Eduskuntapuolueiden yhteinen työryhmä ilmoitti 14.10.2025 päässeensä sopuun niin kutsutusta velkajarrusta, joka sitoo puolueet julkisen velan vähentämiseen jopa vuosikymmeniksi eteenpäin. Ainoastaan vasemmistoliitto jättäytyi sovun ulkopuolelle. Vaikka velkajarru astuu virallisesti voimaan vasta vuonna 2031, on uuden parlamentaarisen ryhmän tavoitteena vahvistaa jo tulevan vaalikauden sopeutustavoite loppuvuodesta 2026.

Talouspoliittisen keskustelun näkökulmasta keskeinen muutos on se, että sopeutustarve tullaan määrittelemään eduskuntapuolueiden yhteisellä sopimuksella jo ennen vaaleja. Keskustelua siitä, tulisiko talouspolitiikan olla elvyttävää vai kiristävää, ei enää käytäisi.  Lähtökohtaisesti talouspolitiikka säädettäisiin kiristäväksi, eli menoja supistavaksi ja verotusta tiukentavaksi.

Velkajarru kaventaa vaalikeskustelua

Ainoastaan merkittävä kriisi, kuten uusi pandemia tai sota, olisi hyväksyttävä syy poiketa linjasta. Poikkeamatkin edellyttävät neljän suuren tai kolmen suuren ja pienempien puolueiden tukea. Esimerkiksi ympäristökriisin käyttäminen poikkeamana tuskin onnistuisi, jos kaksikin puoluetta katsoisi, että Suomessa ei ole sellaista ympäristökriisiä, joka tarkoittaisi poikkeusoloja.

Vaalikeskustelun piirissä ei myöskään olisi vaadittavan sopeutuksen määrä, vaan ainoastaan se, millä tavalla sopeutusta tavoiteltaisiin, eli veronkorotukset ja menoleikkaukset. Tätäkin demokraattista valtaa tosin rajoittaa se, että sopeutustoimien vaikutuksia arvioi valtiovarainministeriö: keväällä ministeriö sai kuitenkin kritiikkiä, kun sen tuottamat vaikutusarviot yhteisöveron alentamisesta olivat puutteellisia eivätkä perustuneet minkäänlaisiin laskelmiin. Vihreiden puheenjohtaja Sofia Virta puolustikin velkajarrusopua korostamalla, että jatkossa valtiovarainministeriöltä edellytetään tasapainoisempaa vaikutusarviointia sopeutustoimista.

Vaalikeskustelun piirissä ei myöskään olisi vaadittavan sopeutuksen määrä, vaan ainoastaan se, millä tavalla sopeutusta tavoiteltaisiin, eli veronkorotukset ja menoleikkaukset.

Toistaiseksi on epäselvää, mitä tämä käytännössä voisi tarkoittaa. Valtiovarainministeriön tiedontuotanto on ollut suhdanteesta riippumatta talouskuria edistävää ja finanssipolitiikan kerroinvaikutuksia suhteessa tutkimuskirjallisuuteen on aliarvioitu.

Finanssipolitiikan kerroinvaikutuksella viitataan siihen, paljonko julkisten menojen lisäys kasvattaa kokonaistuotantoa ja toisaalta paljonko sopeuttaminen pienentää sitä. Kun kerroinvaikutuksia aliarvioidaan, sopeuttamisen negatiiviset vaikutukset talouskasvulle näyttäytyvät todellista vähäisemmiltä.

Velkajarrun vaikutukset nykyisille oppositiopuolueille

Velkajarrusovun tuottamat haitat keskustalle ja punavihreille puolueille ovat ilmeisiä. Hallituksen alkuperäistä esitystä hieman maltillisemmassakin versiossa kansallisen velkajarrun vaatima lisäsopeutus voisi kriitikoiden mukaan olla helposti 5–10 miljardia euroa sopeutuskautta kohden.

Tässä tilanteessa jokainen hallinnonala on  – ehkä puolustusta lukuun ottamatta – merkittävien säästöpaineiden alla. Maksuton koulutus sekä yliopistojen rahoitus, eläkkeet ja muut sosiaalietuudet, järjestöjen rahoitus, luonnonsuojelu, kulttuurin ja taiteen rahoitus, kehitysapu, hyvinvointialueiden rahoitus ja kuntien valtionosuudet sekä maataloustuet ovat kaikki tulilinjalla useiksi vaalikausiksi eteenpäin.

Samalla investoinnit esimerkiksi vihreään siirtymään vaikeutuvat jatkuvan budjettikurin oloissa huomattavasti. Esimerkkejä tästä löytyy myös ulkomailta. Vuonna 2009 velkajarrun käyttöön ottanut Saksa kärsii merkittävästä korjausvelasta riittämättömien julkisten investointien vuoksi.

Hallituksen alkuperäistä esitystä hieman maltillisemmassakin versiossa kansallisen velkajarrun vaatima lisäsopeutus voisi kriitikoiden mukaan olla helposti 5–10 miljardia euroa sopeutuskautta kohden.

Velkajarruneuvotteluissa vihreitä edustanut Atte Harjanne vastasi kritiikkiin Bluesky-viestipalvelussa esittämällä, että koulutusta, hoivaa ja vihreitä investointeja ei muutenkaan tulisi rahoittaa velkarahalla. Tutkimuslaitos Laboren johtaja Mika Maliranta taas esitti, että hyvinvointivaltion rakenteita ei voida ylläpitää, jos kansantalous jatkuvasti velkaantuu.

Ottamatta kantaa siihen voidaanko koulutusta tai investointeja rahoittaa velkarahalla tai velkaantuuko kansantalous, tämä kehystys hämärtää velkajarrun käyttöönoton kokonaiskuvaa. Sama vaikutus on myös väitteellä, jonka mukaan velkajarru otetaan käyttöön  Euroopan unionin uusien finanssipolitiikan sääntöjen vahvistamiseksi.

Sopeuttamisen määrä ei ole luonnonlaki

Tämä hämärtäminen jättää kaksi olennaista asiaa huomiotta. Velkajarru ei ollut vain EU:n vaatimien sääntöjen käyttöönottoa, vaan merkittävä kiristys niihin. Lisäksi EU:n vaatima sopeutus on jo valmiiksi Suomen näkökulmasta kohtuuttoman suuri, mihin on keskeisesti vaikuttanut Suomen oma toiminta.

Ensinnäkin vuodesta 2022 eteenpäin Suomessa tehtiin tilastointimuutos, jossa valtion ARA-lainojen takaukset alettiin laskea osaksi julkista velkaa. Muutos tapahtui Euroopan komission tilastotietoyksikkö Eurostatin aloitteesta, mutta Suomi ei puolustanut aikaisempaa tulkintaa siitä huolimatta, että yksittäiset takaukset kaatuvat valtion syliin vain poikkeustapauksissa. Muutos nosti velkasuhdetta kerralla 5,9 prosenttiyksikköä.

Keskeiset talouspolitiikan liikkumatilaan vaikuttaneet ja mahdollisesti vielä muutettavissa olevat tekijät jäävät kuitenkin huomioimatta, jos velkajarru kuitataan vain tarpeellisena reaktiona julkisen velan kasvuun.

Toisekseen vuonna 2024 Suomi pyysi EU-komissiolta oma-aloitteisesti työeläkerahastojen ylijäämien poistamista. Laboren tutkimusohjaaja Ilkka Kieman esimerkkilaskelman mukaan muutoksen vaikutus alijäämään on jopa 11 miljardia euroa jo vuonna 2031. Sosiaaliturvarahastojen ylijäämiä ei huomioitu myöskään velkajarrulainsäädännössä, mikä vielä osaltaan lisää sopeutustarvetta.

Sopeuttamisen määrä ei siis ole luonnonlaki tai kansantalouden realiteetti. Onnistuneemmalla edunvalvonnalla ja kansallisista lisäkiristyksistä pidättäytymällä sopeutustarve olisi muodostunut merkittävästi pienemmäksi. Nämä keskeiset talouspolitiikan liikkumatilaan vaikuttaneet ja mahdollisesti vielä muutettavissa olevat tekijät jäävät kuitenkin huomioimatta, jos velkajarru kuitataan vain tarpeellisena reaktiona julkisen velan kasvuun.

Velkajarrun vaikutukset oikeistopuolueille

Siinä missä velkajarru vesittää merkittävästi nykyisten oppositiopuolueiden mahdollisuuksia toteuttaa niiden omia poliittisia tavoitteita, on velkajarrua tulkittu voittona kokoomukselle.

Tulkintaa vahvistaa se, että kokoomuslaiset itse eivät ole peitelleet voitonriemuaan. Puolueen viralliset some-tilit juhlistivat velkajarrua kirjoittamalla, että ”tänään järki teki paluun talouspolitiikkaan”, josta tosin sosiaalisen median irvileuoille riitti huumoria. Olihan päätöstä edeltänyt talouspolitiikka ollut jo yli kahden vuoden ajan leimallisesti nimenomaan kokoomuslaista talouspolitiikkaa.

Kokoomuksen lisäksi velkajarru on kerännyt kehuja myös elinkeinoelämän edustajilta. Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Juho Romakkaniemi totesi X:ssä, että velkajarru tarvitaan ilman muuta lakiin. Elinkeinoelämän keskusliiton johtaja Sami Pakarinen taas hehkutti päätöstä historiallisen hyvänä kulttuurinmuutoksena.

Velkajarrun käyttöönotto voi kuitenkin tarkoittaa myös oikeiston ja elinkeinoelämän tavoitteiden vesittymistä siltä osin, kun ne koskevat jotain muuta kuin julkisten menojen leikkaamista. Tämä johtuu erityisesti siitä, että velkajarrun myötä menopuolen lisäksi tullaan tulopuoltakin todennäköisesti tarkastelemaan kriittisemmin.

Velkajarrun käyttöönotto voi kuitenkin tarkoittaa myös oikeiston ja elinkeinoelämän tavoitteiden vesittymistä siltä osin, kun ne koskevat jotain muuta kuin julkisten menojen leikkaamista.

Nykyiset oppositiopuolueet saattavat vastustaa veronalennuksia huomattavasti hanakammin, kun veronalennusten välittömänä seurauksena on vähemmän resursseja julkisiin palveluihin. Aikaisemmin poliittinen mekaniikka ei ollut yhtä suoraviivainen, kun kehysmenettelyssä veronalennuksia ei ole tarvinnut rahoittaa menosopeutuksilla.

Mahdollisuuksia tulopuolen sopeuttamiselle riittää. Huhtikuussa 2024 pääekonomisti Patrizio Lainá laati Helsingin Sanomien pyynnöstä listan kahdeksan miljardin euron veronkiristyksistä. Joukossa oli muun muassa yhteisöveron nosto (myöhemmin yhteisöveroa laskettiin entisestään), varallisuusveron käyttöönotto, perintö- ja lahjaveron korotus ja kaivosveron korotus.

Nykyisissä oppositiopuolueissa on varmasti kiinnostusta kaivaa Lainán lista esille, kun velkajarru otetaan käyttöön. Oikeiston ilo pääministeri Petteri Orpon saavutuksista yhteisöveron ja korkeimpien marginaaliverojen alentamiseksi taas saattaa jäädä melko lyhytaikaiseksi.

Velkajarru voi kääntyä kannattajiaan vastaan

On tietysti mahdollista, että kokoomuksessa luotetaan valtiovarainministeriön suosiolliseen tiedontuotantoon, kuten veronalennusten tapauksessa kävi. Paine tuottaa laadukkaampaa ja tasapuolisempaa tietoa on kuitenkin kasvanut, eikä valtiovarainministeriön uskottavuus kestä loputtomiin, jos laskelmista paljastuu lisää tutkimuskirjallisuuden kanssa ristiriidassa olevia analyyseja.

Erityisen tarkoitushakuisena näyttäytyy, jos vaikutusarviot suosivat pienemmän osan tuloistaan kulutukseen käyttäviä suurituloisia, kun tehdään valintoja sosiaalietuuksien leikkaamisen ja rikkaiden veronkiristysten välillä.

Samalla on muistettava, että oikeistolla on myös tulopuolen tavoitteita. Esimerkiksi teiden kunnossapitoon tai poliisitoimeen voi olla tulevaisuudessa vaikeampi saada rahoitusta, kun finanssipolitiikan liikkumatila kaventuu. Eduskuntapuolueiden yhtenäinen näkemys puolustusmenojen nostosta voi murentua, jos kaikilta muilta hallinnonaloilta vaaditaan mittavia leikkauksia yhden alan nauttiessa lisäpanostuksista.

Jos kotimarkkinat sakkaavat, verot nousevat ja infrastruktuuri rapistuu, voi velkajarrun kannatus heikentyä elinkeinoelämän ja oikeistonkin piirissä ja sen jatkaminen muuttua poliittisesti mahdottomaksi.

Sopeuttaminen saattaa myös heikentää kotimarkkinoilla toimivien pienten ja keskisuurten yritysten edellytyksiä. Sopeuttaminen supistaa kokonaiskysyntää ja yritysten liikevaihto kärsii samalla, kun liiketoiminta on veronkorotusten myötä muutenkin vähemmän kannattavaa.

Etelä-Euroopan maissa 2010-luvulla harjoitettu talouskuripolitiikka on johtanut sosiaalisten ongelmien lisäksi taloudellisen toiminnan hiipuessa yritysten sulkemisiin sekä työttömyyteen, eikä ole nähtävissä erityistä syytä, miksi näin ei tapahtuisi myös Suomessa. Työttömyysaste on ylittänyt jo nyt 10 prosenttiyksikön rajan, vaikka sopeuttaminen on ollut vielä maltillista verrattuna velkajarrun vaatimaan sopeutukseen.

Jos kotimarkkinat sakkaavat, verot nousevat ja infrastruktuuri rapistuu, voi velkajarrun kannatus heikentyä elinkeinoelämän ja oikeistonkin piirissä ja sen jatkaminen muuttua poliittisesti mahdottomaksi. Saksassa puolustusmenojen nosto osoittautui velkajarrun oloissa niin vaikeaksi, että lakia oli muutettava. Suomessa velkajarrun hylkääminen on Saksaa huomattavasti helpompaa, sillä sitä ei kirjattu osaksi perustuslakia.

Valtiovarainministeriön ylijohtaja Mikko Spolander ja Talouspolitiikan arviointineuvoston puheenjohtaja, professori Niku Määttänen tosin ovat antaneet ymmärtää, että tilanteessa, jossa talous ei kasva riittävästi, velkajarrua ei välttämättä otetakaan käyttöön. Tämä on jo sikäli realismia, että bruttokansantuote asukasta kohden ei tosiasiallisestikaan ole kasvanut noin 18 vuoteen.

Herääkin kysymys, milloin velkajarru ylipäätään voidaan ottaa käyttöön. Toisaalta, jos talouskasvu oletetaan jälleen liian suureksi, tämä suhdannepoliittinen huoli tullaan ohittamaan. Tämä skenaario saattaisi johtaa kriitikoiden pelkäämään noidankehään, jossa liian suuri sopeutus heikentäisi kasvua, jolloin tarve uusille sopeutuksille toistuisi uudelleen ja uudelleen. Näin talouskasvu laahaisi ja velkasuhde kasvaisi sopeutuksista huolimatta.

Mikäli velkajarrusta ei missään vaiheessa luovuttaisi, näköpiirissä olisi pahimmillaan sopeuttamista ”hamaan maailmaan tappiin”, kuten Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen toimitusjohtaja Aki Kangasharju asian muotoili Kauppalehdelle.

YTM Aatu Puhakka on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Zack Yeo / Unsplash

Julkaisu Velkajarru voi kääntyä kannattajiaan vastaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomalaista kehityspolitiikkaa pöllytetään kovin ottein. Pääministeri Petteri Orpon hallitus jätti taakseen vuonna 2023 valmistuneen kehityspolitiikan ylivaalikautisen selonteon, joka – nimestään huolimatta – ei kestänyt edes yhden hallituksen vaihdoksen yli. Samalla kehitysrahoitusta leikataan 1,275 miljardilla eurolla vuoteen 2028 mennessä. 

Myös sisällöllisesti kehityspolitiikan suunta muuttuu. Valtioneuvoston tuoreen kansainvälisiä taloussuhteita ja kehitysyhteistyötä koskevan KaKe-selonteon mukaan kehityspolitiikan avulla tullaan tulevaisuudessa yhä enemmän edistämään Suomen kaupallisia mahdollisuuksia kehittyvien maiden kanssa.

Tavoitteena on lisätä yksityisten yritysten osallistumista kehitysyhteistyöhön ja sen rahoittamiseen. Nämä päätökset syventävät murrosta, jossa pitkäjänteisestä kahdenvälisestä kehitysyhteistyöstä luovutaan ja suurempi osuus kehitysyhteistyövaroista suunnataan yksityisille yrityksille.

Viime aikoina kehitysyhteistyöltä on vaadittu entistä suurempaa tehokkuutta ja vastavuoroisuutta. Näitä vaatimuksia ruokkivat toisaalta globaalin etelän talouskasvu ja BRICS-maiden lisääntynyt poliittinen vaikutusvalta, ja toisaalta globaalin pohjoisen oikeistopopulismin nousu sekä talouskuriajattelu.

Suomi pyrkii yritysvetoisen kehitysyhteistyön edelläkävijämaaksi. Hallitus ajaa linjanmuutosta, joka häpeilemättä asettaa Suomen omat poliittiset, mutta erityisesti taloudelliset päämäärät kehityspolitiikan keskeisimmiksi tavoitteiksi perinteisen köyhyyden vähentämisen sijaan.

Poliittisesti ajatus on houkutteleva. Tiukassa valtiontalouden tilanteessa yksityinen rahoitus voisi tuoda uutta rahaa, osaajia sekä teknologiaa suomalaiseen kehitysyhteistyöhön. Kehitysyhteistyömäärärahoista myönnetyt lainat sekä sijoitukset tuottavat tulevaisuudessa voittoa valtiolle.

Samalla kehityspolitiikka voi avata uusia markkinoita suomalaisille yrityksille, joiden kestävän kehityksen innovaatioiden odotetaan tuovan skaalautuvia ratkaisuja kehitysongelmiin. Kehittyvien maiden nähdään hyötyvän kansainvälisestä liiketoiminnasta, osaamisen kasvusta, uusista toimintamalleista ja lisääntyvistä verotuloista.

Houkuttelevuudesta huolimatta maailmalla on vain vähän todisteita siitä, että lisääntynyt yksityinen pääoma ja yritysten osallistuminen kehitysyhteistyöhön olisivat tuottaneet merkittäviä uusia myönteisiä kehitysvaikutuksia. Lisäksi tutkimuksen mukaan tähän liittyy myös merkittävä määrä uudenlaisia haasteita, kuten hyötyjen epätasainen jakautuminen, sillä yritykset ovat ensisijaisesti kiinnostuneita suuntaamaan liiketoimintaansa globaalin etelän kehittyneimpiin maihin ja niiden hyväosaisimmalle, korkeasti koulutetulle väestölle.

Tarkastelemalla yksityisille yrityksille suunnatuista kehitysyhteistyöinstrumenteista tehtyjä arviointeja suomalaisyritysten saamat hyödyt ja hankkeilla toteutetut kehitysvaikutukset vaikuttavat jääneen vähäisiksi (Taulukko 1).

Tämän lisäksi uusien suomalaisia pieniä ja keskisuuria yrityksiä osallistavien kehitysyhteistyöinstrumenttien kehitys on ollut hidasta ja haastavaa. Sen sijaan suuret kansainväliset hankkeet raportoivat merkittäviä kehitysvaikutuksia, mutta niitä on vaikea VTV:n (2021) tuloksellisuusarvioinnin mukaan todentaa yksiselitteisesti. 

Paluu kehitysyhteistyön alkuvuosiin?

Talouskasvun ja viennin edistämisen nostaminen kehityspolitiikan keskeisimmiksi tavoitteiksi ei ole uusi ajatus, vaan pikemminkin paluu suomalaisen kehitysyhteistyön alkuvuosikymmenille. Suomi siirtyi kehitysyhteistyön nettomaksajaksi 1960-luvun lopulla, jolloin kehitysyhteistyön keskeinen tehtävä oli tukea Suomen ulkomaankauppaa ja laajentaa kotimaisten tuotteiden markkinoita uusille alueille. 

Monet suomalaisen kehitysyhteistyön historian tuntevat muistavat esimerkin suomalaisten lahjoittamista Valmetin traktoreista, jotka myöhemmin varaosien puutteesta ruostuivat tansanialaisille pelloille alleviivaten kyseisen kehityspolitiikan ongelmia. Kehitysyhteistyö keskittyi maa- ja metsätalouteen sekä kaivos- ja rakennusteollisuuteen. Tukimuotona oli suomalaisen työvoiman, asiantuntemuksen sekä teknologian toimittaminen erilaisiin kehityshankkeisiin.  

Talouskasvun ja viennin edistämisen nousu kehityspolitiikan keskiöön ei ole uusi ajatus vaan paluu takaisin suomalaisen kehitysyhteistyön alkuvuosikymmenille.

1990-luvun laman jälkeen kehityspolitiikkaa ohjasi enenevästi kansainvälisten organisaatioiden, kuten Euroopan unionin ja Yhdistyneiden kansakuntien, linjaukset ja strategiat. Vuosituhannen alussa YK:n vuosituhattavoitteet (2000–15) saivat keskeisen roolin. Niiden tärkeimpinä pyrkimyksinä olivat köyhyyden poisto ja epätasa-arvoisuuden väheneminen. Kehitysyhteistyötä toteutettiin enimmäkseen julkishallinnon ja kansalaisjärjestöjen kautta.

Vuonna 2015 voimaan tulleet YK:n kestävän kehityksen tavoitteet Agenda 2030 -ohjelmassa antoivat uudet suuntaviivat kansainväliselle kehitysyhteistyölle. Nämä 17 kestävän kehityksen tavoitetta, jotka jakautuvat 169 alatavoitteeseen, muodostavat erittäin kunnianhimoisen kokonaisuuden. Jo ohjelman valmistelussa oli selvää, että tavoitteiden saavuttaminen pelkästään julkisilla varoilla olisi mahdotonta. 

Siten kestävän kehityksen tavoitteissa elinkeinoelämä nostettiin ensimmäistä kertaa tasavertaiseksi kehitysyhteistyön toimijaksi valtioiden, kansalaisjärjestöjen ja monikansallisten instituutioiden rinnalle. YK:n tavoitteiden saavuttamiseksi Maailmanpankin ja IMF:n (International Monetary Fund) mukaan julkisen talouden miljardien dollareiden kehitysyhteistyömäärärahojen rinnalle tarvitaan biljoonia eli tuhansia miljardeja dollareita yksityistä pääomaa.

Yksityiset yritykset suomalaisen kehitysyhteistyön toimijoina

Suomessa yksityisten yritysten rooli kehitysyhteistyössä alkoi kasvaa 2010-luvun taitteessa innovaatioihin keskittyvien kehitysyhteistyöhankkeiden myötä. Laajempi muutos suomalaiseen kehitysyhteistyöhön tapahtui yhtäaikaisesti  vuonna 2015 YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden asettamisen kanssa, kun Juha Sipilän ensimmäinen hallitus leikkasi voimakkaasti julkisisa kehitysyhteistyövaroja ja suuntasi kehityspolitiikkaa korostamalla yksityisten yritysten ja rahoituksen roolia sen keskeisinä toimijoina sekä yhdistämällä siihen avoimesti vienninedistämisen tavoitteita. 

Sittemmin yksityisten yritysten tukemiseen keskittyneiden ohjelmien valikoima on kasvanut eri tarkoituksia palvelevaksi monimuotoiseksi kokonaisuudeksi, jonka ohjaamista on arvioitu pirstaleiseksi ja heikosti koordinoiduksi.

Vaikka Suomen viimeaikaisissa kehitysyhteistyön tavoitteissa on paljon yhtäläisyyksiä menneiden vuosien kehityspolitiikkaan, poikkeaa sen toteutustapa siitä olennaisesti. Akatemiantutkija Matti Ylösen mukaan siinä missä ennen kehitysyhteistyöllä tuettiin suoraan valtionyhtiöiden toimintaa sekä kotimaista vientiä ja tuontia, nykyiset kansainväliset markkinoiden säätelymekanismit ja kauppasäännökset estävät tällaiset tukimekanismit. 

Esimerkiksi suomalainen kehitysrahasto Finnfund, joka on Suomen uudenlaisen kehitysyhteistyön tärkeimpiä toimenpideohjelmia, ei sääntöjensä mukaan voi sijoittaa varojaan suoraan suomalaisiin yhtiöihin tai suomalaisen osapuolen vientirahoitukseen. Suurin osa Finnfundin sijoituksista menee pankeille ja kehitysrahoituslaitoksille, mutta joukosta löytyy myös sijoituksia esimerkiksi afrikkalaiseen lentoliikenteeseen, suuren mittakaavan vesivoimalahankkeisiin sekä indonesialaiseen biopolttoaineteollisuuteen. 

Uusien innovaatioiden ja globaaliin etelään suuntautuvien liiketoimintamallien kehittäminen edellyttää yrityksiltä paikallista läsnäoloa ja olosuhteiden tuntemusta.

Kehitysyhteistyössä yhä enemmän resursseja suunnataan globaalin pohjoisen yritysten houkuttelemiseen ja niiden toiminnan riskien minimoimiseen globaalissa etelässä, mutta yritysten kiinnostus kehitysyhteistyötä kohtaan on jäänyt oletettua vähäisemmäksi. Maailmanlaajuisesti kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamiseksi vuositainen rahoitusvaje on noin 3,9 biljoonaa dollaria, jonka alun perin arvioitiin tulevan pääosin yksityisestä rahoituksesta. 

Uusien innovaatioiden ja globaaliin etelään suuntautuvien liiketoimintamallien kehittäminen edellyttää yrityksiltä paikallista läsnäoloa ja syvällistä olosuhteiden tuntemusta. Siksi on epäselvää, miten hallitus voi tehokkaasti edistää yritysten mahdollisuuksia integroitua kehittyville markkinoille samalla, kun se leikkaa merkittävästi kehitysyhteistyörahoitustaan, joka on mahdollistanut tämän läsnäolon.

Millaista kehitystä ja kenelle?

Yritykset poikkeavat toimijoina monella tapaa muista kehitysyhteistyön toimijoista. Kehitys on pitkäjänteinen, monimutkainen ja ei-lineaarinen prosessi, jossa tulokset eivät aina ilmene yksittäisinä talouden lukuina tai teknologisina ratkaisuina.

Sen sijaan yritykset toimivat markkinatalouspohjaisessa kvartaalitaloudessa ja osallistuvat kehitysyhteistyöhön oman kaupallisen ydintoimintansa kautta, jolloin niiden vastuuttaminen kehitysvaikutusten toteutumisesta on vaikeaa – saati että niiltä voisi vaatia köyhyyttä tai epätasa-arvoa ylläpitävien yhteiskunnallisten rakenteiden haastamista. 

Perinteisesti kehitysyhteistyö on kohdistunut maailman vähiten kehittyneisiin maihin ja niiden köyhimpien ihmisten elinolosuhteiden parantamiseen. Lauri Hoolin aiemmin tänä vuonna julkaistun vertaisarvioidun tutkimuksen mukaan ulkoministeriön BEAM-kehitysyhteistyöohjelmassa suomalaiset yritykset eivät kuitenkaan pitäneet vähiten kehittyneitä maita houkuttelevina, vaan suuntasivat mieluummin toimintansa taloudellisesti vauraammille ja vakaammille alueille globaalissa etelässä. Yksityinen rahoitus suuntautuu pääasiassa alueille, joilla sijoitusriskit ovat vähäiset, liiketoimintaympäristö on toimiva, työvoima on osaavaa ja asiakaskunta maksukykyistä. 

Yksityisen sektorin kasvava rooli globaalissa kehityksessä on jakanut globaalin etelän maat yhä jyrkemmin investoinneille kannattaviin maihin ja niihin, joihin sijoittaminen koetaan liian riskialttiiksi. Suurin osa investoinneista on kohdistunut energia-, kaivos-, pankki- ja teollisuusaloihin kun taas terveydenhuolto ja koulutus ovat saaneet vain pienen osan näistä sijoituksista. Yrityksiä on ollut haastavaa saada mukaan OECD:n ja muiden toimijoiden aloitteisiin, jotka pyrkivät purkamaan globaalin etelän kolonialismin jälkeisiä rakenteita tai huomioimaan paikallisyhteisöt ja alkuperäiskansat aktiivisina toimijoina heitä koskevassa kehityksessä.

Oman lukunsa muodostaa vaikeus arvioida monimutkaisten arvoketjujen kautta kulkevien sijoitusten ja lainojen läpinäkyvyyttä. Esimerkiksi suurten infrastruktuurihankkeiden aikasyklit voivat olla hyvin pitkiä investointipäätöksestä lopullisten tulosten syntyyn, ja rahoittajia voi yksittäisillä hankkeilla olla useita. 

Yhä suurempi osa kehitysyhteistyöstä kanavoidaan lainoina, jolloin jo ennestään velkaantuneet vähiten kehittyneet maat joutuvat ottamaan yhä suurempia riskejä ja lisää lainaa investointimahdollisuuksiensa kehittämiseksi.

Kuitenkin KaKe-selonteon mukaan Suomi panostaa tulevaisuudessa entisestään kehitysyhteistyövarojen käytön valvontaan ja läpinäkyvyyteen – samalla kun ulkoministeriön resursseja kavennetaan. Myös tämä yhtälö näyttää vaikealta toteuttaa käytännössä, sillä Valtiontalouden tarkastusvirasto on esittänyt huolensa ulkoministeriön osittain puutteellisista henkilöstöresursseista finanssi- ja yksityisen sektorin kehitysyhteistyöhankkeiden toimeenpanossa ja seurannassa. On myös epäselvää, kuinka kasvava panostus esimerkiksi kansainvälisiin kehityspankkeihin tai infrastruktuurihankkeisiin parantaa kehitysyhteistyön läpinäkyvyyttä.

Talouskasvuun ja vastavuoroisuuteen keskittyvä kehitysyhteistyö on pakottanut vastaanottajamaat kilpailemaan rajatuista yksityisen pääoman sijoituksista, mikä on luonut kasvavia paineita hallituksille kehittää maita investointikelpoisiksi. Tämä on johtanut esimerkiksi yritysverotuksen alentamiseen, julkisen sektorin toimintojen yksityistämiseen sekä lainsäädännön ja toimintaympäristön muokkaamiseen ulkomaisille investoinneille suotuisaksi. Pahimmillaan se on tarkoittanut ympäristölainsäädännön heikentämistä, työntekijöiden oikeuksien kaventamista ja lapsityövoiman käyttöä. 

Verotuksen alentaminen ja yritysten toimintaympäristötehtävät investoinnit eivät yleensä paranna maailman köyhimpien ihmisten elinoloja vaan heikentävät yleistä sosiaaliturvaa. Yhä suurempi osa kehitysyhteistyöstä kanavoidaan lainoina, mikä pakottaa jo ennestään velkaantuneet vähiten kehittyneet maat ottamaan yhä suurempia riskejä ja lisää lainaa investointimahdollisuuksiensa kehittämiseksi.

Kehitysyhteistyön toimijoiden muuttuva rooli

Vastavuoroisuuteen tähtäävä kehityspolitiikka on johtanut siihen, että perinteiset julkisen sektorin kehitysyhteistyön toimijat on yhä enenevässä määrin valjastettu tekemään paikallisista olosuhteista houkuttelevampia yrityksille ja yksityiselle rahoitukselle, luomaan yhteistyöhankkeita ja tasoittamaan yritysten tietä uusille markkinoille. Suomessa tämä on tapahtunut sulauttamalla ulkoministeriön kehitysyhteistyö osaksi Team Finland-toimintaa. 

Kehitysyhteistyön kannalta muutos on edellyttänyt kehitystarpeiden ja -haasteiden tunnistamista, kehystämistä ja esittämistä tavalla, joka houkuttelee yksityisiä sijoituksia. Julkisten kehitysyhteistyötoimijoiden tehtäväksi on muodostunut yksityisten investointien riskien madaltaminen  ja kansainvälisten yritysten liiketoiminnan tukeminen alueilla, joilla toimiminen on yksityisen rahoituksen varassa liian riskialtista tai epähoukuttelevaa.

Myös kansalaisyhteiskuntaa on patistettu luomaan yhteishankkeita yksityisen yritysten kanssa. Erilaisten toimintamallien ja -ympäristöjen yhteensovittaminen on ollut vaikeaa, minkä vuoksi yhteishankkeita on syntynyt niukalti. Tilannetta ei ole helpottanut se, että hallinto ei ole onnistunut luomaan tarvittavia työvälineitä tai toimintamalleja, joiden avulla tällaisia konsortiohankkeita saataisiin liikkeelle. Järjestöjen ja yritysten yhteistyö toimii luontevammin kohdemaissa, mutta yksityisen sektorin tukemisen painotus on suomalaisissa yrityksissä.

Vastavuoroiset kauppasuhteet vaativat reilut rakenteet

Orpon hallitus pyrkii syventämään kaupan ja kehityksen välistä vuorovaikutusta painottamalla erityisesti suomalaisyritysten kasvavaa roolia. Globaalissa etelässä on akuutti tarve investoinneille ja matalan kynnyksen rahoitukselle, jotka voisivat auttaa ratkaisemaan sitkeästi juurtuneita kehityksen esteitä.

Tämä ei kuitenkaan ole poistanut tarvetta kansainvälisillä sopimuksilla sovituille lahjamuotoisille tuille, jonka avulla pystytään vaikuttamaan köyhyyden ja eriarvoisuuden rakenteellisiin juurisyihin sekä vahvistamaan ihmisoikeuksia ja demokratiakehitystä. 

Samalla kun Suomi on keskittynyt kehitysyhteistyössä vastavuoroisuuden nimissä ensisijaisesti kotimaisten yritysten ulkomaankaupan edistämiseen, vähemmälle huomiolle ovat jääneet tarve kansainvälisen kaupan ja talouden rakenteiden uudistamiselle.

Kehittyvien maiden nopea talouskasvu ja vihreä siirtymä tarjoavat uusia mahdollisuuksia suomalaisille yrityksille, sillä merkittävä osa tarvittavista luonnonvaroista ja tulevaisuuden markkinoista sijaitsee globaalissa etelässä.

Globaalin etelän maiden kasvava painoarvo maailmanpolitiikassa on tuottanut uusia konkreettisia aloitteita kansainvälisen verotuksen, rahoituksen saatavuuden ja raskaan velkataakan pienentämiseksi. Tähän uudistustyöhön köyhät maat ovat saaneet enemmän tukea BRICS-mailta kuin perinteisiltä kehitysyhteistyön rahoittajilta globaalista pohjoisesta.

Kehittyvien maiden nopea talouskasvu ja vihreä siirtymä tarjoavat uusia mahdollisuuksia suomalaisille yrityksille, sillä merkittävä osa tarvittavista luonnonvaroista ja tulevaisuuden markkinoista sijaitsee globaalissa etelässä. Tämä kestävyysmurroksen toteuttaminen mahdollistaa yrityksille kannattavan liiketoiminnan harjoittamisen samalla, kun ne osallistuvat globaalien kehityshaasteiden ratkaisemiseen.

Näiden haasteiden voittaminen edellyttää kuitenkin syvällistä ymmärrystä sekä kehityksen esteistä että paikallisista olosuhteista, mikä voidaan saavuttaa vain läsnäoloon perustuvassa vuorovaikutuksessa paikallisten toimijoiden kanssa sekä moniammatillisessa yhteistyössä eri kehitystoimijoiden kesken. Ennen kaikkea siihen vaaditaan aitoa kiinnostusta ja halua vastavuoroisuuteen globaalien kehityshaasteiden ratkaisemiseen. 

Lauri Hooli on kehitysmaantieteen dosentti ja yliopistonlehtori Turun yliopiston maantieteen ja geologian laitoksella.

Niko Humalisto on yhteiskuntamaantieteen dosentti ja johtava vaikuttamistyön asiantuntija FELM – Suomen Lähetysseurassa.

Artikkelin kuva: Kyle Glenn / Unsplash

Julkaisu Kehityspolitiikan suunnanmuutos – Suomen kehitysyhteistyö ulkomaankaupan airueeksi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Lindgren, Jussi: Ohjaustalous vai näkymätön käsi – Euroopan talouspoliittiset valinnat kriisin jälkeen. Vastapaino, 2024. 231 s.

Valtionvarainministeri Riikka Purran talouspoliittinen erityisavustaja, tekniikan tohtori ja VTM Jussi Lindgren julkaisi keväällä kirjan ”Ohjaustalous vai näkymätön käsi? — Euroopan talouspoliittiset valinnat kriisin jälkeen”. Talouspoliittista kokemusta aiemmin valtionhallinnossa kerryttänyt Lindgren liikkuu kirjassa varsin laajalla rajauksella. Käsitellyksi tulevat talouspoliittisen päätöksenteon lisäksi muun muassa talousteoria, valuutat, keskuspankit ja rahoitusmarkkinat, talouskriisit ja kansainvälinen politiikka.

Lindgrenin huolena ovat viime vuosikymmeninä syntyneet velkatasot ja niin kutsuttu fiskaalinen dominanssi. Tällä viitataan teoriaan, jonka mukaan valtioiden velkaantuessa keskuspankit ovat pakotettuja alhaiseen korkopolitiikkaan inflaationkin uhalla. Tämä vaarantaisi keskuspankin itsenäisyyden, jota on talouspolitiikassa hellitty monetarismista saakka.

Keskuspankin itsenäisyyttä kannattavien mukaan keskuspankkien pitäisi saada keskittyä tehtävänsä hoitamiseen, eli hintavakauden ylläpitämiseen, vailla poliittista ohjausta. Tämä itsenäisyys ei kuitenkaan toteudu, kun keskuspankkiirit eivät voi käyttää olennaisinta työkaluaan ohjauskorkoa haluamallaan tavalla, sillä seurauksena olisi velkakriisi.

Fiskaalisen dominanssin lisäksi Lindgrenin mukaan taloudessamme on myös pankkidominanssin piirteitä. Lindgrenin kritiikin kohteena on nykyinen pankkijärjestelmä, jossa korkojen nostaminen voi aiheuttaa pankkikriisin samalla kun voitot ovat yksityisiä ja tappiot sosialisoituja. Lindgren jopa uskoo nykymuotoisen pankkijärjestelmän tulleen tiensä päähän suurella todennäköisyydellä, mikä on mielenkiintoinen ennuste. Tämä teema ei silti juuri näy valtamediassa.

Jussi Lindgren liikkuu suurten teemojen ympärillä.

Eräänä vasta-argumenttina fiskaaliselle dominanssille voidaan pitää modernin rahateorian (engl. Modern Monetary Theory, MMT) kannattajien esityksiä, jossa keskuspankki sekä asettaisi korkotason että hoitaisi valtion maksuliikenteen. Lindgren ottaa osaa keskusteluun toteamalla tämän olevan moderni versio taloustieteilijä Abba Lernerin funktionaalisesta rahoituksesta.

Funktionaalisen rahoituksen idea tiivistetysti on se, että talouspolitiikassa tulisi katsoa reaalisia vaikutuksia, eikä velan tai alijäämän taso vielä kerro siitä, onko politiikka ollut onnistunutta. Valtion kulutuksen tulisi funktionaalisessa rahoituksessa olla tasolla, joka takaisi täystyöllisyyden, mutta ei aiheuttaisi inflaatiota. Lindgrenin mukaan funktionaalisen rahoituksen ongelmaksi muodostuu inflaation hallinta, sillä sen kontrollointi finanssipolitiikalla on hidasta ja vaivalloista.

MMT:n kannattajat eivät kuitenkaan pidä funktionaalista rahoitusta lopullisena totuutena. Esimerkiksi yksi tunnetuimmista MMT:n kannattajista, entinen Yhdysvaltojen senaatin budjettikomitean pääekonomisti, Stephanie Kelton kirjoittaa kirjassaan Alijäämämyytti funktionaalisen rahoituksen olevan tärkeä osa MMT:tä, mutta riittämätön automaattisten vakauttajien puutteen vuoksi. Inflaation hallintaa MMT:n näkökulmasta taas ovat käsitelleet taloustieteen professorit Bill Mitchell, L. Randall Wray ja Martin Watts kirjassaan Macroeconomics­. Koska Lindgren suhtautuu avoimesti talousteoreettisiin kysymyksiin, olisi kiinnostavaa lukea hänen analyysiaan nykyaikaisesta MMT-keskustelusta funktionaalisen rahoituksen sijaan.

Joka tapauksessa Lindgren hylkää funktionaalisen rahoituksen ja samalla myös MMT:n ideat. Sen sijaan inflaatio olisi Lindgrenin mukaan yksi keino ulos kriisistä. Ajatus voi tuntua ristiriitaiselta Lindgrenin ollessa samanaikaisesti huolissaan inflaation hallinnasta, mutta juuri inflaatio söisi aktiivisesti velkojen reaaliarvoa. Lisäksi Lindgren näkee ratkaisun avaimet digitaalisessa keskuspankkirahassa.

Digitaalinen keskuspankkiraha olisi käteisen rahan digitaalinen vastine ja turvallisinta mahdollista rahaa, sillä keskuspankki ei voi ajautua maksukyvyttömyyteen. Nykyjärjestelmässä talletukset pankkitileillämme eivät ole keskuspankkirahaa, vaan liikepankkirahaa. Kun teemme ostoksia käyttötililtä, käytämme liikepankkirahaa. Pankkien kaatuminen olisikin uhka maksujärjestelmällemme, minkä vuoksi pankkikriisejä on pyritty ehkäisemään talletussuojajärjestelmillä, pankkiunionilla ja alan sääntelyllä.

Lindgrenin ajatuksena on, että kansalaisten talletusten ollessa digitaalista keskuspankkirahaa liikepankkirahan sijaan, pankkien ongelmat eivät uhkaisi maksujärjestelmää samalla tavalla. Pankkien vieras pääoma koostuisi tämän jälkeen sijoitustodistuksista sekä korkeakorkoisemmista talletuksista, joita talletussuoja ei enää suojaisi, mutta ei enää tavanomaisista kotitalouksien ja yritysten talletuksista. Näin talletussuojajärjestelmät voitaisiin lakkauttaa. Maksukyvyttömyyden uhatessa pankkia vieras pääoma voitaisiin jatkossa konvertoida omaksi pääomaksi ja osakepääomaksi. Näin sijoittajavastuu toteutuisi täysimääräisesti, kun huonoa liiketoimintaa harjoittaneiden pankkien rahoittajat kärsisivät uudelleenjärjestelyissä.

Rahapoliittisia ehdotuksia

Digitaalinen keskuspankkiraha mahdollistaisi myös valtioiden velkajärjestelyn, sillä velkajärjestelyt nykyisellään aiheuttaisivat pankkikriisin. Lindgrenin mukaan esimerkiksi Italian velan uudelleenjärjestely sulattaisi ”tuhansien miljardien sijoitukset” pankkijärjestelmän taseessa.

Velkajärjestelyt takaisivat myös laajemman talouspoliittisen autonomian EMU:n jäsenmaille. Näin Lindgren päätyy politiikkasuositukseen, jossa on osatekijöitä, jotka sekä liberaalit että vasemmisto voisivat hyväksyä. Liberaalit saisivat lisää markkinataloutta ja vasemmisto demokraattisemman talouspolitiikan. Tulevaisuus näyttää eteneekö digitaalisen keskuspankkirahan hanke EU:ssa.

Poliittisesta taloudesta kiinnostuneille kirja tarjoaa muutenkin pureskeltavaa. Kirjan alkupuolella Lindgren käsittelee kriittisesti taloustieteen tasapainomalleja ja velkakestävyyden määrittelyn ongelmia.

Lindgren on huolissaan myös dollarin asemasta globaalina reservivaluuttana. Tämän vuoksi hän esittää, että aika on kypsä taloustieteilijä J.M. Keynesin ehdotukselle keskuspankkien keskuspankista ja yhdestä globaalivaluutasta. Käytännössä tämä rooli olisi IMF:llä ja valuuttana toimisi merkitykseltään pieneksi jäänyt SDR-valuutta, joka on keskuspankkien ja IMF:n välinen selvitysvaluutta. Tämän jälkeen dollari tuskin enää toimisi reservivaluuttana.

Vaikka lukija ei jakaisikaan Lindgrenin huolta Yhdysvaltojen rahoitusvakaudesta, josta ehdotus kumpuaa, on dollarin vahvalla asemalla muitakin vaikutuksia. Kuten Lindgren toisaalla tuo esiin, dollarin nykyinen vahva asema aiheuttaa ongelmia esimerkiksi kehittyville maille, jotka ovat ottaneet dollarin arvoon sidottuja lainoja. Lindgrenin ehdotus saattaisikin helpottaa näiden valtioiden asemaa.

Poliittisesta taloudesta kiinnostuneille kirja tarjoaa muutenkin pureskeltavaa. Kirjan alkupuolella Lindgren käsittelee kriittisesti taloustieteen tasapainomalleja ja velkakestävyyden määrittelyn ongelmia. Vaikka kirjan kohderyhmä on laajempi yleisö, myös tutkijat voisivat ammentaa kirjasta enemmän, mikäli lähdeviitteitä olisi käytetty reippaammin. Esimerkiksi väite siitä, että euroalueen alijäämäsäännöt perustuvat ranskalaisen virkailijan ehdotukseen kaipaisi lähdeviitteen tai tarkemman selityksen. Lisäksi kestävyysvajelaskelmien problematiikka on aihe, jonka tarkempi ja selkeäsanaisempi avaaminen olisi ollut kiinnostavaa.

Erityisavustaja Jussi Lindgren ja tietokirjailija Jussi Lindgren

Nykyisessä työssään Riikka Purran erityisavustajana Lindgrenillä lienee kädenjälkensä myös Orpon hallituksen talouspolitiikassa. Kirjasta välittyvä analyysi ei silti vaikuta perussuomalaiselta. Ristiriita Lindgrenin huomioiden ja hänen avustamansa puolueen välillä on toisinaan niin raju, että se ei voi olla hämmentämättä lukijaa.

Esimerkiksi kirjan johtopäätöksissä kerrotaan ilmastonmuutoksen, lajikadon ja eroosion lisäävän maahanmuuttoaaltoja, jotka taas voivat Lindgrenin mukaan lisätä kansallismielisiä taipumuksia. Tämä on uskottava skenaario, mutta eikö juuri Orpon hallitus vastustanut EU:n historiallisen suurta ennallistamisasetusta? Lisäksi Lindgren harmittelee demokratian hitautta ilmastoteoissa.

Väite voi olla totta, mutta demokratiassakin on voimia, jotka edesauttavat ilmastotekoja ja voimia, jotka hidastavat niitä. Esimerkiksi Riikka Purra on antanut ymmärtää, että ilmastosuositukset eivät edes liity valtiovarainministerin alaan siinä missä Petteri Orpo oli perustamassa valtiovarainministereiden ilmastokoalitiota. Perussuomalaisten energia- ja ilmastopoliittisessa ohjelmassa taas vaadittiin hiilineutraaliustavoitteiden lykkäämistä, päästökaupan lopettamista, turpeen energiaveron poistoa sekä tuuli- ja aurinkovoimaloiden luvituksen tiukentamista.

Parhaimmillaan tietokirjailija Jussi Lindgren vaikuttaisi riitelevän jopa suoraan erityisavustaja Jussi Lindgrenin kanssa.

Parhaimmillaan tietokirjailija Jussi Lindgren vaikuttaisi riitelevän jopa suoraan erityisavustaja Jussi Lindgrenin kanssa. Kirjassa Lindgren kutsuu nykyisiä finanssipolitiikan sääntöjä byrokraattisiksi, turhiksi ja tehottomiksi. Huhtikuussa järjestetyn Uuden talousajattelun keskuksen seminaarin tauolla Lindgren taas puolusti finanssipolitiikan sääntöjä, koska ”jotkut rajat jäsenmaiden finanssipoliittiselle liikkumavaralle on kuitenkin hyvä olla”. Ehkä ajatus on se, että niin kauan kuin fiskaalista dominanssia ei ole purettu, tarvitaan jonkinlaisia rajoja velkaantumiselle. Tätä ei kuitenkaan voi pitää vahvana perusteluna, sillä kuten historiasta tiedetään, säännöt nimenomaan eivät pysäyttäneet alijäämien kasvua.

Argumentaatioteoriassa tunnetaan ad hominem tu quoque -argumentti, jossa väitettä kritisoidaan, koska se on ristiriidassa väitteen esittäjän oman toiminnan tai aikaisemman väitteen kanssa. Vaikka ristiriitaisuudet eivät kumoa mitään kirjassa esitettyjä väitteitä, tulee tämä kritiikki lukijalle väkisinkin mieleen.

Lisää dialogia

Kaikesta huolimatta Lindgrenin kirja on mainio lisäys talouspoliittiseen keskusteluun. Vaikka Lindgren on ekonomisti ja liikkuu kansainvälisen politiikan alueella, ei kirjaa voi syyttää taloustieteen imperialismista. Kirjassa hyödynnetään myös kansainvälisten suhteiden teoriaa ja Lindgren suhtautuu rakentavasti talousteorian puutteellisuuksiin sekä huomioi sen ongelmia taloudellisten ilmiöiden selittämisessä. Samalla Lindgren suhtautuu avoimesti valtavirtaa haastaviin taloustieteellisiin koulukuntiin.

Vaikka Lindgrenin ajatuksia ei jakaisi, kirjan älyllistä uteliaisuutta ja epädogmaattisuutta talouspolitiikan teemojen käsittelyssä on kunnioitettava. Esitystavan, jossa hyödynnetään usean tieteenalan tutkimusta, soisi lisääntyvän, mikäli taloustieteiden ja muiden yhteiskuntatieteiden välistä dialogia halutaan edistää. Sisällöllisesti kirjan kiinnostavinta antia on ajankohtaisten rahoitusmarkkinakysymysten kytkeminen laajempaan poliittiseen keskusteluun. Erityisesti digitaalisen keskuspankkirahan merkitys avautuu kirjassa kiehtovalla tavalla.

YTM Aatu Puhakka on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.

Artikkelikuva: Patrik Houštecký / Pixabay

Julkaisu Kirja-arvio: Tietokirjailija Jussi Lindgren vs. erityisavustaja Jussi Lindgren ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Talous on kaikkialla ja vaikuttaa meihin kaikkiin. Palkka, kuluttaminen, sosiaalietuudet, verot ja julkiset palvelut näkyvät ja tuntuvat jokapäiväisessä elämässä. Silti taloutta koskeva tieto, talouspolitiikka ja taloutta koskeva yhteiskunnallinen keskustelu koetaan usein vaikeina ja arkielämälle vieraina.

Feminismiä talouteen! on podcast feminismistä, taloudesta ja niiden tutkimuksesta. Jaksot avaavat talouden eri aiheita yleistajuisesti, feministisistä näkökulmista. Taloutta tarkastellaan sukupuolittuneena, rodullistuneena ja yhteiskuntaluokkaan sidottuna järjestelmänä.

Monenlaisia tapoja ymmärtää taloutta tarvitaan, sillä valtavirtainen taloutta koskeva tieto ja talouspolitiikka voivat sivuuttaa globaalit ja paikalliset taloudellisen eriarvoisuuden muodot ja samalla pitää niitä yllä. Tällaisia eriarvoisuuden muotoja ovat esimerkiksi vaurauden kertyminen globaaliin pohjoiseen ja valkoisille miehille.

Feminismiä talouteen! ei tarjoa valmiita vastauksia tai poliittista ohjelmaa vaan kannustaa talouden feministiseen tarkasteluun kuulijan omista lähtökohdista. Tätä kautta podcast pyrkii avaamaan erilaisia reittejä tasa-arvoisemmalle sekä sosiaalisesti ja ekologisesti kestävämmälle taloudelle ja tulevaisuudelle.

Podcast on osa Tasa-arvoa taloustietoon, feminismiä finanssipolitiikkaan (FEMTIE) –tutkimushanketta. Podcastissa hankkeen tutkijat Hanna Ylöstalo, Heini Kinnunen, Emma Lamberg ja Inna Perheentupa tarkastelevat taloutta viidestä näkökulmasta, jotka käsittelevät taloutta koskevaa tietoa, talouspolitiikkaa, taloutta koskevaa yhteiskunnallista keskustelua, markkinataloutta sekä talouden vaihtoehtovisioita.

Feministinen taloustieto

Podcastin ensimmäisessä jaksossa pohditaan feminististä tietoa taloudesta: Feministisen taloustieto lähestyy taloutta sukupuolittuneena järjestelmänä. Selkeimmin sukupuolittuneisuus näkyy työnjaossa, jossa naiset tekevät valtaosan hoivatyöstä. Koska etenkään palkattoman hoivatyön merkitystä talouksien toiminnalle ei tunnusteta, tämä aliarvostus ylläpitää sukupuolittunutta sekä sen kanssa risteävää alistusta.

Feministinen tieto tuokin esiin, miten tuottavaksi ymmärretty, markkinoilla tapahtuva taloudellinen toiminta on riippuvaista talouden ulkopuolisiksi ymmärretyistä alueista, kuten palkattomasta hoivasta ja elinkelpoisesta ympäristöstä.

Feministinen tieto tuo esiin, miten tuottavaksi ymmärretty, markkinoilla tapahtuva taloudellinen toiminta on riippuvaista talouden ulkopuolisiksi ymmärretyistä alueista, kuten palkattomasta hoivasta ja elinkelpoisesta ympäristöstä.

Siksi feministitutkijat ovat haastaneet markkinakeskeisiä talousanalyysejä ja esittäneet, ettei toiminnan tai hyödykkeen taloudellista arvoa määritä vain siitä markkinoilla maksettava hinta. Taloudellisesti arvokkaana ja tavoiteltavana pitäisi sen sijaan nähdä laajemmin kaikki sellainen toiminta, joka lisää ihmisten ja muun luonnon hyvinvointia.

Tällainen talouden tavoitteiden uudelleen ajattelu on yksi esimerkki tavoista, joilla feministinen talouden analyysi, käsitteiden kehittäminen ja uusien merkitysten luominen tähtäävät eriarvoisuuksien purkamiseen ja vaihtoehtojen kuvitteluun.

Demokraattinen keskustelu taloudesta

Toinen jakso keskittyy taloudesta sekä talouspolitiikasta käytävään demokraattiseen keskusteluun sekä sen esteiden ja edellytysten feministiseen arviointiin.

Taloutta koskeva yhteiskunnallinen keskustelu on edelleen valtaosin miesten puhetta miehistä miehille. Lisäksi talouspolitiikkaa koskeva keskustelu on näkökulmiltaan kapea-alaista ja taloustieteellistä asiantuntemusta korostavaa.

Feministisellä kansalaisyhteiskunnalla ja asiantuntijoilla on potentiaalia laajentaa sekä taloudesta käytävän keskustelun näkökulmien kirjoa että tähän keskusteluun osallistuvien joukkoa.

Taloudessa on kuitenkin kyse ihmisten yhteisistä asioista. Esimerkiksi talouspoliittiset päätökset vaikuttavat kaikkien elämään. Siksi demokratian kannalta on ongelma, jos taloudesta keskustelua käyvien ihmisten sekä näkökulmien joukko on pieni eikä keskustelun taustalla olevia ideologisia oletuksia ja valtasuhteita kyseenalaisteta.

Myös sukupuolittuneet, rodullistetut ja luokkaan sidotut normit ja käytännöt kaventavat taloudesta käytävää keskustelua. Feministisellä kansalaisyhteiskunnalla ja asiantuntijoilla on kuitenkin potentiaalia laajentaa sekä taloudesta käytävän keskustelun näkökulmien kirjoa että tähän keskusteluun osallistuvien joukkoa. 

Feministisiä näkökulmia talouspolitiikkaan

Kolmannessa jaksossa tarkastellaan talouspolitiikkaa feministisistä näkökulmista. Feministinen talouspolitiikan tutkimus tuo esiin talouskriisien ja talouspolitiikan vaikutukset eri ihmisryhmiin ja sukupuolten tasa-arvoon. Talouspolitiikka vaikuttaa eri ihmisryhmiin eri tavoin ja voi edistää tai heikentää sukupuolten tasa-arvoa.

Etenkin haavoittuvassa asemassa olevat ihmisryhmät, kuten matalasti koulutetut ja rodullistetut naiset, ovat riippuvaisimpia sosiaalietuuksista ja julkisista palveluista. Siksi niihin kohdistuvat leikkaukset usein syventävät sukupuolittunutta ja rodullistunutta taloudellista eriarvoisuutta. Veronkevennykset puolestaan suosivat yleensä suurituloisimpia, jotka ovat useimmiten miehiä.

Talouspolitiikan feministinen tarkastelu auttaa myös pohtimaan feministisiä vaihtoehtoja nykyiselle talouspolitiikalle.

Julkisen sektorin työpaikat ovat naisenemmistöisiä, minkä vuoksi julkiselle sektorille kohdistetut leikkaukset ja tehostamistoimet vaikuttavat etenkin naisten palkkoihin ja työelämän laatuun. Usein tehostamistoimet lisäävät myös naisten palkatonta työtä kotitalouksissa, esimerkiksi jos julkisten palveluiden puutteita joudutaan paikkaamaan omaishoivalla.

Valtion, kuntien ja hyvinvointialueiden talouspolitiikka vaikuttaa jokaisen arkeen, ja siksi niiden ymmärtäminen auttaa samalla ymmärtämään sukupuolittunutta taloudellista eriarvoisuutta ja sen kasautumista tietyille ihmisryhmille.

Talouspolitiikan feministinen tarkastelu auttaa myös pohtimaan feministisiä vaihtoehtoja nykyiselle talouspolitiikalle. Feministinen talouspolitiikka pyrkii asettamaan politiikan arvot ja päämäärät sukupuolten tasa-arvosta sekä ihmisten ja ympäristön hyvinvoinnin lähtökohdista.

Feminismi markkinoilla

Feministinen tutkimus kohdistaa kriittisen katseen myös feminismiin itseensä: Podcastin neljäs jakso tarkastelee feminismin ja markkinatalouden liittoutumisia.

Feministisessä tutkimuksessa on tuotu esiin monia tapoja, joilla feministiset toimijat ovat omaksuneet taloudellistuneen kielen ja alkaneet edistää tavoitteitaan markkinataloudesta tutuilla perusteluilla. Esimerkiksi tasa-arvoa on perusteltu sillä, että se on hyväksi talouskasvulle.

Feminismiä talouteen! ei tarjoa valmiita vastauksia tai poliittista ohjelmaa vaan kannustaa talouden feministiseen tarkasteluun kuulijan omista lähtökohdista.

Monet yritykset ovat alkaneet myös markkinoida tuotteitaan feministillä iskulauseilla tai lupauksilla naisten voimaantumisesta – vaikka tuote olisi halpaketjun T-paita, jonka on ommellut rodullistettu nainen minimipalkalla globaalin etelän hikipajassa. Kaikki feminismin kaupallistamisen muodot eivät tietenkään ole yhtä röyhkeitä: myös naisten omistamat pienet paikalliset yritykset voivat tuoda liiketoiminnassaan esiin omia feministisiä arvojaan ja toimintatapojaan.

Tällainen markkinafeminismi voidaan paikantaa osaksi feminismin popularisoitumista, jossa feminismistä on tullut osa media- ja populaarikulttuuria sekä trendikäs ja haluttava, vaikkakin edelleen kiistanalainen identiteetti.

Feminismin kaupallistamisen on sanottu latistavan feminismin yksilökeskeiseksi, voimaantumisen tunnetta korostavaksi projektiksi, joka sivuuttaa rakenteellisen ja esimerkiksi kulutuskulttuuriin itseensä sisältyvän sukupuolittuneen ja rodullistuneen eriarvoisuuden.

Kriittisyydestä huolimatta on syytä muistaa, että markkinafeminismi ei automaattisesti sulje ulkopuolelleen rakenteellisen epätasa-arvon kritiikkiä, poliittisia tekoja ja kollektiivista toimintaa. Silti kuluttamiseen perustuva feminismi väistämättä myös vahvistaa kulutuskulttuuria sekä siihen liittyviä sosiaalisia ja ekologisia ongelmia.

Talouden vaihtoehtovisiot ja mahdolliset tulevaisuudet

Viides jakso käsittelee talousjärjestelmän ja talouspolitiikan vaihtoehtovisioita. Poliittisessa keskustelussa talouspoliittisia päätöksiä ja talouskuripolitiikkaa perustellaan usein vaihtoehdottomuudella ja välttämättömyydellä. Kuitenkin vaihtoehtoja on aina ja eläväinen demokratia on niistä riippuvaista.

Myös feministinen taloutta koskeva tieto osallistuu talouden tulevaisuutta koskevan mahdollisen tajun laajentamiseen. Feministitutkijat ovat tuoneet elävän talouden käsitteen kautta esiin, että talouden vaihtoehtoisia järjestyksiä eletään todeksi monin tavoin jo tässä ja nyt.

Toisenlaisia talouden tulevaisuuksia kuvitellaan ja pyritään viemään käytäntöön myös erilaisten talouden vaihtoehtovisioiden kautta. Vaihtoehtoisia tapoja järjestää talous on visioitu esimerkiksi hoivaavan talouden, hyvinvointitalouden, kohtuutalouden ja Green New Dealin visioissa.

Näitä vaihtoehtovisioita yhdistää pyrkimys edistää siirtymää kohti sosiaalisesti oikeudenmukaisempia ja ekologisesti kestävämpiä talouden järjestyksiä. Feministisesti arvioituna kullakin visiolla on katveensa, mutta visiot voivat myös oppia toisiltaan. Siten ne yhdessä tarjoavat eväitä parempien talouden järjestysten kuvitteluun ja rakentamiseen.

Kutsumme kuulijan pohtimaan: miten itse kukin voisi tahollaan osallistua taloutta järjestelmänä ja politiikkana koskevaan yhteiskunnalliseen ajatteluun ja toimintaan?

Emme kuitenkaan halua kuvitella tätä tulevaisuutta kuulijoidemme puolesta. Sen sijaan kutsumme kuulijan pohtimaan: miten itse kukin voisi tahollaan osallistua taloutta järjestelmänä ja politiikkana koskevaan yhteiskunnalliseen ajatteluun ja toimintaan?

Toivomme, että podcast-sarjamme antaa valmiuksia paitsi talouden ymmärtämiselle, myös sen ajattelulle toisin, feministisistä näkökulmista. Nykyhetken eriarvoisuuksien ja epäoikeudenmukaisuuksien tunnistaminen on ehto sille, että parempaa tulevaisuutta voidaan visioida ja rakentaa.

Podcastin ilmestymisaikataulu ja jaksot

Feminismiä talouteen -podcastin jaksot julkaistaan keskiviikkoisin Politiikasta-verkkolehden SoundCloudissa alkaen 21.8.2024.

1. jakso: Feministinen taloustieto (21.8.2024)
2. jakso: Feminismi, talous ja demokratia (28.8.2024)
3. jakso: Feministinen talouspolitiikka (4.9.2024)
4. jakso: Feminismi markkinoilla (11.9.2024)
5. jakso: Feminismi ja talouden vaihtoehtovisiot (18.9.2024)

YTT, dosentti Hanna Ylöstalo toimii sukupuolentutkimuksen apulaisprofessorina Tampereen yliopistossa ja johtaa FEMTIE-hanketta.

VTT Emma Lamberg on yksi FEMTIE-hankkeen tutkijoista. Lamberg työskentelee tutkijatohtorina Turun yliopistossa.

FT Heini Kinnunen on yksi FEMTIE-hankkeen tutkijoista. Kinnunen työskenteli tutkijatohtorina Turun yliopistossa.

VTT Inna Perheentupa on yksi FEMTIE-hankkeen tutkijoista. Perheentupa työskentelee akatemiatutkijana Helsingin yliopistossa.

Feminismiä talouteen! -podcast on tehty Koneen Säätiön rahoittamassa Tasa-arvoa taloustietoon, feminismiä finanssipolitiikkaan (FEMTIE) -tutkimushankkeessa, yhteistyössä Politiikasta-verkkojulkaisun kanssa. Podcastin on tuottanut Inna Perheentupa ja sen tekninen tuottaja on Timo Uotinen. Podcast perustuu syyskuussa 2024 Gaudeamukselta ilmestyvään kirjaan Feminismiä talouteen: opas kriittiseen talouslukutaitoon.

Julkaisu Podcast: Feminismiä talouteen! ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Autto, Janne (2023): Talouskuri tuli Suomeen. Vastapaino. 244 s.

Sosiologian apulaisprofessori Janne Auton toimittama kirja Talouskuri tuli Suomeen pyrkii selvittämään ”miten ja millaisin seurauksin talouskuri otettiin käyttöön Suomessa 2010-luvulla”. Kirja keskittyy siis ajankohtaisiin kysymyksiin ja lähihistoriaan, eli vuoden 2008 globaalin finanssikriisin ja 2010-luvun alun eurokriisin kontekstiin. Talouskuria tarkastellaan eri näkökulmista kahdeksassa luvussa yhteensä 12 kirjoittajan voimin.

Vaikka jotkin talouspoliittiset kommentaattorit ovat esittäneet, että talouskuria ei ole Suomessa edes todella harjoitettu, teos antaa tähän väitteeseen tärkeää perspektiiviä. Esimerkiksi historiantutkija Sami Outisen kirjoittama luku taustoittaa aihetta tarkastelemalla myös suomalaisen talouskurin jatkuvuuksia.

Tutkimusongelman kehystys nojaa erityisesti poliittisen talouden professori Mark Blythin määritelmään talouskurista sekä hänen aihetta käsittelevässä, myös suomennetussa, kirjassaan esittämiin faktoihin ja tulkintoihin. Blythin mukaan talouskuri on ”tietoista deflaatiota, jonka tarkoitus on sopeuttaa talous ja palauttaa kilpailukyky alentamalla palkkoja, hintoja ja julkisia menoja”. Toisin sanoen talouskurilla pyritään julkiseen budjettitasapainoon ja vientiteollisuutta tukevaan palkkamalttiin, usein suhdanteista riippumatta.

Tämän rinnalle teoksessa tuodaan kuitenkin myös määritelmiä, joissa talouskuria pidetään pikemminkin yleisenä mielialana tai elettynä kokemuksena kuin tietynlaisena talouspolitiikkana.

Talouskuria on kritisoitu sosiaalisten tavoitteiden ja jopa ihmisoikeuksien alistamisesta taloudellisille näkökohdille kuten julkisen talouden tasapainolle. Painotus näkyi tulotason heikkenemisenä, köyhyyden lisääntymisenä ja talouskasvun heikkoutena eri puolilla Eurooppaa 2010-luvulla. Kirja asemoituu selkeästi osaksi tätä kritiikkiä ja perustelee näkemyksensä varsin vakuuttavasti.

Talouskuri uusliberaalina politiikkana

Kirjan johdannossa dokumentoidaan tarkasti talouskuriksi määriteltäviä poliittisia päätöksiä 2010-luvun Suomesta. On pysäyttävää nähdä yhteen taulukkoon koottuna, kuinka laaja-alaisesti Jyrki Kataisen, Alexander Stubbin ja Juha Sipilän hallitukset leikkasivat tai jäädyttivät indeksejä muiden muassa kunnilta, koulutuksesta, kansaneläkkeestä, työttömyysturvasta, sairauspäivärahasta ja vammaistuesta. Kun bruttokansantuotekaan ei ole noussut juuri finanssikriisiä edeltänyttä tasoa korkeammaksi, ovat julkisen talouden säästötoimet merkinneet elintason laskua varsinkin sosiaaliturvan varassa eläville.

Talouskuri yhdistetään johdannossa myös uusliberalismiin, eli poliittiseen aatteeseen, jonka mukaan valtion ydintehtäviä ovat omistusoikeuden ja vapaiden markkinoiden tukeminen sekä laajentaminen. Tämän yhteyden avaaminen jää hieman niukaksi, mutta useimmissa kirjan luvuissa talouskuri nähdään keinona viedä valtion tehtäviä uusliberaalien ihanteiden mukaiseen suuntaan. Tällöin markkinoiden rooli yhteiskunnallisena ohjausmekanismina kasvaa ja hyvinvointivaltioon sekä kollektiiviseen työmarkkinasopimiseen suhtaudutaan kriittisesti.

On pysäyttävää nähdä yhteen taulukkoon koottuna, kuinka laaja-alaisesti hallitukset leikkasivat tai jäädyttivät indeksejä muiden muassa kunnilta, koulutuksesta, kansaneläkkeestä, työttömyysturvasta, sairauspäivärahasta ja vammaistuesta.

Tarkemmin uusliberalismia määritellään kirjan yhteenvedossa sekä Outisen kirjoittamassa luvussa, joka tarkastelee talouskurin pitkää historiaa Suomessa 1800-luvulta 2000-luvun alkuun. Outisen mukaan Suomessa on aina ollut kamreerimainen, budjettialijäämiä välttelevä ote talouspolitiikkaan. Keynesiläinen suhdannepolitiikka, joka tarkoittaa valtion tekemää velkaelvytystä talouden laskusuhdanteessa ja ylijäämien kasvattamista noususuhdanteessa, ei lyönyt meillä läpi.

Päinvastoin 1970-luvulta alkaen vallalle pääsivät osin kansainvälisten vaikutteiden myötä uusliberaalit ajatukset markkinoiden – erityisesti finanssimarkkinoiden – vapaudesta, julkisten menojen, palkkatason ja inflaation hillitsemisestä sekä näiden takaamasta kilpailukyvystä.

Monet uusista linjauksista, kuten finanssimarkkinoiden vapauttaminen ja työttömyyden kasvun sietäminen, toki esitettiin pienelle maalle välttämättöminä eikä niinkään ideologisesti toivottavina. Lopputuloksena oli joka tapauksessa valtion ohjausvallan heikkeneminen ja talouspolitiikan alistaminen ”markkinakuriin”, jossa esimerkiksi korkotaso riippui kansainvälisen pääoman liikkeistä – varsinkin, kun prioriteettina oli myös valuutan arvon pitäminen vakaana. Markkinoiden on koettu vaativan julkisten menojen leikkauksia ja palkkamalttia sekä vieroksuvan devalvaatiota, eli yhden valuutan vaihtoarvon alentamista suhteessa muihin, veronkorotuksia ja vahvaa työmarkkinoiden sääntelyä.

Kurin kielelliset ja materiaaliset ulottuvuudet

Kirja keskittyy paljolti talouskuriin liittyviin puhe-ja ajattelutapoihin: Janne Autto ja Jukka Törrönen analysoivat luvussaan Sipilän hallituksen talouskuripäätöksiä, niiden perustelua ja vastustusta varsinkin eduskuntakeskusteluissa. Christer Lindholm tarkastelee joitakin talouskuriretoriikan yleisiä virheoletuksia ja -päätelmiä, varsinkin valtion rinnastamista kotitalouteen. Timo Harjuniemi taas osoittaa, miten talousmedia tuki kuripolitiikkaa toistamalla eliitin kertomusta toimien välttämättömyydestä ja vaihtoehdottomuudesta.

Nämä luvut tuovat hyvin esiin, miten talouskeskustelu pyörii erilaisten pinttyneiden uskomusten, tarinoiden ja moraalinäkökohtien eikä tutkitun tiedon ympärillä. Näkökulmasta riippuen hyvinvointivaltio joko pelastuu tai tuhoutuu talouskurin myötä, säästötoimet ovat väistämätön rangaistus väitetystä holtittomasta taloudenpidosta ja tuleville sukupolville koituva lasku olisi aina kipeämpi kuin nykyhetken lasten kokema köyhyys.

Talouskeskustelu pyörii erilaisten pinttyneiden uskomusten, tarinoiden ja moraalinäkökohtien eikä tutkitun tiedon ympärillä.

Julkisen keskustelun lisäksi osassa luvuista tarkastellaan talouskurin reaalisia vaikutuksia. Johdanto alkaa puhuttelevilla esimerkeillä Britannian ja Kreikan köyhyysongelmista ja jopa itsemurhien lisääntymisestä, jotka näyttävät olleen talouskurin eli julkisten menojen leikkausten seurausta.

Anna Elomäki, Hanna Ylöstalo ja Johanna Kantola käsittelevät talouskuria sukupuolten tasa-arvon näkökulmasta. Naisvaltaisten julkisten hoivapalveluiden leikkaukset ovat johtaneet toimeentulon heikkenemiseen ja hoivatyön siirtymiseen naisten tekemäksi palkattomaksi työksi. Marja Lindberg ja Mikael Nygård puolestaan tarkastelevat sosiaaliturvan ja päivähoito-oikeuden leikkauksien vaikutuksia lapsiperheisiin erityisesti haastatteluaineiston avulla.

Tero Toivanen, Paavo Järvensivu ja Ville Lähde arvioivat, että talouskuri on hidastanut ilmastonmuutoksen ja ympäristökriisien hillintää Suomessa ja Euroopassa. He esittävät talouskurin ja kilpailuvaltiomallin vaihtoehdoksi ekologista jälleenrakennusta tukevan siirtymäpolitiikan, jossa valtio voi ottaa aktiivisemman roolin finanssi- ja teollisuuspolitiikassa uuden teknologian kehittämiseksi ja ympäristötavoitteiden saavuttamiseksi.

Syiden ja seurausten analyysi jää ohueksi

Talouskuri tuli Suomeen on nimensä mukaisesti kelpo kuvaus siitä, miten säästö- ja leikkauspolitiikkaa on Suomessa harjoitettu. Kirjalta jää kuitenkin kaipaamaan syvällisempää kuvaa tutkimusongelman toisesta puolesta eli talouskurin seurauksista. Sen valottamiseksi olisi tarvittu tarkempaa tilastotiedon tarkastelua ja syy-seuraussuhteisiin pureutuvaa empiiristä analyysia – tai vähintään lisää viittauksia tällaisiin tutkimuksiin.

Jonkin verran näitä toki on, varsinkin johdannossa ja sukupuolten tasa-arvoa käsittelevässä luvussa. Myös lapsiperheiden haastatteluista paljastuva ”eletty talouskuri” on tärkeä ja usein syrjään jäävä näkökulma. Ilman niin sanottua kovaa tilastodataa talouskurin kannattajat ovat kuitenkin tunnetusti kärkkäitä kyseenalaistamaan, oliko kuri todella olennainen syy köyhyyden ja eriarvoisuuden lisääntymiselle tai talouskasvun heikkoudelle.

Kaikkiin relevantteihin tutkimuskysymyksiin ei toki ole mahdollista löytää empiirisen talous- ja yhteiskuntatieteen suosimia ”luonnollisia kokeita” tai muita kokeellisia tutkimusasetelmia, joissa tutkittava muuttuja voitaisiin luotettavasti eristää muista ilmiöön vaikuttavista tekijöistä. Perusteltuja oletuksia vaikutuksista voidaan kuitenkin esittää myös ilman niitä.

Pelkkä ajallinen yhteys ihmisten toimeentulon leikkausten sekä köyhyyden ja itsemurhien lisääntymisen välillä antaa jo aiheen olettaa jonkinlaisen vaikutuksen, koska uskottavia vaihtoehtoisia selittäjiä on vaikea löytää. Politiikkaa tehdessä ei kannata jäädä odottamaan ehdotonta varmuutta, vaan on toimittava todennäköisyyksien pohjalta – etenkin jos vaakakupissa on inhimillinen kärsimys ja hätä.

Vaikka talouskurin kielteiset vaikutukset tunnustettaisiin, sen kannattajat esittävät kurin yleensä olevan välttämätöntä tai vähintään tuottavan pitkällä aikavälillä enemmän myönteisiä kuin kielteisiä vaikutuksia. Nämä poliittisessa keskustelussa loputtomasti kiertävät ja uusiutuvat uskomukset ovatkin jälleen kirjan ydinmateriaalia. Niiden empiirinen perusta on heikko, mutta sillä ei lopulta ole juurikaan väliä, koska uskomukset ovat keskeisiä elementtejä sitkeissä ja laajasti jaetuissa ideologioissa ja maailmankuvissa.

On kuviteltava muutakin kuin talouskuria

Autto ja Törrönen viittaavat taloutta tulkitseviin ajatuskokonaisuuksiin käsitteellä ”kuvitellut taloudet” ja peräänkuuluttavat kykyä kuvitella myös muunlaisia kuin julkisessa – tai tieteellisessä – keskustelussa kaikkein yleisimmin esiintyviä talouksia. Sama painotus on kirjan yhteenvedossa, jossa muistutetaan, että talous on poliittista ja kiistanalaista.

Kirjassa käsitelty ekologinen jälleenrakennus on yksi varteenotettavimmista uusista näkökulmista. Se on jo ottamassa paikkaansa poliittisessa keskustelussa ja haastamassa talouskuria sekä markkinoiden käsitettyä ylivoimaisuutta yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisussa valtiojohtoisemmalla teollisuus- ja innovaatiopolitiikalla. Tähän toisen maailmansodan jälkeisiltä vuosikymmeniltä tuttuun suuntaan länsimaita työntää myös tutkimusten mukaan geopoliittisten jännitteiden ja suurvaltakilpailun kiristyminen.

Kirjassa käsitelty ekologinen jälleenrakennus on yksi varteenotettavimmista uusista näkökulmista. Se on jo ottamassa paikkaansa poliittisessa keskustelussa.

Suomalaisessa politiikassa talouskurin eetos kuitenkin pitää pintansa maailman muuttumisesta riippumatta, mistä kesällä 2023 tulevan hallituksemme todennäköinen kokoonpano on ilmeinen esimerkki. Vanhoihin ajatusluutumiin palaaminen pandemian, Venäjän hyökkäyssodan ja ympäristökriisin kokemuksista huolimatta saattaa tulevina vuosina heikentää talouden kasvun ja uudistumisen edellytyksiä yhtä vakavasti kuin 2010-luvulla. Tämän skenaarion välttämiseksi Auton ja kumppanien kirjan kaltaiset kriittiset ulostulot ovat aina paikallaan.

VTT Ilkka Kärrylä työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Pohjoismaiden tutkimuksen keskuksessa.

Artikkelikuva: lil_foot_ / Pixabay

Julkaisu Kirja-arvio: Talouskurista, sen seurauksista ja vaihtoehdoista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeen taloudelliset olosuhteet ovat vaihdelleet rajusti. Ensin keväällä 2020 koronaviruspandemia pysäytti globaalin talouden kuin seinään. Sitten vuoden 2022 alussa Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ja sitä seurannut talouspakotekamppailu synnyttivät akuutin energiakriisin ja elinkustannuskriisin lähes kaikkiin maailman talouksiin – myös Suomeen.

Tällaiset odottamattomat, voimakkaat taloudelliset vaihtelut tekevät kuluneen hallituskauden talouspolitiikan arvioinnista vaikeaa. Toisiaan lähes perätysten seuranneet kriisit ovat pakottaneet kansallisen talouspolitiikankin mukautumaan. Vuonna 2019 tehtyjä linjauksia talouspolitiikan suunnasta ei voida ottaa käsittelyyn sellaisenaan, vaan ne pitää suhteuttaa muuttuneisiin olosuhteisiin. 

Toisiaan lähes perätysten seuranneet kriisit ovat pakottaneet kansallisen talouspolitiikankin mukautumaan.

En keskity tässä analyysissa arvioimaan toteutunutta talouspolitiikkaa ensisijaisesti hallitusohjelmaan kirjattujen tavoitteiden valossa kahdesta syystä. Ensinnäkin hallitusohjelmaan päätyneet tavoitekirjaukset ovat ainakin suomalaisessa koalitiohallitusten poliittisessa kontekstissa jonkinlaisia kompromisseja, jotka kätkevät sisäänsä erilaisia poliittisia tahtotiloja. Näitä voidaan kuitenkin tehdä näkyväksi tarkastelemalla sitä poliittista prosessia, jonka kautta asetettuihin tavoitteisiin vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeen päädyttiin.

Toiseksi talouspolitiikalle ulkoisten vaikutusten, ennen kaikkea yllättävien ja voimallisten taloudellisten shokkien, seurauksena sekä talouspolitiikan tavoitteet että poliittiset voimasuhteet talouspolitiikan ympärillä voivat muuttua. Vuosien 2019 ja 2023 välillä näin on varmasti tapahtunut – ehkä useampaankin kertaan.

Talouspoliittiset päälinjat hahmottuvat ennen vuoden 2019 eduskuntavaaleja

Vuoden 2019 vaaleihin tultaessa talouspolitiikan vaihtoehdot olivat hahmottuneet melko selkeiksi. Toista päälinjaa edusti 2010-luvulla vahvan jalansijan Suomessa saanut talouspoliittinen näkemys, jossa työllisyysastetta työnteon kannustimia parantamalla pyrkivät työmarkkinareformit, julkisen talouden tasapainottaminen ja valtion taloudellisen sekä laajemmin yhteiskunnallisen roolin kaventaminen löivät kättä.

Tälle vaihtoehdoksi muodostui 2010-luvun lopulla talouspoliittinen ajatusmalli, jossa hyvinvointivaltion ohjaamilla investoinneilla, vahvemmalla valtiovetoisuudella sekä julkisen talouden vahvistamisella pidemmällä aikavälillä päästäisiin parhaisiin yhteiskunnallisiin lopputuloksiin. 

Lisämausteena edellisiin linjoihin liittyivät suhtautuminen ilmastonmuutokseen ja siihen vastaamiseen niin sanotulla vihreän siirtymän politiikalla. Vuoden 2019 vaaleja nimitettiinkin monissa yhteyksissä ”ilmastovaaleiksi”. 

Myös sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenteiden uudistaminen, vanhushoivan ja -hoidon tilanne sekä tulo- ja varallisuuserojen kehitys olivat keskeisiä talouspolitiikkaan kytkeytyneitä kysymyksiä vaalikeskusteluissa.

Antti Rinteen (sd.) johdolla laaditun hallitusohjelman talouspoliittiset linjaukset olivat kompromissi kahden selvästi toisistaan eroavan talouspoliittisen näkemyksen välillä:

Vaaliohjelmiin perustuvan karkeahkon jaon mukaan ensimmäistä talouspolitiikan linjaa edustivat Juha Sipilän (kesk.) hallituksessa olleet puolueet (Kokoomus, Keskusta ja Siniset) ja tietyin rajauksin Ruotsalainen kansanpuolue (RKP) sekä Perussuomalaiset. 

Toisen linjan taakse ryhmittäytyivät puolestaan selkeimmin SDP, Vasemmistoliitto sekä tietyin rajauksin Vihreät. Kun tarkastellaan sote-palveluita, vihreän siirtymän politiikkaa sekä tulo- ja varallisuuserojen kaventamista, jälkimmäisen ryhmän puolueet olivat valmiita antamaan niiden suhteen valtiolle suuremman roolin kuin ensimmäisen ryhmän puolueet.

Eduskuntavaalien jälkeen oli ilmeistä, ettei enemmistöhallitusta synny kummankaan talouspoliittisen päälinjan taakse. Niinpä Antti Rinteen (sd.) johdolla laaditun hallitusohjelman talouspoliittiset linjaukset olivat kompromissi kahden selvästi toisistaan eroavan talouspoliittisen näkemyksen välillä: keskusta ja RKP toivat neuvotteluihin vaateita ennen kaikkea työmarkkinareformeista sekä julkisen velkaantumisen taittamisesta, kun taas SDP, Vasemmistoliitto ja Vihreät pyrkivät tekemään tilaa julkisille investoinneille ja kulutukselle ennen kaikkea hyvinvointipalveluiden turvaamiseksi ja vihreän siirtymäpolitiikan edistämiseksi. 

Tältä pohjalta talouspolitiikan tavoitteiksi asetettiin työllisyysasteen nostaminen 75 prosenttiin 15–64-vuotiaiden ikäryhmässä sekä työllisten määrän lisäys siten, että saavutettaisiin 60 000 työllistä lisää vuoden 2023 loppuun mennessä. 

Julkinen talous luvattiin tasapainottaa vuoteen 2023 mennessä, tosin sillä edellytyksellä, että kansainvälinen suhdanne on tuolloin ”normaali”. Lisäksi talouspolitiikan tavoitteiksi asetettiin päätösperäinen tuloerojen pienentäminen sekä yleisemmin eriarvoisuuden vähentäminen ja suomalaisen yhteiskunnan muuttaminen hiilineutraaliksi vuoteen 2035 mennessä.

SDP:n, Vasemmistoliiton ja Vihreiden tahtotila näkyi selvästi siinä, miten työllisyystavoitteet oli hallitusohjelmaan kirjattu, uudenlaisessa suhdannevarauksessa julkisen talouden tasapainotustavoitteelle, tuloerojen vähentämistavoitteessa sekä hiilineutraalisuustavoitteessa. Voidaankin katsoa, että näiden puolueiden edustama talouspolitiikan linja sai poliittisen niskalenkin vuoden 2019 vaaleissa ja hallitusneuvotteluissa.

Talouspolitiikan tavoitteet linkoukseen keväällä 2020

Hallitusohjelma saatiin kesällä 2019 melko kivuttomasti kasaan, mutta vääntö talouspolitiikasta hallituksen sisällä – ulkopuolelta tulevan poliittisen paineen säestämänä – jatkui koko syksyn ja Antti Rinteen pääministerikauden ajan. Talouspoliittinen keskustelu keskittyi nimenomaan hallituksen työllisyystavoitteisiin ja siihen, miten eri toimenpiteiden vaikutuksia tulisi mitata. 

Oppositiopuolueet ja myös valtiovarainministerin paikan saanut Keskusta vaativat valtiovarainministeriötä laskemaan työllisyystoimien tulokset. Vaikka SDP ja Antti Rinne pääministerinä ottivat tähän myöntyväisen kannan, esimerkiksi Vasemmistoliitto ei muutokseen (suhteessa hallitusohjelmaan) missään vaiheessa myöntynyt.

Sanna Marinin aloitettua pääministerinä tammikuussa 2020 hän ehti kommentoimaan edellistä työllisyystoimien arviointiin liittyvää keskustelua, mutta pian koko hallituksen huomion – myös talouspolitiikassa – vei koronapandemian puhkeaminen. Akuutti yhteiskunnallinen kriisi muutti hallituksen käytännössä toteuttaman talouspolitiikan ohjelman täydellisesti: täysin uusia ja odottamattomia tarpeita talouden hallintaan ja ohjaamiseen nousi päiväjärjestykseen, kun yhteiskunta päätettiin terveysturvallisuuden nimissä sulkea. Seuraavat kaksi vuotta talouspolitiikkaa tehtiin ennen kaikkea koronapandemian ehdoilla.

Syksyyn 2020 mennessä hallitus oli lisännyt julkisia menoja lisäbudjeteilla noin 10 miljardilla eurolla ja varautunut julkisen talouden suhdanneperäiseen heikentymiseen lähes 18 miljardin euron lisävelan otolla. Hallitusohjelmaan kirjattu elvytysvara ylitettiin kymmenkertaisesti. 

Reaktiona koronapandemiaan syntyi yksi Suomen taloushistorian voimallisimmista elvytysponnistuksista.

Vuoden 2021 aikana kohdennettuja koronapandemiaan liittyviä elvytystoimia edelleen jatkettiin sekä varsinaisessa talousarviossa että lisätalousarvioissa. Lisäksi kesällä 2020 Euroopan unionin maat sopivat yhteisestä elvytysohjelmasta ja sen rahoittamisesta yhteisellä velalla pitkien neuvottelujen päätteeksi. 

Reaktiona koronapandemiaan syntyi yksi Suomen taloushistorian voimallisimmista elvytysponnistuksista. Vaikka sen syyt olivat erityiset, voidaan perustellusti kysyä, olisiko elvytys ollut yhtä rajua, mikäli tiukempaa talouspolitiikan linjaa edustavilla puolueilla olisi ollut enemmän valtaa hallituksessa.

Valittua elvytyslinjaa alettiin haastaa heti pahimman kriisishokin mentyä ohi. Oppositiopuolueiden arvostelu vuosina 2020–2022 kohdistui sekä nopeaan julkisen sektorin velkaantumiseen että EU:n elvytyspakettiin. Myös esimerkiksi Valtioneuvoston tilaamassa ekonomistijulkaisussa toukokuulta 2020 katseet kohdennettiin julkisen talouden sopeutukseen (”kipupaketti”) jo vuodesta 2023 eteenpäin.

Hallituksen enemmistön edustaman talouspoliittisen linjan puolustajaksi nousi vuosina 2021 ja 2022 ennen kaikkea Suomen talouden erittäin nopea elpyminen globaalin korkeasuhdanteen työntämänä. Työministeri Tuula Haatainen saattoi todeta marraskuussa 2022 hallituksen asettaman työllisyysastetavoitteen tulleen ylitetyksi. 

Sekä työmarkkinoiden että julkisen talouden tilanne näyttivät varsin hyviltä pandemiasta huolimatta.

Lisäksi pelättyä julkisen velkasuhteen jatkuvaa nousua ei tapahtunutkaan, vaan velkasuhde kääntyi laskuun heti vuonna 2021, ja lasku jatkui vuonna 2022. Tällä tavalla sekä työmarkkinoiden että julkisen talouden tilanne näyttivät varsin hyviltä pandemiasta huolimatta.

Vielä yhden käänteen talouden ja talouspolitiikan olosuhteisiin toi keväällä 2022 Venäjän presidentti Vladimir Putinin Ukrainassa aloittama hyökkäyssota. Sen seurauksena erityisesti Euroopassa koettiin valtava kustannusshokki, joka nosti jo valmiiksi koronatalouden kiihdyttämän inflaation vieläkin korkeammaksi erityisesti energian hinnan nousun myötä. Suomessa tilanne heijastui tietenkin myös vientimarkkinoihin sekä monien yritysten tuotantoon, kun taloussuhteet Venäjään katkaistiin. 

Hallitus reagoi tilanteeseen lisäämällä puolustusmenoja sekä menoja, joilla pyrittiin edistämään energiaomavaraisuutta vihreän siirtymän periaatteet huomioiden. Vuoden 2022 lopulla muun muassa talousarviossa varauduttiin myös sähkön hinnan nousun kotitalouksille ja yrityksille aiheuttamiin ongelmiin erilaisia tukimalleja luomalla. Edelleen hallitus oli valmis vastaamaan syntyneisiin tarpeisiin julkisia menoja lisäämällä sekä julkista sektoria laajentamalla, minkä perusteleminen ei ollut vaikeaa haastavassa geopoliittisessa kriisissä. 

Johtopäätökset – kohti seuraavaa hallituskautta

Jos SDP:n johtaman hallituksen (2019–2023) tärkeimpinä talouspoliittisina päämäärinä nähdään hyvinvointivaltiollisen talousohjauksen puolustaminen, julkisten investointien lisääminen sekä julkisen talouden tasapainottaminen pitkällä aikavälillä suotuisan taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen kautta, voidaan hallituksen nähdä onnistuneen edistämään talouspoliittisia tavoitteitaan varsin hyvin. 

Hallitus joutui luovimaan erittäin haasteellisissa ja yllätyksellisissä taloudellisissa olosuhteissa, mutta lopulta olosuhteet saattoivat olla sen ajaman talouspolitiikan linjan puolella. Monet investointitarpeet olivat näissä olosuhteissa ilmeisiä, eikä valtion roolia talouden vakauden turvaajana ollut useassakaan kohdassa mahdollista kiistää.

Hallitus joutui luovimaan erittäin haasteellisissa ja yllätyksellisissä taloudellisissa olosuhteissa, mutta lopulta olosuhteet saattoivat olla sen ajaman talouspolitiikan linjan puolella.

Tämä talouspolitiikan linja tai elvytyksen laajuus ei kuitenkaan jäänyt missään vaiheessa kritiikittä. Vuoden 2023 eduskuntavaalien lähestyessä keskustelu julkisesta velasta, työllisyysreformeista ja julkisen sektorin koosta käykin jälleen kuumana. 

Näitä vastaan asetetaan vaalikeskusteluissa tulevaisuusinvestoinnit, valtion suurempi rooli yhteiskunnallisten haasteiden ratkaisemisessa sekä julkisen talouden tasapainottaminen pidemmällä aikavälillä. Näyttää siltä, että talouspolitiikan tulevien vuosien suunta Suomessa ratkaistaan taas näiden kahden politiikkalinjan välillä.

Jussi Ahokas (YTM) on poliittisen talouden tutkija ja ekonomisti monitieteisessä BIOS-tutkimusyksikössä. Hän on keskittynyt tutkimuksessaan muun muassa suomalaisen talouspolitiikan ideoihin ja käytäntöihin sekä Suomen talouden rakenteisiin.

Artikkeli on osa Haasteita monikriisisestä hallituskaudesta -juttusarjaa. Artikkelin pääkuva: Christian Dubovan/Unsplash.

Julkaisu Talouspolitiikan käänteet Marinin hallituskaudella ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan, sitä seurannut pakotepolitiikka, kiihtyvä inflaatiokierre ja energiakriisi ovat asettaneet suuria paineita liberaalien demokratioiden suorituskyvylle. Tilanne herättää kansalaisissa monenlaista epävarmuutta ja suoranaista pelkoa. Marraskuun puolessa välissä julkaistu Kunnallisalan kehittämissäätiön kyselytutkimus osoittaa, että runsas neljä viidestä suomalaisesta on huolissaan inflaatiosta ja energian hinnasta ja riittävyydestä.

Historiasta tiedetään, että energiakriisin kaltaisesta äkillisestä shokista saattaa kehkeytyä yhteiskunnan taloudellista, poliittista ja kulttuurista ilmapiiriä jopa vuosikymmeniksi muokkaava avainkokemus. Näin voi tapahtua etenkin, mikäli sen seurausten koetaan kohdistuvan epäoikeudenmukaisesti eri yhteiskuntaryhmiin eivätkä päätöksentekijät vaikuta kyvykkäiltä tarjoamaan tehokkaita ratkaisuja. Näin talouspolitiikka kytkeytyy suoraan demokraattisiin rakenteisiin.

Mitä on kestävä talous?

Sanna Marinin hallituksen ohjelmassa talouspolitiikan päämääräksi on asetettu hyvinvoinnin lisääminen ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää talouskasvua, korkeaa työllisyyttä ja kestävää julkista taloutta edistämällä. Ilmastonmuutoksen, luontokadon ja eriarvoistumiskehityksen myötä ekologiset ja sosiaaliset rajat on kuitenkin jo ylitetty. 

Tämä näkyy kestävän talouden paradigman muutoksena. Uusimman määritelmän mukaan kestävä talous ei ainoastaan tuota ihmisille hyvinvointia maapallon kantokyvyn rajoissa, vaan rakentaa tulevaisuuden hyvinvointia ekologista ja sosiaalista pääomaa jatkuvasti kasvattaen ja uusintaen. 

Ekologinen pääoma viittaa esimerkiksi luonnonvaroihin ja ympäristön laatuun. Sosiaalinen pääoma koostuu puolestaan osaamisesta, jaetusta arvopohjasta, sosiaalisista verkostoista ja yhteiskunnallisesta luottamuksesta. 

Uusimman määritelmän mukaan kestävä talous ei ainoastaan tuota ihmisille hyvinvointia maapallon kantokyvyn rajoissa, vaan rakentaa tulevaisuuden hyvinvointia ekologista ja sosiaalista pääomaa jatkuvasti kasvattaen ja uusintaen. 

Kestävän talouden määritelmästä puuttuu täysin demokraattinen pääoma. Tämä heijastelee yleistä käsitystä liberaalista demokratiasta niin itsestään selvänä lähtökohtana, että sitä ei huomioida itsenäisenä yhteiskunnallisena alueena, johon talouspolitiikka suoraan vaikuttaa. 

Poliittinen osallisuus, edustuksellisuus ja päätöksenteon tilivelvollisuus ovat demokraattisen pääoman keskeisiä ulottuvuuksia. Ollakseen reilua ja kestävää, talouspolitiikan tulisi edistää näiden kasvua ja uusiutumista. 

Talouden kestävyys poliittisen osallisuuden suhteen

Demokraattisen pääoman tilanne on poliittisen osallisuuden suhteen jokseenkin synkkä. Tuloerot ovat kasvaneet monissa maissa, talouden globalisaation hyödyt ovat kasautuneet, ja taloudellista pääomaa on kertynyt suhteellisen pienelle suurituloisten joukolle. 

Tämän seurauksena eri sosioekonomisilla ryhmillä on käytössään erisuuruiset resurssit täysipainoiseen poliittiseen aktiivisuuteen. Taloudellinen niukkuus vahvistaa kokemusta yhteiskunnallisesta osattomuudesta ja politiikan vähäisestä merkityksestä omaan elämään.  

Kuten muutkin kehittyneet läntiset demokratiat, Suomi on äänestämisen suhteen luokkayhteiskunta. Isovanhempien ja vanhempien sosioekonominen asema vaikuttaa aikuisten lasten osallistumisen taustalla. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa suurituloisimman kymmenyksen äänestysaktiivisuus oli 36 prosenttiyksikköä suurempi kuin pienituloisimman kymmenyksen. Ajoneuvojen puhdistajista ja ikkunanpesijöistä äänesti 40 prosenttia, kun ylimpien viranhaltijoiden ja järjestöjen johtajien äänestysprosentti oli 97. Suomeen muuttaneilla matala sosioekonominen asema heikentää jo lähtökohtaisesti vähäisempiä osallistumisresursseja.

Taloudellinen niukkuus vahvistaa kokemusta yhteiskunnallisesta osattomuudesta ja politiikan vähäisestä merkityksestä omaan elämään.  

Kansalaisaloitteet ovat innostaneet myös politiikasta perinteisesti syrjässä olleita ryhmiä osallistumaan, mutta etenkin laiksi edenneissä aloitteissa ovat painottuneet talouden sijaan usein ihmisoikeuksiin ja tasa-arvoon liittyvät kysymykset. 

Suomessa tyytymättömyys harjoitettuun talouspolitiikkaan on harvoin purkautunut poliittisen järjestelmän ulkopuolelle. Yhdysvaltalaisen politiikan tutkimuksen professori Albert Hirschmanin tunnettua jaottelua mukaillen Suomessa ennemmin valitaan uloskäynti äänenkäytön sijaan, eli protestoidaan jättämällä äänestämättä.

Tämä saattaa kuitenkin muuttua nopeastikin. Finanssikriisin jälkeisessä eurooppalaisessa vertailussa on osoitettu, että siinä missä pysyvästi huono taloustilanne vähentää poliittista osallistumista, äkillisesti heikentyneet talousnäkymät voivat sen sijaan aktivoida protestoimaan. Niin kutsuttu kurjuusindeksi, jossa on laskettu yhteen inflaatio- ja työttömyysaste, on Suomessa nyt korkeimmillaan sitten 1970-luvun öljykriisien ja 1990-luvun laman. Energiakriisin syveneminen talouskriisiksi lisääkin riskiä tyytymättömyyden kanavoitumisesta Ranskan keltaliivimellakoiden tapaisiksi tai Convoy-liikkeiden tyyppisiksi mielenilmaisuksi.

Talouden kestävyys edustuksellisuuden toteutumisen suhteen

Yhteiskunnan demokraattisen pääoman toisen ulottuvuuden, eli edustuksellisuuden toteutumisen kannalta on keskeistä se, että vaaleissa on tarjolla eri yhteiskuntaryhmien tarpeita ajavia puolueita, ja että nämä tarpeet ja intressit tulevat kuulluksi tasapuolisesti myös päätöksenteossa. Mikäli näin ei tapahdu, talouskriisi voi laajeta edustuksellisen demokratian kriisiksi.

Eurooppalainen puoluekenttä rakentui alun perin eri yhteiskuntaluokkien ja niitä edustavien puolueiden väliselle tiiviille sidokselle, joka näkyi vahvasti myös puolueiden talouspoliittisissa linjauksissa. Tutkija Timo Harjuniemi on huomauttanut sosiologi Stephanie Mudgeen viitaten, että sosialidemokraattisen liikkeen kulta-aika ajoittui yhteen vasemmistolaisen talouspolitiikan valtakauden kanssa toista maailmansotaa seuranneina vuosikymmeninä.

Vastaavasti oikeistopopulististen puolueiden nousun on esitetty olevan osittain seurausta siitä, että vasemmistopuolueet eivät ole kyenneet talouden globaalin rakennemuutoksen keskellä muotoilemaan poliittista ohjelmaa, joka tarjoaisi varteenotettavan vaihtoehdon vallitsevalle markkinaliberalismille. Ne kilpailevatkin monissa maissa työntekijäammateissa toimivien äänistä. 

Talouden rakennemuutos ja teknologinen kehitys on paitsi heikentänyt työntekijäammateissa toimivien asemaa ja kasvattanut kuilua suuri- ja pienituloisten välillä, myös tuottanut uudentyyppisiä voittajia ja häviäjiä keskiluokan sisälle. Äänestäjät, jotka kokevat taloudellisen ja sosiaalisen asemansa heikentyneen, eivät välttämättä katso perinteisten puolueiden enää välittävän heistä tai olevan ylipäänsä kykeneväisiä tuottamaan kansalaisille hyvinvointia. 

Euroopassa keskiluokan protestimielialaa kasvatti etenkin vuoden 2008 finanssikriisiä seurannut tiukan talouskurin politiikka. Eri maista saadut tutkimustulokset ovat osoittaneet, että suhteellisen tulotason ja sosiaalisen asemanheikkeneminen, koettu epävarmuus työllisyystilanteesta, pelko työpaikkojen häviämisestä automatisaation ja digitalisaation myötä sekä odotuksiin nähden heikomman sosiaalisen aseman saavuttaminen lisäävät oikeisto- ja paikoin myös vasemmistopopulististen puolueiden kannatusta. 

Äänestäjät, jotka kokevat taloudellisen ja sosiaalisen asemansa heikentyneen, eivät välttämättä katso perinteisten puolueiden enää välittävän heistä tai olevan ylipäänsä kykeneväisiä tuottamaan kansalaisille hyvinvointia. 

Suomessa äänestäjien huoli oman taloudellisen aseman heikentymisestä on selvästi yhteydessä perussuomalaisten kannatukseen. Tältä osin on merkillepantavaa, että perussuomalaiset ovat omaksuneet talouspolitiikassaan tiukkaa menokuria korostavan linjan, jossa painottuvat sosiaalietuuksien vastikkeellisuus, työnteon kannustimien kasvattaminen ansiotulojen verotusta keventämällä sekä julkisen talouden velkaantumisen leikkaaminen.

Marraskuun puolessa välissä julkaistun Elinkeinoelämän valtuuskunnan kyselytutkimuksen mukaan 91 prosenttia perussuomalaisten äänestäjistä haluaisi aloittaa julkisen talouden tasapainottamisen heti kevään 2023 eduskuntavaalien jälkeen, mutta samanaikaisesti heistä vain seitsemän prosenttia olisi valmis veronkiristyksiin tavoitteen saavuttamiseksi. 

Edustuksellisuuden toteutumisen näkökulmasta tästä aukeaa nopeasti ongelmallinen kehä: taloudellinen epävarmuus tai suoranainen ahdinko synnyttävät poliittista tyytymättömyyttä, joka purkautuu eriarvoisuutta vahvistavan talouspolitiikan kannatuksena. 

Eriytyykö edustuksellisuus?

Taloudellisesti hyväosaisilla ei ilmene vastaavia ongelmia edustuksellisuudessa. Eri maissa tehdyissä tutkimuksissa on järjestelmällisesti osoitettu, että suurituloiset suhtautuvat pienituloisia varauksellisemmin hyvinvointivaltioon liittyviin toimiin, kuten tulonsiirtoihin verotuksellisin keinoin ja julkisen sektorin vahvaan rooliin. 

Suurituloisten talouspoliittiset näkemykset ovat keskeisessä roolissa hyvinvointivaltion tulevaisuuden ja eriarvoistumisen hillitsemisen näkökulmasta, koska he muodostavat tulonsiirtojen kautta merkittävän palvelujen rahoituspohjan. 

Suomessa suurituloisimmat ovat sitoutuneet periaatteellisella tasolla pohjoismaiseen hyvinvointimalliin, mutta samalla he ovat huolissaan sen tuottamasta kasvavasta taloudellisesta rasituksesta. Talouselämän johtajat ja ylipäänsä suurituloiset tunnistavat pohjoismaisen hyvinvointimallin hyvät puolet ja korostavat julkisten palvelujen tärkeyttä, mutta samalla he pitävät usein julkista sektoria tehottomana ja kalliina ja katsovat, että kattava sosiaaliturva estää työllistymistä. 

Niin Yhdysvalloista kuin Euroopasta saadut tulokset osoittavat, että poliittisen päätöksenteon tuotokset myötäilevät usein varakkaimpien kansalaisten näkemyksiä.

Vuoden 2021 kuntavaaleista tehdyssä tutkimuksessa vahvistuu aikaisemmin tehty havainto siitä, että kokoomus erottautuu selvästi suurituloisten alueiden suosikkipuolueena. Kokoomuksen ohella suurituloisuus lisää myös RKP:n kannatusta. Lisäksi on huomionarvoista, että etenkin pääkaupunkiseudulla vihreät nousevat esiin vahvana haastajana kokoomukselle keskimääräistä suurituloisemmilla alueilla.  

Niin Yhdysvalloista kuin Euroopasta saadut tulokset osoittavat, että poliittisen päätöksenteon tuotokset myötäilevät usein varakkaimpien kansalaisten näkemyksiä. Vaikka kaikki suurituloiset eivät välttämättä itse pyri aktiiviseen vaikuttamiseen talouspoliittisissa kysymyksissä, heillä on käytössään monenlaisia keinoja välittää näkemyksiään päätöksentekijöille. 

Myös Suomessa huipputuloisin promille on erittäin aktiivinen edunvalvonnassa, joskin usein julkisuudelta piilossa. Huipputuloiset ovat kuvanneet haastatteluissa verkostojaan ja yhteyksiään poliittisiin päättäjiin sekä tapojaan ”sparrailla” politiikkoja asiakysymyksissä, mikä heijastaa osaltaan huomattavaa agendavaltaa. Kyselyaineiston pohjalta on puolestaan havaittu, että elinkeinoelämän keskeisissä tehtävissä toimivat päättäjät hyödyntävät ahkerasti erilaisia poliittisen vaikuttamisen muotoja.

Talouden kestävyys demokraattisen tilavelvollisuuden suhteen

Kolmas demokraattisen pääoman ulottuvuus liittyy edustuksellisuuteen olennaisesti kuuluvien vastuu- ja tilivelvollisuusmekanismien toteutumiseen, eli äänestäjien mahdollisuuksiin ilmaista tyytyväisyytensä tai tyytymättömyytensä harjoitettuun talouspolitiikkaan. 

Niin kutsuttu lompakkoäänestäminen on yksi tapa ymmärtää äänestäjien poliittisten valintojen perusteita, mitä kuvastaa tunnettu hokema talouden keskeisestä merkityksestä puolueiden kannatukselle. Äänestäjillä on kyky arvioida hallituksen toimia paitsi oman henkilökohtaisen taloudellisen asemansa, myös julkisen talouden kehityksen kannalta. 

Vastuullisuuden toteutumisen kannalta on olennaista se, jättävätkö talouspolitiikan ohjausmallit siinä määrin liikkumavaraa demokraattisesti valituille elimille, että kansalaisilla on aito mahdollisuus vaikuttaa talouspolitiikan linjauksiin. Muutoin kansalaiset äänestävät vaaleista toiseen ilman, että mikään muuttuu, koska suuri osa talouspolitiikasta on käytännössä rajattu demokraattisen päätöksenteon ulkopuolelle.

Kehysbudjetoinnin kaltaiset sääntöpohjaiset menettelyt kasvattavat tätä riskiä, mikäli säännöt ovat pitkälle tulevaisuuteen sitouttavia ja jäykkiä reagoimaan vaihtuviin olosuhteisiin. Marraskuun alussa julkaistussa valtiovarainministeriön virkamiesraportissa julkisen talouden ohjauksen kehittämisestä esitettiin, että talouspolitiikan lähtökohdaksi tulisi jatkossa ottaa velkakestävyys, eli useammalle eri vaalikaudelle asetettu tavoite pienentää julkista velkasuhdetta. 

Hallitusohjelmaan kirjattaisiin näin ollen hallitusta muodostettaessa täsmällinen tavoite julkisen talouden rahoitusasemasta kyseisellä vaalikaudella. Tavoitteesta pidettäisiin kiinni myös noususuhdanteessa: vaikka työllisyys paranisi, syntyisi talouskasvua tai valtion verotulot nousivat, ylijäämä tulisi käyttää velan lyhentämiseen.

Vastuullisuuden toteutumisen kannalta on olennaista se, jättävätkö talouspolitiikan ohjausmallit siinä määrin liikkumavaraa demokraattisesti valituille elimille, että kansalaisilla on aito mahdollisuus vaikuttaa talouspolitiikan linjauksiin.

Marraskuun puolessa välissä julkaistu Euroopan komission esitys uusiksi budjettisäännöiksi lisäisi puolestaan kansallista liikkumavaraa suhteessa alkuperäiseen, tiukkaan julkista velkaa (60 %) ja julkisen talouden alijäämää (3 %) säätelevään kehykseen. 

Ne jäsenmaat, joissa julkisen velan taso ylittää määritellyn viitearvon, neuvottelevat komission kanssa monivuotisesta velkasuunnitelmasta. Uudistuksen tavoitteena on tehdä sääntökehikosta aikaisempaa realistisempi ja samalla tehostaa sen valvontaa. Toinen keskeinen pyrkimys on vahvistaa jäsenten kykyä reagoida muuttuviin olosuhteisiin rakenteellisten uudistusten ja investointien kautta. 

Suomen osalta keskeinen kysymys liittyy komission ja valtiovarainministeriön esitysten yhteensovittamiseen, jotta ei päädytä tilanteeseen, jossa Euroopan unionin budjettisäännöt tarjoaisivat lisää poliittista liikkumavaraa, mutta se leikataan kansallisesti pois. ”Ulkoistamalla” velkakestävyyttä ja talouden tasapainottamista vahvistavat toimet valtiovarainministeriölle on vaarana, että talouspolitiikka ikään kuin nostetaan poliittisten kiistojen yläpuolelle kehikkojen ja sääntöjen rajaamalle alueelle, jossa sitä hallinnoidaan teknokraattisesti asiantuntijaperusteisen tiedon pohjalta. Tämä hämärtää demokraattisten vastuu- ja tilivelvollisuusmekanismien toimintaa. 

Demokratiavaikutusten arviointi osaksi julkisen talouden suunnitelmaa

Suomen julkisella taloudella on edessään lukuisia ratkaisua vaativia kysymyksiä. Vaikka julkisen velan taso suhteessa bruttokansantuotteeseen on alle EU:n keskitason, väestön vanhenemisesta aiheutuvien ikäsidonnaisten menojen kasvu uhkaa kääntää velkasuhteen kiihtyvän kasvun uralle. Työperäisen maahanmuuton kasvu voi olla osittainen ratkaisu, mutta se vaatii panostamista sekä veto- että pitovoimatekijöihin. 

Velkakestävyyttä on vaikea saavuttaa ainoastaan hitaasti vaikuttavilla rakenteellisilla uudistuksilla, joten lähitulevaisuudessa joudutaan olettavasti karsimaan menoja ja vastaavasti lisäämään tuloja veromuutoksilla. Lisäksi Nato-jäsenyys kasvattaa puolustusmenoja. 

Talouspoliittisia ratkaisuja puntaroidessa tulisi järjestelmällisesti arvioida niiden vaikutuksia demokraattiselle pääomalle: uusintavatko vai nakertavatko ne sen eri ulottuvuuksia?

Valtiovarainministeriö on ilmoittanut julkaisevansa joulukuussa virkamiespuheenvuoron, jossa tuodaan ratkaisuehdotuksia vaalikeskusteluun. Vuonna 2015 kuukausi ennen vaalipäivää julkaistu vastaava puheenvuoro ohjasi voimakkaasti puolueiden talouspoliittisia linjauksia.  

Talouspoliittisia ratkaisuja puntaroidessa tulisi järjestelmällisesti arvioida niiden vaikutuksia demokraattiselle pääomalle: uusintavatko vai nakertavatko ne sen eri ulottuvuuksia? Millaisia mahdollisuuksia äänestäjillä on vaikuttaa harjoitettuun talouspolitiikkaan ja ilmaista edustuksellisen järjestelmän sisällä tyytymättömyytensä? 

Taloutta ei mainita lainkaan valtioneuvoston periaatepäätöksessä suomalaisesta demokratiapolitiikasta 2020-luvulla. Vastaavasti demokratia ei näy julkisen talouden kestävyyssuunnittelussa. Näiden kahden pikainen yhteensovittaminen olisi keskeistä, jotta varmistetaan talouspolitiikan demokraattinen kestävyys. 

Hanna Wass on yleisen valtio-opin dosentti ja Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan varadekaani.

Artikkelin pääkuva: Christine Roy/Unsplash.

Julkaisu Kestävän talouden tulee edistää demokraattisen pääoman uusiutumista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

 Rehn, Olli. Onnellisten tasavalta. Esseitä Suomesta. Helsinki: Docendo. 380s.

Suomen pankin pääjohtajan Olli Rehnin uusi kirja Onnellisten tasavalta. Esseitä Suomesta kiinnostaa paitsi vuoden 2024 presidentinvaalin ennakkosuosikin puheenvuorona, myös siksi, että Rehn nostaa siinä tasavaltalaisuuden omaa poliittista ajatteluaan kuvaavaksi keskeiseksi käsitteeksi.

Näin suoraan tasavaltalaisuuteen suuntautuva keskustelu on nykyhetken Suomessa harvinaista. Aatekeskustelua käydään paljolti muiden käsitteiden ympärillä. Täysin kadonnut aihe tasavaltalaisuus ei ole, mutta sitä käsitellään etupäässä itsenäistymisen ajan historiantutkimuksessa sekä toisinaan keskustapuolueeseen liittyvässä aatepuheessa. Keskustataustaisen Rehnin tasavaltalaisuus ammentaakin luontevasti paljon näistä.

Vielä kiinnostavamman asiasta tekee Rehnin tausta valtio-opin tutkijana. Politiikan teorian, poliittisen ajattelun historian ja poliittisen filosofian piirissä on viime vuosikymmeninä käyty aktiivista keskustelua tasavaltalaisuudesta. Sen myötä kuva tasavaltalaisuudesta on laajentunut ja moninaistunut. Myös eräät vaikutusvaltaiset poliitikot ovat hyödyntäneet sen piiristä nousseita ajatuksia: esimerkiksi Saksan liittokansleri Olaf Scholz nosti voittokampanjassaan esiin tasavaltalaisfilosofi Michael Sandelin ajattelua yhteisestä hyvästä.

Tämä kiinnostaa siksikin, koska Rehniä voi pitää poliittisena pragmatistina, joka pystyy omaksumaan uutta ajattelua vaihtuvien ympäristöjen ja tilanteiden mukaan. Tämä on näkynyt esimerkiksi hänen toimissaan eurooppalaisen talouspolitiikan vallankäyttäjänä. Ollessaan talouskomissaarina eurokriisissä hän ajoi jyrkkää talouskuripolitiikkaa kriisimaille. Myöhemmin Suomen Pankin pääjohtajana hän on voimakkaasti puoltanut elvyttävää rahapolitiikkaa, jolla on kannateltu koko Euroopan taloutta.

Vuoden 2024 presidentinvaalissa teknokraattiseen EU-talouspolitiikkaan keskittynyt menneisyys voi olla Rehnille etu, sillä samanhenkinen tausta on siivittänyt aiempiakin valittuja presidenttejä, kuten Mauno Koivistoa ja Sauli Niinistöä. Toisaalta laajemmin profiloituneita kilpailijoita kohtaan siitä voi olla myös haittaa. Suomessa tuttu, mutta vähän käytetty tasavaltalaisuus voi tarjota tilannetajuiselle poliitikolle sopivaa materiaalia uuden, aatteellisemman julkikuvan rakentamiseen.

Onko Rehnin tavoite nyt Scholzin tavoin tuoda uutta tasavaltalaista ajattelua maansa politiikkaan ja ponnistaa sen avulla presidentiksi? Millaista on aiemmin talouspolitiikkaan keskittyneen Rehnin tasavaltalaisuus? Arvioin seuraavassa hänen teoksensa tasavaltalaisuutta erityisesti viimeaikaisen valtio-opillisen tutkimuskeskustelun näkökulmasta sekä pohdin, kuinka hän käyttää sitä nykyisessä poliittisessa tilanteessa.

Monikasvoinen tasavaltalaisuus

Viimeaikaiseen tasavaltalaisuuden tutkimukseen on kuulunut sekä tasavaltalaisen ajattelun uudelleenlöytämistä aatehistoriasta että uuden tasavaltalaisen teorian kehittelyä nykypolitiikan tarpeisiin.

Karkeasti ottaen ajatuksena on ollut erottaa tasavaltalaisuus myöhemmistä poliittisista ideologioista, kuten liberalismista, konservatismista ja sosialismista, mutta myös tunnistaa sen vaikutteita ja jatkumoita näiden joukossa. Historiantutkimuksessa huomio on ollut erityisesti antiikin ja uuden ajan tasavaltalaisuudessa. Sen inspiroimaa uutta teoriaa on usein kutsuttu uustasavaltalaisuudeksi.

Sekä vanhassa että uudessa tasavaltalaisuudessa keskeisessä roolissa on ollut tasavaltalaisen valtiomuodon rakentaminen itsevaltiuden tilalle. Kuitenkin käytännössä kyse on ollut aina myös laajemmasta aatekokonaisuudesta kuin kapeasti ei-monarkkisuudesta. Siihen on yleensä liittynyt jonkinlaista kansanvaltaa, mutta myös vallan jakamista erilaisten poliittisten instituutioiden yhdistelmien kesken (engl. mixed government). Tämän tarkoitus on suojella tasavaltaa itsevaltiuden paluulta, myös eliitin ja kansanjohtajien ylivallan muodossa.

Viimeaikainen tutkimus on nostanut esiin erilaisia tasavaltalaisuuden muotoja.

Yksi keskustelun näkyvimpiä aiheita on ollut erityinen tasavaltalainen vapauskäsitys, joka poikkeaa myöhemmistä liberaaleista käsityksistä: se on erityisesti vapautta mielivaltaisen vallankäytön vaikutuksesta sekä vapautta osallistua poliittiseen hallitsemiseen. Muita aiheita ovat olleet esimerkiksi erityiset johtajien ja kansalaisten toimintaa ohjaavat tasavaltalaiset hyveet, jotka yhdessä tasavaltalaisten instituutioiden kanssa kannattelevat toisiaan.

Aatehistorioitsija Rachel Hammersleyn mukaan tasavaltalaisuus on ollut joukko ajatuksia, jota eri aikojen ajattelijat ja toimijat ovat muunnellen käyttäneet eri tarkoituksiin. Tästä joustavuudesta huolimatta siinä voidaan tunnistaa jatkuvuuksia. Viimeaikainen tutkimus onkin nostanut esiin erilaisia historiallisia ja teoreettisia tasavaltalaisuuden muotoja.

Enemmän ja vähemmän tasavaltalaisia teemoja

Myös Rehnille tasavaltalaisuus on valtiomuodon peruspiirteitä laajempi aate. Hän käyttää sitä kirjassa kuvaamaan erityistä suomalaista valtiollisen demokratian perinnettä, jonka alku oli suurlakossa ja eduskuntauudistuksessa. Hän liittää siihen runsaasti muita käsitteitä, kuten pohjoismaisen kansanvallan, parlamentarismin, oikeusvaltion, hyvinvointiyhteiskunnan ja liberaalin demokratian.

Tasavaltalaisuutta muotoillessaan Rehn nojaa enimmäkseen suomalaiseen poliittiseen historiaan. Esillä ovat valtiomuotokiistan käänteet ja tuon ajan tasavaltalaiset avainhenkilöt kuten Kaarlo Juho Ståhlberg. Toisin kuin voisi odottaa, laajempi tasavaltalaiskeskustelu ei kuitenkaan näy teoksessa lähes ollenkaan. Rehn ei viittaa keskustelun ydinkirjallisuuteen, ja jopa laajasti tunnetut tutkijat kuten John Pocock, Quentin Skinner ja Philip Pettit puuttuvat.

Yhteyksiä laajemman keskustelun sisältöihin kuitenkin on. Rehn kirjoittaa, että tasavaltalaisten instituutioiden tulee estää vallan väärinkäyttöä ja tuottaa jatkuvuutta. Hän nostaa esille, että itsenäisen Suomen tasavallan ensimmäinen hallitusmuoto oli poliittinen kompromissi eduskuntauudistuksessa muotoutuneen kansanvallan ja itsevaltaista perinnettä heijastelevan presidentinvallan välillä.

Johtajien vallan vartioinnin sijaan huolenaiheena on hallitsemisen tehottomuus.

Instituutioiden kysymyksessä hänen painotuksensa kuitenkin poikkeavat tasavaltalaiskeskustelulle tyypillisestä hengestä. Johtajien vallan vartioimisen sijaan hänen ensisijaisena huolenaiheenaan on hallitsemisen ja toimeenpanovallan tehottomuus, joka haittaa yhteiskuntapoliittisten uudistusten tekemistä. Tämä johtuu hänestä erityisesti Suomen pirstaleisesta poliittisesta kentästä ja hajanaisista koalitiohallituksista sekä hallinnon hajanaisuudesta ja heikosta koordinaatiosta. Ongelmia syventävät myös työmarkkinajärjestöjen erimielisyydet ja perustuslain liian tiukka tulkinta.

Ratkaisuiksi Rehn tarjoaa muun muassa enemmistövaalitapaa, joka voisi tuottaa eduskuntaan ja hallituksiin yksinkertaisemman puoluerakenteen, uudenlaista strategiasihteeristöä valtioneuvoston kansliaan, tiukempaa menokehysten noudattamista sekä uutta kansallisen turvallisuuden neuvostoa presidentin ja valtioneuvoston yhteistyöhön. Työmarkkinapolitiikassa hän peräänkuuluttaa uutta yhteistä tilannekuvaa, jota voisi tuottaa esimerkiksi Suomen Pankki.

Tasavaltalaisuutta etsimässä

Rehn käsittelee kirjassa laajasti ajankohtaisia kysymyksiä kuten ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, ilmastokriisiä ja populismia. Tasavaltalaisuutta odottavan lukijan harmiksi aiheisiin ei kuitenkaan rakenneta suoremmin sen aateperinteeseen ja tutkimukseen pohjaavia näkemyksiä. Käytännössä etualalla ovat muut käsitteet – esimerkiksi populismin kamppailupari ei ole tasavaltalaisuus vaan liberaali demokratia. Tasavaltalaisen teorian sovelluksia Rehnille läheisiin aiheisiin, kuten talouteen ja Eurooppaan, olisi ollut reilusti tarjolla.

Teoksessa on laajasti esillä poliittisia ja yhteiskunnallisia ajattelijoita, kuten Anders Chydenius, Émile Durkheim ja Jürgen Habermas. Ehkä näkyvimmässä roolissa on filosofi John Rawls. Joukko ei ole kuitenkaan profiililtaan kovin tasavaltalainen, eikä heistä pyritä tekemään selvää tasavaltalaista uudelleentulkintaa, vaikka esimerkiksi Rawlsista tällaista on toisaalla hahmoteltu. Myös filosofi Montesquieuntasavaltalaisuus on kiistanalaista ja tasavaltalainen vallanjakoajattelu on hänen kolmijako-oppiaan varhaisempaa alkuperää.

Rehnin ajattelu ammentaa enimmäkseen poliittisesta ja taloudellisesta liberalismista.

Poikkeus joukossa on Rehnin arvostama Niccolò Machiavelli. Häntä pidetään nykykeskustelussa yhtenä tärkeimmistä eurooppalaisista tasavaltalaisista ajattelijoista. On kuitenkin silmiinpistävää, että kirjassa Machiavellin tasavaltalaisuusyhteyttä ei tuoda esille lainkaan. Hänen ajatuksiaan esimerkiksi puolustustahdoltaan ylivoimaisesta kansalaisarmeijasta olisi voinut käyttää ajankohtaisesti turvallisuuspolitiikan pohdintaan.

Näistä puutteista huolimatta teoksen tasavaltalaisuus ei kuitenkaan ole vain päälleliimattua. Rehnin ajattelua voisi hyvin luonnehtia yhdentyyppiseksi liberaaliksi tasavaltalaisuudeksi, joka ammentaa enimmäkseen poliittisesta ja taloudellisesta liberalismista. Suuntaus on luonteva siksikin, koska liberaalia ajattelua on alkujaan muotoiltu osin tasavaltalaisten ainesten pohjalta. Scholzin tyyppisestä uustasavaltalaisen teorian soveltamisesta se kuitenkin poikkeaa.

Tasavaltalaisia ratkaisuja politiikan kriisiin?

Miten ja miksi Rehn sitten käyttää tasavaltalaista ajattelua nykytilanteessa? Hän on tulevan presidentinvaalin ennakkosuosikki, jonka tausta on erityisesti talouspolitiikassa ja Eurooppa-politiikassa. Tästä kokemuksesta on hänelle hyötyä, mutta presidentiltä odotetaan muutakin.

Venäjän hyökättyä Ukrainaan presidenttiyden ulko- ja turvallisuuspoliittinen luonne tulee entisestään korostumaan. Lisäksi siihen liitetään edelleen sisäpoliittisia odotuksia: presidentin tulee toimia auktoriteettihahmona, joka näyttää suuntaa suomalaiselle poliittiselle kulttuurille. Tätä taustaa vasten tasavaltalaisuuden korostaminen on Rehnille keino muokata suuntaansa teknokraattisemmasta talouspoliitikosta yleispoliittisemmaksi ja presidentillisemmäksi. Se poikkeaa aiemmista painotuksista, muttei ole avoimessa ristiriidassa niiden kanssa.

Kyse ei ole pelkästä retoriikasta. Monelta osin ajattelu on yhteensopivampaa tasavaltalaisen perinteen kanssa kuin mitä Rehn itse tuo esiin. Kirjassa on useita hukattuja mahdollisuuksia, joissa tasavaltalainen kirjallisuus olisi tarjonnut mahdollisuuksia syventämiseen tekemättä sitä kuitenkaan liberaalin aineksen kustannuksella. Puolustukseksi voisi sanoa, ettei teoksen ole tarkoituskaan osallistua tutkimuskeskusteluun – mutta koska siinä hyödynnetään melko paljon muuta tutkimusta, siltä voisi odottaa keskeisen aiheensa kirjallisuuden tuntemusta.

Vallanjakoja ja erimielisyyksiä tulee pitää myös tasavallan voimavaroina.

Ohuimmillaan teoksen tasavaltalaisuus on hallitsemisen instituutioiden pohdinnassa. Siinä se muistuttaa enemmän viime vuosien suomalaista politiikan kriisikeskustelua. Tasavaltalaisesta näkökulmasta toimivat instituutiot ovat tärkeitä, mutta kriisikeskusteluun tulisi suhtautua hieman kriittisemmin. Vallanjakoja ja erimielisyyksiä tulee pitää myös tasavallan voimavaroina, jotka hillitsevät vaikutusvaltaisten kansalaisten ja ryhmien kunnianhimoja kaikkien hyväksi. Niitä tarvitaan silloinkin, kun halutaan toimeenpanna parhaaksi ja yhteiseksi eduksi katsottua politiikkaa.

Näistä kritiikeistä huolimatta Rehnin tasavaltalaista avausta voi pitää kokonaisuudessaan onnistuneena. Monia kiinnostavia kysymyksiä, kuten suhde suomalaiseen historialliseen tasavaltalaisuuteen tai Rehnin varhempaan ajatteluun, on jätetty tässä sivuun. Toivon mukaan teos inspiroi paitsi lisää suomalaista keskustelua aiheesta, myös lisää aatekeskustelua ylipäätään.

Joonatan Virtanen on yleisen valtio-opin väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Kirja-arvio: Talouspoliitikosta tasavaltalaiseksi? Olli Rehnin poliittista ajattelua ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Valtion velkaantuminen on usein tapetilla politiikassa ja julkisessa keskustelussa. Monilla on asiasta mielipide, mutta harvoin puheenvuoroista välittyy keskustelijoiden syvällinen asiantuntemus tai analyysi. Sen sijaan aihe herättää vahvoja tunteita. Olemme käsitelleet tätä teemaa Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa julkaistussa artikkelissa, jossa velkatilastojen sekä määrällisen ja laadullisen tekstianalyysin avulla osoitimme, että puheet ja tilastollinen todellisuus eivät velkakeskustelussa useinkaan kohtaa.

Pelottava velka

Tutkimusartikkelissamme tarkastelimme suomalaista velkakeskustelua kolmesta eri lähteestä, Suomi24 keskustelupalstalta vuosilta 2001–2017, Eduskunnan täysistunnoista 2008–2016 ja Ylen suomenkielistä uutisarkistosta 2011–2018. Yleisesti tekstiaineistoja väritti pessimistinen sävy ja hallitsevana oli ajatus Suomen julkisen velan suuruudesta ja nopeasta kasvusta: valtionvelka-sanan yhteydessä käytettiin paljon suureen kokoon ja kasvuun liittyvää sanastoa, esimerkiksi sanat ’kasvaa’, ’paisua’, ’kasvava’ ja ’valtava’. Suuruutta ilmaistiin tietenkin myös luvuin ja numeroin, uutisteksteissä kuten myös keskustelupalstoilla puhuttiin esimerkiksi valtionvelan ”100 000 000 000 euron rajapyykin” ylittämisestä.

Velan suhteuttaminen varallisuuteen tai bruttokansantuotteeseen, saati lukujen merkityksen laajempi analyyttinen pohdinta oli vähäistä.

Vuoden 2008 finanssikriisin ja euroalueen kriisin jälkeen etenkin keskustelupalstoilla Suomea vertailtiin usein Kreikkaan ja muihin euroalueen ongelmamaihin. Kuten myöhemmin tässä kirjoituksessa näemme, velkatilastot eivät tue vähäisimmässäkään määrin ajatusta ”Kreikan tiestä”.

Velan suhteuttaminen varallisuuteen tai bruttokansantuotteeseen, saati lukujen merkityksen laajempi analyyttinen pohdinta oli vähäistä. Enemmän kuin varsinaisesti tiedon välittämiseen, lukuja näytettiin käytettävän retorisina välineinä herättämään mielikuvia ja tunteita – arkiymmärryksen ylittävät luvut yhdistettynä hallitsemattomaksi kuvattuun kasvuun ovat pelottavia. Suomalaisten huoli valtionvelasta on havaittu myös esimerkiksi vuosien 2019 ja 2021 Eurobarometer-kyselyissä, kun taas monissa muissa maissa tämä ei ole tärkeimpien huolten joukossa.

Lukuja ja numeroita viljelevää kvantifioivaa retoriikkaa tunnetusti käytetään myös luomaan kuvaa faktuaalisuudesta. Ei-numeerinen kvantifiointi kulkee usein käsi kädessä lukujen kanssa niitä tulkiten: se kertoo, onko mainittu luku “iso”, “pieni”, vai kenties “valtava” tai “jättimäinen” kuten Suomi24-aineistossa.

Julkinen velka vaaliteemana

Huomasimme, että Suomi24-keskustelupalstalla valtionvelka-sana yleistyi selvästi vuosina 2011 ja 2015, minkä perusteella kansalaisten kiinnostus julkista velkaa kohtaan näyttäisi lisääntyvän erityisesti eduskuntavaalien alla. Tämä johtui todennäköisesti tarkoituksellisesta kampanjoinnista asian ympärillä.

Julkinen velka onkin ilmeisesti hyvin toimiva vaaliteema, jonka retorinen vaikuttavuus perustunee pääasiassa kahteen ominaisuuteen: Toisaalta se on niin abstrakti ja vaikeasti hahmotettava asia, että suuren osan lukijoista tai kuulijoista on vaikea suhtautua sitä koskeviin lausuntoihin aidon kriittisesti. Toisaalta – tai juuri tämän vuoksi – julkinen velka yhdistyy mielikuvissa yksilöiden velkaa koskeviin kulttuurisiin ideaaleihin ja mielikuviin.

Kansalaisten kiinnostus julkista velkaa kohtaan näyttäisi lisääntyvän erityisesti eduskuntavaalien alla. Tämä johtui todennäköisesti tarkoituksellisesta kampanjoinnista asian ympärillä.

Monissa tutkimuksissa on todettu, että yleisesti ottaen velkaan liittyy keskeisesti moraalinen ulottuvuus, ja tämä tietenkin korostuu, jos koetaan, että velkaa on paljon tai että sitä ei ehkä pystytä maksamaan takaisin. Nämä ominaisuudet mahdollistavat paitsi pelon myös moraalisen paheksunnan herättämisen, ja nämä tunteet voivat puolestaan motivoida ihmisiä äänestämään. Velkaa voidaan lähestyä sekä kokemuksellisena että tilastollisena ilmiönä. Paradoksaalisesti jälkimmäinen tapa tarjoaa kaikkea muuta kuin yksinkertaisen tai yksiselitteisen näkökulman.

Mitä on julkinen velka?

Ei ole myöskään täysin yksiselitteistä määrittää, mitä julkinen velka oikeastaan tarkoittaa. Esitämme seuraavaksi muutamia näkökohtia, joita tekstianalyysiemme perusteella ei usein oteta huomioon, vaikka ne ovat olennaisia, kun yritetään tehdä johtopäätöksiä julkisen velan tilanteesta.

Usein käsitteitä julkinen velka ja valtionvelka käytetään yleisessä kielenkäytössä synonyymeinä, vaikka ne eivät sitä ole.

Julkisesta velasta puhuttaessa on keskeistä kiinnittää huomiota siihen, kenen velasta puhutaan. Usein käsitteitä julkinen velka ja valtionvelka käytetään yleisessä kielenkäytössä synonyymeinä, vaikka ne eivät sitä ole. Vaikka puhuttaisiin ”valtionvelasta”, esiin tuodut luvut viittaavat yleensä EU:n julkisyhteisöiden velkamittariin, eli niin sanottuun Maastrichtin velkaan, minkä nimitys tulee vuonna 1992 Maastrichtissä ratifioidussa EU:n perussopimuksesta, jossa muun muassa määriteltiin talouteen liittyvät lähentymiskriteerit. Maastrichtin velka ei siis ole pelkästään valtionvelkaa, vaan valtion lisäksi mukaan lasketaan muun muassa eläkerahastot ja paikallishallinto kuten kunnat. Merkittäviä Maastrichtin velan laskemisessa ovat myös eläkevakuutusyhtiöt, sillä niiden taseet ovat etenkin Suomessa suuret.

Olennaista onkin se, että keskusteluissa tiedetään mihin laskutapoihin viitataan, ja tämä osataan myös välittää yleisöille.

Kuka on velallinen ja kuka velkoja?

Velkaa tarkasteltaessa on olennaista myös se, kuka on velanantaja, ja se, onko velka niin sanotusti sulatettua vai sulauttamatonta velkaa. Sulautetulla velalla tarkoitetaan hieman yksinkertaistaen sitä, otetaanko julkisyhteisöiden sisäiset velat huomioon. Suomalaisilla työeläkerahastoilla on portfolioissaan merkittäviä määriä valtion velkapapereita ja nämä velat eivät sisälly sulautettuun velkaan, jota esimerkiksi Maastrichtin velka on.

Se, että julkinen työeläkerahasto on rahastoinut varoja, on Euroopassa poikkeus, mutta se, että eläkerahastot ovat sijoittaneet valtion velkapapereihin ei ole harvinaista. On kuitenkin hyvä huomata, että jälkimmäisen tapauksen eläkerahastot eivät yleensä lukeudu julkiseen sektoriin. Lähtökohtaisesti pakolliset työeläkerahastot, jotka ovat valtion kontrollissa kuuluvat julkisyhteisöihin ja muut eläkerahastot kuuluvat yksityiseen sektoriin.

Sulautetulla velalla tarkoitetaan hieman yksinkertaistaen sitä, otetaanko julkisyhteisöiden sisäiset velat huomioon.

Lisäksi velkojalla on väliä, vaikka tästä yleensä julkisuudessa vaietaan. Esimerkiksi Suomen Pankin taseessa on Euroopan keskuspankin omaisuuserien osto-ohjelman puitteissa hankkimia valtion obligaatioita. Vaikka keskuspankki on osa pankkisektoria, eikä julkisyhteisöjä, ja näin ollen sen saamiset näkyvät aina velassa, kriisitilanteessa kansallinen keskuspankki velkojana on tuskin kuitenkaan vaatimassa valtiolta sille kuuluvia velvoitteita. Enemmin se pidentäisi velvoitteiden maturiteettia, eli lainan kestoa, ikuisuuteen.

Mitä julkiseen velkaan sisältyy?

Keskeinen näkökulma on myös, mitä eri tavoin lasketut julkiset velat kattavat. Ensinnäkin velka voi olla brutto- tai nettomääräistä. Maastrichtin velka on bruttovelkaa, mikä tarkoittaa, että siinä otetaan huomioon vain velvoitteet, ei varoja. Nettovelassa molemmat otetaan huomioon.

Maastrichtin velka kattaa käteisen rahan, talletukset, joukkovelkakirjat ja lainat. Siitä puuttuu muutamia pienempiä instrumentteja, mutta olennaista on, että se ei myöskään kata eräitä varsin keskeisiä velvoitteita. Tällaisia ovat tulevaisuuden eläkkeitä koskevat vastuut – eläkerahastojen säästöthän kattavat vain osin juridiset vastuut, jotka koostuvat luvatuista eläkkeistä.

Maastrichtin velka on bruttovelkaa, mikä tarkoittaa, että siinä otetaan huomioon vain velvoitteet, ei varoja. Nettovelassa molemmat otetaan huomioon.

Viime kädessä voidaan sanoa, että nämä vastuut ovat ”heikompia” kuin suoraan rahoitusinstrumenteista tulevat vastuut, sillä eläkkeitä voidaan muuttaa eduskunnan päätöksellä. Muuten ne eivät poikkea muista rahoitusvastuista.

Lisäksi Maastrichtin velassa ei ole huomioitu julkisyhteisöiden takauksia. Valtion omistaman erityisrahoitusyhtiö Finnveran pääasiallisena roolina on täydentää rahoitusmarkkinoita tarjoamalla yrityksille lainoja, takauksia, pääomasijoituksia ja vientitakuita. Sen kautta valtio on taannut ennätyksellisen paljon yrityksien lainoja rahoituksen helpottamiseksi. Lähtökohtaisesti nämä eivät ole maksettavia velkoja, mutta mikäli nämä takaukset laukeavat, ne koituvat takaajan, eli Suomen valtion, maksettavaksi.

Miten suuri on Suomen julkisyhteisöiden velka?

Siksi on syytä tarkastella, kuinka suureksi Suomen julkisen velan voidaan laskea kasvaneen ja, kokonaisvaltaisesti arvioituna, kuinka huolissaan siitä tulisi olla. Lyhyesti sanoen Suomen velka on kyllä viimeisten 20 vuoden aikana kasvanut, mutta varsin maltillisesti verrattuna useimpiin muihin maihin, ja mikäli varallisuus otetaan huomioon, Suomen julkinen talous on poikkeuksellisen vauras.

Vuoden 2022 alussa, kahden pandemiavuoden jälkeen, Suomen Maastrichtin velka on hieman alle 70 prosenttia bruttokansantuotteesta. Jos tätä tarkastellaan suhteessa euroalueen verrokkimaihin, velka on hieman suurempi kuin Hollannissa, mutta hieman pienempi kuin Saksassa. Espanjassa, Italiassa ja Ranskassa velka on huomattavasti suurempi. Ranskassa velka on noin 115 prosenttia bruttokansantuotteesta, Espanjassa se on miltei 125 prosenttia ja Italiassa lähes 160 prosenttia.

Lisäksi kun sulauttamisen vaikutus otetaan huomioon, Hollannin velka on hyvin lähellä Suomen velan tasoa eli Hollannissa julkisyhteisöiden toimijat lainaavat muilta julkisyhteisöiden toimijoilta enemmän kuin Suomessa.

Kun veloista vähennetään varallisuus, julkinen velka näyttäytyy eri valossa. Kaikissa maissa velkamäärät näyttävät tällöin tietenkin pienemmiltä, mutta Suomen julkiyhteisöiden tapauksessa velka kääntyy selvästi negatiiviseksi eli varoja on enemmän kuin velkoja. Tämän taustalla on kaksi tekijää: ensinnäkin, työeläkelaitoksilla on kohtuullisen suuret varat, ja toiseksi Suomen valtio omistaa suoraan ja sen varainhoitoyhtiö Solidiumin kautta suuren määrän suomalaisia strategisesti tärkeitä yrityksiä.

Kun veloista vähennetään varallisuus, julkinen velka näyttäytyy eri valossa. Suomen julkiyhteisöiden tapauksessa velka kääntyy selvästi negatiiviseksi eli varoja on enemmän kuin velkoja.

Näennäisen yksinkertainen tapa pienentää valtion bruttovelkaa olisi myydä osinkoa tuottavia osakkeita. Nollakorkojen aikaan tällainen valtion velkasuhteen pienentäminen olisi kuitenkin järjetöntä.

Eläkevastuiden huomioiminen muuttaa velan kokonaiskuvan täysin. Kertyneillä eläkevastuilla tarkoitetaan sitä nykyhetken rahaksi muunnettuna rahamäärää, joka riittäisi kattamaan tähän mennessä karttuneet eläkkeet. Eläkevastuut ovat Suomessa noin 300 % bruttokansantuotteesta, eli ne huomioituna Suomen julkinen nettovarallisuus olisi noin ‑245 %. Saksassa eläkevastuut muodostavat noin 230 % bruttokansantuotteesta, tarkoittaen noin ‑270 % nettovarallisuutta, Ranskassa noin 320 % bruttokansantuotteesta, tarkoittaen noin ‑390 % nettovarallisuutta, Alankomaissa noin 170 % tarkoittaen noin ‑210 % nettovarallisuutta, ja niin edelleen.

Eläkkeet ovat osatekijänä julkisessa keskustelussa ja poliittisessa retoriikassa usein ”kestävyysvajeeksi” kutsutussa ilmiössä, jossa tulevaisuuden tulojen ennakoidaan jäävän paljon tulevaisuuden menoja pienemmiksi. Toisaalta, jos Suomen eläkkeiden taso laskettaisiin vaikkapa Saksan tasolle, suuri osa tästä kestävyysvajeesta häviäisi.

Mitä velkatilastoista voidaan päätellä?

Julkista velkaa erilaisilla käsitteillä ja eri maissa vertailtaessa välittyi varsin myönteinen kuva Suomen julkisen talouden velkaantumisesta 2000-luvulla. Myös Suomen suhteellinen tilanne verrattuna eurooppalaisiin verrokkeihin on kaikilla eri velan määritelmillä tarkasteltuna hyvä.

Puhe kestävyysvajeesta ei ole tuulesta temmattua, sillä työikäisen väestön kutistuessa eläkkeet pitää kattaa jollakin tavoin – tosin tämä varsinainen ongelma ei siis sinänsä sisälly sen julkisen velan piirin, josta yleensä puhutaan.

Sen sijaan puhe kestävyysvajeesta ei ole tuulesta temmattua, sillä työikäisen väestön kutistuessa eläkkeet pitää kattaa jollakin tavoin – tosin tämä varsinainen ongelma ei siis sinänsä sisälly sen julkisen velan piirin, josta yleensä puhutaan. Suhteessa kestävyysvajeeseen vaihtoehtoina ovat ensinnäkin työikäisen väestön kasvattaminen joko työuria pidentämällä, työperäistä maahanmuuttoa lisäämällä tai syntyvyyttä lisäämällä, toisekseen eläkkeiden leikkaukset tai kolmanneksi eläkemaksujen nostot ja säästämisen lisääminen, tai yhdistelmä näitä. Tämä luonnollisesti koskee kaikkia Euroopan maita.

Velka on jo itsesään moniulotteinen ja suhteellinen käsite. Julkinen velka ei siis ole vain yksi yksiselitteinen luku, vaan sitä voidaan laskea erilaisin tavoin ja päätyä hyvinkin erilaisiin päätelmiin. Ihan mihin vain tulkintaan luvut eivät kuitenkaan taivu. Silti julkisuudessa esiintyy tulkintoja, joita tosiasiat eivät tue. Tiivistetysti voidaan todeta, että retoriikasta huolimatta Suomi ei ole Kreikan tiellä.

Ilja Kristian Kavonius on dosentti ja yliopistotutkija Helsingin yliopiston Kuluttajatutkimuskeskuksessa.

Ella Lillqvist on tutkijatohtori Vaasan yliopistossa sekä Helsingin yliopiston Kuluttajatutkimuskeskuksessa.

Mika Pantzar on professori Helsingin yliopiston Kuluttajatutkimuskeskuksessa.

Artikkeli pohjaa kirjoittajien Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa julkaistuun tutkimusartikkeliin.

Siteerausohje:

Kavonius, Ilja; Lillqvist, Ella ja Pantzar, Mika. 2022. ”Monta totuutta valtionvelasta” Politiikasta, 12.4.2022, https://politiikasta.fi/monta-totuutta-valtionvelasta

Julkaisu Monta totuutta valtionvelasta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mikä on viime viikolla otsikoihin noussut SWIFT-järjestelmä?

SWIFT on lyhenne sitä ylläpitävän osuuskunnan Society for Worldwide Interbank Financial Telecommunication nimestä. Osuuskunta ylläpitää maailmanlaajuista rahoituslaitosten viestintäverkostoa, johon kuuluu tällä hetkellä yli 11 000 pankkia. Tätä viestintäjärjestelmää kutsutaan SWIFT-järjestelmäksi.

SWIFT osuuskunta ja telekommunikaatioverkko perustettiin 1970-luvulla. Sillä tavoiteltiin nopeampaa ja tehokkaampaa viestinvälitystä rahoituslaitosten välillä. Tietotekniikan kehittymisen myötä SWIFT-järjestelmä on muuttunut puhelinverkkopohjaisesta järjestelmästä moderniksi tietoverkoksi.

Käytännössä SWIFT-järjestelmässä lähetetään ja vastaanotetaan maksupyyntöjä pankkien välillä. SWIFT-järjestelmä on tärkeä osa kansainvälistä maksujärjestelmää, joka muodostuu sen kaltaisista viestintäjärjestelmistä sekä selvitysjärjestelmistä. Jälkimmäiset ovat se osa maksujärjestelmää, jossa käytännössä raha liikkuu maiden välillä ja niiden sisällä. Viime kädessä selvityksistä vastaavat maiden keskuspankit, vaikka myös yksityisiä selvitysjärjestelmiä on olemassa. Euroalueella suurin osa maksuista selvitetään keskuspankkien hallinnoimassa TARGET2-järjestelmässä (Trans-European Automated Real-time Gross settlement Express Transfer system).

Erityisesti länsimaissa SWIFT-järjestelmästä ulossulkeminen on nostettu yhdeksi keskeisimmistä talouspakotteista.

SWIFT-järjestelmä on noussut otsikoihin viime vuosina. Erityisesti länsimaissa SWIFT-järjestelmästä ulossulkeminen on nostettu yhdeksi keskeisimmistä talouspakotteista. Vuonna 2012 Iran suljettiin SWIFT-järjestelmän ulkopuolelle osana muita maalle asetettuja pakotteita. Vuoden 2014 jälkeen SWIFT-järjestelmästä ulossulkemista on pidetty mahdollisena rangaistustoimenpiteenä myös Putinin hallinnolle sen käynnistettyä sotatoimet Ukrainassa.

Kun helmikuussa 2022 Venäjän aggressio Ukrainan rajoilla voimistui, SWIFT-järjestelmästä ulossulkeminen nousi entistä vahvemmin osaksi pakotekeskustelua. Venäjän suurhyökkäyksen alettua torstaina 24.2. vaatimukset venäläisten pankkien sulkemisesta viestintäjärjestelmästä entisestään vahvistuivat. Seuraavana viikonloppuna läntiset maat päätyivätkin sulkemaan kohdennetusti venäläisiä pankkeja SWIFT-järjestelmän ulkopuolelle.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pankkien maksujen välitys ja sekä kansainvälinen että kansallinen maksuliikenne on nyt selvästi hankalampaa. Pankkien on löydettävä uudet viestintäkanavat, joilla maksuista voidaan sopia muiden pankkien kanssa. Venäjä on vuoden 2014 jälkeen kehittänyt oman kansallisen varajärjestelmän, mutta sen toimivuudesta ei ole vielä näyttöä. Todennäköisesti SWIFT-järjestelmän tehokkuuteen omalla järjestelmällä ei kuitenkaan päästä.

Käytännössä vain eurooppalaisilla pankeilla on edelleen mahdollisuus saada dollareita ja välittää niitä esimerkiksi venäläisten yritysten tileille öljykaupan yhteydessä.

On keskeistä ymmärtää, että talouspakotteiden kokonaisuudessa viestintäjärjestelmästä sulkeminen ei välttämättä ole yhtä voimakas toimenpide kuin selvitysjärjestelmien ulkopuolelle sulkeminen. Venäjän hyökkäyksen jälkeen esimerkiksi Yhdysvallat on tehnyt dollariselvittämisen venäläisten pankkien kanssa vaikeaksi, mikä vaikeuttaa erityisesti Venäjän raaka-aine- ja energiakauppaa.

Dollariselvittäminen on tällä hetkellä mahdollista ainoastaan sulun ulkopuolella toimivien välittäjäpankkien kautta, jotka ovat käytännössä eurooppalaisia pankkeja. Niillä on edelleen mahdollisuus saada dollareita ja välittää niitä esimerkiksi venäläisten yritysten tileille öljykaupan yhteydessä. Jos tämäkin selvitysjärjestelmän kanava suljetaan, putoaa Venäjän talous vieläkin kokonaisvaltaisemmin dollaritalouden ulkopuolelle.

SWIFT-järjestelmästä ulossulkemisen korostuminen talouspakotekeskustelussa johtunee siitä, että turvallisuuspoliittisessa keskustelussa sen merkitys on ehkä jopa ylikorostunut viime vuosina. Venäjän hyökkäyksen jälkeen on kuitenkin nähty jo pidemmälle meneviä rahoitukseen ja maksuliikenteeseen liittyviä pakotetoimia.

Vastaus pohjaa kirjoittajan Keskuspankkikapitalismi-uutiskirjeessä perjantaina 25.2.2022 julkaistuun osaan.

Jussi Ahokas on ekonomisti ja poliittisen talouden tutkija BIOS-tutkimusyksikössä. Keskeisiä tutkimusaiheita ovat viime vuosina olleet rahatalouden instituutiot, kapitalismin evoluutio, talouspolitiikan muutos sekä keynesiläinen talouspolitiikka Suomessa.

Julkaisu Kysy politiikasta: Mikä on viime viikolla otsikoihin noussut SWIFT-järjestelmä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.