Taloustieteen vaikutusvaltainen asema yhteiskunnassa asettaa sen alttiiksi monenlaiselle haastamiselle ja kritiikille. Yksi taloustiedettä kriittisesti tarkastellut tapahtuma pidettiin keskiviikkona 8.2.2023 Helsingin yliopiston Tiedekulmassa otsikolla ”Ovatko ekonomistit aikamme haasteiden tasalla?”

Tilaisuuden pääpaino oli paneelikeskustelussa, johon osallistuivat Helsingin yliopiston taloustieteen professori Roope Uusitalo, Kuluttajatutkimuskeskuksen professori Mika Pantzar, Sitran johtava asiantuntija Eeva Hellström sekä Rethinking Economics Suomi -yhdistyksen puheenjohtaja Riina Bhatia. Tilaisuuden puheenjohtajana toimi Helsingin yliopiston filosofian professori Uskali Mäki.

Paneelikeskustelussa vilahteli joukko tärkeitä mutta monitulkintaisia käsitteitä, kuten paradigma, uusklassinen ja taloustiede. Näiden käsitteiden ympärillä käytävässä keskustelussa on tavallista, että ihmiset puhuvat toistensa ohi. Siksi haluan tässä artikkelissa nostaa esiin olennaisimpia väärinymmärtämisen vaaranpaikkoja.

Paradigmat tieteessä ja politiikassa

Tiedekulman tapahtuman avasi lyhyt esitelmä, jonka University College Londonin professori Wendy Carlin piti videoyhteyden kautta. Carlin tunnetaan muun muassa uudenlaista taloustieteen oppimateriaalia kehittäneen CORE-hankkeen johtajana. Esitelmä perustui pitkälti Carlinin ja Samuel Bowlesin tuoreehkoihin tutkimusartikkeleihin, joissa hahmotellaan kapitalismin tulevaisuutta ja vaihtoehtoa uusliberalistiselle talousajattelulle.

Carlinin alustuksen ydin oli, että uusliberalismin tilalle tarvitaan uusi talouspoliittinen paradigma (engl. economic policy paradigm). Talouspoliittisella paradigmalla Carlin tarkoitti kullekin ajalle ominaista tapaa suhtautua talouteen ja sitä koskevaan politiikkaan. Esimerkkinä tällaisista paradigmoista hän mainitsi klassisen liberalismin, sitä seuranneen keynesiläisen sosialidemokratian sekä viime aikoihin asti vallalla olleen uusliberalismin.

Kussakin paradigmassa sille ominainen eettinen perusta yhdistyy tietynlaisiin taloustieteellisiin malleihin.

Carlin erotti neljä toisiinsa kietoutuvaa osatekijää, joista talouspoliittiset paradigmat koostuvat. Kussakin paradigmassa sille ominainen eettinen perusta yhdistyy tietynlaisiin taloustieteellisiin malleihin. Nämä yhdessä muodostavat ajalle ominaiset talouspoliittiset ideat, joita tukemaan syntyy sopivanlainen talouden kansankieli eli akateemisen kontekstin ulkopuolella omaksuttavat puhetavat ja retoriikka.

Carlinin hahmotteleman uuden paradigman eettiset arvot olisivat yhteisöllisempiä kuin uusliberalismissa. Uuden paradigman taloustieteelliset mallit perustuisivat monitahoiseen ihmiskuvaan, jossa toiminnan mahdollisina vaikuttimina nähdään niin itsekkyys kuin hyväntahtoisuus ja sosiaalisuus. Paradigmalle tunnusomaiset talouspoliittiset ratkaisut edistäisivät tasa-arvoa. Kokonaisuutta täydentäisi talouspuhe, jossa kilpailun ja yksilökeskeisyyden tilalle nousisi yhteisöllisempiä hyveitä ja periaatteita.

Paradigma on suosittu käsite puheenvuoroissa, joissa peräänkuulutetaan uutta tapaa ymmärtää talous. Vastaavaa keskustelua käytiin myös Politiikasta-lehden artikkelissa ”Paradigman muutos” nimenomaan talouspolitiikkaan liittyen. Myös Feminist Economics -tiedelehdessä esitettiin hiljattain, että koronapandemia osoittaa talousajattelun kaipaavan ”paradigman muutosta”.

Paradigma on kuitenkin kovin moneen suuntaan venyvä ja venytetty käsite, joten sen käyttäminen keskustelussa saattaa johtaa väärinymmärryksiin. Näin oli myös Carlinin esitelmää seuranneessa paneelikeskustelussa.

Alun perin tieteellisellä paradigmalla on tarkoitettu tieteenhistorioitsija ja -filosofi Thomas Kuhnin määritelmää, joka ilmestyi Tieteellisten vallankumousten rakenne -teoksessa vuonna 1962.

Käsitettä käytetään vähintään kolmessa eri merkityksessä. Alun perin tieteellisellä paradigmalla on tarkoitettu tieteenhistorioitsija ja -filosofi Thomas Kuhnin määritelmää, joka ilmestyi Tieteellisten vallankumousten rakenne -teoksessa vuonna 1962. Kuhnin mukaan paradigma on tieteenalan sisällä vaikuttava ajattelun kehikko. Se kertoo alan tutkijoille, millainen tutkimuskohde on luonteeltaan ja millaisten menetelmien, oletusten, käsitteiden ja mallien kautta sitä on tutkittava. Paradigmat osoittavat koko tieteenalalle yhden yhtenäisen, vaihtoehdottomalta vaikuttavan maailmankatsomuksen.

Toiseksi paradigmaa käytetään joskus väljemmässä merkityksessä synonyyminä yksittäiselle tutkimusperinteelle, koulukunnalle tai teoreettiselle näkökulmalle ilman ajatusta näkökulman vaihtamisen mahdottomuudesta. Paneelikeskustelussa Mika Pantzar vaikutti ymmärtävän paradigma-sanan tässä merkityksessä, kun hän suhtautui varauksella Carlinin ajatukseen yhden uuden paradigman tarpeesta ja muistutti monipuolisen tutkimuksen tärkeydestä.

Kolmanneksi voidaan tarkoittaa vielä laajemmin lähes mitä tahansa yhtenäistä ajattelutapojen kokonaisuutta, myös tieteen ulkopuolella. Tästä oli kyse Carlinin esitelmässä. Siinä paradigma liittyi eettisiin ja taloustieteellisiin lähtökohtiin, politiikkaideoihin sekä puhetapoihin, jotka esiintyvät taloutta koskevassa poliittisessa keskustelussa ja muodostavat suhteellisen yhtenäisen ajattelun ja puheen kokonaisuuden. Tässä paradigman käsitettä laajennetaan jo hyvin kauas alkuperäisestä merkityksestä.

Paljon parjattu uusklassinen taloustiede

Paradigmaa teoreettisen näkökulman merkityksessä voi etsiä Carlinin uusliberalismiluonnehdinnan tietystä osatekijästä, taloustieteellisistä malleista. Mallintamisoletukset, joilla hän kuvaa uusliberalistista ajattelua – omaa etuaan täysin rationaalisesti tavoittelevat yksilöt täydellisillä markkinoilla ja niin edelleen – ovat osa uusklassista paradigmaa. Voidaan siis sanoa, että uusklassinen taloustiede soveltuu oletuksiltaan erityisesti uusliberalistisen talouspoliittisen ajattelun tietopohjaksi. Kyseessä on kuitenkin kaksi erillistä asiaa.

Akateemisessa taloustieteessä uusklassista taloustiedettä sanan suppeassa merkityksessä, johon sisältyy esimerkiksi oletus täydellisistä markkinoista, esiintyy nykyään vähänlaisesti. Tästä myös Roope Uusitalo paneelikeskustelussa huomautti. Uusklassinen taloustiede on kuitenkin pahamaineisen epämääräinen käsite, ja sitä voi käyttää myös laveammassa mielessä. Näin ilmeisesti teki Riina Bhatia, kun hän ilmaisi suhtautuvansa kriittisesti uusklassisen perinteen hallitsevaan asemaan taloustieteessä.

Laveampi tapa tulkita käsitettä viittaa kaikkeen taloustieteeseen, joka on syntynyt uusklassisen perinteen pohjalta. Tämä vie käsitteen kuitenkin harhaanjohtavan kauas sen alkuperäisestä merkityksestä.

Laveampi tapa tulkita käsitettä viittaa kaikkeen taloustieteeseen, joka on syntynyt uusklassisen perinteen pohjalta. Tämä vie käsitteen kuitenkin harhaanjohtavan kauas sen alkuperäisestä merkityksestä. Siksi jotkut taloustieteen historioitsijat ovat suhtautuneet kriittisesti uusklassinen taloustiede -termin nykyiseen laveaan käyttöön.

Myös Carlin ja Bowles esittävät, että uuden talouspoliittisen paradigman vaatimaa taloustiedettä on jo olemassa tai ainakin sitä kehitetään hyvää vauhtia. Akateeminen taloustiede ei siis liene oikea kohde uusliberalismin kriitikoille. Uusliberalismin muut komponentit – politiikkaa ohjaavat arvot, käsitykset viisaista politiikkatoimista ja talouspoliittinen kielenkäyttö – vaativat kriittistä tarkastelua, mutta tämä on eri asia kuin se, tarvitseeko taloustiede uuden paradigman.

Vieläkö on uusklassista taloustiedettä?

Olisi silti virheellistä sanoa, ettei uusklassista taloustiedettä kapeassa merkityksessäkään ole enää olemassa. Asia riippuu nimittäin siitä, mitä sanalla taloustiede tarkoitetaan.

Tieteellä voidaan tarkoittaa tämänhetkisen tutkimuksen muodostamaa näkemystä maailmasta ja parhaista teorioista, mutta sillä voidaan viitata myös tutkimuksen käytäntöön ja tutkimusta tekeviin instituutioihin ilman, että otetaan kantaa tiedon paikkansapitävyyteen tai ajantasaisuuteen. Kun sanotaan, että uusklassinen taloustiede – kapeassa mielessä – on menneen talven lumia, lienee monella mielessä akateeminen tutkimus, jota julkaistaan tasokkaissa lehdissä.

Kuten paneelikeskustelun puheenjohtaja Mäki huomautti, taloustiede ei kuitenkaan tyhjenny tämän päivän uraa uurtavaan tutkimukseen. Voidaan puhua yleisemmin taloustieteellisestä tiedosta ja tutkimuksesta, jota taloustieteellisen koulutuksen, vaikkapa perustutkintotasoisen sellaisen, saaneet ihmiset tuottavat esimerkiksi etujärjestöissä, yrityksissä ja ministeriöissä. Näiden toimijoiden tuottama tieto ei aina perustu ajantasaisimpaan taloustieteelliseen tutkimukseen esimerkiksi valtionvelasta puhuttaessa.

Mäki myös muistutti, että taloustieteen johdantokurssit, jotka ovat monelle ainoa kosketus taloustieteelliseen tutkimukseen, saattavat levittää yhteiskuntaan hyvinkin erilaisia näkemyksiä kuin mitä eturintaman tutkijat kannattavat.

Poliittisissa puheenvuoroissa ihmisten toiminnan rationaalisuutta korostavat yleistävät oletukset nojaavat usein uusklassisen taloustieteen ihmiskuvaan.

Lisäksi uusklassisen taloustieteen mukaista järkeilyä tapahtuu jatkuvasti julkisessa keskustelussa ilman, että argumentaatiota taustoitetaan tutkimusjulkaisuilla. Esimerkiksi poliittisissa puheenvuoroissa ihmisten toiminnan rationaalisuutta korostavat yleistävät oletukset nojaavat usein uusklassisen taloustieteen ihmiskuvaan.

Uusklassisen taloustieteen yleistykset ja yksinkertaistukset saattavat siis jäädä elämään sekä kansalaisten että päättäjien ajattelussa, vaikka taloustieteilijät itse pitäisivät niitä jo vanhentuneina.

Monitieteinen taloustiede – käsitteellinen mahdottomuus?

Paneelikeskustelussa Uusitalo kutsui taloustiedettä menetelmätieteeksi. Tämä tarkoittaa, että tieteenalan tutkijoita yhdistää tietynlaisten menetelmien ja lähestymistapojen käyttäminen eikä mikään tietty ilmiö, jota kaikki tutkisivat sopivaksi katsomillaan menetelmillä. Herää kysymys, onko yhdenmukaiseen lähestymistapaan perustuva tieteenalan rajaaminen tarkoituksenmukaista.

Muista panelisteista Hellström ja Bhatia olivat vakuuttuneita siitä, että etenkin maailman monimutkaistuessa myös talouden ilmiöitä on tutkittava monesta eri näkökulmasta.  Uusitalo myönsi, että talous on liian iso asia jätettäväksi pelkästään taloustieteilijöille: tarvitaan useita tieteenaloja tutkimaan taloutta eri näkökulmista. Hän kuitenkin ihmetteli, miten yksi tieteenala kuten taloustiede voisi olla samalla monitieteinen.

Kaikki olivat siis yhtä mieltä siitä, että taloudesta tarvitaan monipuolista tietoa. Kysymys liittyy lähinnä tiedontuotannon järjestämiseen eli siihen, pitäisikö taloutta koskeva tutkimus rajata yhden tieteenalan sisään.

Eräs mahdollinen tapa perustella taloustieteen eriytymistä muusta talouden tutkimuksesta liittyy työnjakoon ja erikoistumiseen. Vaatii valtavasti aikaa ja vaivaa opetella käyttämään taloustieteen matemaattisia tutkimusmenetelmiä. Jos taloustieteessä tutkimusopintoihin kuuluisi nykyisen lisäksi kaikenlaisia muitakin menetelmiä, olisi se väistämättä nykyisten menetelmien opiskelusta pois.

Tieteessä tarkastellaan maailmaa pala kerrallaan, jotta siitä voidaan sanoa jotain täsmällistä.

Monilla tutkimusaloilla toimii asetelma, jossa yhden alan sisällä on erilaisia tutkimusperinteitä, ja kukin tutkija keskittyy yhteen niistä, mutta samalla vuorovaikuttaa toisenlaisista teoreettisista ja menetelmällisistä näkökulmista aihetta tutkivien kollegojensa kanssa. Kenties taloustieteessä verrannollinen tilanne olisi, jos jotkut tutkisivat työmarkkinoiden toimintaa tilastollisin menetelmin, toiset haastattelemalla firmojen HR-päälliköitä ja kolmannet vertailemalla eri maiden palkkapoliittista keskustelua historiallisen aineiston avulla. He voisivat tieteenalansa seminaareissa ja tieteellisissä julkaisuissa keskustella rakentavasti ja hedelmällisesti keskenään.

Jälleen työnjakoon vedoten voi kuitenkin esittää, että tehokkainta ja hyödyllisintä on, jos kukin tutkija saa keskittyä olemaan vuorovaikutuksessa enimmäkseen samaa lähestymistapaa käyttävien kanssa. Uusitalolta paneelikeskustelussa kuultu lausahdus ”poikkitieteellisyydellä on taipumus muuttua puolitieteellisyydeksi” liittyy nähdäkseni juuri tähän. Tieteen ytimessä on, että tutkijat arvioivat rakentavasti, mutta kriittisesti toistensa tutkimusta. Tämä ei onnistu, jos toisen omaksuma lähestymistapa on liian vieras.

Tieteessä tarkastellaan maailmaa pala kerrallaan, jotta siitä voidaan sanoa jotain täsmällistä. Jossain tulee kuitenkin vastaan raja siinäkin, kuinka pieniksi palasiksi talouden kaltaisen, lukemattomien toimijoiden keskinäisriippuvuuksiin perustuvan ilmiökentän voi siivuttaa.

Sekä Carlinin että Mäen puheenvuoroissa esiintyi näkemys, että taloutta ei voi ymmärtää ymmärtämättä sosiaalisia ilmiöitä, jotka ovat perinteisesti olleet muiden yhteiskuntatieteiden alaa. Kenties tämänkaltaisista syistä monen muun monimutkaisen ilmiön kohdalla ei olla päädytty muodostamaan menetelmätieteitä vaan ilmiöpohjaisia, moninäkökulmaisia tieteitä.

Minne menet, tieteenalaidentiteetti?

Tieteenalat ja käsitykset niiden olemuksesta elävät. Myös käsitys taloustieteestä tiettynä teoreettisena tai menetelmällisenä lähestymistapana on suhteellisen uusi.

Taloustieteilijä Lionel Robbinsin 1930-luvulla esittämä määritelmä taloustieteestä niukkojen resurssien allokaation tieteenä hyväksyttiin yleisesti vasta 1960-luvulla. Taloustieteilijä Ronald Coase puolestaan ennusti 1970-luvulla, että taloustiede tulee palaamaan perinteisempään identiteettiinsä taloutta tutkivana tieteenä.

Coase ajatteli, että tiettyyn menetelmälliseen lähestymistapaan perustuva tieteenalaidentiteetti ei ole pidemmän päälle kestävä, vaan kunkin tieteenalan kannattaa keskittyä tutkimaan sille ominaista tutkimuskohdetta tarvittavan moninäkökulmaisesti. Aika näyttää, osoittautuuko Coasen ennustus vielä todeksi.

Tiedekulman paneelikeskustelu ja sen aloittama ”Rethinking the Serviceability of Economics to Society” -hanke käsittelevät painavia kysymyksiä taloustieteen roolista ja vaikutuksista yhteiskunnassa. Aihe on haastava, joten on tärkeää pysyä tarkkana monitulkintaisten käsitteiden äärellä.

Teemu Lari, YTM, on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Lari kuuluu Suomen Kulttuurirahaston rahoittaman Rethinking the Serviceability of Economics to Society -hankkeen työryhmään.

Artikkelin pääkuva: MetsikGarden/Pixabay

Julkaisu Kaipaako taloustiede paradigman muutosta? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mazzucato, Mariana Arvo – Globaalin talouden luojat ja välistävetäjät [The Value of Everything. Making and Taking in the Global Economy]. Suomentanut Juha Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita. 2019.  379 s.

Mariana Mazzucato on University College of Londonin innovaatiotalouden ja julkisen arvon professori ja yksi maailman tunnetuimmista ja vaikutusvaltaisimmista taloustieteilijöistä. Hänen vuonna 2019 suomennettu teoksensa Arvo – Globaalin talouden luojat ja välistävetäjät käsittelee arvon merkityksen ja määritelmän muutosta taloustieteen historiassa sekä nykyisissä finanssikapitalistisissa talousjärjestelmissä. Teos etsii vastauksia kysymykseen siitä, millainen taloudellinen toiminta on arvoa ja vaurautta tuottavaa ja mikä taas toisten luoman arvon oikeuttamatonta kahmimista ja jopa tuhoamista.

Mistä arvo syntyy?

Teos lähtee liikkeelle taloustieteen historiasta keskittyen 1600–1700-luvun arvoteorioihin, 1700–1800-luvun klassisen koulukunnan käsityksiin arvosta sekä uusklassisen koulukunnan vallankumoukseen. Taloustieteen historiassa klassisen koulukunnan taloustieteilijöillä, kuten Adam Smithillä, David Ricardolla ja Karl Marxilla oli jokaisella oma käsityksensä siitä, mikä on arvoa tuottavaa yhteiskunnallista toimintaa ja siten myös arvoa sekä vaurautta luova talouden alue ja mikä taas sen ulkopuolelle jäävä, tuottamaton alue.

Klassisten teorioiden mukaan hyödykkeiden ja työn arvo määrittyi muun muassa tuotantokustannusten, eli esimerkiksi työvoiman perusteella. Arvo taas määritteli markkinahinnan. Taloudellisen arvon jakaantuminen yhteiskunnassa tapahtui muun muassa palkkojen ja vuokrien kautta.

Mazzucaton mukaan nykyään arvon määrittelyä koskeva keskeinen taloustieteellinen erottelu arvon tuottamisen ja arvon kahmimisen välillä on unohtunut, eikä siitä käydä taloustieteellistä, saati poliittista keskustelua varsinkaan suhteessa bruttokansantuotteeseen. Taloudellinen arvo määrittyy yksinomaan markkinoilla maksetun hinnan perusteella. Hinnan taas oletetaan määrittyvän yksilöiden preferenssien mukaan.

Mazzucaton mukaan nykyään arvon määrittelyä koskeva keskeinen taloustieteellinen erottelu arvon tuottamisen ja arvon kahmimisen välillä on unohtunut, eikä siitä käydä taloustieteellistä, saati poliittista keskustelua.

Kaikella, mille voidaan määritellä hinta, on myös arvo. Näin esimerkiksi ihmisen elämä voidaan hinnoitella vakuutusyhtiöissä siten, että sen arvo laskee iän myötä. Myös teollisuussaasteet voidaan hinnoitella ja siten niistä voidaan käydä päästökauppaa.

Ajatus arvon määrittymisestä markkinahinnan mukaan on peräisin uusklassisesta taloustieteestä, jonka normatiivinen lähtökohta on Mazzucaton mukaan otettu annettuna ja tieteellisesti arvovapaana. Erityisesti julkisen sektorin aliarvostaminen arvoa tuottamattomana markkinoiden korjaajana ja yksityisen sektorin arvostaminen arvoa ja vaurautta tuottavana, on muodostunut kyseenalaistamattomaksi paradigmaksi länsimaisissa, kapitalistisissa yhteiskunnissa, väittää Mazzucato.

Finanssikapitalismin kriisiytyminen

Mazzucaton teoksen punainen lanka on, että nykyisessä finanssikapitalistisessa rahoitusmarkkinajärjestelmässä rahoitussektorin ohjaaman talouskasvun voittoja käytetään itseasiassa pitkälti osakemarkkinoiden manipulointiin pitkäaikaisen investoinnin sijaan, ja että voitot jakautuvat epätasaisesti rahastoihin, veroparatiiseihin, osakeomistajille sekä yritysten korkeimman johdon palkkoihin samalla, kun yksityinen laina ja tuloerot kasvavat.

Nykyisessä finanssikapitalistisessa rahoitusmarkkinajärjestelmässä rahoitussektorin ohjaaman talouskasvun voittoja käytetään itseasiassa pitkälti osakemarkkinoiden manipulointiin pitkäaikaisen investoinnin sijaan.

Rahoitusmarkkinoiden riskit ja finanssikriisit kuitenkin kasaantuvat julkisen sektorin kustannettaviksi, kuten vuoden 2008 talouskriisi on osoittanut. Mazzucato kuvailee ilmiötä arvon ekstrahoimisena (extract), joka Pietiläisen käännöksessä on suomennettu ”kuppaamiseksi” tai ”välistävetämiseksi”. Mazzucato määrittelee arvon luomisen ja sen ekstrahoimisen tarkoittavan tapoja, jolla erilaiset resurssit muodostuvat ja tuottavat uusia hyödykkeitä sekä näiden resurssien arvoa tuottamattomaan siirtelystä syntyvästä suhteettomasta hyötymisestä.

Ranskalaista taloustieteilijää Thomas Pikettyä seuraten Mazzucato väittää, että kuppaaminen ja välistävetäminen tarkoittavat toimintaa, jossa arvoa hyödynnetään ja kierrätetään sitä kuitenkaan tuottamatta. Kasaantunut varallisuus siirtyy sukupolvelta toiselle perintöjen myötä. Eriarvoisuutta kritisoivat taloustieteilijät, kuten Piketty, eivät kuitenkaan ole Mazzucaton mukaan riittävän radikaaleja, koska he eivät kysy, mistä arvo itseasiassa syntyy tai mitä oikeastaan ekstrahoidaan silloin kun arvoa kupataan.

Välistävetäjiä suosivalla järjestelmällä on pidemmällä tähtäimellä negatiivisia vaikutuksia paitsi talouskasvuun myös poliittiseen vakauteen, koska järjestelmä ruokkii finanssikriisejä ja kasvattaa eriarvoisuutta.

Esimerkkinä kuppaamisesta Mazzucato mainitsee muun muassa investointipankkien ja liikepankkien, kuten 2008 finanssikriisiin merkittävällä tavalla vaikuttaneen Goldman Sachsin ja sittemmin yrityssaneeraukseen hakeutuneen Lehman Brothersin johtotyöntekijöiden kymmenien miljoonien dollarien palkkiot ja bonukset sillä perusteella, että pankit olivat sen johtajien mukaan maailman tuottavimpia yrityksiä. Todellisuudessa esimerkiksi Goldman Sachs pelastettiin finanssikriisistä yli sadan miljardin dollarin julkisilla verovaroilla.

Mazzucaton mukaan sekä taloustieteiden että poliittisten päättäjien on ymmärrettävä, miten arvo voidaan määritellä uudelleen niin, että arvoa tuottamaton välistävetäminen tunnistetaan haitalliseksi toiminnaksi, eikä arvoa ja vaurautta tuottavaksi toiminnaksi. Välistävetäjiä suosivalla järjestelmällä on pidemmällä tähtäimellä negatiivisia vaikutuksia paitsi talouskasvuun myös poliittiseen vakauteen, koska järjestelmä ruokkii finanssikriisejä ja kasvattaa eriarvoisuutta.

Innovaatiotalouden välistävetäjät

Toisin kuin uusklassinen taloustieteen perinne antaa ymmärtää, arvon määritteleminen on Mazzucaton mukaan aina poliittista ja sosiaalista toimintaa, eikä se siksi ole taloustieteissäkään tieteellisesti objektiivinen ja neutraali matemaattinen prosessi. Samoista syistä kyytiä saa myös Adam Smithin ajatus näkymättömästä kädestä, joka ilman valtion interventiota ikään kuin ohjaa vapaita markkinoita kohti yhteiskunnallisesti ihanteellista tulosta. Taloushistorioitsija Karl Polanyita seuraten Mazzucato väittää, että poliittiset päätökset ohjaavat markkinoita ja myös taloustieteiden normatiiviset perustat tulee ymmärtää poliittisina, eikä tieteellisesti objektiivisina ja arvovapaina.

Teoksen kiinnostavimpia ja ajankohtaisimpia osioita onkin innovaatiotalouden kritiikki, sekä teknologiajättien (Big Tech) ja lääkejättien (Big Pharma) arvon välistävetämisen kriittinen tarkastelu. Mazzucato jatkaa tässä aiemman teoksensa The Entrepreneurial State: Debunking Public vs. Private Sector Myths in Innovation jalanjäljissä.

Taloushistorioitsija Karl Polanyita seuraten Mazzucato väittää, että poliittiset päätökset ohjaavat markkinoita ja myös taloustieteiden normatiiviset perustat tulee ymmärtää poliittisina, eikä tieteellisesti objektiivisina ja arvovapaina.

Hän argumentoi, että esimerkiksi julkisin, verovaroin tuettuihin innovaatioyrityksiin kuuluva Apple perustaa tytäryhtiöitä verosuunnittelun vuoksi. Lääkejätit, kuten esimerkiksi yhdysvaltalaiset Pfizer ja Gilead, taas hyötyvät julkisen sektorin myöntämistä tutkimusrahoituksista ja lääketieteellisistä tutkimuksista, mutta määrittelevät lääkkeiden arvon mielivaltaisesti osakkeenomistajien voitontavoitteluun perustuen. Lääkkeiden hinnat ovat moninkertaiset tuotantokustannuksiin nähden.

Yhdysvalloissa, jossa ei ole Suomen kaltaista sosiaaliturvajärjestelmää ja jossa noin kaksi miljoonaa kansalaisista ei kuulu minkään terveysvakuutuksen asiakaskuntaan, voi erikoissairaanhoitoon kuuluvien lääkekuurien maksaminen olla käytännössä mahdotonta. Mazzucato tuo esille, ettei Yhdysvalloissa työntekijöiden keskimääräinen palkkataso ole noussut vuoden 1979 jälkeen, vaikka maan tuottavuus oli roimassa nousussa ennen vuoden 2008 finanssikriisiä.

Yhdysvalloissa työntekijöiden keskimääräinen palkkataso ole noussut vuoden 1979 jälkeen, vaikka maan tuottavuus oli roimassa nousussa ennen vuoden 2008 finanssikriisiä.

Ammattiliittojen heikentyminen sekä pätkittäisten nollasopimusten normalisoituminen on taas johtanut siihen, ettei täysipäiväinen työ tai useiden työsopimusten rinnakkainen solmiminen enää riitä kattamaan perustoimeentuloa ilman, että tukeutuisi yksityiseen lainaan. Näissä esimerkeissä arvon kahmiminen näkyy erityisen räikeänä voitontavoitteluna ja vielä niin, että arvon luomisen prosessia tuettiin alun perin julkisin verovaroin, ilman että voitoista kuitenkaan kertyi vaurautta takaisin esimerkiksi julkiselle sektorille.

Julkisen sektorin unohdettu arvo

Merkittävä ja keskeinen väite teoksessa, joka myös tekee siitä ainutlaatuisen, on julkisen sektorin puolustaminen arvoa tuottavana, eikä ainoastaan markkinoiden epätäydellisyyksien korjaajana. Julkisen sektorin tuottama arvo määritellään yleisesti sen tuottamien työntekijöiden palkkojen perusteella, eikä siihen lasketa mukaan esimerkiksi kaikkea hoivan tai vaikkapa varhaiskasvatuksen tuottamaa opetusta yhteiskunnalle hyödyllisenä arvona. Finanssisektorin, eli rahoitusalan tuottama arvo sen sijaan lasketaan mukaan kansantalouteen siitä huolimatta, että finanssikriisien kustannukset ovat olleet massiiviset.

Tarvitaan poliittisia, hallitusperustaisia keinoja luoda sosiaalisesti oikeudenmukaisempi talousjärjestelmä. Tarvitaan myös rohkeampaa julkisen sektorin puolustusta.

Mazzucato väittää, että etenkin yhdysvaltalaisessa mediassa ylistetään esimerkiksi toimitusjohtajia selittämättä kuitenkaan, mitä arvoa he tarkalleen tuottavat siinä määrin, että he ansaitsivat monen satakertaisen korvauksen työstään keskimääräiseen työntekijään nähden. Tämä johtuu Mazzucaton mukaan siitä, että arvon luomista ei enää osata erottaa arvon kuppaamisesta, tai jopa arvon tuhoamisesta.

Taustalla on Mazzucaton yleisesti haastatteluissa esittämä väite, ettei kapitalismi sen nykyisessä muodossa pysty ratkaisemaan esimerkiksi ilmastokriisiä, valtamerten jäteongelmaa tai globaalia epätasa-arvoa. Se päinvastoin tuottaa järjestelmällisesti uusia ja uusia finanssikriisejä sekä ruokkii poliittista epävakautta, jopa äärioikeiston, autoritääristen johtajien ja oligarkkien nousua ja vahvistumista. 1990-luvun päästökaupat, saasteiden hinnoittelu ja muut yritykset vaikuttaa ilmastokriisiin vapaiden markkinoiden kilpailuun perustuvin keinoin ovat epäonnistuneet. Tarvitaan poliittisia, hallitusperustaisia keinoja luoda sosiaalisesti oikeudenmukaisempi talousjärjestelmä. Tarvitaan myös rohkeampaa julkisen sektorin puolustusta.

Toivon taloustiede

Poliittisen filosofian näkökulmasta Mazzucaton väitteet nostavat kuitenkin esille ristiriidan: Mazzucato vaatii poliittisia päätöksiä, vastuuta ja keskitettyjä ratkaisuja, mutta ottaen huomioon, että nimenomaan poliittiset päättäjät ovat tietoisesti suosineet julkisen sektorin leikkauksia, yksityistämisprojekteja ja välistävetämistä, on vaikea nähdä, miten poliittinen päätäntövalta voisi toimia Mazzucaton edellyttämällä tavalla julkisen sektorin puolustamiseksi. Niin ikään miljardöörien on vaikea nähdä luopuvan eduistaan ja vallastaan kiistellyn yhteisen hyvän käsitteen vuoksi.

Teoksen viimeinen luku ”Toivon taloustiede” päättyy Mazzucaton ajatukseen siitä, että kritiikki ja paremmasta tulevaisuudesta unelmoiminen ovat välttämättömiä motivoimaan toimintaa ja arvosta välittämistä. Toisaalta, kuten Mazzucato on itse kirjoittanut, korona-pandemia osoitti, etteivät edes maailmanlaajuinen pandemia ja rajut pörssiheilahtelut riitä motivoimaan lääkepatenttien purkamista edes hetkellisesti.

Ottaen huomioon, että nimenomaan poliittiset päättäjät ovat tietoisesti suosineet julkisen sektorin leikkauksia, yksityistämisprojekteja ja välistävetämistä, on vaikea nähdä, miten poliittinen päätäntövalta voisi toimia Mazzucaton edellyttämällä tavalla julkisen sektorin puolustamiseksi.

Toinen haaste teoksessa on sen keskittyminen enimmäkseen ylikansallisiin, pörssilistattuihin jättiyrityksiin, pääomasijoittamiseen, sekä maantieteellisesti Yhdysvaltoihin. Kysymys pienyritysten ja start-upien asemasta reilumman ja ekologisemman talousjärjestelmän kuvittelemisessa sekä luomisessa jää auki. Kapitalismin kritiikki on Mazzucatolle tyypillisellä tavalla paikoittain pamfletinomaista julistamista.

Mazzucaton teos on vakuuttava uusklassismin ja nykyisen finanssikapitalismin kritiikki, vaikka se jättää auki vaihtoehtoisten mallien pohtimisen ja toimivuuden perustelemisen. Teoksen suurin anti on kuitenkin juuri se, että se herättää lukijan pohtimaan arvoa ja sen määrittelyä sekä kyseenalaistamaan itsestäänselvyyksiä. Voiko arvoon liittyviin kysymyksiin löytää vastauksia taloustieteen keinoin vai onko kyseessä itseasiassa moraalifilosofinen ja poliittinen ongelma?

Mazzucato peräänkuuluttaa nimenomaan sitä, että taloustieteilijät pohtisivat arvoa moraalifilosofisena ja poliittisena kysymyksenä pelkän matemaattisen laskennan sijaan ja tässä hänen ajattelunsa lähenee ranskalaisfilosofi Michel Foucault’n sekä yhdysvaltalaisen politiikan teoreetikko Wendy Brownin kriittisiä tulkintoja uusliberalismista. Kun kaikki elämän alueet taloudellistetaan, rahamääräistetään ja niille pyritään määrittelemään markkinahinta, myös poliittiset elimet määrittyvät markkinatalouden ehdoin. Näin demokraattista osallistumista alkaa ohjata kulutuskeskeisyys. Brown kutsuu ilmiötä demokratian kaupallistumiseksi ja koko poliittisen elämän taloudellistumiseksi.

On sääli, että näin kiinnostavan, poleemisen ja keskustelua herättävän puheenvuoron suomennos on paikoin takkuileva.

Paikoittain suomennos kärsii kangertelevasta kielestä, joka perustuu muun muassa suoriin käännöksiin englanninkielestä ilman, että asiayhteyttä on pohdittu tai tarkistettu. Esimerkiksi jo heti teoksen alussa, Mazzucaton kiitoksissa, New Yorkissa sijaitseva The New Schoolin yliopisto ja sen tutkijakoulu on suomennettu virheellisesti New School in New York. Kun taas Mazzucato viittaa englanninkielisen alkuperäisteoksen esipuheessa Platonin Valtio-teokseen (englanniksi Republic), on se suomennettu virheellisesti suoraan muotoon Tasavalta.

Käännösvirheitä suurempi ongelma suomennoksessa on kuitenkin sen vaikeaselkoisuus alkuperäiseen teokseen verrattuna. Mazzucato on selkeä kirjoittaja, joka onnistuu yleistajuistamaan taloustieteen teoreettiset lähtökohdat ja keskeiset käsitteet niin, että argumentaatio on vakuuttavaa ja sitä on helppo seurata. Siksi on sääli, että näin kiinnostavan, poleemisen ja keskustelua herättävän puheenvuoron suomennos on paikoin takkuileva.

Julian Honkasalo on Suomen Akatemian tutkijatohtori ja sukupuolentutkimuksen dosentti Helsingin yliopistossa sekä Politiikasta-toimituskunnan jäsen.

Julkaisu Kirja-arvio: Finanssikriiseistä kohti arvon ja toivon taloustiedettä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Matti Ylönen: Yhtiövalta alustalouden aikakaudella, Vastapaino 2021, 322 sivua

Matti Ylösen teos on kiinnostava uutuus suomenkieliseen kansantaloustieteen oppihistorialliseen kirjallisuuteen. Teoksen alkuosa käsittelee yrityksen teoriaa evolutionaarisesta näkökulmasta sekä uusklassista valtavirtateoriaa. Thorstein Veblenin perustaman institutionaalisen taloustieteen seikkaperäinen esittely suomalaiselle yleisölle on erittäin tervetullut lisä suhteellisen suppeaan kansantaloustieteen oppihistorialliseen kirjallisuuteen.

Teoksen loppuosa pureutuu monikansallisten yritysten tarkasteluun globaaleilla markkinoilla, kun lähestytään 1900-luvun loppua ja nykyaikaa. Kansainvälisten suuryritysten, niiden vallan ja 2000-luvun alustatalouden ajan käsittely on ajankohtaista ja kiinnostavaa. Teos sopii kaikille yhteiskuntatieteen aloille, joilla ollaan kiinnostuneita talouden tutkimuksesta muussakin kuin ainoastaan menetelmällisessä ja kokeellisessa mielessä.

Kaikkineen teos on avartavaa ja lähes välttämätöntä luettavaa niille, jotka ovat kiinnostuneita oppihistoriasta tai globaalin kansainvälisen yrityskilpailun nykytilanteesta.

Kaikkineen teos on avartavaa ja lähes välttämätöntä luettavaa niille, jotka ovat kiinnostuneita oppihistoriasta tai globaalin kansainvälisen yrityskilpailun nykytilanteesta. Toivottavasti kirja otetaan ahkeraan käyttöön yliopistollisessa opetuksessa. Sujuvasti kirjoitettu teos sopii toki myös laajalle aiheesta kiinnostuneelle lukijakunnalle.

Hallinnoitujen hintojen teoria haastaa uusklassisen taloustieteen

Teoksen alkuosa on pitkälti institutionaalisen ja evolutionaarisen taloustieteen esittelyä. Ylönen tarkoittaa evolutionaarisella taloustieteellä Veblenin ja hänen seuraajiensa luomaa institutionaalista teoriaperinnettä, jossa taloutta tarkastellaan korostaen instituutioiden ja yhteiskunnallisen kontekstin merkitystä eikä rajoituta ainoastaan markkinailmiöiden tutkimiseen.

Ylösen teoksessa huomion kohteena on erityisesti yrityksen teoria. Veblenin ja hänen keskeisten seuraajiensa John Commonsin ja Wesley Mitchellin lisäksi tarkastelun keskiössä on Adolf Berlen ja Gardiner Meansin klassikkoteos The Modern Corporation and the Private Property vuodelta 1934.

Berlen ja Meansin huomio oli erityisesti hallinnoiduissa hinnoissa. He ottivat etäisyyttä uusklassisen valtavirtataloustieteen näkemyksiin hinnan muodostuksesta. Berlen ja Meansin kanssa samoihin aikoihin tärkeitä teoksia yritysvallan keskittymisestä eli monopoleista ja monopolistisesta kilpailusta julkaisivat brittitutkija Joan Robinson sekä yhdysvaltalainen Edward Chamberlin.

Friedman hylkäsi ajatuksen, että tutkimuksessa käytettyjen oletusten tulisi olla realistisia.

Seuraavaksi Ylönen paneutuu uusklassisen valtavirran teoriakehitykseen, mikä on ainakin jossain määrin tuttua kaikille kansantaloustieteen opiskelijoille. Ylönen tuo kuitenkin esiin vivahteita, jotka eivät kaikilta osin ole kovin tunnettuja, kuten esimerkiksi oikeustaloustieteen voimistuminen 1960- ja 1970-luvulla sekä transaktioiden taloustieteen nousu 1980-luvulta lähtien. Tätä ansiokkaalta oppihistorialta voidaan toki odottaakin.

Milton Friedmanin ”positiivisen taloustieteen” painotus on perusteltua. Friedmanin klassikkoteksti The Methodology of Positive Economics vuodelta 1953 nosti hyvien ennusteiden laatimisen keskeiseksi päämääräksi ja positivistisen instrumentalismin kansantaloustieteen metodologiseksi periaatteeksi vuosikymmeniksi. Friedman hylkäsi myös sen ajatuksen, että tutkimuksessa käytettyjen oletusten tulisi olla realistisia. Matemaattista mallintamista ja ennusteiden laatimista painottava uusklassinen kansantaloustiede pääsi vähitellen valta-asemaan yliopistojen opetuksessa.

Evolutionaarinen yritystutkimus: hallinnoiduista hinnoista kasvavaan yhtiövaltaan

Ylösen asiantuntevasti ja laajasti esittelemät evolutionaarisen ja institutionalistisen taloustieteen edustajat eivät ole Suomessa kovin laajasti tunnettuja John Kenneth Galbraithia lukuunottamatta. Galbraithin teoksista keskeisiä suomenkielisinäkin saatavissa olevia teoksia vuonna 1969 julkaistut Runsauden yhteiskunta (The Affluent Society) ja Uusi yhteiskunta (The New Industrial State).

Erityisen kiinnostavaa luettavaa Ylösen teoksessa on Adolf Berlen ja Gardiner Meansin hallinnoitujen hintojen lähestymistavan tarkastelu. Berlen ja Meansin edellä mainitusta teoksesta tuli keskeinen Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Rooseveltin ajaman New Deal -politiikan muotoilun taustateos 1930-luvulla.

Apunaan suuri joukko tutkimusavustajia Berle ja Means esittivät uudenlaisen selitysmallin omistuksen ja hallinnan eriytymisestä suuryrityksissä. Malli perustui hyvin laajaan empiiriseen tilastoaineistoon Yhdysvaltain liike-elämästä. Teos sai laajaa huomiota osakseen ja sitä kuvailtiin käänteentekeväksi.

Ylönen tuo suomenkielisten yleisöjen ulottuville laajan esityksen kansantaloustieteen oppihistoriaa.

Berlen ja Meansin teoksen merkitys uudenlaisen yritystutkimuksen airuena kiteytyy Ylösen mukaan kolmeen asiaan. Ensinnäkin se on selkeä ja painokas esitys yrityksen omistajien ja johdon intressien erosta uudenaikaisessa suuryrityksessä. Toiseksi teoksen havainto hintojen hallinnoinnista on vahvasti ristiriidassa uusklassisen valtavirtataloustieteen yrityksen teorian kanssa. Kolmanneksi siinä pureudutaan yritysten merkitykseen vallankäyttäjinä.

Joan Robinsonin ja Edward Chamberlinin tutkimukset monopoleista ja monopolistisesta kilpailusta käydään yleensä läpi kansantaloustieteen oppihistorian yleisesityksissä. Alfred Chandlerin yrityshistorian klassikkoteos The Visible Hand: The Managerial Revolution in American Business vuodelta 1977 on ainakin kansantaloustieteilijöille Robinsonin ja Chamberlinin tutkimuksia vähemmän tunnettu. Siinä Chandler kehittelee eteenpäin jo 1950-luvun lopulla esittämiään näkemyksiä suuryritysten byrokratisoitumisesta ja hallinnoiduista hinnoista yrityksissä.

Kun taloudessa markkinoita korvataan suunnittelulla ja kun yritysten markkinavalta kasvaa, talousteorian yksinkertaiset selitykset eivät enää päde.

Ylönen siis tuo suomenkielisten yleisöjen ulottuville laajan esityksen kansantaloustieteen oppihistoriaa. Teos luotaa entistä syvemmin myös Suomessa tunnetumman John Galbraithin tuotantoa. Vuonna 1949 Harvardin yliopiston kansantaloustieteen professoriksi nimitetyn Galbraithin pääteoksessa Uusi yhteiskunta hän tarkastelee yhtiövaltaa hintasuunnittelun käsitteen avulla ja korostaa sotilaallistaloudelliseksi kompleksiksi nimittämänsä keskittymän kasvavaa valtaa koko yhteiskunnassa. Strategisesti tärkeiden teollisuusalojen hallinta oli maailmansotien jälkeen nopeasti keskittynyt Yhdysvalloissa hyvin harvoille suuryrityksille.

Galbraith tarjosi uusia tulkintoja ja näkökulmia suuryritysten kasvavaan valtaan, jolla ne pyrkivät tukahduttamaan kilpailua markkinoilla. Kun taloudessa markkinoita korvataan suunnittelulla ja kun yritysten markkinavalta kasvaa, talousteorian yksinkertaiset selitykset eivät enää päde.

Markkinoiden vapauttamisesta uusliberalismiin

Toisen maailmansodan jälkeen uusklassisen kansantaloustieteen asema voimistui keynesiläistä makroteoriaa ja uusklassista mikroteoriaa yhdistävän uusklassisen synteesin ja matemaattisten mallintamismenetelmien myötä. Tunnettu brittiläinen kansantaloustieteilijä John Maynard Keynes sijoitti teoksissaan matemaattiset tarkastelut pääosin alaviitteisiin. Uusklassikoille matemaattinen mallintaminen oli keskeinen metodologinen periaate ja esittämisen tapa.

Toisen maailmansodan jälkeen uusklassisen kansantaloustieteen asema voimistui keynesiläistä makroteoriaa ja uusklassista mikroteoriaa yhdistävän uusklassisen synteesin ja matemaattisten mallintamismenetelmien myötä.

Matemaattista taloustiedettä edustavan Paul Samuelsonin oppikirjasta Economics tuli keskeinen teksti kansantaloustieteen opetuksessa vuosikymmeniksi. Samuelson palkittiin vuonna 1970 tutkimustyöstään taloustieteen Nobel-palkinnolla. Tärkeän panoksen uusklassisen teorian valta-asemaan antoivat myös edellä mainittu vuoden 1976 taloustieteen nobelisti Milton Friedman sekä vuoden 1982 taloustieteen Nobel-palkinnon saaja George Stigler Chicagon yliopistossa.

Friedmanin ja Chicagon koulukunnan vaikutus on näkynyt taloustieteellisessä tutkimuksessa hyvin pitkään ja erityisesti tutkimuksen talouspoliittisten tulkintojen kautta, joita seurasivat erityisesti konservatiivipuolueet. 1980-luvun Ison-Britannian pääministeri Margaret Thatcherin mukaan nimetty thatcheriläinen ja Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin mukaan nimetty reaganilainen talouspolitiikka painotti voimakkaasti Chicagon koulukunnan mallien mukaista markkinoiden vapautta ja tavoitteli julkisen sektorin vallan minimointia ja koon pienentämistä. Tuon talouspolitiikan arkkitehtejä olivat nimenomaan Friedman ja hänen oppilaansa.

Uusklassinen yritysten tutkimus laajeni informaation ja organisaatioiden taloustieteen sekä peliteorian alueille, mutta samalla kaventui metodologisesti.

Julkinen markkinasääntely sai väistyä 1900-luvun loppuvuosikymmeninä vapautettaessa markkinoita. 2000-luvulla kehitys on näyttäytynyt uusliberalismin voittokulkuna. Uusliberalismi voidaan ymmärtää kärjistettynä tulkintana uusklassisen taloustieteen markkinoiden ylikorostamiseen perustuvaksi talouspoliittiseksi ideologiaksi, joka on ohjannut esimerkiksi Yhdysvaltain talouspolitiikkaa republikaanien ollessa vallassa. Uusliberalismilla on kannattajia monissa länsimaissa.

Uusklassinen yritysten tutkimus laajeni informaation ja organisaatioiden taloustieteen sekä peliteorian alueille, mutta samalla kaventui metodologisesti. Nykypäivän kansantaloustieteessä tosin on havaittavissa kasvavaa empiirisen tutkimuksen painotusta. Käyttäytymisen taloustiede (behavioural economics) on noussut haastamaan uusklassista valtavirtaa.

Yhtiövalta alustatalouden aikakaudella

Ylösen teoksen kolme viimeistä lukua käsittelevät monikansallisia yrityksiä, yhtiövallan tutkimuksen hajaannusta 1980-luvulla, yritysvastuukeskustelun nousua sekä yhtiövaltaa alustatalouden aikakaudella 2000-luvulla. Tämä kirjan loppuosa on alkupuolen tapaan hyvin mielenkiintoista luettavaa, sillä se kuvaa kuinka kansainvälisen liiketoiminnan tutkimus eriytyi omaksi tutkimusalueekseen.

Valitettavan vähälle huomiolle jäänyttä tutkimusta tehtiin jo 1970-luvulla suuryritysten verovälttelyn ja vallankäytön kytköksistä. Richard Barnetin ja Ronald Müllerin teos Global Reach vuodelta 1974 oli Galbraithin ohella ensimmäisiä globaalin hinnoittelusuunnittelun analyysejä.

Muita tärkeitä kansainvälisen liiketoiminnan tutkijoita olivat Raymond Vernon, John Dunning, Peter Buckley ja Mark Casson. Vernon tunnetaan erityisesti tuotteiden elinkaaren ja yritysten kansainvälistymisen tutkimuksistaan. Hän myös sivusi tutkimuksissaan hallinnoitujen hintojen ja yhtiösuunnittelun kysymyksiä. Dunning puolestaan analysoi omistusten, sijainnin ja toimintojen sisäistämisen etuja yrityksille. Buckeley ja Casson tarkastelivat yrityskonsernien sisäistä kauppaa ja siihen liittyvää verosuunnittelua teoksessaan The Future of the Multinational Enterprise vuodelta 1976.

Internetin laajentumisen myötä 2000-luvulla digitaalinen talous ja yhtiövalta ovat nousseet monesta syystä tutkijoiden huomion kohteeksi. Digitaalisen talouden suuryritykset Google, Amazon, Facebook, Apple ja Microsoft hallitsevat markkinoita. Niiden rinnalle ovat nousseet kiinalaiset jätit Baidu, Alibaba, Tencent ja Xiaomi.

Nämä kysymykset liittyvät globaalin digitaalisen kapitalismin ytimeen.

1990-luvun globalisaatioaallon myötä suuryritysten arvo- ja varallisuusketjut muodostuivat käytännössä koko maapallon kattaviksi. Ylönen päättää ansiokkaan teoksensa alustatalouden vallankäytön tarkasteluun ja nostaa esiin uusimman tutkimuksen teemoja datan hallinnasta ja omistamisesta, julkisten hankintojen synnyttämistä riippuvuuksista, infrastruktuurin hallinnasta, markkinavallasta sääntelyyn vaikuttamiseen.

Nämä kysymykset liittyvät globaalin digitaalisen kapitalismin ytimeen. Nykyistä kokonaisvaltaisemman näkemyksen hahmottamiseksi yhtiövallasta tarvittaneen myös entistä monitieteisempää otetta suuryritysten toiminnan taloudellisen, sosiaalisen ja poliittisen ulottuvuuden hahmottamiseksi.

Visa Heinonen on kuluttajaekonomian professori Helsingin yliopistossa. Hän on tutkinut esimerkiksi talouspoliittisen keskustelun retoriikkaa Suomessa, talousajattelun ja -tieteen oppihistoriaa, kulutusyhteiskunnan pitkän aikavälin kehityskulkuja sekä mainonnan historiaa Suomessa.

Julkaisu Arvio: Globaali talous yhtiövallan puristuksessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.