Home Invasion (Graeme Arnfield, 2023), esitetään DocPoint-festivaaleilla torstaina 1.2. ja perjantaina 2.2.2024.

Graeme Arnfieldin kauhugenrestä ammentava videoessee käsittelee ovikellon keksimistä ja jälleenkeksimistä historiallisina hetkinä, jotka nivoutuvat aikansa amerikkalaisiin ja brittiläisiin kiistoihin työstä, turvallisuudesta sekä suuryritysten ja valtion vallasta. 

Dokumentti etenee kuin ovisilmän läpi kuvatuin montaasein, joissa sekoittuu niin historiallinen dokumenttiaineisto kuin found footage -tyylinen valvontakamera-aineisto. Kerronta tapahtuu ruudulla muutama sana kerrallaan etenevän esseetekstin kautta, joka luo tilaa Dario Argenton Suspiria-elokuvaa (1977) muistuttavalle, hermoja kiristävälle noise-ääniraidalle.

Dokumentti tarjoaa vaikuttavan tarinan piinallisella tavalla. Visuaaliset ja musiikilliset kauhuelementit alleviivaavat kotiin tunkeutumisen kaksoismerkitystä: toisaalta murtovarkaat, toisaalta alustayritysten valvontateknologiat. Samalla varsin verkkaisesti etenevä teksti vaatii katsojalta sen verran pitkäjänteisyyttä, että voi pohtia, nauttisiko sisällön mieluummin puhtaasti esseemuodossa. 

Lopulta elokuvalliset keinot ovisilmästä kuvatuin murtautumisyrityksin tekevät kuitenkin sen, mihin kirjoitettu teksti itsessään tuskin olisi pystynyt. Ne nimittäin tuovat epämukavan lähelle sen affektiivisen eli tunteellisen faktan, joka piilee myös Amazon Ring -valvontaovikellojen amerikkalaisen menestyksen takana: esikaupunkilaisten pelko ulkopuolisista tunkeutujista iskee kovaa.

Turvallistaminen, alustat ja kuluttajateknologia

Vuonna 2018 Amazon osti yrityksen nimeltä Ring, joka valmisti videokameroin, kaiuttimin ja internetyhteyksin varustettuja älyovikelloja. Ring-ovikellon keksijä oli sanojensa mukaan etsinyt ratkaisua arjen sujuvuuden ongelmaan: miten vastaanottaa lähetyksiä, kun ei itse ole kotona. 

Yritys löysi kuitenkin pian paremmin myyvän tarinan tuotteelle kotirauhan rikkomisen pelosta. Järjestelmä pystyi varoittamaan omistajaa kaikesta epäilyttävästä, turvallisuutta uhkaavasta liikehdinnästä kodin edustalla. Näin Ringistä muodostui edistysaskel jo 1966 keksitylle turvaovikellolle, jonka patentin kerrostalolähiöläinen keksijä myi amerikkalaisen unelman, eli aidattujen asuinalueiden rakennuttajalle. Ovikellosta tuli siis osa esikaupunkilaisen kodin turvallistamisen tarinaa jo kauan ennen internetiä.

Elokuvan edetessä Ring-ovikellon toistuva ilmoitussointu saa uusia merkityksiä: onko se ystävä, murtovaras, vai kenties tunnistimen ohi leijaillut vaahteranlehti?

Amazonin hankinta kuitenkin muutti teknologian luonnetta, sillä alustayritys tekee sen, missä alustayritys on parhaimmillaan. Se välittää eri toimijoiden välillä, asettuen siten keskelle kuviota, jota tutkija Nick Srnicek kutsuu kirjassaan Platform Capitalism (2016) monisärmäiseksi markkinaksi. Amazon Ring -ovikellot muun muassa liittävät käyttäjän osaksi naapurustoon paikallistuvaa sosiaalista mediaa, jossa käyttäjät voivat keskustella muiden Ring-naapureiden kanssa, jakaa valvonta-aineistoa ja huolehtia yhteisestä turvallisuudesta. Samalla kerätty aineisto kartuttaa Amazonin tekoälyn opetusaineistoa ja parantaa yrityksen muille myymiä palveluja ja asiakassegmentointia.

Monissa osavaltioissa myös poliisilla on käytännössä epäämätön pääsy Ring-valvontanauhotteisiin, jolloin teknologia toimii myös valtion valvonnan jatkeena. Arnfield kysyykin dokumentissaan: kun Amazon myy ovikellon, mitä se itse asiassa myy ja kenelle?

Kodin turvallistaminen onkin samalla dataistamisprojekti, eli sen liittäminen datan keräämisen, tulkitsemisen ja myymisen järjestelmiin. Silloin digitaalinen teknologia, valtio ja yksityinen pääoma toimivat liittolaisina, ja sen mahdollistaa kuluttajien koettu pelko alati läsnä olevasta uhasta. Dokumentti simuloi vaikuttavasti tätä naapurustoparanoian tunnetta. 

Pikselöityneet näyt murtautumisyrityksistä voimistavat tunnetta kotirauhanreviiristä ja sen rikkomisesta. Samalla Arnfield kuitenkin alleviivaa tämän pelon ja turvallistamisen syklin paradoksaalista itsetoteutumista. Mitä enemmän kuluttajat käyttävät voimavarojansa ympäristönsä valvomiseen ja uhkien arviointiin, sitä enemmän he kokevat uhan mahdollisuuden alati läsnä olevaksi. Elokuvan edetessä Ring-ovikellon toistuva ilmoitussointu saa uusia merkityksiä: onko se ystävä, murtovaras, vai kenties tunnistimen ohi leijaillut vaahteranlehti? Joka tapauksessa ääni on muistutus pysyä aina valppaana.

Teknologian vastustaminen poliittisena toimintana

Ovikellon kattavan sosiaali- ja kulttuurihistorian sijaan dokumentti viittoo suurieleisesti kohti teknologioiden ja niiden sosiaalisten kontekstien välistä yhteyttä. Tämä yhteyksien rakentaminen onnistuu toisinaan paremmin ja toisinaan huonommin. Dokumentin loppuosa tekee ekskursion puhelimen merkitykseen kotirauhan symbolina ja rikkojana 1960-luvun kauhuelokuvissa päätyen tarinaan 1800-luvun alun brittiläisen kangasteollisuuden työtaisteluista ovikellon keksimisen esihistoriana. Niin kutsutut luddiitit ovat saaneet historian uudelleentulkinnassa negatiivisen maineen jääräpäisinä teknologisen edistyksen vastustajina. 

Arnfield kuitenkin edistää historiallisesti perustellumpaa tulkintaa liikkeestä uutena yhteistoiminnan muotona, joka nousi vastustamaan työn koneellista tehostamista ja sitä seuraavaa, niin työntekijöiden kuin käsityötaitojen köyhtymistä. Arnfield rakentaa temaattisen yhteyden luddiittijoukkojen tehtaanvaltauksesta teollisuuspohatan ovikellon keksimiseen, mutta suoraviivaisesti esitetty innovaation historia jää pinnalliseksi.

Niin kodin dataistamisen kuin työn koneellistamisen tapauksissa teknologian vastustaminen voi olla edistysvastaisuuden sijaan emansipatorista. Tässä valossa Arnfieldin videoessee näyttäytyy ennemmin manifestinomaisena kutsuna toimintaan, kuin analyyttisena teknokulttuurin kritiikkinä. 

Ehkä luddiitti-välikohtauksen anti ei olekaan ovikellon syntyhistoria, vaan ennemmin huomio siitä, että teknologiat, joihin poliittiset kamppailut materialisoituvat, ovat vastustettavissa. Niin kodin dataistamisen kuin työn koneellistamisen tapauksissa teknologian vastustaminen voi olla edistysvastaisuuden sijaan emansipatorista. Tässä valossa Arnfieldin videoessee näyttäytyy ennemmin manifestinomaisena kutsuna toimintaan, kuin analyyttisena teknokulttuurin kritiikkinä. 

Vienon toiveikas loppukaneetti dokumentissa päättyykin teräväkielisen psyche-jazzmuusikko Robert Wyattin (s. 1945) matelevaan versioon Chicin discohitistä, joka julistaa voitokkaasti “at last, I am free”.

MSc Santtu Räisänen on teknologiatutkimuksen väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Kuluttajatutkimuskeskuksella.

Artikkelikuva: DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Pelkoa ja turvallisuutta älyovikellojen aikakaudella ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Missiolähtöisessä innovaatio- ja teollisuuspolitiikassa julkinen sektori johtaa kunnianhimoisia ja laaja-alaisia hankkeita, joilla pyritään ratkaisemaan tärkeitä yhteiskunnallisia haasteita. 

Puhumme missioista emmekä haasteista, koska tämä on innovaatiopolitiikan kentällä jokseenkin vakiintunut ilmaisu ja viittaa nimenomaan professori Mariana Mazzucaton ja kollegoiden esille nostamaan ajatteluun (engl. mission-oriented innovation).

Perinteinen valtion innovaatiopolitiikka on keskittynyt tukemaan teknologian kehitystä ja kaupallistamista siltä osin, kun markkinoiden puutteita on koettu tarpeen paikata. Missiolähtöisessä politiikassa valtio ei vain korjaa markkinoita, vaan myös muokkaa ja luo niitä. Valtio valitsee yleistä etua edustavat tavoitteet, tuo eri toimijat yhteen, osoittaa suuntaa ja jopa johtaa omalla esimerkillään.

Missiolähtöisyydellä tavoitellaan julkishallinnon suunnitelmien määrätietoista toimeenpanoa poliittisen tavoitteen saavuttamiseksi. Missiot muodostavat koordinoivan elementin isojen, pitkän aikavälin tavoitteiden sekä yksittäisten julkisten ja yksityisten toimijoiden strategioiden välille.

Missiolähtöisessä politiikassa valtio ei vain korjaa markkinoita, vaan myös muokkaa ja luo niitä. 

Ilmastokriisi on yksi ilmeinen haastekenttä, jonka pariin missiolähtöisyyttä on Suomessa ja muualla peräänkuulutettu.Suomen aie saavuttaa hiilineutraalius vuoteen 2035 mennessä on laaja poliittinen tavoite, jonka saavuttamiseksi voidaan muotoilla useita toisiaan tukevia missioita.

Esimerkiksi vähäpäästöisen sähköntuotannon ympärille voidaan kuvitella missioiden sarja, joka tuo yhteen sähkön tuotantoon, varastointiin ja joustavaan käyttöön liittyvää tutkimusta, suunnittelua, sääntelyn kehitystä, kaupallista kehitystä sekä liiketoimintaa. Valtio voi pyrkiä vauhdittamaan ja tuottamaan Suomeen merkittävää tämän alueen osaamista ja liiketoimintaa, jota muuten ei välttämättä syntyisi. 

Tarkastelemme tässä tekstissä missiolähtöisyyttä Suomessa ja tuomme esiin kiinnostavia malleja ja avauksia. Kuvaamme myös missiolähtöisyyden haasteita sekä esitämme kokonaisarvion missiolähtöisyyden toteutumisesta Suomen nykyisessä innovaatio- ja teollisuuspolitiikassa. Koska missiolähtöisyys ei ole ilmiönä kovin tarkkarajainen, emme pyri arvioimaan onko jokin yksittäinen toimintatapa missiolähtöinen vai ei.  

Missiolähtöisyyden toteuttaminen ei ole suoraviivaista

Valtio on Suomessa 1960-luvulta alkaen pyrkinyt voimakkaasti tukemaan tieteen ja teknologian kehitystä. Lisäksi se on pyrkinyt pitkään edesauttamaan teollisuuden menestystä etenkin suurilla vientialoilla, kuten metsäsektorilla. 

Tämän päivän perspektiivistä arvioiden teollisuuspolitiikan painopisteet ja menettelyt perustuvat vakiintuneisiin, historiallisesti rakentuneisiin julkisen ja yksityisen sektorin välisiin käytäntöihin. Missiolähtöisyys peräänkuuluttaa näiden käytäntöjen läpivalaisua ja uudelleentarkastelua. 

Koska ei ole itsestään selvää, että juuri jokin tietty missio vastaa yleistä etua, valtion on määriteltävä ja priorisoitava missiot huolellisen ja läpinäkyvän prosessin myötä. Esimerkiksi kun pyritään vastaamaan ilmastokriisiin, missioilla on oltava uskottava tieteellinen pohja ja niiden taakse on saatava laajan toimijajoukon tuki. Jotta valtio voi tässä tehtävässä onnistua, sen on rakennettava poikkialaisia ja laajasti osallistavia hallinnon rakenteita ja toimintatapoja.

Missiolähtöisyydestä puhuttaessa pyritään toisinaan alleviivaamaan, ettei julkinen valta voi valita voittajia markkinoilla. Tämä on hieman harhaanjohtavaa, koska missioiden määritys on avoimen normatiivinen toimenpide. On myös selvää, että julkisilla panostuksilla voi olla hyvinkin suuri merkitys valittujen alojen suhteelliselle menestykselle, ja Suomen kokoisessa maassa toimijoiden määrä yhdellä alalla on rajallinen.

Missiolähtöisyyttä toteutetaan eri puolilla Eurooppaa eri tavoin. Missiot ovat lopulta kaikkialla omanlaisiaan: yhtä mallia missiolähtöiselle politiikalle ei ole.

Missiolähtöisyyttä toteutetaan eri puolilla Eurooppaa eri tavoin: esimerkiksi Alankomaissa maan keskeisimpien teollisuusalojen hallinto on valjastettu missioiden organisointiin, Ruotsissa innovaatiovirasto VINNOVA toteuttaa missio-ohjausta teollisuuden vähähiilisyyden edistämiseksi ja Skotlannissa on perustettu kansallinen investointipankki, jonka päätehtävä on rahoituksin tukea kestävyysmissioita. 

Missiot ovat lopulta kaikkialla omanlaisiaan: yhtä mallia missiolähtöiselle politiikalle ei ole.

Missiolähtöisyys Suomessa

Suomalaisesta valtionhallinnosta missiolähtöisyyden potentiaalia voi nähdä löytyvän esimerkiksi hiljattain perustetusta teknologianeuvottelukunnasta ja koronapandemian jälkeisestä elpymisestä vastaavasta kestävän kasvun ministerityöryhmästä. 

Teknologianeuvottelukunta on laatinut selvityksen Suomen teknologiapolitiikasta 2020-luvulla, ja sen pohjalta on tehty teknologiapolitiikan periaatepäätös. Sen asettaman päämäärän mukaan Suomi on vuonna 2030 maailman menestyksellisin teknologian tutkimuksesta, kehittämisestä ja hyödyntämisestä hyvinvointia ammentava maa.

Tämän saavuttamiseksi on asetettu kansainväliseen kilpailukykyyn keskittyviä tavoitteita, joiden ohella ilmasto- ja ympäristötavoitteet mainitaan keskeisinä tutkimus- ja innovaatiotoiminnan teemoina. Kestävän kasvun työryhmän laatimassa ohjelmassa linjataan myös neljästä pääpilarista: vihreä siirtymä, digitalisaatio, työllisyys ja osaaminen sekä sosiaali- ja terveyspalvelut, ja näille määriteltyjen tavoitteiden vaatimista investoinneista.

Suomalaisesta valtionhallinnosta missiolähtöisyyden potentiaalia voi nähdä löytyvän esimerkiksi hiljattain perustetusta teknologianeuvottelukunnasta ja koronapandemian jälkeisestä elpymisestä vastaavasta kestävän kasvun ministerityöryhmästä. 

Teknologian tutkimuskeskuksen VTT:n on nähty toteuttavan missiolähtöisyyttä ”majakoina” tunnettujen painotuspisteidensä kautta. Myös Sitraa on pidetty missio-orientoituneena toimijana, sillä sen resurssit on kohdennettu kestävyysteemoihin ja -tutkimukseen sen sijaan, että se edistäisi innovaatiotoimintaa yleisesti.

Missiolähtöistä rahoitusta voisi löytyä esimerkiksi Ilmastorahastosta ja Business Finlandilta. Jälkimmäinen on ilmoittanut missiolähtöisyyden ohjaavan rahoitustaan tulevina vuosina ja tällä hetkellä käynnissä on kaksi pilottimissiota: ”Tuottavuuden kasvua digitalisaatiosta” ja ”Hiilineutraali Suomi”.

Ilmastorahasto taas on valtio-omisteinen erityistehtäväyhtiö, joka keskittyy jo ilmastonmuutoksen torjuntaan, teollisuuden vähähiilisyyden vauhdittamiseen sekä digitalisaation edistämiseen, ja on osaltaan valtiollisena toimijana vauhdittamassa lisäinvestointeja hiilineutraalisuuden saavuttamiseksi.

Innovaatiopolitiikan murros

Viime aikoina suomalaisessa innovaatiopolitiikassa on alettu puhua transformatiivisuudesta, mikä viittaa lähestymistapaan, jossa innovaatiopolitiikan päämääräksi asetetaan talouskasvun sijaan kestävyyden edistäminen nykyisiä rakenteita ja toimintatapoja muuttaen. 

Esimerkiksi työ- ja elinkeinoministeriön raportti ”Taloutta ja yhteiskuntaa uudistava innovaatiopolitiikka” esittää transformatiivisuuden keinona täydentää ja haastaa nykyistä TKI-politiikkaamme. Missiolähtöisyys on yksi mahdollinen tapa toteuttaa transformatiivista innovaatiopolitiikkaa.

Toisessa TEM:n raportissa ”Innovaatiopolitiikan lähtökohdat, tavoitteet ja keinot 2020-luvulle” peräänkuulutetaan innovaatiopolitiikan strategisempaa ja ohjelmaperusteisempaa toteuttamista. Raportissa ehdotetaan tiede- ja innovaationeuvoston toimintatapojen ja rakenteen korvaamista ”kasvun ja osaamisen neuvostolla”, jonka tehtävänä olisi muun muassa laatia ylihallituskautinen strategia, jossa tutkimus- ja innovaatiotoiminta ovat talouden, tuottavuuden ja hyvinvoinnin kehittämisen ytimessä. Perusteena on innovaatiopolitiikassa tunnistettu tarve kaikille hallinnonaloille ulottuvalle koordinoivalle ja neuvoa-antavalle elimelle, joka osuu juuri missiolähtöisen politiikan ytimeen.

Myös tiede- ja innovaationeuvoston TKI-tiekartan keinoissa, joilla luoda Suomeen innovatiivisempi julkinen sektori ja suunnata TKI-toimintaa vastaamaan paremmin esimerkiksi ilmastonmuutoksen ja luontokadon haasteisiin, on yhteneväisyyksiä missiolähtöisyyteen. Tiekartassa todetaan, että TKI-toimintaan olisi investoitava nykyistä enemmän ja julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyötä olisi parannettava.

Vaikka monet toimijat ja ohjelmat ovat ottaneet askelia missiolähtöiseen suuntaan, haasteena on hajanaisuus ja keskinäisen koordinaation puute.

Missiolähtöistä innovaatiopolitiikkaa on harjoitettu myös esimerkiksi Sitran vuosina 2016–2017 toteuttamassa sosiaalisiin innovaatioihin liittyneessä haastekilpailussa. Kilpailun arvioinnissa huomattiin, että kyseinen missiolähtöisyyden toteutusmalli kohtelee julkisen ja yksityisen sektorin toimijoita eri tavoin. Haastekilpailuissa organisoijat joutuvat tekemään monia normatiivisia päätöksiä, joilla on vaikutusta siihen, millaisia aloitteita kilpailu ylipäätään kerää ja millaisia tuloksia ohjelmasta saavutetaan. 

Toisaalta pidettiin riskinä, että haastekilpailussa päädytään tukemaan projekteja, jotka istuvat nätisti nykyisiin sosiaalistaloudellisiin järjestelmiin. Jos näin käy, menetetään potentiaali tehdä transformatiivisia kestävyysmuutoksia. Haastekilpailujen kyvystä tuottaa pitkäaikaisia ratkaisuja ollaan myös yhä epävarmoja, koska viheliäisiä ongelmia koskevia haasteita on vaikea muotoilla ymmärrettävän ja säännöiltään selkeän kilpailun muotoon.

Vaikka monet toimijat ja ohjelmat ovat ottaneet askelia missiolähtöiseen suuntaan, haasteena on hajanaisuus ja keskinäisen koordinaation puute. Valtiovetoisella missiolähtöisyydellä olisi mahdollisuuksia edistää energiamurrosta parantamalla julkisen ja yksityisen sektorin yhteistoimintaa ​​esimerkiksi vetytaloudessa ja akkuliiketoiminnassa. 

Vetytalous missiona

Suomessa ei ole laadittu erillistä vetystrategiaa, vaan vetytaloutta käsitellään osana muita tiekarttoja ja strategiadokumentteja. Suomen vetytalouden teollisuusvetoinen yhteistyöverkosto nostaa omassa tiekartassaan esiin juuri erillisen strategian puutteen: Suomelta puuttuu jaettu, selkeä visio vetytalouden yhteiskunnallisesta roolista ja tukemisesta.

Strategian puutteesta huolimatta valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan puitteissa on laadittu kattava kartoitus vetytalouden mahdollisuuksista ja rajoitteista. Kartoituksessa todetaan Suomessa olevan valmisteilla kymmenittäin puhtaan ja vähähiilisen vedyn investointiprojekteja. Suurin osa näistä on toistaiseksi esiselvitys- tai suunnitteluvaiheissa tarkoituksenaan toimia sittemmin pohjana rahoituksen järjestämiselle ja investointipäätöksille.

Suomelta puuttuu jaettu, selkeä visio vetytalouden yhteiskunnallisesta roolista ja tukemisesta.

Investointien suuntaamista vetytalouden kehittämiseen kaavaillaan myös Kestävän kasvun ohjelmassa. Tämän mukaan vähähiiliseen vetyyn sekä hiilidioksidin talteenottoon ja hyödyntämiseen ollaan allokoimassa 156 miljoonaa euroa. Lisäksi Ilmastorahaston kautta rahoitetaan vetyhankkeita.

Mainitussa kartoituksessa valtion rooliksi nähdään luoda selkeät vetytalouteen liittyvät lyhyen ja pitkän aikavälin kansalliset tavoitteet ja konkreettinen toimenpideohjelma. Valtio voisi edistää koulutetun työvoiman saatavuutta ja poistaa rakentamisen esteitä tuulivoiman lisärakentamisen sekä teollisuuden investointien ja infrastruktuurin osalta sekä tukea vetytuotantoa suoraan.

Akkuliiketoiminta missiona

Akkujen osalta Suomella on kansallinen strategia, jossa määritetään keskeiset tavoitteet akkutuotannon kehitykselle sekä toimenpiteitä niiden saavuttamiseksi. Seitsemästä tavoitteestaan huolimatta strategiassa keskitytään ennen kaikkea kilpailukykyyn ja akkualan kasvattamiseen, kun taas materiaalisten tekijöiden tarkastelu jää varsin pienelle huomiolle.

Missiolähtöisyyden ja vihreän siirtymän toimeenpanon kannalta oleellisimpana näyttäytyy ehdotus akkualan yhteystyöelimen perustamiseksi. Tämä elin kokoaisi akkusektorin toimijat yhteen ja huolehtisi innovaatio- ja elinkeinopolitiikan suuntaamisesta riittävästi akkuarvoketjujen kehittämiseen.

Akkustrategian lisäksi TEM on julkaissut akkutalouteen liittyen hiljattain kaksi muutakin raporttia: selvityksen akkuklusterin tutkimusinfrastruktuureista ja osaamisen kysynnästä ja alan koulutuksen houkuttelevuudesta. Näiden lopputulema on, että akkuala on Suomessa vielä varsin alkutekijöissään ja tuntematon: tutkimusinfrastruktuuri on kasvussa mutta yhä vähäistä, ja tieto ja ymmärrys akkualan monitahoisuudesta ja laajuudesta puutteellista.

Koska strategiakin on tuore, ei ole mikään ihme, että käytännössä Suomen akkutaloutta vasta käynnistellään. Suomen ensimmäiseksi akkuekosysteemiksi on liputettu Harjavallassa sijaitsevaa akkukehityksen keskittymää. Tämän kannalta on oleellista mainita, että sen osana toimiva Nornickel Harjavalta kuuluu venäläiseen Nornickel-konserniin, josta yli kolmanneksen omistaa toistaiseksi pakotteilta säästynyt oligarkki Vladimir Potanin. 

Nornickel vastaa merkittävästä osasta Euroopan sähköautotuotannon ja muun akkutalouden kannalta keskeisten raaka-aineiden tuotannosta. On vielä epäselvää, miten Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa vaikuttaa tähän.

Globaaleista kestävyystavoitteista kansallisiin missiohin

Missiolähtöisyys ei ole Suomessa täysin uutta. Toistaiseksi ei kuitenkaan voida sanoa Suomessa tehtävän määrätietoista ja eksplisiittistä missiolähtöistä innovaatio- ja teollisuuspolitiikkaa: niin itse missiot kuin niiden toteuttamiseen vaaditut hallinnolliset elementit ja resurssit puuttuvat. Halua luoda Suomeen vaihtoehto perinteiselle markkinalähtöiselle innovaatiopolitiikalle vaikuttaisi olevan, vaikka valtion roolista on eriäviä mielipiteitä.

Yhtäällä esitetään vaihtoehdoksi juuri missio-orientaatiota, toisaalla puhutaan varovaisemmin lähinnä innovaatio- ja teollisuuspolitiikan strategisemmasta suuntaamisesta sekä keskeisten kärkiteemojen priorisoinnista. Olemassa olevia työkaluja, joita leimaa koordinaation puute ja huono ymmärrys järjestelmätason muutoksista, tulisi joko päivittää uuteen uskoon tai luoda niiden tilalle uusia – mitä todennäköisimmin molempia.

Vaikka nykypolitiikassa painotetut globaalit kestävyystavoitteet ovat hyvä ja yleisesti hyväksytty lähtökohta kansallisille missioille, ne eivät itsessään riitä, vaan vaativat paikallisen kontekstin tarkastelua ja tuntemusta. Missioilla isot poliittiset tavoitteet muotoillaan hallittaviksi haastekokonaisuuksiksi. 

Toistaiseksi ei kuitenkaan voida sanoa Suomessa tehtävän määrätietoista ja eksplisiittistä missiolähtöistä innovaatio- ja teollisuuspolitiikkaa: niin itse missiot kuin niiden toteuttamiseen vaaditut hallinnolliset elementit ja resurssit puuttuvat.

On myös selvää, että jos missiot ovat tullakseen osaksi suomalaista innovaatio- ja teollisuuspolitiikkaa, ei kyseessä ole kitkaton tai helppo prosessi. Missiolähtöisyyteen liittyy monia kysymyksiä, joihin ei ole valmiita vastauksia.

Kuinka esimerkiksi varmistetaan, että missiot todella ajavat yleistä etua? Kuinka pidetään huolta, että missiot muodostavat mielekkään ja toimivan kokonaisuuden, joka huomioi esimerkiksi luonnonvarojen kestävän käytön kaikkien alojen yhteistarkastelussa? 

Entä kuinka mahdollistetaan riittävän laaja osallisuus missioiden määrittelyyn ilman, että tämä johtaa liian yleistasoisiin tavoitteisiin? Kun näihin kysymyksiin etsitään vastauksia, yhtenä oleellisena elementtinä näemme monialaisen tieteellisen tietopohjan ja tiedontuotannon missioiden suunnittelussa.

Helmikuussa 2022 käynnistyi vuoden mittainen VN TEAS -hanke Suomen missiolähtöisen innovaatiopolitiikan kulmakivet (FIMO), joka pyrkii muodostamaan kokonaiskuvan missiolähtöisyyden potentiaalista ja käytännön haasteista Suomessa sekä osaltaan vastaamaan edellä esittämiimme kysymyksiin.

Venla Lankinen toimii osa-aikaisena tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja on maisteriopiskelija Helsingin yliopiston globaalin kestävyyden maisteriohjelmassa.

KTT Paavo Järvensivu tutkii BIOS-tutkimusyksikössä ekologisen jälleenrakennuksen poliittista taloutta ja kulttuuria.

Julkaisu Missiolähtöisyys Suomessa – katsaus nykytilaan, haasteisiin ja mahdollisuuksiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomi on arktisena maana ja arktisena teknologiaosaajana luontainen toimija, todetaan Suomen arktisissa strategioissa. Kun asian väitetään olevan ”luontaista”, tutkija valpastuu tarkastelemaan kriittisesti sekä sanan esittäjää että sitä, mitä yritetään esittää ”luonnollisena” tai vääjäämättömänä. Historiantutkimuksen tehtävä on tarkastella luonnolliselta vaikuttavia kehityskulkuja kriittisesti myös silloin, kun puhutaan tulevaisuudesta.

Miten arktisuus on toimijuutta ja teknologia poliittista? Kuinka katse menneisyyteen auttaa arvioimaan tulevaisuuden päätöksiä?

Arktinen teknologia muuttaa maantiedettä

Polaarialueet ovat viimeisen vuosisadan aikana muuttuneet syrjäisestä periferiasta maailmanpolitiikan areenoiksi. Pohjoinen Jäämeri on lupaus hyödyntämättömistä luonnonvaroista ja maantieteellisesti lyhyistä yhteyksistä. Samalla se sisältää uhkauksen ilmastonmuutoksen katastrofaalisista vaikutuksista.

Arktinen toimijuus – läsnäolo, suojelu, hyödyntäminen, liikennöinti, tutkimus –­ vaatii erikoistunutta teknologiaa. Jäätämurtavat alukset, tutkimussatelliitit, kaikuluotaukset ja tietoliikennekaapelit tekevät uusia alueita saavutettaviksi. Ne muuttavat alueen maantiedettä, ominaisuuksia ja geopoliittisia asetelmia.

Turvallisuuden, hyvinvoinnin ja kestävän kehityksen kannalta arktiset teknologiat voivat olla hyviä tai pahoja, mutta ne eivät ole, kuten Melvin Kranzberg on kuuluisasti todennut, koskaan neutraaleja.

Suomi insinöörinä arktisessa valtapelissä

Suurvaltojen pehmeän tai terävän vallankäytön muodot arktisilla alueilla on hyvin tunnistettu. Esimerkiksi Kiinan arktiset risteilijät tai tieteelliset yhteistyöprojektit eivät toteudu vain turismin ja tutkimuksen edistämiseksi.

Arktinen maa määritellään maantieteellisesti. On selvää, että Kiina, joka ei ole arktinen maa, vahvistaa teknologiaprojektien avulla arktista vaikutusvaltaansa.

Suurvaltojen nykyisten valtapyrkimysten itsestään selvään poliittisuuteen verrattuna pienen arktisen sisämaavaltion, kuten vaikkapa Suomen, toiminta arktisilla alueilla näyttäytyy luonnollisena, taloudellis-rationaalisena alueellisena vaikuttamisena.

Suomi on profiloitunut arktisten alueiden insinöörihenkisenä ongelmanratkaisijana: suurvaltojen neutraalina välittäjänä ja edistyneen teknologian toimittajana.

Suomi on profiloitunut arktisten alueiden insinöörihenkisenä ongelmanratkaisijana: suurvaltojen neutraalina välittäjänä ja edistyneen teknologian toimittajana.

Arktisuus ja arktinen osaaminen kietoutuvat julkisessa keskustelussa Suomen arktiset strategiat mukaan lukien maantieteelliseksi determinismiksi. Viimeksi helmikuussa Esko Aho ja Paavo Lipponen vetosivat entisten pääministereiden arvovallalla Suomen maantieteellisestä sijainnista johtuvien ongelmien ratkaisemiseksi. He viittasivat muun muassa Suomen muistuttavan maantieteellisesti syrjäistä saarta, jonka hyvinvointi on riippuvaista osallistumisesta arktisen yhteistyön tarjoamiin liikennehankkeisiin.

Teknopolitiikka (technopolitics) viittaa teknologioiden ja politiikan vuorovaikutteiseen suhteeseen, joka muokkaa sekä yhteiskunnan poliittisia keinoja ja tavoitteita että teknologian materiaalisia ominaisuuksia. Tekniikan historioitsija Gabrielle Hecht määritteli käsitteen osana analyysiaan Ranskan ydinenergiaohjelman ja poliittisen kulttuurin suhteesta. Näennäisesti taloudelliset ja tekniset ratkaisut olennaisesti vaikuttivat poliittisen päätöksentekijöiden mahdollisuuksiin.

Arktisen politiikan kontekstissa teknopolitiikan käsite auttaa analysoimaan arktisuuden, arktisen toimijuuden ja arktisen osaamisen suhdetta Suomen historiassa.

Arktiseksi osaajaksi

Talvisin jäätyvästä Suomenlahdesta ei automaattisesti syntynyt talvimerenkulkua. Suomen talvimerenkulun järjestelmän kehittämiseksi 1880-luvulta alkaen tehdyt julkiset investoinnit eivät olleet luonnonmaantieteestä seuraavia vaihtoehdottomia välttämättömyyksiä.

Sen sijaan merenkulun talviseisokin murtaminen tunnistettiin Suomen vientisuuntautuneen teollisuuden ja nuorten fennomaanien piirissä teknopoliittiseksi välineeksi lisätä taloudellisia yhteyksiä länteen ja vähentää poliittista riippuvuutta idästä.

Nykypäivän Suomessa, jossa valtion jäänmurtajat ovat käytännössä eliminoineet merenkulun kausivaihtelun ja raiteita pitkin pääsee Kiinaan, eristäytyneisyys ja syrjäisyys ovat räiskyvän poliittisia eivätkä harmaan logistisia argumentteja.

Nykypäivän Suomessa eristäytyneisyys ja syrjäisyys ovat räiskyvän poliittisia eivätkä harmaan logistisia argumentteja.

Tänä päivänä Suomi ei ole arktinen osaaja siksi, että se sijaitsee pohjoisessa. Arktisen meritekniikan kehitys maassa, jolla II maailmansodan jälkeen ei ollut ylivuotista merijäätä edes polaarialueiden murtajien testaamiseen, perustui kotimaisten tarpeiden sijaan Neuvostoliiton arktisten alueiden kysyntään.

Suomen ja Neuvostoliiton taloudellis-tieteelliseen yhteistyö kokonaisuudessaan voidaan ymmärtää teknopoliittiseksi osaksi maiden välisiä suhteita. Vähitellen pääasiallisesti yksityisten yritysten kehittämästä arktisesta osaamisesta tuli kansakunnan ominaisuus, jota valtion päämiehet mielellään markkinoivat ulkomailla. Se oli teknopoliittinen väline, jolla oli helppo vahvistaa Suomen imagoa maailmalla modernina teollisuusmaana.

Jää ei ole suomalaisille vieras elementti, mutta kilpailukykyisen meritekniikan kehittyminen vaati käytännön kokemuksen lisäksi tieteellistä ja teknologista tutkimusta, tiedonsiirtoa, kansainvälistä yhteistyötä ja kokeilua. Suomi on arktinen osaaja, koska se sijaitsi idän ja lännen välissä ja koska sen julkiset ja yksityiset toimijat ovat onnistuneesti panostaneet talvimerenkulun infrastruktuuriin, tutkimukseen, markkinointiin ja tuotekehitykseen viimeisen 140 vuoden aikana.

Viimeistään 1992 julkaistusta Suomen polaarialueiden ohjelmasta lähtien kaikki jäihin liittyvä tutkimus ja teknologia on pääsääntöisesti käsitetty arktiseksi, vaikka se liittyisikin polaarialueiden jääolosuhteista merkittävästi poikkeavaan Itämereen. ”Arktisuudesta” oli tullut perifeerisyyden sijaan merkki kilpailukyvystä.

Suomalaisen teollisuuden arktinen osaaminen ei ole myötäsyntyinen, vain maantieteellisestä sijainnista johtuva kyvykkyys. Se on kehitettävissä, myös muille kuin arktisille maille.

Arktiseksi maaksi

Suomi on arktinen maa proaktiivisen poliittisen toiminnan ansiosta. Napapiiri, joka halkoo Suomen aluetta, ei ole kasvillisuuden tai elinkeinotoiminnan näkökulmasta arktisen raja. Se merkitsee rajaa, jonka pohjoispuolella aurinko ei aina nouse horisontin ylle. Arktisen alueen arktisuus on enemmän sosiaalisesti rakennettu kuin luonnonmaantieteellinen ominaisuus.

Kylmän sodan lopulla Suomella oli strategisia ja taloudellisia intressejä pohjoisilla lähialueilla, mutta ei pääsyä neuvottelupöytiin, joissa arktisuus määriteltiin rantaviivan perusteella. Arkistodokumenttien perusteella keskeinen syy Suomelle kutsua koolle Rovaniemen arktinen ympäristönsuojelukokous 1990-luvun taitteessa ei ollut huoli jääkarhuista vaan siitä, että polaarialueen sisämaavaltiot olivat jäämässä yhteistyön ulkopuolelle.

Suomi on arktinen maa proaktiivisen poliittisen toiminnan ansiosta.

Rovaniemen prosessista alkoi kehitys, joka johti Arktisen neuvoston perustamiseen. Arktisen neuvoston jäsenenä koko maa, ei vain alueet Rovaniemestä pohjoiseen, on julistettu arktiseksi.

Arktisuudesta oli tullut Suomelle strateginen etu ja kutsukortti kansainväliseen yhteistyöhön, jossa eturivin paikat on jaettu maantieteellisesti, ei kansantulon tai väkiluvun perusteella.

Menneisyys ja tulevaisuus

Suomen arktista toimintaa perustellaan toistuvasti sillä, että Suomi on arktinen maa ja arktinen osaaja. Kansa, valtio ja yksityinen teollisuus menevät helposti sekaisin. Kenen ehdoilla politiikkaa silloin tehdään, on aiheellinen kysymys.

Historiantutkimuksen näkökulma auttaa hahmottamaan arktisen politiikan nykyisiä haasteita ainakin kahdella tavalla. Ensiksi se osoittaa, kuinka arktisuuden merkitys on muuttunut maantieteestä kansalliseksi kilpailutekijäksi ja miten se valmistaa meitä tulevaisuuteen, jossa arktinen toimijuus ei välttämättä ole sidottu maantieteeseen.

Menneisyydestä kerätty lähdeaineisto auttaa arvioimaan arktisten teknologiaprojektien poliittisia, taloudellisia ja kulttuurillisia seurauksia, jotka ovat usein liian monisyisiä ja kauaskantoisia arvioitavaksi pelkästään nykyhetkessä.

Toiseksi menneisyydestä kerätty lähdeaineisto auttaa arvioimaan arktisten teknologiaprojektien poliittisia, taloudellisia ja kulttuurillisia seurauksia, jotka ovat usein liian monisyisiä ja kauaskantoisia arvioitavaksi pelkästään nykyhetkessä.

Teknologia ja kansainvälinen yhteistyö on ollut Suomelle keino päästä osalliseksi arktisen taloudellisia ja poliittisia mahdollisuuksia ja vaikuttaa arktisen uhkien toteutumiseen. Tässä ei ole välttämättä mitään väärää.

Teknologiset ratkaisut, kuten jäämerenrata tai Koillisväylän liikenneyhteydet, ja niiden hyödyntäminen tai hyödyntämättä jättäminen vaikuttavat olennaisesti siihen, millaisia uhkia tai mahdollisuuksia arktiset alueet tarjoavat. Näitä olisi syytä arvioida mahdollisimman avoimesti.

Avoimuus ja tietoon perustuva päätöksenteko vaatii juhlapuheiden ja taloudellisten selvitysten lisäksi monialaista, pitkiä muutoksia arvioivaa tutkimusta.

Kun laajavaikutteisia strategisia poliittisia linjauksia tai teknologiahankkeita perustellaan vain mielikuvilla tai välttämättömyyksillä, liikutaan heikoilla jäillä.

Saara Matala on teollistumisen historian väitöskirjatutkija Aalto-yliopistosta. Hänen tutkimuksensa käsittelee laivanrakennusteollisuutta kylmän sodan Suomessa.

Julkaisu Jäälle rakennettu: Teknopolitiikka ja Suomen arktinen toimijuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Yksikään Suomea koskeva [ranking]lista ei voi alkaa ilman Nokiaa,” kirjoittaa Elisan virolainen digiportaali Geenius Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Merkittävinä teknologisina uudistuksina portaali mainitsee sekä ”ikonisen” Nokia 3310:n että ”kansanpuhelin” Nokia 1100:n.

Vaikka nykyisin jo historiallisten puhelinmallien muistelu merkittävinä tietoteknologisina saavutuksina saattaa tuntua huvittavalta ja herättää suomalaisissa lähinnä nostalgiaa, se on myös hyvä esimerkki Nokian ”muiston” tärkeydestä Virossa. Nokian huippuaikoina sen puhelimet olivat hyvin suosittuja – myös Virossa. Siellä rinnalla kulki kuitenkin myös vahva symbolinen taso.

Kun Viron silloinen presidentti Lennart Meri kehotti 1990-luvun lopulla puheessaan virolaisia miettimään, mikä voisi olla Viron Nokia, kysymyksestä tuli kansallinen iskulause. Kun Meri toisteli kysymystä muissa presidenttinä pitämissään puheissa, hän täsmensi, ettei tarkoittanut Nokialla ”mustaa laatikkoa, joka laitetaan korvaa vasten, kuten jotkut hölmöt luulivat”.

Varjosta valoon

Suomen hallitusohjelmissa on korostettu tietoyhteiskunnan merkitystä jo vuodesta 1995. Täällä Nokia edusti innovaatiota, joka auttoi pääsemään eroon syrjäisen suomettuneen metsätalousvaltion asemasta.

Nokiasta tuli ennennäkemätön menestystarina ja uudistuneen Suomen symboli. Samalla tietoyhteiskunnan kehittämisen merkitys nousi osaksi suomalaista itsetietoisuutta ja on pysynyt siinä myös myöhemmin, Nokian menestyksen himmenemisen jälkeen.

Suomessa tietoyhteiskuntateema on ollut esillä niin median muutoksen kuin vaikkapa arvojen kehityksen kannalta. Tietoyhteiskuntahankkeissa tavoitteina on usein ollut demokratian parantaminen ja e-kansalaisuus, mutta toisaalta myös taloudelliset tavoitteet, kuten innovaatiot ja uusien työpaikkojen luominen.

Sähköistä viestintää koskevat säädökset koottiin 2000-luvulla yhteen tietoyhteiskuntakaareksi, joka tuli voimaan 2015. Kesäkuussa 2018 tietoyhteiskuntakaaren nimike vaihtuu laiksi sähköisen viestinnän palveluista.

1990-luvun lopulla eurooppalaisilla työmarkkinoilla ”aliurakoitsijana” toimineen Viron kannatti presidentti Merin mukaan korostaa tietoyhteiskuntaa kuten Suomessakin tehtiin. Tosiasia, että Nokia oli juuri naapurimaan Suomen menestystarina, sopi hyvin Virolle, joka niin ikään pienenä valtiona yritti rakentaa uutta asemaansa EU:n ja Naton edistyksellisenä ehdokasmaana.

Neuvostomenneisyydestä tunnettu köyhä Viro alkoi tähdätä edelläkävijäksi tietoteknologian alalla.

Neuvostomenneisyydestä tunnettu köyhä Viro alkoi tähdätä edelläkävijäksi tietoteknologian alalla. Viron ensimmäinen tietoyhteiskuntastrategia, ”The Estonian Way to the Information Society”, julkaistiin vuonna 1994. Vuonna 1996 silloinen Viron Yhdysvaltojen-suurlähettiläs Toomas Hendrik Ilves esitteli tiikeriloikka-nimistä suunnitelmaa, jonka yhtenä keskeisenä ideana oli taata kaikille virolaisille kouluille internetyhteys.

Hankkeen nähtiin osallistumismahdollisuuksien kehittämisen avulla edistävän demokratiaa ja vähentävän sosiaalista epätasa-arvoa viemällä tietoteknologiaa myös syrjäseuduille. Siitä lähtien tietoyhteiskunnan, e-Viron, kehitys ja siihen liittyvät innovaatiot ovat kuuluneet Viron hallitusten prioriteetteihin.

Kietoutunut kehitys ja synergian voima

Parikymmentä vuotta myöhemmin sekä Viron että Suomen tarinat ovat muuttuneet, joskin ne ovat edelleen tiiviisti sidoksissa toisiinsa. Tuoreimpana esimerkkinä innovaatioista Viro lanseerasi vuonna 2015 ensimmäisenä valtiona maailmassa e-kansalaisuuden (e-Residency). Se antaa Viron ulkopuolella asuville ulkomaalaisille digitaalisen henkilöllisyyden, joka mahdollistaa maan digitaalisten palveluiden käytön verkossa.

Vuoden 2017 puoleenväliin mennessä e-kansalaisuus oli myönnetty yli 20 000 ihmiselle. Suurin hakijamaa on Suomi – e-kansalaisista noin 14 prosenttia tulee Suomesta. Kaikista hakeneista negatiivisen päätöksen on saanut vain prosentti hakijoista.

E-kansalaisista noin 14 prosenttia tulee Suomesta.

Kummankin maan poliittisessa ja julkisessa diskurssissa on kehitetty tietoisesti ”meidän” tarinaa tietoyhteiskunnan mallimaana. Vaikka vuonna 2007 ensimmäisenä Euroopassa digitelevisioon siirtynyt Suomi on edelleen Euroopan johtavia maita internetin käytössä, on suomalaisessa mediassa useamman vuoden aikana keskusteltu myös siitä, onko Viron tietoteknologinen kehitys harpannut Suomen ohi. Suomen Kuvalehdessä Viron teknologista kehitystä kuvailtiin ”jättiläisen digiloikaksi”, josta Suomi jää jälkeen.

Viron mallia on seurattu myös käytännössä: vuonna 2013 Suomessa päätettiin ottaa käyttöön Virossa kehitetty X-Road-palveluväylä, jonka kautta henkilötiedot, terveystiedot ja viranomaisten rekisteritiedot ovat käytettävissä tietoa tarvitseville ja siihen oikeutetuille tahoille. Vuosi sitten maat perustivat Viroon yhteisen instituutin, jonka tavoitteena on kehittää palveluväylässä käytettävää X-Road-teknologiaa. Kun Virosta ei löydy tarpeeksi IT-osaajia, heitä houkutellaan maahan Suomesta.

E-vaalit ovat yksi merkittävä alue, jota molemmissa maissa on kehitetty tällä vuosituhannella. Virossa sähköinen äänestäminen on ollut käytössä vuoden 2005 kuntavaaleista lähtien, jolloin vajaa kaksi prosenttia äänistä annettiin sähköisesti. Viime vuoden kuntavaaleissa luku oli lähes 32 prosenttia. Tutkimuksen perusteella aktiivisimmin sähköisesti äänestävät koulutetut ja hyvätuloiset kansalaiset.

Vaikka osa kansainvälisiä asiantuntijoita on kritisoinut virolaista e-vaalijärjestelmää turvallisuusriskeistä ja suositellut jopa siitä luopumista, sähköisen äänestämisen perinne on jo juurtunut osaksi virolaista vaalikäytäntöä ja tietoisuutta edistyksellisestä e-valtiosta ja kansakunnasta.

Suomessa taas e-äänestäminen on takkuillut sekä pitkään samankaltaisena pysyneen äänestämisen perinteen että myös eettisistä kysymyksistä ja turvallisuusriskeistä käydyn keskustelun ja vaarojen takia. Esimerkiksi vuoden 2008 kunnallisvaaleissa sähköistä äänestämistä kokeilleiden kuntien vaalit jouduttiin uusimaan ongelmien vuoksi, vaikka kokeilusta nousi myös hyviä käytäntöjä. Samalla Suomea on kehotettu ottamaan nopeita ratkaisuja tekevältä Virolta oppia sekä e-vaaleihin että siihen tarvittavaan sähköiseen henkilökorttiin liittyen.

Kansalliset tarinat kansainvälisellä areenalla

Suomen ja Viron kietoutunut tietoyhteiskuntakehitys on hyvä esimerkki siitä, miten toisen maan edesottamukset ja saavutukset ovat kannustaneet kahdenkymmenen viime vuoden aikana molempia kehittymään puolin ja toisin. Käytännön kehitystä siivittää molempien maiden mediassa ja poliittisessa diskurssissa kerrottava kansallinen tarina ”meistä” edelläkävijöinä.

Omaa tietoyhteiskuntakehitystä ohjataan ja peilataan toiseen rakentamalla samalla jokapäiväisissä julkisissa teksteissä kansallista identiteettiä. Prosessi osoittaa, miten vakiintuneiden pikkuveli- ja isoveli-roolien sijaan keskiössä on synergia ja vuorovaikutus, joiden avulla kerrotaan kansallista menestystarinaa.

Vakiintuneiden pikkuveli- ja isoveli-roolien sijaan keskiössä on synergia ja vuorovaikutus, joiden avulla kerrotaan kansallista menestystarinaa.

Tarinassa on molemmille maille ja niiden edustajille tarjolla useampia asemia: välillä ollaan johtajia ja edelläkävijöinä, välillä taas ”jäädään jälkeen” ja pitäisi ”ottaa oppia” naapurista. Kansalaisille tämä tarina tarjoaa erinäisiä rooleja: voi olla ylpeä kansalainen, mutta myös miettiä, voisiko omalla toiminnallaan edistää maan voittokulkua – Virossa vaikka äänestämällä seuraavissa vaaleissa sähköisesti.

Vaikka digimuutoksia usein legitimoidaan demokratian edistämisellä (kuten nouseva äänestysaktiivisuus) ja kansalaisten edulla (esimerkiksi paremmat mahdollisuudet äänestää), on Viron tietoyhteiskuntapolitiikkaa tutkimuksessa myös kritisoitu juuri demokratian liian vähäisestä huomioimisesta.

Sisäpolitiikan lisäksi kansakuntien kybertarina on suunnattu kansainväliselle yleisölle osana maabrändiä ja myös noteerattu siellä. Viime vuosina Foreign Affairs -lehti on kutsunut Viroa ”digitaaliseksi Nirvanaksi”, The Guardian ”digitaaliseksi utopiaksi” ja Forbes ”Euroopan digitaaliseksi johtajaksi”. Samalla esiin nousee myös maiden välinen synergia sekä kamppailu it-edelläkävijän johtoasemasta kansainvälisellä areenalla.

Kirjoitus on osa Viro 100 -sarjaa.

VTT Sigrid Kaasik-Krogerus työskentelee tutkijatohtorina Euroopan tiedeneuvoston projektissa ”EUROHERIT – Legitimation of European cultural heritage and the dynamics of identity politics in the EU”. Projekti toimii Jyväskylän yliopiston musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella. Hän on mukana myös Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin Jean Monnet -moduulissa ”East Within Europe”. YTT Katja Lehtisaari työskentelee yliopistotutkijana Helsingin yliopistossa Aleksanteri-instituutissa ja Svenska social- och kommunalhögskolanissa. Hänen tutkimuskohteitaan ovat muun muassa mediamarkkinoiden ja uutismedian kehitys, mediatalous ja viestintäpolitiikka, ja maantieteellisenä kohdealueena erityisesti Venäjä ja Pohjoismaat. Hän on myös Suomen Akatemian Venäjän modernisaation valinnat -huippuyksikön ja Helsinki Media Policy -tutkimusryhmän jäsen sekä Idäntutkimus-lehden päätoimittaja.

Julkaisu Viro 100: Kaiken takana oli Nokia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sanktioluettelolla oli myös strategisempaa merkitystä. Se pyrki osaltaan mitätöimään Venäjän päämääriä Suomen suhteen tuomalla ne yleisempään tietoisuuteen. Samalla lista korosti Suomen merkitystä Washingtonin näkökulmasta. Toisin kuin Krimin niemimaalla tai Itä-Ukrainalla, Suomella on huomattavaa geoekonomista painoarvoa keskinäisriippuvuuden maailmankartalla. Tämä kirjoitus tarkastelee Suomea Venäjän lähinaapuruston muuttuvassa turvallisuusympäristössä. Keskeisinä teemoina ovat Suomen ulkoisen aseman muutos ja taloudellinen sekä poliittinen kampailu Suomen suunnasta.

Suomen strateginen merkitys

Viime aikoihin asti Suomen keskeisissä valtiollisissa strategioissa sotilaallisen voiman ei ole nähty merkittävästi lisäävän Suomen tulevaisuuspotentiaalia. Nyt Venäjän hallinto on ottanut sotilaalliset keinot käyttöönsä. Viime vuosikymmeninä valtiokapitalistiset autoritääriset valtiot eivät ole laajamittaisesti käyttäneet sotilaallista voimaa etujensa ajamiseen. Niiden ei ole koettu edesauttavan valtion sopeutumista globaalien rakenteiden muutokseen.

Huomio on ollut taloudellisessa kilpailussa menestymisessä. Yhdessä julkilausutun laajentumishakuisen ulkopolitiikan kanssa Venäjän uudet käytännöt ovat herättäneet keskustelua Suomessa. Kysymys on paljolti siitä, miten Suomen tulisi varautua Venäjän muuttuvaan strategiaan ja kuinka keskinäisriippuvainen Suomi kykenee turvaamaan oman avoimen yhteiskuntansa erilaisissa skenaarioissa. Yhden lisänäkökulman tähän keskusteluun tarjoaa Suomen tarkastelu osana yhteyksien geopolitiikkaa.

Maailmantalous toimii teknologisella pohjalla, jossa merien ja ilmateiden kautta kulkevat sekä kyber- ja avaruusteknologiaa hyväksikäyttävät kriittiset yhteydet muodostavat keskeisen toimintakehyksen. Tälle globaalille kriittiselle infrastruktuurille nojautuvat esimerkiksi tuotannon, rahoituksen, tietotaidon ja yhteiskuntaturvallisuuden nykykäytännöt. Tuotannon siirtyminen Aasiaan ja keskeisten markkinoiden säilyminen Euroopassa ja Yhdysvalloissa ovat nostaneet kuljetusyhteydet merkittävään rooliin. Portit yhteysväyliin, kuten satamiin ja lentokenttiin, muodostavat yhä tärkeämmän resurssin geotaloudellisessa kamppailussa. Näiden yhteysikkunoiden lähettyvillä sijaitsevat myös nopeiden digitaalisten yhteyksien solmukohdat ja niitä hyödyntävät yritykset.

Suomessa Nokia on hyvä esimerkki tästä kyberosaamisesta samoin kuin nykyinen tietoturva- ja pelisektori (esim. F-Secure ja Angry Birds). Ei ole sattumaa, että näiden yhteyskeskuksien lähelle sijoittuvat myös tärkeimmät eurooppalaiset innovaatiokeskukset, kuten kilpailukykyiset yliopistot. Samalla tietotaitoa vaativat finanssitalouden käytännöt kukoistavat solmukohtien, esimerkiksi Frankfurtin, Pariisin tai Lontoon, läheisyydessä. Yhteydet vetävät puoleensa niistä hyötyviä yrityksiä, jotka puolestaan nostavat näiden alueiden kykyä investoida lisää yhteyksien kehittämiseen.

Pohjoisemman Euroopan alueen keskeiset yhteystihentymät sijaitsevat Tukholman, Kööpenhaminan, Pietarin ja Helsingin ympäristössä. Helsinkiin sidottu Etelä-Suomi ja siihen linkittyvä Tallinnan seutu muodostavat alueellisen geoekonomian kannalta tärkeän yhteyskeskittymän. Tällä alueella kyetään esimerkiksi jalostamaan Venäjän raaka-aineita tavalla, johon Venäjä itse ei kykene.

Helsingin yhteystihentymän kapasiteetti, joka synnyttää uusia yhteyksiin perustuvia arvoketjuja, on alueellisessa mielessä hyvin merkittävä. Vaikka meillä on huomattavia taloudellisia haavoittuvuuksia, Suomi on kyennyt saamaan maaperää niillä geotalouden aloilla, jotka ovat keskeisiä valtioiden sopeutuessa uusiin keskinäisriippuvuuden realiteetteihin. Yhteystihentymät kertovat sopeutumisvoimasta, joka on keskeisimpiä vallan muotoja geotaloudellisesta näkökulmasta.

Suomen strateginen painoarvo on kasvanut

Suomen menestys yhteyksien geopolitiikassa on kuitenkin kaksiteräinen miekka. Helsingin seudun yhteyskeskittymä on synnyttänyt uutta geoekonomista maaperää. Maaperävertaus auttaa ymmärtämään uuden kartan yhteyttä vanhempaan geopolitiikkaan. Yhteystihentymä heijastuu geopoliittiselle kartalle, johon myös Venäjän hallinnon katse on kiinnittynyt. Tästä näkökulmasta Suomi on tavallaan tihentänyt omaa territoriotaan. Sen alueen käyttökelpoisuus ja painoarvo ovat kasvaneet. Samaan aikaan Venäjä kamppailee omien samankaltaisten keskittymien synnyttämiseksi.

Talouden modernisaatio on jäänyt kesken. Väestö vähenee. Uusia kyvykkyyksiä ei ole täysimittaisesti valjastettu käyttöön. Esimerkiksi kyberteknologioissa Venäjän globaalit kyvykkyydet ovat paljolti puolirikollisen varjotalouden sektorilla. Siinä missä Suomi on kasvattanut sillanpäätään legitiimien yhteyksien geopolitiikassa, Venäjän maaperä on suhteessa harventunut ja menettänyt käyttökelpoisuuttaan suhteessa geotaloudellisiin realiteetteihin. Tästä näkökulmasta Venäjä ei saavuttanut Krimin valtauksella muuta kuin harventunutta ja ongelmallista maaperää. Se sai haltuunsa köyhän niemimaan, jonka geoekonominen merkitys on vähäinen ja jonka integroiminen Venäjään kuluttaa huomattavia resursseja, joista osa häviää korruptioverkostoihin.

Suomen geoekonominen menestys tekee siitä erittäin tärkeän rajamaan Venäjälle. Suomen merkitys Venäjälle on osittain merkittävämpi kuin esimerkiksi itäisen Ukrainan teollistuneiden alueiden. Putinin taannoisessa linjapuheessa venäläiseen maailmaan liitettiin koko Venäjän vanhan imperiumin alue. Yleisenä tulkintana oli, että Putinin laajentumisajattelun taustalla oli päällisin puolin venäläinen etnisyys. Venäjä kokee tärkeiden intressiensä olevan sidoksissa venäläisten vähemmistöjen oikeuksien ajamiseen naapurimaissaan.

Tämä selitys on geoekonomisesta näkökulmasta vain osa totuutta. Venäjän nykyhallinto varmasti tiedostaa maan olevan hyvin riippuvainen viennistä ja kansainvälisistä finanssikeskuksista. Strategisesti venäläisyyttä voidaan käyttää politiikan oikeuttamiseen ja käytännön toteutukseen. Mutta todellisuudessa Venäjän suuruus on toteutettavissa vain yhteystihentymien kehittämisellä tai niihin pääsystä taloudellisen keppi- ja porkkanapolitiikan, poliittisen painostuksen ja ääritapauksissa sotilaallisten keinojen avulla.

Nato toiminee jonkinasteisena pelotteena ja rajoitteena Venäjän hallinnon strategisessa ajattelussa. Naton kyvyttömyys vastata Venäjän mahdolliseen työkalupakkiin esimerkiksi Baltiassa olisi kuolinisku koko järjestölle. Nato tulee tiivistämään rivejään ja patoamaan Venäjän painostusta Venäjän raja-alueella. EU ei muodosta Venäjälle samankaltaista välitöntä pelotetta. Venäjän Euroopan rajoilla Natoon kuulumattomia maita ovat vain Ukraina, Valko-Venäjä ja Suomi. Ukrainan ja Valko-Venäjän suhteen Putin on jo korttinsa paljastanut. Valko-Venäjä on integroitu tiiviisti Venäjään. Ukrainan Venäjä puolestaan haluaisi olevan löyhä ja neutraali federaatio, jonka kyky poiketa Moskovan näkemyksistä olisi olematon. Voidaan olettaa, että verrattuna näihin kahteen verrokkimaahan, Suomi on yhteystihentymineen erittäin tärkeässä ja erilaisessa asemassa.

On oletettavaa, että Putinin Suomi-strategian keinot eivät ole sotilaallisia. Päähuomio on talouden ja politiikan varassa tapahtuvassa strategisessa vaikuttamisessa. Saattaa olla, että strategia on modernisoitu versio Neuvostoliiton suhteesta Suomeen. Neuvostoliitolle Suomi oli näyteikkuna rauhanomaisesta rinnakkaiselosta ja kansojen välisestä ystävyydestä. Kylmän sodan Suomi tarjosi strategisen vaikuttamisen väylän, jonka hyviä opetuksia voitiin tarjota muille. Suomelle tarjottiin suuria taloudellisia porkkanoita. Samalla Suomesta saatiin korkeatasoista teknologiaa muiden tuotteiden ohessa.

Suomalaista poliittista elämää ja liikkumatilaa Neuvostostrategia rajoitti huomattavasti. Meillä puhuttiin suomettumisesta, joka kavensi demokraattisen yhteisön tapoja. Suomi eli suuressa pinteessä, jossa siltä puuttuivat normaalit suvereenin valtion oikeudet esimerkiksi turvallisuus- ja ulkosuhteissaan. Tavallaan Suomea pidettiin kuin leijonaa eläintarhassa: päälle päin hyvinvoivana, jotta sitä olisi hyvä ulkopuolisten katsella. Mutta elintila oli hyvin ongelmallinen.

Venäjän uudemman strategian tavoite on luultavasti sama eli Suomen integroiminen mahdollisimman tiiviisti Venäjään. Geoekonomisessa mielessä tämä tarkoittaa Suomen yhteyksien liittämistä tiiviisti Venäjän talouteen. Linkittyminen Suomen yhteystihentymiin toisi lisäarvoa maan sopeutumisstrategioille ja jämäköittäisi suunniteltua takapajuisista mutta energiarikkaista maista koostuvaa Euraasian liittoa. Suomen poliittiset yhteydet sallisivat Venäjän tehokkaamman vaikutuksen myös Euroopan suuntaan.

Venäjän laajentunut keinovalikoima

Keskinäisriippuvaa maailmantaloutta on rakennettu ottamatta huomioon suurien toimijoiden tuottamia sotilaallisia uhkia. Putin kokeilee nyt sotilaallisen voiman käyttöä Venäjän geopoliittisen mutta samalla myös geoekonomisen kyvykkyyden kasvattamisessa. Eurooppalainen keskinäisriippuvainen järjestelmä on hyvin avoin. Haavoittuvuudet tarjoavat tilaa myös sotilaallisten keinojen käyttämiseen valtioiden painostuksessa. Venäjä pyrkii luomaan ilmapiirin, jossa se kykenee käyttämään taloudellisia ja poliittisia keinoja tehokkaammin omien intressiensä toteuttamisessa.

Suomessa Venäjän sotilaallinen toiminta on herättänyt henkiin kunnioituksen Venäjän intressejä kohtaan. Tämä huoli luo otollista toimintaympäristöä, jonka turvin Suomea voi tehokkaammin painostaa taloudellisilla keinoilla (esim. tullit ja muut sanktiot) ja toisaalta tarjota huomattavia taloudellisia etuja (esim. suurehkoja tilauksia tai muuta taloudellista hyötyä). Tämänkaltaista monitahoista politiikkaa Venäjä on käyttänyt esimerkiksi Ukrainan ja Armenian taltuttamiseksi.

Lännessä on arvioitu, että mahdolliset sanktiot Venäjää vastaan voisivat vaikuttaa Putinin lähipiirin kautta Putinin laajentumispolitiikkaan. Toisaalta on selvää, että Putinin politiikan vaikutus lähipiiriin on voimakkaampaa. Tarkoituksena on jo kymmenisen vuotta ollut valjastaa Venäjän liike-elämän menestystoimijoita mukaan suurvaltastatuksen palauttamisprojektiin. Putinin hallintoon liittyvien tahojen liiketoiminta Suomessa on noussut otsikoihin. Raha on Venäjälle yhä enemmän kotimaa.

Suomen kylmän sodan aikainen onnistunut nuorallakävely on ollut jonkin sortin ylpeyden aihe. On ehkä ymmärrettävää, että jotkut tahot kannattavat tähän aidan päällä istumiseen palaamista. Se nähdään varteenotettavana tulevaisuuden vaihtoehtona ja Venäjän Suomi-strategiaan sopivana toimintaohjelmana. Suomen toimijuus on kuitenkin vähäisempää Venäjän vaikutuspiirissä. Sen kyky ylläpitää laajempia läntisiä ja globaaleja yhteyksiä saattaisi vaarantua merkittävästi. Suomi leimaantuisi, ja Venäjän uhka saattaisi levitä Suomeen. Aitoa kauppaa Venäjältä ja Venäjälle tulee tukea. Mutta tämä kannattava pitkän tähtäimen toiminta voi onnistua vain, jos haittoja aktiivisesti padotaan.

Suomen linjavaihtoehdot

Suomi on luonut kaksi vuosikymmentä hyvin avointa valtioalustaa. Haavoittuvuutta aiheuttavat kuitenkin makro- ja mikrotaloudelliset sidokset, jotka sääntöjä rikkova Venäjä voi muuttaa riippuvuussuhteiksi. Yhteyksiä on haluttu kehittää hyvin voimakkaasti. Sitä on ohjannut näkemys taloudellisiin realiteetteihin perustuvasta maailmasta. Suomi näki esimerkiksi Nord Stream -kaasuputken suurelta osin ympäristöpoliittisena kysymyksenä. Samoin venäläisen valtiollisen tahon avokätinen osallistuminen mahdolliseen uuteen ydinvoimalaan nähdään joillakin tahoilla vain kannattavana liiketoimintana.

Samalla Suomen ja muiden Euroopan valtioiden riippuvuus Venäjästä on vähitellen kasvanut. Venäjän tarjoamat kauppaedut ja raaka-aineet tuottavat jo nyt haluttomuutta toteuttaa taloudellisten etujen vastaisia pakotteita, vaikka valtioturvallisuus saattaa olla uhattuna. Myös tärkeiden vientiyritysten kyky vaikuttaa kotimaidensa ulkopolitiikkaan tuottaa Putinin Venäjälle turvaa ja alentaa sen sotilaallisesta toiminnasta aiheutuvia riskejä.

Onneksi voi olettaa, että Suomi ei alistu taannuttavalle kehityskululle, vaan se alkaa vaikuttaa itse aktiivisesti omaan kohtaloonsa. Suomettunut Suomi ei ole malli Ukrainalle, saatikka sitten Suomelle itselleen. Muutama keskeinen taho on näyttävästi tuonut esiin suomettumisen ratkaisuna Ukrainan tilanteeseen. Tämä vertaus on helposti kaksisuuntainen. Suomi olisi vaarassa ukrainalaistua, jos Ukraina pakotetaan luopumaan Venäjän painostuksen alla omasta kansallisesta liikkumavapaudestaan. Nato-optio liittyy Suomessa oman liikkumatilan ilmaisuun. Kukaan ei oleta Suomen saman tien liittyvän Natoon, mutta option säilyttäminen ja selkeä julkituominen on järkevää, koska se kertoo Suomen olevan itsenäinen toimija myös muissa suhteissa.

Venäjän Ukrainassa toteuttama politiikka alueanastuksineen herättää varmasti huolta Moskovassa. Yksi keskeinen huoli liittyy Suomen päättäväiseen hakeutumiseen Naton suuntaan. Nato-option ytimekäs julkituominen on tässäkin mielessä järkevää. Se on miltei ainoa tapa, jolla Suomi voi suoranaisesti kertoa Venäjälle, että sen repivällä politiikalla on mahdolliset seurauksensa ja hintansa. Suomi on korostanut myös toista optiota. Se varaa oikeuden säilyttää korkean tason poliittisia suhteita Venäjälle rutiiniasioiden sitä vaatiessa. Tämä on ainakin heikko signaali Suomen toimijuuden säilymisestä.

Suomesta on käynnistynyt kamppailu. Sen osallisia ovat läntinen kansainvälinen yhteisö, Putinin Venäjä ja Suomi itse. Pienen valtion kyvykkyys toimijuuteen on kiinni sen aloitteellisuudesta ja päättäväisyydestä oman kantansa itsenäisessä määrittelyssä. Suomi on pitkälle valintansa jo tehnyt. Se on integroitunut läntisiin järjestelmiin. Sen tulevaisuus on kiinni menestymisestä innovaatiokeskeisillä maailmantalouden markkinoilla.

Kyvyttömyys todeta aktiivisesti ja osoittaa käytännön teoilla seisomisensa omien valintojensa takana antaisi laajentumishaluiselle Venäjälle mahdollisuuden uudelleen määrittää Suomea. Silmien sulkemiselle ja toiveajattelulle ei ole aikaa. Jos Suomi aikoo olla osapuoli kamppailussa itsestään, sen tulee kyetä erityisesti kriittisillä hetkillä aktiivisesti muistuttamaan muita omista perusvalinnoistaan. Muuten valta valuu Suomen ulkopuolelle ja kamppailu vaikeutuu olennaisesti.

Artikkelikuva: Anu Kuru / Pixabay

Julkaisu Kamppailu Suomesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Näiden muutosten voidaan ennakoida vaikuttavan niin kansainvälisen järjestelmän kuin yhteiskuntienkin muotoutumiseen seuraavien vuosikymmenten aikana. Viides pitkäkestoisia muutoksia mukanaan tuova tekijä on uusien teknologioiden kehittyminen ja leviäminen käyttöön, mikä voi osaltaan helpottaa edellä mainituista muista muutoksista aiheutuviin haasteisiin vastaamista.

Aiemmissa käsittelyissäni (1) olen kartoittanut näiden muutosten yhteennivoutumiseen liittyviä kysymyksiä, jotka vaikuttavat tulevaisuuden muotoutumiseen noin puolen vuosisadan aikaperspektiivillä. Keskeisimmät kolme kysymystä ovat: missä vaiheessa ja kuinka vakavina luonnonvarojen hupeneminen ja ympäristön muutokset etenevät suhteessa maailman väkiluvun kasvun taittumiseen, missä määrin ja millä aikataululla teknologinen kehitys pystyy liudentamaan luonnonympäristön asettamia rajoitteita ja avaamaan uusia mahdollisuuksia sekä missä tahdissa ja kuinka todenmukaisina ihmiskunta tunnistaa ja tunnustaa muuttuvat realiteetit ja ryhtyy sopeuttamaan elintapaansa niitä vastaaviksi.

Kaikki toimijat eivät kuitenkaan ole samassa veneessä näiden kysymysten suhteen. Erilaisten muutosten vaikutukset kohdistuvat eri tavoin eri maantieteellisille alueille, ja eri toimijoiden lähtökohdat vastata erilaisiin haasteisiin tai hyödyntää erilaisia mahdollisuuksia ovat erilaiset.

Tässä artikkelissa tarkastelen, miltä tilanne näyttää Suomen kannalta suhteessa väestökehitykseen, luonnonympäristön muutokseen, ruoantuotantoon sekä luonnonvarojen ja kehittyvän teknologian hyödyntämismahdollisuuksiin. Tavoitteena on luoda ajantasainen yleiskuva perusasetelmasta sekä arvioida lisäksi sitä, mitkä ovat Suomen kannalta keskeisimpiä rakenteellisia haasteita.

Väestö

Maailman väestönkasvu on hidastumassa, ja sen voidaan ennakoida taittuvan ehkä jo kuluvan vuosisadan puolimaissa. Väestöennusteiden vaihteluväli on kuitenkin suuri. Lisäksi eri alueiden ja yhteisöjen välillä kehityksessä ennakoidaan olevan huomattavia eroja. Väestön määrä vaikuttaa ratkaisevasti siihen, kuinka suuria hyödyntämispaineita luonnonympäristöön jatkossa kohdistuu niin alueellisilla kuin maailmanlaajuisellakin tasolla.

Väestörakenteeltaan Suomi on varsin tyypillinen kehittynyt eurooppalainen teollisuusmaa. Tilastokeskus ennakoi maamme väestön kasvavan edelleen ja nousevan yli kuuteen miljoonaan kuluvan vuosisadan puoliväliin mennessä. Tämä väestönkasvu johtuu ensi sijassa keskimääräisen eliniän noususta sillä yli 65-vuotiaiden osuuden ennustetaan nousevan lähes kymmenen prosenttiyksikköä nykyisestä. Vastaavasti nuorten, 0–14-vuotiaiden, ja ennen kaikkea työikäisten eli 15–64-vuotiaiden osuuden ennustetaan laskevan.

Suomi on ensimmäisten maiden joukossa kohtaamassa väestönkasvun taittumisen. Tähän liittyvästä ikäjakauman muuttumisesta johtuva huoltosuhteen heikkeneminen tulee olemaan haaste seuraavien vuosikymmenten aikana. Toisaalta väestönkasvun taittuminen on toivottavaa, koska se osaltaan helpottaa sopeutumista öljyn niukkenevaan saatavuuteen, ilmastonmuutokseen ja ruoantuotannon heikkeneviin näkymiin. Näiden haasteiden kasaantumisen ja niitä liudentavien teknologioiden leviämisen ajoituksesta riippuu se, missä vaiheessa yksittäisten yhteiskuntien on helpompi kohdata oman kasvunsa taittuminen. Väestökasvun taittumisen kohtaaminen kansainvälisesti vertaillen varhaisessa vaiheessa voi siten pidemmällä tähtäimellä osoittautua myös vahvuustekijäksi.

Luonnonympäristön muuttuminen

Ilmastonmuutos on saanut enemmän julkisuutta kuin muut luonnonympäristöön liittyvistä kehityskuluista. Sen arvioidaan lisäävän luonnononnettomuuksia ja heikentävän viljelyolosuhteita useilla alueilla. Toisaalta esimerkiksi arktisten merialueiden sulaminen lisää jonkin verran hyödynnettävissä olevien raaka-aineiden määriä ja lyhentää merkittävästi Itä-Aasian ja Pohjois-Atlantin välisiä laivareittejä. Ilmastonmuutoksen hillitseminen on ollut jo useamman vuoden poliittisella agendalla, mutta saavutukset näyttäisivät toistaiseksi jääneen suhteellisen vähäisiksi.

Suomi sijaitsee alueella, jossa ilmastonmuutoksen mukanaan tuomat haasteet jäävät tämän hetkisen tiedon valossa suhteellisesti ottaen vähäisiksi. Sopeutumista helpottaa se, että sään vuotuiset vaihteluvälit ovat jo ennestään suuria ja ettei täällä ole mitään sellaisia erityisympäristöjä, joihin ilmastonmuutoksen arvioidaan vaikuttavan dramaattisimmin. Ilmastonmuutoksen laajemmista vaikutuksista ainakin arktisten alueiden merkityksen nousu, ruoantuotannon ja maailmankaupan mahdolliset häiriöt sekä ilmastopakolaisten määrän ennakoitu kasvu tulevat kuitenkin vaikuttamaan myös maamme ja sen asukkaiden tulevaisuudennäkymiin.

Ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat kenties selkeimmin havaittavissa arktisella alueella. Siellä ilmaston lämpenemisen ennakoidaan olevan keskimäärin suurempaa kuin napapiirin eteläpuolella. Pohjoisessa muutosten vaikutusten arvioidaan kuitenkin olevan valtaosin suotuisampia tai ainakin vähemmän haitallisia kuin muualla. Ilmaston lämpenemisen myötä kasvukaudet pidentyvät ja sademäärien arvioidaan kasvavan, joskin joillakin alueilla sateiden muuttuminen lumesta vedeksi aikaistanee maaperän kuivumista heikentäen siten viljelyolosuhteita. Lisäksi pohjoisten alueiden luonnonvarojen hyödyntäminen tullee mahdolliseksi aiempaa laajemmassa mittakaavassa samalla, kun Itä-Aasian ja Euroopan välille avautuu uusi meriyhteys, joka on vaihtoehtoisia reittejä huomattavasti lyhyempi.

Omin toimenpitein Suomen mahdollisuudet vaikuttaa ilmastonmuutoksen hillitsemiseen ovat varsin rajalliset. Erilaisten kielteisten vaikutusten liudentamiseen voidaan sen sijaan varautua. Lisäksi ilmastonmuutos tuo lähialueillemme myös mahdollisuuksia, joita voidaan pyrkiä hyödyntämään, vaikka maallamme ei olekaan suoraa yhteyttä pohjoisille merialueille tai uusina avautuville raaka-ainelähteille.

Ilmastonmuutoksen ohella muita merkittäviä luonnonympäristön muutostrendejä ovat esimerkiksi teollisuuskemikaalien leviäminen biosfääriin, maaperän eroosio ja köyhtyminen sekä sukupuuttojen lisääntyminen niin maalla kuin merelläkin. Näiden muiden luonnonympäristöön vaikuttavien muutosvirtausten suhteen meillä vaikuttaisi olevan monilta osin paremmat mahdollisuudet vaikuttaa niiden kohdistumiseen maamme alueelle. Muualla tapahtuvalla kehityksellä voi kuitenkin olla huomattavia seurauksia myös Suomen väestölle erityisesti sellaisten kehityskulkujen osalta, jotka vähentävät ruokatuotteiden tarjontaa maailmanlaajuisessa mittakaavassa.

Ruoantuotanto

Luonnonympäristössä tapahtuvien muutosten tahtia ja voimakkuutta on vaikea ennustaa täsmällisesti. Riski haasteiden nopeaan kasautumiseen on kuitenkin olemassa erityisesti mahdollisten tärkeillä viljelyseuduilla koettavien katovuosien myötä. Tätä riskiä lisää se, että elintarvikkeiden suhteen maailman tuotantokapasiteetin rajat näyttäisivät olevan pikkuhiljaa tulossa vastaan ainakin öljy- ja lannoitepohjaisen tehomaatalouden osalta. Ravinnonsaannin ajoittainen vaikeutuminen ja nälänhädät eivät kuitenkaan ole uusia haasteita, vaan niihin sopeutumisesta löytyy kosolti esimerkkejä suhteellisen tuoreestakin historiasta. Lisäksi paljon ruokaa jää syömättä, ja tämän hävikin pienentämisen pitäisi olla hyvinkin mahdollista.

Pohjoisesta sijainnista huolimatta Suomen omavaraisuus ruoan suhteen vaikuttaisi olleen varsin hyvällä mallilla 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopussa. Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskuksen julkaisemien vuosittaisten ravintotaseiden mukaan viljojen, perunan, lihan, kananmunien ja maitotuotteiden osalta tuotanto on vuonna 2009 pääpiirteissään kattanut kulutuksen, kun taas sokeria, öljykasveja, vihanneksia, hedelmiä ja kalaa on tuotu huomattava osa kulutuksesta. Seuraavinakin vuosina tilanne on pysynyt pitkälti samansuuntaisena, vaikka satovaihteluita onkin esiintynyt. (2)

Suomen ruokahuoltoon liittyy kuitenkin myös vähintäänkin kaksi merkittävää rakenteellista riskitekijää. Toisaalta nykyiset viljelytavat ovat riippuvaisia öljypohjaisesta konekannasta ja uusiutumattomiin raaka-aineisiin pohjautuvista lannoiteaineista ja toisaalta ilmastonmuutoksen myötä muuttuvat kasvuolosuhteet saattavat tuoda haasteita viljeltyjen kasvilajien satomäärien ylläpitämiselle. Öljyalan keskusliiton kokoamien tilastojen mukaan maatalouden osuus öljynkulutuksestamme on kuitenkin alle kymmenyksen, joten tarvittaessa muitakin säännöstelykohteita löytyy. Tältä osin haasteeksi näyttäisivätkin nousevan ensisijaisesti kohoavien energiahintojen vaikutukset maataloustuotannon kannattavuudelle nykyisen talousjärjestelmämme puitteissa.

Luonnonvarat

Raaka-aineiden niukentuva saatavuus on tulossa merkittävimmin esiin polttonesteiden kohdalla. Kansainvälisen energiajärjestön mukaan raakaöljyn tuotannossa ei tulla enää koskaan ylittämään vuonna 2006 saavutettua huipputasoa. Polttonesteiden kokonaistuotantoa on kuitenkin vielä toistaiseksi pystytty kasvattamaan hyödyntämällä hankalammin ja kalliimmin tuotettavia varantoja. Kysynnän ennakoidaan kuitenkin olevan selkeästi voimakkaammassa kasvussa kuin mihin tuotanto kykenee lyhyellä tähtäimellä vastaamaan.

Öljypohjaista teknologiaa on varsin helppo korvata muiden energialähteiden käytöllä esimerkiksi sähkön tuotannossa, mutta maailman liikennejärjestelmät ovat tällä hetkellä hyvin pitkälti riippuvaisia polttonesteiden saatavuudesta. Kansainvälisen energiajärjestön tietojen perusteella vuonna 2010 kuljetussektorin osuus öljyn kokonaiskäytöstä oli 61,5% ja öljytuotteiden osuus kaikesta kuljetuksiin käytetystä energiasta oli 92,7%.5 Tämä on suuri haaste erityisesti tavaroiden halpaan liikuteltavuuteen nojaavalle taloudelliselle globalisaatiolle.

Ympäristön ja elintarvikehuollon kannalta keskeisin haaste on välttää korvaamasta öljyä vieläkin haitallisemmilla energianlähteillä kuten esimerkiksi kivihiilellä tai ruoantuotannon kanssa kilpailevilla biopolttoaineilla, jotka näyttäisivät kuuluvan tällä hetkellä teknisesti ja taloudellisesti helpoimmin skaalattavissa olevien vaihtoehtojen joukkoon. Energian tarjonnan lisäämiseen tähtäävien ratkaisujen lisäksi öljyn tuotantohuipun mukanaan tuomia haasteita voidaan vähentää myös leikkaamalla kulutusta.

Suomen energiankulutus on 2000-luvun alkuun asti ollut nousumyötäistä. Uuden vuosituhannen alussa tämä pitkään jatkunut kasvutrendi vaihtui voimakkaaseen sahaamiseen. Tilastointitavasta riippuen fossiilisten polttoaineiden osuus Suomen energiankulutuksesta oli vuonna 2010 vajaat kaksi kolmannesta (BP) tai vajaa puolet öljyn vastatessa noin puolesta fossiilisista lähteistä saadusta energiasta. Vastaavasti uusiutuvien energialähteiden osuus oli joko vajaa viidennes tai runsas neljännes ydinvoiman vastatessa noin kuudesosasta energiankulutusta. (3)

Fossiilisten polttoaineiden suhteen Suomi on täysin riippuvainen tuonnista. (4) Muiden ei-tuottajamaiden tavoin olemme haavoittuvaisia fossiilisten polttoaineiden hinnannousulle ja mahdollisille toimitushäiriöille. Maamme on kuitenkin kansainvälisesti vertailtuna verrattain hyvissä asemissa ei-fossiilisten energiamuotojen hyödyntämisen suhteen. Uuden ydinvoimalan valmistuminen sekä julkisen liikenteen ja muun infrastruktuurin kohtuullisen hyvä kunto liudentavat niin ikään osaltaan fossiilisista polttoaineista vieroittautumiseen sisältyviä haasteita.

Myös muiden uusiutumattomien luonnonvarojen suhteen saatavuusnäkymät ovat niukkenemaan päin. Niidenkin käytön osalta Suomi on hyvin suurelta osin tuonnin varassa. Esimerkiksi metallirikasteiden osalta kotimainen tuotanto vastaa Geologian tutkimuskeskuksen mukaan vain 9% raaka-aineina käytetystä kokonaismäärästä. Metallimalmien louhintamäärät ovat kuitenkin olleet nousussa ja lisäksi mahdollisuudet uusien high-tech metallien löytymiseen Suomen kallioperästä vaikuttavat lupaavilta. Muista uusiutumattomista luonnonvaroista luonnonkivet muodostavat selkeän poikkeuksen tuontiriippuvuuden suhteen, sillä niiden osalta vienti on ollut huomattavasti tuontia suurempaa.

Teknologia

Teknologinen kehitys on edennyt näihin päiviin asti kiihtyvään tahtiin, ja se tarjoaa mahdollisuuksia vastata myös edellä käsiteltyihin tulevaisuuden haasteisiin. Näitä mahdollisuuksia pohdittaessa on kuitenkin huomioitava myös se, että suurten infrastruktuurihankkeiden kuten ydinvoimaloiden valmistuminen ja uusien teknologioiden leviäminen laajamittaiseen käyttöön ovat saattaneet kestää tuotantoteknisistä ja/tai taloudellisista syistä jopa kymmeniä vuosia myös aivan viime vuosiin asti jatkuneella halvan energian aikakaudellakin.

Korkea koulutustaso, vauraus ja hyvät ulkosuhteet lupaavat hyviä edellytyksiä saada jatkossakin käyttöön uutta teknologiaa. Tässä suhteessa Suomen tulevaisuudennäkymät eivät näyttäisi juurikaan poikkeavan muista vastaavan kokoisista rikkaista maista.

Johtopäätöksiä

Edellä käsitellyistä haasteista väestörakenteen muutos ja uusiutumattomien luonnonvarojen niukentuva saatavuus ovat sekä nousemassa ajankohtaisiksi että muita haasteita helpommin ennakoitavissa.

Huoltosuhteen heikkeneminen on nykyisen talousjärjestelmämme puitteissa mittava haaste. Ikäpyramidimme tasaantumisen suhteen ei kuitenkaan vielä voida sanoa osoittautuuko edelläkävijän asema sittenkin suhteellisesti ottaen vahvuudeksi, jos asioita tarkastellaan pidemmällä tähtäimellä.

Luonnonvaroista raakaöljyn niukkeneva saatavuus on jo noussut haasteeksi maailmantaloudelle. Myös Suomella sopeutuminen kalliimpaan öljyn hintaan on vielä kesken. Tämän haasteen suhteen olemme melko lailla samassa veneessä muiden ei-öljyntuottajamaiden kanssa.

Luonnonympäristön suhteen useat kehityskulut ovat nousemassa maailmanlaajuisella tasolla merkittäviksi ajankohtaisiksi haasteiksi. Niiden etenemisnopeuden ja vaikutusten ennakoiminen on kuitenkin vaikeampaa. Siten myös mahdollisuudet näiden haasteiden äkilliseen kärjistymiseen ovat suuremmat.

Ilmastonmuutoksen suhteen pohjoinen sijaintimme vaikuttaisi kuitenkin muodostuvan maallemme ainakin suhteelliseksi vahvuustekijäksi. Toisaalta kielteisten muutosten ennakoidaan olevan vähäisempiä näillä leveysasteilla, ja toisaalta niin sanotun arktisen buumin uskotaan avaavan uusia mahdollisuuksia myös maallemme.

Maailman väkimäärän toistaiseksi jatkuva kasvu, öljyn ja lannoitteiden raakaa-aineiden niukkeneva saatavuus sekä luonnonympäristön muutostrendit lisäävät kaikki osaltaan haasteita maailman ruokahuoltojärjestelmälle, joka jo nyt vaikuttaisi olevan kohtalaisten sopeutumishaasteiden edessä.

Pohjoisen sijaintimme huomioon ottaen kohtuullisen korkea omavaraisuusaste ruoantuotannossa on laskettava maallemme vahvuudeksi. Ruokahuoltovarmuuden turvaamisessa haasteita voivat aiheuttaa ilmastonmuutoksen lisäksi öljyn ja lannoitteiden kohoavat hinnat.

Teknologinen kehitys sisältää paljon mahdollisuuksia liudentaa edellä kuvailtujen haasteiden vaikutuksia, mutta se ottaa aikansa ja sen ennakoiminen on hankalaa. Uusien teknologisten innovaatioiden ja luonnonympäristön muutoksista juontuvien haasteiden kasautumisen ajoituksella tulee olemaan suuri vaikutus siihen, missä määrin ja kuinka jouhevasti teknologinen kehitys pystyy vastaamaan ilmastonmuutoksen ja luonnonvarojen niukentuvan saatavuuden aiheuttamiin muutospaineisiin. Teknologisen kehityksen suhteen Suomi on pitkälti samassa veneessä muiden rikkaiden talouksien kanssa.

Suomi ei siis kohtaa yksin maailmanlaajuisia tulevaisuuden toimintaympäristöä muokkaavia tekijöitä, vaan muuallakin tapahtuvalla sopeutumisella on merkitystä. Toisaalta se vaikuttaa maailmanlaajuisten muutospaineiden suuntaan ja voimakkuuteen, ja toisaalta voimme osaltamme hyödyntää muualtakin peräisin olevia kokemuksia ja innovaatioita. Lisäksi on syytä muistaa se, että erot lähtökohdissa vaikuttavat eri toimijoiden suhteelliseen asemaan.

Täten ne voivat lisätä kitkaa toimijoiden välisissä suhteissa mutta myös avata mahdollisuuksia yhteistyölle. Suomen kansainvälisen aseman muutosnäkymien kartoittamiseksi tulisikin analysoida vastaavalla myös muiden toimijoiden lähtökohtia kohdata näitä keskeisimpiä tulevaisuuden toimintaympäristöä muokkaavia tekijöitä. Tätä kautta olisi niin ikään mahdollista syventää pohdintoja keinoista sopeutua muuttuvaan maailmaan.

Tämä pohdinta ja valittavat toimenpiteet ovat keskeisin mahdollisuutemme vaikuttaa siihen, mihin suuntaan tulevaisuuden muutoslinjat tulevat aikanaan johtamaan. Varautumiskeinoja tulee kehittää jokaisen keskeisimmän erityiskysymyksen omista yksityiskohtaisemmista lähtökohdista käsin. Monista ristikkäis- ja kerrannaisvaikutuksista johtuen on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää huomioida myös pidemmän tähtäimen kokonaiskuva tulevaisuuden kehitysnäkymien muotoutumisesta.

Viitteet

(1) ”Kansainvälisen vallan perusteiden megatrendejä.” Pekka Sivonen (toim.) Suomalaisia näkökulmia strategiantutkimukseen. Maanpuolustuskorkeakoulu, Strategian laitos, tulossa.

Megatrends in the foundations of international power.” Strategic yearbook. Maanpuolustuskorkeakoulu, Strategian laitos / Swedish National Defence College, forthcoming.

”Kriisiytyvä maailma?” Kosmopolis 40:4/2010: 7–29.

”Ilmastonmuutos ja tulevaisuuden sodankäynti.” Kylkirauta 1/2012: 12–15.

”Öljyn tuotantohuippu ja sodankäynnin tulevaisuus.” Maanpuolustus 95 1/2011: 28–32.

(2) Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus. Ravintotase 2009. Helsinki. Katsottu 4.2.2013. Vrt. Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus. Ravintotase 2010. Helsinki. Katsottu 4.2.2013. Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus. Ravintotase 2011, ennakkotiedot. Helsinki. Katsottu 4.2.2013.

(3) BP. BP Statistical Review of World Energy June 2012. London, s.41. Katsottu 4.2.2013. Vrt. Tilastokeskus. ”Energian kokonaiskulutus energialähteittäin”. Katsottu 4.2.2013.

(4) Tilastokeskus. ”Energian tuonti ja vienti alkuperämaittain”. Katsottu 4.2.2013. Ks. myös Tilastokeskus. ”Energian tuonti ja vienti alkuperämaittain, osuus %”. Katsottu 4.2.2013.

Artikkelikuva: Allan Joyner / Pixabay

Julkaisu Suomen lähtökohtia maailmanhistoriallisten muutosten kynnyksellä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.