Suomalaisten yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilöstöstä noin 70 prosenttia työskentelee määräaikaisissa työsuhteissa. Mikäli väitöskirjaa tekeviä tutkijoita ei lasketa mukaan, luku on  60 prosenttia. Kansainvälisesti – ja etenkin muihin Pohjoismaihin – verrattuna nämä ovat korkeita lukuja. Yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilöstön työsopimuksista 30 prosenttia oli vain vuoden pituisia tai vielä lyhyempiä sopimuksia.

Lisäksi Suomen yliopistoissa työskentelee määräaikaisten apurahojen turvin merkittävä ryhmä ammattitutkijoita, joilla ei ole työsuhdetta ja siihen liittyviä etuja. Kun heidät huomioidaan, määräaikaisten tutkijoiden ja opettajien osuus Suomen yliopistoissa ylittää edellä mainitun 70 prosenttia. Vertailun vuoksi: muilla sektoreilla määräaikaisissa työsuhteissa työskentelevien palkansaajien osuus Suomessa on keskimäärin 16 prosenttia.

Mitä on prekaarius?

”Prekaarin työn” käsite ilmentääkin yliopistotutkimuksen asiantilaa osuvasti. Prekaarilla työllä viitataan työhön, jota tehdään ilman varmuutta työn jatkuvuudesta, mikä usein aiheuttaa taloudellisia, sosiaalisia ja psykologisia haasteita työntekijälle.

Yliopistoissa prekaari työ uhkaa tämän lisäksi myös tutkimustyön edellyttämää pitkäjänteisyyttä, heikentää tutkijoiden mahdollisuuksia antaa korkeatasoista opetusta ja ohjausta sekä vähentää heidän mahdollisuuksiaan osallistua yliopistojen päätöksentekoon sekä tieteellisten seurojen ja ammattiyhdistysten toimintaan. Prekaari työ ei jakaudu tasaisesti, sillä naiset ja ulkomaalaiset tutkijat ovat yliedustettuina epävarmoissa työmarkkina-asemissa yliopistoissa.

Prekaari työ ei jakaudu tasaisesti, sillä naiset ja ulkomaalaiset tutkijat ovat yliedustettuina epävarmoissa työmarkkina-asemissa yliopistoissa.

Epävarmat työolot vaikuttavat myös suhteellisen turvatussa työmarkkina-asemassa olevien tutkijoiden asemaan. Usein heidän vastuullaan on hakea ulkoista rahoitusta epävarmassa asemassa oleville tutkijoille, mikä vie huomattavasti aikaa ja huomiota varsinaiselta tutkimustyöltä. Niinpä prekaari akateeminen työ on laajempi yhteiskunnallinen kysymys kuin pelkkä yksilötason työehtokysymys.

Epävarmoja työoloja on perinteisesti pidetty matalan statuksen ammattien erityispiirteenä. Tiettyä ristiriitaa voikin nähdä siinä, että Suomen korkeimmin koulutettu työntekijäryhmä – yliopistojen tutkijat ja opettajat – ovat niin vahvasti yliedustettuina prekaarien työntekijöiden joukossa.

Yliopistojen rahoitusmalli

Ei ole yksiselitteistä, miksi prekaareissa oloissa tehdyn tutkimuksen osuus on juuri suomalaisissa yliopistoissa niin suuri. Esimerkiksi OECD viittaa ulkoiseen kilpailtuun rahoitukseen osatekijänä yliopistourien prekarisoitumiselle. Suomen tilannetta onkin selitetty projektimuotoisen ulkoisen rahoituksen suurella osuudella.

Ei-kilpaillun julkisen perusrahoituksen merkittävä lisääminen voisi ainakin periaatteessa antaa yliopistoille mahdollisuuden tarjota nykyistä enemmän jatkuvia työsuhteita. Tämä vähentäisi tutkijoiden kokemaa epävarmuutta sekä mahdollistaisi paremmat edellytykset kansainväliselle huippututkimukselle, joka yliopistolle asetetuissa tavoitteissa toistuvasti mainitaan.

Tohtoritutkintojen määrät

Syitä voinee etsiä myös muualta kuin yliopistojen rahoitusmallista: OECD:n mukaan tohtorintutkintojen määrän nopea nousu on johtanut globaalisti akateemisten tutkijoiden neuvotteluaseman heikentymiseen, mikä on lisännyt yliopistotutkimuksen prekarisaatiota. Yliopistojen käyttöön on tuotettu huomattava tutkijoiden ylitarjonta. Työn tarjonnan ja kysynnän epäsuhta lisää akateemisten tutkijoiden tarvetta hakea ja ottaa vastaan pätkätyötä, vaikka useat kansainväliset tutkimukset osoittavat, että tutkijat kaipaisivat nykyistä vakaampia työoloja.

Suomessa tohtoritutkintojen määrää on poliittisin päätöksin nostettu varsin nopeasti. Kun vuonna 2000 tohtoreita valmistui 1140, valmistui heitä vuonna 2019 jo 1797. Vertailun vuoksi Ruotsissa tohtoreita valmistui 2010-luvulla väkilukuun suhteutettuna noin viidenneksen vähemmän kuin Suomessa.

Suomessa tohtoritutkintojen määrää on poliittisin päätöksin nostettu varsin nopeasti.

Ruotsin malli poikkeaa Suomen mallista siten, että väitöskirjatutkijoilla on oltava rahoitus väitöskirjatutkimusta varten. Tämä rajaa väitöskirjatutkijoiden määrää, mutta takaa heille paremmat työolot ja uranäkymät kuin Suomessa. Ruotsin yliopistoissa määräaikaisen opetus- ja tutkimushenkilökunnan osuus on huomattavasti Suomea alhaisempi: 29 prosenttia – pois lukien väitöskirjatutkijat. Suomessa vastaava luku on siis 60 prosenttia.

Korrelaatio ei ole kausaatio, eli kahden asian samanaikainen muutos ei välttämättä tarkoita sitä, muutokset selittäisivät toisiaan. OECD:n löydösten valossa on silti perusteltua kysyä, onko akateemisten tutkijoiden vakaampi asema Ruotsin yliopistoissa osittain seurausta pienemmistä tohtoritutkintomääristä. Suomessa yliopistojen rahoitus ei ole kasvanut 2010-luvulla – toisin kuin väitelleiden tutkijoiden määrät. Tutkijapaikoista ja tutkimusrahoituksesta kilpailee siis entistä suurempi määrä tutkijoita ja tutkimusryhmiä, mikä lisää epävarmuutta ja rahoitushakemuksiin käytettyä työaikaa.

Ajatus akateemisesta tutkimuksesta kutsumusammattina

Edellä mainittujen rakenteellisten seikkojen lisäksi syitä yliopistotyön prekarisaatiolle voinee etsiä yliopistojen “kulttuurista”, jossa ajatus epävarmasta työstä on vuosien saatossa normalisoitunut, eikä vallitsevaa asiantilaa aina kyseenalaisteta tai haasteta  .

Voidaankin kysyä, olisiko yliopistoissa jo nykyisissä puitteissa mahdollista toteuttaa pitkäjänteisempää henkilöstöpolitiikkaa.

Tohtorit, kansallinen kilpailukyky ja tohtoreiden työllisyys

Tohtoreiden määrän lisääntymistä voi pitää itsessään myönteisenä asiana, ja se on ollut osa Suomen kansallista kilpailukykystrategiaa, joka painottaa “osaavan” ja korkeasti koulutetun työvoiman merkitystä tietoyhteiskunnassa. Tohtoreiden määrän nostamisen on ajateltu palvelevan kansantaloutta, työmarkkinoita ja tietoyhteiskunnan etua laajemmin myös akateemisen maailman ulkopuolella.

Tässä voidaan nähdä eräänlainen jännite kansallisesti asetettujen politiikkatavoitteiden eli tohtorintutkintojen määrän nostamisen ja akateemisen ammatin suojaamisen välillä. Prekaarisaation torjuminen saattaisi edellyttää ainakin joillain tieteenaloilla tohtorintutkintojen määrän vähentämistä nykyisestään, jotta yliopistoilla ei olisi jatkuvasti käytettävissä työvoiman ”ylitarjontaa”. Esimerkiksi Lääkäriliiton edunvalvonta on osittain perustunut ammattikuntansa koulutusmäärien rajaamiseen, ja Suomessa lääkärien työllisyys, palkat ja muut työehdot ovatkin paremmat kuin akateemisten tutkijoiden.

Useat kansainväliset tutkimukset osoittavat, että prekaarit työolot eivät ole ainoastaan nuorten tutkijoiden uran alkuvaiheilla kokema tilapäinen ilmiö.

Vaikka tohtoreiden työttömyysprosentti on keskimäärin verrattain alhainen, 2010-luvulla tohtoreiden työttömyys kasvoi, pitkittyi ja nousi yhteiskunnalliseksi puheenaiheeksi. Tohtoreiden työllistymisessä paljon on kiinni siitä, minkälaisia mahdollisuuksia heillä on työllistyä yliopistojen ulkopuolelle. Alakohtainen vaihtelu on suurta, sillä tohtoreiden kysyntä työmarkkinoilla on paljolti kiinni heidän tieteenalastaan.

Useat kansainväliset tutkimukset osoittavat, että prekaarit työolot eivät ole ainoastaan nuorten tutkijoiden uran alkuvaiheilla kokema tilapäinen ilmiö. Aikaisempaa suurempi osa myöhemmässä uravaiheessa olevia meritoituneita tutkijoita työskentelee epävarmassa asemassa yliopistojen ydintehtävissä ja tekevät täysin samoja työtehtäviä kuin heidän vakituisissa työsuhteissa olevat kollegansa: julkaisevat tutkimusta, opettavat, ohjaavat opinnäytteitä, osallistuvat hallinnollisiin tehtäviin sekä yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Ongelmat tiedostettu myös yliopistojen ulkopuolella

Yliopistoyhteisöille epävarmaan työhön liittyvät ongelmat ovat olleet varsin selviä jo pitkään. Hiljattain myös ylikansalliset järjestöt, kuten OECD ja Euroopan komissio, ovat kiinnittäneet huomiota yliopistotutkimuksen prekarisaatioon. OECD puhuu raportissaan tutkijaprekariaatista (research precariat) ja kantaa huolta akateemisen uran houkuttelevuudesta. Tällaista terminologiaa olisi ehkä pidetty radikaalina vielä jokunen aika sitten, mutta sen valtavirtaistuminen on osoitus siitä, että ongelmat on tiedostettu myös akateemisen yhteisön ulkopuolella.

Ammatillinen edunvalvonta

Eri maiden yliopistosektorin ammattiliitot ovat politisoineet prekaariin työhön liittyviä ongelmia. Ne ovat osaltaan kyseenalaistaneet nykyisen kaltaiset työolot yliopistoissa. Kollektiiviselle edunvalvonnalle on nyt kenties enemmän kysyntää kuin koskaan aikaisemmin yliopistojen historiassa. Koska yliopistotyön prekarisaatio on seurausta poliittisista päätöksistä, on perusteltua olettaa, että asiantilan korjaamiseksi olisi löydettävissä poliittisia ratkaisuja.

Tarvitaan lisää tutkimusta siitä, mistä tarkalleen yliopistotyön prekarisaatio johtuu. Syiden selvittämisessä vertailevalla tutkimuksella päästäisiin asiassa eteenpäin, sillä yliopistotyön epävarmuus vaihtelee maa- yliopisto- ja tieteenalakohtaisesti. Ilmiön vaihtelu puolestaan osoittaa, että akateemista yliopistotyötä on mahdollista teettää hyvin erilaisissa työolosuhteissa – eikä nykyisenkaltainen prekaarius esimerkiksi Suomen yliopistoissa ole ainoa mahdollinen asiantila.

Kollektiiviselle edunvalvonnalle on nyt kenties enemmän kysyntää kuin koskaan aikaisemmin yliopistojen historiassa.

Helppoja ratkaisuja ei ole muun muassa sen takia, että prekaarissa asemassa olevat akateemiset tutkijat ja opettajat ovat epäyhtenäinen joukko, jolla on yhtäläisyyksien lisäksi keskenään eriäviä intressejä.

Mikäli akateeminen prekarisaarisuus ei vähene – tai lisääntyy entisestään – voidaan kysyä, kenellä on jatkossa varaa ottaa sellaisia taloudellisia ja sosiaalisia riskejä, jota yliopistotutkijan uraan liittyy sekä minkälaisia seurauksia prekarisaatiolla on monimuotoisuuteen yliopistoissa. Esimerkiksi Saksassa on osoitettu, että naisilla sekä maahanmuuttaja- että työväenluokkataustaisilla tutkijoilla on vaikeuksia ottaa niitä sosiaalisia ja taloudellisia riskejä, joita epävarmaan yliopistotyöhön liittyy. Näin ollen yliopistojen prekaareilla työoloilla on – tutkimuksen teon edellytysten heikentymisen lisäksi – taipumus uusintaa rakenteellista yhteiskunnallista epätasa-arvoa.

Rolle Alho on Suomen akatemian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimusaiheisiinsa kuuluvat työmarkkinat, työelämä ja työntekijöiden kansainvälinen liikkuvuus.

Julkaisu Prekaarin yliopistotyön politiikka  ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vakiintuneen käsityksen mukaan tiedettä ja politiikkaa ei pidä sekoittaa keskenään, sillä se vaarantaa tieteen ja asiantuntijoiden puolueettomuuden. Viime aikoina tätä uskomusta on ravisteltu näkyvästi, eivätkä asialla ole olleet yhteiskuntatieteilijät vaan luonnontieteilijät ja lääketieteilijät. Arvostelut tiedelehdet kuten Nature ja New England Journal of Medicine (NEJM) ottivat Yhdysvaltain presidentinvaaleja edeltäneissä pääkirjoituksissaan näkyvästi kantaa vaalit voittaneenJoe Bidenin puolesta ja väistyvää presidenttiä Donald Trumpia vastaan.

Astetta pidemmälle menee Lontoossa ilmestyvän arvostetun lääketieteen lehden Lancetin päätoimittaja Richard Horton kirjassaan The Covid-19 Catastrophe, joka syyttää Trumpia ”rikoksesta ihmisyyttä vastaan”, koska tämä veti rahoituksen pois maailman terveysjärjestö WHO:lta keskellä koronakriisiä.

Tutkijoiden uusi rooli aktivisteina ja poliittisina kommentaattoreina on vahvistunut muutaman viime vuoden aikana. Yksi lähtölaukaus kehitykselle oli keväällä 2017 ensimmäisen kerran järjestetty tiedemarssi, joka keräsi arviolta miljoona ihmistä eri puolilla maailmaa, 600 kaupungissa, marssimaan tieteen puolesta.

Tieteen puolesta

Yhdysvalloista alkunsa saanut ja moniin maihin levinnyt tiedemarssi järjestettiin Maan päivänä 22. huhtikuuta. Tapahtuman järjestämiseen vaikutti ennen kaikkea amerikkalaisten ympäristötutkijoiden huoli siitä, että Trumpin konservatiivinen hallinto halusi ajaa alas ympäristötutkimuksen ja -hallinnon edistääkseen perinteisen teollisuuden agendaa ja irtisanoutuakseen ilmastotavoitteista.

Huoli ei ollut aiheeton, sillä Trumpin hallinto oli jo päättänyt nimittää tärkeisiin ympäristö- ja tiedehallinnon tehtäviin tunnettuja skeptikoita, jotka olivat avoimesti kyseenalaistaneet ilmastonmuutosta koskevan tutkimustiedon.

Osa keskustelijoista oli sitä mieltä, että tieteeseen yleisesti liitetty objektiivisuus ja puolueettomuus vaarantuvat, jos tutkijat ryhtyvät liian avoimesti aktivisteiksi, jotka vastustavat hallituksen politiikkaa.

Tiedemarssin järjestäminen herätti varsinkin amerikkalaisten tutkijoiden keskuudessa paljon myös kriittistä keskustelua tieteen politisoitumisesta. Osa keskustelijoista oli sitä mieltä, että tieteeseen yleisesti liitetty objektiivisuus ja puolueettomuus vaarantuvat, jos tutkijat ryhtyvät liian avoimesti aktivisteiksi, jotka vastustavat hallituksen politiikkaa.  Siksi marssin järjestäjät korostivat monissa yhteyksissä tapahtuman epäpoliittista luonnetta: tavoitteena oli tutkimukseen pohjautuvan päätöksenteon ja tieteen aseman vahvistaminen.

Naturen pääkirjoitus (8.10. 2020) vie argumentin astetta pidemmälle julistamalla otsikossaan, että ”tiede ja politiikka ovat erottamattomat”. Se pohjaa argumenttinsa paitsi ympäristökriisin vähättelyyn myös koronakriisin hallinnan epäonnistumiseen Yhdysvalloissa. Samassa lehdessä on Bidenin valintaa tukeva kirjoitus ja kriittinen analyysi Trumpin politiikan virheistä tieteen näkökulmasta.

Keskeinen argumentti tutkijoiden aktiivisemmalle poliittiselle roolille on se, että tieteen ja politiikan suhteita määrittelevät instituutiot ja normit ovat murentuneet politiikkojen alettua ohjailla tutkimusta.

Pääkirjoitus kiinnittää huomiota myös tieteen vapauden loukkauksiin ja tutkimuksen poliittiseen ohjailuun useissa maissa, kuten Brasiliassa ja Intiassa. Keskeinen argumentti tutkijoiden aktiivisemmalle poliittiselle roolille on se, että tieteen ja politiikan suhteita määrittelevät instituutiot ja normit ovat murentuneet politiikkojen alettua ohjailla tutkimusta.

NEJM puolestaan kirjoittaa pääkirjoituksessaan (8.10.2020), että koronakriisi on osoittanut poliittisen johtajuuden olevan kriisissä. Sen mukaan Yhdysvallat on epäonnistunut kriisin hoidossa toistaiseksi sen kaikissa vaiheissa. Vaikka ongelma oli hyvissä ajoin tiedossa, testaus oli täysin alimitoitettu (”heikompi kuin Kazakstanissa, Zimbabvessa tai Etiopiassa”), eristäminen ja karanteenit toteutettiin liian hitaasti ja epäjohdonmukaisesti ja maskien käyttö viivästyi, kun terveysviranomaiset sivuutettiin päätöksenteossa.

Tieteen ja politiikan jännitteet

Tieteentutkimuksen näkökulmasta tieteen ja politiikan suhde on aina ollut monimutkainen ja jatkuvan uudelleenmäärittelyn kohteena. Tieteen ja politiikan rajat ovat selvät vain teoriassa: tutkijat tuottavat tietoa tai syntetisoivat siitä riippumattoman asiantuntijanäkemyksen, mutta jättävät päätöksenteon poliitikoille.

Taustalla on faktojen ja arvojen erottelu, joka keskustelussa yleensä palautuu filosofi David Humeen. Tätä erottelua vahvisti myöhemmin positivistinen tieteenfilosofia, joka yksinkertaistettuna esitti, että tutkijoiden aluetta ovat faktat, kun taas arvokysymyksiin liittyvät valinnat tulee jättää suosiolla poliitikoille.

Tieteen ja politiikan suhteita ja asiantuntijuutta ympäristöpoliittisessa päätöksenteossa tutkineet David Oppenheimer kumppaneineen huomauttavat kuitenkin kirjassaan Discerning experts, että tieteen ja politiikan suhteille on tyypillistä jatkuva uudelleenmäärittely. Eri aikoina tieteentekijät ovat myös ottaneet erilaisia rooleja suhteessa politiikkaan.

Tieteen ja politiikan rajat ovat selvät vain teoriassa.

Esimerkiksi 1950-luvulla monet tunnetut fyysikot ottivat näkyvästi kantaa ydinaseiden riskiin ja sitä koskevaan politiikkaan. 1960-luvulla ja 1970-luvulla biologit varoittivat ympäristön saastumisesta ja vaativat tehokkaampaa ympäristöpolitiikkaa. Väestönkasvusta huolestuneet biologit puolestaan vaativat syntyvyyden säännöstelyä. Vaihtelee yhteiskunnallisen kontekstin ja poliittisen suhdanteen mukaan, menettävätkö tutkijat tieteellisen uskottavuutensa aktivistiroolinsa takia.

1980-luvulta eteenpäin tiedepoliittista neuvonantoa alettiin organisoida sitä varten kehitettyihin toimielimiin ja instituutioihin. Samalla pyrittiin vakiinnuttamaan ja selkiyttämään tieteen ja politiikan rajoja. En kuitenkaan usko, että tieteen ja politiikan rajat voidaan siististi määritellä niin, etteivät ne sekoitu toisiinsa.

Tieteen poliittisuuden erilaiset muodot

Perinteistä ajatusta tieteestä politiikasta vapaana alueena on aktiivisesti kyseenalaistettu tieteen- ja teknologian tutkimuksessa (Science and Technology Studies: STS). 1970-luvulta lähtien STS-tutkijat ovat pyrkineet kyseenalaistamaan tieteen objektiivisuutta ja epäpoliittisuutta väittämällä, että tiede on pohjimmiltaan poliittista. Tavoitteena oli kyseenalaistaa positivistinen käsitys tieteestä arvovapaana tietona. Aluksi tieteen poliittisuutta tutkittiin lähinnä osoittamalla, miten politiikka ajoittain väistämättä tunkeutuu tieteen tekemiseen ulkoa päin.

Hieman toisesta näkökulmasta tieteen ja politiikan suhteita tarkasteli Thomas Gieryn rajatyön (boundary-work) käsitteen avulla. Tieteellisiä kiistoja sekä tutkimustiedon soveltamista poliittiseen päätöksentekoon tutkinut Gieryn havaitsi, että tutkijoille on tyypillistä pyrkiä selventämään, tai ehkä paremminkin konstruoimaan eli sosiaalisesti ja kielellisesti rakentamaan selkeät rajat esimerkiksi tieteellisen tiedon ja maallikkotiedon tai tieteen ja politiikan välille.

Vähitellen ajatus tieteen poliittisuudesta yleistyi väitteeksi, ”kaikki on poliittista”. Mutta kun sanotaan, että kaikki on poliittista, on vaarana, että tiede itse asiassa epäpolitisoidaan, kuten tieteentutkija Bruno Latour on huomauttanut. Tarvitaan tarkempia erotteluja.

Kun sanotaan, että kaikki on poliittista, on vaarana, että tiede itse asiassa epäpolitisoidaan.

Latour kirjoittaa, että ”tiede ei ole politiikkaa”, mutta ”tiede on politiikkaa toisin keinoin.” Latourille tieteellinen tutkimus ja siihen liittyvä teknologian kehittäminen eivät ole neutraalia luonnon havainnointia, vaan maailman muokkaamista ja muuttamista. Samalla tämä toiminta muokkaa eri toimijoiden välisiä voimasuhteita yhteiskunnassa. Kyse on siis politiikan tekemisestä, joskaan ei tavanomaisessa merkityksessään.

Latour on pohtinut tiedettä ja politiikkaa tarkemmin esseessään Turning around politics, jossa hän väittää, että tieteentutkijat ovat kyllä eritelleet kiinnostavasti ja hienovaraisesti tieteen ja teknologian tuottamisen käytäntöjä, mutta politiikan käsite on jäänyt useimmiten vähemmälle huomiolle.

Latourin mukaan termiä poliittinen ei ole järkevää ymmärtää adjektiivina, joka kuvaa tiettyä aluetta tai ammattia. Sen sijaan poliittinen kuvaa tietynlaista tilannetta ja siihen liittyvää toimintaa. Nojaten varhaisten pragmatistien, kuten John Deweyn, julkisuusteoriaan, Latour väittää, että politiikkaan tarvitaan jostakin asiasta kiinnostunut yleisö, joka haluaa väitellä ja nostaa asian julkiseen keskusteluun – siis ryhtyy politikoimaan.

Esseessä Latour erottaa viisi erilaista politiikan muotoa tai merkitystä suhteessa tieteeseen. Ne esiintyvät usein peräkkäin. Ensimmäinen viittaa tieteen kykyyn muovata maailmaa. Kyse voi olla vaikkapa biolääketieteellistä testeistä, joita sovelletaan sairauksien tunnistamisessa ja hoidossa.

Toisessa merkityksessä poliittisuus on astetta lähempänä sitä, mitä tavanomaisesti ymmärrämme käsitteellä. Yleisö tarttuu asiaan ja nostaa sen julkisen arvioinnin kohteeksi: mitä hyötyjä tai riskejä testeistä on? Kolmannessa muodossa poliittisuus on jo täysin tuttua myös arkiymmärrykselle: hallitus tai ministeriö ottaa tekniikan soveltamisen poliittisen harkinnan ja päätöksenteon kohteeksi.

Neljäs poliittisuuden muoto tarkoittaa tilannetta, jossa asia on lakannut olemasta poliittinen siinä mielessä kuin kaksi edellistä muotoa kuvaavat. Kyse on enää asian hallinnoinnista. Esimerkiksi sopivat vaikkapa tehokkaiksi ja turvallisiksi havaitut rokotteet, joiden käyttö on vakiintunut rutiininomaiseksi.

Kyse ei välttämättä ole sellaisesta ”tieteen ja politiikan sekoittamisesta”, jota tieteentekijät ovat perinteisesti pelänneet. Kyse on vain tiettyjen asioiden politisoinnista.

Viides Latourin poliittisuuden muoto viittaa siihen, että nämä julkilausutun politiikan teon piiristä poistuneet asiat voivat politisoitua uudelleen. Esimerkiksi käyttöön vakiintunut rokote voi osoittautua jollakin uudella tapaa ongelmalliseksi: eläinaktivistit saattavat politisoida sen, että rokotteessa käytetään eläinperäisiä aineita. Tai rokotteesta paljastuu jotain muuta kiistanalaista.

Latourin erittelyn kautta voimme pohtia vivahteikkaammin tieteen ja politiikan suhteita edellä mainituissa tiedelehtien ja tiedemarssin esimerkeissä. Ne edustavat erityisesti Latourin poliittisuuden toista tapausta: tutkijat mobilisoituvat, marssivat ja kirjoittavat julkilausumia, jotka kehottavat poliittiseen toimintaan. Samalla he politikoivat itse.

Kyse ei silti välttämättä ole sellaisesta ”tieteen ja politiikan sekoittamisesta”, jota tieteentekijät ovat perinteisesti pelänneet. Kyse on vain tiettyjen asioiden politisoinnista. Kun jotkut Trumpin ja Brasilian presidentin Jair Bolsonaron kaltaiset poliitikot kohtalokkaalla tavalla väheksyvät ilmastonmuutokseen tai koronavirukseen liittyvää tutkimustietoa ja näin vaarantavat ekosysteemien toimintakyvyn tai ihmishenkiä, on aivan perusteltua, että tieteentekijät ryhtyvät poliittiseen vaikuttamiseen.

Jotta tieteen ja politiikan suhde ei näyttäisi liian selkeältä ja yksinkertaiselta, on tarpeen ottaa esille vielä toinen näkökulma, tieteen tarkoituksellinen tai tahaton politisoiminen. Tämä on tarpeen siksi, että tieteen ja politiikan suhteita arvioitaessa on otettava huomioon myös se poliittinen tilanne, jossa tiede on joutunut voimakkaiden hyökkäysten ja vaientamisen kohteeksi.

Tiede ja populismi

Oikeistopopulistinen liikehdintä, politiikan tutkijoiden Pippa Norrisin ja Ronald Inglehartin termein autoritaarinen populismi, on varsinkin viimeisten kymmenen vuoden aikana näkyvästi hyökännyt tieteentekijöitä vastaan syyttäen tiedettä osaksi ”liberaalia eliittiä”. Erilaisista tieteen vapauden rajoituksista tuli 2010-luvulla yhä näkyvämpi ilmiö maailmalla.

Tämä ei rajoitu pelkästään diktatuureihin, vaan autoritaarisen populismin nousu valtavirtaan on tuonut ongelman myös Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Kehitys näkyy selvimmin ehkä Unkarissa, jossa Viktor Orbánin hallinto on pannut toimeen monia tieteen vapautta rajoittavia toimia.

Autoritaariselle populismille on tyypillistä vakiintuneen vallan kyseenalaistaminen. Populistipoliitikot hyökkäävät valtamediaa vastaan syyttäen sitä valeuutisista, intellektuelleja ylimielisestä liberalismista ja asiantuntijoita korruptoituneisuudesta. Heille ainoa varteenotettava poliittisen ja moraalisen auktoriteetin lähde on ”kansa”, ”hiljainen enemmistö”, jota he sanovat edustavansa.

Tässä puheenparressa tieteentekijöistä on tullut “akateeminen eliitti” tai ”korruptoitunut sisäpiiri”, joka edistää liberaaleja arvoja yhteiskunnassa.

Autoritaarisen populismin nousu on seurausta jo pidempään jatkuneesta kehityksestä. Yhdysvalloissa konservatiiveja äänestävien luottamus tieteeseen on selvästi heikentynyt 1970-luvulta lähtien. Tämä on merkittävä poikkeus valtavirrasta, sillä sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa tehdyissä tiedebarometreissä tieteen arvostus on trendinomaisesti noussut viime vuosikymmeninä.

Yhdysvalloissa konservatiiveja äänestävien luottamus tieteeseen on selvästi heikentynyt 1970-luvulta lähtien. Tämä on poikkeus valtavirrasta.

Mielipidetiedusteluja analysoinut sosiologi Gordon Gauchat päättelee, että arvokonservatiivit erottuvat selkeästi muista tiedekriittisyydellään. Kun yleensä matala koulutustaso yhdistetään tieteen vieroksuntaan, tiedekriittisyys on lisääntynyt myös koulutettujen amerikkalaisten konservatiivien keskuudessa.

Gauchat yhdistää tiedekriittisyyden nousun kahteen poliittiseen ajanjaksoon: Ronald Reaganin presidenttikauteen 1980-luvulla sekä George W. Bushin presidenttikauteen 2000-luvun alussa. Ensimmäiselle kaudelle oli tyypillistä uusoikeiston nousu ja konservatismin aalto, jälkimmäiselle puolestaan ympäristötutkimuksen väheksyntä ja tukahduttaminen.

Tutkimustieto koetaan uhkaksi nimenomaan silloin, kun se kyseenalaistaa konservatiivien arvoja ja uskomuksia.

Samalla tiede on politisoitunut julkisessa keskustelussa. Konservatiivit yhdistävät tieteen usein valtiovallan harjoittamaan sääntelyyn esimerkiksi terveyspolitiikassa tai ympäristönsuojelussa. Tutkimustieto koetaan uhkaksi nimenomaan silloin, kun se kyseenalaistaa konservatiivien arvoja ja uskomuksia. Tästä konservatiivisesta pohjavirrasta versoivat teekutsuliike ja häpeilemättömästi tieteestä piittaamaton presidentti Donald Trump.

Oikeistopopulistiset liikkeet ovat vieneet tieteen kritiikkinsä konservatiiveja pidemmälle. Tutkimusten mukaan Suomessa tätä suuntausta edustavat selkeimmin perussuomalaiset: varsinkin perussuomalaisten kannattajien näkemys tieteestä oli selvästi kriittisempi kuin muilla puolueilla. Samoin keskustan kannattajat olivat jonkin verran varauksellisempia kuin muiden suurien puolueiden kannattajat. Perussuomalaisten kriittisyys tiedettä kohtaan näkyi myös vuoden 2019 Tiedebarometrissä.

Tieteen politisoituminen ja sen riskit

Jos tutkijoita epäillään liberaalin eliitin salajuonista, tilanne on altis polarisoitumiselle. Tällainen tilanne nähtiin keväällä, 2020 kun Lancet julkaisi liian hätäisesti kelvottoman tutkimuksen koronalääkkeenä käytetyn hydroksiklorokiinin vaarallisuudesta. Artikkelissa väitettiin, että koronaviruksen yhteydessä käytettynä se lisäsi kuoleman riskiä.

Tämän seurauksena WHO keskeytti hydroksiklorokiiniin liittyvät tutkimukset. Muutaman päivän kuluttua yli 200 tutkijaa julkaisi avoimen kirjeen, jossa tutkimusta arvosteltiin voimakkaasti. Tutkimuksen aineisto oli peräisen pieneltä Surgisphere-yhtiöltä, jonka verkkosivut eivät olleet enää käytössä siinä vaiheessa, kun tutkijat halusivat arvioida dataa ja sen laatua. Kritiikin takia Lancet vetikin artikkelin pois kesäkuun alussa.

Samoin kävi toiselle, NEJM-lehdessä samoin aikoihin julkaistulle artikkelille eräästä toisesta lääkkeestä. Myöhemmin kelvottomaksi osoittautunut tutkimus arvioi erään tunnetun verenpainelääkkeen turvalliseksi koronaviruspotilaille.

Jos tutkijoita epäillään liberaalin eliitin salajuonista, tilanne on altis polarisoitumiselle.

Tapahtumat saivat New York Timesin julkaisemaan uutisen otsikolla ”Pandemian uudet uhrit: arvostetut lääketieteen lehdet”. Wall Street Journal puolestaan syytti Lancetia ”politisoituneesta tieteestä”. Syytös ole ihan pieni, sillä Lancet ja NEJM ovat lääketieteen tunnetuimpia ja arvostetuimpia lehtiä.

Epäilyt poliittisesti ohjaillusta tutkimuksesta osuivat tilanteeseen, jossa tieteen vieroksujina kunnostautuneet presidentit Donald Trump ja Jair Bolsonaro olivat ylistäneet hydroksiklorokiinia ihmeitä tekevänä koronalääkkeenä. Kun tällaisessa tilanteessa arvostettu tiedelehti julkaisee hätäisesti kelvottoman tutkimuksen, jossa lääke leimataan vaaralliseksi, kyseessä on suora syöttö vastustajan lapaan.

Tällaisessa poliittisessa tilanteessa ei myöskään riitä, että teemme enemmän tai vähemmän hienovireisiä erotteluja tieteen ja politiikan suhteista. Tarvitsemme myös tilannetajua ja taktista ymmärrystä.

Esa Väliverronen on viestinnän professori Helsingin yliopistossa. Hän on tutkinut viime aikoina erityisesti tieteen roolia yhteiskunnassa.

Julkaisu Tieteen vastaisku: näkökulmia tieteen ja politiikan suhteeseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Esa Väliverronen ja Kai Ekholm (toim.): Tieteen vapaus & Tutkijan sananvapaus. Vastapaino, 2020

Esa Väliverrosen ja Kai Ekholmin toimittama Tieteen vapaus & Tutkijan sananvapaus käsittelee tieteen vapauden ja sananvapauden nykyistä todellisuutta. Ympäristötutkijoiden vaimentaminen USA:ssa, Unkarin ja Tšekin tutkijoita ahtaalle asettava politiikka sekä Kiinan sensuuri nostetaan johdannossa esimerkeiksi tieteen sananvapauden rajoituksista.

Kokonaisuudessaan teos kuvaa tapaa, jolla nykyinen tiedepolitiikka ja siihen kiedottu elinkeinoelämän toiveita toteuttava markkinariippuvuus kaventavat tiedettä ja tutkijan autonomiaa. Rahoituksen jatkuva hankinta sekä yliopistojen roolin muutos rakentavat todellisuutta, jossa tutkimus muuttuu viestintämateriaaliksi.

Teos nostaa useammalla tavalla esiin sen, että tieteen vapautta ei pidä sekoittaa sananvapauteen eikä täydelliseen yksilön vapauteen. Tiede on tieteellisen yhteisön vastuullista toimintaa. Siksi kysymykset siitä, mistä yhteisöllisessä vastuussa oikeastaan on kyse, nousevat esiin.

Näkyvyys on vapaudesta kamppailua

Tutkijoilta nykyään edellytetty näkyvyys sekä tutkimuksien käsittely digitalisoituneessa mediamaailmassa johtaa myös tilanteisiin, jossa kysymys tieteellisen yhteisön toimintatavoista tulee konkreettisesti kohdattavaksi. Näihin kysymyksiin pureutuvat luvuissaan etenkin tutkijat Johanna Vuorelma ja Severi Hämäri.

Teoksen ensimmäisen osan artikkelit perustelevat tieteen vapautta yleisesti. Toisessa osassa kerrotaan uuden yliopistolain jälkeisestä toimintakentästä, jossa tiede, markkinat ja politiikka kohtaavat yliopistoja muuttavalla tavalla. Kolmannessa osassa tieteen vapauden eroja avataan yliopistohistorialla.

Yliopistolaitoksen muutoksen kuvaamisesta siirrytään 2000-luvun yliopistodemokratian alasajoon. Viimeisessä luvussa katsotaan miten tutkimustieto ja tieteen ideaali kohtaavat tämän hetken julkisen keskustelun kentällä.

Elämme juuri nyt ajassa, jossa tieteellinen tutkimus kamppailee tiedollisen asiantuntijan roolistaan.

Kuulun itse sukupolveen, joka opiskeli ja aloitti tutkimusuransa ennen vuoden 2009 yliopistolain muuttamista. Samalla kuulun joukkoon, joka vastusti uudistusta mutta myös työskenteli sen ehdoilla.

Tutkimukseni yksi alue, uhriutuminen ja väkivallan sukupuolistuneisuus, osuu puolestaan aihepiiriin, jossa tieteellisen tutkimuksen vapaus, tiedon vastustaminen sekä tiedon kautta tapahtuva ajattelutapojen muutos kohtaavat. Tämä kokemusmaailma vaikuttaa kirjan lukemistapaani.

Elämme juuri nyt ajassa, jossa tieteellinen tutkimus kamppailee tiedollisen asiantuntijan roolistaan. Samalla kyse on ajasta, jossa tieteellisen tiedon yhteisöllisyys elää tutkijoiden keskinäisen kilpailuttamisen sekä tiedon kriteerien markkinoistumisen kanssa. Teosta lukiessani mietinkin tiedonvapauden mutkaisia polkuja.

Tilanneanalyysi: valjastettu yliopisto ja suunnattu tutkimus

Vuoden 2009 yliopistolaki mursi yliopistodemokratian ja ajatuksen siitä, että yliopistoja pitää suojella liiallisilta ulkopuolisilta vaikutteilta. Yliopistolain sisällöt muotoutuivat elinkeinoelämän vahvan lobbaustyön mukaiseksi. Lobbaus onnistui: yliopistolain muutoksessa päätöksenteko siirrettiin pois laajapohjaisilta ja vaaleilla valituilta päätöksentekoelimiltä ja tilalle ehdotettiin täysin ulkopuolisista koostuvia hallituksia.

Tutkijat Veera Kaleva ja Hanna Kuusela huomauttavat yliopistodemokratiaa koskevassa luvussaan, että ajatus autonomisen yhteisön jäsenten häätämisestä omasta hallintoelimestään olisi ”yhtä päätön kuin ajatus siitä, että itsehallinnollisen Suomen hallituksessa ei saisi istua yhtään Suomen kansalaista tai ettei kaupunginhallituksissa saisi olla kaupunkien asukkaita.”

Jälkikäteen katsottuna on helppoa ajatella yliopistolain muutoksen olleen radikaali reformi, joka iski yliopistojen vapauden ja itsehallinnon periaatteisiin. Mutta isku olisi ollut pienempi, jollei kyse olisi ollut myös tilanteesta, joka on jatkunut sekä yliopistojen rahoitusmallin muutoksella että tutkimusrahoituksen yhä selkeämpänä temaattisena suuntaamisena ja kilpailuttamisen kriteeristön muuttamisella.

Samalla kyse on ollut tieteenalojen asettamisesta samankaltaisilla mittaristoilla seurattaviksi sekä kokonaisuutena ohjattavaksi. Nykyään on luvallista ja jopa suotavaa pitää myös yliopistoja osana valtiollista innovaatiojärjestelmää.

Ajatus autonomisen yhteisön jäsenten häätämisestä omasta hallintoelimestään olisi yhtä päätön kuin ajatus siitä, että itsehallinnollisen Suomen hallituksessa ei saisi istua yhtään Suomen kansalaista tai ettei kaupunginhallituksissa saisi olla kaupunkien asukkaita.

Esa Väliverronen ja Sampsa Saikkonen toteavat kirjanluvussaan, että tieteellinen tutkimus on nykyään sekä suoraan että epäsuoraan ohjattua. Kyse on sekä yliopistojen profiloitumisen pakosta kuin myös tutkimusrahoituksen projekteiksi rakentamisesta.

Tieteelliseltä tutkimukselta halutaan tietoa, jonka avulla voidaan hakea ratkaisuja jo olemassa oleviin kysymyksiin tai joiden avulla päästään kohti asetettua päämäärää. Käytännössä tämä merkitsee uudenlaisten rajojen asettumista tutkijoiden valinnoille kuin myös tutkimuskenttien rakentumiselle.

Tutkijoiden valintojen rajautuminen pätee siitäkin huolimatta, että esimerkiksi Oili-Helena Ylijoen tutkimukseen osallistuneet, väitelleet sosiaalitieteiden tutkijat sitoutuvat selkeästi kriittisiin yhteiskuntatieteisiin. He elävät todellisuudessa, jossa huippujulkaisujen vallitseva asema sekä akateemisen markkinan tiukat ja ahtaat vaatimukset näkyvät sekä vuorovaikutuksessa että yhteistyössä. Väistämättä ne näkyvät myös tutkimustyön sisällöllisissä valinnoissa.

Tutkimuksen poliittinen ja taloudellinen ohjaus onkin koettua arkea. Ylipistolain muutoksen yhteydessä esimerkiksi Tuukka Tomperi esitti jo vuonna 2009 teoksen Akateeminen kysymys esipuheessa jaetun huolen yliopistollisen elämän yksipuolistumisesta. Huoli näyttää toteutuneen. Tutkimusvalintoja suuntaavien toiveiden ja kehotusten lisäksi tutkimuksen suuntaamisessa on toteutettu myös konkreettisempaa kontrollia.

Vaikuttavuus: vaade vai tieteellisen tiedon piirre?

Yliopistojen tieteellisen tutkimuksen suuntaamista perustellaan tyypillisesti tieteellisen tiedon vaikuttavuudella. Poliittisiin päämääriin sitoutuneen politiikan ja taloudellisen päätöksenteon rinnalle on nostettu neutraaliksi esitetty ”näyttöperustainen päätöksenteko”, jota avaavat ansiokkaasti esimerkiksi Marja Alastalo ja Maria Åkerman omassa tiedonkäytäntöä ja hallintaa koskevassa kirjassaan.

Yleisesti kyse on tutkimustietoon perustuvan päätöksenteon ihanteesta. Juuri nyt korona-aikaa eläessämme kohtaamme käytännössä todellisuuden, jossa koronavirustartuntojen tietoperusteinen ehkäiseminen näkyy lääketeollisuuden nopeuskilpailuna innovaatioiden tuotteistamisessa.

Tieteellisen tutkimuksen vaikuttavuuden hahmottaminen sekä nopeaan tai suoraan hyödynnettävyyteen pyrkivä tuotteistaminen eroavat kuitenkin toisistaan. Tutkimustiedon aikajänne on erilainen kuin päätöksenteon.

Tieteen harjoittaminen ja yhteiskunnallisen vaikuttaminen noudattavat toisistaan poikkeavia sääntöjä.

Tutkimustiedon pitäisi periaatteessa kyetä teoretisoimaan ja hahmottamaan tutkimuskohdetta tavalla, joka irrottautuu tutkimushetken erityispiirteistä. Sen sijaan politiikassa tehdään päätöksiä varsin lyhyen aikahorisontin näkökulmasta. Kyse on päätöksenteosta, jonka tavoitteet ovat toisia kuin tutkimuksen.

Kyse on myös todellisuudesta, jossa investoinneista halutaan mahdollisimman suuret voitot. Tällöin myös intressit tiedon ohittamiseen tai jopa pimittämiseen kasvavat. Janne Hukkinen kuvaa kirjanluvussaan tieteen harjoittamisen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen noudattavan toisistaan poikkeavia sääntöjä. Tieteen ja politiikan mutkikkaasta vuorovaikutuksesta on saatavilla tutkimustietoa. Samalla myös huoli siitä, miten politiikka lukitsee tutkimusta, on saanut tiedeyhteisössä uutta näkyvyyttä.

Elämme kuitenkin jo ajassa, jossa tieteellinen tutkimus ja yhteiskunnallinen päätöksenteko ovat toisiinsa kytkeytyviä. Tiedon intensiivinen tuotanto ja leviäminen yhä laajemmalle on lisännyt päättäjien paineita perustella päätökset tutkimukseen nojaavalla näytöllä. Tutkijoilla puolestaan on yhä suuremmat paineet osoittaa tutkimustiedon arvo päättäjille, joiden päätöksistä riippuu iso osa tutkimuksen rahoituksesta. Mutta miten ’kahden kauppa’ toimii?

Markkinat ja tieteen yhteisöt

Juha Tuunainen, Reijo Miettinen ja Terhi Esko toteavat teoksessa osaltaan, että jos yliopistojen yhdeksi perustehtäväksi nostetaan yhteiskunnallinen vaikuttavuus, on myös hyväksyttävä, että mikään yliopiston ulkopuolinen taho tai tutkimuksesta irrallaan oleva johtoelin ei voi tulkita tieteilijöiden sijaan sitä, mikä tutkimusalueilla on relevanttia tai yhteiskunnallisesti tarpeellista. He esittävät tieteellisen tiedon tuotannon ja sen yhteiskunnallisen hyödyntämisen suhteen olevan niin hienojakoinen, että ”tutkimuksen ulkopuolelta tulevat poliittiset kontrollipyrkimykset pikemminkin heikentävät yhteiskunnallista vaikuttavuutta kuin edistävät sitä.”

Mutta haluavatko yliopistot ja tieteellisen tutkimuksen tekijät tätä? Ja onko kyse oikeasti tutkijoiden tieteenala- ja instituutiorajat ylittävästä, jaetusta tieteellisyyden eetoksesta? Eri alojen tiedeyhteisöt ovat eri tavoin sidoksissa yhteiskuntaan ja erityisesti sen taloudelliseen rakenteeseen. Tieteen sananvapauden rajoituksissa kyse ei olekaan vain valtiollisesta kontrollista ja sensuurimekanismista vaan myös siitä, että tutkijoiden toimintaa ohjataan valittuihin painopisteisiin rahoituksen avulla.

Tieteen sananvapauden rajoituksissa kyse ei ole vain valtiollisesta kontrollista ja sensuurimekanismista vaan myös siitä, että tutkijoiden toimintaa ohjataan valittuihin painopisteisiin rahoituksen avulla.

Teoksessa Esa Väliverronen huomauttaa, että koska nimenomaan valtiollinen tutkimusrahoitus on yliopistorahoituksen ytimessä, vaikuttaa se suoraan vapaan tieteen tekemiseen. Nykytilanteessa lähes kaikki tutkimusrahoitusmuodot korostavat tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja riippumattomuutta. Samalla riippumatonta tieteenharjoittamista uhkaa vaivihkainen liukuminen epämääräiseen pehmeän sensuurin maailmaan. Päätöksenteon sekä rahoittajien tarpeen huomioonotto yksinkertaisesti liukuu osaksi vapaata tiedettä.

Juuri siksi tieteellisen tutkimuskentän toimijoilta, erityisesti yliopistojen johdolta, professoreilta, tutkimusrahoitukseen suuntaamisen osallistuvilta neuvottelijoilta sekä tutkimuskenttien edustajilta, pitäisi edellyttää entistä vahvemmin yhteiskunnalliseen relevanssiin pyrkivään, tiedostavaan tiedepolitiikkaan uskaltautumista. Kyse on myös toiminta- ja ajattelutavasta, jossa tieteelliset instituutit tunnistaisivat paremmin, miten tiedolle annetut tavoitteet ohjaavat ja rajaavat tutkimuksen tekemisen kenttää ja ottaisivat näihin rajauksiin voimakkaammin kantaa.

Kyse on sekä tiedepolitiikan pelisääntöjen selkeyttämisestä että vastuunkannosta. Tiedepolitiikka ei ole asia, jonka voisi asettaa yksittäisten tutkijoiden vastuulle.

Lopuksi: Toimintatila käyttöön

Tieteen vapaudesta ja tutkijan sananvapaudesta keskusteltaessa pitäydytään usein asiantilan esiin tuomisessa sekä tieteen vapauden idean yleisessä puolustamisessa. Sen rinnalle nostetaan yksittäisten tutkijoiden valintoja.

Sen sijaan konkreettiset sopimukset siitä, miten yliopistot, organisaatiot, tutkimusprojektit ja tutkimusryhmät toimivat tieteen vapauden ylläpitäjinä ja kehittäjinä, jäävät avaamatta. Tieteen vapauteen viitataan juhlapuheissa, mutta kukaan ei näytä ottavan sen rakentamisesta selkeää vastuuta.

Michel Foucault’n analyysi vallasta vaikuttaa konkretisoituvan toiminnassamme. Yliopistot laitoksina ja organisaaatioina ovat sujuvasti asettuneet yliopistojen aseman sekä tutkimuksellisen rahoituksen kokonaisuudessa toimintatapaan, jossa valta toteutuu sitoutumisena tietynkaltaisia ratkaisuja ja valintoja ohjaavaan logiikkaan. Suomalaistenkin yliopistojen johdot ovat nöyrästi tai jopa hanakasti siirtyneet yksilökilpailuttamisen toiminnalliseen logiikkaan.

Tieteen vapauteen viitataan juhlapuheissa, mutta kukaan ei näytä ottavan sen rakentamisesta selkeää vastuuta.

Yliopistojen sekä eri tavoin rakentuvien tutkimusyhteisöjen toimintatila on kuitenkin olemassa. Siksi kysymykset siitä, miten tätä toimintatilaa uskalletaan yhteisöinä käyttää sekä se, miten me itse erilaisissa rooleissa ja konteksteissa toimimme, ovat keskeisiä. Yliopistojen ja tieteen ohjauksessa markkina-ajattelu vetää eri suuntaan kuin se, että tieteellistä tutkimusta kehitetään tieteen vapautta ylläpitävän ja tiedosta vastuuta ottavan yhteisön toimintana.

Tutkimus ei tarjoa lopullisia totuuksia vaan monipuolista tietoa, jonka varassa tehdä valintoja. Poliittisten valintojen tekemisessä kohtaa puolestaan monta eri ulottuvuutta. Jos näistä elementeistä yksi ei ole tieteellistä tieto, valinnanvapaus kaventuu.

Suvi Ronkainen on tutkimusmenetelmien professori Lapin yliopistossa. Hän on toiminut urallaan sekä Suomen Akatemian hankkeiden vetäjänä että yliopistojen johdossa vararehtorina ja rehtorina.

Julkaisu Ei vapautta ilman tiedettä? Tiedonvapauden mutkaiset polut ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun julkinen rahoitus vähentyy, säätiörahoitus pyrkii vaikuttamaan yhteiskuntaan yhä näkyvämmin. Prekaarissa asemassa toimivat tutkijat ja taiteilijat ovat taloudellisesti haavoittuvaisessa asemassa rahoittajien politiikan suhteen, miltä tahansa taholta rahoitus tuleekaan.

Säätiöt ja rahastot toivovat keskustelua tekijöiden ja tukijoiden yhteistyöstä. Siksi pohdimme, mitä vaikutuksia tieteen ja taiteen saralla säätiöiden aktiivisella nykypolitiikalla on.

Etenkin Koneen Säätiö on tuonut tieteen ja taiteen tutkimukseen uutta virtaa.

Sen aktiivisen ja nopeasti kasvaneen roolin vuoksi keskitymme erityisesti sen harjoittamaan rahoituspolitiikkaan.

Koneen Säätiön hallituksen puheenjohtaja Hanna Nurminen luovutti vuonna 1989 Pekka Herliniltä saamansa osuuden osakelahjastaan eteenpäin säätiölle.

Sen arvo on kasvanut Koneen kurssinousun myötä satoihin miljooniin euroihin.

Näin yhden teollisuussuvun perinnöstä ja sijoitustoiminnasta koostuva pääoma on noussut kolmessa vuosikymmenessä taiteen ja tutkimuksen kolmanneksi suurimmaksi säätiörahoittajaksi.

Pohdimme, sisältyykö Koneen Säätiön – ja ylipäätään säätiöiden – vallan kasvuun riskejä. Lopuksi ehdotamme muutamia toimenpiteitä säätiöille ja valtiovallalle.

Säätiöt Suomessa

Säätiöiden tutkimusrahoitus on noin puolet Suomen Akatemian myöntövaltuudesta – kokonaisrahoituksesta säätiöiden osuus on joitakin prosentteja erityisesti tieteen mutta myös taiteen puolella, arvioi säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunnan toimitusjohtaja Liisa Suvikumpu, kun kysyimme asiaa tätä kirjoitusta varten.

Rahoituksen kokonaiskuvaa on vaikea yksityiskohtaisesti arvioida, mikä johtuu sekä valtion että säätiökentän monimuotoisista rahoitustavoista. Säätiöiden tuki tieteelle on kuitenkin yli 2500-kertaistunut sadassa vuodessa. Riippumaton tutkimus aiheesta olisi tärkeää.

Säätiökentän ylivoimaisesti suurimmat toimijat ovat Suomen Kulttuurirahasto (55 miljoonaa vuonna 2018) ja ruotsinkielistä tiedettä ja kulttuuria tukevat Svenska Kulturfonden ja Svenska Litteratursällskapet (yhdessä 46,9 miljoonaa vuonna 2018).

Näiden jättien jälkeen huomattavimpia rahoittajia ovat Koneen (31,8 miljoonaa vuonna 2018), Jane ja Aatos Erkon (28,3 miljoonaa vuonna 2018) sekä Sigrid Juséliuksen (18 miljoonaa vuonna 2018) säätiöt.

Kymmenen suurimman säätiörahoittajan ryhmään kuuluvat myös Åbo Akademin (17,8 miljoonaa vuonna 2018) sekä Jenny ja Antti Wihurin (12 miljoonaa vuonna 2018) säätiöt kuten myös Syöpäsäätiö (11 miljoonaa vuonna 2018).

Säätiöt ja rahastot ovat toimineet valtion rahoitusta tasapainottavassa ja laajentavassa roolissa. Niiden tarjoama rahoitus on kyennyt usein nostamaan esiin julkisen tuen katveisiin jääneitä ääniä ja toimijoita.

Esimerkiksi Sigrid Juséliuksen Säätiön lääketieteellisen toimikunnan puheenjohtaja Jukka Kere on todennut lääketieteen osalta näin: ”ilman säätiörahoitusta perustutkimus olisi loppunut Suomessa jo kauan sitten.”

Kasvava säätiövalta

Säätiöiden ja rahastojen tuki tieteelle ja taiteelle on kasvanut huomattavasti vuosisadan mittaan. Yhtenä syynä on säätiöiden sijoitusmarkkinoilla kasvatettu varallisuus ja toisena Herlinin ja Erkon sukujen sekä muiden suurlahjoittajien isojen perintöjen osittainen ohjaaminen säätiörahoitukseen.

Säätiöt ja rahastot ovat järjestäytyneet Suomessa yhdistykseksi. Vuonna 2018 säätiöyhdistyksen lähes 200 jäsensäätiötä tuki tiedettä, taidetta, kulttuuria sekä sosiaalisia tavoitteita puolella miljardilla eurolla.

Vuonna 2017 säätiötukea myönnettiin taiteeseen summalla, joka oli ”miltei tuplaten valtion Taiteen edistämiskeskuksen 35 miljoonan euron tuki”, Liisa Suvikumpu laski.

Nuoret taiteilijat hakevatkin enemmän säätiörahoitusta kuin valtion taiteilija-apurahoja.

Väitöskirjojen rahoitus puolestaan alkoi korostua säätiöiden tavoitteena 1950-luvulta lähtien sen seurauksena, että opetusministeriö nosti tavoitteitaan tohtorintutkintojen määristä. 1980-luvun rahoitusnotkahduksen jälkeen väitöskirjojen säätiörahoitus on 2000-luvulla lähes tuplaantunut.  Yliopistojen väitöstutkijoille säätiörahoitus on ollut lähestulkoon ratkaisevaa.

Uudistettu yliopistolaki vuonna 2010 sitä seuraavine vastinlupauksineen siirsi varainhankinnan vastuuta yliopistoille itselleen.  Säätiöistä tuli tässä kehityksessä tärkeämpiä yliopistojen yksityisiä rahoittajia.

Säätiöt itsensä brändääjinä

Vaikka säätiöt ovat olleet aina aktiivisia, on suurilla säätiöillä, niiden noustua rahallisesti merkittävämpään asemaan, nykyisin uutta valtaa olla päättämässä siitä, keille taide- ja tiedeyhteisössä annetaan mahdollisuus perustaa taiteen ja tutkimuksen hankkeita.

Koneen Säätiön tiedejohtaja Kalle Korhonen vertasikin vuoden 2019 myöntötiedotteessa Koneen Säätiön asemaa julkiseen rahoitukseen: ”Nämä erittäin tavoitellut hankkeet, joita on vaikeampi saada kuin Suomen Akatemian projekteja, ovat merkittäviä meriittejä hankkeissa toimivien tutkijoiden uralla.”

Arviointikäytännöissä on merkittäviä eroja säätiöiden ja Akatemian välillä.

Kansainvälinen tiedeyhteisö ei kuitenkaan välttämättä tunnista tai arvota säätiörahoituksia yhtä merkittäviksi ansioiksi kuin Suomen Akatemian avoimesti kilpailtuja myöntöjä. Lisäksi arviointikäytännöissä on merkittäviä eroja säätiöiden ja Akatemian välillä.

Akatemiassa arviointipaneelien puheenjohtajien nimet ja raportit on laitettu Akatemian sivuille. Arviointiprosessin vaiheita on kuvailtu siten, että tutkijat tietäisivät, mitä tapahtuu, milloin, kuka arvioi, miten paneelit kootaan ja kuka tekee rankingin sekä viimeiset päätökset.

Myös jääviyskysymykset on otettu tarkasti huomioon.

Säätiöiden päätöksissä rahastojen arvioijien lausuntoja tai asiamiesten ja yksittäisten mesenaattien valtaa rahoituspäätöksissä ei yleensä tuoda julki. Toisin kuin Akatemian hauissa, säätiöiden apurahahakijat eivät saa yksityiskohtaista pisteytystä tai kirjallista palautetta.

Suurimpien säätiöiden arvioijat käsittelevät valtavan määrän hyvin erilaisia hankkeita.

Esimerkiksi Suomen Kulttuurirahasto käyttää kahta tai kolmea ulkopuolista asiantuntijaa kussakin toimikunnassaan.

Koneen Säätiöllä puolestaan jokaisen hakemuksen käsittelee yksi arvioija.

Esimerkiksi 2019 Koneen Säätiön arvioijien urakkaan kuului 5 507 hakemusta, joista 294 sai myönteisen päätöksen.

Koneen Säätiö perustelee linjaansa sillä, että ”näin tuettavaksi valikoituu taiteellisesti ja tieteellisesti kiinnostavampia hankkeita kuin usean arvioijan – usein kompromisseja edellyttävän – työn tuloksena.”

Se, että säätiöt ovat vapaampia normatiivisten akateemisten meriittien sitovuudesta kuin Suomen Akatemia on tutkimuksen uudistamiselle todella tärkeää. Samalla kuitenkin päätöksenteon on läpinäkymättömyys on omiaan lisäämään niiden tuhansien korkeatasoisten apurahahakijoiden hämmennystä, joille myöntöä ei tullutkaan.

Säätiörahan mahti ja hankenäkyvyys

Varakkaimmat säätiöt osallistuvat taiteen ja tieteen julkisuuskuvaan myös tapahtumajärjestäjinä ja säätiöpalkintojen jakajina.

Säätiöt vaikuttavat somenäkyvyytensä kautta siihen, mitä taiteessa ja ihmistieteissä pidetään oleellisena ja tärkeänä.

Esimerkiksi Koneen Säätiö on nimennyt itsensä rohkeuden, vaihtoehtoisuuden ja marginaalien tukijaksi taiteen ja tutkimuksen alueella. Se brändää tukemiaan hankkeita ”rohkeina avauksina” ja apurahansaajiaan ”rohkeiksi tekijöiksi”.

Myös Suomen Kulttuurirahasto nostaa tukemiaan hankkeita sosiaalisessa mediassa, mutta hillitymmin.

Koneen Säätiötä on ehdottomasti kiittäminen monien marginaalisten alueiden rahoittamisesta. Ilman sitä moni uutta kokeileva taiteilija ja tutkija olisi saattanut muutoin jäädä näkymättömiin.

Silti voimakkaasti markkinoitu rohkeusretoriikka tuottaa railoja niiden tieteentekijöiden ja taiteilijoiden välille, joille rahoitusta myönnetään ja joille ei.

Vaarana on, että tutkijat ja taiteilijat alkavat glorifioida Koneen Säätiön rahoituksen merkittävyyttä, vaikka päätösprosessit eivät ole hakijalle läpinäkyviä. Apurahaan liitetään tällöin merkittävää symbolista – brändättyä – arvoa.

Vaarana on, että tutkijat ja taiteilijat alkavat glorifioida Koneen Säätiön rahoituksen merkittävyyttä.

Lisäksi usein tuetaan myös jo aseman saavuttaneita toimijoita ja tekijöitä, jotka saavat mittavaa tukea muualtakin.

Vahvan brändin varjossa voi unohtua, että julkinen rahoitus ja monet muutkin säätiöt ovat rahoittaneet marginalisoituja sekä uutta luovia hankkeita ja tekijöitä vuosikymmeniä.

Apurahojen taso

Säätiöiden alhaiset kuukausiapurahat ovat todellinen ongelma, johon valtio pakottaa jopa meritoituneita taiteilijoita ja tutkijoita määrittelemällä verovapaan apurahatason. Koneen Säätiön hohtoa on kirkastanut, että se myöntää suurempia kuukausirahoituksia kuin useimmat muut säätiöt.

Koneen Säätiön taiteilijoille myöntämä kuukausiapuraha (2400 € /kk) on peräti 24 prosenttia suurempi kuin valtion taiteilija-apuraha (1939,15 € / kk). Vaikka apurahojen kattavuutta on parannettu, eivät useimmat muut säätiöt ole nostaneet (tai kyenneet nostamaan) apurahojaan Koneen Säätiön tasolle.

Valtiovallan voimakkaan ohjauksen seurauksena tohtorin tutkintojen määrää on jatkuvasti kasvatettu. Samalla kilpailu kaventuvasta rahoituksesta on kiihtynyt. Jopa 73 prosenttia nuorista tutkijoista kokee suurta tai huomattavaa epävarmuutta tulevasta rahoituksesta ja asemastaan.

Tämä saa monet taiteilijat ja tutkijat keskittämään voimansa Koneen Säätiön syksyiseen hakuaikaan. Millaisia hankkeita juuri Koneen Säätiö tukee, samoin kuin säätiön hakulomakkeen vaatima logiikka, ovatkin taiteilijoiden ja tutkijoiden keskuudessa jokavuotinen keskustelun aihe.

Mitä voisi tehdä paremmin?

Ehdotamme säätiöille ja rahastoille, että säätiöiden päätöksenteosta ja arviointiprosesseista tulisi tehdä läpinäkyvämpiä, jotta säätiörahoitus palvelisi taiteen ja tutkimuksen päämääriä entistä avoimemmin.

Toivomme, että yliopistot, säätiöt ja muut rahoittajatahot selvittäisivät, miten ne voisivat tukea taidetta ja tutkimusta, mutta samalla välttää tutkija- ja taiteilijayhteisöjen hajaannusta ja kilpailun kiihdyttämistä. Erityisesti Koneen Säätiön tulisi tunnistaa rohkeus tieteen ja taiteen ilmiöksi, jota voidaan tarkastella erillään rahoituspäätöksistä.

Taiteilijoille ja tutkijoille haluamme muistuttaa, että olemme ollaksemme yhdessä. Emme toivo kilpailullisessa rahoitustilanteessa yksilöivien palkitsemisjärjestelmien sumentavan sitä, että uusia ideoita syntyy yhteisössä käytävässä vuoropuhelussa.

Sen tulisi olla avointa toimiakseen.

Luovaa ja uutta tekevien tutkijoiden ja taiteilijoiden asemaa pitää kiireellisesti parantaa. Siksi ehdotamme valtiolle, että tutkimusrahoitusta voisi pohtia ylirajaisen tutkija- ja taiteilijaryhmän kanssa. Esimerkiksi perustulo tai palkkasuhde ovat monimutkaisia kysymyksiä. Jotta taidetta sekä kriittisten, pienten ja uusien alojen tutkimusta voidaan tukea paremmin, tulisi asiaa tutkia sellaisella joukolla, joka tuntee taiteilijoiden ja tutkijoiden realiteetit.

Rahoitusten projektikohtaisuus ei sovellu kaikkiin taiteen tai tutkimuksen muotoihin. Projektimuotoisuudella on etunsa, mutta kovassa kilpailussa se on myös omiaan heikentämään tutkijoiden ja taiteilijoiden keskittymiskykyä ja vaikuttamaan heidän keskinäisiin suhteisiinsa tavoin, jotka eivät aina ole myönteisiä.

Yhteistyösuhteet muuttuvat potentiaalisiksi rahoitushakuverkostoiksi samalla, kun eri projektit helposti klikkiytyvät suorituspaineiden alla eivätkä niissä työskentelevät ihmiset välttämättä jaa tietoa ja inspiraatiota alansa arjessa yli projektin rajojen. Tämä on tosin laajempi ongelma, joka ei johdu ainoastaan säätiörahoituksesta.

Rajojen ylittäminen siten, että jotakin todella muuttuu, edellyttää perusteiden liikuttamista.

Myös Politiikasta-lehti saa pääasiallisen rahoituksensa Koneen Säätiöltä.

Antu Sorainen on akatemiahankkeen johtaja, sukupuolentutkimuksen dosentti ja apuraha-queertutkija Helsingin yliopistossa.

Jaakko Ruuska (vanhempainvapaalla) on monialainen taiteilija ja tohtoriopiskelija Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa.

Julkaisu Mikä on säätiöiden tehtävä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.