Opiskelijoiden hyvinvointi ja hyvä elämä -teemaisia artikkeleita käsittelevä lukupiirikokoontuminen järjestettiin 14.5.2024.

Lukupiirissä alusti Susanna Ågren Nuorisotutkimus-lehdessä julkaistun, Niina Meriläisen kanssa yhteiskirjoitetun artikkelinsa “Ammattiin opiskelevat ja hyvä elämä: työntekijyyttä vai jotain ihan muuta?” lähtökohdista ja löydöksistä. Miina Orell puolestaan alusti myös Nuorisotutkimus-lehdessä julkaistun yhteiskirjoitetun artikkelin ”Oppilaiden hyvinvointi poikkeusolojen etäopetuksessa” pohjalta. Anna-Maija Niemi kertoi osana lukupiiriä myös nuorisotutkimuksen kentästä Nuorisotutkimus-lehden päätoimittajan näkökulmasta.

Mikä on Nuoriso tutkimuksen kuvassa -lukupiiri?

Nuoriso tutkimuksen kuvassa -lukupiiri tekee keväällä 2024 nuorisoon kohdistuvaa tutkimusta tutuksi matalalla kynnyksellä ja kutsuu ihmisiä keskusteluun tutkimustiedon pohjalta. Monitieteinen lukupiiri tiivistää kotimaisten tiedejulkaisujen yhteistyötä saattamalla eri tieteenalojen julkaisujen tekijöitä dialogiin käytännön toiminnassa. Lukupiirissä avataan eri tiedelehdissä julkaisseiden tutkijoiden voimin ajankohtaisesta nuorisotutkimuksesta.

Lukupiirissä on neljä avoimesti verkossa saatavilla olevaa tiedelehteä: Aikuiskasvatus, Alue & Ympäristö, Kulttuurintutkimus ja Nuorisotutkimus. Lisäksi mukana on alue- ja maantiedettä sekä yhteiskunnallista ympäristötutkimusta yleistajuistava Versus-verkkolehti. Politiikasta -lehden tuottama podcast-sarja alustuksista julkaistaan lehden SoundCloud-sivulla.

Susanna Ågren: Ammattiin opiskelevien nuorten yhteiskunnallinen osallisuus ja kuuluminen nähdään usein kapeasti ja työelämäkeskeisesti

Tarkastelimme Niina Meriläisen kanssa kirjoittamassamme artikkelissa ammattiin opiskelevien hyvää elämää koskevia ymmärryksiä. Päädyimme kirjoittamaan artikkelin, sillä ammattiin opiskelevista nuorista keskustellaan hyvin usein kapeasti pelkästään ”tulevina työntekijöinä”.

Myös ammatillinen koulutus itse tuottaa tällaista työelämäkeskeistä kertomusta ammattiin opiskelevien nuorten yhteiskunnallisesta jäsenyydestä. Sen rinnalla sitä tuottavat myös monet tutkimukset ammattiin opiskelevista nuorista. Näiden nuorten hyvää elämää ja tulevaisuutta koskevista toiveista keskustellaan pääosin työelämän näkökulmasta. Siksi koimme tärkeäksi tutkia, miten ammattiin opiskelevat nuoret itse sanoittavat ja ymmärtävät hyvän elämän.

Tarkastelimme artikkelissa ammattiin opiskelevien nuorten hyvän elämän ymmärryksiä yhteiskunnallisen osallisuuden näkökulmasta, soveltaen Richard Ryanin ja Edward Decin itsemääräämisteoriaa: eli toisin sanoen millaisin edellytyksin he kokevat pystyvänsä osallistumaan yhteiskunnassa, tekemään omaa elämäänsä koskevia päätöksiä ja olevansa tärkeä osa ympäröivää yhteiskuntaa – eli elämään merkityksellistä ja hyvää elämää.

Havaitsimme, että ammattiin opiskeleville nuorilla on moninaisia hyvää elämää koskevia toiveita. Monen toiveet liittyivät aikuistumiseen eli toimeentuloon, omaan kotiin ja turvalliseen tulevaisuuteen, mutta myös rakkauteen, perheeseen ja yhteiskuntaan.

Yhteiskunnallisen kuulumisen kokemus rakentuu siitä, että nuori voi kokea olevansa hyväksytty ja arvokas osa yhteiskuntaa. Jos nuorten hyvän elämän edellytyksiä pohditaan vain työelämässä osallistumisen kautta, millaisen viestin se antaa niille, joille työntekijäkansalaisuuden ihanteen mukaisesti eläminen on hankalaa tai joille se on osoittautunut epäoikeudenmukaiseksi?

Toisaalta toiveet olivat myös ristiriitaisia: toisilla toiveet liittyvät hyvin vahvasti henkilökohtaiseen hyvään, kuluttamiseen ja hedonistisiin toiveisiin ja toiset pohtivat yhteiskunnan hyvinvointia laajemmin myös kestävyyden näkökulmasta. Totesimmekin artikkelissa, että ammatillisesta koulutuksesta keskusteltaessa tulisi tunnistaa nuorten ja heidän toiveidensa moninaisuus. Työelämän rinnalla ammatillisessa koulutuksessa tulisi keskustella laajemmin myös muista nuorille tärkeistä ja heidän tulevaisuuttaan koskevista asioista, kuten esimerkiksi kestävään ja oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan liittyvistä kysymyksistä.

Olen työntekijäkansalaisuutta käsittelevässä väitöskirjassani tuonut esiin, miten ammattiin valmistuneet nuoret neuvottelevat yhteiskunnallisesta kuulumisestaan hyvin ristiriitaisten työelämään liittyvien ihanteiden ja mahdollisuuksien kautta. Työntekijäkansalaisuudella tarkoitan sitä, miten odotamme jokaisen nuoren osallistuvan yhteiskuntaan työelämän kautta.

Nuorten tulisi opiskella ahkerasti ja tunnollisesti sekä pyrkiä mahdollisimman aktiivisesti työllistymään ja täyttämään velvollisuutensa yhteiskunnassa, mutta samaan aikaan heidän tulisi myös joustaa työelämän tarpeiden mukaan ja sopeutua sen epävarmuuksiin. Ammatillisessa koulutuksessa nämä vaateet korostuvat entisestään.

Havaitsin kuitenkin, että näiden odotusten täyttäminen on nyky-yhteiskunnassa monimutkaista. Huolimatta siitä, miten tehokkaasti ja eri tavoin pyrimme yhteiskuntana ohjaamaan nuoria työntekijäkansalaisuuteen, todellisuudessa nuorten ei ole kovin helppoa hallita omaa asemaansa työntekijäkansalaisena. Siten heille ei ole niin yksinkertaista neuvotella sen kautta omasta merkityksestään ja kuulumisestaan yhteiskunnassa kuin mitä aikuisyhteiskuntana ehkä oletamme. Heillä on myös hyvin eriarvoiset lähtökohdat käydä tällaista neuvottelua.

Yhteiskunnallisen kuulumisen kokemus rakentuu siitä, että nuori voi kokea olevansa hyväksytty ja arvokas osa yhteiskuntaa. Jos nuorten hyvän elämän edellytyksiä pohditaan vain työelämässä osallistumisen kautta, millaisen viestin se antaa niille, joille työntekijäkansalaisuuden ihanteen mukaisesti eläminen on hankalaa tai joille se on osoittautunut epäoikeudenmukaiseksi? Näkisin, että tämä kysymys asettaa vastuun sekä yhteiskunnalle että ammatilliselle koulutukselle, jos toiveena on tukea kestävämmin nuorten mahdollisuuksia hyvään elämään.

Miina Orell: Hyvinvointi syntyy arjen rakenteissa

Etäopetusta tutkiva Distant learning eli Disle-ryhmä muodostui huhtikuussa 2020 Turun yliopiston Turun ja Rauman opettajankoulutuslaitosten henkilöstöstä koronapandemian kynnyksellä huhtikuussa 2020. Ryhmään kuuluu monipuolinen toimijajoukko, professorista normaalikoulun lehtoreihin, joita yhdistävänä tekijänä toimi ja toimii edelleen kiinnostus koronan aiheuttamaan poikkeustilaan ilmiönä.

Disle-ryhmän kunnianhimoisena tavoitteena oli kerätä tutkimusaineisto, jossa kuuluisi monipuolisesti niin oppilaiden, opiskelijoiden, huoltajien, opettajien, opettajaksi opiskelevien ja opettajankouluttajien ääni. Vuoden 2020 kevään ja kesän aikana ryhmä keräsi lomakeaineiston eri puolilta Suomea. Aineiston pohjalta on pidetty sekä suullisia esityksiä että julkaistu useita artikkeleita eri näkökulmista.

Tutkimuksen perusteella poikkeustilan aikainen etäopetus sopi osalle oppilaista paremmin kuin toisille. Kolmasosa vastaajista koki hyvinvointinsa heikentyneen.

Nuorisotutkimus-lehden artikkelissa Disle-ryhmän tarkastelussa olivat peruskoulun 4.–9.-luokkalaisten oppilaiden ja lukio-opiskelijoiden hyvinvoinnin muutokset poikkeusolojen aikaisessa etäopetuksessa. Näkökulmina hyvinvointiin olivat uni, ruokailu, liikunta, vuorovaikutus, osallisuus, yksinäisyys ja kiusaamisen kokemukset.

Tutkimuksen perusteella poikkeustilan aikainen etäopetus sopi osalle oppilaista paremmin kuin toisille. Kolmasosa vastaajista koki hyvinvointinsa heikentyneen. Tutkimushavaintojen mukaan hyvinvoinnin muutokset olivat pääsääntöisesti kielteisiä: poikkeuksen muodostivat vain lisääntynyt unen määrä ja vähentynyt kiusaaminen.

Tarkasteltaessa vastaajia ikäryhmittäin havaittiin, että lukiolaisilla oli muita suurempi riski hyvinvoinnin heikkenemiselle. Hyvinvoinnin heikkenemisen taustalta tunnistettiin useita tekijöitä: yleinen kestokyvyn kuormitus, haasteet päivärytmin ylläpidossa sekä etäopiskelun heikko sujuminen ja kaipuu kouluarkeen.

Disle-ryhmän aiemmissa julkaisuissa peruskoulun alimpien luokkien oppilaiden oli havaittu kaivanneen koulua etenkin arkea rytmittävänä ja sosiaalisia verkostoja tarjoavana yhteisönä. Näiltä osin tarpeet eri ikäryhmille vaikuttavat yhteneville ja koulun merkitys arjen rakenteiden ylläpitäjänä on jaettu. Vaikuttaa siltä, että turvaamalla kouluarjen rakenteiden toteutumista ja vuorovaikutteisuutta niin vertaisten kuin kouluväen kanssa voidaan tukea kaiken ikäisiä oppilaita.

Hyödynnä podcastia opetuksessa -kysymykset

Meriläinen, N. & Ågren, S. (2022). Ammattiin opiskelevat ja hyvä elämä: työntekijyyttä vai jotain ihan muuta? 

1. Mitä ajattelet, että työntekijäkansalaisuus voisi tarkoittaa?
2. Millaisia työelämään liittyviä odotuksia ja paineita nuoret mielestäsi kohtaavat yhteiskunnassa?
3. Miten hyvästä elämästä tulisi mielestäsi keskustella nuorten kanssa ammatillisessa koulutuksessa?

Koski, P., Keinänen, H., Laakkonen, E., Kärki, T., Kemppinen, L., Aerila, J.-A. & Orell, M. (2023). Oppilaiden hyvinvointi poikkeusolojen etäopetuksessa.

1. Miten oppilaiden ja opiskelijoiden hyvinvointi muuttui poikkeustilan aikaisen etäopetusjakson aikana?
2. Mitkä tekijät olivat yhteydessä hyvinvoinnin heikkenemiseen?
3. Aikakone siirtää sinut maaliskuuhun 2020 ja tehtäväsi on toimia valtioneuvoston ja opetusministeriön neuvonantajana. Anna kolme konkreettista ohjetta opetuksen toteuttamiseksi niin, että hyvinvointi tulisi huomioiduksi paremmin.

Susanna Ågren on nuorisotutkimuksen tutkijatohtori Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa (SOC). Ågren on kiinnostunut nuoriin ja nuoriin aikuisiin liittyvistä yhteiskunnallisen kuulumisen, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, hyvinvoinnin ja kestävän yhteiskunnan kysymyksistä. Väitöskirjassaan Ågren tarkasteli ammattiin opiskelevien ja ammatillisista oppilaitoksista valmistuneiden neuvotteluja yhteiskunnallisesta kuulumisesta.

KT Miina Orell työskentelee perusopetuksen esihenkilötehtävissä Turun kaupungin palveluksessa.  DisLe-ryhmään Orell liittyi toimiessaan yliopiston lehtorina Turun normaalikoulussa. Päätyönsä ohessa Orell toimii kouluttajana ja on mukana erilaisissa tutkimusprojekteissa. Orellin kiinnostuksen kohteita ovat etäopetuksen lisäksi kodin ja koulun yhteistyö, monikielisyys, oppimisvaikeudet sekä luku- ja kirjoitustaidon kehittyminen.

Podcastin tekninen toimitus: Jukka Huuhtanen

Artikkelikuva: Helena Lopes / Unsplash

Tiedelehtien lukupiiri ja podcast on toteutettu yhteistyössä Tiedekustantajien liiton kanssa. Lukupiiriä koordinoi Kvs-säätiö. Sivistyksen ja oppimisen tiedekeskus Soppi on osa Kvs-säätiön toimintaa ja Sivistyksen teemavuotta 2024 (#sivistys2024).

Julkaisu Tiedelehtien lukupiiri: Opiskelijoiden hyvinvointi ja hyvä elämä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Virtuaaliset maailmamme ja tutkijan menetelmät -teemaisia artikkeleita käsittelevä lukupiirikokoontuminen järjestettiin 16.4.2024.

Lukupiirissä alusti Kristiina Korjonen-Kuusipuro yhdessä Sari Tuuva-Hongiston kanssa kirjoittamastaan artikkelista “Digitaalinen etnografia tarttuma­pintana nuorten arkeen”, joka on ilmestynyt Kulttuurintutkimus-lehdessä. Toisena alustajana oli Juho Kahila yhteiskirjoitetusta artikkelistaan ”Mikä on sopivaa, mikä ei? Nuorten näkemyksiä peliraivosta”, joka on julkaistu Nuorisotutkimus-lehdessä.

Mikä on Nuoriso tutkimuksen kuvassa -lukupiiri?

Nuoriso tutkimuksen kuvassa -lukupiiri tekee keväällä 2024 nuorisoon kohdistuvaa tutkimusta tutuksi matalalla kynnyksellä ja kutsuu ihmisiä keskusteluun tutkimustiedon pohjalta. Monitieteinen lukupiiri tiivistää kotimaisten tiedejulkaisujen yhteistyötä saattamalla eri tieteenalojen julkaisujen tekijöitä dialogiin käytännön toiminnassa. Lukupiirissä avataan eri tiedelehdissä julkaisseiden tutkijoiden voimin ajankohtaisesta nuorisotutkimuksesta.

Lukupiirissä on neljä avoimesti verkossa saatavilla olevaa tiedelehteä: Aikuiskasvatus, Alue & Ympäristö, Kulttuurintutkimus ja Nuorisotutkimus. Lisäksi mukana on alue- ja maantiedettä sekä yhteiskunnallista ympäristötutkimusta yleistajuistava Versus-verkkolehti. Politiikasta-lehden tuottama podcast-sarja alustuksista julkaistaan lehden SoundCloud-sivulla.

Kristiina Korjonen-Kuusipuro: Nuorten asiantuntemuksen jäljillä

Nuorten digitaalisten laitteiden käyttöön, heidän digitaaliseen arkeensa sekä sen vaikutuksiin liittyy tänä päivänä paljon huolipuhetta. Tällainen puhe luo nuorille tunteen, että verkossa hengaillessaan he tekevät jotain väärää tai häpeällistä.

Tutkimukseemme osallistuneet nuoret olivat omaksuneet huolinäkökulman myös omaan puheeseensa ja verkon positiiviset puolet, kuten vaikkapa englannin kielen oppiminen tai uudet kaverit saattoivat jäädä tämän huolen varjoon.

Artikkelissamme tarkastelemme digitaalista etnografiaa yhdeksäsluokkalaisten nuorten arjessa. Kyse on tutkimusmenetelmästä, joka tutkimuksessamme määrittyy keinoksi ymmärtää verkkoyhteisöjen sosiaalisia ja kulttuurisia käytänteitä ja verkon moninaisia merkityksiä nuorten arjessa. Digitaalinen etnografia oli myös tapa hyödyntää digitaalisia työkaluja tutkimuksen eri vaiheissa. Menetelmällä on useita nimityksiä ja se on muovautunut internetin kehityksen ja digitalisaation myötä.

Lähestymistapa muokkautui myös käytännön kautta: korona-ajan takia emme voineet tavata tutkimukseemme osallistuneita nuoria kasvokkain, vaan tutkimusaineiston kokoaminen tapahtui kokonaan verkkovälitteisesti. Kyselyjä ja verkkovälitteisiä haastatteluja täydensimme tekemällä havainnointia nuorten suosimilla kanavilla erityisesti YouTube-alustalla.

Lähestymistapana digitaalinen etnografia nosti tutkimuksessamme esiin nuorten omaa asiantuntijuutta. Se näkyi esimerkiksi siinä, kuinka he avasivat verkon ilmiöitä tutkijalle tai siinä, kuinka he osasivat neuvoa tutkijaa teknisissä pulmissa. Asiantuntijuus rakentuu dialogisesti niin, että tutkija on asiantuntija yhdessä tilanteessa, mutta toisissa tilanteissa nuoret tutkimukseen osallistujat tietävät asiasta enemmän.

Tutkimukseemme osallistuneet nuoret olivat omaksuneet huolinäkökulman myös omaan puheeseensa ja verkon positiiviset puolet, kuten vaikkapa englannin kielen oppiminen tai uudet kaverit saattoivat jäädä tämän huolen varjoon.

Vaikka tapasimme nuoria vain verkon välityksellä, koimme, että meidän tutkijoiden ja nuorten välille syntyi etnografisen tutkimusotteen edellyttämää vuorovaikutusta ja luottamusta ja nuoret kokivat yhtä lailla tulevansa kuulluksi ja ymmärretyksi verkossa kuin kasvotusten tapahtuvissa kohtaamisissa. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, että nuoret kertoivat haastatteluissa hyvin arkaluontoisista ja vaikeistakin asioista.

Digitaalinen etnografia toi esille nuorten digitaalisen arjen moninaisuuden. Nuorten seuraamat sisällöntuottajat olivat hyvin erilaisia ja ne valikoituivat nuoren omien kiinnostuksen kohteiden mukaan. Jalkapalloa harrastavat nuoret katsoivat pelaamiseen liittyviä tekniikkavideoita, toinen innostui meikkivideoista ja kolmas kertoi seuraavansa aamu-uutisia. Tutkijoina tiedostimme toki sen, että nuoret valikoivat varmasti tarkoin ne tahot, joita meille esittelivät.

Meille tutkijoille digitaalinen etnografia oli matka vieraaseen kulttuuriin, vaikka toki olemme omassa työssämme ja arjessamme tottuneita digitaalisten laitteiden käyttäjiä. Toivomme myös, että yhä useampi tutkija ja aikuinen tutustuisi tähän ”vieraaseen kulttuuriin” nuorilähtöisesti, eli hyväksyen ja ymmärtäen sen merkityksen nuorille. Artikkelimme esittelemä menetelmä avaa tähän tutustumiseen yhden mahdollisuuden.

Juho Kahila: Peliraivo nuorten silmin

”Mikä on sopivaa, mikä ei? Nuorten näkemyksiä peliraivosta” käsittelee suomalaisten nuorten näkemyksiä digitaalisiin peleihin liittyvästä peliraivosta, eli pelaamiseen liittyvästä tunne- ja käyttäytymisenhallinnan menetyksestä . Artikkelissa tarkastelemme kuinka suomalaiset kuudes- ja yhdeksäsluokkalaiset nuoret määrittelevät sopivan ja sopimattoman peliraivon rajaa. Aiheen pariin päädyttiin digitaaliseen pelaamiseen liittyvää metapelitoimintaa, eli pelaamiseen varsinaisen pelin pelaamisen lisäksi liittyvää muuta toimintaa kartoittavaa tutkimusta tehdessä.

Osana tätä tutkimusta yhteensä 142 kuudes- ja yhdeksäsluokkalaista oppilasta kirjoitti esseen heidän metapelitoiminnastaan. Esseissä nuoret kirjoittivat myös peliraivon kokemuksistaan. Jo tässä aineistossa huomion kiinnitti paitsi peliraivokokemusten suuri määrä, myös nuorten kahtalainen suhtautuminen peliraivoon; toisaalta siihen suhtauduttiin kevyen huvittuneesti, toisaalta se aiheutti harmitusta eikä sitä toivottu itselle.

Vaikka kirjoitelma-aineisto herätti ajatuksia peliraivosta, se jäi monelta osin pinnalliseksi ja jätti kysymyksiä vaille vastauksia. Kiinnostuksen heräämisen ja aiheeseen liittyvään aikaisempaan tutkimukseen perehtymisen myötä aiheesta päätettiinkin kerätä uutta aineistoa haastattelemalla. Nuorten esseistä oli hyötyä pohdittaessa mahdollisia tutkimuskysymyksiä ja haastattelukysymyksiä. Esseiden avulla myös kartoitettiin potentiaalisia haastateltavia ja lopulta päädyttiin haastattelemaan 12 kuudesluokkalaista ja 8 yhdeksäsluokkalaista nuorta.

Kaikki haastateltavat olivat olleet mukana metapeli-tutkimuksessa. Tästä oli hyötyä, koska tutkijoilla oli etukäteen tietoa heidän pelaamisestaan ja peliraivokokemuksistaan, mutta ennen kaikkea, koska tutkija oli heille ennestään tuttu. Haastattelutuokioista muodostuikin ilmapiiriltään vapautuneita ja rentoja tuokioita.

Lasten ja nuorten digitaalinen pelaaminen herättää usein huolta julkisessa keskustelussa, liittyen usein myös pelaajien aggressiiviseen käyttäytymiseen. Keskustelua kuitenkin käydään usein nuorten päiden ylitse, heitä kuuntelematta ja unohtaen heidän asiantuntemuksensa aiheesta.

Kerätystä aineistosta on kirjoitettu tähän mennessä kaksi tutkimusartikkelia. Ensimmäisessä tutkittiin kuinka nuoret selittävät peliraivon syitä. Peliraivon syyt jakautuivat neljään luokkaan: epäonnistumiset pelissä, muiden pelaajien toimet, tekniset ongelmat ja pelin ulkopuolelta tulevat keskeytykset.

Näiden lisäksi nuoret tunnistivat taustatekijöitä, joiden kokivat altistavan peliraivolle. Näitä olivat: pelattavaksi valitun pelin ominaisuudet (esimerkiksi vaikeustaso tai kilpailullisuus), peliympäristö (esimerkiksi toksinen peliyhteisö tai meluisuus) ja arkielämän ongelmat (esimerkiksi huono päivä koulussa tai ihmissuhdeongelmat). Toisessa tutkimusartikkelissa kysyttiin kuinka nuoret jäsentävät sopivan ja sopimattoman peliraivon rajaa.

Tuloksista huomattiin, että nuoret näkevät tiettyyn pisteeseen asti peliraivon luonnollisena osana pelaamista. Nuorten mielestä raja sopivalle raivolle tulee kuitenkin vastaan viimeistään silloin, kun asioita alkaa rikkoutua, muihin ihmisiin sattuu tai heille aiheutuu muuta harmia. Sopiva raivo myös vaihteli sosiaalisen kontekstin mukaan usein muun muassa mukaillen aikuisten asettamia rajoja. Kokonaisuudessaan voidaan todeta, että nuoret tunnistavat hyvin peliraivoa aiheuttavia ja sille altistavavia tekijöitä ja jäsentävät sopivan peliraivon rajoja fiksusti.

Lasten ja nuorten digitaalinen pelaaminen herättää usein huolta julkisessa keskustelussa, liittyen usein myös pelaajien aggressiiviseen käyttäytymiseen. Keskustelua kuitenkin käydään usein nuorten päiden ylitse, heitä kuuntelematta ja unohtaen heidän asiantuntemuksensa aiheesta. Tämän tutkimuksen tekeminen onkin entisestään vahvistanut käsitystäni siitä, että meidän tulisi kuunnella nuoria entistä enemmän paitsi digitaaliseen pelaamiseen liittyen, myös muissa heitä koskevissa asioissa.

Hyödynnä podcastia opetuksessa -kysymykset

Korjonen-Kuusipuro, K., & Tuuva-Hongisto, S. (2023). Digitaalinen etnografia tarttumapintana nuorten arkeen. Kulttuurintutkimus, 40(1), 55–69.

1. Mitä digitaalinen etnografia tarkoittaa?
2. Millaisia eettisiä näkökulmia digitaaliseen etnografiaan liittyy?
3. Mitä kirjoittajat tarkoittavat asiantuntijuuden dialogilla?

Kahila, J., Kahila, S., Piispa-Hakala, S., Viljaranta, J. & Vartiainen, H. (2023). Mikä on sopivaa, mikä ei? Nuorten näkemyksiä peliraivosta. Nuorisotutkimus, 41 (3), 4–15.

1. Miten omat kokemuksenne peliraivosta vertautuvat tutkimuksen havaintoihin?
2. Miten artikkeli (tai alustus) haastaa tai tukee teidän käsitystänne digitaalisen pelaamisen vaikutuksista nuoriin?

FT, dosentti Kristiina Korjonen-Kuusipuro työskentelee erikoistutkijana Nuorisoalan tutkimus- ja kehittämiskeskus Juveniassa Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulussa. Korjonen-Kuusipuron kiinnostuksen kohteisiin kuuluu ihmisen ja teknologian välinen vuorovaikutus, paikkasuhteet sekä tunteet ja affektit kulttuurisesta näkökulmasta tarkasteltuna.

KT, Juho Kahila työskentelee tutkijatohtorina Itä-Suomen yliopistossa, soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osastolla. Digitaaliseen pelaamisen liittyvien teemojen ohella Kahilan tutkimukset pureutuvat tekoälyn toimintaperiaatteiden, yhteiskunnallisten vaikutusten ja eettisten näkökulmien opettamiseen lapsille ja nuorille.

Tiedelehtien lukupiiri ja podcast on toteutettu yhteistyössä Tiedekustantajien liiton kanssa. Lukupiiriä koordinoi Kvs-säätiö. Sivistyksen ja oppimisen tiedekeskus Soppi on osa Kvs-säätiön toimintaa ja Sivistyksen teemavuotta 2024 (#sivistys2024).

Podcastin tekninen toimitus: Jukka Huuhtanen

Artikkelikuva: Helena Lopes / Unsplash

Julkaisu Tiedelehtien lukupiiri: Virtuaaliset maailmamme ja tutkijan menetelmät ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Toiminta ja tulevaisuuskuvat ympäristökriisien ajassa -teemaisia artikkeleita käsittelevä lukupiirikokoontuminen järjestettiin 12.3.2024.

Lukupiirissä alusti Mikko Karhu Alue & ympäristö -lehdessä julkaistun yhteiskirjoitetun artikkelinsa “Maapallon ulkopuolisen asuttamisen maantiedettä yläkoululaisten ja aikuisten kuvittelemana” lähtökohdista ja löydöksistä. Eerika Albrecht käsitteli Versus-lehdessä julkaistun tiededebatin pohjalta sitä, miten mediakeskustelu Fridays For Future -liikkeen ympärillä ohjaa huomion pois nuorista ja poliittisista ilmastoteoista. Molemmat artikkelit ovat saatavilla avoimesti, jälkimmäinen myös audiomuotoisena.

Mikä on Nuoriso tutkimuksen kuvassa -lukupiiri?

Nuoriso tutkimuksen kuvassa -lukupiiri tekee keväällä 2024 nuorisoon kohdistuvaa tutkimusta tutuksi matalalla kynnyksellä ja kutsuu ihmisiä keskusteluun tutkimustiedon pohjalta. Monitieteinen lukupiiri tiivistää kotimaisten tiedejulkaisujen yhteistyötä saattamalla eri tieteenalojen julkaisujen tekijöitä dialogiin käytännön toiminnassa. Lukupiirissä avataan eri tiedelehdissä julkaisseiden tutkijoiden voimin ajankohtaisesta nuorisotutkimuksesta.

Lukupiirissä on neljä avoimesti verkossa saatavilla olevaa tiedelehteä: Aikuiskasvatus, Alue & Ympäristö, Kulttuurintutkimus ja Nuorisotutkimus. Lisäksi mukana on alue- ja maantiedettä sekä yhteiskunnallista ympäristötutkimusta yleistajuistava Versus-verkkolehti. Politiikasta-lehden tuottama podcast-sarja alustuksista julkaistaan lehden SoundCloud-sivulla.

Mikko Karhu: Nuorten ja aikuisten mielikuvat avaruuden asuttamisesta

Ilkka Luodon ja Antti Mäenpään kanssa kirjoittamassamme tutkimusartikkelissamme tarkastellaan nuorten ja aikuisten mielikuvia asumisesta maapallon ulkopuolella, avaruudessa. Artikkelin tieteellisyhteiskunnallisena intressinä on tuoda esille avaruuskeskustelussa herkästi varjoon jäävää kansalaisnäkökulmaa ja pohdiskella humanistisen maantieteen sopivuutta avaruustutkimukseen.

Tyypillisesti avaruusalaa pidetään teknologisesti ja ammattitaidollisesti erittäin vaativana. Keskustelu avaruudesta ja sen asuttamisesta on usein ammattimaisten avaruusjärjestöjen ja yksityisten avaruusyritysten hallitsemaa. Avaruuspyrkimyksiä ovat myös motivoineet pääasiassa suurvaltojen kilpailu, uudet luonnonvarat ja kiinnostus koetella rajoja.              

Kansalaisten – ja etenkin nuorison – näkökulma heille etäiseltä vaikuttavaan avaruuskeskusteluun on kuitenkin tärkeä. Kunnianhimoisen ja arkisesti joskus turhamaiseltakin tuntuvan avaruuden valloittamisen perässä tulee jossain vaiheessa kansalaisten kannalta olennainen aihe: Arjen sankarit ovat tulevaisuuden avaruuden asuttajia, jos avaruussiirtokunnat tai muut avaruuden asutusmuodot saadaan aidosti toimimaan ratkaisemalla niiden keskeiset haasteet.

Tutkimuksessamme avaruuden asuttamisen mahdollisuudet ja haasteet näkyivätkin humanistisen maantieteen keskeisiin teemoihin sekoittumalla sekä aikuisten että yläkouluikäisten edustamien nuorten avaruusesseissä. Molemmat ikäryhmät kirjoittivat avaruuden asuttamisen elinehdoista kuten hapen, veden ja ravinnon saamisesta sekä riskeistä, kuten onnettomuuksista ja turvatoimista niiden välttämiseksi. Esseissä kuvattiin ihmisryhmien kuten eri kansalaisuuksien yhteiselämää ja sen haasteita avaruudessa.

Valtakysymykset kuten päätöksenteko sekä vapaa-ajan ja työolosuhteiden järjestäminen avaruudessa olivat suosittuja kaikissa esseissä. Nuoret kuvailivat enemmän vapaa-aikaa ja aikuiset työolosuhteita avaruudessa. Aikuisten esseissä päätöksenteko avaruudessa nähtiin vähemmän demokraattiseksi, jopa harvainvaltaisen eliitin kuten suurten avaruusyritysten ja valtioiden poliittis-kaupallisten intressien ohjaamaksi. Aikuiset olivat myös enemmän huolissaan maapallolla tapahtuvien ihmisten välisten konfliktien leviämisestä avaruuteen.    

Kaksi merkittävintä yhteistä tekijää aikuisten ja nuorten esseekirjoituksissa liittyvät Maan kulttuurin, sosiaalisten suhteiden ja etenkin luonnon kaipaukseen avaruudessa. Ensinnä valtaosa kummastakin ikäryhmästä uskoi siihen, että ihmiset eivät katkaise siteitään Maahan edes pitkälle kehittyneessä avaruuden asuttamisessa.

Kansalaisten ja nuorten rohkeita, luovia ja sangen kriittisiäkin näkemyksiä avaruuden asuttamisesta ei pitäisi aliarvioida. Nuorten ääntä avaruuskeskusteluun voitaisiin voimistaa esimerkiksi nuorison avaruusraadilla.

Nuoret ja aikuiset esittivät avaruusasumisen eri muodot teknologisesti edistyneemmiksi kuin asumismuodot maapallolla, mutta nuoriso uskoi lisäksi useammin siihen, että avaruudesta tulee myös sivistyneesti ja henkisesti edistyneempi asuinpaikka. Nuorten esseissä ilmenikin vahvempi usko demokraattiseen, tasa-arvoiseen ja monikulttuuriseen avaruuteen.

Merkittävin yhteinen tekijä oli luonnon arvon korostaminen avaruudessa. Luonnon kaipaukseen vastattiinkin useissa kirjoituksissa muun muassa siten, että kasvillisuutta, eläinlajeja, vesistöjä, maaperää, tuoksuja ja ääniä pyrittiin sekä siirtämään että jäljittelemään avaruutta asutettaessa.       

Kansalaisten ja nuorten rohkeita, luovia ja sangen kriittisiäkin näkemyksiä avaruuden asuttamisesta ei pitäisi aliarvioida. Nuorten ääntä avaruuskeskusteluun voitaisiin voimistaa esimerkiksi nuorison avaruusraadilla.

Tämän raadin kekseliäisyyttä tulevaisuuden avaruusalusten, avaruussiirtokuntien ja muiden asumismuotojen suunnittelusta etenkin osallisuuden ja demokraattisuuden edistämiseksi voidaan tarjota Yhdysvaltain ilmailu- ja avaruushallintovirasto NASA:n, sen eurooppalaisen vastineen ESA:n ja muiden ammattiavaruustoimijoiden arvioitaviksi ja jalostettaviksi.

Nuorten näkemyksiin tulisi suhtautua vakavasti, sillä ne voivat tarjota tulevaisuudelle toivoa luovia ja ennakkoluulottomia keinoja aikana, jota varjostavat sodat, pandemiat ja ilmastonmuutos.

Tutkimusartikkelistamme on myös julkaistu Versus-verkkolehden Tiededebatti-artikkeli.

Eerika Albrecht: Mediakeskustelu ilmastolakkoliikkeen ympärille ohjaa huomion pois nuorista ja ilmastoteoista

Fridays for Future, eli nuorten ilmastolakkoliike, on kerännyt näkyvyyttä ja aktiivisia toimijoita ympäri maailman. Ruotsalainen 15-vuotias Greta Thunberg istui elokuisena perjantaina vuonna 2018 Ruotsin parlamentin edessä vaatien riittäviä toimia ilmastokriisin torjumiseksi ja kehotti muita nuoria liittymään ilmastolakkoliikkeeseen koulunkäynnin sijaan. Liikkeen nimen mukaisesti nuoret ovat osoittaneet mieltään perjantaisin vaatiakseen päättäjiltä ilmastotoimia. 

Julkaisimme ilmastolakkoliikkeestä vuonna 2019 Suomessa käydystä keskustelusta tiededebatin yleistajuisessa Versus-verkkolehdessä, mutta olemme Janette Huttusen kanssa käsitelleet aihetta myös Fennia-lehdessä vuonna 2021 julkaistussa tutkimusartikkelissamme. Tutkimme artikkelissa millä tavoin nuorten ympäristökansalaisuudesta puhutaan suomalaisissa päivälehdissä – tässä tapauksessa Helsingin Sanomissa, mutta myösYlen uutisoinnissa ja sosiaalisessa mediassa Twitterissä, nykyisessä X:ssä.

Ympäristökansalaisuudella viittaamme demokratian ja ympäristön liitoskohtaan, jossa aktiivisena kansalaisena toimiminen kanavoituu ympäristön puolesta toimimiseen. Lähestyimme tutkimuksessamme ympäristökansalaisuutta kolmen eri ulottuvuuden kautta: yksilön tekemien arjen ratkaisujen, yhteisöllisten toimien ja oikeudenmukaisuuden.

“Mitä me tahdomme? ILMASTOTEKOJA! Koska? NYT!” – vaativat nuoret ilmastolakoissa.

Havaitsimme, että ympäristökansalaisuus ilmenee suomalaisessa ilmastolakkoliikkeessä kestävän elämäntavan, nuorten aktiivisen toimijuuden sekä oppivelvollisuuden kautta. Myös aikuisten vahva ääni oli keskustelua leimannut piirre, joka kannusti nuoria toimintaan ja mutta myös pyrki häivyttämään yhteisöllistä sanomaa ja poliitikkojen vastuuta sivuosaan. Nuorten ääni kuuluu liikkeen kautta ilmastokeskustelussa vahvana ja selvänä ja nuorten ilmastolakkoliike onnistui nostamaan ilmastokriisin politiikan keskeiseksi teemaksi.

Fridays for Future -liike tiivistyy maailmanlaajuisesti yhteisölliseen, jopa kollektiiviseen, sanomaan ilmastotoimien välttämättömyydestä ja poliitikkojen vastuuseen. Nuoret toteuttavat poliittista toimijuuttaan vaatien politiikoilta tekoja ilmastokriisin ratkaisemiseksi pian. Nuoret eivät ainoastaan opi ympäristökysymyksistä ja ympäristökansalaisuutta aikuisilta ja instituutioilta kuten koulusta, vaan he muokkaavat aktiivisesti poliittisen toimijuuden mahdollisuuksia omalla toiminnallaan. 

Teot ilmastokriisin hillitsemiseksi näyttävät kuitenkin nuorten aktivistien ja maapallon tulevaisuuden näkökulmista riittämättömiltä. Kansalaistottelemattomuutta hyödyntävä Elokapina on jatkanut Fridays for Futuren jälkeen nuorten vaikuttamismahdollisuuksien laajentamista totutusta. Nuorten aktiivinen toimijuus on tunnistettava entistä laajemmin tutkimuksessa ja politiikassa. 

Hyödynnä podcastia opetuksessa -kysymykset

Karhu, M., Mäenpää, A., & Luoto, I. (2023). Maapallon ulkopuolisen asuttamisen maantiedettä yläkoululaisten ja aikuisten kuvittelemana. Alue ja Ympäristö, 52(1), 113–127.

1. Miten nuorten ja aikuisten kuvittelema avaruuden asuttaminen poikkeaa toisistaan?   
2. Millaiseksi aikuiset ja nuoret kuvaavat luonnon merkitystä avaruuden asuttamisessa? 
3. Miten kuvitteellista avaruuden asuttamista voidaan hyödyntää todellisessa avaruustoiminnassa?   

Huttunen, J. & Albrecht, E. (2021). Mediakeskustelu Fridays For Future -liikkeen ympärillä ohjaa huomion pois nuorista ja poliittisista ilmastoteoista. Tiededebatti, Versus-lehti, 18.11.2021.

1. Mitä nuoret vaativat ilmastolakkoilemalla?
2. Mikä saa nuoret osallistumaan ilmastolakkoihin?
3. Miten nuorten toimijuus poikkeaa aikuisten vastaavasta?

HTT Mikko Karhu on yliopisto-opettaja johtamisen akateemisessa yksikössä Vaasan yliopistossa. Karhu on tulevaisuudentutkimuksen ja aluekehittämisen asiantuntija, joka on tutkinut myös kuvitteellisuuden, utopioiden ja fiktion yhteiskunnallista merkitystä.  

VTT Eerika Albrecht on tutkijatohtori oikeustieteen laitoksella Itä-Suomen yliopistossa ja erikoistutkija Suomen ympäristökeskuksessa. Albrecht on kiinnostunut ympäristöpolitiikan ja -oikeuden kysymyksenasetteluista, kuten ympäristöoikeudenmukaisuuden, kansalaisten osallistumisoikeuksien ja hyväksyttävyyden teemoista.

Tiedelehtien lukupiiri ja podcast on toteutettu yhteistyössä Tiedekustantajien liiton kanssa. Lukupiiriä koordinoi Kvs-säätiö. Sivistyksen ja oppimisen tiedekeskus Soppi on osa Kvs-säätiön toimintaa ja Sivistyksen teemavuotta 2024 (#sivistys2024).

Podcastin tekninen toimitus: Jukka Huuhtanen.
Artikkelikuva: Helena Lopes / Unsplash

Julkaisu Tiedelehtien lukupiiri: Toiminta ja tulevaisuuskuvat ympäristökriisien ajassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Haasteet ja haaveet -teemaisia artikkeleita käsittelevä lukupiirikokoontuminen järjestettiin 13.2.2024.

Lukupiirissä alustivat Mari Käyhkö ja Päivi Armila artikkelinsa “’Tasasen paskaa kuuluu’: Elämänongelmien kirjoa kehkeytyvässä aikuisuudessa” lähtökohdista ja löydöksistä sekä Anne Airaksinen yhteiskirjoitetun artikkelinsa ”’Suurin osa elämästä on menny siihen, että mun täytyis olla toisenlainen’: Herkkyyden kokemuksia nyky-yhteiskunnassa” pohjalta. Molemmat artikkelit on julkaistu Aikuiskasvatus-lehdessä ja ovat saatavilla avoimesti.

Alla molemmat alustukset tiivistetään tekstiksi omien alaotsikoidensa alle. Podcast-jaksossa kuullaan myös nuorten ääntä, kun Aikuiskasvatus-lehden toimituspäällikkö Terhi Kouvo haastattelee Käyhkön ja Armilan tutkimusartikkelissa esiintynyttä nuorta.

Nuoriso tutkimuksen kuvassa -lukupiiri tekee keväällä 2024 nuorisoon kohdistuvaa tutkimusta tutuksi matalalla kynnyksellä ja kutsuu ihmisiä keskusteluun tutkimustiedon pohjalta. Monitieteinen lukupiiri tiivistää kotimaisten tiedejulkaisujen yhteistyötä saattamalla eri tieteenalojen julkaisujen tekijöitä dialogiin käytännön toiminnassa. Lukupiirissä avataan eri tiedelehdissä julkaisseiden tutkijoiden voimin ajankohtaisesta nuorisotutkimuksesta.

Lukupiirissä on neljä avoimesti verkossa saatavilla olevaa tiedelehteä: Aikuiskasvatus, Alue & Ympäristö, Kulttuurintutkimus ja Nuorisotutkimus. Lisäksi mukana on alue- ja maantiedettä sekä yhteiskunnallista ympäristötutkimusta yleistajuistava Versus-verkkolehti. Politiikasta -lehden tuottama podcast-sarja alustuksista julkaistaan lehden SoundCloud-sivulla.

Mari Käyhkö ja Päivi Armila: Kehkeytyvän aikuisuuden kipupisteitä

”Mul oli jollain tapaa henkisesti semmonen huono olla että tuli semmonen dominoefekti että kun kerran tai pariin päivään en ollu koulussa ni sitten en vaan loppujen lopuks jaksanu käydä siellä, ja en jaksanu enää itelle sellasta tunnetta että jaksan käydä koulussa. [–] Sitten yhtäkkii elämä lähtee hirveeseen alamäkeen. Mul oli kotipippalot täälä porukan kaa, ja siel oli, tietenki juotiin alkoholia, mutta yhtäkkii aamulla tulee poliisit, ottaa kiinni ja sanoo ’sua epäillään rankasta väkivallasta’.”
(nuoren miehen kerrontaa: sitaatti artikkelista sivu 281)

Nuoriso on suosittu aihe tutkimuksen kuvassa – suosittu ja ikuinenkin. Nuorista kannetaan huolta, nuoruutta ihannoidaan ja nuoruuteen kaivataan. Nuorista puhutaan yhteiskuntamme tulevaisuutena, nuorten ajankäyttöön pyritään vaikuttamaan erilaisin pedagogisin keinoin – ja tutkimustietoa heistä kootaan jatkuvasti. Siellä missä nuorisotutkijat tapaavat toisiaan, keskustelu alkaa usein ilmauksella ”minun tutkimukseni nuoret”. Tutkimuksen kuvissa näkyvä nuoruus on siis hyvin monenlaista. 

Tuomme Nuoret tutkimuksen kuvassa -lukupiiriin kuvan yhdenlaisesta nuoruudesta ja siitä, minkälaista tietoa voi saada, kun tarkennamme katseen aikuisuutta kohti kulkevien nuorten elämän ongelmiin. Tutkimusartikkelimme alaotsikko ’Kehkeytyvän aikuisuuden kipupisteitä’ kertoo sen sisällöstä: kasaantuvasta mielensisäisestä epätasapainosta ja poikatapaisesta elämänkohelluksesta – yhtäältä ajassa kehkeytyvistä elämänlevyisistä ongelmista ja toisaalta äkillisistä romahtamisen hetkistä. Yläotsikko ’Tasasen paskaa kuuluu’ puolestaan kertoo siitä, että metodologisesti analyysimme ponnistaa nuorten omasta kerronnasta ja kokemusmaailmasta käsin.

Tutkimuksemme nuoret – neljä nuorta miestä ja kolme nuorta naista – ovat syrjäisellä paikkakunnalla kasvaneita ”tilastollisesti riskittömien perheiden” jäseniä. Tutkimusartikkelissamme esittämäämme analyysia varten olemme käyneet läpi haastatteluja, jotka on tehty heidän ollessaan 18–21-vuotiaita. Edelleen jatkuvaa tutkimussuhdetta heidän kanssaan alettiin rakentaa silloin, kun he olivat vielä yläkouluikäisiä.

Tuomme Nuoret tutkimuksen kuvassa -lukupiiriin kuvan yhdenlaisesta nuoruudesta ja siitä, minkälaista tietoa voi saada, kun tarkennamme katseen aikuisuutta kohti kulkevien nuorten elämän ongelmiin.

Vuosia kestäneen tutuiksi tulemisen ja kehkeytyvän avoimuuden myötä olemme tavoittaneet monia usein vaiettujakin asioita – sellaisia, joita ei yleensä kerrota tutkimushaastatteluissa ja joita tutkija ei aina edes osaa kysyä. Luottamuksen ja säännöllisten keskustelujen varassa edenneen pitkittäistutkimuksen tuotteena on syntynyt tutkimusaineisto, joka tavoittaa nuoruuteen liittyvän asiaintilojen, tunteiden ja suhteiden aaltoilun. Tutkijaoivalluksina on syntynyt metodologinen elämänkulkuymmärrys, joka avautuu keskusteluhetkissä, mutta linkittyy myös menneeseen ja siitä kasautuneeseen tietoon.

Yleinen aikalaispuhe nuorten ongelmista ja ahdistuksista keskittyy suuriin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, kuten pandemioihin, sotiin, ilmastonmuutokseen tai kiusaamiskulttuuriin. Luottamuksellisissa tutkimussuhteissa huolenaiheiden, murheiden ja eskapismin perustelut asettuvat kuitenkin lähelle: perhe- ja intiimisuhteisiin, vanhempien ongelmiin ja toimintaan tai omiin työelämäkokemuksiin.

Tieto siitä, että muodollisesti hyvin pärjäävätkin nuoret voivat kipuilla elämässään isojenkin mielensisäisten taakkojen kanssa, olisi tärkeää nuorten elämää ohjaavaa ja säätelevää työtä tekeville aikuisille, kuten opettajille, opinto-ohjaajille ja muille viranomaisille. Ongelmien kanssa sinnittely ja epävarmuus eivät aina näy päälle päin, mutta voivat suistaa elämää raiteiltaan joskus pitkäksikin aikaa.

Anne Airaksinen: Yksilöllinen herkkyys muovaa kokemusmaailmaa ja vaikuttaa toimintamahdollisuuksiin

”Ku sitä aika paljon on tullu sellasta kommenttia että ku se ei ole normaalia käyttäytyä tuolleen, tai et ole normaali…”

”…en varmaan sitte ansaitsis elää tässä maapallolla ku en jotenki niinku nyt ole semmonen kuin pitäis…”
(sitaatit artikkelista, sivut 284 & 288)

Yllä olevat kommentit ovat sitaatteja muistelutyön menetelmin tuotetusta tutkimusaineistosta; vertaisryhmäkeskusteluista, jossa jaettiin henkilökohtaisia herkkyyden kokemuksia. Keskusteluissa kuvaillut herkkyyden kokemukset liittyivät esimerkiksi omien tunteiden sanoittamiseen ja tunnereaktioiden näyttämiseen erilaisissa arkisissakin vuorovaikutustilanteissa. Osallistujat olivat eri-ikäisiä aikuisia, mutta keskusteluissa käsiteltiin myös lapsuuteen ja nuoruuteen liittyviä merkityksellisiä muistoja ja kokemuksia.

Yksilön kokemus omasta herkkyydestään määrittyy osaltaan suhteessa toisiin ihmisiin. Herkkyyden kokemus konkretisoituu silloin, kun se tulee sanoitetuksi erilaisissa sosiaalisissa konteksteissa ja vuorovaikutustilanteissa. Ympäristöstä omaksuttu malli sekä vuorovaikutustilanteissa ja -suhteissa saatu palaute näyttää olevan merkittävässä asemassa siinä, miten yksilö oppii suhtautumaan omaan herkkyyteensä. Tämä voi ratkaista suhtautuuko hän siihen myönteisenä piirteenä ja voimavarana, vai piiloteltavana tai jopa tukahdutettavana ominaisuutena.

Herkkyyteen ja tunteiden näyttämiseen on esimerkiksi perhe- ja lähisuhteissa saatettu suhtautua asiana, joka heikentää arjesta suoriutumista ja josta tulisi lähtökohtaisesti pyrkiä eroon. Se saatetaan mieltää heikkoudeksi, joka heikentää suoriutumista, sopeutumista ja erilaisissa tilanteissa pärjäämistä.

Oman herkkyyden näyttämistä ei siis välttämättä pidetä sosiaalisesti kannattavana tekona. Herkkyyden näyttäminen saatetaan rinnastaa oman haavoittuvuuden paljastamiseen.

Yksilöiden henkilökohtainen kokemusmaailma voi olla hyvinkin merkityksellisellä tavalla toisistaan poikkeava – siitäkin huolimatta, vaikka ulkoiset puitteet ja lähtökohdat olisivat näennäisesti samankaltaisia.

Yhteiskunnalliset normiodotukset liittyvät osaltaan suorittamiseen, pärjäämiseen ja sopeutumiseen. Kilpailu esimerkiksi opiskelu- ja työmarkkinoilla on kovaa, joten omaa haavoittuvuutta ei haluta paljastaa. Myös kulttuuri- ja sukupuolisidonnaiset käsitykset vaikuttavat siihen, millä tavalla tunteita ajatellaan olevan sopivaa ilmaista. Itsensä suojaamiseksi oman herkkyyden paljastavat tunnereaktiot saatetaan pyrkiä piilottamaan esimerkiksi ihmissuhteissa.

Herkkyys on yksilöllinen, luontainen, inhimillinen ominaisuus. Siihen liitetään tunneherkkyyden lisäksi muun muassa vahva empatiakyky, toisen elävän olennon kohtaamisen taidot, luovuus sekä kyky nähdä ja pohtia asioita laajasti eri näkökulmista.

Niin yksilön kuin yhteiskunnan kannalta on huolestuttavaa, mikäli näitä ominaisuuksia on tarve pyrkiä tukahduttamaan. Mitä herkkyyden ja siihen liittyvien myönteisten ominaisuuksien tukahduttaminen lopulta tarkoittaakaan ihmisyydelle?

Nuoret tutkimuksen kuvassa -lukupiirissä esitelty tutkimusartikkeli tuo esiin näkökulman siitä, kuinka yksilöiden henkilökohtainen kokemusmaailma voi olla hyvinkin merkityksellisellä tavalla toisistaan poikkeava – siitäkin huolimatta, vaikka ulkoiset puitteet ja lähtökohdat olisivat näennäisesti samankaltaisia. Lisäksi haluan tutkimuksen avulla herättää ajatuksia siitä, minkälaisia ihanteita kohti kuljemme, ja suosivatko yhteiskunnalliset olosuhteet ominaisuuksiltaan ainoastaan tietyntyyppisiä ihmisiä.

Tutkimuksen avulla saavutettua tietoa voidaan soveltaa käytännön toiminnassa kiinnittämällä huomiota toimintamahdollisuuksia vahvistavien tekijöiden tukemiseen esimerkiksi nuoriso-, ohjaus-, ja kasvatustyön konteksteissa. Tällöin luodaan edellytyksiä inhimilliselle kasvulle, kehitykselle ja kukoistamiselle yksilöllinen herkkyys huomioiden.

Hyödynnä podcastia opetuksessa

Seuraavien kysymysten avulla voit aktivoida opiskelijoitasi pohtimaan lukupiirissä käsiteltyjen tekstien sisältöä. Voitte purkaa ajatuksianne keskustellen tai vaikkapa esseen muodossa.

Käyhkö, M. & Armila, P. (2022). ”Tasasen paskaa kuuluu”: Elämänongelmien kirjoa kehkeytyvässä aikuisuudessa. Aikuiskasvatus, 42(4), 270–285.

1. Millainen kuva syrjäseudun nuorten elämästä hahmottuu?
2. Millaisia voimavaran lähteitä nuorilla on elämässään?
3. Miten arvioit perheen roolia nuorten elämässä?

Airaksinen, A., Satri, J., Ollila, S. & Salonen, A. O. (2023). ”Suurin osa elämästä on menny siihen, että mun täytyis olla toisenlainen”. Herkkyyden kokemuksia nyky-yhteiskunnassa. Aikuiskasvatus, 43(4), 276–292.

1. Miten esimerkiksi kulttuuri- ja sukupuolisidonnaiset käsitykset voivat vaikuttaa siihen, millä tavalla omia tunteita ajatellaan olevan sopivaa ilmaista?
2. Miten voidaan luoda käytännön edellytyksiä inhimilliselle kasvulle, kehitykselle ja kukoistamiselle siten, että yksilöllinen herkkyys otetaan huomioon?

YTT, Mari Käyhkö on kasvatustieteen dosentti Lapin yliopistossa, sosiologian yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa, yhteiskuntatieteiden laitoksella Nuoret ajassa-hankkeessa, Joensuun kampuksella. Hän tutkii myös yhteiskuntaluokan kokemuksia yliopistossa.

YTT Päivi Armila on kasvatussosiologian dosentti Tampereen yliopistossa ja vieraileva tutkija Itä-Suomen yliopistossa, yhteiskuntatieteiden laitoksella Nuoret ajassa-hankkeessa, Joensuun kampuksella. Hän tutkii myös syrjäisillä seuduilla asuvien lasten ja nuorten elämää.

KM, YTM Anne Airaksinen tekee väitöskirjatutkimusta Itä-Suomen yliopistossa Welfare, Health and Management (WELMA) -tohtoriohjelmassa. Tutkimus on osa kestävän hyvinvoinnin tutkimusryhmää yhteiskuntatieteiden laitoksella.

Podcastin tekninen toimitus: Jukka Huuhtanen

Artikkelikuva: Helena Lopes / Unsplash

Tiedelehtien lukupiiri ja podcast on toteutettu yhteistyössä Tiedekustantajien liiton kanssa. Lukupiiriä koordinoi Kvs-säätiö. Sivistyksen ja oppimisen tiedekeskus Soppi on osa Kvs-säätiön toimintaa ja Sivistyksen teemavuotta 2024 (#sivistys2024).

Artikkelia päivitetty 23.2.2024 klo 15.50: Lisätty artikkelin loppuun tieto lukupiirin ja podcastin yhteistyökumppaneista.

Julkaisu Tiedelehtien lukupiiri: Haasteet ja haaveet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kotimaisten tiedelehtien lukupiiri tekee keväällä 2024 nuorisoon kohdistuvaa tutkimusta tutuksi matalalla kynnyksellä ja kutsuu ihmisiä keskusteluun tutkimustiedon pohjalta. Monitieteisen lukupiirin tarkoitus on tiivistää kotimaisten tiedejulkaisujen yhteistyötä saattamalla eri tieteenalojen julkaisujen tekijöitä dialogiin käytännön toiminnassa.

Lukupiirissä on mukana neljä avoimesti verkossa saatavilla olevaa tiedelehteä: Aikuiskasvatus, Alue & Ympäristö, Kulttuurintutkimus ja Nuorisotutkimus. Lisäksi mukana on alue- ja maantiedettä sekä yhteiskunnallista ympäristötutkimusta yleistajuistava Versus-verkkolehti. Politiikasta -lehden tuottama podcast-sarja alustuksista julkaistaan lehden SoundCloud-sivulla.

Lukupiiriä koordinoi KVS-säätiö (Kansanvalistusseura sr.) ja sen toteutusta rahoittaa Suomen tiedekustantajien liitto.

Helmikuusta toukokuuhun 2024 järjestettävän tiedelehtien lukupiirin podcastin ensimmäisessä osassa Nuoriso tutkimuksen kuvassa -lukupiirin järjestäjät keskustelevat verkkovälitteisen lukupiirin ideasta ja toteuttamisesta. Järjestäjät kertovat miksi tutkijoiden ja yleisön vuoropuhelu on tärkeää juuri nyt.

Podcastia juontaa Politiikasta-lehden entinen vastaava päätoimittaja, Tampereen yliopiston apurahatutkija Mikko Poutanen. Vieraana podcastissa ovat kasvatustieteen professori ja Aikuiskasvatus-lehden päätoimittaja Ulpukka Isopahkala-Bouret ja Aikuiskasvatuksen toimituspäällikkö Terhi Kouvo sekä Alue ja Ympäristö -lehden toinen päätoimittaja Ossi Ollinaho.

Moniäänisen tutkimuksen puolesta

Tietopohjaisen päätöksenteon aikakaudella tiedon yleistajuistaminen on erittäin tärkeää. Nuorisotutkimus on tutkimuskenttänä vain yksi monista tutkimuksen aloista, joita olisi tarpeellista tehdä tunnetuksi sekä kansalaisille että päätöksentekijöille. Laaja tutkimuskenttien tunteminen helpottaisi sitä, että poliittisessa päätöksenteossa ei nojauduttaisi kapeasti johonkin tietynlaiseen informaatioon.

Yhteiskuntatieteillä on myös erityinen velvollisuus edistää ymmärrystä yhteiskunnallisista rakenteista. Yhteiskunnallisten rakenteiden merkitys nuorten – ja toki kaikkien ihmisten – arjessa on merkittävää, mutta niiden vaikutukseen ei kiinnitetä huomiota. Tutkijat tiedostavat, että avoimestikaan saatavilla oleva tieto ei ole aina aidosti tavoitettavissa. Lukupiirin ohjaavana ajatuksena onkin ollut tutkijalähtöinen tiedeviestintä: tutkija itse kertoo omasta tutkimuksestaan, mutta avaa myös keskustelua aiheeseen yleisön kanssa. Vastavuoroisesti tutkija saa virikettä omaan ajatteluunsa ja työhönsä.

Lukupiirin ohjaavana ajatuksena onkin ollut tutkijalähtöinen tiedeviestintä: tutkija itse kertoo omasta tutkimuksestaan, mutta avaa myös keskustelua aiheeseen yleisön kanssa. Vastavuoroisesti tutkija saa virikettä omaan ajatteluunsa ja työhönsä.

Usein nuorisoa koskeva uutisointi – ja joskus jopa tutkimus – suhtautuu nuoriin objekteina, ei aktiivisina toimijoina. Lisäksi uutisointia leimaa usein niin kutsuttu huolipuhe, jonka mukaan nuoret eivät opi riittävästi tai syrjäytyvät helposti. Lukupiiri päästää tutkimuksen välityksellä ääneen nuoret itse ja kutsuu nuoret mukaan heitä koskevaan keskusteluun.

Lukupiiri tuo eri tieteenalojen tutkimukset dialogiin keskenään ja auttaa tarkastelemaa meille jokaiselle tuttua aihetta eri tieteenalojen näkökulmasta. Se nostaa keskusteluun aiheita, joita suomalaisessa tutkimuskentässä ei ole juurikaan tai tarpeeksi käsitelty. Näin lukupiiri voi rohkaista osoittamaan tulevaisuuden tutkimuksen suuntia.

Lukupiirillä lähemmäs laajempia yleisöjä

Vaikka tiedelehdet pitävät yhä pintansa tieteellisen keskustelun keskeisinä alustoina, tutkijoita edellytetään entistä enemmän tutkimuksensa jalkauttamista laajojen yleisöjen saataville. Tavan kansalaiset eivät aina löydä tiedelehtien äärelle, tai niiden käyttämä tieteenaloille ominainen kieli voi vaikuttaa vieraalta tai vaikeaselkoiselta. Lisäksi artikkelimuodossa oleva tutkimusteksti vaatii paljon pidempää keskittymisaikaa kuin vaikkapa uutistekstit. Tämä on erityisesti vaarana, kun halutaan lähestyä nuoria yleisöjä, jotka ovat tottuneet somen nopeatempoisempaan maailmaan.

Lukupiiri keskustelun muotona suuntautuu toivottavasti moniääniseksi ja tasa-arvoiseksi: tutkimukseen syventyminen ei ole ennakkovaatimus lukupiiriin osallistumiselle. Lukupiiri vahvistaa moniäänistä ja moniarvoista keskustelukulttuuria sekä tutkittuun tietoon pohjautuvaa sivistyspääomaa.

Lukupiiri ja podcast kutsuvat mukaan myös nuorten parissa työskenteleviä, kuten opettajia ja nuorisotyöntekijöitä.

Lukupiirin yleisöksi soveltuvat nuoret, opiskelijat, toimittajat ja päättäjät. Koska päättäjät luovat rakenteita, jotka vaikuttavat nuorten elämään, he voivat myös vahvistaa sellaisia rakenteita, joissa nuorten ääni kuuluu ja jotka luovat toiveikkaampia ja merkityksellisempiä toiminta- ja kokemuskenttiä nuorille, varsinkin luontoympäristön suhteen. Lukupiiri ja podcast kutsuvat mukaan myös nuorten parissa työskenteleviä, kuten opettajia ja nuorisotyöntekijöitä.

Lukupiiriä on mahdollista hyödyntää opetuksessa, kun käsitellään nuorten osallisuutta, yhteiskunnan rakenteita ja ympäristöongelmia koskevia asioita. Alustukset voivat toimia vaikkapa luentopäiväkirjan perustana

Lukupiiristä haluttiin myös tehdä podcastmuotoiset tallenteet saavutettavuutta ajatellen. Jokaisen lukupiirin jälkeen alustukset julkaistaan podcastina, jotta mielenkiintoisiin aiheisiin on mahdollista palata myöhemminkin. Podcast lisää lukupiirin saavutettavuutta: alustuksia voi kuunnella ajasta ja paikasta riippumatta, vaikka lenkkipolulla, pyöräillessä töihin ja takaisin tai koiraa ulkoiluttaessa. Podcast sopii myös opetuksen tueksi.

Sivistyksen teemavuosi 2024

Kotimaiset tiedelehdet pyrkivät jatkuvasti edistämään suomenkielisen tutkimuksen vaikuttavuutta: tutkimuksen ja tutkitun tiedon vahvistaminen yhteiskunnassa on näille yhteinen asia. Lukupiirien ja podcastien kokeilu uusina tiedeviestintämuotoina on osa tätä tärkeää pyrkimystä. Lukupiiri podcasteineen sopii siten hyvin osaksi Sivistyksen teemavuotta 2024.

Osana teemavuotta Kansanvalistussäätiö jalkauttaa myös Oppimisen ja sivistyksen tiedekeskuksen Sopen herättelemään yhteiskunnallista keskustelua siitä, millaisen perustan koulu antaa nuoren elämälle. Sopen pysyvässä näyttelyssä voi piipahtaa Helsingin Töölössä tai tutustua pop up -näyttelyyn Sivistyksen teemavuoden kiertueella.

Lukupiiri kalenteriin

Lukupiiri kokoontuu kevään 2024 aikana helmikuusta toukokuuhun neljä kertaa. Kullakin kerralla käsitellään kaksi tutkimusartikkelia alustusten pohjalta ja käydään näistä keskustelua. Lukupiiri on maksuton, mutta edellyttää ilmoittautumisen. Voit ilmoittautua lukupiiriin esimerkiksi avaamalla linkin tästä.

Lukupiriin aikataulu ja alustukset selviävät tästä taulukosta:

Lukupiirin ensimmäinen virallinen kokoontuminen järjestetään 13.2.2024, jolloin lukupiirin teemana ovat ”Haasteet, haaveet ja hyvä elämä”. Tuolloin lukupiirissä alustavat Mari Käyhkö ja Päivi Armila artikkelistaan “’Tasasen paskaa kuuluu’: Elämänongelmien kirjoa kehkeytyvässä aikuisuudessa” sekä Anne Airaksinen, hänen, Janna Satrin, Seija Ollilan ja Arto Salosen yhteisartikkelista ”Suurin osa elämästä on menny siihen, että mun täytyis olla toisenlainen: Herkkyyden kokemuksia nyky-yhteiskunnassa”. Molemmat artikkelit on julkaistu Aikuiskasvatus-lehdessä.

Lukupiirin sivulta löydät myös kuhunkin alustukseen liittyvää lisälukemistoa.

Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa. Hän on aiemmin toiminut Politiikasta-lehden vastaavana päätoimittajana 2019–23.

Ulpukka Isopahkala-Bouret työskentelee kasvatustieteen professorina Turun yliopiston Kasvatustieteiden laitoksella, erityisalana koulutuksellinen tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus. Hän on toiminut Aikuiskasvatus-lehden päätoimittajana vuodesta 2019 lähtien.

Terhi Kouvo on Aikuiskasvatus-lehden toimituspäällikkö KVS-säätiössä.

Ossi Ollinaho on Alue ja Ympäristö -lehden päätoimittaja yhdessä Minna Santaojan kanssa. Hän toimii yliopistotutkijana Globaalin kehitystutkimuksen tieteenalassa Helsingin yliopistossa.

Podcastin tekninen toimitus: Jukka Huuhtanen

Artikkelikuva: Helena Lopes / Unsplash

Tiedelehtien lukupiiri ja podcast on toteutettu yhteistyössä Tiedekustantajien liiton kanssa. Lukupiiriä koordinoi Kvs-säätiö. Sivistyksen ja oppimisen tiedekeskus Soppi on osa Kvs-säätiön toimintaa ja Sivistyksen teemavuotta 2024 (#sivistys2024).

Artikkelia päivitetty 23.2.2024: Lisätty artikkelin loppuun tieto lukupiirin ja podcastin yhteistyökumppaneista.

Julkaisu Tiedelehtien lukupiiri: Mitä nuoret ajattelevat? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Politiikasta-lehti tekee vaikuttavaa ja vastavuoroista tiedeviestintää. Se kokee roolikseen esiintyä tulkkina asiantuntijoiden sekä laajemman yleisön välisessä vuorovaikutuksessa. Tavoitteena on yhtäältä tutkimuksen vaikuttavuuden parantaminen, mutta toisaalta myös kansalaispätevyyteen ja demokratiakasvatukseen liittyvät kehittämistehtävät.

Ollakseen vaikuttavaa tulee tiedeviestinnän olla paikoin myös kohdennettua. Sama viesti yksittäisessä muodossa ei välity samaa välinettä käyttäen kaikille. Samalla kun yksi väline ja muoto voi tavoittaa tietyt yleisöt, osa jää siitä kokonaan paitsi. Erityisesti herkästi syrjään jäävien ryhmien tavoittamiseen on kiinnitettävä yhä enemmän huomiota.

Politiikasta on jo pitkään viestinyt tutkimuksesta monipuolisilla välineillä ja menettelytavoilla. Kuitenkin demokratian tila maailmalla on heikkenemässä samalla kun suomalaista yhteiskuntaa kohtaavat erilaiset mahdollisuuksiin, kykyihin sekä näkemyksiin liittyvät eriytymiskehitykset. Kuinka tiedeviestintä kykenee kehittymään ja ylläpitämään merkityksellisyytensä sekä vaikuttavuutensa? Politiikasta katsoo, että moniäänisellä, tietoon perustuvalla ja vaihtelevin keinoin toteutetulla tiedeviestinnällä se pystyy osaltaan rakentamaan ja ylläpitämään laadukasta ja vastavuoroista julkista keskustelua Suomessa.

Demokratia on heikentymässä

Demokratian tilan mittaamiseen maailmassa on kehitetty erilaisia asteikkoja. Göteborgin yliopiston johtama Varieties of democracy -projekti (V-DEM) hyödyntää laajaa ja monipuolista mittausasteikkoa demokraattisuuden maailmanlaajuiseen ja vertailukelpoiseen tarkasteluun. Projektin viime vuosien raportit kertovat karua kuvaa demokratioiden ja demokraattisuuden kehityksestä maailmassa.

Demokratisoitumisen huipulla 2000-luvun alussa yli puolet maailman väestöstä asui demokraattisesti hallituissa valtioissa – tällä hetkellä osuus on alle 30 prosenttia. Kohti autokraattista eli yksinvaltaista hallintoa kehittyvien maiden määrä on huipussaan samalla kun vain runsaat toistakymmentä valtiota demokratisoituu.

Maailmanlaajuinen kehitys näyttää edenneen demokratioiden kriisistä autokraattisuuden – ja usein myös autoritaarisuuden – vahvistumiseksi. Tämä 2010-luvulla alkanut ja viime vuosina kiihtynyt kehitys on johtanut siihen, että edeltävinä vuosikymmeninä aikaansaadut demokraattisuuden kehityskulut ovat pyyhkiytyneet pois. Globaalisti demokratia onkin projektin mittareilla mitattuna samalla tasolla kuin vuonna 1986 – ja alueellisesti tilanne on paikoin jopa heikompi.

Herkässä ja keskinäisriippuvaisessa maailmassa kehitys tarkoittaa muun muassa, että demokratiat ovat entistä riippuvaisempia autokraattisista valtioista kauppakumppaneina; samalla yksin- ja harvainvaltaisten valtioiden välinen kauppa kasvaa. Autoritaaristen ja demokratiaa halveksuvien äänien yleisyys ja painoarvo kasvavat myös kansainvälisissä organisaatioissa.

Ajantasainen, poliittisesti sitoutumaton ja moniääninen tieto politiikan agendalla olevista asiakysymyksistä sekä itse suomalaisesta poliittisesta järjestelmästä on edellytys toimivan julkisen keskustelun rakentumiseksi.

Huomionarvoista on, että demokraattisten normien koettelu ja arvostuksen heikkeneminen koskettaa myös vakiintuneita demokratioita. Näissä valtioissa viime vuosikymmeninä on havaittu erityisesti laskua yhteiskuntien sananvapautta ja deliberatiivisuutta mittaavissa lukemissa. Lasku liittyy erilaisiin ilmiöihin, mukaan lukien vihapuheeseen, vapaan tiedonvälityksen rajoittamiseen, polarisaatioon, yhteistyön ja kompromissien mahdollisuuden laiminlyömiseen sekä opposition kunnioittamisen vähentymiseen – ja siten sen vasta-argumenttien arvon kyseenalaistamiseen tai jopa toimintamahdollisuuksien kaventamiseen.

Yhteistä ilmiöille on kuitenkin niiden kytkeytyminen julkiseen keskusteluun; tuntuu, että halu ja kyvykkyys vastavuoroiseen ja toisia kunnioittavaan argumentointiin sekä moniäänisyyden vaalimiseen puuttuvat.

Demokratian ominaisuus on, että periaatteessa se mahdollistaa itsensä horjuttamisen ja jopa tuhoamisen demokraattisia menettelytapoja hyväksikäyttäen. Moni yksinvaltias onkin noussut ensin valtaan demokraattisten prosessien kautta. Siksi vallassa olevien haluun ja kyvykkyyteen vastavuoroiseen ja toisia kunnioittavaan argumentointiin sekä moniäänisyyden vaalintaan tulee kiinnittää erityistä huomiota.

Haasteet koskettavat myös suomalaista demokratiaa

Suomi kuuluu niiden harvojen valtioiden joukkoon, jotka ovat koko olemassaolonsa ajan olleet demokratioita. Demokratia on siten monille erottamaton osa itsenäisyyttä ja saattaa olla vaikeaa kuvitella toisenlaista, autokraattista, mutta itsenäistä Suomea. Suomi ei kuitenkaan ole immuuni muun maailman kehityskuluille.

Suomessakin on viime aikoina syystä kannettu huolta poliittisen osallistumisen eriytymisestä, mielipiteiden sekä tuntemusten polarisaatiosta ja yhteiskunnallisen keskustelun kärjistymisestä. Samalla kun poliittiset asiakysymykset ja päätöksentekoprosessit ovat monimutkaistuneet, kansalaisten poliittinen lukutaito ei ole kehittynyt yhtä nopeasti.

Monille demokraattisten prosessien kulku ja päätösten takana vaikuttavat tekijät jäävät hämäriksi, jolloin yksilön voi olla entistä vaikeampi hyväksyä niitä politiikkatoimia, joita demokraattinen järjestelmä tuottaa. Paikoin ongelmat ovat aiheuttaneet jopa demokraattisten prosessien kyseenalaistamista ja niiden arvostuksen madaltumista.

Ajantasainen, poliittisesti sitoutumaton ja moniääninen tieto politiikan agendalla olevista asiakysymyksistä sekä itse suomalaisesta poliittisesta järjestelmästä on edellytys toimivan julkisen keskustelun rakentumiseksi. Keskustelun laadun ylläpito puolestaan vaatii tietojen ja asenteiden jatkuvaa päivittämistä.  

Politiikasta-lehti jatkaa toimintansa monipuolistamista

Politiikasta-lehti toimii tänäkin vuonna yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen alustana, joka tarjoaa laadukasta, riippumatonta ja moniäänistä yhteiskunta-analyysia. Demokratiaa murentavia kehityskulkuja voidaan havaita myös Suomessa. Verkkolehtemme pyrkii toiminnassaan huomioimaan erilaiset yhteiskunnalliset eriytymiskehitykset sekä auttamaan uusien lukijakuntien hakeutumista tutkitun tiedon pariin.

Koneen säätiön sekä Jenny ja Antti Wihurin rahaston myöntämillä apurahoilla lehti pystyy sekä vakiinnuttamaan että kehittämään toimintojaan. Politiikasta-lehden ydintoiminnan muodostavat tänäkin vuonna tutkimukseen perustuvat yleistajuiset analyysit, laajat juttusarjat ja erilaiset artikkelit. Kaikkiaan lehdessämme tullaan julkaisemaan tänäkin vuonna yli sata laajalle yleisölle suunnattua yhteiskuntatieteellistä tutkimusta käsittelevää artikkelia. Samalla lehden arkistosta löytyy tietoa lukemattomista erilaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä.

Uutena avauksena Politiikasta-lehdessä aloitimme viime vuonna selkokieliset politiikan aiheita käsittelevät artikkelit ensimmäisenä tiede- ja tutkimusverkkolehtenä Suomessa. Politiikasta selkokielellä -sarja jatkuu myös tänä vuonna. Politiikasta kehittää sekä laajentaa myös Kysy politiikasta -artikkelisarjaa, jossa tutkijat vastaavat lukijoiden esittämiin kysymyksiin yhteiskunnallisista aiheista. Näitä artikkeleita julkaistaan myös selkokielisinä versioina.

Politiikasta-lehden ydintoiminnan muodostavat tänäkin vuonna tutkimukseen perustuvat yleistajuiset analyysit, laajat juttusarjat ja erilaiset artikkelit.

Lisäksi jatkamme erilaisten keskustelutilaisuuksien sekä tutkijoiden kouluvierailujen järjestämistä sekä koordinointia. Kahdesti vuodessa haettavissa Politiikasta kouluissa -vierailuissa yläkouluilla ja toisen asteen oppilaitoksilla on mahdollisuus saada yhteiskunnallisiin ja ajankohtaisiin kysymyksiin perehtynyt tutkija vierailulle omaan kouluunsa.

Kouluvierailut laajentuvat ammattikouluihin ja -opistoihin keväästä 2024 alkaen ja haku niihin on käynnissä. Ammattikoulujen yleissivistävien opintojen osuuden kaventuessa mahdollisuuksia yhteiskunnallisiin kysymyksiin perehtymiseen on vähemmän. Kysymys on paitsi yhdenvertaisuudesta, mutta myös yhteiskunnallisen kansalaistaitojen ja poliittisen lukutaidon kehittymisestä sekä erilaisten eriytymiskehitysten hillitsemisestä.

Politiikasta taidetta -sarja sijoittuu tieteen ja taiteen rajapintaan. Sarja lähestyy politiikan kysymyksiä taiteen keinoin ja tuo taiteilijoita mukaan yhteistyöhön yleistajuisen tiedejulkaisemisen kanssa.

Osana monialaista ja moniäänistä tiedeviestintää Politiikasta tuottaa myös podcasteja: Tarjoamme niin ikään myös julkaistuja artikkeleita äänitallenteiksi luettuina. Tällä hetkellä erilaisista aiheista tehtyjä Politiikasta-podcasteja on julkaistu jo kymmeniä.

Päätoimittajan toiveet uudelle vuodelle 2024

Time-lehti kuvaa vuotta 2024 demokratian kohtalon vuodeksi – joko se kestää siihen järjestelmien sisältä kohdistuvat paineet tai murtuu niiden voimasta. Tänä vuonna tiukkoja presidentinvaaleja käydään monissa maissa, kuten Intia ja Yhdysvallat, joissa demokratian kehitys ei ole viime vuosina ollut myönteistä.

Vaikka Suomessa presidentinvaaleihin ei oletettavasti liity saman tasoisia panoksia, vastuu suomalaisen demokratian ylläpitämisestä ja kehittämisestä kuuluu kaikille. Ottaen huomion suomalaisen demokratian vuosikymmenten menestyksen, ensisijainen velka ja velvollisuus tämän päivän aikuisilla sekä menneitä että tulevia sukupolvia kohtaan on tämän yhteiskuntajärjestelmän puolustaminen.

Tiedeviestinnässä tämä tarkoittaa uusien yleisöjen mukaan ottamista sekä entistä parempaa lukijoiden monimuotoisuuden tunnistamista. Kehitämme jatkuvasti uusia keinoja viestiä yhteiskunnallisista kysymyksistä uusilla ja entistä monipuolisemmilla välineillä. Samalla Politiikasta-toiminnan kivijalkojen, kuten esimerkiksi tutkimusperustaisuuden, ajankohtaisuuden sekä riippumattomuuden vaaliminen jatkuu.   

Päätoimittajana toivon vuodelle 2024 aiempaa kärsivällisempää, asiakeskeisempää ja vaihtoehtorikkaampaa julkista keskustelua, jossa on tilaa lukuisille erilaisille äänille.

Isossa kuvassa tähtäimenä on julkisen keskustelun laadun kehittäminen sekä suomalaisen demokratian puolustaminen. Jokainen voi pieneltä osaltaan vaikuttaa siihen, millaiseksi julkinen keskustelu tänä vuonna rakentuu. Päätoimittajana toivon vuodelle 2024 aiempaa kärsivällisempää, asiakeskeisempää ja vaihtoehtorikkaampaa julkista keskustelua, jossa on tilaa lukuisille erilaisille äänille.

Perustellaan omat näkemyksemme totuudenmukaisesti ja suoraselkäisesti, mutta ollaan avoimia muuttamaan kantaamme, mikäli muiden perustelut vakuuttavat meidät. Pyritään kehittämään julkista keskustelua, joka vaalii myös demokratiaa ylläpitäviä tunteita, kuten toiveikkuutta ja myötätuntoa, ei vain sitä murentavia tuntemuksia, kuten vihaa ja katkeruutta.

Ollaan reilusti erimielisiä yhteiskunnallisista kiistakysymyksistä, muttei kyseenalaisteta vastapuoleksi mieltämiemme oikeutta esittää näkemyksiään. Muistetaan, että toisella tavoin ajattelevia ja poliittista vastapuolta ei tule ainoastaan suvaita, vaan opposition olemassaolo ja julkisen keskustelun moniäänisyys ovat demokraattisen järjestelmän oikeutuksen perusta. Turvataan mahdollisuudet ja kyvyt tavoitella muutosta ja aloittaa jotain uutta kaikille.

Oikein hyvää uutta vuotta 2024!

VTT Mikko Leino on erikoistutkija Turun yliopiston valtio-opin oppiaineessa sekä Politiikasta-verkkolehden vastaava päätoimittaja.

Artikkelikuva: Hanne Vuorela

Julkaisu Politiikasta 2024 – Ajantasaista ja moniäänistä tiedeviestintää ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tämän kaksiosaisen artikkelin ensimmäisessä osassa keskityin tiedekritiikin luonteeseen sekä määrittelin tiedekritiikin erilaisia lähtökohtia. Sekä konservatiivis-ideologinen että tieteen välinearvoa korostava kritiikki rakentuivat selvästi erillisiksi tiedekritiikin muodoiksi, jotka eivät edusta tiedettä kokonaisuudessaan kyseenalaistavaa tieteenvastaisuutta, eivätkä noudata tai hyväksy tieteen omaa sisäistä kritiikkijärjestelmää.

Rakentavan keskustelun puuttuminen Suomen Akatemian rahoituspäätösten ympäriltä turhauttaa monia tieteentekijöitä, jotka ovat huomanneet, ettei aiempia selityksiä ole ymmärretty tai edes luettu. Tarkempaa olisi luultavasti kuitenkin sanoa, että niitä ei ole lähtökohtaisesti hyväksytty: siksi keskustelu leimahtikin uudelleen. Tällöin on paikallaan tarkastella myös kritiikin esittäjien mahdollisia motivaatioita.

Professoriliiton blogin hiljattaisessa kirjoituksessa esitetään, että kyse on paineesta ohjata tutkimuskohteiden valintaa poliittisesti tai ideologisesti. Blogikirjoituksessa pohditaankin, onko ongelma hankkeissa itsessään vai tiedeviestinnässä. Tässä artikkelissa tarkastelen nykyistä tiedekritiikkiä politiikan tutkijan näkökulmasta keskustellen lisäksi siitä, mikä voisi olla paremman tiedeviestinnän usein peräänkuulutettu rooli tiedekritiikkiin vastaamisessa.

Tiede uutena ideologisena rintamana

Tieteen välinearvoa korostava kritiikki nivoutuu osaksi laajempaa ideologista suunnanmuutosta. Ajattelutapa, jossa korostetaan yksilön verorahojen merkitystä ja oikeutta päättää niiden käytöstä on merkittävä suunnanmuutos siitä yhteisen hyvän periaatteesta, mitä hyvinvointivaltio ja -yhteiskunta ovat edustaneet. Ideana on nimenomaan ollut, että kun kaikkien verorahat laitetaan yhteen, niillä voidaan rahoittaa yhteiskunnan – ei yksilöiden – arvokkaaksi arvioimia hankkeita.

Tämä on ongelmallista siksi, että monet sosiaaliohjelmat, jotka ovat yhteiskunnallisesti hyödyllisiä, eivät ole kovinkaan suosittuja: esimerkiksi entisten rikollisten tai huumeiden käyttäjien tukeminen voi tuntua kansalaisesta epäreilulta. Tämä ei ole sikäli harvinaista, että esimerkiksi hyvinvointivaltion sosiaaliohjelmia on aiemminkin arvioitu sen suhteen, kuka yhteiskunnan tukea ansaitsee.

Tässä ajatusmaailmassa tieteen rooli yleishyödykkeenä on samaan tapaan kyseenalaistettu. Erityisesti ”nettoveronmaksajaksi” samaistuva kansalainen katsoo olevansa moraalisesti oikeutettu kritiikkiin, koska hän katsoo myös olevansa näiden palveluiden rahoittaja. Vastaavia näkemyksiä löytyy nimenomaan talouspoliittisen ideologian oikealta laidalta: talousoikeistolaiset puolueet tyypillisesti kannattavat verrattain pientä valtion roolia, ja kasvatettua yksilön vastuuta – sekä myös kääntäen yksilön oikeuksia vapautua esimerkiksi liialliseksi koetun verotuksen taakasta.

Ajan henki siis on sopiva sille, että tieteen taloudellista merkityksellisyyttä edellytetään entistä tiukemmin. Tieteen ja tutkimuksen liuku tähän suuntaukseen on tullut selvästi näkyväksi sosiaalisen median kansalaiskeskustelussa.

Petteri Orpon hallituksen aloitettua työnsä perussuomalaisten puheenjohtaja ja valtionvarainministeri Riikka Purra on myös syksyllä 2023 tunnustautunut fiskaalikonservatiiviksi. Fiskaalikonservatiivit ovat määritelmällisesti hyvinvointivaltion kaltaisen ”ison valtion” vastustajia. Tämä on myös näkynyt Orpon hallituksen politiikassa, jossa julkista sektoria leikataan, mutta myönnetään myös veroalennuksia, jolloin julkisella sektorilla on entistä vähemmän rahaa jaettavaksi.

Näin edellisessä tekstissä määritellyt kulttuuriskonservatiivinen ja tieteen välinearvoa korostava talousoikeistolainen ideologinen lähtökohta tukevat toisiaan. Oikeistopopulistinen eliitinvastainen kansalaismielipide sekoittuu talousoikeiston vastuullisen taloudenhoidon peräänkuuluttamiseen. Kulttuurikonservatiivinen ja fiskaalikonservatiivinen maailmankuva ovat löytäneet toisensa Orpon hallituksessa. Siihen nähden tiedekritiikki on ideologisesti johdonmukaista.

Helsingin yliopiston vanhempi yliopistonlehtori Markku Sippola kirjoitti hiljattain uskottavasti hyvinvointivaltion konservatiivisesta käänteestä. Muissa arvioissa on katsottu, että hyvinvointivaltion taustalla ollut yhteiskuntasopimus on yksinkertaisesti vanhentunut.

Tässä ideologisessa kamppailussa ei enää ”pelasteta” hyvinvointivaltiota uusille polville, vaan muokataan sitä radikaalisti erilaiseksi. Taustalla vaikuttava ideologinen murros on tosin kestänyt pitkään: sosiologit Risto Heiskala ja Eeva Luhtakallio kirjoittivat jo vuonna 2006 käännöksestä kohti kilpailukyky-yhteiskuntaa. Niin ikään tutkimuksissa on havaittu 2000-luvun edetessä yritysmaailmasta tuttujen ”kipeiden mutta välttämättömien” päätösten leviäminen juuri talouden ehdoilla tehtävään politiikkaan.

Ajan henki siis on sopiva sille, että tieteen taloudellista merkityksellisyyttä edellytetään entistä tiukemmin. Tieteen ja tutkimuksen liuku tähän suuntaukseen on tullut selvästi näkyväksi sosiaalisen median kansalaiskeskustelussa. Mikäli tiede joutuu puolustamaan itseään taloudellista arvoa korostavan ideologian ehdoilla, sitä kamppailua se ei voi voittaa.

Tiedekritiikki ja sen kohteet

Tieteentekijät ovat oman alansa ammattilaisia ja siten huonosti varustettuja vastaamaan avoimeen tai naamioituun ideologiseen kritiikkiin. Kun tutkijat vastaavat rahoituspäätösten kritiikkiin, he eivät tarkoita, etteikö kritiikkiä saisi esittää, vaan että kritiikin esittämisen edellytykset eivät usein toteudu tieteen piirissä ilman alan tuntemusta.

On syytä korostaa, että kaikki näissä yhteyksissä annettu kaikki palaute ei tosiaankaan ole ollut tiedekritiikkiä, vaan Suomen Akatemian on jopa täytynyt ottaa kantaa niin tutkijoihin kuin sen omaa henkilöstöön kohdistuvaa suoranaista häirintää vastaan. Myös Suomen yliopistojen rehtorineuvosto Unifi on ottanut kantaa syksyn 2023 keskustelujen osalta, jotka se on katsonut täyttävän tutkijoiden häirinnän tunnusmerkit.

Tutkijoiden ja asiantuntijoiden – mutta myös toisaalta toimittajien – häirintä on tunnistettu ilmiö myös Suomessa, joskin maaliskuun 2023 alussa julkaistu kansainvälinen akateemisen vapauden indeksi osoittaa, että tieteen vapaus ja tutkijoiden sananvapaus ovat uhattuina laajalti.

Tällöin omista lähtökohdistaan perusteltuun tiedekritiikkiin sosiaalisessa mediassa yhtyvä ei ehkä näe olevansa osa suurempaa kokonaisuutta, josta merkittävä osa täyttää pikemminkin häirinnän tunnusmerkit.

Koska kritiikki tai häirintä kohdistuu vain rajattuun määrään tutkimushankkeita ja niiden tutkijoita, se tarkoittaa, että myllytys voi jäädä monelta huomaamatta. Joillain aloilla tutkijat – tai tiettyjä aiheita käsittelevät tutkijat – ovat kohdanneet häirintää jo pitkään. Nykyinen kyseenalaistaminen tulee muun jatkuvan epävarmuuden ja kaventuvan itsemääräämisoikeuden kanssa kamppailun päälle, jolloin siilipuolustus sosiaalisessa mediassa lienee melko inhimillinen reaktio.

Eräs kollega huomautti myllytyksen psykologisen hinnan kasvavan jo kohtuuttomaksi. Uranäkymiltään epävarmassa akateemisessa työssä monesta tutkijasta tuntuu liialliselta ja raskaalta, että tiukan tieteellisen seulan läpäisseen tutkimuksen myöntävän rahoituspäätöksen jälkeen joutuisi vielä perustelemaan omaa tutkimustaan ja sen oikeutusta sosiaalisen median ”arviointipaneeleille”. Näistä tiedeviestinnällisistä väännöistä on jo nyt tullut merkittävää laskennallisesti näkymätöntä, mutta käytännössä paljon aikaa ja energiaa kuluttavaa lisätyötä monelle tiedeyhteisön jäsenelle.

Tiedeviestinnällisistä väännöistä on jo nyt tullut merkittävää laskennallisesti näkymätöntä, mutta käytännössä paljon aikaa ja energiaa kuluttavaa lisätyötä monelle tiedeyhteisön jäsenelle.

Kritiikkiä esitetään usein rajoitetuin tiedoin, eikä sitä olla halukkaita etsimään lisää. Esimerkiksi toistuvasti kritiikin kohteeksi joutuvalla ulosteen politiikkaa käsittelevällä tutkimushankkeella on selvät tutkimusprojektin sivut, jotka löytyvät hakukoneella. Sivuilla hankkeen tarkoitus selitetään yleistajuisesti.

Nykyisen kritiikin mielenkiintoinen lisämauste onkin ollut syyttää rahoituspäätöksiä perustelevia ylimielisyydestä. Tähän leimaan riittää jo se, että yrittää ohjata kritiikin esittäjää kohti lisätietoa.

Niin ideologisessa kuin välinearvoissakin tiedekritiikissä todistustaakka tutkijan omasta kelvollisuudesta ja arvokkuudestaan on aina julkisen rahan saajalla, koska hän saa ”muiden rahoja”. Tieteentekijät tiedostavat kyllä olevansa, jo aiemmassa artikkelissa mainitun tulosohjausmallin ja kilpailukulttuurin kautta, epäsuorasti tilivastuussa saamansa rahoituksen vastuullisesta ja tehokkaasta käytöstä.

Lisäksi kritiikillä voi olla myös haitallisia epäsuoria vaikutuksia, kun yhteiskunnallisia kipupisteitä tai sokeita kohtia tutkitaan. Näitä ilmiöitä tai ryhmiä tutkiville hankkeille julkisesti ja pahantahtoisesti nauraminen voi työntää vaikutuksenalaiset entistä syvemmälle yhteiskunnalliseen marginaaliin. Ensisilmäykseltä ”huvittava” tutkimushanke aikuisvaipoista voi kuitenkin käsitellä merkittävällä tavalla vaiettua häpeää.

Ratkaiseeko parempi tiedeviestintä ideologisen haasteen ongelman?

On esitetty, että osoitetut ongelmat voitaisiin korjata paremmalla tiedeviestinnällä: rahoituspäätösten yhteydessä tulisi julkaista täysi tutkimussuunnitelma ja/tai osoitus tutkimuksen käytännön hyödyistä. Oletus kuitenkin pohjimmiltaan ymmärtää tieteen luonteen väärin, sillä kaikki tutkimus on lähtökohtaisesti hyödyiltään epävarmaa tai potentiaalista. Lisäksi kriitikot arvioivat jatkuvasti tutkijoiden keskusteluun osallistumisen sävyä: tieteentekijän pitää osata viestiä tavalla, joka arvioidaan rakentavaksi ja helposti lähestyttäväksi.

Ironisesti juuri kilpailutettu rahoitusmalli ja tuottavuuskeskeinen ajatusmaailma akateemisessa työssä on johtanut siihen, että tutkijoilla on vain vähän aikaa osallistua yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen. Juuri yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen arvostus urapolulla ja rahoitusmallissa on puutteellista. Sosiaalisen median kriitikot odottavat tutkijoilta tiedeviestintää, jota tieteen nykyinen rahoitusmalli ei lainkaan palkitse. Suomessa tiedeviestintää tehdään tutkijalähtöisesti jo nyt melko lailla vapaaehtoisvoimin – myös tässä lehdessä, josta tämän artikkelin luet.

Sosiaalisen median kriitikot odottavat tutkijoilta tiedeviestintää, jota tieteen nykyinen rahoitusmalli ei lainkaan palkitse. Suomessa tiedeviestintää tehdään tutkijalähtöisesti jo nyt melko lailla vapaaehtoisvoimin – myös tässä lehdessä, josta tämän artikkelin luet.

Olisi hienoa nähdä, että tästä kaikesta seuraisi tutkijalähtöisen yleistajuisen tiedeviestinnän arvostuksen kasvu sekä myös kestävän yleistajuisen tiedejulkaisemisen lopulta melko vähäisten resurssien takaaminen. Tutkijat kertovat jo tutkimuksestaan oma-aloitteisesti: esimerkiksi nyt lukemasi Politiikasta-lehti aloitti Politiikasta Akatemia -artikkelisarjan nimenomaan antaakseen parempaa kuvaa Suomen Akatemian rahoittamien projektien kokonaisuudesta.

Paremman tiedeviestinnän edellyttäminen voi olla niin sanotusti liikkuvaan maalitauluun osumista. Välttyäkseen ylimielisen tutkijan leimalta pitää pystyä perustelemaan rahoituspäätöksen taustalla oleva tutkimus tavalla, joka a) on helposti ymmärrettävissä, b) jolla on selvästi mitattavaa konkreettista arvoa ja c) jonka aiheen nettikeskustelija voi hyväksyä. Jos selitykset halutaan tietyssä formaatissa tiettyyn paikkaan, eikä kriitikon voida olettaa etsivän lainkaan lisätietoja hankkeesta oma-aloitteisesti, lienee selvää, että tämä on mahdottoman epäreilu yksipuolinen valtasuhde.

Jatkuvasti vastaanottajan odotuksiin muokattu tiedeviestintä voidaan nähdä myös epäeettisenä, eli toisin sanoen yrittäen sanoittaa tutkimuksen pyrkimys tietyn poliittisesti motivoituneen odotuksen mukaiseksi.

Nykyisen kritiikin ideologinen tarkastelu antaa vaikutelman, että tiettyjen tieteenalojen ja tutkimusaiheiden kyseenalaistaminen tulee jatkumaan: näin voimakkaita ideologisia pyrkimyksiä on vaikeaa kumota viestinnällisesti. Tällöin on jopa todennäköistä, että kritiikkiä ei anneta aitoon vuorovaikutteiseen keskusteluun pyrkien, vaan ainoastaan omaa näkökulmaa pönkittäen.

Jos yleisöllä ei ole aidosti halua kuunnella, on epäselvää, onko vaaditusta tarkemmasta raportoinnista ja yleistajuistamisesta mitään hyötyä. Näin ainoastaan synnytettäisiin jälleen tutkijoille lisää ylimääräistä työtä, joka ei kuitenkaan vaikuttaisi tieteestä käytävän keskustelun tasoon.

Arvopohjasta tai taloudellisen välinearvon ehdottomuudesta kumpuavaan ideologisesti motivoituneeseen kritiikkiin vastaaminen lienee mahdoton tehtävä. Jos yleisöllä ei ole aidosti halua kuunnella, on epäselvää, onko vaaditusta tarkemmasta raportoinnista ja yleistajuistamisesta mitään hyötyä. Näin ainoastaan synnytettäisiin jälleen tutkijoille lisää ylimääräistä työtä, joka ei kuitenkaan vaikuttaisi tieteestä käytävän keskustelun tasoon.

Kannattaako tutkijoiden sitten edes yrittää tiedeviestiä tällaisessa asemassa? Mielestäni aina kannattaa yrittää, mutta oman jaksamisen ja annettujen resurssien puitteissa. Haluan uskoa tiedeviestinnän voimaan, eli tieteellisen tiedon yleistajuistamiseen ja saataville tekemiseen. Olisi mielenkiintoista nähdä, johtaisiko esimerkiksi Suomen Akatemian jokaisesta rahoituspäätöksestä laadittu ylimääräinen yleistajuinen selite näiden valikoitujen tutkimusten julkiseen käsittelyyn rakentavammassa hengessä.

Mikäli ei, kriitikoiden taustalla alun alkaenkaan ei ole ollut mikään aito uteliaisuus, vaan pyrkimys jalkauttaa omaa ideologiaansa, eli pyrkiä poliittisesti ohjailemaan tiedettä oman maailmankatsomuksensa suuntaisesti. Tällaisesta toiminnasta onkin kokemusta erityisesti Unkarissa.

Suomessa kasvavasta valmiudesta tehdä poliittisia väliintuloja tieteen ja tutkimuksen piirissä antaa viitteitä Helsingin Sanomien uutisoima väliintulo Strategisen tutkimuksen neuvoston (STN) maahanmuuttoa käsittelevään tutkimusteemaan, koska sen ei katsottu vastaavan hallitusohjelman henkeä. Vastaavia poliittisia väliintuloja ei aiemmin ole tehty tiedeyhteisön ehdottamiin tutkimuspainotuksiin.  

YTT Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa ja entinen Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Artikkelikuva: Nejc Soklič / Unsplash

Julkaisu Turhauttava tiedekritiikki 2: Tutkimusrahoituksen arvostelu kertoo yhteiskunnan suunnanmuutoksesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.