja kansainvälinen valuuttarahasto IMF ovat viime aikoina olleet huolissaan).

Katharsis eli puhdistautuminen

Syrizan keskeisten talouspoliittisten ajattelijoiden ratkaisut eurokriisiin ovat siis lähempänä keynesiläisyyttä kuin marxismia – mikäli jälkimmäinen ymmärretään ainoastaan historiallisen painolastinsa valossa, sosialisointeina tai keskusjohtoisuutena. Eurooppa tarvitsee sellaisia finanssipoliittisia toimia, jotka kasvattaisivat kulutuskysyntää ja jotka vauhdittaisivat ylijäämien tasaamista euroalueella: siis aitoja investointeja, ei ainoastaan rahapoliittista elvytystä.

Varoufakis itse on aiemmin puhunut mahdollisuudesta kanavoida keskuspankin elvytystoimia jälkimarkkinoilta ostettavien valtionlainojen sijaan Euroopan investointipankin liikkeelle laskemiin velkakirjoihin, joilla rahoitettaisiin eurooppalaisia investointeja – yhdessä yksityisten sijoittajien kanssa. Viime päivinä esillä on ollut järjestely, jossa Kreikka sitoutuisi pitämään budjettinsa ylijäämäisenä ja jossa velanmaksu sidottaisiin Lontoon velkasopimuksen tavoin maan talouskehitykseen.

Ei kuulosta Neuvostoliitolta eikä edes Gothan ohjelmalta.

Viime kädessä kyse on koko Euroopan poliittisen unionin uudistamisesta. Ja tässä suhteessa Syrizan viesti on ehdottomasti Eurooppa-myönteinen: EU:n on nimenomaan syvennettävä talouspoliittista integraatiota vahvistamalla talous- ja rahaliiton institutionaalisia rakenteita ja finanssipolitiikan koordinaatiota.

Tulevat viikot näyttävät, millaisen vastaanoton Syrizan konkreettiset ehdotukset saavat eurooppalaisissa pöydissä. Varsinkin kehonkielen perusteella Varoufakisin ensimmäinen tapaaminen euroryhmän puheenjohtaja Jeroen Dijsselbloemin kanssa muistutti viileydessään Antigonen ja Kreonin kohtaamista.

Julkaisu Syrizan voitto ja eurooppalainen idealismi – tragedia neljässä osassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Entä jos Syriza ei onnistu?

Muutama vuosi sitten tulin keskustelleeksi useammassa yhteydessä kreikkalaisten politiikan analyytikoiden kanssa. Ennen kuin vaalihuuma sai kaikki keskittymään päivänpolitiikkaan, analyytikoiden viesti oli suurin piirtein seuraava. Ensinnäkin poliittiset voimasuhteet voivat muuttua vallitsevassa tilanteessa hyvinkin äkillisesti. Toiseksi vasemmistolainen Syriza pääsee luultavasti yrittämään poliittista muutosta – ja jos se epäonnistuu, on fasistisen Kultaisen aamunkoiton vuoro.

Kun Syriza on nyt pääsemässä valtaan, kysymys kaikkien huulilla on: voiko Syriza onnistua? Kysymys kysytään poliittisesta orientaatioista riippuen joko toiveikkaasti tai happamasti. Kuitenkin asia on hyvä kääntää myös toisin päin: entä jos Syriza ei onnistu? Juuri nyt fasistit ovat marginaalissa, mutta poliittiset voimasuhteet voivat jatkossakin muuttua äkillisesti. Fasistiset virtaukset ovat Kreikassa vahvoja, eikä maan demokratia ole erityisen luja – ei historiallisesti eikä varsinkaan viimeaikaisen myllerryksen jälkeen.

Tällä lienee paljonkin tekemistä ”Euroopan tulevaisuuden” kanssa, josta nyt on kuulemma kyse. Mutta mitä Syrizan onnistuminen tarkoittaa? Millä kriteereillä voidaan lähitulevaisuudessa arvioida, onnistuiko Syriza poliittisissa tavoitteissaan vai ei?

Vallitsevassa asetelmassa onnistumisella on lukuisia tasoja: kansainvälispoliittinen, sisäpoliittinen ja symbolinen taso. Kansainvälistä politiikkaa seurataan nyt luonnollisesti eniten. Syriza pyrkii ennen kaikkea neuvottelemaan lainaehtojaan radikaalisti uusiksi. Tämä tuntuu olevan kaikille Euroopan ulkopuolelta asiaa katsoville viileän rationaalinen välttämättömyys, mutta Pohjois-Euroopan johtajien mielestä sietämätöntä anarkiaa. He ovatkin rientäneet julistamaan, että velkojen mitätöinti on mahdotonta joko sisäpoliittisista syistä (”meidän maamme veronmaksajien saatavat!”) tai sopimusteknisistä syistä (”papereissa lukee mitä on sovittu”).

Asetelma on erityisen politisoitunut kahdestakin syystä. Ensinnäkin Kreikan valtionvelka on pitkälti velkaa julkisille toimijoille. Taustalla on velkakriisin historia. Ensimmäisessä vaiheessa julkiset toimijat rahoittivat Kreikkaa, jotta se saisi maksettua pankeille – noin 90 prosenttia näistä tukipaketeista oli lopulta epäsuoraa pankkitukea. Toisessa vaiheessa vuonna 2012 siirryttiin ”sijoittajavastuuseen”. Välttämättömäksi osoittautuneet velkamitätöinnit kohdistettiin yksityissektorin toimijoiden (toki markkina-arvoltaan heikentyneisiin) saataviin, kreikkalaisia eläkerahastoja myöten. Näiden toimien yhteisvaikutuksena kreikkalaiset ovat noin 80-prosenttisesti velkaa EU-maille, Euroopan keskuspankille (EKP) ja Kansainväliselle valuuttarahastolle (IMF).

Toiseksi kyse on puhtaasta valtapelistä, jossa molemmilla osapuolilla on varsin hyvät pelimerkit hallussaan. Kreikka ei ole sellainen altavastaaja, jollaisena se halutaan esittää. Kreikkaa on uhkailtu erolla yhteisvaluutasta, mutta EMU:n ydin ei tosiasiassa halua tätä. Yhteisvaluuttaan on kerta kaikkiaan sijoitettu liikaa poliittista pääomaa. Taloudellisessakin mielessä euron hajoaminen taitaa pelottaa Berliinissä enemmän kuin velkakurin löystyminen.

Analyytikot kysyvät, onko Syrizan johtaja Alexis Tsipras luvannut äänestäjilleen liikaa lupaamalla lopettaa talouskurin. Yhtä lailla voi kuitenkin kysyä, onko Angela Merkel luvannut äänestäjilleen liikaa lupaamalla Euroopan laajuisen talouskurin ilman poliittisia vastareaktioita ja yhteisvaluutan hajoamisen vaaraa. Neuvottelujen kannalta olennaista on, ettei kummallakaan osapuolella ole yksituumaista ylivaltaa, ja osapuolet ovat myös riippuvaisia sisäpoliittisista käänteistä ympäri Eurooppaa. Tämä on asetelman ydin: suurin osa muusta analyysista on tavalla tai toisella neuvotteluihin kuuluvaa peliä.

Kaikki tunnistavat puheen, jonka funktio ei ole totuus vaan sanotuksi tuleminen. Alexander Stubb sanomassa, että veloista ei jousteta tippaakaan kuulostaa Iiro Viinaselta sanomassa, että markkaa ei devalvoida.

Syriza ja troikka neuvottelupöydässä

Jos neuvottelut ovat päättyäkseen Syrizan ja Kreikan kannalta hyvin, olennaista ei ole pelkkä velkamitätöintien määrä vaan kokonaisratkaisu, joka mahdollistaa riittävän elvyttävän julkisen rahankäytön ja investoinnit. Se edellyttänee jonkinlaista mitätöintien ja velkamoratorion yhdistelmää. Moratoriosta voi tulla neuvottelupöydissä vielä rakas iskusana ainoana hentona yhteisenä sävelenä. Pitkä moratorio antaisi Kreikassa hieman tilaa investoinneille, ja pohjoisen hallitsevat kovanaamat pääsisivät selittämään tuimana kansalaisille, että pohjimmiltaan ”sitoumuksista pidetään kiinni”.

Suurin kysymys liittyy kuitenkin talouskurin vaatimiseen. Talouskurihan ei liity suoraan ulkoiseen rahoitukseen. Troikka voisi myöntää Kreikalle samantyyppistä rahoitusta kuin nytkin, mutta ilman talouskuriehtoja. Ainoa edellytys tälle olisi, että se uskoisi elvytyksen elvyttävän.

Monet haluavat nyt tietysti katsoa taaksepäin ja sanoa, että velkoja olisi pitänyt järjestellä aiemmin, kun veronmaksajien rahoja kierrätettiin pankeille. Tämä on kuitenkin turhaa: Vaikka historiasta voidaan oppia, politiikassa täytyy kyetä toimimaan annetussa tilanteessa. Kreikassa ei myöskään aiemmin ole ollut hallitusta, joka olisi kiinnostunut politisoimaan valtionvelkaa samalla tavalla.

Kansainvälisen politiikan huomattavasta merkityksestä huolimatta Syrizan asetelma ei ole ainoastaan ulkopoliittinen (Kreikka vastaan troikka). Toki talouskuri on politisoinut Kreikan ulkosuhteita voimakkaasti, mutta silti politiikassa yleisesti ottaen pätee, että lähelle näkee parhaiten. Luultavasti jos Syrizan riviäänestäjältä kysytään, kotimaisen korruption torjunta on tärkeää siinä missä kansainvälisen talouskurin vastustaminenkin. Syrizan äänestäminen on vastalause Kreikan taloudelliselle oligarkialle. Monet ajattelevat tämän olevan se ryhmä, joka pohjimmiltaan tuhosi maan talouden.

Kreikkahan on euroalueen talouksista kenties kaikkein eniten vuokranperijätalous, jossa taloutta hallitsee perinteikäs kohtuuttomista etuoikeuksista nauttiva pintakerros. Onnistuakseen poliittisesti Syrizan on onnistuttava myös tuhoamaan korruptiota, eliitin verkostoja ja ansaitsemattomia etuoikeuksia. Odotettavissa varmasti onkin näyttäviä korruption vastaisia operaatioita. Jos Syrizan kansainvälinen missio vaikeutuu, näistä operaatioista voi olla houkutus tehdä hyvinkin spektaakkelimaisia.

Perinteisen talouden pintakerroksen olemassaolo luonnollisesti tarkoittaa myös sitä, että ihmiset joita viime kädessä kiinnostaa eniten Syrizaa vastaan toimiminen seurauksista pahemmin piittaamatta, voivat olla yhtä hyvin Kreikassa kuin troikan keskuksissakin.

Poliittisten voittojen symboliikka

Politiikassa voitot ovat paitsi konkreettisia myös symbolisia. Ei riitä, että saa aikaan hyvän lain tai tärkeän institutionaalisen muutoksen. Hyvät muutokset on myös kehystettävä symbolisella tasolla. Tästä syystä esimerkiksi kaikille kevyemminkin historiallisille tapahtumille pystytetään aina patsas. Kreikassa symbolinen taso liittyy tietysti laajemmin muutoksen kaipuuseen: iskusanoja ovat toivo, uusi aika tai uusi poliittinen kulttuuri. Tällaisten symbolien haaste on siinä, että niitä täytyy jotenkin ruokkia. Uuden ajan täytyy alkaa näkyä jotenkin.

Ihmiselämässä on aina jatkuvuutta enemmän kuin äkillisiä katkoksia: vaalivoiton jälkeiset arkipäivät ovat pohjimmiltaan hyvin samanlaisia kuin vaalivoittoa edeltävät. Syriza tuleekin törmäämään väistämättömään poliittisten aikajänteiden yhteensovittamattomuuden ongelmaan. Vaalivoitto on repeämä, yksittäinen katharsis-hetki. Hetkellisesti kaikki on mahdollista, kaikki on toisin. Tämän jälkeen alkaa hallinnointi: pitkällinen byrokratian, neuvottelujen ja hitaiden reformien politiikka. Radikaalikaan hallinnoija ei voi välttää hallinnoijan aikajännettä.

”Muutoksen hetki” voi olla symbolisesti merkitsevä vain kerran. Riskinä on jäädä sen vangiksi: esimerkiksi Etelä-Afrikassa ANC käytti vielä vuosia maata hallinnoituaan tiedotuksessaan kuvaa mustien asuinalueilla kiemurtelevista äänestysjonoista. Symbolinen hetki ei kuitenkaan kanna politiikan sisältönä. Arkipäivien täytyy alkaa pikkuhiljaa näyttää erilaisilta, tai vähintään symbolisten hetkien jatkumoon täytyy tulla jotain uutta.

Syrizan tärkeimmät haasteet liikkuvat siis kehikossa, joka on tuttu kaikille poliittisen täyskäännöksen liikkeille. Lopulta vaikeinta on löytää tasapaino politiikan symbolisen ja konkreettisen ulottuvuuden välillä. Pohjimmiltaan Kreikan ja ”Euroopan” yhteentörmäyksessä on kyse hyvin yksinkertaisesta asiasta: Onko politiikan tavoitteena ihmisten hyvinvointi vai säännöistä kiinnipitäminen siksi, että niistä on kertaalleen sovittu? Tärkeä askel on jo otettu: troikka on neuvottelupöydässä, ei sanelemassa.

Artikkelikuva: nonbirinonko / Pixabay

Julkaisu Mitä Syrizan onnistuminen tarkoittaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.