Varsinais-Suomen maakunnan liitto ja Luonnonvarakeskus (Luke) käynnistivät tutkimuksen, jonka tehtävänä on kehittää maakunnan suunnittelukäytäntöjä puntaroivampaan ja pitkäjänteisempään suuntaan.

Tutkimuskohteena on käynnissä oleva ja tavoitellusti vuonna 2020 valmistuva Varsinais-Suomen Luonnonarvojen ja -varojen vaihemaakuntakaava. Kaavan tavoitteisiin liittyy jännitteitä, joiden käsittelemiseksi ja ratkaisujen muotoilemiseksi strategisiksi kaavamerkinnöiksi maakunnan liitto ja Luke ovat järjestäneet yhdeksän luonnonvarafoorumia.

Yhdessä luotujen strategisten kaavamerkintöjen avulla viranomaisten, kuntien, yrittäjien, sidosryhmien ja kansalaisten huomiota tarkennetaan kaavaprosessin aikana tunnistettuihin yhteiskuntakehityksen tai alueellisten tarpeiden kannalta olennaisiin asioihin. Näin luodaan yhteistä motivaatiota ja pitkäjänteistä sitoutuneisuutta tarttua toimeen.

Kaavoitus ja negatiivinen vapaus

Maankäyttö- ja rakennuslaki antaa menetelmälliset puitteet maanomistajien ja muiden toimijoiden osallistamiselle kaavoitukseen. Mukaan kaavatyöhön pääsevät kaikki, joita kaava tavalla tai toisella koskee.

Osalliset voivat esittää mielipiteensä useassa vaiheessa: ensin kaavan perustana oleviin valmisteluvaiheen asiakirjoihin, sitten lausunnon ensimmäisestä kaavaehdotuksesta ja lopulta muistutuksen nähtäville nostetusta kaavasta. Kansalaiset, kansalaisryhmät ja sidosryhmät saavat halutessaan osallistua menetelmällisesti hienopiirteiseksi hiottuun kaavaprosessiin.

Laki ei edellytä kaavoittajalta mitään erityistä aktiivisuutta tai panosta osallistaa ihmisiä kaavatyöhön. Muodollisesti riittää, että mahdollisuus kansalaisille, sidosryhmille ja kansalaisryhmille annetaan. Lain tavoitteena on olla hengeltään yhteistoimintaa ja kehittämistä suosiva.

Mitä useampaan kaavasuunnittelun vaiheeseen kansalaisia halutaan mukaan, sitä syvemmälle yhteiskunnallisiin olosuhteisiin ja kaavoituskulttuuriin kaavaprosessi uppoaa ja pitkäjänteisempää suunnittelusta yleensä tulee.

Kaavoittaja tukee näin toimijoiden negatiivista vapautta, eli sitä, ettei kaavoittaja julkisen vallan edustajana puutu tai sekaannu kansalaisen elämään, vaan antaa heidän tehdä itse omat osallistumispäätöksensä. Toimijoille tarjottu mahdollisuus osallistua menetelmällisesti selkeään ja johdonmukaiseen kaavaprosessiin riittää.

Toisaalta on yleisen edun mukaista kannustaa kansalaisia ja kansalaisyhteiskunnan järjestäytyneitä toimijoita osallistumaan maankäytön suunnitteluun. Maankäyttö- ja rakennuslaki ei aseta varsinaisia sisällöllisiä laatukriteereitä osallistumiselle.

Kaavaprosessin muodon ja sisällön ytimessä on osallistumis- ja arviointisuunnitelma (OAS), jossa määritellään kaavatyön tavoitteet ja niiden vaikutusten arvioimisen keinot sekä osalliset ja osallistumismenettelyt. OAS:n kautta kaavoittaja saa osallisten kommenteista ruohonjuuritason tietoa kaavatyön tarpeesta, tavoitteista ja ennakoiduista vaikutuksista.

OAS päivittyy koko kaavatyön ajan ja antaa siksi ajantasaista tietoa osallistumaan kiinnostuneille. OAS:n avulla tähdätään suunnittelukulttuurin kehittämiseen.

Kaavoittaja saa myös samalla tilaisuuden informoida kansalaisia, sidosryhmiä tai viranomaisia käynnissä olevasta suunnittelusta, sen tavoitteista ja sen tarkoitetuista yleisistä vaikutuksista. Vuorovaikutus on näin aina kaksisuuntaista.

Riippuu yleensä suunnittelun luonteesta ja osin myös kaavatyöhön käytettävien resurssien määrästä, haluaako kaavoittaja kansalaiset mukaan ongelman määrittelyyn, tiedon tuotantoon, vaihtoehtojen luomiseen ja puntarointiin, kaavamääräysten yksityiskohtaisempaan hahmottamiseen vai kenties vaikutusten arviointiin.

Mitä useampaan kaavasuunnittelun vaiheeseen kansalaisia halutaan mukaan, sitä syvemmälle yhteiskunnallisiin olosuhteisiin ja kaavoituskulttuuriin kaavaprosessi uppoaa ja sitä pitkäjänteisempää suunnittelusta yleensä tulee.

Maakuntasuunnittelu on lähtökohtaisesti pitkäjänteistä. Maakuntasuunnitelma ja -ohjelma ovat maakunnan poliittinen kannanotto pitkän ja keskipitkän aikavälin kehityksen tavoitteista. Niiden on tarkoitus ohjata alueen kehittämiseksi tehtäviä valintoja.

Ne ovat perusta maakuntakaavoille, mutta samalla syntyvästä maakuntakaavasta tulee perusta ajan oloon uusittaville maakuntasuunnitelmalle ja -ohjelmille sekä kunnissa tehtävälle sellaiselle kehittämistyölle, jolla on maakunnallinen ulottuvuus ja vaikutus. Maakuntasuunnittelu on alati jatkuva, rullaava prosessi.

Kohti positiivista vapautta

Varsinais-Suomen maakunnan liitto perusti viitisen vuotta sitten luonnonvarafoorumit (LVF) sidosryhmien, kansalaisten ja viranomaisten kytkemiseksi kumppaneiksi maakuntasuunnitteluun. Foorumeiden tarkoitus on kutsua erityisesti järjestäytyneitä toimijoita mukaan kaavatyöhön.

Kansalaisiakaan ei ole kielletty osallistumasta foorumeihin, mutta osallistuminen on tehty luontevammaksi intressiryhmille ja viranomaisille, koska tapaamiset järjestetään pääsääntöisesti virka-aikaan ilman eri korvausta. LVF:n tarkoitus on sitouttaa toimijoita Varsinais-Suomen maakunnan liiton tekemään vuorovaikutteiseen suunnitteluun.

Luononvarafoorumitoiminnalle ei ole valmista toimintamallia, vaan se rakennetaan tilannekohtaisesti. Luken vetämä PALOn osahanke kehittää yhdessä Varsinais-Suomen maakunnan liiton kanssa tapoja sovittaa pitkäjänteisesti yhteen kaavatyön kolmea yleistä, mutta ilmiselvästi ristiriitaisuuksia sisältävää tavoitetta: biotalouden edistäminen, luonnonarvojen vaaliminen ja virkistys- ja retkeilymahdollisuuksien turvaaminen.

LVF-prosessista on muodostunut jatkumo strategisten kaavamerkintöjen luomiseksi. Strategisten kaavamerkintöjen avulla toimijoiden – viranomaisten, kuntien, yrittäjien, sidosryhmien ja kansalaisten – huomiota tarkennetaan kaavaprosessin aikana tunnistettuihin yhteiskuntakehityksen tai alueellisten tarpeiden kannalta olennaisiin asioihin ja luodaan yhteistä motivaatiota ja sitoutuneisuutta tarttua toimeen.

Kaavoittajat ja tutkijat ovat yhdessä muiden kanssa avanneet perinteistä osallistavan suunnittelun negatiivisen vapauden käsitystä – vapautta julkisen vallan väliintulosta – ja kehittäneet sitä.

Maakuntakaavamerkintöjen aihiota saatettiin alulle luonnonvarafoorumien sarjassa, ja kaavoittaja jalosti niitä syksyllä 2018. Keväällä 2019 prosessi eteni yhdeksänteen luonnonvarafoorumiin, jossa esiteltiin kuhunkin maakuntakaavan kolmeen tavoitteeseen liittyviä mahdollisimman konkretisoituneita strategisia merkintöjä, erityisesti niin sanottuja kehittämisperiaatemerkintöjä.

Näillä merkinnöillä osoitetaan sellaisia alueita tai kokonaisuuksia, joilla on tunnistettu olevan alueellisesti merkittävää potentiaalia ja jotka tukevat jo luotuja tavoitteita. Varsinais-Suomessa niitä oli kolmenlaisia: laaja, merkittävä ja yhtenäinen metsävaltainen vyöhyke, matkailun, retkeilyn ja virkistyksen kehittämisvyöhyke sekä vesiviljelyn kehittämisalue.

Syksyllä 2019 kaavatyö on edennyt vaiheeseen, jossa suunnittelijat valmistelevat ensimmäistä, tammikuussa 2020 sidosryhmä- ja viranomaislausunnolle lähtevää kaavaehdotusta. Strategisilla kehittämisperiaatemerkinnöillä on kaavassa merkittävä rooli.

Varsinais-Suomen vaihemaakuntakaavatyö on perustunut aktiiviseen pyrkimykseen saada sidosryhmiä ja kansalaisia mukaan. Kaavoittajat ja tutkijat ovat yhdessä muiden toimijoiden kanssa avanneet perinteistä osallistavan suunnittelun negatiivisen vapauden käsitystä – vapautta julkisen vallan väliintulosta – ja kehittäneet sitä suuntaan, jossa kansalaisia ja kansalaisryhmiä kannustetaan työskentelemään kaavoittajan kanssa strategisten merkintöjen aikaansaamiseksi.

Kehitys on ollut kohti positiivista vapautta, aktiivisesti tuettua vapautta luoda yhdessä tulevaisuuden askelmerkkejä. Kaavan valmistelussa sidosryhmät ja kansalaiset eivät ole vain auttaneet kaavoittajaa, vaan he ovat tehneet yhteistyötä ja puntarointia toinen toistensa kanssa. Tulevat kaavamerkinnät ovat näin ollen, ainakin jollain lailla, yhdessä luotuja.

Positiivisesta vapaudesta yhteisluomiseen

Politiikan filosofi Hannah Arendtin mukaan politiikan merkitys on vapaudessa ja politiikan lähtökohta on alullepano. Niin on myös Varsinais-Suomessa.

Kaavoittajat ovat toki neutraaleja yhteiskunnallisten etujen ja lainmukaisuuden puolestapuhujia, mutta he myös aktiivisesti kehittävät tiettyihin ongelmallisiin kaavatilanteisiin soveltuvia kaavamerkintöjä. He pyrkivät keksimään ristiriitaisiin tai konflikteja todennäköisesti aiheuttaviin tilanteisiin kaavoituksellisen ratkaisun.

Pitää muistaa, että nämä ongelmalliset tilanteet ovat usein syntyneet demokraattisesti EU:ssa, eduskunnassa tai maakuntavaltuustossa päätetyistä tavoitteista ja strategioista. Kaavoittaja on näin hyvinkin tietoinen osastaan ja vaikutusmahdollisuuksistaan demokraattisessa poliittisesti ohjatussa päätöstenteon ketjussa.

Ongelmalliset tilanteet ovat usein syntyneet demokraattisesti EU:ssa, eduskunnassa tai maakuntavaltuustossa päätetyistä tavoitteista ja strategioista.

Myös Varsinais-Suomessa kaavoittajat ovat olleet aloitteellisia strategisten kehittämisperiaatemerkintöjen suhteen. Arendtlaisessa hengessä voidaan hyvinkin ajatella kaavoittajien olevan poliittisesti motivoituneita, koska he auttavat kehystämään pitkän aikavälin haasteet, tarjoavat käytössä olevia kaavatyökaluja haasteisiin vastaamiseksi sekä keräävät ympärilleen motivoituneen tietoyhteisön artikuloimaan kaavamääräyksiä ja toisaalta myös sitoutumaan niiden toteuttamiseen.

Kaavoittajien aloitteellisuus, strategisen suunnittelun avoimuus sekä viranomaisten, sidosryhmien ja kansalaisten aktiivisuus ulottavat suunnittelun perinteisen osallistamisen tuolle puolen.

Voidaanko Varsinais-Suomen kaavatyön yhteydessä puhua yhteisluomisesta? Vastaus piilee osin siinä, miten merkintöjen määritelmiä ja tarkoituksia on yhdessä hiottu, mutta erityisesti siinä, miten strategiset merkinnät suunnitellaan pantavan toimeen ja millaisia vaikutuksia nämä suunnitelmat toteutuessaan synnyttävät.

Tässä, kuten kaavoituksessa yleensäkin, kuntien rooli on keskeinen. Maakunnan liitto laatii maakuntakaavan, mutta kuntien edustajat hyväksyvät sen, ja kuntien myötävaikutuksella maakuntakaava myös toteutuu. Mikäli myös maakuntakaavan toimeenpano ja vaikutusten seuranta ovat vuorovaikutteisia, puntarointiin perustuvia prosesseja ja kaavan toteutumiin reagoidaan aktiivisesti suunnittelu- ja toimeenpanotyötä yhdessä täsmentämällä, voidaan uskoakseni puhua yhteisluomisesta.

Kaavan yhteisluominen ei ole vain taustatiedon yhteistuotantoa tai kaavamerkintöjen yhteissuunnittelusta vaan yhteistoiminnan jatkamista toimeenpanoon ja seurantaan asti.

Kaavan yhteisluominen ei siis ole vain taustatiedon yhteistuotantoa tai kaavamerkintöjen yhteissuunnittelua vaan yhteistoiminnan jatkamista toimeenpanoon ja seurantaan asti. Kaavoittajat ja asiantuntijat eri kaavatasoilla sitoutuvat toteuttamaan kaavan yleistä tarkoitusta yhteistyössä sidosryhmien, yrittäjien ja kansalaisten kanssa.

On toisin sanoen onnistuttu synnyttämään eräänlainen yhteisluomisen kollektiivi tai tietoyhteisö, joka ei olisi ilman kaavaprosessia ja sen strategisia merkintöjä ilmaantunut. Tämä on olennaista, koska yhteisluominen ulottuu pidemmälle kuin mihin kaava kantaa.

Yhteisluominen muokkaa tapoja ja juurruttaa niitä. Yhteisluomisella saadaan aikaan jotain pysyvämpää, pitkäjänteistä. Yhteisluomisen päälleliimaaminen ei onnistu.

Lähtökohtaisesti maakuntakaavan yhteydessä on verrattain vaikeahkoa puhua yhteisluomisesta: kaavan toimeenpano ei ole kaavasta päättäneiden käsissä. Tämä oli yksi syy, miksi Varsinais-Suomeen alun alkaen perustettiin luonnonvarafoorumit.

Niiden tarkoitus on ollut sitouttaa ja juurruttaa toimijat vuorovaikutteisen suunnittelun periaatteisiin ja valmisteilla olevien kaavojen tarkoitukseen. Ajatus on ollut, että toimijat ovat mukana koko kaavasyklin: ongelman- ja tavoitteiden määrittelystä tiedontuotantoon, merkkien luomiseen, toimeenpanoon ja vaikutusten seurantaan.

Nykyinen vallalla oleva minimiosallistaminen vie prosessia toimeenpanon ja seurannan kynnykselle, mutta varsinaisen kaavatyön tuolle puolen, toimeenpanoon ja käytäntöjen juurruttamiseen asti se ei ulota.

Kyse on ollut tietoisesti yhteisluomisen tukemisesta. Varsinais-Suomen liitto on omalla tavallaan ollut positiivisen vapauden asialla.

Muodollisesti ajateltuna nykyinen vallalla oleva minimiosallistaminen vie prosessia toimeenpanon ja seurannan kynnykselle. Prosessin aluksi tehdyssä osallistumis- ja arviointisuunnitelmassa yhteisluomiselle luodaan lähtökohdat, mutta varsinaisen kaavatyön tuolle puolen, toimeenpanoon ja käytäntöjen juurruttamiseen asti se ei ulota.

Varsinais-Suomessa katse on ollut pidemmällä. Pitkä aikaväli paljastaa, kuinka pitkäjänteiseksi kaavaprosessi on Varsinais-Suomessa muodostunut, toisin sanoen kuinka merkittävästi luonnonarvojen ja -varojen vaihemaakuntakaavasta tullaan kunnallisessa maankäytön suunnittelussa poikkeamaan. Maakuntakaavaa on viime vuosina tietoisesti viety ohjaavasta strategisempaan ja lähtökohtaisesti mahdollistavampaan suuntaan.

Samalla vastuuta kaavan tulkinnasta on vyörytetty toteuttaville ja toteutumista seuraaville tahoille, kuten kunnille ja ELY-keskuksille. Vuorovaikutuksen avulla LVF:ssa on pyritty edistämään sitä, että kaavan tulkitsijoilla ja tekijöillä olisi mahdollisimman yhdenmukainen näkemys siitä, mihin eritoten strategisilla merkinnöillä pyritään vaikuttamaan ja mitä niillä pyritään edistämään.

Lähitulevaisuus näyttää, miten tämä tulkinnallinen yhteisymmärrys jalostuu kaavan toteutumiseksi. Kaavan ohjaavuuden pitkäjänteisyys riippuu siitä, millaisen vuorovaikutuksen, tahdon ja sitoumuksen mutta ennen kaikkea yhteisluovan aloitteellisuuden strateginen kaava onnistuu toimijoiden välille luomaan.

HT Juha Hiedanpää on luonnonvarapolitiikan tutkimusprofessori Lukessa.

Tutkimus on toteutettu osana Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamaa konsortiohanke PALOa (Osallistuminen pitkäjänteisessä päätöksenteossa, 2017–2021).

Kirjoitus on osa Ratkaisuja vaalikaudet ylittävään politiikkaan -sarjaa, jossa PALO-tutkimushankkeen tutkijat kirjoittavat vaalikaudet ylittävästä politiikasta ja kansalaisvaikuttamisesta. Kirjoitukset liittyvät PALOn studia generalia -luentosarjaan.

Julkaisu Osallistamisesta yhteisluomiseen: vapaudestako on kysymys? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vaikkei viettäisi kesää lomaillen saati laitumella, alla olevasta listasta löytää monesta aiheesta hyväksi havaittuja tietokirjoja, joita kelpaa lukea myös muuten kuin kesällä. Kuvituskuvina esiintyvät toimituskuntalaistemme kirjahyllyt.

Teppo Eskelinen: Demokratia utopiana & sen vastavoimat. Vastapaino, 2019.

Eskelinen kyseenalaistaa demokratian ja kapitalismin auvoisen yhteissuhteen kirjoittaen demokratiasta aspiraationa, tavoitteena, toivona tulevaisuudesta, joka antaa sille filosofista elinvoimaisuutta. Yhtäältä epädemokraattisten valtioiden (esim. Kiina) talousmenestys ja toisaalta liberaalin demokratian kaventuminen teknokratiaksi huolestuttavat kirjoittajaa.

Kirjan keskeinen lähtökohta tiivistetään sivulla 11:

”Demokratian täytyy olla (älyllisesti, käsitteellisesti, poliittisesti) mobilisoivaa, jos se aikoo selvitä: hallinnollisena prosessina se kuihtuu. Ja jos se aikoo olla mobilisoivaa, sen täytyy olla ihanne. Toisin sanoen, demokratia on nähtävä ja ilmaistava kestävänä utopiana.”

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto – Luonnoton historia. Atena, 2016. Suomentanut Pirkko Vesterinen.

Palkitun toimittaja Elizabeth Kolbertin kirja Kuudes sukupuutto vie tutkimusmatkalle maailmaan ääriin. Reissun jälkeen maailmaa katsookin kuin uusin silmin. Olin tuskin lukenut kirjaa loppuunkaan, kun aloin jo kohkata valliriutoista, megafaunasta, pikkuruskosiipoista ja ties mistä ihmeellisistä pienistä ja suurista, jotka ihmisen tie antroposeeniin on totisesti muuttanut.

Kuudes sukupuutto ei nimensä mukaisesti ole aina mieltä ylentävää luettavaa, mutta vetävästi kirjoitetun kirjan sanoma ei ole myöskään lohduton. Journalistinen tietokirja kertoo sukupuuton ja ihmisen jäljistä paikan päällä, ja puheenvuoron saavat tutkijat, jotka tekevät kaikkensa tuottaakseen tietoa muutoksista ja pelastaakseen monimuotoista maailmaa.

Antti Ronkainen ja Juri Mykkänen (toim.): Vapiseva Eurooppa – Mitä seuraa eurooppalaisen politiikan kaaoksesta? Vastapaino, 2019.

Antti Ronkaisen ja Juri Mykkäsen toimittama kirja tarjoaa laajan katsauksen Euroopan nykysyyteen taustoittamalla sitä historiallisella kehityksellä ja prosesseilla eri puolilla Eurooppaa. Kirjan viisitoista tekijää edustavat useita tieteenaloja ja esittävät kiinnostavia näkökulmia ”kriisien” Eurooppaan.

Kirsi Vainio-Korhonen: Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa – Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa. SKS, 2018.

Taitavalla tutkimustyöllä erilaisista tiedonmurusista on syntynyt lukijalle palkitseva ja kiinnostava kuvaus, joka läpäisee ja koskettaa monia 1800-luvun elämän osa-alueita. Teos syventää ja monipuolistaa käsitystä historiasta, sukupuolesta ja yhteiskunnasta. Erityisen hienoa kirjassa on tapa, jolla tutkija lähestyy tutkimuskohteitaan. Teos onkin tärkeää luettavaa myös historiantutkimuksen etiikan näkökulmasta.

Hanna Kuusela ja Matti Ylönen: Konsulttidemokratia – Miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton. Gaudeamus, 2013.

Jo kuusi vuotta vanha kirja puolustaa paikkaansa kirjahyllyssä etenkin Juha Sipilän hallituksen strategisen hallitusohjelman ja yritysmäisen johtotyylin jäljiltä. Negatiivisten mielikuvien kanssa rimpuileva julkishallinto ylikompensoi ulkoistamalla demokraattisen päätöksenteon piiriin kuuluvaa toimintaa siinä oletuksessa, että yksityiseltä sektorilta löytyy paitsi tehokkuutta ja säästöjä myös ymmärrystä, jota virkamies ei yksinkertaisesti voi saavuttaa.

Tuloksena on kuitenkin valtionhallinnon kasvava riippuvaisuus konsulteista ja julkisen sektorin ulkopuolisesta tietotaidosta. Tällöin esimerkiksi suuret ulkoistetut it-hankinnat paisuvat herkästi kuin pullataikina edelleen nakertaen julkishallinnon uskottavuutta. Konsulttidemokratia ei kenties ole lyönyt läpi vielä täydellisesti, sillä esimerkiksi sote-uudistuksen kaatuminen voidaan nähdä ainakin osin konsulttidemokratian epäonnistumisena, kun asetettuja tavoitteita ei kyettykään saavuttamaan.

Matti Kortteinen: Lähiö – Tutkimus elämäntapojen muutoksesta. Otava, 1982.

Tämä suomalaisen sosiologian ehdoton klassikko avaa kiinnostavasti niitä monia syvälle käyviä arkielämän muutoksia, joita kaupungistuminen toi mukanaan 1970–80-luvuilla. Jokainen jonkinlaisessa lähiössä kasvanut tai sellaiseen aikuisena muuttanut löytää kirjasta taatusti paljon tuttua. Kirjan kautta avautuu, miten monin tavoin henkilökohtaiset kokemukset aina perheen sisäisiin suhteisiin ja hiekkalaatikon reunalla käytäviin keskusteluihin asti kytkeytyvät suomalaisen yhteiskunnan laajoihin muutoksiin.

Kortteisen tapa kirjoittaa on erittäin lähestyttävä ja mukaansa tempaava. Kirjaa lukiessa unohtuu helposti, että käsissä on kuitenkin kohta neljäkymmentä vuotta sitten kirjoitettu väitöskirja. Jos kirjan jälkeen kaipaa lisää Kortteista luettavaksi, voi seuraavaksi sukeltaa esimerkiksi mukaan metallityöläisten ja pankkitoimihenkilöiden maailmaan tarttumalla kirjaan Kunnian kentät (1992) tai työttömyyteen kirjan Työtön: Tutkimus pitkäaikaistyöttömien selviytymisestä (1998) parissa.

Lari Kotilainen: Kielen elämä – Suomen kieli eilisestä nykypäivään. Siltala, 2016.

Miksi me puhumme ja kirjoitamme niin kuin teemme? Mistä suomen kieli on tullut ja miten se on muotoutunut – ja miten sitä on muodostettu? Kieli on loputtoman kiinnostuksen lähde ja kohde, jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta. Sujuvassa ja lennokkaassa kirjassa on valtavasti asiaa, mutta se on myös tulvillaan riemastuttavia anekdootteja, ja soveltuukin siksi yhteen hienoimmista loma-aktiviteeteista: yhdessä ääneen luettavaksi. Kiinnostavan kuljetuksen menneisyyden läpi ohella kirja tarjoaa terävänäköistä analyysia suomesta, sen käyttämisestä ja käyttäjistä juuri nyt.

Minna Huotilainen ja Mona Moisala: Keskittymiskyvyn elvytysopas. Tuuma, 2018.

Jatkuvat keskeytykset sekä siitä johtuva sähellys ja säntäämien asiasta toiseen värittävät nykyisin monen arkea. Mikäli aikoo kesälomalla ainakin hetkellisesti pyrkiä pois siitä noidankehästä, apuna voi käyttää keskittymiskyvyn opaskirjaa. Kirja perustuu tutkimustietoon ja eroaa näin edukseen lukuisista kyseenalaisista itseapuoppaista.

Anna-Kaisa Hiltunen: Euroopan porteilla – Turvapaikkapolitiikan vaikeat vaiheet. Gaudeamus, 2019.

Kirja on hyvin taustoitettu ja selkeä yleisesitys eurooppalaisen turvapaikkapolitiikan historiasta ja nykypäivästä. Sen erityisenä ansiona on, että se asettaa tämän päivän turvapaikkapoliittisen keskustelun osaksi pidempää historiallista jatkumoa. Samalla teos osoittaa, miten keskustelu ”pakolaiskriisistä” on ongelmallista. Kriisin aiheuttajina olivat enemminkin puutteet EU:n turvapaikkajärjestelmässä ja poliittisessa tahdossa yhteisten solidaaristen ja humaanien keinojen löytämiseksi.

Ville Lähde: Paljon liikkuvia osia. Savukeidas, 2015.

Filosofi Ville Lähteen Paljon liikkuvia osia on kirjahyllyni ensiapupakkaus julkisen keskustelun purkamiseen ja rakentamiseen. Teos loksauttaa paikoilleen monia julkista keskustelua sekä hyvällä tavalla vaivaavia että vaikeasti riivaavia tapauksia. Jos esimerkiksi askarruttaa, että saako enää sanoa mitään, tai kun haluat ottaa selvää, mitä eri yhteiskunnan ja tieteen keskustelut merkitsevät, suosittelen kovasti tämän kirjan lukemista.

Vaikka kesällä julkiseen keskusteluun osallistuminen voi rannalta tai tanssilavan tuntumasta käsin tuntua raskaalta, tämä kirja on taidonnäyte hankalien asioiden selkeäksi sanallistamisesta. Paljon liikkuvia osia auttaa kohtaamaan ja rakentamaan parempaa julkista keskustelua ja muistuttaa, miksi se on hirmuisen tärkeää. Kirja tarjoaa työkaluja ja harjoituksia ajattelun ja keskustelun tueksi ja muistuttaa, miksi näitä taitoja kannattaa käyttää.

Tapio Raunio ja Juho Saari (toim.): Reunalla vai ytimessä? Suomen EU-politiikan muutos ja jatkuvuus. Gaudeamus, 2017.

Hyvä kokoomateos keskeisistä EU-politiikan osa-alueista Suomen näkökulmasta. Samalla teoksessa tarkastellaan EU-politiikan tekemisen tavoissa ilmenneitä muutoksia suomalaisessa kontekstissa. Euroopan talouskriisi ja niin sanottu pakolaiskriisi ovat tehneet EU-politiikasta aikaisempaa jännitteisempää myös Suomessa. Toisaalta useilla keskeisillä EU-politiikan saroilla korostuu jatkuvuus konsensushakuisessa ja pragmatistisessa EU-politiikassa.

Julkaisu Kirjasuosituksia kesälaitumille ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Tieteen poliittinen ohjaus lisääntyy”, uutisoitiin vuonna 2013, kun strategisen tutkimuksen rahoitusta ryhdyttiin suunnittelemaan osana tutkimuslaitosuudistusta (TULA). Uudistus synnytti kaksi uutta tutkimusrahoitusinstrumenttia, Suomen Akatemian yhteydessä toimivan strategisen tutkimuksen neuvoston (STN) rahoittaman strategisen tutkimuksen ja valtioneuvoston kanslian (VNK) tutkimus- ja selvitystoiminnan (VN-TEAS).

Kentällä tutkijoiden reaktio oli pitkälti uutisoinnin mukainen – pelättiin, että perustutkimus ajetaan maanrakoon ja hallitus poliittisine päämäärineen määrittelee sen, mitä tutkitaan. Ovatko nämä pelot käyneet toteen nyt kuusi vuotta, satoja rahoitettuja VN-TEAS-hankkeita ja 45 rahoitettua STN-hanketta myöhemmin?

Ensinnäkin täytyy todeta, että nämä kaksi instrumenttia ovat hyvin erilaisia, vaikka ne monissa keskusteluissa niputetaankin samaan koriin.

VN-TEAS-hankkeiden avulla tuotetaan tietoa päätöksenteon, tiedolla johtamisen ja toimintakäytäntöjen tueksi.

VN-TEAS-hankkeiden avulla tuotetaan tietoa päätöksenteon, tiedolla johtamisen ja toimintakäytäntöjen tueksi. Hankkeet ovat lyhyitä ja vastaavat nopeisiin tietotarpeisiin.  Kriittisesti arvioituna VN-TEAS-instrumentti edustaakin ”tiedon tilaamista”, joka voidaan nähdä yhä vakiintuneempana tapana jäsentää politiikkaa palvelevan tutkimuksen kenttää.

Strateginen tutkimus on pitkäjänteistä akateemista tutkimusta, jota toteuttavat tieteen kriteerein meritoituneet tekijät. Strategisen tutkimuksen teemat nousevat kaikille avoimen työpajatyöskentelyn kautta. Valtioneuvosto tekee teemoista päätöksen, jota valmistellessaan se kuulee muun muassa valtioneuvoston tutkimus- ja innovaationeuvostoa.

Strategisen tutkimuksen neuvosto on jättänyt teema-aloitteen tähän mennessä viisi kertaa eikä yhtään STN:n ehdottamaa teema ole hylätty. Valtioneuvosto ei myöskään ole ottanut mukaan yhtään sellaista teemaa, jota STN ei olisi ehdottanut, vaikka valtioneuvosto onkin joskus täsmentänyt teeman yhteiskunnallista haastetta.  STN laatii teema-alueiden pohjalta tutkimusohjelmia, joista se päättää itsenäisesti.

Strateginen tutkimus on pitkäjänteistä akateemista tutkimusta, jota toteuttavat tieteen kriteerein meritoituneet tekijät.

Jääkö poliittinen ohjaus strategisessa tutkimuksessa siis tähän – kentältä tulleiden teemojen vahvistamiseen valtioneuvostossa? Toki strategisen tutkimuksen neuvostossa on edustettuna tiedeyhteisön ulkopuolisia tahoja, mutta poliittiseksi ohjaukseksi heidän panostaan tuskin voi kutsua.

STN-hankkeet pyrkivät myös toimimaan yhteistyössä sidosryhmiensä kanssa koko tutkimusprosessin ajan tehden transdisiplinääristä tutkimusta, eli tutkimusta, missä eri tieteenalat sekä myös akatemian ulkopuoliset toimijat osallistuvat tutkimusprosessiin. Tällaiselle tutkimukselle on kehittymässä tieteellisesti hyväksytyt lähestymistavat ja menetelmät.

VN-TEAS-teemat puolestaan tulevat suoraan ministeriöiltä, joiden edustajat istuvat myös hankkeiden ohjausryhmissä. Ohjausryhmä seuraa ja ohjaa hanketta sen koko toteutuksen ajan. Se vastaa myös hankkeiden laadunvarmistuksesta ja voi tehdä perustellun esityksen valtioneuvoston kanslialle hankkeen lopputulosten julkaisematta jättämisestä.

Tapauksissa, jolloin ministeriö ei ole tyytyväinen selvityksen lopputulokseen, se voi esimerkiksi laatukriteereihin vedoten todeta, että ei hyväksy hankkeen lopputulosta. Voidaankin oikeutetusti kysyä, onko ”tutkimus” puolueetonta, jos tiettyihin intresseihin sitoutuneet toimijat, kuten useissa tapauksissa ministeriöiden edustajat, pääsevät päättämään siitä, milloin tulokset ovat kunnossa.

Tämä lienee suhteellisen lähellä poliittista ohjausta. On myös olemassa riski, että etenkin hankkeisiin paljon osallistuneet tutkijat sensuroivat itseään, kun he tunnistavat, millaiset rajaukset ovat näissä hankkeissa soveliaita.

Onko tutkimuksen laatu kärsinyt?

TULA-uudistusta arvioinut VN-TEAS-hanke kysyy, oliko uudistuksen odottamaton vaikutus se, että konsultit ja ajatushautomot ovat lisääntyneet tiedontuottajina.

STN-hankkeiden kohdalla tämä on toteutunut osittain. Tutkijat arvioidaan tieteellisten meriittien mukaan, mutta STN:n vuorovaikutus-vaatimuksen myötä ovat syntyneet tutkimuksen vuorovaikutustyön markkinat. STN-hankkeilta vaaditaan tutkimuksen vuorovaikutussuunnitelma ja -työpaketti, jossa kerrotaan, keitä ovat hankkeen sidosryhmät ja miten vuorovaikutus heidän kanssaan toteutetaan.

Näillä markkinoilla vahvoilla ovat ajatushautomot ja konsulttifirmat etenkin silloin, jos tutkijat itse eivät omaa kokemusta ja osaamista transdisiplinäärisestä tutkimuksesta. Kuitenkin STN-hankkeista on tullut haluttuja ja tiedeyhteisössä arvostettuja tutkimushankkeita, joissa tuotetaan tietoa tieteellisen tutkimuksen kriteerien puitteissa.

STN:n vuorovaikutus-vaatimuksen myötä ovat syntyneet tutkimuksen vuorovaikutustyön markkinat.

Leena Gonzales ja Eriikka Oinonen toteavat analysoidessaan VNK:n selvityksiä tiedonkäytön lisäämisestä päätöksenteossa, että hallituksen tilaamaa eli hallituspoliittisesti relevanttia tietoa tuottavat etupäässä konsultit ja sektoritutkimuslaitosten kehittäjät. VN-TEAS-hankkeiden toteuttajina voi olla henkilöitä, joilla ei ole tutkijakoulutusta ja vankkaa tutkijataustaa. Hankkeet eivät olekaan yliopistomaailmassa haluttuja, osaksi niiden lyhyen keston ja tarkkaan sanellun toimeksiannon vuoksi.

VN-TEAS-hankkeiden lopputuote eli raportti ei käy läpi tieteellisen käytännön mukaista vertaisarviointia. Vertaisarviointi on todettu vaikeaksi hankkeiden aikataulun ja suuren määrän vuoksi.

Laadunvarmistuksesta vastaa ohjausryhmä, joka koostuu ministeriöiden edustajista, joilla ei välttämättä ole tutkijakoulutusta ja joiden voi olla vaikeaa säilyttää riittävä puolueettomuus – erityisesti, jos tutkimus arvioi kriittisesti heidän edustamaansa toimintakenttää. Keskusteluja on tosin käyty siitä, että VN-TEAS-hankkeille tehtäisiin pistokokeena tieteellistä arviointia.

VN-TEAS hankkeiden kohdalla ei siis voida puhua tieteellisestä tutkimuksesta. Tämä lienee selvää tutkijoille, jotka hankkeita toteuttavat, mutta ei niinkään suurelle yleisölle tai myöskään kaikille ministeriöiden edustajille.

Mitä on saatu ja opittu?

Kumpikin instrumentti puolustaa paikkaansa ja tehtäväänsä, vaikka epäkohtia on havaittu. Tutkitun tiedon tarve yhteiskunnassa ja päätöksenteossa ei ole kadonnut vaan päinvastoin lisääntynyt ongelmien muuttuessa yhä monimutkaisimmiksi.

TULA-uudistusta arvioineen hankkeen mukaan  sekä STN- että VN TEAS -instrumentit ovat mahdollistaneet ja lisänneet tutkimuksen yhteiskunnallista vuorovaikutusta. Raportissa todetaan, että ”tutkijayhteisöjen, julkishallinnon, elinkeinoelämän ja kansalaisyhteiskunnan toimijoiden välinen yhteistyö on monipuolistunut”.

VN-TEAS-hankkeilla on oma roolinsa nopean täsmätiedon tuottajana.

Kokonaisuutta tarkastellen VN-TEAS-hankkeilla on oma roolinsa nopean täsmätiedon tuottajana. Instrumentti on vastaus tiedepoliittisen ilmapiirin mukaiselle ”tiedon tilaamiselle” joka huomioi erityisesti valtionhallinnon tarpeita. Kyse ei olekaan perinteisessä merkityksessä ymmärretystä tieteellisestä tutkimuksesta, vaan omanlaisestaan formaatista.

Ensimmäiset STN-tutkimushankkeet ovat juuri päättymässä ja niiden vaikuttavuuden arviointi on käynnistynyt. Vaikka niiden laajemmasta yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta on hankala vielä sanoa mitään, ainakin strateginen tutkimus on synnyttänyt uudenlaista akateemista osaamista ja kehittänyt tutkijoiden asiantuntijuutta. Hankkeet jalostavat transdisiplinäärisiä tutkijoita, jotka osaavat käyttää uusia vuorovaikutteisia tiedon yhteistuotannon tutkimusmenetelmiä tutkimuksen tekemisessä.

Kaisa Korhonen-Kurki on ympäristöpolitiikan dosentti, joka toimii strategisen tutkimuksen ohjelmajohtajana sekä tutkijana ja tutkimuskoordinaattorina Helsingin yliopistossa ja on toiminut tutkijana ja toteuttajana VN-TEAS-hankkeessa.

Julkaisu Mitä on tutkimuksen strateginen tai poliittinen ohjaus? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pakkomuuttoa koskevan vallitsevan narratiivin mukaan maahanmuuttajat nähdään joko uhreina tai uhkana – etenkin nykyisen ”maahanmuuttokriisin” yhteydessä. Siitä huolimatta maahanmuutto, pakkomuutto mukaan luettuna, on monisäikeinen ilmiö, jota ei voi tiivistää meihin ja vieraisiin perustuvaan siistiin kahtiajakoon.

Päinvastoin, liikkuvuuden käsite laajassa merkityksessään muodostaa maahanmuuttajien ja pakolaisten lisäksi olemisen tavan ja viitekehyksen myös niille, jotka kulkevat pitkiä työmatkoja ja niille, jotka nimittävät itseään diginomadeiksi. Yksi kiinnostava tutkimushaara keskittyykin liikkuvuuteen olemisen ja tietämisen tapana – esimerkiksi pian julkaistava filosofi Thomas Nailin teos Being and Motion.

Ihmisten liikkuminen ja kiertokulku on tunnistettu välttämättömäksi osaksi arvokkaan tiedon välittämistä.

Liikkuvuus tietämisen tapana, eli tiedon tuottaminen liikkuvuuden kautta, ei ole uusi tutkimusala, ja ihmisten liikkuminen ja kiertokulku on tunnistettu välttämättömäksi osaksi arvokkaan tiedon välittämistä. Eräs uusi tutkimussuunta kuitenkin tarkastelee kattavammin pakolaisuuden ja pakkomuuton kokemusten pohjalta syntyneitä tietoja eli tietoja, jotka edesauttavat tätä nimenomaista liikettä.

Tutkijat liikkeessä

Yksi tapa tarkastella liikkuvuutta ja tiedontuotantoa on tutkia maanpaossa olevien akateemikoiden ja oppineiden roolia uuden tutkimustiedon tuottamisessa.

Kuten Peter Burke painottaa teoksessaan A Social History of Knowledge, tutkijoiden liikkumisella rajojen yli on ollut suunnaton vaikutus oppineisuuteen siitä lähtien, kun kreikkalaistutkijat pakenivat Bysantista Italiaan 1400-luvulla. Erityisen hyvin tämän voidaan sanoa pätevän natsi-Saksasta lähteneisiin juutalaisiin ja saksankielisiin pakolaisiin, joista moni päätyi työskentelemään amerikkalaisissa ja brittiläisissä yliopistoissa.

Osa tutkijoista ei halunnut tulla kutsutuksi maanpaossa olleiksi älyköiksi, mutta toiset tunnistivat maanpaon ja muuttoliikkeen kartuttamien kokemusten vaikutuksen akateemiseen työhönsä ja tutkimustyönsä suuntaan.

Tutkijoiden liikkumisella rajojen yli on ollut suunnaton vaikutus oppineisuuteen.

Monet heistä ymmärsivät, etteivät koskaan olisi yltäneet samaan, jos olisivat jääneet kotimaahansa. Teologi Paul Tillich kuvaili eräällä luennollaan, miten pakeneminen Yhdysvaltoihin vapautti hänet ja hänen ajatusmaailmansa nurkkakuntaisuudesta.

Liikkeessä tuotettu tieto

Pakkomuuton vaikutus tiedontuotannolle ei tietenkään rajoitu oppineiden ja älyköiden tuottamiin tietoihin. Nykypäivän digiteknologian kehityksen ansiosta myös muut maahanmuuttajat ja pakolaiset tuottavat tarkasteltavissa ja jaettavissa olevaa tietoa. Vapaaehtoisen muuttoliikkeen ja pakkomuuton kasvaessa tasaisesti syntyy uutta liikkuvuuteen liittyvää tietoa, jonka tavoitteena on edesauttaa itse ihmisten liikkumista.

Nicos Trimikliniotis, Dimitris Parsanoglou ja Vassilis Tsianos ovat tarkastelleet pitkien välimatkojen poikki digiteknologian avulla syntyvän yhteiskunnallisen elämän prosesseja.

He kutsuvat mobiileiksi yhteisresursseiksi (mobile commons) sellaisia resursseja, käytäntöjä ja tietoja, joita paikasta toiseen liikkuvat ihmiset epävirallisesti tuottavat yhteiskäyttöön muille liikkeessä oleville ihmisille. Nämä pitävät sisällään muun muassa tietoja rajanylitysreiteistä, epävirallisista talousjärjestelmistä ja selviytymiskeinoista, joita jaetaan sekä suusanallisesti että digitaalisesti.

Nämä käytännöt ja tiedot, jotka kumpuavat joko liikkumiseen, pakenemiseen tai pakkomuuttoon liittyvistä kokemuksista tai joita kootaan ja jaetaan liikkumisen itsensä edistämiseksi, haastavat poliittisten järjestelmien ja yhteiskuntien jäsenyyden liikkumattomuuteen perustuvien muotojen valta-aseman.

Ne tarjoavat vaihtoehtoista tietoa yhteiskunnista, jotka perustuvat liikkuvuuteen ja jotka Nailin sanoin auttavat meitä käsittämään liikkeen ja liikkuvuuden sekä liikkeessä olevat ihmiset perustavanlaatuisena yhteiskunnallisena voimana.

Magdalena Kmak on tutkijatohtori Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa ja vähemmistötutkimuksen apulaisprofessori Åbo Akademissa.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa. 

Julkaisu Liikkuvuus ja tiedontuotanto ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Politiikasta.fi pyysi politiikan tutkijoilta ja lähitieteenalojen edustajilta kommentteja aiheeseen. Pyysimme vastaajia reflektoimaan lyhyesti väitteitä, jotka poimimme kesän aikana sanomalehdissä julkaistuista puheenvuoroista.

Vastaukset kerättiin sähköpostitse 29.-31.7. välisenä aikana. Pyysimme myös ulkoministeri Tuomiojalta kirjoitusta, joka täsmentäisi tiedotusvälineiden julkaisemia varsin lyhyitä kommentteja ulkopolitiikan tutkimuksen tilasta. Ministeri on sittemmin julkaissut omassa blogissaan näkemyksiään tarkentavan kirjoituksen.

”Ulko- ja turvallisuuspoliittinen tutkimus ei palvele päätöksentekoa. Me saamme enemmän mielipiteitä kuin analyyseja.” 

(Lainaus ulkoministeri Erkki Tuomiojan haastattelusta, HS 26.7.2014)

On mukavaa kuulla, että päätöksentekijät toivottavat tervetulleeksi päätöksentekoa palvelevan tutkimuksen. Välttämättä näin ei aina ole. Tutkimusta on syytä olla monen tyyppistä, sekä sellaista, joka palvelee päätöksentekoa, että sellaista, joka ei palvele, ainakaan ensisijaisesti. Hyvän ”palvelusuhteen” muodostuminen edellyttää jotain molemmilta osapuolilta: esimerkiksi kykyä esittää tulokset sopivalla tavalla, ja kykyä esittää kysymyksiä tutkijoille – toisin sanoen kykyä ymmärtää, millaista tietoa täsmälleen ottaen tarvitaan. Tutkijalla voi hyvin olla myös mielipiteitä, varsin painaviakin, kun niiden taustalla on paljon tutkimusta ja analyysia, omaa ja muiden. Mitä sitten pidetään mielipiteenä ja mitä analyysina? Onko ehkä joskus eriävä mielipide mielipide, ja yhtenevä mielipide analyysi?

Hanna Ojanen, Jean Monnet –professori, Tampereen yliopisto

Pitää tehdä selkeä ero sen välillä, mitä tietoa ulkoministeri Tuomioja olisi kaivannut mutta ei ole saanut ja sen, millaisia mielipiteitä tutkijat ovat mediassa esittäneet. Akateemisten tutkijoiden työnä ei ole palvella ulkopolitiikan tekijöiden välittömiä tarpeita, vaan työtehtävämme koostuvat kokonaan muista asioista. Tuomioja on kuitenkin oikeassa siinä, että olemme kuulleet enemmän aika lonkalta heitettyjä mielipiteitä kuin nähneet syvempää omaehtoista analyysia tai edes saaneet konfliktin kunnollista taustoitusta. Lisäksi mediassa paljon näkyneet mielipiteet ovat vielä aivan liian kritiikittömästi mukailleet läntisten poliitikkojen ja valtamedian tulkintoja, josta osa  kommenteista lienee suoraan poimittu. Meidän ei myöskään tarvitse mukautua median odotuksiin, vaan voimme itse pyrkiä aktiivisesti vaikuttamaan keskustelun ja jopa haastattelujenkin agendaan.

Heikki Patomäki, professori, Helsingin yliopisto

Päätöksenteon palveluun en tutkijan asemassani ota kantaa, mutta pelkkien mielipiteiden hallitsevuutta ei voi olla huomaamatta. Julkisuuden ja rahoituksen pyyteissä tutkimus valitettavan usein esittää, mitä päätöksentekijät haluavat kuulla. Vika on totta kai tutkimuksen etiikassa, mutta myös tutkimuksen poliittisessa rahoituksessa. Akateemisempaa tutkimusta ei usein kiinnosta osallistua tällaiseen keskusteluun. Mielipiteet hallitsevat julkista keskustelua, mutta tämä ei ole koko tutkimuskenttä.

Helena Rytövuori-Apunen, yliopistotutkija, Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRI

En olisi täydellisen toivoton suomalaisen tutkimuksen tasosta. Esimerkiksi Ukrainan kriisin aikana nyt kovasti parjatun Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-ohjelman tutkijat ovat esittäneet useita tutkimuksellisesti päteviä ja politiikkarelevantteja näkökulmia kriisin tiimoilta. Jostakin syystä nämä äänet ovat kuitenkin tuntuneet jäävän julkisuudessa katveeseen. Kenties mediankin motiiveja ja toimintaa pitää hieman kyseenalaistaa: haetaanko helppoa ja räväkkää, kun käsillä olevan tilanteen ymmärtäminen kuitenkin vaatisi monimutkaisuuksien ja harmaan sävyjen tuntemista ja tunnistamista? Kaiken tutkimuksen ei tarvitse, eikä edes pidäkään palvella suoraan politiikan tekoa. Hyvä tutkimus on kuitenkin aina tavalla tai toisella relevanttia. Se hengittää maailman tahtiin ja avautuu sen suuntaan järkeviä tuloksia, mielenkiintoisia näkökulmia tai ajatuksia tarjoten.

Hiski Haukkala, erikoistutkija, ulkoasiainministeriö

Tuomioja ei kaipaa toimenpide-ehdotuksia, vaan enemminkin tarkkaa tiedustelutietoa. Hän saattaisi kuvitella olevansa tyytyväinen, jos hänellä olisi käytössään Yhdysvaltain tiedustelupalveluiden tasoinen jatkuva ajantasainen tieto eri valtioiden asioista ja niiden tärkeimpien päättäjien toimista. Tietoa hankitaan monenlaisin menetelmin, julkisista lähteistä, policy-analyysien kautta, erilaisin vakoilumenetelmin, satelliittikuvauksin, jne. Se että tietoa saadaan paljon ei kuitenkaan sinänsä vielä merkitse että tehty ulkopolitiikka olisi välttämättä hyvää kansalaisten ja ihmiskunnan onnellisuuden kannalta. Hyvä ulkopolitiikka perustuu järkeviin ja moraalisesti perusteltuihin toimintaprinsiippeihin. Sitä voi tehdä kohtuullisellakin tietomäärällä.

Pekka Korhonen, professori, Jyväskylän yliopisto

Meillä riittää Venäjä-asiantuntijuuteen se, että on mielipide. Tutkijoilta edellytetään julkisuudessa  ”puolen” tunnustamista ja toimittajan ennakkoluulojen vahvistamista. Neutraali, etääntynyt tutkimuksellinen asenne ja tulokset jäävät mediakilpailussa varjoon. Venäjän politiikan ja ulkopolitiikan tutkijoiden tulisi osata venäjän kieltä ja tuntea venäläisiä ihmisiä. Venäjän ulkopolitiikan tutkimus ei voi olla länsimaisten Venäjä-mielipiteiden esittelyä vaan nimenomaan Venäjän tutkimusta, siten toteutettuna että tulkinta on
tutkimuksellista, ei poliittisesti tarkoituksenmukaista.

Anna-Liisa Heusala, vanhempi tutkija, Aleksanteri-insituutti, Helsingin yliopisto

Ulkoministeri Tuomioja näyttäisi kritisoivan instituutioita, joiden toimenkuvaan kuuluu tiedon tuottaminen ulko- ja turvallisuuspolitiikan päätöksentekoa varten. Varsinaisen akateemisen tutkimuksen ei tule keskittyä uusien tapahtumien analysointiin. Hyvä akateeminen tutkimus on pitkäjänteistä puurtamista, joka tuottaa tulosta pitkällä aikavälillä. Tuomiojan kritiikki ei minusta ole suomalaisen akateemisen politiikan tutkimuksen kritiikkiä.

Johannes Urpelainen, apulaisprofessori, Columbian yliopisto, Yhdysvallat

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan tutkimuskenttä on laaja yliopistoista ”vapaaseen” tutkijakuntaan ja think tank -tyyppisiin organisaatioihin (esim. UPI). Tutkijuutta on myös monenlaista. Pelkistetysti sanottuna alan tutkijakunta on jakautunut perinteisempiin tutkijoihin ja toisaalta mediassa dominoiviin asiantuntijatutkijoihin. Asiantuntijatutkijoilla korostuu sananvapaus ja usein terävän selkeä – tai vaihtoehtoisesti virkamiesmäinen – ilmaisu. Mutta millaiseen julkaistuun tutkimukseensa heidän kommenttinsa ja näkemyksensä perustuvat? Perinteisempi tutkija taas uurastaa julkaisupisteitä tuottavien, usein englanninkielisten, tuotteidensa kanssa eikä aina katso ehtivänsä ottaa osaa sosiaalisessakin mediassa polveilevaan politisoituneeseen mielipide- ja asiantuntijakeskusteluun. Tästä sosiaalisen median virrasta ammentaa informaatiotaan kuitenkin perinteinen media, kuten myös poliitikot ja osa kansalaisista. Tässä ohessa perinteisempi tutkija saattaa ajatella että yhteiskunnallinen vaikuttamisensa toteutuu viiveisemmin tutkimusjulkaisujensa ja opettamiensa opiskelijoiden kautta.

Juha Mäkinen, professori, Maanpuolustuskorkeakoulu

Ulkoministeri Tuomiojan väite on hyvin ylimalkainen eikä hän perustele sitä. Tutkimuksen leimaaminen ”mielipiteiksi” on sen tasoinen tutkijakunnan integriteettiä kyseenalaistava väite, että ministerin pitäisi sitä täsmentää. Jos Tuomioja viittaa ulkoministeriön tilaamiin tai yhteistyössä tekemiin selvityksiin tai raportteihin, on hänen syytä yksilöidä väitteensä. Vain näin siihen pystyisi vastaamaan. Jos hän viittaa julkaistuun tutkimukseen, on huomioitava tutkimuksen tavoitteet. Näihin ei lähtökohtaisesti liity ”päätöksenteon palveleminen”. Jos Tuomioja taas viittaa tutkijoiden julkisuudessa käymään keskusteluun, on syytä ottaa huomioon keskustelun luonne ja sen konteksti. Tämän keskustelun kohdeyleisö on tiedotusvälineiden käyttäjät, ei päätöksentekijät. On kyse myös tutkimustiedon popularisoinnista, käsitteiden selventämisestä, tapahtumien journalistisesta kiteyttämisestä, prosessien suhteuttamisesta ja erityisesti merkitysten avoimesta pohtimisesta alustavaa tulkintakehikkoa hyödyntäen. Minusta ulkoministerillä menevät tässä kategoriat sekaisin.

Juhana Aunesluoma, tutkimusjohtaja, Helsingin yliopisto

Tuomiojan puhuessa analyysikeskuksesta ymmärrän hänen tarkoittavan lähinnä tiedustelun analyysi- tai operaatiokeskusta. Sellaista ei Suomella ole, vaan tieto on haettava pirstaleisesti eri lähteistä ja kokonaiskuva on kasattava itse. Tällaisen analyysikeskuksen perustaminen vaatisi myös vahvan juridisen toimivaltuusperustan. Sitä Suomessa vasta ollaan luomassa. Selvää lienee, että Ulkopoliittisen instituutin ja Aleksanteri-instituutin rooli ei ole juosta palohälytysten perässä katsomassa oliko hälytys aiheeton vai kyteekö jossain oikeasti. On myös harkittava istuisivatko ”short term” -tuotteet ylipäätään instituuttien resursseihin ja tehtäväkuviin. Tuomiojan puhuessa tutkijoista mielipiteiden esittäjänä, voidaan ajatella, että hän näkee tutkijan suhteen tutkimusobjektiin puhtaana, kavahtaen hermeneuttisen lähestymistavan mukanaan tuomaa subjektiivisuutta.

James Mashiri, kapteeniluutnantti, #turpo-bloggaaja

Suomalaisen politiikan tutkimuksen yhteisön ongelma on sen pienuus. Siinä missä muualla laitokset ovat täynnä eri alojen ekperttejä, suomalaisen yliopiston tai vaikkapa think tankin henkilökunnan vastuulla on erittäin laaja kokonaisuus. Harva pystyy hallitsemaan näin laajoja kokonaisuuksia ylläpitäen samalla kontaktin aihealueen keskeiseen tutkimukseen ja ajankohtaisiin kysymyksiin. Lisäksi vaatimukset tutkijaa kohtaan ovat moninaisia: samanaikaisesti on vaikea kirjoittaa vertaisarvioituja kansainväliselle asiantuntijayleisölle tarkoitettuja artikkeleja ja vaikuttaa yhteiskunnallisesti.

Emilia Palonen, tutkija, Helsingin yliopisto

Me elämme mielipiteistä, postmodernina aikana faktat ovat vaikeasti todennettavissa. Fakta on alisteinen diskursseille. Realistisen ajan ihmisille elämä mielipiteissä ahdistaa. Keskustelukulttuuri ei parane rakentamalla yksi keskustelun mekka vaan hyväksymällä eri mielipiteet ja eri tiedontuottajien lausunnot. Poliitikoille maksetaan siitä, että he avustajineen kokoavat mielipiteet ja tekevät päätökset. Tämä ei ole tutkijoiden tehtävä.

Aki-Mauri Huhtinen, professori, Maanpuolustuskorkeakoulu

Olen ulkoministerin kanssa osin samaa mieltä. Samalla uskon, että yhteiskunnallisen keskustelun kannalta olisi hyödyllistä, jos politiikan tutkijat voisivat esittää myös mielipiteitä ja toimintasuosituksia. En usko että yhteiskunnallista tietoa voi tuottaa ilman taustalla olevaa poliittista praktista intressiä, joka perustuu myös mielipiteisiin ja ideologioihin. Esimerkiksi rauhantutkimus perustuu mielipiteeseen siitä, että rauha on hyväksi ihmiskunnalle. Tieteilijöiltä voi kuitenkin edellyttää kontribuutioita, jotka perustuvat valtaosin tutkittuun tietoon ja tutkimuksen tuottamaan ymmärrykseen. Mutta yhteiskuntatieteilijöiden rooli yhteiskunnallisessa keskustelussa ei saa rajoittua ulkoministerille ”hyödyllisten” analyysien tuottamiseen ja hallinnon antamien kysymysten vastaamiseen. Kansainvälisen politiikan tutkijoiden tulee pystyä esittämään kysymyksiä, joita mediakeskustelu ei ole osannut esittää. Heidän tulee tuottaa ajatustapoja, jotka nostavat esille huomion kohteita ja kysymyksiä, joita poliitikot ja media eivät nosta esille.

Timo Kivimäki, professori, Helsingin yliopisto

”Tarjoamalla poliittisena analyysina haljakkaa vatkulia ja kumisia kuoriperunoita politiikan tutkijat epäonnistuvat oman yhteiskunnallisen tehtävänsä täyttämisessä.”

(Lauri Holappa, HS Nyt-liite 7.7.2014)

Tässä väitteessä on perää. Politiikan tutkijoiden tulisi keskittyä globaalin, eurooppalaisen ja suomalaisen politiikan keskeisiin asiakysymyksiin. Politiikan tutkijoilla voisi olla merkittävä rooli esimerkiksi eri puolueiden toimenpide-ehdotusten vaikutuksesta taloudellisiin ja muihin eturyhmiin. Tämänkaltainen analyysi auttaisi suomalaisia ymmärtämään, miksi poliittiset puolueet ajavat tiettyjä etuja ja asioita.

Johannes Urpelainen, apulaisprofessori, Columbian yliopisto, Yhdysvallat

Tämä oli hieman onnettomasti kohdistettu, joskin periaatteessa sinänsä (ehkä) ihan kohdallinen kommentti. Olisi ollut vähintään reilua, että kritiikin kohdetta olisi vähän tarkemmin yksilöity. Nyt tavallaan koko ammattikunta pannaan tilille joidenkin epämääräisesti määritellyistä synneistä ja lisäksi tavalla, joka helposti tarjoaa ammuksia niille, jotka muutenkin haluaisivat päästä eroon yhteiskuntatieteistä. Kyllä politiikan tutkijoita käytetään myös jonninjoutavaan kommentointiin mediassa, ja osa alistuu liian helposti päivämedian tavalle kehystää asiat ja paistattelee mielellään julkisuudessa.

Heikki Patomäki, professori, Helsingin yliopisto

Holappa on tässä mainiossa tiivistyksessä aivan oikeassa, joskaan en ole samaa mieltä kaikista väitteistä – tai ainakaan niiden perusteluista. Holappa olettaa idealistisesti, että politiikan tutkijoiden tehtävänä olisi laajentaa ja monipuolistaa julkisuudessa ja arkiajattelussa hellittyä kapeaa kuvaa politiikasta. Media, julkisuus ja ehkei suuri yleisökään kaipaa moista. Media eritoten hinkuu lyhyttä ja mitäänsanomatonta, politiikan pintaa ja mieluiten henkilöihin keskittyvää iskevää kommenttia akateemisen tittelin omaavalta henkilöltä. Sisällöstä viis! Tarkoitushakuisilla kysymyksillä ja soveliaalla tiivistämisellä toimittaja saa joka tapauksessa tuotettua mediayhteensopivan pintaliidon tunnin tai pitempäänkin kestäneestä tutkijan taustahaastattelusta, jossa on voitu käsitellä politiikan syvärakenteita ja vaihtoehtoisia tulkintatapojakin. Rationaalinen, ympäröivää yhteiskuntaa ja omaa asemaansa siinä kriittisesti reflektoiva politiikan tutkija oppii ennemmin tai myöhemmin tuntemaan oman mediaroolinsa rajoitteet ja priorisoimaan niitä areenoita ja tapoja, joilla osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun. Syvällisempi ajattelu, vaihtoehtoiset näkemykset ja laajemmat pohdinnat kannattaa säästää kirjoitettavaksi omin sanoin omiin artikkeleihin tai suurelle yleisölle tarkoitettuihin kolumneihin.

Anne Maria Holli, professori, Helsingin yliopisto

Pitäisi kyetä tekemään ero tutkimuksen, sen tietoisen ja huolellisen popularisoinnin ja mediassa tapahtuvan instant-kommentoinnin välille. On vaikea mieltää näitä asioita aina edes osaksi samaa jatkumoa, sillä niin yhteismitattomista asioista usein on kyse. Etenkin nopean mediakommentoinnin maailmassa ”kuluttajansuoja” tuntuu paikoin olevan kovin heikko sekä sisällön tuottajan (asiantuntija) että kuluttajan (politiikan tekijä tai vaikkapa se kuuluisa ”suuri yleisö”) kannalta. Molemmille tehdään helposti vääryyttä median toimiessa tässä välissä rikkinäisen puhelimen logiikalla ja Twitterin toimittaessa kaikukammion virkaa syntyneet väärinkäsitykset edelleen moninkertaistaen.

Hiski Haukkala, erikoistutkija, ulkoasiainministeriö

Politiikan tutkimuksen ja ylipäätään yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen ongelmana on  arvostuksen alhaisuus. Tutkimusta ei pidetä vakavassa mielessä tieteenä, vaan politiikan jatkeena. Osa tutkijoista katsoo näin itsekin ja kokee voimasta symbioottista yhteenkuuluvuutta erilaisten poliittisten tavoitteiden ja toimijoiden kanssa. Kevät 2014 on pahentanut alan moraalikatoa julkisuudessa. Yhteiskuntaa tutkivien arvostus ei nouse, jos ei pystytä kieltäytymään haastatteluista silloin, kun oma asiantuntemus ei tosiasiallisesti kommentointiin riitä.

Anna-Liisa Heusala, vanhempi tutkija, Aleksanteri-instituutti

Valmiiden kysymysten vastaamisen lisäksi yhteiskuntatieteilijöillä tulisi olla rooli luonnollisena pidettyjen todellisuuksien kyseenalaistajina. Tieteellisestä reflektiosta peräisin olevien käsitteiden avulla tieteilijät voivat tuottaa yhteiskunnallisen keskusteluun uusia vaihtoehtoja asioihin, joissa valittuja strategioita ollaan pidetty ulkoapäin annettuina. Johan Galtung tuotti yhteiskunnalliseen keskusteluun 1960-luvulla käsitteen ”rakenteellinen väkivalta”. Se muutti kertaheitolla ajatteluamme väkivallasta: rauhaa ei tuotetakaan vain vahvistamalla vallan rakenteita niitä vastaan, jotka haluavat väkivaltaisesti horjuttaa olemassa olevaa järjestelmää. Jos vakaa rakenne voi itsessään olla väkivaltainen, rauhan puolustaminen edellyttää myös rauhanomaisen muutoksen mekanismien luomista ja vahvistamista. Näin tieteellisellä käsitteenmuodostuksella voi yhtä hyvin kuin tilastoilla, olla hyvin praktinen kontribuutio yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Timo Kivimäki, professori, Helsingin yliopisto

Politiikan tutkijan tehtävänä on haastaa sitä, mikä nähdään nyt tärkeänä, nostaa esiin uusia näkökulmia ja esittää kysymyksiä. Haastaa kysyjää ja kertojaa. Tutkijalta kuitenkin usein oletetaan knoppitietoa ja systeeminkuvausta. Politiikan tutkimukselle keskeisen ”poliittisen” esiin kaivaminen vaatii aihealueen ja teoreettisten näkökulmien laajempaa hallintaa. Haljakkaa vatkulia tulee usein silloin, kun poliittinen jää käsittelemättä joko tutkijan tai hänen keskustelukumppaninsa toimesta.

Emilia Palonen, tutkija, Helsingin yliopisto

”Suomalainen politiikan tutkimuksen koulutus voisi ottaa mallia Yhdysvalloista, erityisesti sen huippuyliopistojen niin sanotuista policy-kouluista, joiden tutkinto-ohjelmat painottavat nimenomaan toimintasuosituksiin tähtäävää ja kvantitatiivisesti orientoitunutta poliittisen päätöksenteon analyysia sekä ajatusten vaikuttavaa viestimistä päättäjille ja yleisölle.”

(Jesse Lastunen, HS 25.7.2014)

Ajatus on hyvä. Kvantitatiivisten metodien käyttö on vielä aika harvinaista suomalaisessa politiikan tutkimuksessa, mikä tekee suomalaisesta akateemisesta keskustelusta jossain määrin yksipuolista ja estää suomalaisia politiikan tutkijoita ottamasta perusteltua, dataan perustuvaa kantaa moniin toimintasuosituksiin. Suomalaisten politiikan tutkijoiden tulisi panostaa vaikuttavuuden ja vaikutusten arviointiin soveltuvien metodien opettamiseen ja käyttöön. Erityisesti satunnaistettu vertailukoe (randomized controlled trial) ja syy-seuraustutkimus (causal inference) tulisi suomalaiseen politiikan tutkimukseen tuoda keskeisiksi tutkimusmenetelmiksi.

Johannes Urpelainen, apulaisprofessori, Columbian yliopisto, Yhdysvallat

Politiikan tutkijoiden yhteisössä, erityisesti Valtiotieteellisessä yhdistyksessä, on kannettu huolta politiikkatieteiden aloituspaikkojen vähentämisestä. Opiskelijat työllistyvät hyvin ja samaan aikaan alan yliopisto-opinnoista kiinnostuneita on kymmenkertaisesti opiskelemaan pääseviin verrattuna. Politiikan tutkimuksen opinnot kehittävät tärkeitä taitoja eri aloille, niin julkisella kuin yksityisellä sektorilla. Tällaista palautetta ainakin itse olen opiskelijoiltani saanut niin yliopiston kuin kesäyliopiston puolella. Alan vaikutus on yllättävän laaja myös opetuksen kautta, ja esitetyn kritiikinkin valossa sen asemaa tulisi vahvistaa luomalla lisää politiikan tutkimuksen ja opetuksen työpaikkoja. Vapaaehtoisvoimin ylläpidetty Politiikasta.fi antaa hyvän kuvan siitä, miten erilaisia kysymyksiä erilaisista näkökulmista suomalaiset politiikan tutkijat kykenevät nostamaan esiin. Toivottavasti tämä moninaisuus näkyy jatkossa myös politiikan kommentoinnissa muissa medioissa.

Emilia Palonen, tutkija, Helsingin yliopisto

Yhteiskunnallinen keskustelu velloo usein esimerkkien ja vastaesimerkkien varassa. Ukrainan ja Palestiinan sotiin vedoten vedetään johtopäätöksiä väkivallan lisääntymisestä maailmanpolitiikassa, yksittäisiin terrori-iskuihin viitaten terrorismin väkivaltaisesta torjumisesta puhutaan rauhanoperaatioina tai turvallisuustoimintana, yhden maan interventioon vedoten puhutaan oikeutetuista interventionistisista vastatoimista. Tällaisen keskustelun pistäminen oikeille raiteille edellyttäisi Jesse Lastusen peräänkuuluttamia numeerisia menetelmiä. Niiden avulla asioille olisi mahdollista luoda mittasuhteet. Maailma on sotatilastojen perusteella pitkällä tähtäimellä tulossa rauhanomaisemmaksi. Terrorin vastainen toiminta – erityisesti USA:n, Israelin, Kiinan ja Venäjän harjoittama – tappaa monin verroin enemmän ihmisiä kuin terrorismi.  Interventiot ovat viime vuosikymmeninä olleet lähes puhtaasti meidän länsimaiden yksinoikeus. Kutsumattomat interventiot ovat viime vuosina tuottaneet yli puolet maailman sotakuolemista. Näihinkin kysymyksiin tutkijoiden olisi todellakin tultava mukaan numeroidensa kanssa.

Timo Kivimäki, professori, Helsingin yliopisto

Suomalaisen tutkimuksen suunnattomasti pienemmät resurssit ja markkinat eivät tee suoraa vertailua mahdolliseksi. Policy-suuntautuneen tutkimuksen painottaminen on kuitenkin paikallaan. Tutkimus on kyllä irtautunut turhan teoretisoivaksi ja ilmiöiden tasolla samalla ajautunut toisarvoisiin kohteisiin. Kvantitatiivinen ote voi usein olla paikallaan, mutta tulkinta ja poliittinen lukukyky on puhetekojen maailmassa ensisijaista. Kvantitatiivinen on osa kvalitatiivista analyysia.

Helena Rytövuori-Apunen, yliopistotutkija, Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRI

Vaikka suomalaisessa politiikan tutkimuksessa on paljon hyvää, liian usein edelleen puuhastellaan toisarvoisten kysymysten tai tärkeidenkin kysymysten vähemmän olennaisten osa-aspektien parissa. Samoin liian usein teoriat ovat ”kriittisiä” siten, että ne kääntyvät käärmeen tavoin syömään omaa häntäänsä toisinaan jopa tutkimuksen ulkopuolisen maailman olemassaolon kyseenalaistaen. Lienee selvää, että tämänkaltainen työ toimii paremmin tekijänsä henkilökohtaisena identiteettiprojektina kuin aitona, politiikan tekijää tai laajemmin ihmiskuntaa palvelevana kontribuutiona.

Hiski Haukkala, erikoistutkija, ulkoasiainministeriö

Soveltavan tutkimuksen arvostusta tulee nostaa myös tutkijauralla, rahoituksen saamisessa ja toimien täytössä. Hyvä soveltava tutkija on kokenut alan toimija, jolla on kykyä ratkaisukeskeiseen empiiriseen tutkimukseen.  Metodologinen pätevyys on erityisen tärkeää.  Soveltava tutkimus (ns. policy-orientointut tutkimus) voi olla sekä laadullista
että määrällistä. Parhaimmillaan se yhdistää molemmat.

Anna-Liisa Heusala, vanhempi tutkija, Aleksanteri-instituutti, Helsingin yliopisto

Lastunen olisi voinut käyttää esimerkkinä myös Kiinan ulkopoliittisen johdon ympärille rakennettua monikehäistä Kiinan tiedeakatemian, tutkimuslaitosten ja yliopistojen verkostoa. Sen sisällä käydään taukoamatta ulkopoliittista keskustelua, joka leviää osittain myös medioihin. Kuten yhdysvaltalainenkin järjestelmä, se on hyvin totalisoiva nationalistisessa mielessä kaventaen tutkimusperspektiivin siihen ”mitä meidän on tehtävä”. Tutkijoiden tulisi olla hyödyksi myös muille yhteiskunnallisille ja ihmiskunnan tahoille kuin vain oman valtion ulkopoliittiselle johdolle. Löyhempi ja vapaampi järjestelmä sopii paremmin suomalaiseen yhteiskuntaan.

Pekka Korhonen, professori, Jyväskylän yliopisto

Upseerikoulutuksen keskeinen oppi on kyky tuottaa analyyttista ja oikea-aikaista tietoa päätöksenteon tueksi. Sotilaallisessa suunnittelussa tieto esitetään päätöksentekijälle valmiiksi paketoituina toimenpidesuosituksina. Varsinaisen toimeenpanon keskeiset menestystekijät ja ratkaisukohdat analysoidaan myös hyvin tarkasti. Tällainen robusti analyyttinen prosessi luo luottamusta ja tekee päätöksentekijän roolin selkeämmäksi. Policy-kontekstissa tämä rinnastuu operaatiotutkimukseen, mallinnukseen ja analyysin käsitteisiin. Jesse Lastusen policy-koulutukseen liittyvä havainto on siis aiheellinen. Nyt tutkijoiden mielipiteet ja suositukset kuitataan mielipiteinä. On mahdollista, että tutkijoiden mielipiteet saisivat enemmän pontta ja arvostusta, mikäli taustalla olisi laajempi, tunnustettu tutkinto-ohjelmaan perustuva policy-koulutus.

James Mashiri, kapteeniluutnantti, #turpo-bloggaaja

Mikään ei ärsytä niin paljon kuin nämä julpit jotka menevät jonnekin ulkomaille – ja usein varsinkin Yhdysvaltoihin – opiskelemaan ja ensi töikseen julistavat sieltä käsin, että täällä tehdään asiat oikein, Suomessa pitää ottaa mallia täältä! Jesse Lastunen on joka tapauksessa täysin väärässä. Ensinnäkin Suomessa ja pohjoismaissa tutkijat osallistuvat aktiivisesti julkiseen keskusteluun. Yhdysvalloissa on vain kourallinen julkisuudessa näkyviä tutkijoita, vaikka maa on 70 kertaa Suomea suurempi. Suurimmalla osalla amerikkalaisista tutkijoista ei ole mitään suhdetta julkisuuteen ja suurin osa niistä joilla on, edustavat harvojen eliittiyliopistojen, suuryhtiöiden ja valtapuolueiden valtavirtanäkökulmaa. Lisäksi APSA (American Political Science Assosiation) -tyyppinen kvantitatiivinen politiikan tutkimus on jokseenkin hyödytöntä teorian kannalta. Avoimissa ja merkityksellisissä järjestelmissä ei ole mitään yleisiä empiirisiä säännönmukaisuuksia. Tällainen tutkimus on paitsi epästabiilia niin myös pinnallista ja useimmiten irrelevanttia käytäntöjen kannalta, paitsi silloin jos kun se on ideologista ja haitallista (ajattelen esimerkiksi rationaalisten valintojen ”teoreemojen” soveltamisen seurauksia demokratian ja legitimaation kannalta).

Heikki Patomäki, professori, Helsingin yliopisto

Minusta on hyvä ajatus, että politiikan tutkijat tutkivat enemmän päätöksentekoa. Mitä paremmin sen tuntee, sitä paremmin siihen voi vaikuttaa. Onnistunut vaikuttaminen edellyttää esimerkiksi sitä, että osaa ajoittaa oman kontribuutionsa oikein suhteessa päätöksentekoprosessiin. Toinen tärkeä asia on vaikuttava viestiminen,
ja tätä minusta voisi tiedeyhteisössä opettaa ja harjoitella enemmän. Eri suuntiin viestitään eri tavoin, eri aikoina ja vähän eri ”kielilläkin”. Oman kokemukseni mukaan erilaista yleisöjen ja erilaisten tiedontarpeiden kohtaaminen rikastaa omaa tutkimustyötä.

Hanna Ojanen, Jean Monnet –professori, Tampereen yliopisto

Mitä tutkimuksen julkaisun jälkeiseen ”popularisointiin” tai ”toimintasuosituksia tarjoavaan toimintaan” tulee, tutkijat toimivat ensisijaisesti osana globaalia tiedeyhteisöä. Mutta usein tutkijat toimijat ainakin osin verovaroin, joten heidän kansallinen kohderyhmänsä ovat veronmaksajat eli kansalaiset – näiden poliittiseen kantaan tai muuhun vastaavaan henkilökohtaiseen tekijään katsomatta. Tutkimusprosessi tulisikin nähdä paljon pidempänä kuin millaiseksi se perinteisesti mielletään. Tutkijan soisi olevan laajasti verkottunut ja myös oman paradigmansa ja tieteenalansa ulkopuolelle. Sosiaalinen media on tämän päivän tutkijan työkalu kaikissa tutkimusprosessin vaiheissa. Liiallinen toimintasuositusten korostaminen ei tähän esittämääni kokonaisuuteen kuitenkaan ristiriidattomasti sovellu – ja pitäähän poliittisen toimijan toimijuuttakin arvostaa. Hän tehköön omia valintojaan ja päätöksiään perustellen, mutta kuten parhaaksi näkee ja edellytetään.

Juha Mäkinen, professori, Maanpuolustuskorkeakoulu

Artikkelikuva: StartupStockPhotos / Pixabay

Julkaisu Politiikasta.fi-raati: Miten menee, politiikan tutkimus? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomella ei ole varaa lähteä supistamaan ulkopolitiikasta käytävää keskustelua. Se tarjoaa resurssit pienen maan ketteryydelle. Kaventaminen saattaa suojata keskeisiä tahoja kritiikiltä ja antaa heille työrauhaa. Mutta pidemmällä tähtäimelle se johtaa ryhmäajattelun pahimpiin vaaroihin.

Kartoitan seuraavassa yhdysvaltalaista ulkopoliittisen tiedon tuottamista. Keskeisenä kysymyksenä on havainnoida tätä Suomellekin tärkeää tiedontuotantomarkkinaa ja tarkastella mitä Suomessa voitaisiin tehdä ulkopolitiikan tiedontuotannon edistämiseksi. Lähestyn Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa koskevan tutkimustiedon tuottamista etnograafisesti omakohtaisten kokemusten kautta.

Pienillä mailla kapeammat tietomarkkinat kuin suurvalloilla

On selvää, että suurvallan ulkosuhteiden suuri tietotarve tuottaa laajan tiedontuotantotalouden, johon nähden suomalainen keskustelu on melko suppeaa ja yleisesti derivoivaa. Usein käsitteitä omaksutaan ja sovelletaan englanninkieliseltä alueelta, Yhdysvalloista ja Britanniasta. Yhdysvalloissa, kuten läntisissä demokratioissa yleensä, menestymiseen tiedontuotantomarkkinoilla vaikuttaa kyky muotoilla tuoreiksi ja innovatiivisiksi miellettyjä analyysejä ulkopolitiikan kannalta relevantista globaalista todellisuudesta. Tutkijat siirtyvät hallintoon ja hallinnon edustajat toimivat yliopistoissa, tutkimuslaitoksissa ja ajatushautomoissa. Hallintojen ja virkamiesten vaihdokset ovat pääsääntö.

Seuraavat havainnot perustuvat omaan kokemukseeni yhdysvaltalaisista yliopistoista ja tutkimuslaitoksista. Opiskelin ensimmäisen tutkintoni New Yorkin Columbian yliopistossa 1990-luvulla. 2006–2008 vietin vierailevana professorina Minnesotan yliopistossa. Syksyllä 2013 olin Washingtonissa Johns Hopkinsin yliopiston kansainvälisten suhteiden koulussa SAIS:issa osana Ulkopoliittisen instituutin Yhdysvallat-keskuksen toimintaa.

Yhdysvaltalainen suomalaisittain kiihkeä debatti tukee myös vaihtoehtoisia ja kriittisiä näkemyksiä. Yhdysvallat muodostaa kantoja hyvin laajaan joukkoon globaaleja kysymyksiä. Suomessa lähin vastine löytyy maan EU-puheenjohtajuuskausilta. Yhdysvalloissa kiistellään eri lähestymisvaihtoehdoista tilanteessa, jossa sisäpoliittiset voimasuhteet vaihtelevat. Globaalit käänteet tuottavat yllätyksiä. Uusia käsiteaparaatteja ja -muotoiluja haetaan aktiivisesti. Suomalaisittain nopeasti vaihtuvat mallit saattavat vaikuttaa ankkuroimattomilta ja pinnallisilta.

Yhdysvalloissa vaihtoehtojen hakeminen on alituista, oli kyseessä sitten pelkkä trendi tai aito tarve toimivampaan ulkopolitiikkaan. Ukrainan tilanne on tuottanut Suomessa painetta reagoida nopeasti muuttuvaan turvallisuustilanteeseen. Tämä muutos on avannut myös keskustelua tietotalouden eri osapuolten välisistä suhteista. Tiedon tilaajien (esim. ulkoministeriön) ja sen tuottajien (esim. tutkimuslaitosten, yliopiston ja ehkäpä myös bloggaajien) välisiä suhteita on määritellyt erillisyys.

Nyt politiikan tekijät hapuilevat politiikkarelevantin tiedon perään ja samalla tuottajatahot hakevat muuttuneessa tilanteessa omaa rooliaan. Suomeen pesiytynyt tuottajien ja tilaajien erillisyys ei ole määrittelevänä tekijänä Washingtonin tietomarkkinoilla. Omat kokemukseni vierailevana tutkijana Ranskasta (Sciences Po, 2010) ja Britanniasta (Cambridge University, 1997) luovat kuvaa, että ulkopoliittisen tiedon markkinat ovat sitä kapeammat ja jäykistyneemmät, mitä pienempi maa on kyseessä.

Washingtonin tietotalous

Washingtonin tietotalouteen liittyvät kaupungin keskeiset yliopistot ja maan tunnustetut akateemiset keskukset. Oleellinen osa ovat myös tutkimusinstituutit ja ajatushautomot. Kiihkeä kilpailu vaikuttavuudesta on vahvistanut tietomarkkinoiden dynaamisuutta. Ideoita muodostetaan, markkinoidaan ja omaksutaan. Uusilla käsitteillä ja avauksilla on tutkimuksellista arvoa, jos ne saavat tunnustusta myös politiikan tekijöiden maailmassa ja politiikan tekeminen perustuu hyväksyttyjen tutkimustahojen tukeen. Tämä kilpailutilanne saattaa tuntua arvaamattomalta ja epätyydyttävältä. Äkkiseltään saattaa vaikuttaa, että tiede politisoituu ja se kaapataan poliittisten päämäärien tukemiseen.

Nämä piirteet on kuitenkin syytä suhteuttaa yhdysvaltalaiseen keskustelukulttuuriin. Maan pragmaattinen ajattelu korostaa paitsi “oikeiden” vaihtoehtojen moninaisuutta ja valittujen linjojen jatkuvaa räätälöinnin tarvetta, myös tarvetta saada valinnoille yhteisöllistä tunnustusta. Amerikkalainen pragmatismi korostaa ulkopoliittisten ongelmien avointa luonnetta. Niillä käsitetään olevan useita tilannesidonnaisia ratkaisuvaihtoehtoja. Tutkimukselliset lähestymistavat ovat eklektisiä ja räätälöityjä. Keskiössä ei ole teoreettinen puhtaus vaan yhteisöllisesti puhutteleva “common sense”, terve järki.

Yhdysvaltalainen akateeminen “political science” on pääsääntöisesti pyrkinyt erottamaan itsensä päiväpolitiikasta ja siihen liittyvästä policy-tutkimuksesta. Osallistumisen ideologisesti latautuneisiin kiistoihin koetaan nakertavan tieteellistä auktoriteettia. Ajankohtaisia yhteiskunnallisia kiistoja kartetaan vaikeasti lähestyttävinä. Niiden tieteellisemmän ymmärryksen koetaan vaativan jälkikäteistarkastelua. Washingtonin policy-maailmassa tutkimus korostaa yhdysvaltalaisen tutkimuksen toista puolta: tarvetta rakentaa ja räätälöidä suurvallan hallinnalle tukevammat tutkimukselliset perustukset.

Politiikan tutkijoiden ja tekijöiden raja-aidan olemassaolo jopa unohdetaan. Siinä missä akateeminen keskustelu on teoreettisesti stimuloivaa, keskustelu Washingtonin toisiinsa linkittyvissä tutkimuslaitoksissa keskittyy uusimpiin globaaleihin tapahtumiin ja tämänhetkisiin politiikkaongelmiin. Keskeisenä haasteena on uusien näkökulmien synnyttäminen ja niiden huomioarvon maksimoiminen.

Yhdysvaltalaiseen ulkopolitiikan tietotalouteen voi nähdä liittyvän kolme keskeistä dynamiikkaa, jotka määrittävät tiedontuottajien ja kuluttajien välisiä suhteita. Kutsun niitä valumismalliksi, ruhtinaan peili -malliksi ja hautomomalliksi. Nämä mallit eivät toimi yhteen täysin ongelmattomasti ja niiden välillä on ristiriitoja.

Ulkopoliittisen tiedon valumismalli

Valumismalli perustuu ajatukseen hierarkiasta, jossa akateeminen perustutkimus tuottaa tietoa, joka “valuu” politiikan tekijöiden ratkaisuihin. Valumismalli perustuu käsitykselle, jossa valtio on keskeinen puite, ulko- ja turvallisuusasioiden hallinto valtion keskeinen osa ja yliopistot arvostetuimpia tiedontuottajia. Tämä jaottelu otetaan usein annettuna.

Mutta ketjussa on haluttu luoda raja-aitoja ylittäviä osia, joita ovat esimerkiksi henkilöiden siirtymiset hallinnon ja tutkimusmaailman välillä sekä Washingtonin runsas tilaisuus- ja kuulemistarjonta. Suomessa nämä välittävät tekijät ovat vähäisempiä ja vähemmän säännönmukaisia. Eräänä poikkeuksena on henkilöstönvaihtosuhteet esimerkiksi Helsingin yliopiston ja ulkoministeriön sekä Ulkopoliittisen instituutin ja ulkoasiainministeriön välillä.

Valumismallissa legitiimin tiedon koetaan syntyvän yliopistoissa tehtävän perustutkimuksen kautta. Yliopistoista tieto siirtyy soveltavaa tutkimusta tekeviin tutkimuslaitoksiin. Lopulta tieto saavuttaa politiikan tekijät paremmin pureskeltavassa muodossa. Tämä lähestymistapa oli selkeästi aistittavissa Minnesotan yliopistossa, joka kansainvälisissä suhteissa on yksi Yhdysvaltojen kriittisimmistä tutkimustahoista.

Minnesota tuki ratkaisevalla tavalla Eurooppaankin vaikuttanutta konstruktivististä tutkimusorinentaatiota 1990-luvun alkuvuosina. Puhtaan akateemisesti orientoituneella yliopistolaitoksella politiikkarelevantin tiedon tuottaminen ei ollut keskiössä. Suhde Washingtonin tietomarkkinoihin oli etäinen. Taustalla vaikutti käsitys, jonka mukaan metateoreettiset mallit ovat käännettävissä kielelle, joka on politiikan tekijöiden ymmärrettävissä. Tämän kääntämisen koettiin vain olevan vähemmän meritoivaa ja muiden tahojen tehtävä.

Opiskeluni Columbian yliopistossa 1990-luvulla paljasti puolestaan hyvin läheisen suhteen perustutkimuksen kääntämiseen erityisesti ympäröivän globaalin hallinnan yhteisön käyttöön (esim. YK ja kansalaisjärjestöt). Perustutkimukseen panostettiin, mutta sijainti New Yorkissa pakotti yliopiston olemaan yhteistyössä politiikka-sektorin kanssa. Tälle tiedolle oli kysyntää ja rahoitusta. Esimerkiksi yliopiston School of International and Public Affairs (SIPA) tekee hyvin käytännönläheistä tutkimus- ja opetustyötä. Tutkimuksella on pragmaattinen päämäärä, joka tekee siitä helpommin sovellettavaa ja relevanttia.

Valumismalliin saattavat samaistua myös yliopistollisissa ja itsenäisissä tutkimuslaitoksissa työskentelevät policy-tutkijat. Nämä “puolimatkankrouvilaiset” kokevat, että politiikan tekijöiden tarpeiden tuntemus mahdollistaa linkittävän roolin perustutkimuksen ja käytännön välille. Samoin hallinnon policy-suunnittelijat ja ulkopolitiikasta kiinnostuneet poliitikot lukevat ja tuottavat sovellettua tietoa. Suomessa on harvinaista, että akateemiseen tietoon suhtaudutaan vakavasti politiikan toimijoiden parissa. Olen kuullut sanottavan, että jos lähdeviitteissä mainitaan esimerkiksi teoreettista lähestymistapaa edustava Foucault, lukeminen loppuu siihen.

Räätälöinnin ja eklektiivisyyden puute vaikeuttavat tiedon omaksumista. Toisaalta Suomen ulkopolitiikan kannalta relevantilla tutkimuksella ei akateemisella puolella meritoidu. Tilanne on johtanut ulkopoliittisen tiedon tuottamisen tyrehtymiseen. Osittain tätä katvetta on paikattu maaspesifillä aluetieteellisellä tuntemuksella. Mutta tämä usein historiaan, kulttuuriin tai kieleen keskittynyt tutkimus ei riitä paikkaamaan strategisen tai poliittisen tason tiedon tarvetta.

Puolimatkankrouvilaisia on Suomessakin. Heillä on tärkeä roolinsa. Mutta pienessä maassa on totuttu erillisyyteen ja ulko- ja turvallisuuspolitiikan tutkimusta tuotetaan ja rahoitetaan niukalti. Ministeriöt pyrkivät pitämään tiedontuotannon omassa hallinnassaan tai tilaamaan tutkimusta läntisen maailman keskeisistä instituuteista tai ajatushautomoista. Tämä erillisyys köyhdyttää valumisketjun dynaamisuutta ja johtaa helposti kitkaisuuteen erityisesti silloin, jos vallitsevaan ulkopoliittiseen linjaan kohdistuu tutkimuksellista kritiikkiä.

Valumismallia voi kritisoida sen yksisuuntaisuudesta. Yliopistollinen tutkimus on monella tavalla poliittisten tahojen ohjauksessa. Myös perustutkimukseen vaikuttaa valtiollinen tiedepolitiikka ja rahoitus. Nämä “porkkanat” ohjaavat tutkimusta strategisiksi käsitettyihin suuntiin toimien samalla myös “keppeinä” niille, jotka ovat valinneet toisenlaisia tutkimussuuntia. Yhdysvalloissa muut rahoitustahot, kuten keskeiset säätiöt ja puolueiden taustarahoittajat, ovat runsaslukuisia. Ne tarjoavat vastinparin valtion rahoitukselle.

Rahoituslähteitä on useita, mutta monille niistä on ominaista omat poliittiset asialistat ja vaikutustavoitteet. Valumismallin sijaan suhdetta määrittävät moninaiset verkostot, isäntä-kisälli- suhteet ja asialistan muodostamismallit. Tilanne on sama myös Suomessa. Rahoitus yliopistoille tulee kuitenkin pääsääntöisesti valtiolta tai siihen liittyviltä lähteiltä. Tämä yksipuolistaa kysyntää ja tuottaa painetta tukea tutkimuksella kulloinkin vallalla olevaa käsitystä “hyvästä” tutkimuksesta.

Ruhtinaan peili

Ruhtinaan peili -ajattelu tarjoaa toisen keskeisen mallin ymmärtää ulkopolitiikan tutkimuksen ja tekemisen välistä suhdetta ulkopolitiikassa. Tiedontuottaja on passiivisen tutkijaroolinsa lisäksi neuvonantaja, kriitikko ja opettaja. Tutkijalta odotetaan kommentointia eri foorumeilla, jotka mahdollistavat suoran vaikuttamissuhteen. Hän on myös tulevien ulkopolitiikan tekijöiden opettaja. Nämä asemat korostavat tutkijan roolia yhteiskunnallisessa vuorovaikutuksessa. Neuvonantajan ja kriitikon roolit tarjoavat tutkijalle myös mahdollisuuden vallan kritiikkiin, “talking truth to power”.

Yhdysvalloissa roolin omaksuivat keskeiset tutkijat, kuten Hans Morgenthau, Reinhold Neibuhr, Henry Kissinger, ja Kenneth Waltz. Yhdysvaltalainen julkinen keskustelu kannustaa kriittistä suhtautumistapaa, koska foorumit (esim. media) eivät suhtaudu neutraalisti tutkijan asiantuntijarooliin. Tutkijan odotetaan tuovan esille uusia näkemyksiä. Usein näkemykset saavat osakseen voimakastakin kritiikkiä hyvin monimuotoisten foorumien kentällä. Myös tutkijoiden rooli vallan vahtikoirina on voimissaan Yhdysvalloissa.

Suomessa asiantuntijoilla on roolinsa mediassa ja julkisessa keskustelussa. Mutta erityisesti ulkopolitiikassa Suomen tekemisten tai tekemättä jättämisten kriittiseen arviointiin ei olla totuttu. Suomessa ulkopolitiikan konsensustraditio asettaa rajoitteet maan oman aseman tulkinnoille. Kriittiset huomiot kohdistuvat kaukaisempiin asioihin tai suurvaltojen arvosteluun. On huomattavasti vaikeampaa tuottaa yleisesti hyväksyttyä analyysia Suomen suhteesta Venäjään tai NATO:on kuin vaikkapa Lähi-idän kriisistä. Tietomarkkinat Suomessa tukevat etäisien tai universaalina pidettyjen asioiden (esim. kansainvälinen oikeus ja kansainväliset organisaatiot) tutkimusta. Mitä lähempänä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa liikutaan, sitä vaikeammaksi ja herkemmäksi “talking truth to power” -asenne muodostuu.

Yhdysvaltalaisten yhteiskuntatieteiden valtiokeskeisyys vaihtui 1970-luvulla yritykseksi ymmärtää laajempia yhteiskunnallisia prosesseja ja niiden vaikutuksia. Valtion suorittamaa tutkimuksen ohjaamista ja sen alistamista valtiolliseen intressiin kritisoitiin voimakkaasti. Puhtaasti akateemisin kriteerein ohjattua tiedontuottamista pidettiin tärkeänä. Ulkopolitiikan tutkimuksessa tämä asenne tuki vertailevan ulkopolitiikan tutkimuksen kehittymistä. Tämän tutkimuksen perustehtävänä oli löytää tieteellinen ja yleinen lähestymistapa, joka ei keskity vain yhden toimijan, esimerkiksi Yhdysvaltojen, erityiseen näkökulmaan.

Pelko liiallisesta politisoitumista voimistui 1990-luvulla ns. kulttuurisotien tuloksena. Akateeminen kansainvälisten suhteiden tutkimus pyrki ottamaan etäisyyttä polarisoituneeseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Rationaalisen vallinnan teoria mahdollisti neutraaliksi käsitetyn lähestymistavan. Monimutkaiset peliteoreettiset mallit eivät avaudu kovin helposti yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Sama pätee myös kriittisiin ja jälkistrukturalistisiin keskusteluihin.  Niiden vaikeaselkoisten neologismien kääntäminen politiikan tekijöiden kielelle saattaa olla kimuranttia. Policy-piireissä akateemisen kentän vetäytyminen tieteelliseen, kriittiseen tai emansipatoriseen etäisyyteen koetaan usein ylenkatsovana ja politiikan realiteetteja vähättelevänä. Perustutkimuksen koetaan myös laiminlyövän tieteen yhteiskunnallista tehtävää vallan arvostelijana.

Ajatushautomomalli

Kolmas malli, hautomomalli, viittaa yliopiston ja politiikan tekijöiden väliin syntyneeseen toimijaryppääseen. Yhdysvalloissa yliopistojen monopoli tiedontuottajina on paljolti murtunut. Politiikan tekijöiden huomiosta on yhä avoimempi kilpailu. Erilaiset ajatushautomot, mediatahot ja lobbarit pyrkivät tuomaan omia näkökumiaan esiin ja kilpailemaan varteenotettavuudesta. Valtaa on myös valunut perinteisen ulkopoliittisen koneiston ulkopuolelle.

Yhdysvaltalainen hallinnon polarisaatio on tuottanut uusia vaikutusväyliä.  Kongressin rooli ulkopolitiikassa on vahvistunut. Ulkopolitiikan muodostukseen osallistuva kenttä on moninaistunut ja laajentunut. Erityisesti ajatushautomot ja itsenäiset tutkimusinstituutit ovat vahvistaneet rooliaan foorumeina mutta myös toimijoina ja vaikuttajina. Perustutkimusta tekevät yliopistolaitokset ovat jäämässä aikaisempaa enemmän taustalle tiedontuottamisen keskeisinä toimijoina. Yhdysvalloissa on yhä enemmän keskustelua perustutkimuksen relevanssivajeesta. Se on usein eriytynyt liian vaikeaselkoiseksi ja sisäsiittoiseksi verrattuna nopealiikkeisiksi koettuihin uudempiin tutkimustahoihin.

Yhdysvaltalaiselle tutkimuskentälle on noussut uusia toimijoita yliopistolaitosten menettäessä asemiaan ulkopoliittisen tiedon tuotannossa. Ajatushautomot ovat muuttaneet tilannetta 1950-luvulta lähtien.  Ajatushautomoilla on pääsääntöisesti selkeä poliittinen agenda, jonka puolesta tehdään tutkimuksellista työtä ja yhteiskunnallista vaikuttamista. Ne saattavat olla lähellä järjestöjä, yrityksiä tai puolueita. Kokonaisuutena ottaen keskeinen piirre on uusien ideoiden ja käsitteiden lanseeraaminen ja markkinoiminen. Muodikkaat mallit ja käsitteen syntyvät, yleistyvät ja katoavat tai jalostuvat kiihtyvällä vauhdilla.

Rahoitus on kiinni näkyvyydestä ja hyväksynnästä. Poliittista relevanssia ei määrittele yksinomaan Yhdysvaltojen ulko- ja turvallisuuspolitiikan hallinto. Suhteellisen moninainen tutkimuslaitosten ja ajatushautomojen sektori tuottaa tietoa, joka leviää hallintoon ja myös ylipistoihin, jotka pyrkivät taistelemaan omasta yhteiskunnallisesta asemastaan. Esimerkiksi Johns Hopkinsin SAIS tarjoaa keskeisen solmukohdan moninaisille ulkopolitiikkaan liittyville tahoille. Tilaisuus- ja tutkimustarjonta on hyvin runsasta. Sellaisenaan sillä ei ole vahvasti tiedostettua tai yleistynyttä omaa politiikka-agendaa. SAIS:in sisällä on useita melko itsenäisiä keskittymiä, joilla on oma varainhankintansa. Nämä tahot vaikuttavat yleiseen keskusteluun tarjoamalla omalla tutkimusalueellaan tilaisuuksia ja verkottumalla Washingtonissa ja sen ulkopuolella.

Johns Hopkinsin ohella muut alueen yliopistot ovat perustaneet vastaavia verkostoja. Yhdysvaltojen tärkeimmät yliopistot ovat seuranneet tätä kehitystä. Keskeisenä motivoivana voimana on tarve saada näkyvyyttä ja osoittaa omaa relevanssia.  Kilpailu huomiosta ja arvostuksesta on intensiivistä. Suomalaiset erottelut perustutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen reviireihin ovat näillä markkinoilla vähemmän näkyviä.

Suomessa ajatushautomot eivät ole saaneet vielä sitä jalansijaa, mikä niillä on Yhdysvalloissa. Erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikassa itsenäistä ajatushautomosektoria ei ole syntynyt tarjoamaan vaihtoehtoja olemassa oleville tiedontuottajille. Ehkäpä taustalla vaikuttaa näkemys, jonka mukaan todellisuuteen on olemassa yksi selitys- ja ratkaisumalli. Amerikassa yleiset pragmatismi, eklektiivisyys ja pluralismi eivät ole Suomessa samassa asemassa.

Täällä on taipumus löytää yksi näkemys tai linja, johon on sosiaalista painetta sopeutua. Tämä vaikuttaa kuihduttavasti myös tiedontuottajiin ja markkinoihin. Ulkopoliittinen instituuttin noin sadan tilaisuuden vuosittainen tilaisuustarjonta ilmentaa kuitenkin yhtä keskeistä läntistä ulkopolitiikan tietotalousmallia. Tutkijoilla ja toimijoille tarjotaan yhdistäviä foorumeja, joilla syntyy yhteistä kieltä ja sitä tukevia tutkimusideoita.

Johtopäätökset

Pienessä maassa “kukapa pientä venettä keinuttaisi” -asenne määrittelee tutkimuksen hyväksyttävyyttä. Konsensustradition vahvuus erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ehkäisee normaalille läntiselle demokratialle tyypillistä keskustelua. Tämä tuottaa erityisen mentaalisen regiimin, joka edesauttaa kahta perusdynamiikkaa. Ensinnäkin tutkimuslaitosten ja ajatushautomoiden sektori jää helposti kehittymättä itsenäiseksi ja omaehtoiseksi ääneksi. Toiseksi yliopistolaitosten erillisyys hallinnosta saattaa jäädä pysyväksi piirteeksi.

Amerikkalaisesta tilanteesta ollaan luonnollisesti kaukana. Suomessa laajaan ja moninaiseen keskusteluun ei ole resursseja, halua ja tarjontaa. Toisaalta aktiivista keskustelua ulko- ja turvallisuuspolitiikassa tarvitaan erityisesti pienessä maassa, jossa ei ole varaa sortua ryhmäajattelun vaaroihin. Yleisenä oletuksenahan on, että pienempien maiden hyveenä globaalissa todellisuudessa on ketteryys. Tätä tukevaa vaihtoehtojen hakemista tarvitaan, jotta maa havahtuu ajoissa kansainvälisen todellisuuden muutoksiin.

Itsereflektion puutetta ulkopoliittisessa päätöksenteossa ovat valitettavasti osoittaneet esimerkiksi turvaneuvostokampanjan epäonnistuminen ja kyvyttömyys havaita ajoissa Venäjän muuttunut geostrategia – tästä poikkeuksena on pääministeri Alexander Stubbin paljon kritiikkiä osakseen saaneet näkemykset Georgian sodan aikana. Juuri näihin ongelmatilanteisiin tarvittaisiin kapasiteettia ja kommunkaatioväyliä, jotka tukisivat yliopistojen ja tutkimuslaitosten tutkimustulosten hyödyntämistä hallinnossa ja toisaalta laajentaisivat ulkopolitiikan tutkijoiden ymmärrystä ulkopolitiikan tekijöiden maailmasta.

Vaikka kaikki kolme Yhdysvalloissa yleistä ulkopolitiikan tietotalousmallia ovat Suomessa hyvin erimuotoisia, niillä on kuitenkin vaikutuksensa. Tärkein yhdysvaltalaisen tutkimussektorin vaikutus Suomeen on kuitenkin sen tuotoksien valuminen tänne. Yhdysvaltalaisia opinahjoja ja tutkijoita seurataan Suomessa tiiviisti. Heidän käsitteitään räätälöidään sopimaan suomalaisiin analyyseihin. Vaikutusvaltaiset tutkijat saavat näkyvyyttä myös Suomessa. Heidän Suomea sivuavat tulkintansa (esim. Ukrainaan liittyvä suomettumiskeskustelu) saavat osakseen suurta huomiota.

Ulkoministeriö myös rahoittaa eri kanavia pitkin amerikkalaisten tutkimuslaitosten toimintaa. Tähän liittyy sekä aitoa tarvetta syventää ulkoministeriön omia analyyseja että julkisuusdiplomatiaa. Usein nämä projektit saattavat jäädä pintapuolisiksi. Amerikkalaisille tutkijoille ne tarjoavat rahoitusta, mutta heidän intressinsä ovat muualla kuin Suomeen sovellettavan tutkimuksen tuottamisessa. Samanlaista tutkimusyhteistyötä harrastetaan myös joidenkin muiden maiden keskeisten tutkimuslaitosten kanssa.

Yhtenä omana suosituksenani olisi näiden varojen kohdistaminen suomalaisen ulkopolitiikan tutkimuskapasiteetin luomiseen. Tämä voisi tukea valumismallin ja ajatushautomomallin kehittymistä. Suomalaiset yliopistot ja tutkimuslaitokset ovat luonteeltaan hyvin kansainvälisiä. Kansainvälisten vaikutuksien hakeminen on niille ominaista. Suomalaisen kapasiteetin luominen (esimerkiksi yhteisprojektien kautta) ei heikentäisi siten tiedontuottamisen kansainvälisyyttä. Nyt valtioneuvosto on luonnut oman rahoituskanavan politiikkarelevantille tutkimukselle. Ensimmäisellä hakukierrokselle ei ollut suoraan ulkopolitiikaan liittyviä aiheita. Tämä kuvaa hyvin pienen maan ulkopolitiikan tiedontuottamista ja siihen vaikuttavia kaventumia.

Ulkopolitiikan tutkimus on pienessä maassa herkkä aihe erityisesti kriisiaikoina. Tämä näkyy poliittisena paineena keskimatkankrouvilaisia eli tutkimuslaitoksia kohtaan. Niiden asema on tulenarka. Ulkopolitiikan päätöksentekokoneisto on Suomessa kovin monimutkainen. Paljon energiaa suntautuu itse johtamiseen ja tasapainon hakeiseen eri instituutioiden kesken. Kriittisen tiedon koetaan häiritsevän tätä linjan ja tasapainon hakemista.

Aikaisemmin ulkopoliittinen päätöksenteko piti omissa käsissään keskeisen tiedontuottamisen. Palkkalistoilla oli erinomaisia tutkijoita, joiden panos Suomen ulkopolitiikan ohjaamisessa on ollut merkittävä. Osa näistä ministeriön tutkijoista kävi aktiivisesti tieteellisissä tilaisuuksissa ja loi kansainvälisiä yhteyksiä (esim. professori Kari Möttölä). Toisaalta tämä tiedontuottamisen omissa käsissä pitäminen on tukenut ulkopolitiikan tekemisen ja sen akateemisen tutkimuksen eriytymistä.

Nyt kun hallinnon resurssit eivät enää yksin riitä, välimatkan nopea kurominen umpeen on vaikeaa. Avoimen ja ketterän yhteiskunnan suojaaminen, myös ulkopolitiikassa, vaatii kuitenkin tiedontuottamisen pidemmälle menevää “joukkoistamista”. Parhaat ajatukset syntyvät vain, jos keskustelulle luodaan tilaa ja puitteita. Tähän tarvitaan avointa mieltä ja eriäänisyydensietämistä.

Artikkelikuva: JamesDeMers / Pixabay

Julkaisu Suomen ulkopoliittinen tiedontuotanto ei vastaa maailmalla yleisiä malleja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuosi 2008 ja globaali talouskriisi nosti esiin suuria kysymyksiä. Kansainvälinen valtausliike nostaa esiin talouden ja demokratian kytköksen. Poliitikot kertoivat politiikan pelivaran kaventuneen juuri talouden suhteen: sfääri irrallaan politiikasta määritteli politiikan rajoja. Pitäisikö päätösvaltaa laajentaa? Keitä valtion pitäisi pelastaa talouskriisin tullen? Kenen ääni kuuluu ja mihin suuntaan, ylhäältä alas vai alhaalta ylös?

Suomessa valtausliike näkyy Helsingin uuden musiikkitalon ja valtakunnallisen sanomalehden välisellä aukiolla, jossa Helsingin Sanomien tähtitoimittaja käy piipahtamassa päästäkseen perille siitä ketä nämä teltoissa yöpyvät Torikokousliikkeen aktiivit ovat. Eivät ne ole vihreitä, Ilkka Malmbergille selvisi (18.3.2012). Moni on pikemminkin punainen. Torikokouksen teltat ovat vain yksi valtausliikkeen ulottuvuus, kuten Teppo Eskelinen kertoo.

Miten muuten valtausliike näkyy Suomessa? Poliitikkojen toimintatavat ovat syynissä. Demokratian vaatimus on debattien keskiössä. Joskus se otetaan annettuna, joskus sen merkityksestä debatoidaan. Muutosvaalit 2011 olivat vaalit, joissa vaihdettiin historialliset 40 prosenttia kansanedustajista, missä mielessä ne voidaan rinnastaa vuoden 1970 vaaleihin, eivät vain Perussuomalaisten läpimurtovaalit.

Kansalaisjärjestökenttä haastettu sosiaalifoorumissa

Valtausliike näkyy esimerkiksi siinä, kuinka se on muuttanut toimintatapoja vuodesta 2002 järjestetyssä Suomen sosiaalifoorumissa (SSF). SSF on kansalaisjärjestöjen ja kansalaisyhteiskunnan kaikenikäisten aktiivien vuosittainen kohtaamispaikka, vaikka se ei juuri näy valtavirtamediassa. Sen tarkoitus oli olla keskustelujen herättämisen ja kohtaamisen alusta, jossa uskottiin kansainvälisen sosiaalifoorumiliikkeen sloganin mukaan, että: ”Toinen maailma on mahdollinen”.

Sosiaalifoorumit kuitenkin muuttuivat vuosittaiseen tapahtumien jatkumoon rutiininomaisiksi tapahtumiksi. Ne institutionalisoituivat vuosikalenteriin paikkoina, joissa puffata omaa vuoden aikana tehtyä työtä sille sympaattisten keskustelijoiden kanssa tai esitellä uusimpia kampanjoita sekä tietenkin tavata tuttavia samalla ’sektorilla’. Muutos ei konkretisoitunut.

Kuitenkin parin viime vuoden aikana juuri organisoituminen on uudistanut foorumia. Kaksi viime vuotta sen tilijärjestönä on ollut Kirkon yhteiskunnallisen työn työntekijät KYTKY ry. Ensiksi tehtiin päätös, että seminaareilla täytyy olla useampia järjestäjiä. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että asioita ei katsota yhdestä näkökulmasta, mutta myös avoimuutta: ulkopuolisenkin oli helpompi päästä mukaan.

Tänä vuonna otettiin käyttöön Torikokous-liikkeen menetelmiä: Loppukeskustelussa ei ollutkaan enää arvovaltaisia kutsuttuja puheenvuoroja edestä yleisölle. Oli vain ympyrämuotoon laitettuja tuoleja ja avointa keskustelua. Toriliikkeen periaattein otettiin käsimerkit, joilla osanottajat saattavat osoittaa kannattavansa tai vastustavansa argumenttia, pitkästyvänsä tai haluavansa kommentoida jotain väliin. Erityisen merkittävää on, että torikokous haastaa hierarkioita rikkomalla (vaihtoehtoista) asiantuntijuutta, kerättävää ja omaksuttavaa tietoa korostavaa ja institutionalisoitunutta kansalaisjärjestökenttää.

Kuka puhuu, miten tieto kanavoidaan?

Toriliike on kuitenkin vain yksi valtausliikkeen ilmiöistä. Ja valtausliikettä ennen on ollut paljon erilaisia liikkeitä, jotka ovat haastaneet sitä, miten tietoa tuotetaan. Kuka saa puhua ja miten? Samaisessa foorumissa olin itse mukana järjestämässä sessiota Stadin Aikapankin ja kanssa. Alkuun pieni tila oli täynnä kuulijoita, mutta kun tuli aika world cafe -tyyppiselle työryhmäkeskustelulle, puolet osanottajista lähti pois. Vaadittiin yleisökeskustelua. Demokraattista päätöksentekoa riskeeraten, emme suostuneet. Niissä kuuluu uskalikkojen ääni ja hiljaiset eivät pääse keskustelemaan. Jakauduimme kahteen ryhmään, jotka kehittivät keskenään erilaisia mutta toisiaan tukevia konkreettisia ehdotuksia. Kuulemma jälkeenpäin energiatasot olivat paljon korkeammalla kuin normaalin paneelikeskustelua seurattua.

Kansainvälisen valtausliikkeen aktivoitumisen myötä, esille nousee kysymyksiä paitsi yhteiskunnallisista rakenteista myös organisoitumisesta. Se linkittyy muihin trendeihin, joissa edellytetään läsnäolijoilta muuta kuin passiivista seuraamista. Sähköinen kansalaisuus, osallistuvat ja deliberaatiivinen tai keskusteleva demokratia osaltaan kyseenalaistavat passiivisia alamainen–hallitsija-, äänestäjä–poliitikko-, kannattaja–puolue- tai jäsen–järjestö-vastakkainasetteluja ja -hierarkioita.

Uusi politisoituminen, politiikan paluu politiikkaan ja muut asiat, joita yhdistetään vaihtoehtojen paluuseen, ei ainoastaan liity konsensuksen purkautumiseen – vaan siihen, miten vaihtoehdot kanavoidaan.

Julkaisu Valtausliike ja tiedon tuottamisen murros ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden journalistiksi ehdolla ollut ja innovatiivisesta journalismistaan palkittu Esa Mäkinen kertoi Helsingin Sanomien lauantaiesseessään (HS 18.2.2012), kuinka toimittajat eriytyvät tiedonkerääjiin ja uutisten tuottajiin ja niitä kommentoiviin ja tietoa eteenpäin työstäviin toimittajiin. ”Osa toimittajista kuratoi eli koostaa uutisia käyttäjien ja tietokoneiden tuottamasta aineistosta. Toinen puoli tekee analyysejä, jotka vaativat paljon koulutusta ja kokemusta.”

Turussa kansainvälisen politiikan yliopisto-opettajana toimiva, toimittajan töitäkin tehnyt Lauri Holappa puolestaan kommentoi tutkivan journalismin sankaritoimittajia, jotka juoksevat tapahtumien perässä. ”Ongelma on kuitenkin siinä, että keskeisimpiä yhteiskunnallisia valtasuhteita ja muutosprosesseja ei voida typistää tapahtumiin. En ole koskaan nähnyt suomalaisessa mediassa juttua siitä, miksi Suomen poliittisella eliitillä on niin vankkumaton luottamus uusklassiseen talousteoriaan. Myöskään montaa kriittistä juttua ei ole tehty sitralaisesta luovuus- ja innovaatiojargonista.”

Valtion tiedonjulkistamispalkinnon vuonna 2011 saanut Hanna Nikkanen puolestaan kommentoi Holappaa samaisen Ylioppilaslehden kolumnissaan kiroten, ettei meistä yliopistotutkijoista ole mihinkään: ”Viime keväänä teimme Ryhmäteatteriin Eduskunta-näytelmää, jossa yritimme selittää ex-pääministerin lautakasan taakse kätkeytyviä korruption ja salailun rakenteita. Sain korvaamatonta apua muutamilta kansalaisjärjestöjen ja valtion laitosten tutkijoilta. Mutta yliopistotutkijat? Voi saatana.”

Nikkasen mukaan meillä ei ole asennetta, emmekä välitä tutkia olennaisia asioita. Yleensä toimittaja tahtoo tietoa. Kyllä minulta on kysytty, että miksi te tutkijat ette ole tutkineet tätä ja tätä ajankohtaista asiaa? Onko teillä tietoa? Etkö ole tätä ajankohtaista asiaa seurannut? Ei ole, en tiedä. Kerropa minulle lisää, niin voin pohtia asiaa kanssasi.

Ja miksi en ole tutkinut tai perehtynyt? Ehkä siksi, että on joku muu projekti kesken. Ehkä siksi, että aika menee rahoitushakemusten tekemisessä, yliopistohallinnossa tai opettaessa. Ehkä siksi, että tiedonkeruu on vain osa siitä, mitä teemme ja työkalujen kehittäminen sen analysointiin tai ajattelemiseen on keskeisempää?

Tieto, jota keräämme on moniulotteisempaa kuin data tai tapahtumat. Tieteellinen tietämys sisältää usein tietoa siitä, miten samankaltaista ongelmaa käsitellään muissa konteksteissa – esimerkiksi sitä, miten vaikkapa ranskalaiset, kiinalaiset tai brasilialaiset kollegat ovat tutkineet näitä asioita ja voiko heiltä jotain oppia.

Harva tutkii vain yhtä asiaa vaan tehtävien muuttuessa, opettaessa ja ohjatessa perehdytään laaja-alaisestikin asioihin. Harva erikoistutkijakaan pääsee paneutumaan tiettyihin kysymyksiin koko työuraansa. Lisäksi päätoimisten tutkijoiden ja tutkivien opettajien määrä yliopistoissamme on verrattain pieni. On niin paljon tärkeitä aiheita, joihin tulisi voida keskittyä.

Tutkimuskohteen lisäksi tutkijan aikakäsityskin on erilainen kuin median. Meidän pitäisi oikeastaan olla sekä askelta edellä perinteistä mediaa uusia avauksia ja trendejä tutkimassa ja vähän jäljessä analysoimassa sitä, mistä oli todella kyse.

Meidän kirjoituksemme eivät myöskään välttämättä tyydytä vastauksia etsivää lukijaa: tehtävänämme ei ole ratkaista ongelmia, vaan lähestyä niitä kriittisesti. Yleensä ei ole yhtä oikeaa vaihtoehtoa. Politiikkaehdotuksia tekevät pikemminkin ajatushautomot, jotka tuovat esille meitä paremmin omia tutkimuksiaan tai kansalliseen näkökulmaan ja median kielelle sovitettuja kansainvälisiä trendejä.

* * *

Käytin alussa ilmaisua mediakupla, sillä edellämainitut ovat helsinkiläisiä ja helsinkiläisissä medioissa kirjoittavia facebook-kavereitani, joiden tekstejä on sosiaalisen median feedissäni paljon linkkailtu: ainakin minun kuplassani on tästä debatoitu. Tai pikemminkin käytin sitä siksi, että todellisuudet, joissa elämme ovat kovin eriytyneitä – heidänkin, joilla on netti jatkuvasti ulottuvilla, tai ehkä erityisesti heidän.

Ajallemme tyypillinen informaatiotulva tarkoittaa sitä, että seuraamme vain tiettyjä kanavia. Etenkään pääuutisista sivuun jäävä tieto ei saavuta niitäkään, joita se kiinnostaisi. Uusien trendien mukan nettilehtien uutissivuja muokataan omannäköisiksi, jolloin tietoa saadaan vaan niistä asioista, joista itse tai sivusto määrittelee lukijaa kiinnostaviksi.

Tällä sivustolla ei ainakaan toistaiseksi saa näitä palveluita. Kehittyessään sivusto saa lisää sisältöä, jota pääsee selaamaan asiasanoilla ja kirjoittajien nimillä. Sivusto pyrkii paitsi tuottamaan keskustelua ja välittämään tietoa myös kertomaan valtio-opin tutkijoille, opiskelijoille – ja toimittajille, millaista tutkimusta Suomessa tehdään, jotta yhtymäpintoja löytyisi.

Kaiken tämän jälkeen tunnustan: esimerkiksi minulla on sellaisia pitkäaikaisiakin tutkimusaiheita kuin populismi, Unkari, Guggenheim ja lähidemokratia. Että mieluiten vastaisin niistä, tai tiedepolitiikasta. Ja ei, emme me tutkijat yleensä tahdo lähettää lehdistötiedotteita keskeneräisistä tutkimusaiheistamme. Tämä sivusto toivottavasti paikkaa sitäkin vikaa meissä niin toimittajille kuin laajalle yleisölle, joka lopulta rahoittaa meistä monen työskentelyä.

Julkaisu Tietoa kehiin, tutkija! ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.