Venäjällä opposition tila on käynyt yhä ahtaammaksi Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022. Ihmisoikeusrikkomuksia dokumentoivan OVD-Infon mukaan lähes 20 000 ihmistä on pidätetty hyökkäyssodan alkamisen jälkeen. Tämän lisäksi satoja sotaa vastustavia ihmisiä vastaan on nostettu oikeusjuttuja.

Sotaa vastustavia ihmisiä on otettu kiinni ja tuomittu poliittisin perustein esimerkiksi ”terroristiseen toimintaan yllyttämisestä” ja ”asevoimien halventamisesta”. Kiristyneen tilanteen takia sadat tuhannet ihmiset ovat lähteneet maasta. Heidän joukossaan on Venäjän hallintoa vastustavia poliitikkoja, taiteilijoita ja tavallisia ihmisiä.

Maan oppositio koki uuden takaiskun 16. helmikuuta, kun oppositiojohtaja Aleksei Navalnyi kuoli vangittuna Venäjällä. Navalnyiä pidettiin Venäjän merkittävimpänä oppositiojohtajana, vaikka kaikki eivät hänen kansallismielistä politiikkaansa kannattaneetkaan.

Navalnyin kuolemasta on syytetty Venäjän hallintoa, sillä kuolema palvelee hallinnon tavoitetta opposition hajottamisesta. Liikkeen hajottaminen on helpompaa, jos sillä ei ole enää johtajaa, jota tuhannet ihmiset ovat kuunnelleet. Tilanne on samanlainen monissa muissa autoritaarisissa valtioissa, joissa aktivisteja pidätetään, katoaa tai kuolee.

Myös Syyriassa hallinto on pyrkinyt hajottamaan oppositiota: aktivisteja on pidätetty, tapettu ja pakotettu maanpakoon. Viimeisimmän kymmenen vuoden aikana käyty verinen sisällissota hallinnon ja lukuisten eri aseellisten ryhmien välillä on vaikeuttanut siviilitoimijoiden tilannetta entisestään.

Vertailen tässä artikkelissa Venäjän ja Syyrian tilanteita, erityisesti mitä Syyrian opposition kehitys voi kertoa Venäjän opposition tulevaisuudesta.

Sitkeät syyrialaiset aktivistit

Syyria on Venäjän liittolainen, ja mailla oli läheiset suhteet jo Neuvostoliiton aikana. Näin ollen Venäjä on jo vuosikymmenien ajan seurannut läheltä Syyrian toimia maassa toimivan opposition tukahduttamiseksi.

Syyrian oppositio oli ollut ahtaalla jo pitkään ennen kuin maa ajautui sisällissotaan vuosina 2011–12. Hallinnon toiminta oli tuolloin samankaltaista kuin Venäjällä tänään. Erityisesti islamisteja, vasemmistolaisia, ihmisoikeusjuristeja ja muita toisinajattelijoita vangittiin vuosiksi, kidutettiin ja tapettiin – onnekkaat pääsivät pakenemaan ulkomaille.

Syyrian hallinnon hajota ja hallitse -politiikka ei kuitenkaan pystynyt nujertamaan oppositiota. Vankiloissa niin islamistit kuin väkivallattomat aktivistitkin tapasivat muita samanmielisiä ja pääsivät keskustelemaan ja verkostoitumaan eri puolilta Syyriaa kotoisin olevien ihmisten kanssa. Maanpaossa olevat ihmiset oppivat uusia tapoja järjestäytyä ja organisoida toimintaansa.

Näin ollen väkivalta ja vangitseminen eivät lopettaneet ihmisten kritiikkiä hallintoa kohtaan. Vapauduttuaan monet vangituista oppivat toimimaan autoritaarisen yhteiskunnan puitteissa.

Syyrian hallinnon hajota ja hallitse -politiikka ei kuitenkaan pystynyt nujertamaan oppositiota.

Kapeassa julkisessa tilassa, maan alla ja ulkomailla toimineet hallintoa vastustavat ihmiset aktivoituivat kansannousun alettua vuoden 2011 alussa. Kansannousu sai aikaan massamielenosoituksia, jotka syyrialaisessa yhteiskunnassa olivat ennen näkemättömiä aktivismin muotoja.

Myös tuhannet aiemmin enemmän tai vähemmän tavallista elämää eläneet ihmiset aktivoituivat. Väitöskirjaani varten haastattelemani syyrialaiset aktivistit kertoivat, miten ennen vuotta 2011 toimineet aktivistit mobilisoituivat, tukivat ja innostivat nuorempia ihmisiä vallankumoukselliseen toimintaan.

Syyrian oppositio jakaantuu

Hyvin pian kansannousun alettua keväällä 2011 Syyrian opposition yhtenäisyys alkoi rakoilla. Ihmiset olivat yhtä mieltä tarpeesta vaihtaa maan johto, mutta keinoista, miten hallinto tulisi kaataa, he olivat eri mieltä. Osa aktivisteista vaati väkivallattoman vastarinnan jatkamista, osa tarttui aseisiin puolustaakseen yhteisöjään hallinnon väkivallan kiihtyessä.

Aktivistit eivät olleet myöskään yhtä mieltä tulevan yhteiskunnan luonteesta: mikä tulisi olla esimerkiksi uskonnon rooli presidentti Bashar al-Assadin hallinnon kaaduttua? Ulkovallat kuten Saudi-Arabia, Qatar ja Turkki alkoivat tukea sellaisia kapinallisryhmiä, jotka edistivät heidän omaa maailmankuvaansa, eikä yhtenäistä opposition armeijaa koskaan syntynyt.

Keskeistä opposition hajaantumisessa olivat myös erilaiset kokemukset. He, jotka asuivat edelleen Syyrian rajojen sisällä, joutuivat elämään väkivallan tai sen ainaisen uhan alla. Kapinallisten hallitsemilla alueilla on ollut myös vakavaa puutetta ruoasta ja muista perustarvikkeista. Elämää – ja vallankumousta – täytyi jatkaa niillä resursseilla, mitä oli jäljellä.

Opposition toimintamahdollisuudet ovatkin usein olleet helpommat maanpaossa. Aktivistit ovat voineet esimerkiksi tavata ulkomaisia tukijoita ja edistää asiaansa korkean tason tapaamisissa.

Sodan edetessä miljoonat ihmiset pakenivat Syyriasta. Heidän joukossaan oli monia aktivisteja, jotka jatkoivat väkivallatonta toimintaa ulkomailla. Toimintamahdollisuudet ovatkin usein olleet helpommat maanpaossa. Aktivistit ovat voineet esimerkiksi tavata ulkomaisia tukijoita ja edistää asiaansa korkean tason tapaamisissa. Poliittinen oppositio järjestäytyi Turkissa lähellä Syyrian rajaa ja valitsi edustajia puhumaan opposition äänellä.

Ulkomailla olevalla oppositiolla ei kuitenkaan ole koskaan ollut samanlaista legitimiteettiä kuin Syyriassa olevilla. Osa syyrialaistaistelijoista sanoo ulkomaisen opposition viettävän vain aikaa hotelleissa (fanadik) samalla, kun ihmiset maan sisällä taistelevat juoksuhaudoissa (khanadik).

Erilaiset tilanteet ja kokemukset ovat lisänneet opposition jakaantumista. On hyvin vaikea suunnitella tulevaisuutta tai päättää yhteisistä asioista, jos ihmiset eivät pysty tapaamaan toisiaan ja luomaan keskinäistä luottamusta. Jakaantuminen onkin osaltaan johtanut siihen, että al-Assad on voittamassa sodan.

Jakaantuuko Venäjänkin oppositio?

Venäjän presidentti Vladimir Putin pääsi seuraamaan lähietäisyydeltä, miten Syyrian oppositio voimistui 2010-luvun alussa. Hän myös näki, miten Syyrian hallinto pyrki tietoisesti hajottamaan oppositiota ennen maan sisällissotaa ja sen aikana. Hallinto pyrki esimerkiksi lisäämään uskontoryhmien välisiä jännitteitä ja leimaamaan koko opposition terroristeiksi. Tavoitteena oli estää yhtenäisen, hallintoa vastustavan voiman syntyminen.

Varoittavampi esimerkki, joka vieläpä johti mielenosoittajien tavoitteeseen, tulee kuitenkin maan lähihistoriasta. Ihmiset yhdistyivät 1980-luvulla ja järjestivät rautaesiripun hajoamiseen johtaneita massamielenosoituksia. Kuten historia on osoittanut, väkivallaton vastarinta eri keinoineen voi olla tehokasta, jos liike saa mukaansa tarpeeksi suuren määrän ihmisiä.

Tutkijat Erica Chenoweth ja Maria J. Stephan ovat todenneet väkivallattomien kampanjoiden olevan tehokkaita, jos niihin osallistuu aktiivisesti 3,5 % väestöstä. Lisäksi ulkomainen tuki väkivallattomalle vastarinnalle voi lisätä sen onnistumismahdollisuuksia.

Venäjällä 3,5 % tarkoittaisi viittä miljoonaa ihmistä eli suunnilleen samaa kuin Pietarin väkiluku. Määrä on iso, mutta on muistettava, että oppositiolla on jo ulkomaiden tuki, Venäjää vastaan on asetettu ankaria pakotteita, ja että maa käy kallista hyökkäyssotaa Ukrainassa. Erityisesti sodan pitkittyminen ja inhimillisen ja taloudellisen hinnan kasvu voi johtaa laajoihin tyytymättömyyden ilmaisuihin. 

Väkivallattomien kampanjoiden on todettu olevan tehokkaita, jos niihin osallistuu aktiivisesti 3,5 % väestöstä. Lisäksi ulkomainen tuki väkivallattomalle vastarinnalle voi lisätä sen onnistumismahdollisuuksia.

Tällä hetkellä venäläisen opposition tukahduttaminen pakottaa sen yhä enemmän maan alle ja ulkomaille. Toisinajattelijoiden ajaminen maanpakoon voi kuitenkin myös lisätä heidän toimintamahdollisuuksiaan. On helpompi tehdä töitä, tavata muita aktivisteja ja hankkia resursseja, kun ei tarvitse piileskellä. Samalla maanpako luo kuitenkin yhä suuremman kuilun heidän ja maan sisällä olevien ihmisten välille.

Yhteydenpito voi olla mahdollista internetin kautta. Esimerkiksi Venäjällä ja sen ulkopuolella oleville venäläisille feministiaktivisteille digitaalinen media on ollut keskeinen toimintapaikka ja mahdollistanut ajatustenvaihdon rajojen yli. Vaihtoehtomedioiden sulkeminen on kaventanut tätäkin tilaa entisestään. Lisäksi Venäjä ja muut autoritaariset hallinnot valvovat internetin käyttäjiä entistä enemmän ja verkkokirjoituksilla voi olla vaarallisia seurauksia.

Mikä on Venäjän opposition tulevaisuus?

Jos Putinin hallinto kestää vielä vuosikausia, erilaiset kokemukset muovaavat todennäköisesti oppositioliikkeitä eri suuntiin. Lisäksi liike pirstaloituu entisestään, jos uutta johtajaa Aleksei Navalnyin tilalle ei löydy. Hänen puolisonsa Julija Navalnaja ilmoitti jo jatkavansa miehensä työtä ja kannusti oppositiota yhdistymään. Ei ole kuitenkaan varmaa, että näin tulee käymään.

Kapenevassa tilassa yhdistyminen voi olla entistä hankalampaa. Putinia vastustavien valtioiden tulisi kuitenkin tukea oppositioliikkeen yhtenäisyyttä – ja varmistaa samalla liikkeen moniäänisyys – sillä yhtenäinen oppositio on tehokkaampi vastustamaan autoritaarista hallintoa.

FM Tiina Hyyppä on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Artikkelikuva: Egor Filin / Unsplash

Julkaisu Onko Venäjän oppositio Syyrian tiellä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kirjoitus on alun perin julkaistu englanniksi 21.10.2019.

Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump ilmoitti Yhdysvaltain joukkojen siirtymisestä Koillis-Syyrian sisällä, mitä seurasi Kurdistanin työväenpuolueeseen (PKK) ja Syyrian demokraattisiin voimiin (SDF) koillisessa kohdistunut Turkin sotilasoperaatio. Tapahtumasarjasta annetaan usein tiedotusvälineissä kuva, jonka perusteella läntiset liittolaiset ovat pettäneet kurdiliittolaiset.

Vuodesta 2014 SDF, kurdien ja arabien yhteiset joukot, on todellakin taistellut Yhdysvaltain rinnalla Isisiä vastaan. Isis julistettiin ”kukistuneeksi” ennenaikaisesti, mutta julistusta pidetään kuitenkin välttämättömänä maailmanlaajuiselle turvallisuudelle. Sen hintana oli silti kymmenien tuhansien SDF:n jäsenten henki.

Kuitenkin tuon kaltaiset “kansainvälisen yhteisön” petokset, jotka eivät kohdistu vain syyrialaisiin taistelijoihin vaan myös kansalaisyhteiskuntaan, avustajiin ja tavallisiin kansalaisiin, ovat olleet konfliktille tyypillisiä vuosien ajan.

Monet syyrialaiset ovat työskennelleet EU:n ja Yhdysvaltojen liittolaisten – asevoimien, hallitusten, kansainvälisten avustusjärjestöjen, kansalaisjärjestöjen ja yksityisten yritysten – rinnalla.

Monet syyrialaiset ovat työskennelleet EU:n ja Yhdysvaltojen liittolaisten rinnalla.

Kun geopoliittinen tilanne muuttui, moni heistä jäi äärimmäisen vaaran ja täydellisen epävarmuuden keskelle. Suurimmassa osassa tapauksista heidän tarinansa eivät koskaan saaneet tilaa kansainvälisissä tiedotusvälineissä.

Tässä kirjoituksessa pyrimme täyttämään tuon aukon nojautumalla tämänhetkisiin tutkimuksiimme. Elokuussa 2019 aloitimme työskentelyn Suomen Akatemian ja Helsingin yliopiston rahoituksella tutkimusprojektissa, jonka aiheena on avustustyön etähallinta ja paikallinen työ Syyrian konfliktissa sekä siirtolaisuus.

Lokalisaation katoaminen, syrjäisyyden nousu

Humanitaarinen yhteisö on vuosien ajan keskustellut tarpeesta siirtää avustustyön ja resurssien hallinta paikallisille järjestöille. Tätä keskustelua kutsutaan lokalisaatioagendaksi.

Tähän asti suurin osa alan ammattilaisista on ollut sitä mieltä, että lokalisaatio on epäonnistunut: rahoitus ja päätökset pysyvät kansainvälisten järjestöjen ja kansalaisjärjestöjen käsissä, vaikka niiden päämajat sijaitsevat kaukana humanitaarisia kriisejä kohdanneista alueista.

Humanitaarinen yhteisö on vuosien ajan keskustellut tarpeesta siirtää avustustyön ja resurssien hallinta paikallisille järjestöille

Keskustelussa ei useinkaan ole huomioitu sitä, että vaikka päätöksentekoa ja resurssien hallintaa ei ole lokalisoitu, suurin osa vaikeiden asioiden parissa toimivista työntekijöistä kentällä on jo palkattu paikallisesti.

Tyypillisessä nykypäivän humanitaarisen avun tilanteessa ulkomaalaiset johtajat koordinoivat operaatioita turvallisilta alueilta, kun taas paikalliset yhteistyökumppanit konfliktialueilla antavat varsinaista apua – lääketarvikkeista ruokapakatteihin ja rahalliseen apuun.

Paikallisten yhteistyökumppaneiden työssään kohtaamat riskit vaihtelevat ilmaiskuista elintarvikepulaan ja toistuvaan altistumiseen psyykkiselle traumalle. Heidän palkkansa on kuitenkin huomattavasti matalampi kuin länsimaisten avustustyöntekijöiden ja heidän työolosuhteensa monin verroin vaikeammat.

Syyrian konfliktia pidetään usein kriisinä, jossa humanitaarisen avun etäohjaus valtavirtaistettiin. Juuri tämän vuoksi haluamme keskittyä aiheeseen.

Avustustyöntekijät, joiden kanssa puhuimme tutkimukseemme liittyen, työskentelivät pienissä tai keskisuurissa syyrialaisissa avustusjärjestöissä. Nämä järjestöt toimivat täytäntöönpanokumppaneina Yhdysvalloissa ja EU:ssa sijaitseville kansainvälisille kansalaisjärjestöille ohjelmissa, joita rahoittavat merkittävät länsimaiset virastot, kuten Yhdysvaltojen kehitysyhteistyövirasto USAID, Britannian kehitysyhteistyövirasto DFID ja EU:n humanitaarisen avun ja pelastuspalvelun pääosasto ECHO.

Avustustyöntekijät muistelivat työskennelleensä vuosien ajan jopa 15 tuntia päivässä ja olleensa ulkomaisten päälliköiden saatavilla vuorokauden ympäri viestipalvelujen kuten WhatsAppin ja Skypen välityksellä. Heidän motivaationsa vaihtelivat vastuun- ja vastuullisuudentunnosta sodan runtelemaa yhteisöään kohtaan toisen työn löytymisen mahdottomuuteen alueella, jonka aseelliset selkkaukset ovat tuhonneet. 

Liikkuvan vapaus ja liikkumattoman hyljeksintä

Jotkut haastattelemistamme työntekijöistä työskentelivät alueilla kuten Daraa, jota yleisesti kutsutaan vallankumouksen kehdoksi. Se on Syyrian eteläinen maakunta, jota opposition joukot hallitsivat kesään 2018 asti.

Tuolloin Syyrian ja Venäjän yhteishyökkäys, joka rikkoi kansainvälisen välitystoiminnan tuloksena syntyneen de-eskalaatio-sopimuksen, jonka neuvotteluissa Venäjä oli toiminut välittäjänä, johti opposition kaatumiseen presidentti Bashar al-Assadin hallituksen valvonnassa.

Kun maakunta palasi hallituksen valvontaan ja länsimaiset liittolaiset lakkauttivat rahoituksen ja tuen, kansalaiset ilmaisivat huolensa kansainvälisen yhteisön petoksesta. Heidän vetoomuksensa ei kuitenkaan saanut merkittävää kansainvälistä tukea.

Heidän joukossaan oli paikallisia avustustyöntekijöitä, jotka toistuvasti ja turhaan kysyivät apua järjestöiltä, joille he olivat työskennelleet.

Kun Syyrian armeija otti Daraan uudelleen valvontaansa, näille työntekijöille jäi kaksi yhtä vaarallista vaihtoehtoa: jäädä alueelle ja ”sopeutua” vannoen uudestaan uskollisuutta Syyrian hallitukselle tai paeta opposition hallitsemille alueille Luoteis-Syyriassa.

Ne, jotka päättivät jäädä hallituksen uudelleen valtaamille alueille, kohtasivat hyvin dokumentoituja häirinnän ja mielivaltaisen pidättämisen uhkia viranomaisten taholta, koska he olivat aiemmin työskennelleet järjestöille, joita tukivat hallitukselle vihamieliset voimat.

Toisaalta ne, jotka päättivät lähteä, löysivät itsensä maan niistä osista, joissa sekä riskit että ihmisten tarpeet ovat niin suuria, ettei säännöllinen raportointi humanitaarisiin ja terveydenhoitolaitoksiin kohdistuvista iskuista ole mahdollista ja joissa niin kutsutun poltetun maan taktiikan käyttö on yleistä.

Se, ettei mahdollisuuksia liikkuvuuteen ole, johtuu rajoittavista kansainvälisistä maahanmuuttojärjestelmistä sekä vakiintuneista vajaatyöllisyyden ja koulutusta vastaamattoman työn tekemisen malleista.

Ainoa mahdollisuus turvaan heille ja heidän perheilleen oli salakuljetus Turkkiin. Siihen tarvitaan kuitenkin rahaa, ja riskinä on joutua turkkilaisten rajavartijoiden väkivallan kohteeksi.

Yksi mielenkiintoisimmista löydöistä tämänhetkisessä ja aiemmassa tutkimuksessamme on liikkuvuuden asema avustajien elämän ja kokemuksen arvostuksessa ja turvaamisessa – tai niiden huomiotta jättäminen ja kertakäyttöisenä kohteleminen.

Kansainvälisten avustusjärjestöjen samoin kuin yksityisen sektorin päälliköt ovat usein jetsettereitä, jotka ovat tottuneet siirtymään työtiloilta toisille ympäri maailmaa ja jotka elävät myös yksityiselämässään monessa eri maassa. Vaikka paikallisilla työntekijöillä olisi korkea koulutus ja vuosien kokemus alalta, heillä on huomattavasti pienemmät mahdollisuudet muuttoon tai työmatkailuun.

Se, ettei mahdollisuuksia liikkuvuuteen ole, johtuu rajoittavista kansainvälisistä maahanmuuttojärjestelmistä sekä vakiintuneista vajaatyöllisyyden ja koulutusta vastaamattoman työn tekemisen malleista. Näin avustuskoneisto pikemminkin tuottaa eikä haasta maailmanlaajuista eriarvoisuutta.

Kuten yksi haastattelemistamme työntekijöistä sanoi kuvatessaan kokemuksiaan mahdollisuuksien puuttumisesta työssä etenemiseen ja kansainväliseen liikkuvuuteen liittyen: ”kerran paikallinen, aina paikallinen”.

Liikkuvuuden estäminen ei ole vain ammatillisen kehityksen tiellä, vaan se merkitsee myös päällekkäisiä epäoikeudenmukaisuuksia ihmisten liikkumattomaan kehoon. Se vahvistaa maailmanlaajuisia hierarkioita, jotka ryhmittelevät ihmiset heidän syntymäpaikkansa perusteella.

Toisin sanoen Syyrian avustustyöntekijöiden liikkumattomuus ja näkymättömyys toimivat rodullistamisen mekanismina.

EU-matka

Haastattelemiemme joukossa ainoa avustustyöntekijä, joka pääsi EU-maahan, joutui käymään läpi monimutkaisia ja pitkiä turvapaikkamenettelyjä, joihin sisältyy lisävuosia rajoitettua liikkuvuutta.

Työntekijät ovat ammattitaitoisia ja he ovat työskennelleet yhteiskuntansa kaikkein heikoimmissa asemassa olevien puolesta intohimoisesti ja tarjonneet keskeisiä palveluita kansainväliselle avustusyhteisölle. Laiton muuttoliike Syyrian ulkopuolella ja vaaralliset matkat EU:n turvapaikkakohteisiin ovat heille usein ainoa mahdollisuus

Koska EU-Turkki-julkilausuma pakolaisista horjuttaa presidentti Recep Tayyip Erdoğanin suunnitelmia karkottaa pakolaisia Syyriaan ja turvapaikan saamista EU:ssa vaikeuttavat järjestelykeskus-toimintamallin kaltaiset linjaukset, Syyrian entisten avustustyöntekijöiden on mahdollisesti vielä aiempaa vaikeampaa saada hyväksyttyä oikeutensa suojeluun.

Kaikki syyrialaiset ja todellakin kaikki turvapaikanhakijat ansaitsevat oikeudenmukaisen ja ihmisarvon mukaisen turvapaikkakäsittelyn taidoistaan ja pätevyyksistään riippumatta.

Syyrian avustustyöntekijöiden tapaus paljastaa kuitenkin kansainvälisen avustusyhteisön perustavaa laatua olevan ristiriidan – nimittäin paikallisten työntekijöiden kertakäyttöisyyden – johon kansainvälisten avunantajien, Suomi EU:n puheenjohtajana mukaan lukien, pitäisi puuttua kiireellisesti.

Nadine Hassouneh on vieraileva tutkija Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa ja kunniatutkija The Council for British Research in the Levantissa, Ammanissa.

Elisa Pascucci on tutkijatohtori Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa.

Englannista suomeen kääntänyt Kirsi Suutarinen.

Julkaisu EU:n ei pitäisi sivuuttaa Syyrian avustustyön­tekijöiden suojelun tarvetta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Terroristijärjestö Isisin ”kalifaatin” kaaduttua edessä on hallinnollinen jälkipyykki, joka liittyy alueelle matkustaneisiin vapaaehtoisiin. Tuhannet heistä ovat suljettuina vankiloihin konfliktialueen maissa tai heitä vartioidaan tarkasti pakolaisleireillä, kuten Syyriassa olevalla Al-Holin leirillä. Mukana on paljon lapsia.

Näissä paikoissa ihmisten kohtalo riippuu pitkälti sekä heitä säilövien maiden että heidän kotimaidensa poliittisista päätöksistä.

Vapaaehtoisten paluu leikkaa useita eri hallinnollisia sektoreita aina puolustuspolitiikasta oikeuteen, sisäasioihin ja sosiaalipolitiikkaan. Siksi viranomaiset näkevät tilanteen eri tavoin omista lähtökohdistaan eikä yksimielisyyttä parhaista käytännöistä ole.

Viranomaiset näkevät tilanteen eri tavoin omista lähtökohdistaan eikä yksimielisyyttä parhaista käytännöistä ole.

Konfliktialueen turvallisuuden kannalta paras ratkaisu on, että kaikki maat ottavat kansalaisensa luokseen. Konfliktialueen turvallisuus ei kuitenkaan ole minkään maan poliitikolle omien kansalaisten turvallisuutta tärkeämpää. Siksi kansallismielinen politiikka on ajanut toistaiseksi ohi yhteisen EU-politiikan.

EU:ssa Isis-palaajien kotiinpaluusta on tullut turvallisuuspoliittinen ”virtahepo”, eli aihe, johon ei haluta riitautumisen pelon vuoksi koskea. Sitä ei ole pystytty nostamaan Euroopan unionin neuvoston kokouksen käsittelyyn – eli unionin tärkeimmälle jäsenvaltioiden politiikkaa koordinoivalle foorumille.

Mitkä ovat tarkemmat syyt siihen, miksi ongelma lopulta on niin vaikeasti ratkaistavissa?

Kyse ei yksin palaajista – päätökset vaikuttavat koko jihadistiseen liikehdintään

Vaikka useat tutkimukset tukevat käsitystä, että pieni osa palaavista vierastaistelijoista todella on uhka heidän palattuaan kotimaihinsa, eivät aikaisempien vierastaistelijailmiöiden perusteella tehdyt arviot ole vielä toteutuneet. Johtopäätösten teko on kuitenkin vielä liian aikaista.

On melko varmaa, että Euroopassa tullaan näkemään jihadistisia terrori-iskuja, joiden tekijöiden joukossa on eurooppalaisia Isis-veteraaneja. Siksi paluun estäminen juuri nyt voi näyttäytyä kaikista houkuttelevimmalta vaihtoehdolta, sillä vain palaajien omat teot voidaan yhdistää suoraan poliitikkojen päätöksiin.

Suoran terroritoiminnan lisäksi palaajat voivat kuitenkin vaikuttaa myös välillisesti ääriliikkeiden toimintaan. Vaikka palaaja ei itse enää harjoittaisi väkivaltaa, voi hän toimia eräänlaisena ”avainaktivistina”, joka rekrytoi ihmisiä mukaan liikkeeseen, tai vähintäänkin ”sähköistää” niiden ilmapiiriä tuomalla niihin uutta tietotaitoa.

Toisaalta ideologiasta luopuneet aktivistit voivat toimia myös ekstremismin torjunnassa apuna. Heidän kokemuksensa tuovat tervettä realismia ilmiön tunnistamiseen, ja he voivat parhaimmissa tapauksissa toimia mentoreina nuorille, jotka ovat vaarassa radikalisoitua. Palaaja voi siis jopa hillitä väkivaltaisten liikkeiden toimintaa.

Turvallisin vaihtoehto ei ole välttämättä palaajien pitäminen keinoilla millä hyvänsä Euroopan ulkopuolella.

Myös paluun estämiseen tai lykkäämiseen liittyy turvallisuusuhkia, eikä turvallisin vaihtoehto ole välttämättä palaajien pitäminen keinoilla millä hyvänsä Euroopan ulkopuolella. Moni palaamisen estämisen kannalla oleva unohtaa, että nyt leireillä, vankiloissa ja konfliktialueilla yhä vapaana olevilla EU-kansalaisilla on jo Euroopassa läheisiä, sukulaisia ja ystäviä sekä mahdollisesti yhteyksiä radikaaliverkostoihin.

Mikä tahansa päätös palaajien suhteen vaikuttaa väistämättä myös heihin hyvin henkilökohtaisella tasolla. Eurooppalainen jihadismi ammentaa muun muassa muslimien syrjinnän kokemuksista. Siksi ihmisten perusoikeuksista tinkiminen juuri muslimien kohdalla antaa pätevän argumentin, jonka mukaan Eurooppa kohtelee muslimeja toisarvoisesti.

Paluun estäminen ja siitä aiheutuvat kuolemat joko paikallisten tuomioistuimien päätöksillä tai pakolaisleirien olosuhteiden vuoksi käytetään takuuvarmasti ääriliikkeissä hyväksi osoittamaan länsimaisen järjestelmän tekopyhyys.

Ongelmat ulottuvat pidemmälle, kuin poliittinen näkökyky yltää

Poliittisesti helpoin ratkaisu on jättää päätös Isis-vapaaehtoisista konfliktialueen maiden harteille. Käytännössä se tarkoittaa Irakia, sillä Syyria ei tällä hetkellä ole kyvykäs hoitamaan tapauksia.

Menettely on jossain määrin normaalin kansainvälisen käytännön mukainen, mutta tilanne muuttuu, jos vankeja uhkaa kidutus tai kuolemantuomio. Tällöin EU-maiden velvollisuutena olisi pyrkiä aktiivisesti estämään se.

Kysymys on kuitenkin tehokkaasti turvallistettu. Se tarkoittaa sitä, että moni maa haluaa poiketa omista laeistaan ja normaaleista käytännöistään turvallisuuteen vedoten.

Tuomioiden ja vankeinhoidon delegoiminen konfliktialueen maiden harteille siirtää kuitenkin ongelmia tulevaisuuteen. Kärsittyään tuomionsa ihmiset voivat palata kotimaihinsa. Tällöin poliitikkojen täytyisi taas kehitellä uusia keinoja estää heidän perustuslaillinen oikeutensa palata kotiin. Ne jäänevät tulevien hallitusten päätöksiksi.

Radikaalin toiminnan uhka muuttaa muotoaan, jos tuomiot kärsitään konfliktialueella.

Radikaalin toiminnan uhka kuitenkin muuttaa muotoaan, jos tuomiot kärsitään konfliktialueella. Alueen vankiloissa ei toistaiseksi ole minkäänlaisia exit-ohjelmia eikä vankien verkostoitumista muiden radikaalien vankien kanssa välttämättä pystytä estämään. Siksi vankeinhoidon jättäminen näille maille ei välttämättä ole pitkällä tähtäimellä paras ratkaisu.

On hyvä muistaa, että juuri Yhdysvaltain Irakin invaasion jälkeinen vankileiri Bucca oli keskeinen paikka Isisin syntytarinassa, sillä se tarjosi otolliset puitteet verkostoitumiselle. Euroopassa olisi paremmat mahdollisuudet väkivaltaisesta toiminnasta luopumiselle, mutta on myös totta, että kaikki yksilöt eivät siitä luovu, olivat puitteet mitkä hyvänsä.

Lasten kohdalla uhkakuvien arvioimisessa on ajateltava aikaperspektiiviksi jopa muutama vuosikymmen. Pahimmat riskit eivät siis suinkaan välttämättä tapahdu juuri lähiaikoina.

Lasten erottaminen vanhemmistaan saattaa kuulostaa arkijärjellä perustellulta ratkaisulta lastensuojelun näkökulmasta – ovathan heidän vanhempansa vieneet heidät keskelle viime vuosien pahinta sotaa. Sekin voi kuitenkin pahimmassa tapauksessa vaikeuttaa lasten toipumista ja lisätä heidän vanhempiensa heihin oletettavasti iskostamaa vihaa länsimaista yhteiskuntaa kohtaan.

Keskeisintä ei kuitenkaan liene se, mikä heitä koskeva päätös juuri nyt on, vaan se, minkälaisen lapsuuden ja nuoruuden he lopulta saavat. Lienee selvää, ettei pakolaisleiri anna kovin hyviä eväitä elämän varrelle, puhumattakaan siitä, että se estäisi mahdollisimman hyvin radikalisoitumista.

Kansallismielinen politiikka sivuuttaa muiden EU-maiden näkemykset

Palaajiin liittyvä politiikka on erittäin tulenarka aihe monessa EU:n jäsenmaassa. Heidät koetaan yksiselitteisesti uhkana, joten yksikään poliitikko ei halua ottaa riskiä, että palaajan toteuttama terrori-isku voitaisiin yhdistää hänen päätökseensä. Halua yhteiseen EU-linjaan ei siis ole löytynyt.

Yksikään poliitikko ei halua ottaa riskiä, että palaajan toteuttama terrori-isku voitaisiin yhdistää hänen päätökseensä.

Koska vapaaehtoisten lähtösyyt ovat jonkin verran vaihdelleet maasta toiseen eikä jihadistinen liikehdintä ole samanlaista jokaisessa jäsenmaassa, ei yhteinen linja ole väistämättä paras ratkaisu jokaiseen tilanteeseen. Siinä, missä sosioekonominen tausta on selittänyt lähtöä jossain määrin esimerkiksi Belgiassa, se ei ole ollut esimerkiksi Suomesta lähteneiden keskuudessa merkittävässä roolissa.

Eräänlaisen suunnannäyttäjän roolin tilanteessa on ottanut Ranska. Ranskassa jihadistiset verkostot ovat jo nyt erittäin voimakkaita ja levinneitä. On siis ymmärrettävää, että Ranska haluaa pitää muita tiukempaa linjaa palaajien suhteen. Riskit näiden verkostojen radikalisoitumiseen ovat huomattavasti suurempia kuin Suomessa, joka kuuluu jihadistisen verkostoitumisen ”periferian periferiaan” ja jossa on tällä hetkellä kyse hyvin pienestä joukosta naisia ja lapsia.

Etenkin Ranska onkin voimakkaasti halunnut pitää kysymyksen tiukasti omana asianaan ja sallinut omien kansalaistensa tuomitsemisen kuolemaan Irakissa.

Kaikki ratkaisut vaikuttavat oleellisesti myös muiden maiden turvallisuuteen.

Yhteisen linjan puuttumisella on kuitenkin myös haittapuolia. Jihadistiset verkostot Euroopassa linkittyvät sisäisiä rajoja kunnioittamatta miltei jokaiseen Schengen-maahan, joten kaikki ratkaisut vaikuttavat oleellisesti myös muiden maiden turvallisuuteen. Lisäksi etenkin Länsi-Balkaniin ja Turkkiin liittyvillä menettelyillä on merkitystä viisumivapauden vuoksi.

Monessa maassa kysymys lasten tilanteesta on erotettu aikuisiin liittyvistä päätöksistä. Moni maa onkin käynyt hakemassa esimerkiksi orvoiksi jääneitä kansalaisiaan pois pakolaisleireiltä. Myös lasten erottamista heidän äideistään on harkittu.

Lastensuojeluviranomaisilla ei kuitenkaan ole toimivaltuuksia omien maidensa rajojen ulkopuolella, joten erottaminen ei onnistu ilman äitien suostumusta. Ensin on siis järjestettävä paluu koko perheelle, ja vasta sen jälkeen tapaukset voisi antaa lastensuojeluviranomaisten tutkittavaksi ja päätettäväksi.

Ratkaisuilla vaikutuksia muuhun ulkopolitiikkaan

Yhdysvallat ja YK ovat yrittäneet patistella kaikkia maita ottamaan omat kansalaisensa konfliktialueelta takaisin. Menettely helpottaisi konfliktialueen dynamiikkaa ja sodasta palautumista huomattavasti sekä vähentäisi siirtymistä muille konfliktialueille.

Tämä myös keventäisi huomattavasti painetta, jotka vapaaehtoiset muodostavat sodan runtelemille viranomaiskoneistoille. Jo nyt kurdialueilla on vaikeaa ylläpitää pakolaisleirien turvallisuutta.

Yksi merkittävä kipupiste liittyy Irakin vankiloihin, joissa on satoja eurooppalaisia, myös alaikäisiä. Irak vaatii jokaisesta eurooppalaisesta arviolta vajaat kaksi miljoonaa euroa vuodessa, minkä lisäksi myös miljardien edestä muita kuluja.

Jos Eurooppa ei halua omia kansalaisiaan takaisin, miksi Irak puolestaan ottaisi omia kansalaisiaan takaisin Euroopasta?

Vankipolitiikka liittyy kuitenkin muuhun Irak-politiikkaan, kuten irakilaisten turvapaikanhakijoiden pakkopalautuksiin. Jos Eurooppa ei halua omia kansalaisiaan takaisin, miksi Irak puolestaan ottaisi omia kansalaisiaan takaisin Euroopasta?

Toinen merkittävä kipupiste liittyy Turkkiin. Turkki on maantieteellisesti keskeisessä paikassa esimerkiksi sen suhteen, miten Syyriasta voi päästä takaisin Eurooppaan. Nyt Syyrian vastainen raja pitää kohtuullisen hyvin, mutta korruptio on ongelma.

Turkki ei kuitenkaan ole ollut EU:n kanssa täysin samoilla linjoilla siitä, mikä on terrorismin torjunnassa keskeisintä. EU-yhteistyössä hiertää muun muassa eriävä näkemys siitä, ketkä ovat terroristeja. Isis-taistelijat eivät Turkin näkökulmasta ole niin huolestuttavia kuin gülenistit ja PKK. Tälle pohjalle on vaikea rakentaa kestävää yhteistyötä.

Koska yhteistä EU-linjaa ei ole, etenkin isot jäsenmaat toimivat suoraan kahdenkeskisesti.

Koska yhteistä EU-linjaa ei ole, etenkin isot jäsenmaat toimivat suoraan kahdenkeskisesti. Ranska ja Saksa pystyvät tekemään sopimuksia kriittisten kolmansien maiden kanssa huomattavasti ketterämmin kuin hitaasti suunnattavissa oleva unioni.

Esimerkiksi Ranskan tiedustelupalvelulla on varmasti myös sellaista annettavaa kolmansille maille, että sopimuksista saadaan molempia osapuolia kiinnostavia. Koska suuret maat saavat haluamansa omia reittejään, se on myös vähentänyt niiden kiinnostusta ajaa asiaa EU:n puitteissa.

Kansainvälinen rikostuomioistuin ja rikostutkinta

Ruotsin aloitteesta myös kansainvälisen rikostuomioistuimen mahdollisuutta on pidetty yllä. Suomi on ollut myötämielinen ajatukselle. Tällainen tuomioistuin olisi kuitenkin hidas perustaa, eikä sen puitteissa todennäköisesti saataisi tuomioita kuin joillekin kymmenille yksilöille. Se myös tarkoittaisi sitä, että tuomiot istuttaisiin jokaisen kotimaassa.

Tilanne on kuitenkin akuutti: ihmisten, etenkin pakolaisleireillä olevien pienten lasten, henki ja terveys ovat uhattuina huonojen olosuhteiden vuoksi. Kiireellisyyttä lisää myös se, että taistelu- ja rikospaikkojen tutkinta olisi tehtävä nyt, kun kansainväliset joukot ovat alueella – jos siis halutaan rikoksentekijät mahdollisimman hyvin tuomittua teoistaan.

Tuomioistuimen vahvuutena olisi poliittisen vastuun jakaminen. Jos tuomiot jakaa kansainvälinen tuomioistuin, tuomittujen ja heitä kannattavien ääriliikkeiden viha ei silloin kohdistui kansallisiin oikeuslaitoksiin.

Tilanne on kuitenkin akuutti.

Päätöksentekoa kuitenkin hidastaa myös yksi kovin kriittinen tekijä: kaikkia ihmisiä, etenkään lapsia, ei ole kyetty identifioimaan eikä heidän kansalaisuuttaan varmistamaan. Se on kuitenkin oleellinen tieto viranomaisvastuusta päätettäessä.

Biometrisen tiedon kerääminen ja käyttäminen onkin yksi akuuteimpia toimenpiteitä alueella. Se on kenties ainoa palaajiin liittyvä menettely, josta EU-maat ovat olleet yksimielisiä.

Kaikki alueella olleet eurooppalaiset on tunnistettava ja rekisteröitävä siten, ettei henkilöllisyyden vaihtaminen tai väärennettyjen papereiden käyttäminen ole jatkossa mahdollista. Vaikka vapaaehtoiset eivät koskaan saisi rikostuomiota, on syytä olettaa, että merkintä heistä jää kuitenkin turvallisuusviranomaisten rekisteriin. Se saattaa tulevaisuudessa vaikeuttaa heidän liikkumistaan jopa Schengen-alueen sisällä.

Ripeitä ratkaisuja ei ole odotettavissa

Yhteistä EU-linjaa palaajien tilanteeseen ei ole syytä odottaa lähiaikoina, sillä aihetta ei ole nostettu keskeisten päätöksentekoelinten agendalle. Tämä osoittaa, että ainakin suurten EU-maiden on yhä helpompi ja ketterämpi toimia yksin kolmansien maiden suuntaan kuin yhteisessä rintamassa muiden maiden kanssa.

Pienillä mailla ei samanlainen toiminta ole yleensä mahdollista. Sooloilu sivuuttaa etenkin Suomen kaltaiset maat.

Yhteinen linja olisi tärkeä, koska ääriliikkeiden verkostot eivät kunnioita maiden rajalinjoja tai viranomaisvastuita. Verkostojen voimistuminen ja mahdollinen radikalisoituminen koskettaa kaikkia maita, joskaan ei tasapuolisesti.

Yhteinen linja olisi tärkeä, koska ääriliikkeiden verkostot eivät kunnioita maiden rajalinjoja tai viranomaisvastuita.

Suuret maat kuten Ranska ja Saksa ovat eurooppalaisen jihadistisen liikehdinnän polttopisteessä ja iskujen potentiaalisimpia kohteita.

Pelkkä paluun estäminen on turvallisin ratkaisu korkeintaan lyhyellä tähtäimellä. Jos linjaksi valitaan ihmisten perusoikeuksien sivuuttaminen, tarvitsee vastaavia sivuutuksia tehdä jatkossakin. Pitkällä tähtäimellä se voi kuitenkin jopa vaikeuttaa palaajiin ja ääriliikkeisiin liittyviä ongelmia. Siksi oikeusvaltioperiaatteen hylkääminen ei ole turvallisuusnäkökulmasta perusteltua.

EU:n näkökulmasta olisi tärkeintä ensisijaisesti huolehtia lasten oikeuksien toteutumisesta sekä siitä, että aikuiset saavat rikosoikeudellisesti oikeudenmukaisen kohtelun joko konfliktialueen tuomioistuimessa, kansainvälisessä tuomioistuimessa tai jokaisen omassa kotimaassa.

Samalla palaajiin tulee kohdistaa riittäviä sosiaalipoliittisia keinoja, joilla saadaan vähennettyä houkutusta väkivaltaiseen toimintaan. Parhaimmat olosuhteet siihen ovat tällä hetkellä Euroopassa.

YTT Teemu Tammikko toimii Ulkopoliittisen instituutin vanhempana tutkijana ja on erikoistunut tutkimaan poliittista radikalismia, terrorismia ja terrorismin vastaista toimintaa.

Julkaisu Isis-vapaaehtoisten paluu – virtahepo EU:n turvallisuuspolitiikassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kurdien johtamat Syyrian demokraattiset joukot (SDF) kukistivat viimeisen Isisin hallussa olleen kylän Syyrian ja Irakin rajalla maaliskuussa 2019.

Vaikka Baghuzin kylän kaatuminen oli tärkeä askel lännen taistelussa ääri-islamistista terrorismia vastaan, näitä ilouutisia seurasivat kuitenkin pian tutut humanitaarisesta hädästä ja kärsimyksestä kielivät kuvat.

Kuiva aavikkotuuli riepottelee resuista joukkoa, joka vaeltaa kohti kylän läheisyyteen pystytettyä al-Holin pakolaisleiriä. Leirille saapuu myös kurdijoukkojen kuljettamia rekkoja, joiden lavoilla Baghuzista evakuoidut naiset ja lapset nuokkuvat.

Seuraamme heidän kulkuaan tietoisina siitä, että siviilien joukossa on monia Isis-taistelijoiden vaimoja ja lapsia. Länsimainen humanitaristi meissä hämmentyy – ovatko kuvissa olevat ihmiset inhimillistä hätää kärsiviä uhreja vai väkivaltaisen ääri-islamistisen ideologian airueita?

Humanitaarinen avustustyö on vakiintunut osa suomalaista yhteiskuntaa muovannutta kristillistä perinnettä. Avun perimmäisenä tarkoituksena on pelastaa ihmishenkiä, lievittää inhimillistä hätää ja ylläpitää ihmisarvoa kriisien aikana.

Äärijärjestön tukijoukkojen on vaikea nähdä ansaitsevan apuamme, kun sille on niin monta muutakin vähemmän omaan kärsimykseensä syyllistä tarvitsijaa.

Isisin kaatumista seuranneessa yhteiskunnallisessa keskustelussa al-Holin pakolaisten hätä on kuitenkin otettu vastaan sekavin tuntein. Äärijärjestön tukijoukkojen on vaikea nähdä ansaitsevan apuamme, kun sille on niin monta muutakin vähemmän omaan kärsimykseensä syyllistä tarvitsijaa.

Kun Punaisen Ristin perustaja Henry Dunant kehitti modernin humanitarismin aatteen 1800-luvun puolessa välissä, avun puolueettomuus oli yksi toiminnan peruspilareista. Tämän mukaan apua tulee jakaa puhtaasti inhimillisin perustein ja suunnata sinne, missä hätä on suurin.

Usein humanitaarisen hädän hetkellä toimintaamme ohjaavat kuitenkin aivan muut intressit. Erityisesti terrorismin vastaisen sodan aikakaudella on muodostunut uudenlainen inhimillisen kärsimyksen kuvasto, jossa joidenkin hätä nähdään merkittävämpänä kuin toisten.

Syyrian sodassa siviilit sekoittuvat taistelijoihin

Kun Baghuzin kylä viimein kaatui kuukausia kestäneiden taistelujen jälkeen, tulvivat sitä ympäröivät pakolaisleirit yli äyräidensä. Kylässä oletettiin olevan noin 5 000 siviiliä, mutta leireihin on tähän mennessä saapunut jo yli 62 000 naista ja lasta.

Tämän seurauksena ruokaa ja telttoja riittää vain murto-osalle niitä tarvitsevista ja osa ihmisistä joutuu viettämään yönsä taivasalla. Monet leiriin saapuneet lapset kärsivät aliravitsemuksesta, hypotermiasta ja kranaatinsirpaleiden tai maamiinojen aiheuttamista vammoista.

Näiden lasten joukossa on muun muassa monia jesidi-heimoon kuuluvia, joita Isisin tiedetään suosivan erityisesti itsemurhaiskujensa tekijöinä. Tämän lisäksi monet näistä lapsista on opetettu, ja usein pakotettu, valmistamaan itsetehtyjä räjähteitä.

Humanitaarisessa toiminnassa myötätunto on tärkeä poliittisesti aktivoiva tunne. Haluamme samaistua auttamiimme henkilöihin. Tätä tarkoitusta palvelevat muun muassa avustusjärjestöjen hyödyntämät inhimillisestä kärsimyksestä kertovat kuvat.

Kuten tutkijat Mika Aaltola ja Annica Moore kirjoittavat, olemme tottuneet reagoimaan tähän vakiintuneeseen humanitaarisen kärsimyksen kuvastoon tietyllä tavalla. Kuvat herättävät empatiaa ja moraalista pahoinvointia samalla, kun avunsaajasta tulee kirjaimellisesti kärsimyksen kasvot.

Syyrian pakolaisleirillä tämä humanitaarinen narratiivi kuitenkin häiriintyy, sillä meidän on vaikea samaistua henkilöihin, joiden epäilemme olleen, edes välillisesti, osana vihollisuuksia.

Resuisissa ja aliravituissa jesidi-lapsissa ja Isis-vaimoissa ruumiillistuvat sekä Aaltolan ja Mooren kuvailema humanitaarisen kärsimyksen kuvasto että terrorismin vastaisen sodan uhkakuvat, joissa kuka tahansa voi olla vihollinen.

Täydellinen humanitaarinen uhri on viaton ja ansaitseva

Humanitaarinen apu voidaan nähdä rituaalina, jossa humanitaarisen ”lahjan” antajan ja sen saajan välille muodostuu vahva henkilökohtainen suhde. Kuten antropologi Barbara Harrell-Bond huomioi, tätä suhdetta määrittää antajan valta päättää siitä kenelle hän lahjansa osoittaa ja, mikä tärkeämpää, kenen hän katsoo olevan lahjansa arvoinen.

Tähän valtasuhteeseen kiteytyy yksi humanitarismin suurimpia paradokseja: väitämme lahjoittavamme pyyteettömästi, mutta samalla kuitenkin haluamme osoittaa apumme ihmisille, joiden katsomme ansaitsevan hyväntekeväisyytemme.

Väitämme lahjoittavamme pyyteettömästi, mutta samalla kuitenkin haluamme osoittaa apumme ihmisille, joiden katsomme ansaitsevan hyväntekeväisyytemme.

Humanitarismille ominaisessa ansaitsemisen ja myötätunnon hierarkiassa viattomuus onkin kärsimyksen välttämätön seuralainen, kirjoittaa tutkija Miriam Ticktin.

Hänen mukaansa tämä on erityisen ongelmallista tavassa, jolla antautuessamme humanitaarisen narratiivin vietäviksi, olemme haluttomia sallimaan avun vastaanottajille menneisyyttä. Emme halua nähdä heitä poliittisina tai muuten aktiivisina toimijoina, joilla on oma roolinsa ja yhteiskunnallinen taustansa.

Humantarismin kuvastossa ideaali uhri on passiivinen, avuton ja hiljaisen kiitollinen saamastaan avusta. Kuten antropologi Liisa Malkki osoittaa kenttätutkimuksessaan, humanitaarisen avun kohteeksi valikoituvatkin usein naiset ja lapset, sillä heidän nähdään sopivat erinomaisesti tähän vaadittuun avuttoman kärsijän rooliin.

Humantarismin kuvastossa ideaali uhri on passiivinen, avuton ja hiljaisen kiitollinen saamastaan avusta

Al-Holin leirillä oleilevat naiset ovat kuitenkin uhmakkaita eivätkä he peittele katkeruuttaan lännen sotatoimia kohtaan. He kieltäytyvät avuttoman kärsijän roolista ja vastaavasti näyttäytyvät meille agressiivisina, kiittämättöminä ja jopa vaarallisina hahmoina.

Syyllisyyden dilemma on osa humanitarismin historiaa

Syyrian sisällissota ei ole ensimmäinen kerta, kun humanitaarinen ideologia ja sen kannattajat joutuvat kamppailemaan syyllisyyden ja syyttömyyden käsitteiden kanssa.

Ruandan kansanmurha on yksi esimerkki tapahtumista, jotka ovat asettaneet koko humanitarismin uskottavuuden ja luottamuksemme siihen kyseenalaisiksi. Vuonna 1994 hutu-ekstremistit murhasivat 800 000 tutsia ja maltillista hutua. Kun kolme kuukautta kestäneet väkivaltaisuudet viimein päättyivät, yli kaksi miljoonaa kostotoimia pelkäävää hutu-ekstremistiä pakeni maasta.

Osa heistä päätyi YK:n ja muiden avustusjärjestöjen ylläpitämille pakolaisleireille Zaireen, joka nykyään tunnetaan Kongon demokraattisena tasavaltana. Siellä nämä kansanmurhaajat kaikessa hiljaisuudessa sulautuivat väkivaltaisuuksia paenneiden siviilien joukkoon.

Kuten politiikantutkija Michael Barnett kirjoittaa, nämä tapahtumat ja erityisesti lännen toimettomuus kansanmurhan edessä ovat jättäneet lähtemättömän jäljen kansainvälisen humanitarismin ideologiaan.

Hutu-ekstremistien sekoittuminen Ruandan väkivaltaisuuksia paenneiden uhrien joukkoon sekoitti poliittiset pahantekijät paljaan kärsimyksen kuvastoon. Olemme epämukavan tietoisia siitä, että moderneissa monimutkaisissa konfliktissa emme voi enää varmuudella erottaa pahuutta ja pahantekijää pelkästään ulkoisten tuntomerkkien perusteella.

Moderneissa monimutkaisissa konfliktissa emme voi enää varmuudella erottaa pahuutta ja pahantekijää pelkästään ulkoisten tuntomerkkien perusteella.

Kuten Harrell-Bond huomioi, olemme vähemmän halukkaita osoittamaan apuamme näille ”pahoina” ja humanitaariseen kuvastoon epäsopivina pitämillemme ihmisille. Tässä kasvaneessa pyrkimyksessämme löytää, tai tarpeen vaatiessa luoda, viaton humanitaarinen uhri olemme kuitenkin siirtyneet kauas Dunantin muotoilemasta puolueettomuuden periaatteesta.

Tämän asteittaisen muutoksen tiedostaminen on yksi askel lähemmäs ymmärrystä siitä, kenen elämän lopulta katsomme olevan suojelemisen arvoinen.

Terrorismin vastainen sota haastaa inhimillisen kärsimyksen

Filosofian väitöskirjatutkija Jaakko Belt kirjoittaa, että syyskuun yhdennentoista jälkeistä aikakautta määrittävät kahtiajaot. Näemme terrorisminvastaisen taistelun kamppailuna, jossa vaakalaudalla ovat länsimainen elämäntapamme ja jopa ihmiskunnan jatkuvuus.

Tässä keskustelutavassa läntinen ajatusmaailma näyttäytyy oikeana ja hyvänä, kun taas ääri-islamistiset toisinajattelijat edustavat absoluuttista pahuutta ja moraalista kadotusta. Kuten Belt jatkaa, tämä johtuu osittain siitä, että Isis on ennennäkemättömän raa’alla keinovalikoimallaan haastanut moraalitajumme aivan uudella tavalla.

Lännen luoma viholliskuvasto on entisestään ruokkinut tätä mielikuvaa ääri-järjestöstä pahuuden ruumiillistumana ja pyrkinyt demonisoimaan vastapuolen edustajat ja heidän tekonsa.

Kysymys Syyrian pakolaisten viattomuudesta ja ideologisesta vakaumuksesta näyttäytyy syvästi henkilökohtaisena, sillä olemme itse ääri-islamistisen aatteen mustalla listalla.

Tässä yhtälössä länsimainen yhteiskunta on yhtä aikaa sekä uhri että auttaja. Kysymys Syyrian pakolaisten viattomuudesta ja ideologisesta vakaumuksesta näyttäytyy syvästi henkilökohtaisena, sillä olemme itse ääri-islamistisen aatteen mustalla listalla.

Al-Holin pakolaisleirin naiset ja lapset häilyvät jossain hyvän ja pahan välimaastossa; poliittisesti aktiivisina hahmoina, joiden ulkoinen olemus kuitenkin viittaa pakolaisuuteen ja humanitaariseen hätään.

Kun epäröimme heidän kuviensa äärellä, Isisin kylvämä pahuus kuitenkin politisoituu ja ottaa räjähdeliiviä kokoavan lapsen muodon.

Kuten Isisin orjuudesta selvinnyt ihmisoikeusaktivisti Nadia Murad kirjoittaa osuvasti, olemme harhautuneet järjestön kukistumista seuranneessa keskustelussamme ja asettaneet syyllisyyteen liittyvät kysymykset selviytyjien oikeuksien edelle.

Sodan jälkeensä jättämä humanitaarinen tarve tulee jatkumaan vielä pitkään sen jälkeen, kun Isisin väkivaltaisuuksiin syyllistyneet on löydetty, syytetty ja tuomittu. Jokaisella tästä sodasta selvinneellä on oikeus tämän kärsimyksen lievittämiseen universaalin ihmisyyden nimissä.

Iida-Maria Tammi on turvallisuuspolitiikkaan ja kansainvälisen humanitarismin poliittiseen analyysiin keskittyvä yhteiskuntatieteilijä. Tammi valmistelee parhaillaan Helsingin yliopiston poliittisen historian laitokselle väitöskirjaa Syyrian sisällissodan aikaisista humanitaarisen oikeuden rikkomuksista.

Julkaisu Ansaitsevatko Isis-vaimot ja heidän lapsensa humanitaarista apua? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mitä tapahtuu sitten, kun Syyriassa ja Irakissa Isisin alueella olleet palaavat Eurooppaan? Tätä on pohdittu siitä asti, kun alueelle lähteminen alkoi yleistyä viitisen vuotta sitten.

Nyt asiasta on tullut erityisen ajankohtainen, kun Isis on menettänyt lähes kaikki maa-alueensa ja sen hallinnan alla eläneitä ihmisiä on päätynyt leireille ja kansainvälisen median eteen. Suomen osalta tälle on antanut kasvot CNN:n haastattelussa esiintynyt Sannaksi itsensä esitellyt nainen lapsineen.

Palaajien päästämistä takaisin Eurooppaan on vastustettu erityisesti siksi, että heidän katsotaan muodostavan uhkan turvallisuudelle. Palaaminen ei ole yksin turvallisuuskysymys, vaan siihen liittyy myös paljon olennaisia oikeudellisia, sosiaalisia ja taloudellisia näkökohtia, joita on tarpeen pohtia yhtä lailla tarkasti. Näitä ovat esimerkiksi mahdollisten Syyriassa tapahtuneiden rikosten tuominen oikeuden eteen ja varsinkin lasten tarvitsema tuki Suomeen palaamisen jälkeen.

Tässä keskityn kuitenkin yksinomaan palaajiin liittyviin turvallisuusuhkiin ja niistä käytyyn keskusteluun.

Väkivaltaisista ääriliikkeistä irtautumisesta on olemassa tutkimusta ja sen tulokset auttavat hahmottamaan sitä, mitä saattaa olla odotettavissa.

Turvallisuusuhkaa arvioitaessa on nostettu esiin se, mitä nämä ihmiset ovat tehneet ja kokeneet Syyriassa ja Irakissa sekä mitä Isisin tavoitteista, ideologiasta ja toiminnasta tiedetään. Palaajien medialle antamista haastatteluista on yritetty päätellä, ovatko he edelleen ”radikalisoituneita” ja mitkä heidän vaikuttimensa ovat haluta takaisin Eurooppaan.

Paljon vähemmälle huomiolle on jäänyt se, mitä tiedetään väkivaltaisista ääriliikkeistä irtautumisesta. Tästä on olemassa tutkimusta ja sen tulokset auttavat hahmottamaan sitä, mitä saattaa olla odotettavissa.

Kerran ”terroristi” ei ole aina ja kaikkialla terroristi

Terroritoimintaan osallistuminen on julkisessa keskustelussa taipumus mieltää pysyvämmäksi asiantilaksi kuin mitä se tutkimustiedon valossa on. Tosiasiassa väkivaltaisista ääriliikkeistä irtautuminen on hyvin tavallista. Isisistäkin on lähtenyt lukuisia ihmisiä, ja osaa heistä ovat tutkijatkin jo haastatelleet.

Lisäksi usein oletetaan, että taisteluihin yhdessä paikassa osallistunut olisi valmis ja kiinnostunut osallistumaan väkivallan tekoihin myös muualla. Näin ei ole automaattisesti edes jihadismin kohdalla, johon liittyy kuitenkin ajatus maailmanlaajuisesta taistelusta monikasvoista vihollista vastaan.

Se, millaiseen rikolliseen ja väkivaltaiseen toimintaan henkilö on osallistunut Syyriassa ja Irakissa, on yksi kysymys. Monin tavoin toinen kysymys on se, mitä lähtömaahansa palaava henkilö on valmis ja kiinnostunut tekemään.

Tästä esimerkiksi käyvät juuri vierastaistelijat. Jihadististen liikkeiden riveihin ulkomaille on ennenkin lähdetty taistelemaan länsimaista. Osa lähtijöistä on myös palannut takaisin. Tunnetun jihadismitutkija Thomas Hegghammerin laskelman mukaan heistä yksi yhdeksästä on palattuaan osallistunut väkivaltaisten iskujen tekemiseen länsimaissa.

Kuten Hegghammer itsekin on todennut, tältä pohjalta ei voi tehdä päätelmiä siitä, mikä tilanne Syyriaan ja Irakiin lähteneiden kohdalla tulee olemaan. Konfliktiin liittynyt vierastaistelijailmiö poikkeaa niin monin tavoin aiemmista konflikteista.

Tutkitun tiedon valossa on kestämätöntä lähteä yksikantaan siitä olettamuksesta, että valtaosa palaajista tulee jatkamaan väkivaltaiseen toimintaan osallistumista lähtömaassaan.

Silti tutkitun tiedon valossa on kestämätöntä lähteä yksikantaan siitä olettamuksesta, että valtaosa palaajista tulee jatkamaan väkivaltaiseen toimintaan osallistumista lähtömaassaan. Suurin osa alueelta tähän mennessä palanneista ei ole näin tehnyt.

Perustellumpi odotus on se, että Syyriasta ja Irakista palaajien joukossa tullaan näkemään koko skaala katkerasti pettyneistä ja katuvista niihin, jotka edelleen ovat valmiita väkivaltaiseen toimintaan. Kaikista vahvimmin jihadistiseen taisteluun sitoutuneiden voi olettaa ennemmin suuntaavan toisille konfliktialueille kuin takaisin Eurooppaan, jos heillä on siihen tilaisuus.

Niille, jotka jatkavat edelleen jihadistiseen liikehdintään osallistumista, terrori-iskujen toteuttaminen on vain yksi vaihtoehto. Suurin osa jihadistisesta aktivismista Euroopassa on pääosin muualla käynnissä oleviin konflikteihin liittyvää väkivallatonta tukitoimintaa.

Tällaiseen tukitoimintaan osallistuvat henkilöt ovat yhtä lailla terrorismin torjunnan kohdehenkilöitä ja sitovat tiedustelu- ja turvallisuusviranomaisten resursseja, mutta väkivaltaisten iskujen uhkaan maassa nämä henkilöt eivät kuitenkaan olennaisesti vaikuta.

Lyhyesti sanoen väkivaltaisiin ääriliikkeisiin osallistuminen on siis aika- ja tilannesidonnaista.

Toiminnasta irtautuminen johtuu harvoin maailmankatsomuksen muuttumisesta

Toiseksi keskustelussa on keskitytty mahdollisten palaajien ideologisiin näkemyksiin enemmän kuin on välttämättä perusteltua juuri turvallisuusuhan arvioinnin näkökulmasta.

Isisin joukossa olleiden miesten ja naisten muodostamaa mahdollista riskiä pohdittaessa on kiinnitetty paljon huomiota siihen, mitä he ovat leireille päädyttyään haastatteluissa sanoneet. Jos he eivät ole tuominneet suoraan Isisin toimintaa, se on nähty merkkinä vaarasta.

Näille lausunnoille ja ylipäänsä mahdollisten palaajien tämänhetkisille näkemyksille on annettu tutkimuksen valossa liian paljon painoarvoa. Annetut lausunnot ovat niin lyhyitä ja pian Isisin alueelta poistumisen jälkeen annettuja, että niistä on vaikea päätellä luotettavasti juuri mitään.

Toiminnasta irtautuminen ei edellytä luopumista radikaalista ideologiasta.

Yksi vahvimpia väkivaltaisista ääriliikkeistä irtautumista koskevia tutkimustuloksia on se, että toiminnasta irtautuminen ei edellytä luopumista radikaalista ideologiasta. Ideologiasta luopuminen ei ole edes yleisin syy toiminnasta irtautumiselle. Itse asiassa radikaalin toiminnan ja radikaalin ajattelun välinen suhde on paljon monimutkaisempi kuin arkijärjellä välttämättä olettaisi.

On aivan tavanomaista, että ihminen lopettaa kaikenlaisen osallistumisen väkivaltaisen ääriliikkeen toimintaan, mutta hänen ideologiset näkemyksensä pysyvät pitkälti ennallaan.

Tämä tarkoittaa samalla sitä, että mikäli mahdollisten palaajien aiheuttamaa turvallisuusriskiä halutaan pienentää, heidän ideologisten näkemystensä muuttaminen ei ole välttämättä se, mihin kannattaa panostaa.

Jihadistisen ajatusmaailman omaksuneiden henkilöiden oleskelun maassa voi nähdä epätoivottavana esimerkiksi jihadistisen arvomaailman ja Suomen perustuslain heijastamien arvojen ja normien välisen jännitteen vuoksi. Turvallisuusuhka väkivaltaisten iskujen toteutumisen mielessä se ei kuitenkaan automaattisesti ole.

Tässä yhteydessä on syytä pitää mielessä myös se, että niin epäloogiselta kuin se voikin kuulostaa, läheskään kaikki ääriliikkeissä mukana olevat eivät ole välttämättä sisäistäneet liikkeen ajatus- ja arvomaailmaa kovin syvällisesti. Kun tilanne muuttuu ympärillä, ajatus- ja arvomaailmasta luopuminen saattaa olla helpompaa kuin voisi olettaa.

Pettymys ääriliikkeen ja sen jäsenten toimintaan yleisin syy irtautua

Mikä saa sitten luopumaan väkivaltaiseen ääriliikkeeseen osallistumisesta? Sekä tärkein että turhauttavin huomio on se, että tähän ei ole yhtä yksiselitteistä vastausta niin kuin ei ole toimintaan mukaan lähtemisellekään.

Osa irtautuu toiminnasta siksi, että olosuhteet muuttuvat ja se tekee osallistumisesta mahdotonta. Tämä olosuhteiden muutos voi olla esimerkiksi vangituksi tuleminen tai tilanne, jossa liikkeen toiminta vaikeutuu ja sirpaloituu vastatoimien seurauksena, niin kuin Isisille juuri kävi.

Paljon tapahtuu myös sitä, että yksilö oma-aloitteisesti päättää lähteä liikkeestä. Tutkimusten mukaan tavanomaisin syy tähän vaikuttaa olevan pettymys liikkeen toimintaan tai siinä mukana oleviin henkilöihin.

Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että liikkeen toiminta ei ollutkaan sitä, mitä yksilö oli ajatellut sen olevan. Liikkeen tai sen johtajien toiminta voidaan kokea sen taustalla vaikuttavien arvojen tai ideologian vastaiseksi. Tällaiset kokemukset toistuvat myös Isisin riveistä lähteneiden joukossa.

Pettymys ja tyytymättömyys saattavat myös kohdistua siihen, millaiseksi oma rooli liikkeen toiminnassa on muodostunut.

Yleistä on loppuun palaminen, jolloin liikkeessä toimimisen realiteetit ja vaatimukset uuvuttavat lopulta siinä määrin, ettei voimia jatkaa mukana enää ole. Joillakin pelko kiinnijäämisestä, siihen liittyvä stressi ja kiinnijäämisen mahdolliset seuraukset ovat vaikuttaneet keskeisesti päätökseen.

Kaiken kaikkiaan tämänhetkisen tutkimuksen perusteella lähtöpäätökseen vaikuttavat voimakkaammin työntävät kuin vetävät tekijät.

Liikkeestä irtautumiseen kannustaminen tärkeää, mutta ei toimi läheskään aina

Huomio työntävistä ja vetävistä tekijöistä on olennainen, kun halutaan kannustaa väkivaltaisista ääriliikkeistä irtautumista. Työntävät tekijät ovat liikkeen toimintaan liittyviä seikkoja, jotka heikentävät yksilön halua jatkaa osallistumista.

Vetävät tekijät ovat taas puolestaan asioita, joita toiminnasta irtautuminen mahdollistaisi tai toisi mukanaan. Tällaisia voivat olla esimerkiksi tärkeät ihmissuhteet. Vetäviä tekijöitä ovat myös tuen tai lievempien tuomioiden lupaaminen toiminnasta vapaaehtoisesti luopuville.

Tämänhetkisen tutkimuksen perusteella lähtöpäätökseen vaikuttavat voimakkaammin työntävät kuin vetävät tekijät.

Useissa Euroopan maissa on 1990-luvulta alkaen kehitetty ohjelmia, joiden tavoitteena on edesauttaa yksilöiden irtautumista väkivaltaisista ääriliikkeistä. Tällaisten ohjelmien on toivottu auttavan ohjaamaan myös Syyriasta ja Irakista palaavia pois jihadistisesta toiminnasta.

Tutkimustulosten valossa näihin ohjelmiin on lupa kohdistaa odotuksia, mutta kovin suureen optimismiin ei ole aihetta. Jos lähtöpäätös riippuu enemmän työntävistä tekijöistä, vetävien tekijöiden avulla irtautumaan houkutteleminen ei ole välttämättä tehokasta. Ihmistä on vaikea puhua irtautumaan toiminnasta, jos hänellä ei ole siihen itse halua. Myös tuen ja lievempien tuomioiden kaltaiset kannustimet toimivat huonosti, jos lähtöhaluja ei ole.

Toisaalta silloin, kun tällaisilla ohjelmilla ja ulkopuolisella interventiolla on ollut merkitystä, merkitys on ollut usein ratkaiseva. Joskus motivaatio toimia on jo hiipunut, mutta väkivaltaisen ääriliikkeen toimintaan osallistutaan yhä, koska tilanteesta ei nähdä pääsyä ulos.

Ohjelmilla on siis paikkansa, mutta myös rajansa.

Vankilatuomiosta ei ole ratkaisuksi

Palaajiin liittyvän turvallisuusuhan hallinnassa keskeisenä on pidetty sitä, että mahdolliset palaajat saadaan oikeuden eteen ja voidaan tuomita vankilarangaistuksiin. Rikoksista oikeuden eteen saattaminen on ilman muuta keskeistä oikeusvaltion periaatteiden ylläpitämisenkin kannalta. Kuten julkisuudessa on jo käsitelty, se saattaa kuitenkin olla useista syistä erittäin vaikeaa.

Yleisemmin vankila tunnetaan paikkana, jossa radikalisoidutaan.

Kun asiaa tarkastellaan turvallisuuden kannalta, vankilatuomiosta voi perustellusti odottaa korkeintaan väliaikaista ratkaisua. Vankeinhoitolaitokset eivät ole poliittisen väkivallan tutkimuksessa profiloituneet paikoiksi, joissa väkivaltaisista ääriliikkeistä irtaudutaan. Joillekin vankilaan joutuminen toki tarjoaa olosuhdemuutoksen, joka antaa tilaa pohtia osallistumistaan ja mahdollisuuksia uuden suunnan ottamiseen.

Yleisemmin vankila kuitenkin tunnetaan paikkana, jossa radikalisoidutaan. Mikäli Syyriasta ja Irakista palanneita päätyy suorittamaan vankilatuomiota Suomessa, samat kysymykset ovat ainakin joidenkin kohdalla edessä vapautumisen hetkellä.

Riskejä on, mutta ne on ymmärrettävä oikein

Suomeen on palannut tähän mennessä parikymmentä ihmistä, joista valtaosa on ollut maassa jo ainakin neljä vuotta. Jos arvioidusta lähtijöiden määrästä vähentää heidän lisäksi kuolleiksi tiedetyt, jäljelle jää nelisenkymmentä aikuista ja joukko lapsia. Heistä läheskään kaikki tuskin ovat enää hengissä. Naisten ja lasten kuolleiden määristä ei ole juuri arvioita ja miehiäkin koskevat tiedot ovat puutteellisia.

Kun puhutaan palaajista, puhutaan varsin pienestä joukosta ihmisiä.

Hengissä olevista kaikki eivät halua tai pysty palaamaan. Kun puhutaan palaajista, puhutaan siis varsin pienestä joukosta ihmisiä.

Mahdollista on, että jotkut heistä jatkavat jihadistista toimintaa.Tutkimuksen valossa on kuitenkin odotettavissa, että läheskään kaikki eivät näin tee. Tapauskohtainen pohdinta on tämän vuoksi turvallisuusnäkökulman osalta välttämätöntä. Se on tarpeen myös oikeusvaltion keskeisten arvojen ja normien toteutumiseksi.

Leena Malkki toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Julkaisu Ovatko Syyriasta palaavat turvallisuusuhka? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopassa vaikuttaa olleen viime aikoina verrattain hiljaista jihadististen iskujen osalta. Uutisoinnin perusteella syntyy vaikutelma, että vuosien 2014–2017 tiheään toistuneiden iskujen jälkeen on tapahtunut huomattavasti vähemmän onnistuneita iskuja. Tarkoittaako tämä sitä, että jihadistinen toiminta Euroopassa olisi hiipumassa?

Iskujen huippuvuodet tällä erää ohitettu

Terrori-iskuja koskevat tilastot tukevat mielikuvaa jihadististen iskujen määrän vähenemisestä. Jihadistisilla iskuilla tarkoitetaan tässä al-Qaidan ja Isisin kaltaisten ryhmien väkivaltaista toimintaa, jolla ajetaan nykyisen yhteiskunta- ja maailmanjärjestyksen kumoamista ja niiden uskontulkinnan mukaisen yhteiskunnan luomista. Näistä puhutaan usein myös radikaali-islamistisina iskuina.

Norjalaisen FFI-tutkimuslaitoksen tutkijat ylläpitävät tietokantaa jihadistisista iskuista ja paljastuneista iskusuunnitelmista Euroopassa. Tietokannassa ovat mukana sellaiset tapaukset, joista on saatavilla tietoa avoimista lähteistä eli mediasta tai viranomaisten julkisesta raportoinnista ja asiakirjoista.

Tietokannasta saattaa puuttua sellaisia iskusuunnitelmia, joista ei ole keskusteltu julkisuudessa. Luku sisältänee kuitenkin kaikki merkittävimmät iskusuunnitelmat, joista on saatavilla selvää näyttöä, sillä ne etenevät yleensä vähintään syyteharkintaan asti.

Ennakkotietojen mukaan iskujen ja iskusuunnitelmien määrä oli huipussaan vuonna 2017 (16 iskua ja 7 paljastunutta suunnitelmaa), kun taas vuonna 2018 sekä iskuja että paljastuneita suunnitelmia oli molempia kuusi. Vuoden 2018 iskujen yhteismäärä voi vielä kasvaa tästä, kun tiedot tarkentuvat.

Iskujen määrä on siis huippuvuosista laskenut, mikä saattaa sijoittaa Syyrian konfliktiin ja erityisesti Isisiin kytkeytyneen terrori-iskujen aallonharjan vuodelle 2017. Luvut ovat kuitenkin edelleen korkeita, jos niitä vertaa tilanteeseen ennen vuonna 2012 alkanutta Syyrian konfliktia.

Miksi iskut ovat vähentyneet?

Jihadististen iskujen määrän vähentyminen on ollut jossain määrin odotusten vastaista. Jo useamman vuoden ajan on puhuttu siitä, miten Isisin kärsimät tappiot saattavat johtaa siihen, että iskuja aletaan tarkoituksella kohdistaa entistä enemmän alueen ulkopuolelle länsimaat mukaan luettuna.

Tätä ajatusta tukeva muutos on näkynyt myös Isisin viestinnässä. Kalifaattiin houkuttelemisen sijasta kannattajia Euroopassa on rohkaistu tekemään helposti toteutettavia iskuja omin neuvoin.

Vaikka Isisin loppu on vielä kaukana, sen vetovoima on hiipunut, sillä se ei ole enää houkutteleva menestyjä.

Iskujen toteuttaminen konfliktialueen ulkopuolella on ollut osa ryhmän strategiaa sen koko historian ajan. Kannattajia on lietsottu iskujen tekemiseen Isisin propagandassa etenkin elokuun 2014 jälkeen, kun siihen kohdistunut kansainvälinen sotilasoperaatio alkoi.

Iskuihin innostamisen lisäksi Isis on myös pyrkinyt suoraan rekrytoimaan ja ohjeistamaan kannattajiaan iskuihin Euroopassa virtuaalisesti sekä lähettämällä omia taistelijoitaan kokoamaan pienryhmiä ja laajempia verkostoja toteuttamaan iskuja. Malliesimerkkejä jälkimmäisestä ovat Pariisissa ja Brysselissä vuosina 2015–2016 tapahtuneet tuhoisat iskut, joihin osallistui ryhmän riveissä Syyriassa taistelleita henkilöitä.

Iskut, joissa Isisin rooli on ollut korkeintaan inspiroiminen tai etäältä ohjeistaminen, ovat yleensä olleet vähemmän tuhoisia. Tällainen oli esimerkiksi Turussa elokuussa 2017 tapahtunut puukkoisku.

Iskujen määrän väheneminen on vaikeasti selitettävissä. Itse asiassa iskuja olisi voinut odottaa tapahtuneen enemmän kuin niitä on tapahtunut. Isisillä on ollut selkeästi paremmat mahdollisuudet ja enemmän kiinnostusta vedota eurooppalaiseen yleisöön ja saada heidät toimimaan kuin esimerkiksi al-Qaidalla, joka yrittimuutama vuosi sitten inspiroida länsimaissa asuvia muslimeita iskuihin varsin laihoin tuloksin.

Viimeaikaisen hiipumisen voi nähdä ainakin osittain voimistuneen terrorismin vastaisen toiminnan tuloksena. Esimerkiksi Isisiin kohdistunut sotilasoperaatio sai suurilta osin tuhottua sen ulkomaanoperaatioiden infrastruktuurin.

Tulevaisuus

Toteutuneissa ja paljastuneissa iskuissa näkyvät trendit tarjoavat kohtuullisen kapean ikkunan tarkastella jihadistisen aktivismin kehittymistä Euroopassa.

2010-luvun alussa ennen Syyrian sodan syttymistä arvioitiin varsin yleisesti jihadismin olleen Euroopassa hiipumaan päin. Tosiasiassa näiden vuosien tienoilla tapahtui paljon seuraavien vuosien kannalta olennaista verkostoitumista ja ei-väkivaltaista aktivismia, jotka loivat osaltaan pohjan Syyriaan ja Irakiin suuntautuneelle historiallisen laajamittaiselle mobilisaatiolle.

Väkivaltaisen toiminnan kehittymisen ennustaminen on aina vaikeaa, sillä se ei heijasta juurikaan sellaisia rakenteellisia tekijöitä, joiden kehittymistä olisi helppo havainnoida, mitata ja ennustaa. Paljon on kiinni siitä, miten eri osapuolten välinen vuorovaikutus kehittyy.

Selvää on, että Syyrian ja Irakin konflikti vierastaistelijailmiöineen ja Isis jättävät voimakkaan jäljen jihadistiseen toimintaan Euroopassa. Vaikka Isisin loppu on vielä kaukana, sen vetovoima on hiipunut, sillä se ei ole enää houkutteleva menestyjä. Sen edustama utopia kalifaatista ja muisto menestyksen vuosista on kuitenkin edelleen elossa virtuaalisessa toimintaympäristössä.

Lähes kaikki jihadismia Euroopassa seuraavat tutkijat odottavat jihadistisen toiminnan jatkuvan Euroopassa tulevina vuosina vähintään nykyisellä tasollaan.

Lähes kaikki jihadismia Euroopassa seuraavat tutkijat odottavat jihadistisen toiminnan jatkuvan Euroopassa tulevina vuosina vähintään nykyisellä tasollaan. Nähtävissä on paljon seikkoja, jotka ovat omiaan ylläpitämään jihadistista liikehdintää ja sen kehittymistä.

Ensinnäkin useat maat arvioivat maassaan olevan jihadistisia aktivisteja enemmän kuin aikaisemmin. Tämä voi osin johtua siitä, että ilmiötä seurataan aiempaa tarkemmin, mutta ei selity yksin sillä. Jihadistisesta toiminnasta kiinnostuneiksi tiedettyjen määrä ei ole näyttänyt vähenemisen merkkejä.

Tämän lisäksi Euroopassa asuvat jihadismin kannattajat ovat paremmin verkostoituneita kuin aikaisemmin. Euroopan sisäisten verkostojen ja kontaktien järjestelmällinen luominen jihadistipiireissä alkoi jo Syyrian konfliktia edeltävänä vuosina.

Matkustaminen Syyriaan ja Irakiin on laajentanut näitä verkostoja entisestään. Samalla on syntynyt entistä voimakkaampia yhteyksiä eurooppalaisten verkostojen ja muualla toimivien aseellisten ryhmien välille. Sosiaalisen median tarjoamat viestintämahdollisuudet ovat tarjonneet uusia tapoja luoda ja ylläpitää yhteyksiä.

Taistelualueilla ja vangittuna olleet ovat aiempina vuosina tyypillisesti toimineet keskeisinä verkostoijina ja toiminnan aikaansaajina. Heitä on Euroopassa lähivuosina aiempaa enemmän, mikä ennakoi jihadistisen toiminnan jatkumista. Ensimmäinen aktivistien aalto on jo vapautunut tai vapautumassa vankilasta.

Toisaalta on nähtävissä myös merkkejä toiminnan hiipumisesta etenkin virtuaalisessa ympäristössä. Isisin kyky tuottaa verkkoaineistoa on myös heikentynyt merkittävästi. Jihadistinen sosiaalisen median aineisto on merkittävästi vähentynyt, kun palveluntarjoajat ovat tiukentaneet toimiaan. Jihadistinen viestintä on siirtynyt suljetuille ja salaisille kanaville, mikä tarkoittaa sitä, että se on samalla vaikeammin löydettävissä.

Jotkut tutkijat ovat nähneet merkkejä uusien aktivistien määrän laskemisesta. Vaikka jihadistisessa toiminnassa mukana olevien määrä on Euroopassa edelleen aiempaan verrattuna korkea, uusia ihmisiä ei vaikuta tulevan enää mukaan samaa tahtia kuin ennen.

Vastatoimia merkittävämmät syyt terroritoiminnan hiipumiseen löytyvät tyypillisesti asenteiden muuttumisesta potentiaalisten kannattajien keskuudessa.

On mahdollista, että koventuneet terrorismin vastaiset toimet ovat vaikuttaneet tähän. Tosin aiemman tutkimuksen pohjalta tiedetään, että vastatoimet ovat aina korkeintaan osaselitys terroritoiminnan hiipumiseen. Merkittävämmät syyt löytyvät tyypillisesti asenteiden muuttumisesta potentiaalisten kannattajien keskuudessa.

Tällä hetkellä tilanteeseen vaikuttaa ainakin se, että Syyrian ja Irakin konfliktin ja Isisin hiipuvan vetovoiman tilalle ei ole noussut vielä vastaavaa korvaajaa.

Syyriasta ja Irakista palaavat

Syyrian ja Irakin konfliktialueilta palanneita on nyt Euroopassa  vajaat 2 000. Heistä noin puolet on tai on ollut vangittuina.

Lisää saattaa olla tulossa seuraavien kuukausien aikana riippuen osin siitä, miten Euroopan maat päätyvät toimimaan vankileireillä olevien maansa kansalaisten suhteen, eli annetaanko heidän palata ja missä määrin palaamista edesautetaan. Syyriassa taistelleita on vapautumassa vankilasta lähikuukausina ja -vuosina, etenkin sellaisissa maissa, joissa tuomiot terroristisista rikoksista ovat olleet pääosin lyhyehköjä.

On mahdotonta ennustaa, kuinka moni Syyrian ja Irakin kävijöistä tulee päätymään merkittävään rooliin tai ylipäänsä edes jatkamaan toimintaa jihadistisissa verkostoissa Euroopassa. Syyrian ja Irakin konfliktin mobilisaatio on niin monin tavoin erilainen kuin aiemmat konfliktit ja niihin liittyvä vierastaistelijailmiö, ettei niitä voi luotettavasti käyttää osviittana.

Sen verran historiallisen tutkimuksen pohjalta uskaltaa sanoa, että ainakin pieni vähemmistö palaajista jää todennäköisesti jihadistiseen liikehdintään ja on keskeisessä roolissa uusien pienryhmien ja laajempien verkostojen muodostumisessa. He saattavat olla mukana myös lähivuosina tapahtuvissa terrori-iskuissa.

Tämä on yksi merkittävä syy tämänhetkiselle haluttomuudelle ottaa vastaan vielä vankileireillä olevia Isisin alueella asuneita Euroopan maiden kansalaisia. Palaajien aikeista varmistuminen ja saattaminen oikeuden eteen vaatii väistämättä mittavia resursseja.

Vaikka leireillä limbossa olevat Isisiin kytkeytyneet henkilöt ovat saaneet mittavasti mediahuomiota etenkin viime viikkojen aikana, jihadistinen toiminta tulee kuitenkin jatkumaan Euroopassa jatkossakin tehdyistä ratkaisuista riippumatta.

Leena Malkki toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa ja Politiikasta-lehden päätoimittajana. Juha Saarinen on jatko-opiskelija King’s College Londonissa. 

Julkaisu Jihadismin tulevaisuus Euroopassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Dokumentti Still Recording kertoo Syyrian sodan arjesta neljän vuoden ajan. Elokuva sijoittuu Dumaan, joka nousi kansainväliseen tietoisuuteen vuoden 2018 kemiallisesta iskusta.

Vietnamin sotaa kutsutaan usein sukupolvikokemukseksi. Syyrian sodasta voi muodostua erilainen sukupolvikokemus. Siinä missä Vietnamin sota mobilisoi nuoria kaduille osoittamaan mieltä, synnytti laajan sodanvastaisen ilmapiirin ja aktivoi monet nuoret mukaan poliittiseen vaikuttamiseen, Syyrian sodan seuraamista on leimannut apatia ja etäisyys. ”Miksi emme ole nousseet laajaan sodanvastaiseen vastarintaan?” moni varmasti pohtii nyt ja myöhemmin.

Kahden syyrialaisen taideopiskelijan, Ghiath Ayoubin ja Saeed Al Batalin, dokumenttielokuva Still Recording tuo Syyrian sodan arjen niin lähelle katsojaa, että se pakottaa miettimään, miten sota on näkynyt omassa todellisuudessa viimeisten vuosien aikana.

Kun epänormaalista tulee normaalia

Dokumentissa opiskelijat jättävät Damaskoksen ja matkustavat Dumaan, missä he kuvaavat kapinallisten taistelua Syyrian hallinnon joukkoja vastaan. Se kertoo yhden tarinan siitä, millaista on sodan arkipäivä.

Syyrian sodan seuraamista on leimannut apatia ja etäisyys.

Yksi syyrialainen mies jatkaa urheiluharjoituksiaan raunioiden keskellä, toiset järjestävät puutarhajuhlat kavereiden kanssa. Välillä raunioihin maalataan värikkäitä kuvia.

”Ole kärsivällinen, isänmaani”, yhdessä seinämaalauksessa lukee. Lapset ovat arjessa mukana – välillä raakuuksien todistajana, välillä maalaamassa seinään kukkia.

Dokumentti osoittaa hyvin, miten epänormaalista tulee normaalia. Sodan epänormaalius muuttuu normaaliksi arjeksi, joka voi olla pitkästyttävää ja rutiininomaista. Sodan populaari kuvasto tarjoaa usein dramaattisia hetkiä, jotka dokumentissa läheltä kuvattuna näyttävät paljon realistisimmilta kuin uutiskuvien välähdyksissä.

Sodan epänormaalius muuttuu normaaliksi arjeksi, joka voi olla pitkästyttävää ja rutiininomaista.

Juuri Syyrian sodan arjen realistisuus pakottaa katsojan pohtimaan, miksi sota ei ole työntynyt syvemmälle kansainvälisen yhteisön tajuntaan ja aktivoinut riittävää määrää ihmisiä määrätietoiseen toimintaan rauhan puolesta. Dokumentti herättää syyllisyyttä pelkästään dokumentoimalla sodan arkipäivää raunioiden keskellä, koska ihmisten rosoisuus ja ristiriitaisuus tekevät heistä niin samaistuttavia.

Heitä ei kuvata sankareina tai konnina vaan inhimillisinä ihmisinä, jotka vielä hetkeä aiemmin elivät tavanomaista nuorten arkea Syyriassa. Sattuma muutti satojentuhansien heidän kaltaistensa syyrialaisten suuntaa tavalla, jota on vaikea hyväksyä.

Huuto ulkomaailmaan

Dokumentissa odotetaan, että kansainvälinen yhteisö tulee väliin välittämään rauhaa. Uutisista seurataan, miten voimaton elin YK on Syyrian sodan edessä.

Välillä videomateriaalia Dumasta ladataan verkkoon sen toivossa, että viesti Syyriasta tavoittaisi ulkomaailman. Neljän vuoden aikana viesti Syyrian hädästä kyllä välittyy ulkomaailmaan, mutta se ei johda riittävään poliittiseen tahtoon sodan lopettamiseksi.

Neljän vuoden aikana viesti Syyrian hädästä kyllä välittyy ulkomaailmaan, mutta se ei johda riittävään poliittiseen tahtoon sodan lopettamiseksi.

”Se nauhoittaa edelleen”, yksi dokumentissa esiintyvistä miehistä toteaa elokuvan lopussa. Kuvaajan kamera on tippunut maahan sala-ampujan luodin osuessa häneen kesken kuvaamisen.

Kamera saadaan pelastettua sala-ampujan kohteena olevalta kujalta kepin avulla. Videomateriaali jää talteen.

Kohtauksessa on jotain lohdullista. Ase ei onnistunut nujertamaan kameraa.

Kameran tallenne ei kuitenkaan onnistu säästämään ihmishenkiä. Mitkään todisteet Syyrian sodan raakuuksista eivät riitä kokoamaan riittävää sodanvastaista koalitiota. Siinä taas on jotain hyvin lohdutonta.

DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 28.1.–3.2.2019.

PhD Johanna Vuorelma työskentelee tutkijatohtorina Tampereen yliopiston Tutkijakollegiumissa. Vuorelma toimi Politiikasta-lehden päätoimittajana 2014–2018.

Julkaisu DocPoint: Syyrian sodan lohduton arkipäiväisyys ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Metallikontteja. Lapsia liian isojen polkupyörien selässä. Kivisen moskeijan rakennusta. Aasi vetämässä kärryjä. Pieniä poikia istumassa liikkumatta rivissä maassa, katseet kohti aitaa.

Maalauksia, jotka muistuttavat siitä, että lapsiavioliitot ovat väärin. Pienellä morsiamella on kyynel poskellaan.

Kaksi pientä poikaa hukkuu tiputtuaan auki olevaan kaivoon.

Mies, jonka keho on täynnä palovammoja bensa-aseman räjäytyksen johdosta. Hän on vain kolmekymmentä, mutta näyttää vanhemmalta.

Nuori nainen, joka tanssittaa ja rutistaa minua lujaa. Hänen kaksoissisarensa on kuollut ja nuorempi sisarensa on vammautunut.

Hiekkaa keuhkoissa, mutta minulle sitä kestää vain hetken.

Suuri lautasellinen kanaa ja lisukkeita, kauniisti aseteltuna, nuoren naisen itse tekemänä.

Sisään aamulla auton turvissa, ulos samaa kautta.

Tutkimuksena kehotekniikoiden vaikutus tunteisiin

Lentokentällä reppuni sisältöä kaivellaan. Siellä on selvästi jotain outoa. Virkailija nostaa esiin pienen puisen mallinuken ja hymyilee.

Laitoin mallinuken reppuun niin kuin muutkin kenttätyömatkani tärkeät välineet kuten värikynät, jotta mitään ei katoaisi. En kuitenkaan osannut arvata, että etnografisessa kenttätyössä katoavat lähes kaikki ajatukset ja suunnitelmat. Mallinukke ja värikynät eivät lopulta olleet ne materiaaliset ilmentymät, joihin luotin, vaan oma keho ja kolme urheiluvaatekertaa.

Taustani on kansainvälisen politiikan tutkimuksessa, mutta aloitin työt syksyllä 2017 Teatterikorkeakoulun esittävien taiteiden tutkimuskeskuksessa Suomen Akatemian kolmevuotisella tutkijatohtorin rahoituksella. Hankkeeni nimi on ”Kehot sodassa, kehot tanssissa: Rytmi, performanssi ja tunteet suomalaisessa sotilaskoulutuksessa ja pakolaisleirien capoeira-harjoittelussa”.

Tarkastelen hankkeessa kehotekniikoiden vaikutusta sosiaalisiin tunteisiin militarisaation kontekstissa. Syksyllä 2018 aloitan kenttätyöt Maanpuolustuskorkeakoulussa. Tarkkailen sotilaskoulutukseen liittyvää fyysistä harjoittelua ja kehollisuutta. Sitä ennen kävin havainnoimassa sotaa pakenevien nuorten ja lasten capoeira-harjoituksia Jordaniassa.

Tarkoituksenani on selvittää, millaisilla kehotekniikoilla voidaan vaikuttaa kehojen välissä liikkuviin tunteisiin ja millä tavalla kehollinen ryhmäytyminen edistää tai ehkäisee militarisoitumista.

Tutkijana liikkeessä

Matkustin tammikuussa 2018 kahdeksi viikoksi Jordaniaan tutkimaan Capoeira al-Shababi -järjestön työskentelyä lähes 80 000 asukkaan Zaatarin pakolaisleirillä aavikolla lähellä Syyrian rajaa. Capoeira al-Shababin ovat perustaneet kolme nuorta capoeristaa: Ramzy Natsheh, Lauren Hales ja Hussein ”Palhaço” Zaben.

Heidän tammikuussa käynnissä olevat hankkeensa oli toteutettu yhteistyössä Luterilaisen maailmanliiton sekä Relief International -järjestön kanssa. Capoeira on erilaisiin koulukuntiin jakaantunut afrobrasilialainen taiteenlaji, jossa yhdistyy taistelullinen liike ja soittimilla tuotettu musiikki sekä laulu. Olen harrastanut capoeiraa nelisen vuotta Senzala-ryhmissä.

Capoeira al-Shababin hankkeissa on mukana myös vapaaehtoisia ja harjoittelijoita. Pääsin mukaan leirille vapaaehtoisena. Keskeisenä osana hankettaan Hales, Natsheh ja Zaben kouluttavat leirillä asuvia ”fasilitaattoreita” capoeira-ohjaajiksi.

Ohjaajiksi koulutettavilla syyrialaisilla ei ole aikaisempaa capoeira-kokemusta, mutta sitäkin enemmän halua oppia ja tukea leirillä asuvia capoeira-tunneille osallistuvia 9–19 vuoden ikäisiä nuoria ja lapsia. Haastattelin heistä viittä tutkimustani varten, apunani värikynät ja mallinukke.

Asuin Halesin ja Natshehin luona, ja aamuisin matkasimme vajaan kahden tunnin automatkan Ammanista leirille. Luterilaisen maailmanliiton alue oli viihtyisä ja capoeira-treenit tehtiin tekonurmikentällä tai sisällä kontissa.

Relief Internationalin paljon suurempi alue oli ankeampi paikka, ja treenit tapahtuivat teltassa hiekkapohjalla. Hiekassa treenaaminen on erittäin epäterveellistä touhua, ja yhtenä päivänä teltta oli myrskyn jäljiltä todella epävakaasti kiinni.

Opin kahden viikon aikana paljon siitä, mitä on tehdä tutkimushanketta yhteistyössä tutkimuksen kohteena olevien kanssa.

Oma roolini oli sekä osallistua että kirjata havaintoja ja videoida. Ohjasin myös muutaman harjoituksen aineistonkeruutarkoituksessa. Välillä innostuin osallistumaan niin, ettei minulla ollut juuri muistiinpanoja kirjoitettavaksi. Osallistuminen koski vain tyttöjen tunteja (tytöt ja pojat treenasivat kulttuurisista syistä erillään) ja liikemateriaalin kuvaaminen lähinnä poikien tunteja.

Ilman Capoeira al-Shababin tukea ja luottamusta en olisi voinut olla läsnä ja vuorovaikutuksessa lasten ja nuorten kanssa. Olin vastuussa yhteistyökumppaneilleni siitä, että toimin eettisesti ja kunnioittavasti haavoittuvassa asemassa olevien lasten läheisyydessä.

Opin kahden viikon aikana paljon siitä, mitä on tehdä tutkimushanketta yhteistyössä tutkimuksen kohteena olevien kanssa. Olin ennakkoon määritellyt tutkimuskysymykset ja päättänyt tutkimusmenetelmistä, mutta halusin myös ottaa huomioon tutkimuksen kohteena olevien tarpeita. Oheinen video antaa äänen ohjaajille, jotka kertovat, millaisia vaikutuksia he ovat havainneet lapsissa ja nuorissa capoeira-tuntien alettua.

Elämäntaitoja ja kehotietoisuutta

Capoeira on sovellettu leirillä lasten tarpeisiin ja heidän tilanteensa huomioon ottaen. Lajia ei siis opeteta sellaisenaan eikä mitään tiettyä capoeira-tyyliä tai -opettajaa seuraten. Monet leirillä asuvista lapsista ovat traumatisoituneita ja menettäneet paljon.

Ohjaajat miettivät jokaisen harjoituksen tätä taustaa vasten. He käyttävät capoeiraa psykososiaalisen tuen välineenä. Natshehin mukaan kaikelle käytökselle on syy. Kun puututaan syihin, saadaan aikaan toisenlaisia seurauksia.

Capoeiran avulla opetetaan elämäntaitoja eikä vain potkaisemaan oikeaoppisesti tai väistämään ovelasti. Natsheh ja Zaben kertoivat väistämisen kehollisen opettelun auttavan välttämään provosoitumista capoeiratuntien ulkopuolella.

Capoeirassa väistöä seuraa vastahyökkäys, mutta haastattelemani fasilitaattorit kuvasivat tätä dialogiksi. Toisin sanoen capoeiran peli ymmärrettiin vuoropuhelun opetteluksi.

Capoeira on myös sukupuolittuneiden rakenteiden ja asenteiden haastamista. Syyrialaisten nuorten naisten liikekieli muuttuu capoeiran avulla perinteisestä poikkeavaksi. Kysyin yhdeltä fasilitaattoreista capoeiran vaikutuksesta erityisesti tyttöihin ja naisiin. Hän vastasi:

”Kun tytöt näkivät alussa Laurenin avaavan jalkansa leveään asentoon, he järkyttyivät. Mutta sitten, kun he alkavat liikkua, capoeira antaa heille rohkeutta ja itseluottamusta.”

Halesin kanssa kävimme pelaamassa lyhyesti poikien rodassa eli ringissä, jossa capoeiran peli tapahtuu muiden taputuksen, soittamisen ja laulun säestämänä.

Natsheh ja Zaben selittivät myöhemmin, että tällä tapaa he voivat näyttää nuorille miehille, että myös naiset osaavat capoeiraa. Monille näistä nuorista miehistä ajatus naisista harrastamassa capoeiraa on edelleen vieras ja jopa väärin.

Capoeira opettaa sanatonta viestintää. Tämä on tärkeää, sillä vuorovaikutustilanteessa kehollinen viesti on sanallista voimakkaampaa.

Samalla capoeiran kautta nuoret oppivat itsehillintää ja tunteiden säätelyä, josta osoituksena on kouluopettajien raportoima aggressiivisen käytöksen vähentyminen poikien keskuudessa. Capoeiran aikaansaama ryhmäytyminen on ollut positiivista, ja negatiivisia vaikutuksia ei ole toistaiseksi havaittu.

Tunneilla oli poikkeuksetta iloinen, kannustava ja leikkisä tunnelma. Tällä pyritään mahdollistamaan hetkellinen helpotus leirin arkeen.

Kaikkia ei ole kuitenkaan voitu tukea capoeiran kautta. Joitakin poikia on jouduttu poistamaan tunneilta jatkuvan häiriökäytöksen takia. Samaan aikaan monen pojan väkivaltainen käytös on lakannut harjoitusten edetessä.

Lapset ja nuoret tuovat esiin myös senhetkisiä olotilojaan ja olosuhteitaan. Toisinaan joku vetäytyy syrjään tai menettää keskittymiskykynsä.

Capoeira-tunnit luovat turvallisen tilan kehittää kehotietoisuutta. Tunneilla nuoret voivat kokeilla uusia kehollisia ilmaisutapoja. Capoeira haastaa vaativiin liikkeisiin, keholliseen tarkkaavaisuuteen ja toisen liikkeen havainnointiin sekä ennakointiin. Näiden taitojen kehittäminen on vaativaa.

Nuorten naisten kohdalla rohkeus laittaa kädet maahan, tehdä kärrynpyörä tai ryömiä maassa (jopa pitkissä hameissa, koroissa ja pitkissä talvitakeissa!) ja laulaa kovaan ääneen vieraalla kielellä on kehittynyt asteittain. Merkillepantavaa sekä tyttöjen että poikien tunneilla oli kannustava ilmapiiri, joka antaa tilaa erilaisille kehoille ja mahdollisuuden omien rajoitteiden ylittämiselle.

Yhteisöllisyys ja militarisoitumisen ehkäisy

Yle uutisoi juuri, että Zaatarin pakolaisleiri on Joensuun kokoinen kaupunki, jonka ostoskadulla voi shoppailla hajuvettä ja hääpukuja. Ihan kaikkea siellä ei voi shoppailla, ja leiriltä ei lähdetä niin vain muualle ostamaan puuttuvia tuotteita. Eikä kaikilla ole rahaa hankkia haluamiaan tarvikkeita.

Kysyin yhden haastattelun lopuksi nuorelta naiselta, olisiko hänellä minulta jotakin kysyttävää. ”Mistä olet ostanut nuo urheiluvaatteet?” hän tiedusteli. En ymmärtänyt miksi hän sellaista kysyy, mutta pian selvisi, että hän ei huvikseen treenaa hameessa tai farkuissa, vaan koska hän ei saa mistään urheiluvaatteita.

Olin ollut ennakkoluuloinen ajatellessani, että hän ja muut naiset ovat capoeira-tunneilla epäsoveltuvissa asuissaan omasta tahdostaan. Capoeiraan liittyy myös lajille ominainen vaatetus, ja toivottavasti ensi kerralla meillä on kaikilla Capoeira al-Shababin t-paidat päällämme.

Capoeiran hienous on se, että se yhdistää ihmisiä. Capoeristat muodostavat yhteisön, yhteisöjä, mutta capoeira myös opettaa yhteisöllisyyttä.

Capoeira linkittää leirin syyrialaiset lapset ja nuoret capoeiran historialliseen jatkumoon ja maantieteelliseen lajin leviämiseen Brasiliasta ympäri maailman.

Capoeira linkittää leirin syyrialaiset lapset ja nuoret capoeiran historialliseen jatkumoon ja maantieteelliseen lajin leviämiseen Brasiliasta ympäri maailman. Tämä yhteys on lihallista ja rytmistä. Sanaakaan arabiaa puhumatta osasin puhua samaa kieltä.

Mitä tällä kaikella on merkitystä militarisoitumisen kannalta? Militarismia ja militarisoitumista tarkastellaan yleensä prosessina, jossa yksilö alkaa kannattamaan sotilaallisia arvoja ja ihanteita sekä väkivaltaisia ratkaisuja turvattomuuden tunteeseen.

Harvemmin tutkitaan niitä käytäntöjä, jotka vievät ja opettavat pois militarismista tai auttavat ehkäisemään militarisoitumista. Capoeira on juuri sellainen väline.

Lajia hyödynnetään esimerkiksi Kongon demokraattisessa tasavallassa luomaan yhteisöllisyyttä ja tukemaan asevoimista pois päässeitä lapsia. Zaatarin leirillä capoeira on tavoittanut jo noin 175 lasta ja nuorta. Capoeira al-Shababi toimii pienillä resursseilla, mutta heidän hankkeensa vaikuttavuus on merkittävää.

Seuraa Kehot sodassa, kehot tanssissa -hanketta Susanna Hastin blogista Politiikasta-lehden Instagram-tililtä. 

YTT Susanna Hast on Suomen Akatemian tutkijatohtori Taideyliopiston teatterikorkeakoulussa hankkeessaan Kehot sodassa, kehot tanssissa (2017–2020). Hän tutkii liiketekniikoiden vaikutusta sosiaalisiin tunteisiin. Hast on myös laulaja-lauluntekijä, tanssii yhdessä maahanmuuttajanaisten kanssa ja on yksi Siitä Viis -kollektiivin Sinulle on vihapostia -hankkeen jäsenistä.

Artikkelia päivitetty 23.11.2023: Artikkeliin linkattu videosisältö ei ole enää saatavilla.

Julkaisu Capoeiraa pakolaisleirillä, tutkimusta verkkareissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Dokumenttielokuva Turkkiin paenneista syyrialaisista homomiehistä kuvaa lämpimästi homoyhteisöllisyyden merkitystä pakolaisten selviämiselle. Pienen pakolaisyhteisön lämminhenkisyydelle asettuu kuitenkin jyrkäksi kontrastiksi paitsi patriarkaalisen ja heteronormatiivisen kulttuurin homovastaisuus, myös länsimaiden nuiva asenne pakolaisiin.

Muistatko vielä, miten elokuvassa Nemoa etsimässä Nemon ”sellikavereille” kävi? Vaikka he onnistuivat pakenemaan hammaslääkärin akvaariosta avomerelle, he ymmärsivät sinne päästyään olevansa edelleen ansassa.

Tämä pakolaisten kohtalo palautui hakematta mieleen katsoessani turkkilaisen toimittajan Ayşe Toprakin ohjaamaa elokuvaa Mr. Gay Syria (2017) Turkkiin paenneista syyrialaisista homomiehistä.

Koska Syyria kuuluu niihin arabimaihin, joissa homoseksuaaliset teot on kriminalisoitu luonnonvastaisina, homot ovat parhaansa mukaan yrittäneet pysyä siellä näkymättöminä suojellakseen paitsi omaansa myös perheensä mainetta. Monet miehet pyrkivät ”parantumaan” homoseksuaalisuudestaan lukemalla Koraania ja avioitumalla – mikä ei tietenkään ole kestävä ratkaisu.

Kun levottomuudet alkoivat vuonna 2011, homoista tuli Syyrian sisällissodan kaikkien osapuolten silmätikku. Heitä alettiin vainota avoimesti ja laajasti. Pahoinpitelyjen ja vangitsemisten lisäksi heitä myös murhattiin, erityisesti Isisin hallitsemilla alueilla.

Homoista tuli Syyrian sisällissodan kaikkien osapuolten silmätikku.

Näin ollen mahdollisuus paeta maasta on syyrialaisille homoille elintärkeä. Monet heistä ovatkin hakeutuneet muualle, myös naapurimaahan Turkkiin.

Ojasta allikkoon

Vaikka homoseksuaaliset teot eivät Turkissa ole sinänsä rikos, yhteiskunnan kiristyvä asenneilmapiiri myös siellä pitää huolen siitä, että lesbot, homot ja transsukupuoliset ovat häirinnän, hyväksikäytön ja viharikosten kohteita. Kun Toprakin elokuvaa filmattiin Istanbulissa kesällä 2016, poliisi hajotti ramadanin varjolla Istanbulin gay parade -marssin kyynelkaasulla ja kumiluodeilla.

Homopakolaisten asema maassa on erityisen hankala siksikin, että maahanmuuttajilla ei ole maassa oikeuksia eikä mahdollisuutta työskennellä laillisesti, joten monet miehistä joutuvat turvaamaan toimeentulonsa riskialttiilla seksityöllä.

Monet niistä homomiehistä, jotka ovat onnistuneet pääsemään Istanbuliin Syyrian sisällissodan jaloista, joutuvat elämään kaksoiselämää myös uudessa kotimaassaan.

Tämän takia monet niistä homomiehistä, jotka ovat onnistuneet pääsemään Istanbuliin Syyrian sisällissodan jaloista, joutuvat elämään kaksoiselämää myös uudessa kotimaassaan. Näin tekee myös yksi elokuvan päähenkilöistä, Husein Sabat. Tämä 23-vuotias naimisissa oleva parturi ja yhden tyttären isä haluaa päästä pakomatkallaan eteenpäin, pois Turkista maahan, jossa sekä hän että hänen tyttärensä voisivat elää vapaasti.

Nyt Sabat elää viikot parturina Istanbulin keskustassa erossa perheestään, mutta samalla osana kaupungin tiivistä syyrialaista homoyhteisöä. Se, että hän käy tapaamassa homoystäviään teetä ja puhetta -ryhmässä, vahvistaa hänen itsetuntoaan homona ja antaa tukea hänen muutoksenhalulleen.

Kuitenkin joka sunnuntai Sabat joutuu palaamaan kotiinsa kaupungin laitamille. Siellä asuvat yhdessä paitsi hänen heteronormatiivisiin perhearvoihin nojaavat isänsä ja äitinsä, myös hänen vaimonsa ja tyttärensä. Perheen patriarkaatti on raivoissaan poikansa mahdollisesta homoudesta, eikä säästele sanojaan eikä lyöntejään tehdessään tälle selväksi, kuinka tämän tulisi elää elämänsä.

Sabatille on selvä, että tilanteen on muututtava – mutta kuinka hän voisi jatkaa pakomatkaansa turvalliseen maahan?

Homoseksuaalisuus mahdollisuutena?

Uusia mahdollisuuksia turvapaikan hakemiseen Sabatille ja muille homopakolaisille voisi aueta silloin, jos kansainvälisen yhteisön huomio saataisiin kiinnitettyä syyrialaisten homojen tilanteeseen ja turvan tarpeeseen.

Näyttääkseen maailmalle, että syyrialaiset homot ovat muutakin kuin vain vainottuja uhreja – nimittäin ihmisiä, joilla on oikeus elää hyvää elämää seksuaalista suuntautumistaan piilottelematta – heidän on keksittävä jotain sellaista, joka herättää laajaa huomiota. Niinpä Berliiniin päätynyt syyrialainen homoaktivisti ja Syyrian ensimmäisen homolehden, Mawelehin, perustaja Mahmoud Hassino keksii järjestää Istanbulissa eläville syyrialaisille homomiehille Mr. Gay Syria -kilpailun.

Kisan voittaja pääsisi puolestaan osallistumaan Maltalla järjestettävään kansainväliseen Mr. Gay World -kisaan ja olisi kisojen ensimmäinen arabitaustainen homo. Maltalta käsin Mr. Gay Syrialla olisi mahdollisuus kertoa koko maailmalle Syyrian homopakolaisten tilanteesta. Sabat tarttuu tähän oljenkorteen ja päättää osallistua Istanbulin kilpailuun.

Elokuvassa kuvataan lämpimästi homoyhteisöllisyyden merkitystä pakolaisten selviämiselle raskaassa elämäntilanteessa.

Elokuvassa kuvataan lämpimästi homoyhteisöllisyyden merkitystä pakolaisten selviämiselle raskaassa elämäntilanteessa. Valmistautuminen Mr. Gay Syria -kisoihin ja niihin osallistuminen tarjoaa Sabatille ja hänen pakolaisystävilleen tilaisuuden arvostaa homoseksuaalisuutta ja juhlia sellaisenkin kulttuurin keskellä, jossa sitä muutoin avoimesti halveksitaan. Miesten keskinäinen läheisyys ja tuki, joka näkyy heidän hulluttelunaan ja vastavuoroisena myötäelämisenä tiukoissa paikoissa, onkin elokuvan positiivisinta antia.

Katsojilla on tilaisuus tutustua Sabatin ja Hassinon lisäksi myös iloluontoiseen Omariin, joka kaipaa miehensä Naderin luo Norjaan, ja Wissamiin, joka räväyttää kisan alkuun unohtumattoman tanssin lateksiasussaan ja korkokengissään.

Pienen pakolaisyhteisön lämminhenkisyydelle asettuu kuitenkin jyrkäksi kontrastiksi paitsi patriarkaalisen ja heteronormatiivisen kulttuurin homovastaisuus, myös länsimaiden nuiva asenne pakolaisiin. Lisäksi länsimaisen homokulttuurin kaupallisuus herättää kysymyksen siitä, ketä kiinnostaa Syyrian homopakolaiset, kun rantabileet kutsuvat.

DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 29.1.–4.2.2018.

YTT Tuula Juvonen on kollegiumtutkija Turun yliopistossa.

Julkaisu DocPoint: Kun epätoivo kääntyy rohkeudeksi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Lähi-itä Marokosta Iraniin ulottuvana historiallisena ja kulttuurisena kokonaisuutena on säilynyt alueena, jossa kansainvälisen politiikan realistisen koulukunnan paradigma anarkiasta valtioiden välisen suhteen perustana tuntuu esimerkinomaisesti pitävän paikkansa vuosikymmenestä toiseen. Alueen modernien valtioiden synnystä lähtien se on ollut poikkeuksellisen konfliktiherkkä.

Samoin Lähi-itä on pitkään ollut kaikkein epädemokraattisin globaali alue. Kylmän sodan jälkeinen ”globalisaation aikakausi” ei ole tehnyt alueesta keskinäisriippuvuuden hallitsemaa ”rauhan aluetta” (zone of peace), eikä alueellista integraatiota ole merkittävässä määrin tapahtunut.

Päinvastoin aikakaudelle ovat olleet tyypillisiä toistuvat sodat, sisäiset konfliktit ja osin myös valtiorakenteiden hajoaminen, mikä on vahvistanut ei-valtiollisten toimijoiden asemaa. Vuoden 2011 arabikevään kansannousujen jälkeen alue on ollut entistäkin vaikeammin hahmotettavan kuohunnan keskellä.

Miten meidän tulisi selittää aluetta, jota Beirutin Amerikkalaisen yliopiston politiikan tutkimuksen professori Farid el Khazen hiljan kutsui ”kansainvälisen järjestelmän sairaaksi mieheksi”?

Ongelmallinen valtiomuodostus

Pääsääntöisesti Lähi-itää koskevassa tutkimuksessa on alueen ongelmien taustalla korostettu historiaan pohjautuvien alueellisten ja globaaleiden rakenteiden merkitystä. Tyypillisesti tutkimuksessa nostetaan esiin alueen valtiomuodostuksen erityispiirteiden merkitys poliittiselle järjestelmälle. Tähän liittyy olennaisesti se rakenteellinen suhde, joka kehittyi 1800-luvulta alkaen Lähi-idän ja lännen johtaman kansainvälisen järjestelmän ”ytimen” välille.

Toisin sanoen selittäviksi tekijöiksi nousevat se, että valtiomuodostus tapahtui laajalti ulkoapäin länsimaiden toimesta ja se, että suurvallat ovat poikkeuksellisen voimakkaasti senkin jälkeen puuttuneet juuri tämän alueen kehitykseen.

Lähi-itä on ollut alue, jossa ja josta suurvaltojen kilpailu on ollut kaikkein kiivainta niin sanotussa kehittyvässä maailmassa. Leon Carl Brownin tunnetun tulkinnan mukaan Lähi-itä on ollut korostetusti ”penetrated system”, alue, joka on jatkuvasti ollut ulkopuolisen poliittisen järjestelmän lävistämä.

Selittäviksi tekijöiksi nousevat se, että valtiomuodostus tapahtui laajalti ulkoapäin länsimaiden toimesta ja se, että suurvallat ovat poikkeuksellisen voimakkaasti senkin jälkeen puuttuneet juuri tämän alueen kehitykseen.

Esimodernien imperiumien alueista Lähi-itä on ainoa, joka ei ole palannut merkittäväksi voimakeskukseksi kolonialistisen ajan jälkeen, vaan se on säilynyt pienten ja sisäisesti heikkojen valtioiden tilkkutäkkinä. Mikään muu kolonialistinen konflikti ei ole vaikuttanut yhtä voimakkaasti ja pitkään kuin Palestiinan konflikti. Lähi-idän hajanaisuus on pitänyt sen riippuvaisena ulkopuolisista toimijoista muun muassa turvatakuiden muodossa.

Kansainvälisessä järjestelmässä Lähi-idän valtiot ovat jääneet keskuksesta riippuvaisen periferian asemaan. Talouden perustuminen lähinnä vain muutaman raaka-aineen tuotantoon on entisestään korostanut tätä asemaa.

Tässä tulkintaperinteessä Lähi-idän ongelmallisuus liittyy siis ennen kaikkea alueen modernien valtioiden asemaan kansainvälisessä järjestelmässä ja suhteisiin länteen. Kylmän sodan loppumisen uskottiin normaalistavan Lähi-idän, koska yksinapaisessa maailmassa sen ei enää tarvitsisi olla suurvaltojen kilpailun kohde. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut.

Harva tutkija kiistää, etteivätkö kolonialistinen historia ja sen jälkeinen puuttuminen selittäisi Lähi-idän tilannetta. Esimerkiksi anti-imperialistinen retoriikka on tähän päivään asti säilynyt merkittävänä legitimoivana voimana.

Anti-imperialistinen retoriikka on tähän päivään asti säilynyt merkittävänä legitimoivana voimana.

Ei ole sattuma, että samoin kuin sekulaarit arabinationalistit 1950-luvulla, Isis-järjestön johtaja Abu Bakr al-Baghdadi julisti, että Irakin ja Syyrian välisellä ”imperialistien” luomalla rajalla ei ole mitään oikeutusta ja se tulee poistaa. Lähtökohtaisesta nationalismin vastaisuudestaan huolimatta islamismi on pitkälti omaksunut vahvan antikolonialistisen julistuksen ja lisännyt siihen vain uskonnollisen kuorrutuksen.

On myös syytä painottaa sitä, että juuri ne osat alueesta, jossa valtiomuodostus on tullut kaikkein eniten ulkoapäin, ovat vuosikymmenestä toiseen olleet kaikkein levottomimpia.

Syyria on eräänlainen mikrokosmos alueen ongelmista. 1940- ja 1950-luvuilla vastaitsenäistynyt maa oli arabivaltioiden välisen valtataistelun kohde, jossa ne usein suurvaltojen tukemina toimeenpanivat vallankaappauksia. Vuosina 1958–1961 maa luopui jopa suvereniteetistaan liittyen Egyptiin osana Yhdistynyttä arabitasavaltaa.

Vuoden 1963 vallankumouksen jälkeisiä vuosia sävyttivät Ba’th-puolueen eri siipien välinen valtataistelu, joka sitoi maan vahvasti Palestiinan konfliktiin. Vasta Assadin ”dynastian” tultua valtaan 1970-luvun alussa Syyria lakkasi olemasta ”peli” ja siitä tuli vähitellen itse pelaaja alueellisissa valtapeleissä. Ensimmäistä kertaa valtion historiassa maan johdolla oli riittävästi autonomiaa tehdä itse ulkopoliittisia päätöksiä.

Vasta Assadin ”dynastian” tultua valtaan 1970-luvun alussa Syyria lakkasi olemasta ”peli” ja siitä tuli vähitellen itse pelaaja.

Syyria oli kuitenkin edelleenkin keskiössä alueella, jota seuraavina vuosikymmeninä sävyttivät islamismin nousu, Palestiinan kysymys, Libanonin sisällissota, Irakin ja Iranin välinen pitkä sota, Persianlahden sota ja viimein Yhdysvaltojen toimeenpanema Irakin miehitys ja sektarianismin, eli uskontokuntaan kuulumiseen liittyvän identiteetin, nousu.

Nyt jo kuusi vuotta kestäneen sisällissodan seurauksena Syyria on uudelleen menettänyt asemansa ”pelaajana” ja siitä on jälleen kerran tullut alueellisten ja kansainvälisten pelien kenttä. Vuonna 1987 ilmestyneessä klassikossa The Struggle for For Syria: A study in Post-War Arab Politics, 1945–1958 Patrick Seale kuvaa hienosti alueellisen poliittisen järjestelmän muotoutumista 1940- ja 1950-luvuilla sekä alueen maiden sisä- ja ulkopolitiikan välistä yhteyttä. Syyrian osalta teos on edelleen valitettavan ajankohtainen.

Kolonialismin ja imperialismin perintö siis vaikuttaa Lähi-idän valtioiden epävakauteen. Silti on selvää, että valtiomuodostukseen ja Lähi-idän asemaan globaalissa järjestelmässä liittyvien mallien selitysvoimassa on rajansa. Esimerkiksi arabikevään kansannousuja on vaikea selittää enää pelkästään reaktiona Lähi-idän asemaan globaalissa rakenteessa tai konkreettisemmin pyrkimyksenä vapautua läntisestä hegemoniasta.

On selvää, että valtiomuodostukseen ja Lähi-idän asemaan globaalissa järjestelmässä liittyvien mallien selitysvoimassa on rajansa.

Huomattavan optimistisesti Hamid Dabashi julistaa, että arabikevään myötä arabimaat ovat lopulta pääsemässä irti postkolonialismista – eli siitä, että niiden poliittisia kamppailuja määrittelevät aina reaktio kolonialismin perintöön tai vastakkainasettelu sen kanssa.

Sen sijaan arabikevään kansannousut todistavat Dabashin mukaan alueen kosmopoliittisen perinnön uudelleen löytymisestä: arabit taistelevat samojen taloudelliseen ja poliittiseen tasa-arvoon liittyvien kysymysten puolesta kuin muutkin ihmiset.

Vastaavasti sektarianismin ja muiden ”alkuperäisiksi” väitettyjen identiteettien hyvin nopeaa nousua viimeisen parin vuosikymmenen aikana on vaikea selittää edellä mainituilla rakenteita painottavilla malleilla.

Vuonna 1996 ilmestyneessä kohuteoksessaan The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order Samuel Huntington ei mainitse sanallakaan sektarianismia vaan islamilainen maailma esitetään yhtenäisenä kulttuuripiirinä, joka hänen mukaansa on poikkeuksellisen herkästi konfliktissa muiden kulttuurien kanssa. Tänään nimenmaan sunnien ja šiiojen vastakkainasettelu on noussut keskeiseksi poliittiseksi kysymykseksi Lähi-idässä ja osin laajemminkin islamilaisessa maailmassa.

Neoliberalistinen paradigma ja sen kriitikot

Viime vuosikymmeninä erityisesti monet länsimaiset tutkijat ovat esittäneet, että kolonialismin ja imperialismin merkitystä Lähi-idän ongelmien ja kehityksen taustalla on liioiteltu. Kilpailevaksi suuntaukseksi tutkimuksessa on noussut neoliberalismi.

Kolonialismin perinnön sijaan malli korostaa taloudellisen ja poliittisen liberalismin puutteen merkitystä. Yksinkertaistettuna Lähi-idän ongelmat eivät johdu Sykes-Picot-sopimuksesta vaan Saddam Husseinin ja Bashar al-Assadin kaltaisista diktaattoreista ja alueen valtioiden talouspolitiikasta.

Yksinkertaistettuna Lähi-idän ongelmat eivät johdu Sykes-Picot-sopimuksesta vaan diktaattoreista ja alueen valtioiden talouspolitiikasta.

Ajattelu on tietenkin vahvasti yhteydessä Latinalaisen Amerikan pohjalta kehitettyihin malleihin demokraattisesta siirtymästä autoritarianismista liberaaliin demokratiaan.

Neoliberalismiin on kuulunut vaatimus valtion tukahduttavan taloudellisen ja poliittisen kontrollin hellittämisestä. Teorian mukaan taloudellinen liberalisointi johtaa ajan myötä väistämättä myös poliittiseen liberalisaatioon ja demokratisaatioon.

Neoliberalismi korostaa universalismia ja Lähi-idän samankaltaisuutta muun maailman kanssa. Kunhan diktaattorit poistetaan, arabit ovat yhtä kykeneviä demokratiaan kuin muutkin ihmiset, ja demokratisoituminen johtaa väistämättä myös alueen loputtomien konfliktien lakkaamiseen. Lähi-itä oli poikkeus ainoastaan siksi, että globaali markkinatalous ja demokratisoituminen eivät olleet (vielä) yltäneet tälle alueelle.

Tämänkaltaista ajattelua käytettiin laajalti oikeuttamaan Saddamin syrjäyttämistä vuonna 2003. George W. Bushin hallinto liitti arabimaailman epädemokraattisuuden ja länteen kohdistuvan terrorismin yhteen, jolloin demokratisoituminen Lähi-idässä muuttui osaksi lännen ja erityisesti Yhdysvaltojen turvallisuuspolitiikkaa.

Demokratisoituminen Lähi-idässä muuttui osaksi lännen ja erityisesti Yhdysvaltojen turvallisuuspolitiikkaa.

Ainakin retoriikassa demokratisoituminen tarjottiin eräänlaiseksi yleislääkkeeksi kaikkiin alueen ongelmiin. Uuden demokraattisen arabimaailman piti syntyä Irakin ”vapauttamisen” myötä.

Alueella alettiin viimeistään 1990-luvulla noudattaa Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n ja Maailmanpankin edellyttämiä rakennesopeutusohjelmia. Niihin kuuluivat valtiosektorin asteittainen yksityistäminen, talouden ja kilpailun vapauttaminen sekä valtion roolin yleinen vähentäminen.

1990-luku merkitsi monessa arabimaassa selvää siirtymää kohti neoliberaalia talousmallia, ja kehitys vahvistui entisestään 2000-luvulla. Liberalisaation saavutukset alueella ovat kuitenkin olleet hyvin ristiriitaisia. Kuten Nadia Farah on kirjoittanut, Egyptissä 1990-luvun vahvasta liberalisaatiosta hyötyi pitkälti vain uusi taloudellinen eliitti ja perinteinen valtioporvaristo, jotka yhdistivät voimansa päästäkseen kiinni yksityistämisen luomaan varallisuuteen.

Samoin kuin esimerkiksi Venäjällä, nopea yksityistäminen ilman toimivaa oikeusjärjestelmää johti varallisuuden lisääntyvään keskittymiseen pienen eliitin käsiin. Sen sijaan valtaosaan tavallisista kansalaisista liberalisaatio vaikutti pääosin negatiivisesti.

Pitkälle sama kehitys tapahtui muuallakin, esimerkiksi Syyriassa, vaikka liberalisoinnin aste ja vauhti vaihtelivatkin paljon maasta toiseen. Tyypillisesti valtion omaisuutta myytiin eliitille pilkkahintaan. Yksityistäminen loi uudelleen myös suurmaanomistajien luokan ja mitätöi aikaisempien vuosikymmenien maareformit. Egyptissä 60 prosenttia maasta kuului nyt 7 prosentille väestöstä.

Se, että merkittävä osa väestöstä jäi vaille sosiaalisia palveluita, vahvisti selvästi Muslimiveljeskunnan ja muiden islamististen järjestöjen asemaa.

Se, että merkittävä osa väestöstä jäi vaille sosiaalisia palveluita, vahvisti selvästi Muslimiveljeskunnan ja muiden islamististen järjestöjen asemaa. Ne tarjosivat puuttuvia sosiaalipalveluita ja tuomitsivat eliitin harjoittaman ”sorron”.

Siirtymämalliin ja neoliberalismiin kriittisemmin suhtautuvat tutkijat ovat painottaneet sitä, että arabimaailma ja Lähi-itä yleensä eivät suinkaan ole poikkeuksellinen alue vastahakoisuudessaan liberalisaatiota kohtaan. Pikemminkin alueen muutokset viime vuosikymmeninä heijastavat hyvin neoliberaalin globalisaation yleisiä vaikutuksia.

Kuten Laura Guazzone ja Daniela Pioppi kirjoittavat, arabikevät on ymmärrettävissä myös globaalin kriisin paikalliseksi heijastumaksi. Siten arabimaailman tapahtumat liittyvät yhteen myös sellaisten ilmiöiden kuin Occupy Wall Street tai Espanjan indignados-liikkeen kanssa.

Arabikevät on ymmärrettävissä myös globaalin kriisin paikalliseksi heijastumaksi.

Guazzone ja Pioppi liittävät Lähi-idän nykyiset konfliktit siihen merkittävään muutokseen, jonka globalisaatio on aiheuttanut valtiolle. Lähi-idän uudet sodat ovat esimerkkejä ”postmoderneista” sodista, joissa yhdistyvät sodankäynti, organisoitunut rikollisuus ja massiiviset siviileihin kohdistuvat ihmisoikeusrikokset.

Sotiin ottavat osaa toimijat, jotka ovat sekä paikallisia että globaaleja, sekä valtion ”julkisen sektorin” sotilaita että ”yksityisen sektorin” taistelijoita. Globalisaation ja liberalisaation mukaan tuomat muutokset valtion poliittisen ja taloudelliseen valtaan ovat heikentäneet ja fragmentoineet valtioita.

Tämä on tärkeä syy edelle mainitsemalleni ”alkuperäisten” identiteettien, kuten sektarianismin ja tribalismin, vahvistumiselle sekä niihin pohjautuville hyvinvointipalveluille ja turvallisuuselimille, kuten yksityisarmeijoille.

Pidän hyvin perusteltuna tällaisia poliittisesta taloudesta nousevia selitysmalleja, kun ajatellaan alueen viimeaikaisia konflikteja. Ne täydentävät hyvin sitä kokonaiskuvaa, jonka toisena tärkeänä tekijänä on aiemmin käsittelemäni alueen erityinen nykyhistoria.

Nationalismin ja sekularismin kaltaiset modernit identiteetit ovat alueella olleet aina heikkoja. Globalisaation aikakaudella, samalla kun valtioon liittyvät turvaverkot ovat laajalti kadonneet, Lähi-itä on ollut poikkeuksellisen altis perinteisten identiteettien vahvistumiselle ja niihin liittyville konflikteille.

Orientalismin paluu

Historiallisesti hallitsevin länsimainen malli ymmärtää Lähi-idän ongelmia on ollut orientalistinen tutkimustraditio. Siinä korostuvat Lähi-idän kulttuurisidonnaiset tekijät, jotka usein nähdään esteenä länsimaisen mallin mukaiselle sekulaarille demokratialle. Eksoottinen ja irrationaalinen Lähi-itä on pysyvästi erilainen kuin rationaalinen länsi.

Uskonto ja nimenomaan islam on tekijä, joka parhaiten selittää alueen poikkeuksellisuutta. Myös alueen konfliktit on orientalistisessa tulkintaperinteessä ymmärretty historiallisiksi jatkumoiksi alueen ikivanhoista uskonnollisista konflikteista. Israelilaisten ja palestiinalaisten konflikti ei olekaan moderni kolonialistinen ja etninen konflikti vaan ikiaikainen uskontosota.

Alueen konfliktit on orientalistisessa tulkintaperinteessä ymmärretty historiallisiksi jatkumoiksi alueen ikivanhoista uskonnollisista konflikteista

Orientalismiin sanan saidilaisessa merkityksessä kuuluu myös vieraan kulttuurin ”toiseuttaminen” ja tähän kytkeytyvä vallankäyttö. Monet orientalismia edustavat teoriat onkin perustellusti hylätty niiden essentiaalisuuden vuoksi ja orientalismista on Lähi-idän(kin) tutkimuksen alalla tullut eräänlainen kirosana.

Suuren yleisön ja monien poliitikkojen parissa orientalistiset selitykset ”orientin” erilaisuudesta elävät tietenkin edelleen vahvoina. Erityisesti amerikkalaisten ajatushautomotutkijoiden joukossa on paljon neo-orientalisteiksi kutsuttuja.

Kuten Asef Bayat on kirjoittanut, uudessa orientalismissa korostuu eksoottisuuden sijaan muslimien muodostama uhka turvallisuudelle ja läntisille arvoille.

Silti kysymys kulttuurin merkityksestä on luonnollisesti syytä ottaa vakavasti, kunhan siihen ei liity ajatusta kulttuurista muuttumattomana tekijänä, joka selittää kaiken. Tuoreessa kirjassaan Islamic Exceptionalism: How the Struggle over Islam is reshaping the World Shadi Hamid väittää, että ongelmat johtuvat juuri siitä, että alueen kulttuuria ja ennen kaikkea islamiin liittyvää perinnettä ei ole otettu huomioon.

Kysymys kulttuurin merkityksestä on luonnollisesti syytä ottaa vakavasti, kunhan siihen ei liity ajatusta kulttuurista muuttumattomana tekijänä, joka selittää kaiken.

Islamin historia suhteessa valtioon on todellakin erilainen kuin kristinuskon. Koska Lähi-idän valtiot on Hamidin mukaan perustettu länsimaiselle ajatukselle sekulaarista kansallisvaltiosta, niiltä puuttuu paikallinen legitimiteetti. Koko modernin Lähi-idän historia on ollut pyrkimystä löytää uudelleen yhteys historiallisten ideoiden ja vallitsevan politiikan välillä.

Jotta tasapaino löytyisi, Lähi-idän tulisi löytää oma vaihtoehtoinen moderniutensa, johon ei välttämättä kuulu ajatusta sekulaarista valtiosta. Hamidin mukaan ne islamilaisen maailman valtiot, kuten Indonesia ja Malesia, joissa pakkosekularisaation merkitys on ollut pienempi, ovat pääsääntöisesti onnistuneet paremmin kuin Lähi-idän muslimienemmistöiset valtiot. Provokatiivisesti hän väittää, että islamilaisen maailman demokraattisimmat valtiot Indonesia, Malesia, Tunisia ja Turkki ovat niitä, joissa islamistit ovat menestyneet parhaiten.

Toisin sanoen islamismi ei suinkaan ole este demokratisoitumiselle, kuten lännessä tyypillisesti väitetään. Hamid on varmasti oikeassa siinä, että suhde moderniuteen on ollut ja on ongelma islamilaiselle maailmalle. Mutta se on sitä määrätyssä historiallisessa kontekstissa eikä ajattomana ”islamilaisena” todellisuutena.

Hamid näkee kulttuureilla olevan ikään kuin oman ”autenttisen” olemuksensa, joka tulisi ottaa huomioon. Onnistunut islamilainen modernius on ikään kuin lähtökohtaisesti erilaista kuin länsimainen modernius.

Uusi historiallinen jatkumo

Lähi-idän tutkimus tuo usein mieleen Samuli Parosen tunnetun mietelauseen: ”Vastaukset elävät aikansa. Kysymykset tulevat yhä uudelleen.”

Lähi-idän kehitys on jatkuvasti haastanut kulloisenkin paradigman, jonka puitteissa sitä on pyritty ymmärtämään. Siksi jokaisen aluetta analysoivan tulisi suhtautua kulloisiinkin paradigmoihin aina kriittisesti.

Mielestäni tutkimustraditio, jossa painottuvat rakenteelliset tekijät Lähi-idän ”poikkeuksellisuuden” taustalla, on kuitenkin edelleenkin pätevä. Samanaikaisesti on selvää, että se ei selitä kaikkea.

Tällä hetkellä tutkimuksessa nousevat hyvällä syyllä esiin tulkinnat, jotka liittävät Lähi-idän selvemmin yhteen globaalien kehitystrendien kanssa. Edellä olen viitannut niihin erityisesti niin sanotun arabikevään synnyn ja seurausten tutkimuksessa. Moni muukin ilmiö olisi relevantti tästä näkökulmasta. Esimerkiksi islamismin vahvistuminen arabimaailmassa ja koko islamilaisessa maailmassa on epäilemättä osin samaa ilmiötä kuin poliittisen buddhalaisuuden nousu Myanmarissa, hindunationalismi Intiassa tai oikeistopopulismi Euroopassa.

Tervetullut uusi näkökulma voisi olla se, missä määrin modernia Lähi-itää voisi ymmärtää historiallisena jatkumona osmanivaltiosta.

Lähi-idän kehitystä on jo pitempään analysoitu erilaisista moderniuteen liittyvistä näkökulmista. Tyypillisesti kyse on ollut ulkoapäin luotujen postkolonialististen valtioiden ongelmallisuudesta tai sekulaarin kansalaisuuskäsitteen ja identiteetin kohtaamista vaikeuksista alueella, jolla niillä ei ollut omaa aatehistoriallista pohjaa.

Kummassakin sinänsä hyvin perustellussa näkökulmassa korostuu reaktiivisuus. Tervetullut uusi näkökulma voisi olla se, missä määrin modernia Lähi-itää voisi ymmärtää historiallisena jatkumona osmanivaltiosta ja muista alueen esimoderneista dynastisista valtioista. Se ei tietenkään tarkoita paluuta orientalismin ajattomuuteen, mutta hyväksyy sen, että historia ei alkanut läntisen kulttuurisen, poliittisen ja taloudellisen invaasion myötä.

FT Hannu Juusola toimii Lähi-idän tutkimuksen professorina Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Paradigma hukassa: Miten ymmärtää Lähi-itää? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.