Yhdysvaltojen presidentin Donald Trumpin hallinnon ulkopolitiikan periaatteissa yhdistyvät Trumpin persoonallinen tapa nähdä maailma sekä yhdysvaltalaisen konservatismin ideologiset lähtökohdat. Doktriini rakentuu nationalistiselle America First -ajattelulle, jossa ideologisista lähtökohdista määritellyt Yhdysvaltojen edut pyritään asettamaan aiempaa selvemmin muiden valtioiden intressien edelle.

Eliitin vastustaminen on noussut merkittävään asemaan yhdysvaltalaisessa konservatismissa 2000-luvun aikana. Aihetta ovat käsitelleet populismin näkökulmasta esimerkiksi Pippa Norris ja Ronald Inglehart teoksessaan Cultural Backlash. Yhdysvalloissa ulkopolitiikka on usein käsitetty nimenomaan eliitin johtamaksi toiminnaksi. Donald Trumpin hallinnon ulkopolitiikassa eliitin vastustaminen näkyy etenkin sellaisen ajattelun ja toiminnan vastustamisena, mitä eliittien on katsottu aiemmin kannattaneen.

Muun muassa eliittien vastustamisen ja menneisyyden romantisoinnin vuoksi eristäytymiseen perustuva isolationistinen ajattelu sekä protektionistinen tullipolitiikka ovat saaneet kannatusta konservatiivien keskuudessa. Varsinaisen eristäytymispolitiikan sijaan konservatiiviseen ulkopoliittiseen ajatteluun vaikuttaa kuitenkin ennemmin kaipuu isolationismiin, mikä luo käytännön ulkopolitiikkaan paradoksaalisia ulottuvuuksia.

Suurvalta-asema ja konservatismi ulkopoliittisen ajattelun ytimessä

Yhdysvaltojen suurvalta-asemalla on suuri merkitys Trumpin ulkopolitiikan taustalla. Trumpin hallinnossa suurvalta-aseman ja minkä tahansa valtion aseman katsotaan määrittyvän kunkin valtion geopoliittisen sijainnin ja käytettävissä olevien resurssien perusteella. Pelko suurvaltakonfliktiin ajautumisesta vaikuttaa olevan merkittävässä roolissa Trumpin ulkopoliittisessa ajattelussa.

Trumpin ajattelun mukaisesti suurvalloilla katsotaan olevan laajempia oikeuksia kuin muilla valtioilla, ja suurvaltojen intressit tulisi huomioida tarkemmin kuin muiden valtioiden intressit. Suurvalloille on tyypillistä etupiiriajattelu, jonka mukaisesti suurvallat varaavat oikeuden puuttua oman etupiirinsä valtioiden sisäisiin asioihin.

Trumpin hallinto käsittää läntisen pallonpuoliskon Monroen opin mukaisesti omaksi etupiirikseen, mikä todetaan selvästi Yhdysvaltojen kansallisen turvallisuuden strategiassa. Läntisellä pallonpuoliskolla Yhdysvalloilla on matalampi kynnys sotilaallisten kyvykkyyksien käyttämiselle, minkä lisäksi Yhdysvallat on valmis käyttämään myös muita vaikuttamisen keinoja omien tavoitteidensa ajamiseen.

Trumpin ajattelun mukaisesti suurvalloilla katsotaan olevan laajempia oikeuksia kuin muilla valtioilla, ja suurvaltojen intressit tulisi huomioida tarkemmin kuin muiden valtioiden intressit.

Kaipuu isolationismiin nousee konservatiivisesta ideologiasta sekä historiallisesti Monroen opista. Kaipuulla isolationismiin tarkoitetaan sitä, että Trumpin näkökulmasta Yhdysvallat ansaitsisi säilyttää globaalin asemansa ja merkityksensä kansainvälisessä politiikassa, mutta paradoksaalisesti samaan aikaan sen ei pitäisi juuri osallistua kansainvälisen yhteisön toimintaan tai rahoittaa sitä. Sen sijaan muiden valtioiden tulisi kunnioittaa Yhdysvaltojen asemaa ja voimaa.

Osana isolationistista ajattelua Trump pyrkii vähentämään Yhdysvaltojen osuutta maailman konflikteissa. Samanaikaisesti kyseisten konfliktien ratkaisut eivät kuitenkaan saisi uhata Yhdysvaltojen intressejä. Trumpin näkemyksen mukaan Yhdysvallat käyttää liikaa rahaa omien rajojensa ja lähialueidensa ulkopuolella.

Sotilaallisia kyvykkyyksiä ollaan silti valmiita käyttämään varsinkin pienempiä valtioita vastaan, jotka eivät kykene vastustamaan Yhdysvaltoja. Tällöin Trump voi esiintyä voimakkaana toimijana julkisuudessa. Yhdysvallat pyrkii välttelemään osallistumista konflikteihin, jotka saattaisivat vaatia pitkäaikaista taloudellista tai sotilaallista sitoutumista erityisesti läntisen pallonpuoliskon ulkopuolella.

Trump suhtautuu epäluuloisesti kansainvälisin sopimuksiin ja instituutioihin, sillä hän katsoo niiden heikentävän Yhdysvaltojen suvereniteettia. Trump ajattelee, että jos jokin kansainvälinen sopimus tai Yhdysvaltojen osallisuus jossakin kansainvälisessä järjestössä ei hyödytä Yhdysvaltoja riittävästi, tulisi järjestöä muokata vastaamaan paremmin Yhdysvaltojen intressejä tai tarpeen vaatiessa Yhdysvaltojen tulisi irrottautua sopimuksesta tai järjestöstä.

Vastakkainasettelu osana transatlanttisia suhteita

Trumpin toisella kaudella konservatiivinen ideologia näkyy aiempaa selvemmin myös transatlanttisten suhteiden kehityksessä. Yhdysvaltalaisten konservatiivien ja eurooppalaisten välillä ei enää ole samanlaista itsestään selvää jaettua arvopohjaa kuin 2000-luvun alussa. Esimerkiksi käsite vapaus voidaan käsittää hyvin erilaisilla tavoilla Atlantin eri puolilla.

Eurooppa käsitetään aiempaa voimakkaammin sellaisten arvojen kannattajaksi, joita konservatiivit vastustavat Yhdysvalloissa. Siksi Eurooppa näyttäytyy ajoittain ideologiselta viholliselta. Osa konservatiiveista vaikuttaakin suhtautuvan Eurooppaa ymmärtäväisemmin esimerkiksi Venäjään, joka näyttäytyy ideologisesti konservatiivisemmalta.

Eurooppa käsitetään aiempaa voimakkaammin sellaisten arvojen kannattajaksi, joita konservatiivit vastustavat Yhdysvalloissa. Siksi Eurooppa näyttäytyy ajoittain ideologiselta viholliselta.

Trumpin hallinto haluaisi samaan aikaan vähentää sitoumuksiaan ja resurssejaan Euroopassa sekä muokata eurooppalaisia valtioita enemmän Trumpin hallinnon ideologian mukaisiksi. Trumpin ajattelun mukaan eurooppalaisten valtioiden tulisi ratkaista Euroopan sisäiset konfliktit ilman Yhdysvaltojen osallisuutta tai taloudellista panostusta.

Yhdysvallat on tyytyväinen siihen, että Naton eurooppalaiset jäsenvaltiot ovat suostuneet kasvattamaan puolustusbudjettejaan. Pelkkä varautuminen ja puolustuksen määrärahojen lisääminen tuskin kuitenkaan riittää Trumpin hallinnolle. Sen sijaan Trumpin hallinnossa ajatellaan, että Euroopan pitäisi myös käyttää sotilaallisia kyvykkyyksiään lähialueillaan Yhdysvaltojen intressien mukaisesti.

Esimerkiksi maaliskuussa 2025 julkisuuteen vuotaneet Signal-keskustelut voidaan tulkita siten, että esimerkiksi Yhdysvaltojen varapresidentti J.D. Vancen ja puolustusministeri Pete Hegsethin mukaan eurooppalaisten valtioiden olisi Yhdysvaltojen sijaan pitänyt toteuttaa kyseiset iskut Jemeniin.

Tullipolitiikan taustalla on kokemus epäreiluudesta, protektionismi ja romantisoitu menneisyys

Yhdysvaltojen tullipolitiikka on ollut yksi Trumpin toisen presidenttikauden alun näkyvimpiä ulkopoliittisia asiakokonaisuuksia. Tullipolitiikan taustalla on ollut yksinkertainen ajatus Yhdysvaltojen ”turvallisuussateenvarjosta”, jonka alla olevien valtioiden olisi maksettava Yhdysvalloille suojeluksesta. Tällä tavoin pyritään puuttumaan ongelmaan, jonka mukaan muut valtiot käyttäisivät Yhdysvaltoja hyväkseen oman turvallisuutensa takaajina.

Trumpin hallinto toivoi korkeiden tullien pakottavan muita valtioita neuvottelupöytään. Lisäksi niillä ajateltiin olevan itseisarvo varallisuuden keräämisessä muilta valtioilta Yhdysvalloille. Tullipolitiikan tavoitteena oli myös muokata kansainvälistä järjestelmää vastaamaan paremmin Yhdysvaltojen etuja. Haasteeksi on muodostunut Yhdysvaltojen keskuspankki FED, joka ei ole nykyisen pääjohtaja Jerome Powellin aikana suostunut toimimaan Trumpin haluamalla tavalla.

Korkeat tullit ovat osa protektionismia, jonka avulla pyritään tuomaan teollisuuden työpaikkoja takaisin Yhdysvaltoihin. Teolliseen tuotantoon liittyvät työpaikat yhdistyvät konservatiivisessa ideologiassa romantisoituun käsitykseen menneisyyden kultaisista vuosista, jolloin ahkeralla työnteolla kykeni saavuttamaan mukavan elintason ja todellisen vapauden.

Trumpin ominaispiirteet – henkilökohtaiset suhteet, sopimukset ja oma perintö

Yksi merkittävimpiä Trumpin ulkopolitiikkaan liittyviä erityispiirteitä on henkilösuhteiden suuri merkitys. Trump vaikuttaa käsittävän Yhdysvaltojen suhteet muihin valtioihin ensisijaisesti omien henkilökohtaisten suhteidensa kautta. Esimerkiksi Trumpin kansallisen turvallisuuden neuvonantajana vuosina 2018–19 toimineen John Boltonin mukaan Trump uskoo, että valtioiden väliset suhteet määräytyvät valtionpäämiesten henkilökohtaisten suhteiden mukaisesti.

Ulkopoliittisen toiminnan keskiössä on erilaisten sopimusten tekeminen. Sopimuksia tekemällä Trump pyrkii hakemaan nopeita voittoja, joita halutaan esitellä menestyksinä julkisuudessa. Tällöin pyritään korostamaan Yhdysvaltojen voimaa ja merkitystä sekä kiinnittämään huomiota Trumpin henkilökohtaisiin kykyihin sopimusten tekijänä.

Trump on aiempaa enemmän huolissaan historiallisesta perinnöstään presidenttinä. Trump vaikuttaa ihailevan William McKinleytä, joka oli Yhdysvaltojen 25. presidentti vuosina 1897–1901 ja jonka presidenttikaudella Puerto Rico, Havaiji ja Guam liitettiin Yhdysvaltoihin. Yksi Trumpin haaveista vaikuttaakin olevan Yhdysvaltojen hallinnassa olevien maa-alueiden laajentaminen.

Miten tästä eteenpäin?

Suurvaltapolitiikan ja konservatiivisen ideologian mukaisen ulkopolitiikan merkitys osana Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa haastaa etenkin kansainvälisen sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen asemaa ja merkitystä. Suurvaltakilpailun myötä kriittisten mineraalien, luonnonvarojen ja toimitusketjujen hallinnan merkitys on todennäköisesti kasvanut entisestään Yhdysvalloille. Lisäksi transatlanttiset suhteet sekä Naton yhtenäisyys joutunevat aiempaa suuremman paineen alla presidenttikauden edetessä.

Trump ei todennäköisesti ole julkisesta retoriikasta huolimatta lähtökohtaisesti sitoutunut minkäänlaisiin Yhdysvaltojen turvatakuisiin. Mahdollisessa konfliktissa Trumpin hallinto arvioisi tilannekohtaisesti, minkälaisia resursseja turvatakuiden toteuttaminen vaatisi ja mitkä Yhdysvaltojen intressit ovat uhattuina.

Transatlanttiset suhteet sekä Naton yhtenäisyys joutunevat aiempaa suuremman paineen alla presidenttikauden edetessä.

On todennäköistä, että Trump haluaa tehdä itse merkittävimmät ulkopoliittiset päätökset. Tämän vuoksi päätöksissä korostuvat konservatiivisen ideologian ohella hänen henkilökohtaiset mieltymyksensä ja tavoitteensa. Yhteistyökumppaneina korostuvat toimijat, joiden kanssa on mahdollista löytää yhteys jaetun ideologian kautta.

Trumpin hallinnon ulkopolitiikka on tasapainottelua erilaisten painotusten ja näkemysten välillä, minkä lisäksi ulkopoliittisessa päätöksenteossa painotetaan lyhyen aikavälin julkisia menestyksiä. Tämän vuoksi toiminta voi olla ennalta-arvaamatonta ja valittujen toimintalinjojen välillä voi olla usein epäjohdonmukaisuuksia.

FM Juha Kekomäki on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston poliittisten, yhteiskunnallisten ja alueellisten muutosten tohtoriohjelmassa. Kekomäki on erikoistunut Yhdysvaltojen sisä- ja ulkopolitiikkaan, vaikuttamiseen sekä konservatiiviseen ideologiaan. 

Artikkelin kuvituskuva: Liz Artymko / Unsplash

Julkaisu Trumpin doktriini 2.0 – Ulkopolitiikkaa aiempaa ideologisemmista lähtökohdista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Donald Trumpin toisen presidenttikauden alku on ollut täynnä tapahtumia sekä Yhdysvaltojen sisä- että ulkopolitiikassa. Elon Muskin ja hänen johtamansa DOGE:n rooli hallinnon tehokkuuden tarkastelussa, hallinnon työntekijöiden irtisanomiset, kielenkäyttöön puuttuminen ja hallinnon kielteinen suhtautuminen moninaisuuden, yhdenvertaisuuden ja osallisuuden huomioimiseen politiikassa ja kulttuurissa, ovat vain muutamia esimerkkejä hallinnon omaksumista toimista.  

Trumpin ensimmäiseltä kaudelta tuttu teema eli kuinka Yhdysvaltojen poliittiset instituutiot kestävät ja mahdollisesti toimivat vastavoimana Trumpille, joka kohtasi virkarikossyytemenettelyn kahdesti jo ensimmäisellä presidenttikaudellaan, on edelleen keskeinen. Ensimmäisen presidenttikautensa jälkeen Trump on tunnetusti kiistänyt vuoden 2020 vaalituloksen, todennut voivansa toimia diktaattorina yhden päivän ajan sekä hämmentänyt ”epäpresidentillisillä” toimillaan ja lausunnoillaan. Lisäksi Trump on kohdannut erilaisia oikeusmenettelyjä ja hänet on ensimmäisenä entisenä presidenttinä tuomittu rikoksesta New Yorkissa valamiehistön päätöksellä.

On mahdotonta kerrata kaikkea Trumpiin liittyvää keskustelua, mutta yksi keskeinen Yhdysvaltojen politiikkaan ja poliittiseen järjestelmään liittyvä keskustelu koskee vallanjakoa ja presidentin toimivaltaa. Se nousi keskeiseksi teemaksi jo Trumpin ensimmäisellä presidenttikaudella.

Presidentin toimeenpanovalta

Presidentin toimivalta Yhdysvalloissa, kuten muuallakin liberaaleissa demokratioissa, on yleisesti ottaen kasvanut toisen maailmansodan jälkeen. Yksi syy tähän on 1700-luvun loppupuolella kirjoitetun Yhdysvaltojen perustuslain artikla kahden epämääräisyys: se on sangen lyhyt ja kuvaa presidentin toimivaltaa ympäripyöreästi, esimerkiksi toteamalla, että presidentti on armeijan ylipäällikkö (commander-in-chief). Perustuslain toisen artiklan mukainen presidentti alun perin oli lähinnä hallinnon keulakuva, jonka kuitenkin oletettiin toimivan tarmolla kriisitilanteissa.  Hallinnon ja presidentin agendan kasvamisen myötä presidenteillä on ollut myös tilaa tulkita toimivaltaansa laveasti.

Voidaan muutenkin kysyä, miten 1700-luvun loppupuolella tehty perustuslaki vastaa nykyaikaa. Jo perustuslain laatimisen aikaan oli eriäviä mielipiteitä hallinnosta ja perustuslain sisällöstä, joista keskusteltiin voimakkaasti jo ennen perustuslain ratifiointia ja sen jälkeen.

Oma lukunsa on presidentin kasvanut asetusten käyttö (executive orders) lainsäädännön edistämisen sijaan. Näistä ei ole erityistä mainintaa perustuslaissa, mutta politiikan edistäminen asetuksilla on vakiintunut presidentin toimivallan osaksi. Presidentti-instituutio ja siihen liittyvät käytännöt ovat huomattavasti myös muuttuneet ajan saatossa. Perustuslakiin on tehty lisäyksiä koskien muun muassa varapresidentin valintaa ja presidentin toimikausien määrää. Edelleen esimerkiksi nykyisin tarkasti seuratut kansakunnan tilaa (State of the Union) koskevat puheet olivat Thomas Jeffersonin presidenttiydestä lähtien kirjeitä kongressille vuoteen 1913 asti.

Voidaan muutenkin kysyä, miten 1700-luvun loppupuolella tehty perustuslaki vastaa nykyaikaa. Jo perustuslain laatimisen aikaan oli eriäviä mielipiteitä hallinnosta ja perustuslain sisällöstä, joista keskusteltiin voimakkaasti jo ennen perustuslain ratifiointia ja sen jälkeen. Yhtenä esimerkkinä tästä voidaan mainita The Federalist Papers.

Perustuslaki ja vallanjako

Trump on kyseenalaistanut olemassa olevia normeja ja käsityksiä monella tapaa. Trumpin toiminnan analyysi tutkimuksen näkökulmastakaan ei ole yksinkertaista. Yhdysvaltojen perustuslakiin ja oikeuteen liittyvä keskustelu on monimutkaista ja monine ennakkotapauksineen haastavaa ottaa haltuun.

Yhdysvaltojen keskeiset poliittiset instituutiot perustuvat konfliktille ja kilpailulle (separation of powers). Sitä ilmentävät esimerkiksi erilaiset vaalitavat ja äänestäjäkunnat sekä kysymys siitä, mitä instituutioiden katsotaan edustavan. Esimerkiksi senaattiin valitaan kaksi senaattoria per osavaltio, joiden katsotaan edustavan osavaltioita, kun taas edustajainhuoneen vaalipiirit määrittyvät asukasluvun perusteella. Myös toimikaudet vaihtelevat; edustajainhuoneen jäsenillä se on kaksi vuotta, presidentillä neljä vuotta ja senaattoreilla kuusi vuotta.

Toisaalta järjestelmään kuuluvat myös pidäkkeet ja vallan tasapainottaminen eri osa-alueiden kesken (checks and balances). Trumpin oma huomio republikaanien niukasta enemmistöstä kongressissa kertoo tarpeesta säilyttää se presidentin agendan, kuten veronalennusten, hyväksymiseksi. Tämä on yksi esimerkki kongressin ja siten lakien hyväksymisen merkityksestä presidentin sisäpoliittisen agendan edistämiseksi.

Nykyistä tilannetta Yhdysvalloissa on kutsuttu jopa perustuslailliseksi kriisiksi, koska vallanjako ei toimi totutusti tai presidentti ei noudata sen periaatteita. Esimerkiksi presidentti Trumpin päätös karkottaa ryhmä venezuelalaisia, huolimatta tuomari James A. Boasbergin päätöksestä keskeyttää karkotukset tilapäisesti, on herättänyt keskustelua presidentti Trumpin piittaamattomuudesta vallanjakoa kohtaan. Trumpin hallinnon päätös perustui Alien Enemies Act of 1798 nimiseen kongressin hyväksymään lakiin.

Nykyistä tilannetta Yhdysvalloissa on kutsuttu jopa perustuslailliseksi kriisiksi, koska vallanjako ei toimi totutusti tai presidentti ei noudata sen periaatteita.

Presidentti Trumpin hallinto jatkoi karkotuksen täytäntöönpanoa, huolimatta tuomari Boasbergin päätöksestä kutsua jo lähteneet, karkotuksesta vastanneet koneet takaisin. Vaatimusta ei kuitenkaan sisällytetty varsinaiseen päätökseen, vaan se oli tehty verbaalisesti, kun koneet olivat jo ilmassa ja tätä käytettiin hallinnon perusteluna toimille. Täten arviointiin, oliko kyseessä päätöksen loukkaus vai ei, liittyy erilaisia nyansseja ja kompleksisuutta, jotka johtuvat eriävistä mielipiteistä. Jutun käsittely on jatkunut oikeusistuimessa ja Trumpin hallinto on ilmoittanut hakevansa päätöstä korkeimmasta oikeudesta.

Vallanjaon periaatteen mukaisesti korkeimmalla oikeudella ei ole toimeenpanovaltaa päätöksiinsä, jolloin päätösten kohteena oleva politiikka ei ole aina muuttunut. Esimerkiksi korkeimman oikeuden keskeinen päätös Brown vs. Board of Education (1954) ei lopettanut kokonaan julkisia kouluja koskevaa segregaatiota ja vuonna 2022 julkaistun hallinnon raportin mukaan kouluvuoden 2020–21 aikana useampi kuin joka kolmas koululaisista kävi koulua, jossa 75 % tai enemmän opiskelijoista edusti yhtä etnisyyttä tai rotua.

Yhdysvaltojen historiasta löytyy myös esimerkkejä siitä, että presidentti ei noudata kongressin tai oikeuden päätöstä. Korkeimman oikeuden päätöksiä on myös yritetty kiertää. George W. Bushin kaudella kongressi hyväksyi the Military Commissions Actin (2006). Lainsäädäntö oli seurausta korkeimman oikeuden aiemmasta päätöksestä (Hamdan vs. Rumsfeld), jonka mukaan puolustusministeriön silloiset taistelijastatuksesta päättävät sotilastuomioistuimet olivat perustuslain vastaisia.

On myös tavanomaista, että presidentit ohittavat kongressin ja sen hyväksymää lainsäädäntöä. Vuonna 1973 kongressin hyväksymä the War Powers Resolution pyrki määrittelemään presidentin valtaa asevoimien käytössä mutta yksikään presidentti ei ole varsinaisesti noudattanut sitä ja sen asettamia ehtoja. Presidentit ovat vedonneet siihen, että asevoimien käyttö ei täytä siinä esitettyjä kriteereitä ja siten se ei päde presidentin toimintaan. Tähän viittasi esimerkiksi presidentti Barack Obama vuonna 2011 Libyan suhteen.

Trumpin hallinnon haaste?

Missä määrin on hyödyllistä puhua perustuslain kriisistä nykyisen Trumpin hallinnon toiminnan kontekstissa? On toki syytä ensin määritellä mitä perustuslaillisella kriisillä voidaan tarkoittaa. Perustuslaeissa on usein poikkeustilanteita koskeva pykälä tai perustuslain tai sen normien mahdollista pidättämistä koskeva kohta. Yhdysvalloissa tällaista ei ole Habeas Corpus -säädöstä lukuun ottamatta, joka viittaa henkilön pidättämisen oikeudenmukaisuutta arvioivaan menettelytapaan.  

Kongressi on lainsäädännöllä, kuten National Emergencies Act (1976) ja International Emergency Economic Powers Act (1977) suonut presidentille poikkeuksellista toimivaltaa erilaisissa ”poikkeustilanteissa”. Edelleen se on esimerkiksi myöntänyt presidentille luvan asevoimien käyttöön (Authorizations for Use of Military Force), vaikka perustuslain mukaan vain kongressilla on oikeus sodan julistukseen. Erityisesti George W. Bushin presidenttikausilla ja terrorisminvastaisessa sodassa käytiin keskustelua presidentin toimivallan rajoista. Historiasta on myös löydettävissä muita esimerkkejä Habeas Corpus- säädöksen pidättämisestä.

Erilaiset poikkeustilat Yhdysvalloissa ovat normalisoituneet ja tietyt ”poikkeustilat” saattavat kestää vuosikymmeniä. Ensimmäisellä kaudellaan presidentti Trump vetosi poikkeustilaan mahdollistaakseen muurin rakentamisen Meksikon vastaiselle rajalle, koska kongressista ei haluttu rahoittaa sitä. Usein presidentin ”poikkeukselliset” toimenpiteet kehystetään juuri turvallisuuden tähden tehdyiksi.

Yhdysvalloissa perustuslakia ei ole kuitenkaan pidätetty tai hallintoa kumottu. Tällöin se olisi lakannut toimimasta. Tähän asti Yhdysvaltojen sisällissodan voidaan katsoa olleen lähimpänä perustuslaillisista kriisiä.

Jos perustuslaillinen kriisi yhdistetään vallanjaon toimimattomuuteen, voidaan kysyä, olisiko oikeutettua puhua perustuslaillisesta kriisistä vuonna 2000, kun korkeimman oikeuden päätöksellä George W. Bush tuli valituksi presidentiksi Al Goren sijaan. Voidaanko puhua kriisistä vuoden 2016 tapahtumien osalta, kun kongressi ei republikaanijohtaja Mitch McConnellin johdolla edistänyt presidentti Barack Obaman esitystä Merrick Garlandin nimittämisestä tuomariksi korkeimpaan oikeuteen. Tai usein tilanteissa, joissa kongressi ei ole saman puolueen edustajan ollessa presidenttinä toiminut vastavoimana presidentille perustuslain edellytysten mukaisesti. Edelleen esimerkkeinä voidaan mainita tilanteet, joissa korkein oikeus on laajentanut käsitystään asioista ja kiistoista, joissa sillä on toimivaltaa tai todennut, että presidentillä on keskeisiin virkatoimiinsa liittyvä koskemattomuus.

Jatkuva kriisiretoriikka ja asioiden tarkastelu kriisien näkökulmasta saattaa vähentää kiinnostusta kriiseihin ja jopa uskoa niiden olemassaoloon. Mikä on enää kriisi, kaiken ollessa kriisi?

Tulkinta riippuu tietenkin kokonaisuudessaan perustuslaillisen kriisin merkityksestä. Toisaalta jatkuva kriisiretoriikka ja asioiden tarkastelu kriisien näkökulmasta saattaa vähentää kiinnostusta kriiseihin ja jopa uskoa niiden olemassaoloon. Mikä on enää kriisi, kaiken ollessa kriisi?

Korean sodan kontekstissa annetun korkeimman oikeuden päätöksen ”Youngstown vs. Sawyer” (1952) mukaan presidentin toimivaltaa rajoitettiin ja presidentti ei voinut ottaa haltuunsa yksityistä omaisuutta ilman kongressin päätöstä. Erityisesti on laajasti viitattu tuomari Robert Jacksonin lausuntoon päätöksestä (concurring opinion), jossa hän totesi presidentin toimivallan olevan vahvimmillaan, kun presidentti toimii kongressin valtuuttamana — jolloin hänellä on käytössään sekä oma että kongressin myöntämä toimivaltaa — ja heikoimmillaan silloin, kun presidentti käyttää vain omaa toimivaltaansa.

Erityinen hämärä alue jää kuitenkin näiden kahden vallan väliin, jolloin sekä kongressilla että presidentillä saattaa olla toimivaltaa asiassa, mutta jossa jako on epäselvä; esimerkki osoittaa, että vallanjako ei ole staattinen vaan pikemminkin dynaaminen. Se on riippuvainen asiakysymyksestä ja vallitsevista poliittisista voimasuhteista. Ei ole kyse ainoastaan siitä tulkitseeko presidentti toimivaltansa laajasti vaan myös siitä toimivatko niin kutsuttua vallanjakoa ylläpitävät elementit (checks and balances) ja jos eivät, niin mitä siitä seuraa.

Huolimatta vallanjakoon liittyvästä oletetusta konfliktista, Trumpin pyrkimykset kasvattaa valtaansa ja haastaa vallanjakoon liittyviä reunaehtoja ovat merkittäviä. Asioiden kutsuminen kriisiksi kuitenkin edellyttää huolellisuutta ja pohtimista tarkemmin sitä, mikä itse asiassa on kriisissä.

Anna Kronlund on valtio-opin yliopistonlehtori Turun yliopistosta ja Yhdysvaltojen politiikkaan keskittynyt dosentti (Jyväskylän yliopisto).

Michael A. Hansen on valtio-opin apulaisprofessori Turun yliopistosta ja Yhdysvaltojen perustuslakiin ja opettamiseen keskittynyt asiantuntija.

Artikkelin kuvituskuva: David Emrich / Unsplash

Tekstiä päivitetty 22.4.2025: Korjattu rikkoutunut linkki.

Julkaisu Vallanjaon konflikti vai perustuslaillinen kriisi presidentti Trumpin Yhdysvalloissa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yhdysvaltojen vuoden 2020 presidentinvaalien alla tarkastelin Donald Trumpin presidenttikauden (2017–21) vaikutuksia kulttuuriperinnön suojan sääntelyyn Yhdysvalloissa. Tuolloin kerroin, kuinka Trump oli muun muassa leikannut kahden alkuperäiskansojen pyhän paikan pinta-alaa yli puolella vapauttaakseen alueen luonnonvarat energia- ja kaivosteollisuuden käyttöön. Pyhät paikat olivat kansallisina kulttuuriperintömonumentteina lailla suojattuja. Trumpin toiminnasta nostettiin useita oikeuskanteita, ja vuonna 2021 presidentti Joe Biden palautti monumenttien alkuperäiset rajat.

Kun mielenosoittajat olivat kaataa orjanonomistajan ja alkuperäiskansojen pakkosiirtojen toimeenpanijan, presidentti Andrew Jacksonin patsaan George Floydin murhaa seuranneiden rasismin vastaisten protestien yhteydessä kesäkuussa 2020, Trump uhkasi heitä vankilatuomiolla kulttuuriperinnön turmelemisesta. Kun Biden taas sisusti presidentin työhuoneen Valkoisessa talossa uusiksi Trumpin jäljiltä, hän poistatti ensitöikseen seinältä Jacksonin muotokuvan. Tapahtumaparit kuvaavat osuvasti näiden kahden presidentin ja heidän valtakausiensa suhdetta ja keskeisiä arvoeroavaisuuksia.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen, minkälaista kulttuuriperintöpolitiikkaa Bidenin kaudella on harjoitettu sekä pohdin lyhyesti, miltä kulttuuriperinnön suojelun tulevaisuus näyttää, kun Yhdysvaltojen seuraava presidentti on joko Bidenin varapresidentti Kamala Harris tai Donald Trump. Kulttuuriperinnöllä tarkoitan tässä laajasti erilaisia kulttuurin aineellisia ja aineettomia osia, joihin myös luonnonperintö lukeutuu.

Paluu Pariisin ilmastosopimuksen ja Unescon jäseneksi

Neljä vuotta sitten esitin, että Bidenin presidenttikaudella kulttuuriperinnön suojan olisi mahdollista vähintäänkin välillisesti kohentua ympäristöpolitiikassa oletettavasti otettavan täyskäännöksen myötä. Biden oli tuolloin ilmoittanut sitouttavansa Yhdysvallat takaisin Pariisin ilmastosopimuksen piiriin, josta maa oli Trumpin kaudella irtautunut, ja palauttavansa arktisen öljynporauksen rajoitukset, jotka Trump oli vielä kautensa loppumetreillä kiirehtinyt poistamaan.

Ensimmäisenä päivänä heti virkaan astuttuaan Biden lunasti lupauksensa ja liitti Yhdysvallat takaisin Pariisin ilmastosopimukseen. Samoin tuore presidentti keskeytti ensitöikseen öljynporaushankkeet arktisella luonnonsuojelualueella Alaskassa. Sittemmin Bidenin hallintoa on kuitenkin kritisoitu siitä, että se on sallinut öljynporauksen jatkua muualla Alaskassa.

Ilmastosopimuksen lisäksi Trumpin presidenttikaudella Yhdysvallat erosi YK:n koulutus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescosta, jota Trump syytti Israel-vastaisuudesta. Jo tätä ennen presidentti Barack Obaman hallinto oli lakkauttanut rahoituksen Unescolle järjestön hyväksyttyä Palestiinan täysjäsenekseen. Järjestön tehtäviin kuuluu muun muassa maailmanperintöluettelon hallinta.

Yhdysvalloilla on luettelossa 26 kohdetta, joista Trumpin kotiosavaltiossa Floridassa sijaitseva Evergladesin kansallispuisto on Unescon vaarantuneiden maailmanperintökohteiden listalla.

Yhdysvalloilla on luettelossa 26 kohdetta, joista Trumpin kotiosavaltiossa Floridassa sijaitseva Evergladesin kansallispuisto on Unescon vaarantuneiden maailmanperintökohteiden listalla maatalouden ja liikenteen päästöjen, rakentamishankkeiden ja ilmastokriisin voimistamien sään ääri-ilmiöiden vaikutusten vuoksi. Everglades edustaa maailmanlaajuisesti ainutlaatuista kosteikkoekosysteemiä ja nauttii kansainvälisen kulttuuriperintöoikeuden näkökulmasta korkeinta mahdollista suojaa. Tästä huolimatta se on haavoittuvainen edellä mainituista syistä, joihin Yhdysvaltojen hallinto ei ole riittävästi puuttunut.

Kesäkuussa 2023 Yhdysvallat lähestyi Unescoa kirjeellä, jossa se ehdotti palaavansa järjestön jäseneksi ja sitoutui maksamaan arviolta 619 miljoonan dollarin jäsenmaksurästinsä. Kuukautta myöhemmin Yhdysvallat palasi Bidenin johdolla takaisin Unescoon. Yhdysvalloilla on vuoden 1972 Unescon maailmanperintösopimuksen osapuolena velvollisuus suojella maailmanperintökohteitaan. Sopimusvaltioiden on raportoitava säännöllisesti maailmanperintökomitealle vaarantuneiden kohteidensa tilasta ja niiden hyväksi tehdyistä suojelutoimista. Bidenin hallinto on ilmoittanut kohdentaneensa kaksi miljardia dollaria Evergladesin ennallistamiseen.

Presidentit ennen Bideniakin ovat nostaneet esille Evergladesin erityisiä luontoarvoja ja ilmastohaavoittuvuutta. Yhdysvaltojen kongressi hyväksyi CERP-hankkeen (Comprehensive Everglades Restoration Plan) Evergladesin suojelelemiseksi jo 2000-luvun alussa Bill Clintonin presidenttikauden päätteeksi. Vuosien mittaan Evergladesin suojelusta on kuitenkin kehkeytynyt samankaltainen politisoitunut pääoman ja ympäristöarvojen välinen kamppailu, jollaisesta vaikkapa Venetsian maailmanperintökohde Italiassa on äärimmäinen esimerkki.

Klassismista monimuotoisempaan kulttuuripolitiikkaan

Kuten länsimaisessa viitekehyksessä yleisesti, myös Yhdysvalloissa perinnönsuojelu on painottunut aineellisen perinnön turvaamiseen. Yhdysvallat ei ole ratifioinut Unescon vuoden 2003 yleissopimusta aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta eikä myöskään vuoden 2001 yleissopimusta vedenalaisen kulttuuriperinnön suojelemisesta.

Biden on kuitenkin nostanut esille sekä aineetonta että merellistä perintöä osana America the Beautiful -aloitetta, jonka tavoitteena on suojella ja ennallistaa vähintään 30 prosenttia Yhdysvaltojen maa- ja vesialueista vuoteen 2030 mennessä. Aloitteeseen liittyen Bidenin hallinto perusti lokakuussa 2024 kansallisen Chumash Heritage National Marine Sanctuary -merisuojelualueen Kalifornian rannikolle. Suojelualueen tarkoituksena on turvata meriluonnon monimuotoisuutta ja kunnioittaa alueen alkuperäiskansojen merisuhdetta.

Samalla kun Trump purki innokkaasti ympäristönormeja, hän vastavuoroisesti kehitteli taiteelle ja kulttuurille mielivaltaisia sääntöjä, kuten modernin taiteen kiellon liittovaltion tiloissa.

Biden on herättänyt kaudellaan henkiin alun perin presidentti Ronald Reaganin perustaman taiteiden ja humanististen tieteiden komitean. Sen toiminta päättyi Trumpin kaudella komitean jäsenten erottua elokuussa 2017 kannanottona presidentin Charlottesvillen väkivaltaisista tapahtumista antamiin kommentteihin. Taide- ja kulttuurialan toimijoista koostuvan komitean tehtävänä on antaa suosituksia presidentille taide- ja kulttuuripoliittisissa kysymyksissä. Bidenin kaudella komitean toisena puheenjohtajana on toiminut artisti Lady Gaga.

Samalla kun Trump purki innokkaasti ympäristönormeja, hän vastavuoroisesti kehitteli taiteelle ja kulttuurille mielivaltaisia sääntöjä, kuten modernin taiteen kiellon liittovaltion tiloissa ja asetuksen, joka edellytti liittovaltion julkisilta rakennuksilta ‘ensisijaisesti ja oletusarvoisesti perinteistä ja klassista arkkitehtuuria’. Biden puolestaan on kaudellaan kumonnut useita Trumpin julkiselle taiteelle asettamia rajoituksia.

Kulttuuriperintöpolitiikan vastakkaiset tulevaisuuskuvat

Sääntelysotkujen lisäksi Trump jätti Bidenille nimittämänsä konservatiiviset korkeimman oikeuden tuomarit. Kulttuuriperinnön suojelun näkökulmasta korkeimmalla oikeudella on merkittävä rooli esimerkiksi ilmastokanteiden käsittelyssä.

Keskustelua ovat herättäneet erityisesti Amy Coney Barrettin näkemykset ilmastokriisistä. Trump ehti nimittää Barrettin korkeimman oikeuden tuomariksi vain viikkoa ennen vuoden 2020 vaalipäivää. Kautensa aikana Biden on nimittänyt yhden korkeimman oikeuden tuomarin: Ketanji Brown Jackson on ensimmäinen musta naistuomari oikeusistuimen historiassa. Konservatiivienemmistöinen tuomarikokoonpano säilyy seuraavan presidentin kaudella, sillä korkeimman oikeuden tuomarien virat ovat elinikäisiä.

Vaikka Yhdysvaltojen paluu Pariisin ilmastosopimuksen piiriin ja Unescon jäseneksi oli kulttuuri- ja ilmastodiplomatian näkökulmasta kiistatta tärkeää, varsinainen suuri edistysaskel se ei ollut. Pikemminkin kyseessä on Bidenin yritys palauttaa tasapaino aikaan ennen Trumpia. Tästä syystä Bidenin politiikka on kulttuuriperinnön suojan sääntelyn näkökulmasta lähinnä palannut lähtöruutuun. Esimerkiksi Everglades oli vaarantunut kohde jo Trumpin aloittaessa presidenttikautensa, ja se on sitä edelleen, kun Biden päättää omansa.

Sääntelysotkujen lisäksi Trump jätti Bidenille nimittämänsä konservatiiviset korkeimman oikeuden tuomarit. Kulttuuriperinnön suojelun näkökulmasta korkeimmalla oikeudella on merkittävä rooli esimerkiksi ilmastokanteiden käsittelyssä.

Bidenin ympäristöpolitiikka on kuitenkin kohdannut Euroopan unionin tavoitteiden kanssa – ja ollut paikoin jopa niitä kunnianhimoisempaa. EU:ssa kesäkuussa 2024 hyväksytyn ennallistamisasetuksen tavoitteena on muun muassa ennallistaa vähintään 20 prosenttia maa- ja vesialueista vuoteen 2030 mennessä, samalla kun Bidenin edellä mainittu America the Beautiful -aloite tavoittelee 30 prosenttia.

Harris todennäköisesti jatkaisi ympäristöpolitiikassa pitkälti Bidenin linjaa. Hänen ympäristöretoriikassaan ovat nousseet esille ainakin vihreä siirtymä, ympäristöoikeudenmukaisuus ja ilmastokriisi eksistentiaalisena uhkana. Harris on ilmoittanut haluavansa kiristää ympäristösääntelyä erityisesti fossiilipäästöjen vähentämiseksi.

Kuten tässä kirjoituksessa kuvatut kaiut Trumpin edelliseltä kaudelta kertovat, hänen hallintonsa ympäristö- ja ilmastopolitiikka edustaisi Harrisin näkemysten täyttä vastakohtaa. Trump on vaalikampanjansa aikana toistuvasti vitsaillut ilmastovaikutuksilla ja esitellyt niistä vääristeltyjä tietoja, kuten että merenpinta tulevaisuudessa laskee eikä nouse. Hän on ilmoittanut jatkavansa edellisen kautensa tapaan ympäristösääntelyn purkamista ja vahvistavansa fossiilitaloutta.

Nämä pyrkimykset ovat räikeässä ristiriidassa Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteiden ja Unescon arvojen kanssa. Gazan sota saattaa myös entisestään lisätä Trumpin ja Unescon välisiä jännitteitä. Yhdysvaltojen jäsenyydellä on merkittävä vaikutus Unescon toimintaedellytyksiin ja sitä kautta esimerkiksi maailmanperinnön suojeluun, sillä järjestön budjetista yli viidesosa muodostuu Yhdysvaltojen rahoituksesta.

Kulttuuriperinnön suojelu on erottamattomasti sidoksissa ilmastokriisin ratkaisemiseen ja ympäristönsuojeluun laajemmin. Yhdysvaltojen seuraavan presidentin kulttuuriperintö- ja ympäristöpolitiikkaa ei vaikuta ainoastaan siihen, minkälaisen perinnön Yhdysvallat jättää tuleville sukupolville. Jos Yhdysvallat antaa päästöjensä kasvaa, irtautuu kansainvälisistä ilmastovelvoitteista ja kaivautuu Trumpin johdolla takaisin fossiilipoteroonsa, sillä on peruuttamattomia vaikutuksia koko planeetan perintöön.

HM, FM Sanna Lehtinen viimeistelee julkisoikeudellista väitöskirjaansa tulevien sukupolvien kulttuuri- ja luonnonperintöön liittyvistä oikeuksista Helsingin yliopistossa Suomen Kulttuurirahaston tuella. Lehtinen on aiemmin työskennellyt vierailevana väitöskirjatutkijana Yhdysvalloissa Kalifornian yliopistossa Davis School of Law’ssa (2022/2023).

Artikkelikuva: Näkymä Evergladesin kansallispuistosta (Brice Cooper / Unsplash)

Julkaisu Yhdysvaltojen presidentinvaalien tuloksella on merkitystä tulevaisuuden kulttuuriperinnölle ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2024 Yhdysvaltojen presidentinvaalit ovat enää noin viikon päästä; vaalipäivä on marraskuun viides. Nykyinen presidentti Joe Biden ei lopulta pyrkinyt jatkokaudelle – 81-vuotiaan Bidenin ikä nousi väistämättömällä tavalla esteeksi ehdokkuudelle kesäkuussa 2024 käydyssä presidenttiehdokkaiden vaaliväittelyssä. Bidenin tilalle presidenttiehdokkaaksi nousi hänen varapresidenttinsä Kamala Harris. Mikäli Harris valittaisiin, hän olisi Yhdysvaltain ensimmäinen naispresidentti.

Harrisin kilpailijana on uudelleen ehdolla oleva Donald Trump. Trump on jatkuvasti julkisuudessa kiistänyt hävinneensä vuoden 2020 vaalit Bidenille ja on suhtautunut varauksella vaalituloksen hyväksymiseen kaikissa vaaleissa, joissa on ollut ehdolla (2016, 2020, 2024).

Trumpin jatkuvat perusteettomat väitteet vaalivilpistä kärjistyivät 6. tammikuuta 2021, kun hänen kannattajansa ryntäsivät väkivaltaisesti Capitol-kukkulalle estämään vuoden 2020 vaalien tuloksen virallistamisen. Trumpin presidenttikausi sekä yhä jatkuva ehdokkuus demokratialle vaarallisine piirteineen ovat radikaalisti muuttaneet käsityksiä siitä, mitä moderni yhdysvaltalainen politiikka on.

Tämän artikkelin tarkoitus on luoda katsaus Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmän pelättyyn politisoitumisen syvenemiseen sekä Trumpin presidenttiehdokkuuden keskeisiin, demokraattisen poliittisen järjestelmän kannalta huolestuttaviin piirteisiin. Ei riitä, että vaalit ovat rehelliset, jos osa äänestäjistä – valtaosa toisen puolueen kannattajista – eivät usko niiden olleen. Tässä suhteessa perusteettomat vaalivilppiväitteet kaivavat maata demokratian alta.

Vaikka Trumpin kannattajat ovat sanoneet, että hänen kuvaamisensa uhkana demokratialle pahentaa poliittista polarisaatiota ja poliittisen väkivallan vaaraa, samaan aikaan tälle keskustelulle on kiistattomia perusteita – toisin kuin Trumpin vaalivilppiväitteille.

Perusteettomat vaalivilppiväitteet

Harva muistaa kuinka kauan Trump on esittänyt perusteettomia väitteitä vaalivilpistä. Trump syytti esimerkiksi jo vuonna 2016 Iowan osavaltion republikaanipuolueen esivaaleissa senaattori Ted Cruzia vaalivilpistä. Trump on valmis tekemään syytöksiä vilpistä, vaikka vaalitulos olisi hänelle edullinen, kuten hänen päihittäessään Hillary Clintonin vuoden 2016 vaaleissa. Vuoden 2020 vaaleissa Trump niin ikään kertoi kannattajilleen, että he voivat hävitä ainoastaan vaalivilpin takia.

Tällaisen poliittisen viestinnän tarkoituksellisuus on äärimmäisen ongelmallista demokratian kannalta, mutta se on Trumpin tavaramerkki. Strategia heijastuu yhtäältä Trumpin entisen poliittisen neuvonantajan Steve Bannonin kehotukseen täyttää mediatila ”paskalla”, mikä vaikeuttaa minkäänlaisen jaetun todellisuuden muodostumista ja syventää poliittista polarisaatiota. Niin ikään toinen Trumpin taustahahmo ja konservatiivivaikuttaja Roger Stone on korostanut, että taistelussa moraalitonta politiikkaa vastaa tarkoitus pyhittää (demokratian vastaisetkin) keinot.

Uutiskanava CNN on listannut 12 keskeisintä valheellista väitettä Yhdysvaltojen vaalijärjestelmästä ja suorittanut niille faktantarkistuksen, mutta korjaava tieto ei vaikuta Trumpiin. Päinvastoin Trump korostaa yhä ilmeisen tarkoitushakuisesti lukuisissa haastatteluissa vaalijärjestelmän epäluotettavuutta.

Tutkimusten mukaan republikaanipoliitikkojen – ei siis vain Trumpin itsensä – levittämät perusteettomat väitteet vaalivilpistä laskevat luottamusta poliittiseen järjestelmään. Vaikutus on suurempi republikaanien parissa, joiden valmius uskoa vaalivilppiväitteisiin ei näytä edellyttävän enää edes suoranaisia todisteita. Tällä tavoin vaikuttuneet kansalaiset eivät myöskään vaikuta olevan avoimia korjaavalle tiedolle tai faktantarkastukselle.

Vaaliviranomaiset ovat kohdanneet laajamittaista häirintää ja pelottelua. Yhdysvaltain oikeusministeriö on joutunut jopa käynnistämään erillisen kampanjan tätä ongelmaa vastaan.

Trumpin ja republikaanipuolueen vaalivilppiretoriikka on jo vuosien ajan täyttänyt salaliittoteorian piirteet, eikä ole syytä uskoa, että näin voimakas poliittisen järjestelmän vastainen viestintä lientyisi vaalituloksesta riippumatta. Vaalivilppiväitteet ovat johtaneet myös siihen, että erityisesti republikaanit pyrkivät täyttämään vaalivalvontatoimielimet puolueuskollisilla aktivisteilla. Vaaliviranomaiset ovat kohdanneet laajamittaista häirintää ja pelottelua. Yhdysvaltain oikeusministeriö on joutunut jopa käynnistämään erillisen kampanjan tätä ongelmaa vastaan.

Lisäksi vaalivilppiin vakaumuksellisesti uskovat republikaanit ovat nousseet myös monessa osavaltiossa vaalilautakuntiin. Heidän aiempaa laajemmat oikeutensa sekaantua äänenlaskuun herättävätkin huolta vilpistä nimenomaan Trumpin eduksi. Tuloslaskennan otaksutaan vähintäänkin venyvän, mikä palvelee Trumpin tarkoitusperiä esittää, että vaaleissa on ollut vilppiä: epäselvyys ja epävarmuus antavat huhuille siivet.

Kuten hurrikaani Helenen vahinkojen siivoamisen ympärillä vellovat poliittisesti latautuneet ja vain Trumpin ja hänen kannattajiensa levittämät salaliittoteoriat osoittavat, kriisit ja katastrofitkin hyödynnetään ei vain mediatilan vaan koko julkisen keskustelun ”täyttämiseen paskalla”.

Oikeusjärjestelmän syvenevä politisoituminen

Käsitykset Yhdysvaltojen poliittisen järjestelmän politisoitumisesta ovat niin ikään puoluekantaan kytkeytyneitä; republikaanien on helpompi uskoa, että Trumpiin kohdistuvat oikeusjutut ovat poliittisen ajojahdin tulosta. Trump on – jälleen kerran – esittänyt, että hän ei välttämättä hyväksy vaalien tulosta.

The Atlantic -lehden toimittaja David Graham tarjoaa kätevän oppaan Trumpia vastaan nostettuihin oikeusjuttuihin, joista kannattaa nostaa esiin erityisesti kolme tapausta. Ensimmäisenä on merkityksellisesti vähäpätöisin oikeusjuttu: vaalirahoitusrikkomus, jossa Trump peitteli maksaneensa aikuisfilmitähdelle seksistä. Tähän tapaukseen Trump todettiin jo syylliseksi, mutta tuomionluku lykättiin vaalien alta niiden jälkeen.

On syytä muistaa, kuinka Trumpin kaudella nimitettiin merkittävä määrä konservatiivisia tuomareita eri oikeusasteisiin. Taustalla ei ole vain Trump, vaan republikaanipuolueen suunnitelmallinen politiikka, jolla Yhdysvaltojen tuomiovallan suuntaa muutettiin tarkoituksellisesti konservatiivien eduksi. Edellisen presidentin Barack Obaman toisen presidentinkauden aikana republikaanienemmistöinen senaatti seisotti tarkoituksellisesti tuomarinimityksiä, jotta nimitykset saatiin siirrettyä Trumpille. Tämä onnistuikin; Trumpin neljän vuoden kaudella nimitettiin enemmän tuomareita kuin Obaman kahdeksassa.

Toinen oikeusjuttu koskee Trumpin Valkoisesta talosta muun muassa Floridan Mar-a-Lago-kiinteistöönsä viemien salaisten asiakirjojen tapausta, jonka Trumpin nimittämä tuomari Eileen Cannon hylkäsi melko omaperäisellä tulkinnalla erikoissyyttäjä Jack Smithin puutteellisesta toimivallasta. Smith on sittemmin valittanut päätöksestä, ja lakiasiantuntijat pitävät Cannonin päätöstä erittäin ongelmallisena.

Edellisen päätöksen taustalla on kolmas oikeusjuttu, jossa Trumpia on syytetty yrityksestä jäädä valtaan vaalitappiostaan huolimatta. Tähän liittyi myös syyte tammikuun 6. päivän Capitolin valtaukseen yllyttämisestä. Juttu nousi korkeimpaan oikeuteen asti, jossa oikeuden konservatiivinen enemmistö antoi tulkinnallisen päätöksen siitä, että Trump voisi olla immuuni rikosoikeudellisille syytteille.

Ehdokas Trump ei siis vielä ole virallisesti tuomittu rikollinen, mutta on silti ensimmäinen laatuaan Yhdysvaltojen poliittisessa historiassa.

Tässä suhteessa poliittisen strategisoinnin sijoitukselle voidaan katsoa tulleen vastinetta, mikä hyödyttää Trumpia itseään henkilökohtaisesti. Korkeimman oikeuden päätöstä on pidetty laajasti ongelmallisena. Osapuolten kuulemisessa ylitettiin parodiahorisontti järkyttävällä tavalla, kun Trumpin asianajaja esitti, että presidentin määräämä poliittinen salamurha ei olisi heidän argumenttinsa valossa välttämättä laiton.

Ehdokas Trump ei siis vielä ole virallisesti tuomittu rikollinen, mutta on silti ensimmäinen laatuaan Yhdysvaltojen poliittisessa historiassa. Merkittävää on myös, että syylliseksi toteaminen ensimmäisessä tapauksessa uutistoimisto Reutersin mukaan laajensi Trumpin vaalikampanjan rahoituspohjaa. Taloushistorioitsija Adam Tooze huomauttaa, että Trumpin edustama talouspolitiikka etenkin yhdysvaltalaisen eliitin silmissä on riittävän haluttavaa: osa yhdysvaltalaisesta talouseliitistä on ilmeisen valmis asettamaan edullisen talouspolitiikan muiden seikkojen ohi.

Päiväni diktaattorina

Edellisen valossa Trumpin autoritaarista, eli vahvan johtajan mallin mukaista retoriikkaa ei sovi sivuuttaa ”vain” puheena. Vaikka tiedostetaan, että Trump ei välttämättä ole aina ”täysin tosissaan”, hän myös muokkaa kuulijoittensa kuvaa maailmasta. Rasistinen maahanmuuttoa vastaan suuntautuva misinformaatio on yksi Trumpin poliittisen viestinnän tavaramerkeistä. Trumpin retoriikka on omiaan kiihdyttämään yhteiskunnallisia jännitteitä ja rohkaisemaan poliittisia ääriliikkeitä.

Yhdysvaltalaisen politiikkaa käsittelevän verkkolehti Politicon seurannan mukaan Trumpin retoriikka etenkin maahanmuuton suhteen on muuttunut entistä mustamaalaavammaksi. Trump on myös järjestelmällisesti puhunut mediasta ja poliittisista vastustajistaan maan ”sisäisinä vihollisina”, joita vastaan voidaan käyttää sotilaallista voimaa.

Myös Trumpin puheet aikeistaan toimia ”vain päivän ajan” diktaattorina presidentinkautensa alussa laittaakseen ”asiat kuntoon”, tulisi ymmärtää myös tässä kontekstissa. Trump on haaveillut kampanjapuheissaan jo myös siitä, että poliiseille pitäisi antaa ”yhdeksi päiväksi” vapaat kädet, vailla voiman- ja väkivallankäytön rajoitteita, rikosten torjumiseksi. Demokratian piirissä ”vain yhden päivän” diktaattoreita tai rajatonta väkivaltakoneistoa ei tunneta.

Keväällä 2024 julkaistussa Time-lehden haastattelussa Trump ilmaisi monia autoritaariseksi tunnistettavia politiikkansa suuntauksia. Nämä piirteet olivat läsnä myös Trumpin aiemmalla kaudella, mutta monet hallinnon sisäpiiriläiset ovat kuvanneet vastuullisempien virkahenkilöiden tai armeijan upseereiden pyrkineen “aikuisina huoneessa” hillitsemään Trumpin autoritaarista impulsiivisuutta.

Tiedot Valkoisesta talosta Trumpin aikana antavat ymmärtää, että presidentti koki jatkuvan rajoittamisen turhauttavaksi, ja hän onkin nyt kiinnostuneempi ympäröimään itsensä uskollisilla seuraajilla. Uskollisemmat tukijat olisivat asettaneet esimerkiksi hänen koko hallintonsa arvovallan ja poliittisen pääoman perusteettomienkin vaalivilppiväitteiden tueksi.

Sen sijaan Trumpin ensimmäisen kauden sisäpiiriläiset ovat kieltäytyneet tukemasta uutta ehdokkuutta, mitä voi sinällään pitää jo poikkeuksellisena. Merkittävämpää on, että Trumpin pisimpään palvellut esikuntapäällikkö kenraali John Kelly, on hiljattain haastattelussa todennut että mahdollisuuksien salliessa Trump toimisi diktaattorimaisesti ja että hänen poliittiset tavoitteensa täyttävät fasismin piirteet. Jälkimmäiseen lopputulemaan on päässyt myös fasismia tutkinut historioitsija Robert Paxton.

Moni maltillisempi republikaani ehkä toivoi – turhaan – että Trumpin kohtaamat oikeusjutut ja syytteet olisivat estäneet hänen uuden ehdokkuutensa. Republikaanipuolueen sisällä Trumpin vastustaminen on tässä vaiheessa rinnastettavissa poliittiseen itsemurhaan, johon liittyy myös aidon poliittisesti motivoidun väkivallan riski.

Konservatiivinen historioitsija Robert Kagan kirjoitti pitkän mielipidetekstin The Washington Postiin, jossa hän hahmotteli jopa Trumpin diktatuuria. Kagan muistuttaa, että vaikka liberaalin demokratian instituutiot kestivät Trumpin ensimmäisen kauden, mikään ei takaa sitä, että ne kestävät toisen kauden, mikäli Trumpin hallinto täyttyy poliittisista toimijoista, jotka ovat ensisijaisesti uskollisia Trumpille, eivätkä Yhdysvaltojen poliittiselle järjestelmälle.

Tähän liittyy Trumpin kannattajien kokemus valtionhallinnon (engl. Deep State) puhdistamisesta: heistä kyse ei ole radikaalista politiikasta, vaan jo olemassa olevan moraalittoman vääryyden korjaamisesta. Tämä edellyttää ”syyllisten” löytämistä ja rankaisemista. Kaganin mukaan Trumpin kyky iskeä poliittista järjestelmää vastaan koetaan hänen kovimpien kannattajiensa joukossa heijastuksena heidän omasta vallastaan – tai sen menettämisestä.

Demokraattisten instituutioiden kestävyys on lopulta kiinni niissä toimivista ihmisistä.

Vertailun vuoksi Trumpin varapresidenttiehdokas J.D. Vance ei myöskään ole suostunut myöntämään Trumpin hävinneen vuoden 2020 vaalit ja toistaa tämän vaalivilppiväitteitä. Trumpin uuden presidenttikauden sisäpiirissä ei olisi enää ”aikuisia huoneessa”.

Trump ehdokkuuden taustalla on ollut myös keskustelua konservatiivisen ajatushautomon Heritage Foundationin lanseeraamasta Project2025 -suunnitelmasta, joka pyrkii muokkaamaan Yhdysvaltojen poliittista kulttuuria ja instituutioita autoritaariseen ja konservatiiviseen suuntaan.

Suunnitelma keskittää valtaa merkittävästi presidentille, purkaa valtionhallintoa ja korostaa esimerkiksi selvästi kielteistä suhtautumista moninaisiin sukupuolirooleihin, seksuaalisiin ja etnisiin vähemmistöihin ja näiden oikeuksiin. Vaikka Trump on julkisuudessa tehnyt pesäeroa suunnitelmaan, yhteydet hänen aiempaan hallintoonsa ovat selvät. Lisäksi Vance on kirjoittanut esipuheen suunnitelman julkaisuun.

Moni maltillisempi republikaani ehkä toivoi – turhaan – että Trumpin kohtaamat oikeusjutut ja syytteet olisivat estäneet hänen uuden ehdokkuutensa. Republikaanipuolueen sisällä Trumpin vastustaminen on tässä vaiheessa rinnastettavissa poliittiseen itsemurhaan, johon liittyy myös aidon poliittisesti motivoidun väkivallan riski. Lisäksi Trumpilla itsellään on eniten hävittävää, jos politiikka palaa niin sanotusti normaaliin. Presidenttiys on hänelle keino välttää oikeudellinen vastuu, etenkin korkeimman oikeuden tarjoaman syytesuojan myötä.

Kansainvälinen järjestelmä pidättää hengitystään?

Trumpin toimintaa presidenttinä kansainvälisessä politiikassa saattoi pitää ristiriitaisesti sekä ennustettavana että arvaamattomana. Tämä tarkoitti sitä, että Trumpin pystyi kuvitella toimivan johdonmukaisesti sen eteen, mikä edisti hänelle siinä hetkessä kapeasti määriteltyä Yhdysvaltojen etua – tai omaansa. Kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestyksen johtaminen tai edes tukeminen ei häntä kiinnostanut.

Kun Trump nimeää kansainvälisiä poliittisia johtajia, joiden kanssa tulee toimeen, tyypillisesti esiin nousevat autoritaariset johtajat, kuten Unkarin illiberaalia demokratiaa edustava, vuodesta 2010 pääministerinä toiminut Viktor Orbán. Autoritaariset sisäpoliittiset pyrkimykset resonoivat siis kansainvälisten verrokkien kautta.

Kauppapolitiikassa Trump on uhannut lyödä merkittäviä – jopa 200 %:n – kauppatulleja tuontituotteille niin suorien kilpailijoiden, kuten Kiinan, kuin liittolaistenkin suuntaan. Vaikka talouspoliittisissa selvityksissä arvioidaan ehdotettujen toimien kiihdyttävän uudelleen inflaatiota nostamalla tuotteiden hintoja, monen äänestäjän mielessä Trumpin maine diilintekijänä ja kauppamiehenä voi silti tehdä suunnitelmasta uskottavan.

Trump on myös suunnitellut pönkittävänsä entisestään dollarin ylivaltaa kansainvälisessä kaupassa. Kauppapolitiikka ilmenee Trumpin ajattelussa vähemmän kansainvälisen yhteistyön välineenä ja enemmän nollasummapelinä, jossa hän aikoo ”viedä työpaikat” muista maista.

Uskollisuutta edellyttävä ja autoritaarisia johtajia ihannoiva presidentti, jonka suhtautuminen kansainväliseen politiikkaan on välinearvoa korostava, ei ole kuitenkaan luottamusta herättävä kumppani.

Time-lehden haastattelun perusteella Trump jatkaisi linjaansa, jossa Yhdysvaltain sotilaallinen apu olisi voimallisesti ehdollista. Keväällä 2024 Trump uhkasi antavansa Venäjän toimia vapaasti sellaista Nato-maata vastaan, joka ei osallistuisi puolustusliiton edellyttämiin puolustusmenoihin. Ehkä tämä vaatimus kuulostaa kohtuulliselta, mutta Trump myös vääristelee aktiivisesti Natoon liittyviä seikkoja omaa ehdollista linjaansa tukien.

Britannian yleisradioyhtiön BBC:n mukaan moni Nato-liittolainen on pyrkinyt muiden kahdenvälisten sopimusten ohella lähestymään jo Trumpin lähipiiriä sovittelevaan sävyyn – reaalipolitiikan hengessä ja varmuuden vuoksi.

Suomessa voimme toki ajatella, että kahdenvälisen puolustusyhteistyösopimuksen (DCA) myötä olemme ”turvassa” uudelta Trumpin presidentinkaudelta. Uskollisuutta edellyttävä ja autoritaarisia johtajia ihannoiva presidentti, jonka suhtautuminen kansainväliseen politiikkaan on välinearvoa korostava, ei ole kuitenkaan luottamusta herättävä kumppani.

Liberaalin demokratian instituutioiden surkastuminen keskeisen liittolaisen sisäpolitiikassa ei ole mitätön seuraus, kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestyksen järkkymisestä puhumattakaan. Trumpiin suhtautuminen vielä liberaalin demokratian tavanomaisuuden rajoihin mahtuvana ilmiönä perustuu toiveajatteluun.

YTT Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa. Poutanen on toiminut Politiikasta-verkkolehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2019–23.

Artikkeli liittyy kolmeen aiempaan, jossa käsiteltiin normien särkemistä Donald Trumpin presidenttikaudella niin ulko– kuin sisäpolitiikassakin vuoden 2020 vaalien alla sekä vaalien jälkeisiin jännitteisiin.

Artikkelikuva: Kevin Luke / Unsplash

Julkaisu Donald Trump: Norminsärkijä jälleen presidenttiehdokkaana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun vuoden 2020 Yhdysvaltain presidentinvaaleissa Joe Biden päihitti istuvan presidentin Donald Trumpin 306 valitsijamiesäänellä 232:aa vastaan, on paikallaan pohtia Trumpin poliittista perintöä. Trumpin presidentinkautta voinee luonnehtia pitkittyneeksi poikkeustilassa, jossa lukuisat demokraattiset normit ovat särkyneet. Trump on osoittanut, kuinka pitkälle itsevaltainen presidentti voi mennä omaa etua korostaessaan.

Trump esimerkiksi jatkoi vaalikampanjointia koko kautensa ajan sen sijaan, että olisi antanut saavutustensa puhua puolestaan aiempien presidenttien tapaan. Trumpille joukkokokoukset olivat mahdollisuus toistaa politiikkansa ydinkohtia sekä hyökätä vastustajiaan vastaan. Kokouksissa Trump toisteli perättömäksi todettua väitettään siitä, että Yhdysvalloissa esiintyy runsasta vaalivilppiä. Presidentin auktoriteetilla toistetut väitteet vaikuttivat yleiseen mielipiteeseen hänen kannattajiensa keskuudessa.

Trump jatkoi vaalikampanjointia koko kautensa ajan sen sijaan, että olisi antanut saavutustensa puhua puolestaan aiempien presidenttien tapaan.

Vuonna 2020 Trump ei juuri hiljentänyt tahtia, vaan koronaviruksen pandemiankin aikana veti kymmenien tuhansien kannattajien yleisön. Trump vähätteli pandemian uhkaa sekä politisoi kasvosuojukset ilmoittamalla, että itse ei sellaista pitäisi. Syksyllä 2020 Yhdysvalloissa kasvosuojus tai sen puute oli yhtä lailla julkisesti esitetty poliittinen viesti kuin Make America Great Again (MAGA) -lippalakkikin.

Lisäksi presidentin joukkokokousten on arvioitu vaikuttaneen auttavasti koronaviruksen leviämiseen, joskin suoraa seuraamusketjua tartuntaan on vaikeaa osoittaa. Joka tapauksessa kirjoitushetkellä yli 380 000 koronakuolemaa Yhdysvalloissa ei ainakaan voi pitää Trumpin hallinnon ansiona. Viruksen leviämisen ehkäisyä ei voine pitää kuitenkaan demokraattisen normin rikkomisena sinänsä.

Väitteet vaalivilpistä viestinnän ytimeen

Koronavirus käänsi vaaliasetelman Trumpille epäedullisempaan suuntaan, mihin Trump vaikutti vastaavan nostamalla vaalivilpin keskeiseksi viestikseen. Puhuttiin vähemmän saavutuksista, ja enemmän siitä, että Trump häviäisi vaalit ainoastaan vilpin takia.

Kannattaa huomata, että vaalivilpin väite oli ollut jo varsin pitkään republikaanipuolueen retoriikassa ennen Trumpia. Taustalla vaikuttaa olevan yhdysvaltalaisten perinteisiä arvoja kannattavien konservatiivien kokemus petetyksi tulemisesta, joka on syventynyt paljolti tarkoitukselliseksi vastakkainasetteluksi. Jos poliittinen valta – tai sen menetys – ymmärretään eksistentiaalisena uhkana, esimerkiksi Trumpin kannattajien vakaumus asettuu kontekstiinsa.

Mutta mitä vaalivilppiin tulee, tutkimuksissa on havaittu, että perusteita väitteille ei ole – ei ainakaan siinä mittakaavassa, kuin republikaanit ovat esittäneet ja esittävät. Samaisissa tutkimuksissa on sitä vastoin huomautettu, että vaalivilppiin vedoten on pyritty rajoittamaan nimenomaan demokraattien äänestäjinä pidettyjen vähemmistöjen mahdollisuuksia äänestää. Näiden rajoitusten lainmukaisuudesta on käyty myös oikeutta.

Vaalivilpin väite oli ollut jo varsin pitkään republikaanipuolueen retoriikassa ennen Trumpia.

Vaaleja lähestyttäessä oli selvää – kuten vuonna 2016 – että Trump piti vaalitulosten hyväksymistä ehdollisena sille, kuka oli voittaja. Perusteluna Trump esitti, että demokraatit tulisivat turvautumaan vaalivilppiin voittaakseen hänet. Oli mahdollista, ellei todennäköistä, että Trump ei suostuisi myöntämään tappiotaan myöskään vuonna 2020.

Trump käänsi koronaviruksen poikkeusolot argumenttiensa tueksi. Aiemmin tavanomainen postiäänestys vaikutti pandemian oloissa olevan suuremmassa roolissa, ja koska demokraattien tiedettiin jo etukäteen äänestävän ennakkoon tai postitse, näiden äänestystapojen ensin vaikeuttaminen ja sitten kyseenalaistaminen oli Trumpille tärkeää.

Erikoisjärjestelyjen vuoksi kaikissa osavaltiossa ei ole edes lupaa, toisin kuin esimerkiksi Suomessa, laskea ennakkoääniä ennen vaalipäivää. Näin ollen ensin lasketaan äänestyspaikoilla annetut äänet ja sitten vasta postiäänet. Tämä johti epätavalliseen vaali-iltaan, jossa tulos annettiin normaalia myöhemmin, koska äänten laskussa kesti.

Puhuttiin vähemmän saavutuksista, ja enemmän siitä, että Trump häviäisi vaalit ainoastaan vilpin takia.

Lineaariseen tuloslaskentaan ja jo vaali-iltana selvään tulokseen tottuneille yhdysvaltalaisille laskennan venyminen ja yksipuolinen äänten kertyminen lopussa Bidenin eduksi vaikutti epänormaalilta, vaikka näin oli ennustettu käyvän. Tämä antoi Trumpin väitteille lisää painoarvoa.

Vuoden 2020 vaaleja pidettiin jo etukäteen vaarallisena hetkenä, joka voisi paljastaa yhdysvaltalaisen vaalijärjestelmän – jopa demokratian itsensä – heikkoudet. Rauhanomainen vallanvaihto on demokraattisen järjestelmän oletus, mutta mikään ei sido hävinnyttä osapuolta siihen. Mikäli demokratian normeilla ei ole merkitystä, laillisen ja vahvistetun vaalituloksen kyseenalaistaminen antaisi Trumpille ainakin teoreettisen mahdollisuuden pitää vallastaan kiinni vailla rajoituksia loppuun asti, kunhan hänellä olisi riittävä republikaanipoliitikkojen tuki.

Politiikka oikeussaliin

Vaalituloksen käännyttyä Trumpin jatkokautta vastaan, Trump piti lehdistötilaisuuden, jonka näyttämisen monet uutiskanavat keskeyttivät sen vaalivilppiä koskevan valheellisen sisällön vuoksi. Trump siirtyi vaalien ennakoivasta kyseenalaistuksesta tulosten kiistämiseen – uuden normin särkien. Trumpin vaalikampanja käynnisti sarjan oikeusjuttuja, joiden tarkoituksena oli kiistää tai estää vaalituloksen virallistaminen.

Vaikka demokraattien odotettu vaalivoitto jäi odotettua pienemmäksi, Trump väitti, ettei sekään olisi ollut mahdollinen ilman vaalivilppiä. Tuekseen Trump sai republikaanipuolueen enemmistön.

Vuoden 2020 vaalien yhteydessä oikeusjuttujen kautta on välittynyt kuva republikaanien melko valikoivasta uskosta vaalivilppiin: vain demokraattisen puolueen voitot kyseenalaistetaan, joskus jopa samassa osavaltiossa paikkansa samoissa vaaleissa voittaneiden republikaanien toimesta. Valikoivuus näkyi myös kannattajissa: osavaltion tuloslaskennan tilanteesta riippuen Trumpin kannustajat protestoivat joko äänenlaskennan jatkamisen tai keskeyttämisen puolesta.

Trump siirtyi vaalien ennakoivasta kyseenalaistuksesta tulosten kiistämiseen – uuden normin särkien.

Protestien ohella kaiken kaikkiaan liittovaltion ja osavaltioiden tasolla marraskuun 2020 vaalien tiimoilta on nostettu yli 600 oikeusjuttua. Trumpin vaalikampanja nosti toistakymmentä oikeusjuttua, joista suurin osa on hylätty – toki moni on vielä valituskierroksella. Suurin ongelma vaalituloksen haastamiselle on kuitenkin ollut yksinkertaisesti todisteiden puute. Trumpin lakimiehet ovat virallisesti luopuneet pyrkimyksistään haastaa vaalitulos jo joulukuun puolivälissä.

Lainsäädännön työntäminen oikeusistuinten päätettäväksi on ollut nouseva trendi Yhdysvalloissa, mutta demokraattisten vaalien osalta ollaan vielä huolestuttavammalla maaperällä.

Poliittisella epäluottamuksella rahastaminen

Niin Trump kuin hänen julkisesti näkyvin asianajajansa Rudy Giuliani ovat pitäneet oikeusjutut otsikoissa vihjaillen pian paljastuvista kiistattomista todisteista tai retorisesti pyrkineet lisäämään uskottavuuttaan luettelemalla pökerryttävän määrän mielestään todeksi osoitettuja tapauksia vilpistä. Trump on vedonnut siihen, että häntä äänestäneiden 74 miljoonan kansalaisen oikeuksia poljetaan. Vähemmän on puhuttu siitä, että pyrkimällä mitätöimään vaalitulos uhataan polkea vielä merkittävämmin 81 miljoonan Bidenia äänestäneiden poliittisia oikeuksia.

Oikeusjuttujen heikko menestys viittaa vähäiseen todistusaineistoon, tai toisin sanoen siihen, että ainakin osa jutuista nostettiin muin kuin vilpittömin perustein. On paitsi epärehellistä, myös vaarallista poliittisen järjestelmän uskottavuuden kannalta rummuttaa vaalivilpillä, vaikka sitä ei ole kyetty osoittamaan todeksi. Onkin mahdollista, että taustalla on vielä raadollisempi vaikutin: raha.

Lahjoitusten kerääminen vaikuttaa kannattajien rahastamiselta, jossa keskeisessä roolissa on kannattajien uskon rapauttaminen demokraattiseen järjestelmään.

Jatkamalla vaalivilpistä ja oikeusjutuista puhumista Trump on motivoinut kannattajiaan lahjoittamaan hänen kampanjalleen pelkästään marraskuun 2020 aikana yli 170 miljoonaa dollaria ääntenlaskennan haastamiseksi. Lahjoitukset on pääosin kerätty nimenomaan tavallisilta kansalaisilta. Lahjoituksia ei kuitenkaan ole velvoitettu kuluttamaan kokonaisuudessaan ilmoitettuun tarkoitukseensa.

Toiminta vaikuttaakin kannattajien rahastamiselta, jossa keskeisessä roolissa on kannattajien uskon rapauttaminen demokraattiseen järjestelmään. Reutersin mukaan joulukuun alussa vain yli 2 miljoonaa dollaria oli kulutettu lakipalveluihin. Mikäli New York Timesille vuodetut tiedot Trumpin henkilökohtaisesta rahatilanteesta pitävät paikkaansa, Trumpilla olisi rahalle käyttöä.

Heti vaalien jälkeen Politicon kyselytutkimuksen mukaan 70 prosenttia republikaaneista ei uskonut, että vaalit olivat olleet oikeudenmukaiset. Yhdysvaltojen julkisradion NPR:n joulukuisen kyselyn mukaan vain neljännes republikaaneista hyväksyi vaalien tuloksen.

Ryntäys Capitol-kukkulalle

Loppiaisena 2021 Trump piti joukkokokouksen Washingtonissa, johon erilaiset kannattajajoukot valmistautuivat sosiaalisessa mediassa jo etukäteen. Kokouksen keskeinen teema oli Trumpin häviön jatkuva kieltäminen, ja että Trumpin kannattajien tulisi tehdä äänensä kuulluksi: Kongressin ei pitäisi vahvistaa samalle päivälle ajoitetussa istunnossaan vaalien tulosta.

Kongressin vahvistus on pitkälti muodollinen tehtävä, sillä vaalitulokset olivat osavaltioiden viranomaisten – monessa tapauksessa republikaanien – tarkistamat ja hyväksymät. Tilaisuus käsitettiin perusteetta kuitenkin viimeiseksi mahdollisuudeksi kumota vaalien tulos, kun joukko republikaanipoliitikkoja ilmoitti pyrkivänsä estämään vahvistuksen. Muodollisuudelle kertyi siis suurta symbolista merkitystä.

Puheen jälkeen ja jo sen aikana monet Trumpin kannattajat suuntasivat kohti Capitol-kukkulalla sijaitsevaa kongressirakennusta. Poliisien melko vaatimaton läsnäolo johti siihen, että kannattajien marssi muuttui väkivaltaiseksi mielenosoitukseksi, joka lopulta murtautui poliisien barrikadien läpi aina sisään kongressirakennukseen, joka evakuoitiin. Viiden ihmisen tiedetään kuolleen.

Monelle republikaanipoliitikolle Capitolin tapahtumat olivat liikaa – osin syynä voi olla taloudellisten seurausten pelko rahalla pyörivässä vaalijärjestelmässä – mutta moni seisoo yhä presidentin takana.

Kyse oli merkittävästä poliittisesta levottomuudesta. Tapahtunutta on kuvattu myös vallankaappausyritykseksi, jos mellakoitsijoiden tarkoitus oli estää lainmukaisen vaalituloksen vahvistaminen istuvan presidentin eduksi. Vaikka Trump ei olisi nimenomaisesti yllyttänyt väkijoukkoa ryntäämään kongressiin, hänen puheensa retoriikka tulee asettaa siihen ”vallananastuksen” kontekstiin, mitä hänen kannattajansa ovat tauotta kuulleet oikeistolaisessa mediassa sekä republikaanipoliitikoilta.

Monelle republikaanipoliitikolle Capitolin tapahtumat olivat liikaa – osin syynä voi olla taloudellisten seurausten pelko rahalla pyörivässä vaalijärjestelmässä – mutta moni seisoo yhä presidentin takana. Joka tapauksessa viime viikolla kongressin edustajainhuone asetti Trumpin uudelleen virkasyytteeseen, vaikka hänen kauttaan oli jäljellä enää noin viikko.

Normien särkemisen perintö

Vaalien uskottavuuden rapauttaminen etukäteen, vaalien tuloksen kieltäminen ja pyrkimykset estää vallanvaihto sekä poliittisella epäluottamuksella rahastaminen ovat kaikki olleet jatkuvasti vakavampia askelia, jotka hyökkäsivät demokraattisen järjestelmän uskottavuutta vastaan. Lopulta Trumpin retoriikka toimi – vähintään epäsuorasti – pohjana kirjaimelliselle hyökkäykselle Capitol-kukkulalla. Poliitikon sanat ovat tekoja.

Mielipidemittauksissa republikaanien äänestäjät seisovat kuitenkin yhä väistyvän presidentin takana. Myöskään rynnäkköä ei yksiselitteisesti tuomita. Demokratian kannalta Trumpin keskeinen perintö on osoittaa demokraattisten normien haavoittuvaisuus myös niissä maissa, joissa demokraattisten instituutioiden kuviteltiin pitävän toimeenpanovalta kurissa (checks and balances).

The Washington Post -sanomalehden mukaan juuri aiempi vapautus virkarikoksesta oli osoittanut Trumpille, ettei hänen vallankäytölleen ollut todellisia esteitä.

Trumpin aiemman virkarikosoikeudenkäynnin yhteydessä republikaanienemmistöinen senaatti järjestyi lähes yksimielisesti Trumpin tueksi – syytteet hylättiin helmikuussa 2020 edes kuulematta todistajia. Republikaanisenaattori Susan Collins vakuutti mediassa, että oikeudenkäynti on ”antanut presidentti Trumpille ison opetuksen”, ja että presidentti toimisi jatkossa varovaisemmin.

The Washington Post -sanomalehden mukaan juuri aiempi vapautus virkarikoksesta oli osoittanut Trumpille, ettei hänen vallankäytölleen ollut todellisia esteitä. Jo marraskuun vaaleja edeltänyttä poliittisen epäluottamuksen ilmapiiriä voinee pitää Donald Trumpin merkittävimpänä poliittisena perintönä – epäluuloinen poliittinen nihilismi kasvattaa poliittisten heimojen vastakkainasettelua.

Trump saattoi jopa odottaa, että hänen nimittämänsä tuomarit oikeusjärjestelmässä olisivat ymmärtäneet tehdä ”kaverin palveluksen” oikeusjuttujensa suhteen.

Trump on ollut yllättävän läpinäkyvä poliittisessa pelissään. Vaalien jälkeen Trump esimerkiksi soitti Georgian osavaltion äänestystuloksesta vastanneelle virkamiehelle Brad Raffensbergerille pyytääkseen tätä ”löytämään” lisää ääniä edukseen. Raffensberger kieltäytyi, mikä vaikutti yllättävän Trumpin, joka oletti, että luonnollisesti republikaanivirkamies tekisi kaikkensa presidentin eteen.

Trump saattoi jopa odottaa, että hänen nimittämänsä tuomarit oikeusjärjestelmässä olisivat ymmärtäneet tehdä ”kaverin palveluksen” oikeusjuttujensa suhteen. FBI:n entinen johtaja James Comey esitti, että presidentti edellytti uskollisuutta ja palveluksia heti kautensa alkuvaiheessa keväällä 2017.

Lisäksi Trumpin tarjoamat armahdukset ovat vaikuttaneet joko poliittisilta palveluksilta tai suunnitelmalta välttyä itse lähipiireineen myöhemmiltä syytteiltä. Näin toimien Trump antaa ymmärtää, että presidentti palkitsee uskollisuudesta. Ironisesti Trump on omilla toimillaan osoittanut politiikan olevan juuri niin korruptoitunutta, kuin mitä hän kampanjoidessaan presidentiksi väitti.

Mitä seuraavaksi?

Vallanvaihto ei näissä olosuhteissa ole voinutkaan olla rauhallinen. Trump on jälkikäteen sanoutunut irti niistä kannattajistaan, jotka osallistuivat mellakointiin monen kannattajansa tyrmistykseksi. Tulevan presidentti Bidenin virkaanastujaisien yhteydessä varaudutaan laajoihin levottomuuksiin.

Trump ei ainoastaan populistisella retoriikallaan hyväksikäyttänyt yhdysvaltalaisten kasvavaa poliittista tyytymättömyyttä, vaan jatkoi tuon tyytymättömyyden ruokkimista presidenttinä. Trumpia kannattavat republikaanipoliitikot toivoivat – ainakin Capitolin tapahtumiin asti – voivansa hyötyä hänestä samalla kaavalla. Vaikka poliitikot muuttaisivatkin pragmaattisesti mielensä, republikaaniäänestäjien mielen muuttaminen lienee paljon vaikeampaa.

Trump on demokratian kriisin oire, ei sen syy.

Politiikan tutkija David Runciman on oikeassa siinä, että Trump on demokratian kriisin oire, ei sen syy. Toisaalta Runciman ei myöskään uskonut, että tilanne Yhdysvalloissa heikentyisi näin nopeasti. Demokratia on kestänyt, muttei mitenkään itsestään selvästi.

Trumpin jatkosuunnitelmat ovat epäselvät, mutta tuskin hän katoaa valtakunnalliselta näyttämöltä. Bidenin kannattajat unelmoivat ”normaaliin paluusta” niin koronapandemian kuin poliittisen tilanteenkin osalta. On kuitenkin vaikeaa arvioida, miten demokraattiset instituutiot toipuvat näin monen normin rikkomisesta ja kasvavasta puoluepoliittisesta epäluottamuksesta. Käytännössä demokraattisia normeja ei ole juuri jäänyt enää rikottaviksi.

Demokraattisia normeja ei ole juuri jäänyt enää rikottaviksi.

Oma lukunsa on sosiaalisen median alustojen politisoituminen viemällä Trumpilta kyvyn viestiä kannattajilleen suoraan, vedoten uusien väkivaltaisuuksien uhkaan. Etenkin Twitter on ollut Trumpin poliittisen viestinnän pohja, vaikka merkkejä tiukentuvasta linjasta ”totuudenjälkeisyyttä” kohtaan on jo nähty. Yhdysvaltalainen perinteinen media on jo jakautunut, ja seuraavaksi jakautunee sosiaalinen media – poliittisen ideologian perusteella.

Voiko liennytys saavuttaa nykyistä polarisoitumista kumoavan liikevoiman?

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkijatohtori Tampereen yliopistossa sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Artikkeli liittyy kahteen aiempaan, jossa käsiteltiin normien särkemistä Trumpin presidenttikaudella niin ulko– kuin sisäpolitiikassakin.

Julkaisu Donald Trump: Norminsärkijä presidenttinä – osa 3 ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tämän kaksiosaisen artikkelin ensimmäisessä osassa käsiteltiin presidentti Donald Trumpin ensimmäisen presidenttikauden vaikutuksia Yhdysvaltain ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan sekä sen ja kansainvälisen yhteisön ongelmalliseen suhteeseen. Kantavana ajatuksena oli, että Trump on suhtautunut välinpitämättömästi politiikan normistoon kokonaisuudessaan. Sisäpolitiikan tapauksessa kyseeseen tulee nimenomaan demokratian normisto.

Normit voidaan ymmärtää epäsuorasti sitoviksi käsitteiksi, joiden varassa liberaalin demokratian tulisi toimia. Liberaalidemokratian näkökulmasta Trumpin äärimmäisen polarisoiva tyyli on merkki kyynisestä politiikan tulkinnasta, jossa oletetaan, että valta ratkaisee. Säännöt ja rajoitukset eivät tällöin rajoita aidosti suvereenia hallitsijaa sisä- tai ulkopolitiikassa. Oman edun tavoittelu on paitsi hyveellistä, myös toivottavaa.

Jo ennen Trumpia Teekutsuliike (Tea Party) oli ajanut vastakkainasettelua paitsi demokraattien kanssa, mutta myös oman puolueen sisällä.

Tässä suhteessa Trump johtaa presidenttinä republikaanipuolueen (GOP) politiikkaa. Trump ei aina vaikuta erityisen kiinnostuneelta kaikista republikaanien ajamista tavoitteista, mutta presidentin poikkeuksellisen näkyvyyden vuoksi Trump on käytännössä modernin republikaanipuolueen kasvot. Trumpin kantava suosio vuoden 2020 presidentinvaaleissa ei ole ainakaan vähentänyt hänen merkitystään.

Republikaanipoliitikot eivät voi vastustaa presidenttiään, mikäli mielivät säilyttää asemansa. Toiset taas ovat Trumpin tukemana edistäneet omaa agendaansa. Jo ennen Trumpia Teekutsuliike (Tea Party) oli ajanut vastakkainasettelua paitsi demokraattien kanssa, mutta myös oman puolueen sisällä.

Tulehtunut sisäpolitiikka

Yhdysvaltain sisäpolitiikan äärimmäisen tulehtuneeksi toteaminen ei liene erityisen kiistanalaista. Kaksipuoluejärjestelmä rohkaisee niin sanottuun nollasummapeliin, jossa yhden voitto on aina toisen tappio, ja päinvastoin. Jo vuosia jatkunut kaksipuoluejärjestelmän ajautuminen umpikujaan on kuitenkin kiihtynyt Trumpin kaudella.

Osin tähän on syynä demokraattien haluttomuus toimia Trumpin kanssa, mutta yhtä lailla Trumpin vähäinen mielenkiinto pyrkiä millään tavalla yhdistävään politiikkaan tai kompromisseihin. Trumpin taustalla toimiva republikaanipuolue ei myöskään ole osoittanut mielenkiintoa poliittisten pullonkaulojen ehkäisyä kohtaan: republikaanienemmistöinen senaatti ei esimerkiksi tarkoituksellisesti ole ottanut käsittelyyn lähes neljääsataa demokraattienemmistöisen edustajanhuoneen lakiehdotusta.

Kaksipuoluejärjestelmä rohkaisee niin sanottuun nollasummapeliin, jossa yhden voitto on aina toisen tappio, ja päinvastoin.

Tällaista hallinnon tarkoituksellista sulkemista voidaan myös pitää yhteisten asioiden edistämisen normin rikkomisena demokratiassa. Jotkin politiikan toimittajat ja tutkijat näkevät ongelman muuttuneen jo periaatteelliseksi, etenkin republikaanien kohdalla. Kyse ei ole enää vain puoluepoliittista erimielisyyksistä vaan käsityksestä siitä, että vastapuolella ei yksinkertaisesti ole oikeutta valtaan. Tällöin ajatuksellisesti vaalivoitto oikeuttaa yksinvaltaan.

Oman politiikan edistämisen rinnalla tärkeäksi tavoitteeksi nousee toisen politiikan estäminen. Lisääntynyt tekopyhyys ei ainakaan vähennä monen käsitystä siitä, että politiikka on lähinnä moraalitonta epärehellistä teatteria, jossa kaikki keinot ovat sallittuja. Trump on retoriikassaan nojannut tähän kyyniseen tulkintaan, kun hän on luvannut lopettaa Washingtonin eliitin korruption eli ”kuivattaa suon” (drain the swamp).

Kyse ei ole enää vain puoluepoliittista erimielisyyksistä vaan käsityksestä siitä, että vastapuolella ei yksinkertaisesti ole oikeutta valtaan.

Omaa kieltään tulehtuneista väleistä kertovat liittovaltion budjetin jumiutumiset kongressissa, joka on johtanut hallinnon sulkuun. Sulut ovat pahimmillaan jättäneet julkisen sektorin työntekijät jopa yli kuukaudeksi ilman palkkaa – kriittisten alojen työntekijät ovat joutuneet tekemään töitä palkatta, kun muut taas on lähetetty kotiin. Sulkujen taustalla ovat sekä poliittiset erimielisyydet, jolloin sulkua käytetään ikään kuin rahoituksen ohjaamisen kiristysvälineenä, että lakiasetus, joka kieltää Yhdysvaltoja velkaantumasta.

Kaksinaamaista politiikkaa korkeimmalla oikeudella

Käytännössä kuitenkin jokaisen hallinnon kohdalla velkakattoa on nostettu. Trumpin hallinnon kohdalla velkakaton nostoa edellyttivät erityisesti merkittävät veroalennukset, jotka ovat reväyttäneet auki paitsi julkisen sektorin kestävyysvajeen, myös yhteiskunnallisen eriarvoisuuden. Ottaen huomioon, kuinka ankarasti republikaanit pommittivat Barack Obamaa valtiontalouden holtittomasta hoidosta, verrattain välinpitämätön suhtautuminen samaan asiaan vaikuttaa avoimen kaksinaismoralistiselta.

Kaksinaismoralismin eräänlainen huipentuma nähtiin Yhdysvaltain korkeimman oikeuden pitkäaikaisen tuomarin Ruth Bader Ginsburgin menehdyttyä. Vielä vuonna 2016 Barack Obaman ehdotettua Merrick Garlandia korkeimman oikeuden tuomariksi republikaanit torppasivat ehdotuksen vedoten siihen, että ”presidentin ei tulisi nimittää vaalivuonna” uutta korkeimman oikeuden tuomaria. Tällaista sääntöä ei ollut, mutta se keksittiin. Republikaanit myös vakuuttivat lukuisaan otteeseen, että itse kunnioittaisivat samaa sääntöä, jos asetelmat olisivat toisin päin.

Ovi vaikuttaa olevan avattu loputtomalle ”potut pottuina”-tyyliselle poliittiselle strategialle.

Vaan toisin kävi: siinä missä maaliskuun puolivälissä 2016 esitetty Garland ei käynyt senaattia dominoiville republikaaneille, Trumpin ehdokas Amy Coney Barrett asetettiin ehdolle syyskuun lopussa 2020, ja hänet hyväksyttiin senaatin republikaanisen enemmistön turvin korkeimman oikeuden tuomariksi lokakuun 27. päivä. Vaalipäivään oli jäljellä tasan viikko. Yhdysvaltojen lähtökohtaisestikin poliittinen korkein oikeus tuli näin aktiivisesti puoluepolitisoiduksi.

Siinä missä senaatin puoluelinjan mukaan sulkeutuneita rivejä ja selityksiä saattoi ymmärtää Trumpin virkarikosta käsittelevän valtakunnanoikeuden puitteissa, Barrettin tapauksessa voitaneen jo puhua avoimesta vallankäytöstä ja kaksinaismoralismista. Ottaen huomioon, kuinka raivoissaan demokraatit ovat olleet, ovi vaikuttaa olevan avattu loputtomalle ”potut pottuina”-tyyliselle poliittiselle strategialle.

”It’s the economy, stupid!”

Voidaan katsoa, että Trumpin talouspolitiikka oli ollut suhteellisen onnistunutta koronakriisiin puhkeamiseen asti. Koronan aikana Trumpin hallintoa vaikuttaa leimanneen todellisten suunnitelmien puute niin koronan kuin taloudenkin suhteen. Politiikan tutkija Antti Ronkainen toteaa, että Trump ei edes presidentinvaalien alla julkaissut minkäänlaista talouspoliittista ohjelmaa. Toista tavallisille kansalaisille koronaviruksen taloudellista iskua keventävää elvytyspakettia ei myöskään suunniteltu, saati toteutettu ennen vaaleja – tämän edelle priorisoitiin korkeimman oikeuden avoimen paikan täyttäminen.

Myös vapaakauppasopimuksia on ryhdytty määrittelemään uudelleen. Vaikka republikaanit ovat aiemmin tukeneet vapaakauppaa, Trumpin tuki perinteisesti demokraatteja tukeneen työväenluokkaisen äänestäjäkunnan parissa on paljolti nojannut käsitykseen Trumpin kyvystä neuvotella amerikkalaisille edullisia kauppasopimuksia, jotka kääntäisivät teollisuuden työpaikkojen virran takaisin kohti Yhdysvaltoja.

Toista tavallisille kansalaisille koronaviruksen taloudellista iskua keventävää elvytyspakettia ei myöskään suunniteltu, saati toteutettu ennen vaaleja – tämän edelle priorisoitiin korkeimman oikeuden avoimen paikan täyttäminen.

Kiinan kovistelu on ollut Trumpin imagolle eduksi – tässäkin taustalla on ollut käsitys siitä, että Kiina on hyväksikäyttänyt Yhdysvaltoja maailmankaupassa, ja nyt sille tulisi loppu. On vaikeampaa päätellä, onko kauppasota aidosti hyödyttänyt amerikkalaisia valmistajia, maanviljelijöitä tai kuluttajia. Näyttävä onnistuminen olisi tärkeää paitsi Yhdysvaltain taloudelle, mutta myös Trumpin huolella rakennetulle menestyneen kaupantekijän imagolle.

Mikäli Trump jatkaa aktiivista kotimarkkinoita suojaavaa talouspolitiikkaa suojatullien tuella, seuraavaksi ”kaupanteon” kohteena on todennäköisesti Kiinan ohella myös EU.

Presidentti huomion keskipisteessä

Yksi Trumpin presidenttiyden merkittävimmistä piirteistä on ollut poliittisen vallankäytön ja siitä puhumisen eroaminen toisistaan. Trump saattaa siis toisin sanoen ilmaista aikovansa tehdä jotain, mikä ei ole edes hänen valtaoikeuksiensa rajoissa. Hän on esimerkiksi uhannut sulkea Twitterin, kun hänen viestiensä yhteyteen lisättiin virheellisen tiedon sisältövaroitus.

Sosiaalisen median sääntely olisi mahdollista kongressin lainsäädännöllä, mutta hyvin epätodennäköisesti presidentin määräyksellä (executive order). On myös mahdollista, että Trump tietää, ettei voi sulkea Twitteriä, mutta riitely vahvistaa Trump välittämää kuvaa häntä ja kannattajiaan sortavasta eliitistä, jota vastaan hän taistelee. Tätä viestiä vahvistaa myös häntä tukeva konservatiivinen mediakupla – erityisesti uutiskanava Fox News.

Jatkuvia kohuja synnyttämällä Trump pitää yhteiskunnallisen huomion jatkuvasti itsessään, mikä tekee asioiden pitkäjänteisen ja syvällisen seurannan vaikeaksi. Trump aloitti ”muunnellun totuuden” puhumisen jo virkaanastujaisten jälkeen, mikä kiihdytti entisestään presidentin ja liberaalin uutismedian vastakkainasettelua. Viimeksi Trump on syyttänyt avoimesti mediaa puolueellisuudesta sen vuoksi, että se on keskittynyt vaalien alla presidentin mielestä liiaksi maassa yhä jylläävään koronavirukseen.

Tavallisen työnhakijan tie Yhdysvaltain liittovaltion työntekijäksi katkeaisi paljon mitättömämmän velkakuorman takia, koska velan määrää pidetään rekrytoinneissa potentiaalisena kiristysriskinä.

Jännitteinen suhde mediaan ei kuitenkaan ole poikkeuksellista. Presidentti Obaman ja Fox Newsin vastakkainasettelu kääntyi täysin ympäri Trumpin kaudella. Uutismedian ja Donald Trumpin välistä suhdetta on vaikea käsitellä yksiselitteisesti yhtä osapuolta syyllistämällä. Liberaalidemokraattisen normiston kannalta on kuitenkin ongelmallista, jos media menettää uskottavuutensa – omien tai presidentin toimien takia – vallan vahtikoirana ja tiedonvälittäjänä.  On luonnollista, että tässä roolissaan uutismedia älähtää, kun presidentin nähdään rikkovan politiikan normistoa.

Retoriikan ohella Trump on murentanut muita presidenttiyteen liittyviä normeja, kuten verotietojensa julkistamista. Näitä tietoja on Trumpilta jouduttu vaatimaan aina korkeinta oikeutta myöten. Vastauksia on saatu vasta vuonna 2020, kun presidentti oli ollut virassaan jo pitkälti neljättä vuotta. Mikäli New York Timesille vuodetut tiedot pitävät paikkaansa, Trump on ensimmäinen Yhdysvaltain presidentti, jolla on mittavat henkilökohtaiset velat.

On syytä huomata, että tavallisen työnhakijan tie Yhdysvaltain liittovaltion työntekijäksi katkeaisi paljon mitättömämmän velkakuorman takia, koska velan määrää pidetään rekrytoinneissa potentiaalisena kiristysriskinä. Trump on myös hyötynyt merkittävästi rahallisesti presidenttiydestään – toisin kuin aiemmat presidentit, Trump ei yksiselitteisesti irtaantunut liiketoiminnastaan.

Poikkeukselliset vaalit

Yhdysvallat lähti vuoden 2020 presidentinvaaleihin monella tapaa poikkeuksellisista olosuhteista. Päällimmäisin näistä lienee koronaviruksen aiheuttamat erikoisjärjestelyt äänestämisessä – lokakuun 2020 lopussa sairauteen menehtyneitä oli Yhdysvalloissa jo yli 233 000. Kansanterveydellinen uhka on ollut ilmeinen, mutta Trumpin hallinto ei ryhtynyt toimiin vaalien järjestämisen ja postiäänestyksen helpottamiseksi, vaan päinvastoin.

Sen sijaan Trump on esittänyt vaalien lykkäämistä ja voimistanut retoriikkaansa, jonka mukaan Yhdysvalloissa esiintyy laajamittaista äänestyspetosta yksinomaan demokraattien eduksi. Trump on jatkanut väitteen esittämistä jo vuoden 2016 vaaleista lähtien, vaikka väite on lukuisia kertoja kumottu. Väitettä esittävät Trumpin itsensä lisäksi myös hänen hallintonsa muut jäsenet – merkittävimpänä näistä tehtäviensäkin puolesta oikeusministeri William Barr. Uuden tutkimuksen mukaan väitteet ovat vahingoittaneet vaalijärjestelmän uskottavuutta etenkin Trumpin tukijoiden keskuudessa.

Todisteiden puuttuessa Trumpin väitteet rapauttavat uskoa äänestysjärjestelmään sekä syventävät oikeistopopulistista vastakkainasettelua, jossa vastapuoli on täysin moraaliton vallanhimossaan ja pyrkimyksessään vaientaa kansan ääni. Molemmin puolin pelätään, tai väitetään, että vastapuoli ”varastaa vaalit”.

Molemmin puolin pelätään, tai väitetään, että vastapuoli ”varastaa vaalit”.

Postiäänestys on synnyttänyt myös toisenlaisen ongelman: Yhdysvaltojen vaalikoneisto ei ole koskaan aiemmin joutunut käsittelemään suurta määrää postitettuja ääniä. Jo viikkoa ennen vaaleja on osattu ennustaa, että näissä vaaleissa rikotaan aiemmat postiäänestämisen ennätykset.

Olosuhteista huolimatta Trumpin hallinto on pyrkinyt asettamaan postiäänestämiselle rajoja – Yhdysvaltain korkein oikeus kielsi esimerkiksi Wisconsinin osavaltiota ottamasta vastaan jo lähetettyjä postitettuja ääniä vielä virallisen vaalipäivän jälkeen. Jos äänestyslippu jumiutuu ylikuormittuneeseen postiin, sitä ei siis lasketa. Sattumalta tämä oli myös tuomari Barrettin korkeimman oikeuden uran ensimmäinen päätös.

Joka tapauksessa äänten laskennan ja siten lopullisen vaalituloksen varmistuminen kestää normaalia pidempään. Lisäksi Trump on jatkanut niin ikään jo vuoden 2016 vaaleissa tutuksi tullutta retoriikkaansa, jossa hän jättää avoimeksi sen, aikooko hän hyväksyä vaalien tuloksen. Trump varaa edellä mainittuun äänestyspetoksen väitteeseen vedoten nytkin oikeuden harkinnanvaraisuuteen. The Atlantic-lehti kuvaa tätä jo retoriikan tasolla demokratian suurimman normin rikkomiseksi.

Suunnan muutos vai neljä vuotta lisää?

Niin tutkijat kuin journalistitkin ovat pelänneet, että Trump julistautuu vaalien voittajaksi, kun äänenlaskenta on yhä kesken. Tämä on omiaan lisäämään epäselvyyttä etenkin tiukan vaalituloksen suhteen. Niin vaalituloksella leikittely kuin äänestyspetoksella perusteettomasti pelotteleminen rikkovat demokraattisten vaalien normeja ja vähentävät demokratian uskottavuutta ja maan sisäistä poliittista luottamusta.

On odotettavissa, että yhteiskunnallinen kahtiajako jatkaa syventymistä Yhdysvalloissa vaalien tuloksesta riippumatta. Entistä useampi puolueeseen katsomatta pitää poliittisia levottomuuksia, jopa väkivaltaa, hyväksyttävänä ratkaisuna vastapuolen voittaessa vaalit. Näin vakava yhteiskunnallinen kehitys ei muutu hetkessä.

Yhteiskunnallinen kahtiajako jatkaa syventymistä Yhdysvalloissa vaalien tuloksesta riippumatta.

Trumpin jatkokauden presidenttinä voi perustellusti odottaa pitävän yllä kaikkia edellä mainittuja kehityskulkuja. Toisaalta Black Lives Matter -protestit tuskin loppuisivat, vaikka Joe Biden valittaisiinkin presidentiksi.

Kirjoitushetkellä vaalien voittaja ei ollut vielä selvinnyt vaa’ankieli-osavaltioiden tasaisten tulosten takia. Äärimmäisen tiukka vaalitulos voidaan myös riitauttaa monin tavoin. Kävi miten kävi, Trumpin vaikutusta Yhdysvaltain politiikan normistolle sekä sisäiselle poliittiselle luottamukselle tullaan joka tapauksessa arvioimaan politiikan tutkimuksessa epäilemättä pitkään.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkijatohtori Tampereen yliopistossa sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Julkaisu Donald Trump: Norminsärkijä presidenttinä, osa 2 ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Donald Trumpin kausi Yhdysvaltain presidenttinä on ollut äärimmäisen polarisoiva: Trump herättää voimakkaita tunteita puolesta tai vastaan paitsi persoonansa ja tyylinsä mutta myös politiikkansa sisällön vuoksi. Trumpin tyyli, jossa viestinnällisiä ja politiikan ääripäitä ei vältetä, on ravistellut paitsi Yhdysvaltoja myös kansainvälistä yhteisöä laajemmin. Monet kansallisen ja kansainvälisen politiikan normit ovat heikentyneet, elleivät jopa särkyneet.

Politiikassa muutokset kuuluvat asiaan: jos asiat eivät poliittista johtoa vaihtamalla muuttuisi, demokratian kyky uudistaa itseään olisi melko kyseenalainen. Sama pätee politiikan normeihin. Tältä osin Donald Trumpin toimintaa voidaan pitää demokratian toteutumisena. On kuitenkin syytä muistaa, että demokratia voi myös äänestää lakkauttamisensa puolesta. Samoin tehdyn politiikan kautta liberaalidemokratia ei välttämättä ole enää kovin liberaalia.

Kyynisen politiikan presidentti

Vaikka Trump on republikaanisen puolueen presidentti, hänen tyylinsä sivuuttaa kaikki olemassa olevat instituutiot ja poliittiset normit vaikuttaa vähemmän ideologiselta ja enemmän Trumpin oman itsekeskeisen toimintamallin toistona. Trump on ruumiillistuma kyynisestä politiikan tulkinnasta, jossa oletetaan, että ellet itse ole dominoivassa asemassa, olet dominoinnin uhri. Jos et huijaa, sinua huijataan.

Tältä osin Trump seuraa – varmasti teoriaperinnettä tuntematta – realistisen politiikan tulkinnan koulukuntaa sekä republikaanipuolueen uuskonservatiivisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan perinnettä. Tässä poliittisessa katsannossa kansainväliset normit ovat osa suvereenia valtaa rajoittavaa kokonaisuutta. Näitä rajoituksia ei kuitenkaan ole pakko noudattaa – vain heikot noudattavat niitä. Jos tätä todellisuuden laitaa ei ymmärrä tai hyväksy, on naiivi.

Trump on ruumiillistuma kyynisestä politiikan tulkinnasta, jossa oletetaan, että ellet itse ole dominoivassa asemassa, olet dominoinnin uhri.

Asenne oikeutetaan itseään toteuttavalla logiikalla, kun yhteistyötä vahvistavat normit aktiivisesti särjetään. Trumpin tapauksessa vaikuttaakin siltä, että hänen kansalliset ja kansalliset eliitit vastustajinaan näkevä oikeistopopulisminsa kumpuaa siitä oletuksesta, että jokainen toimii lopulta oman etunsa mukaisesti. Näin hän itsekin toimii.

Trump sopi hyvin asenteeltaan yhteen republikaanisen puolueen olemassa olevan ulkopoliittisen linjan kanssa. Toisaalta pitkän linjan uuskonservatiivit, kuten John Bolton, joka työskenteli myös George W. Bushin hallinnossa, eivät ole tulleet juurikaan toimeen Trumpin omintakeisen tyylin kanssa. Muitakin ongelmia on ollut esimerkiksi Syyrian sodan suhteen.

Trumpin ensimmäisen kauden päätyttyä on hyvä katsoa, miten hän on vaikuttanut Yhdysvaltojen ulko- ja sisäpolitiikkaan. Tässä ensimmäisessä osassa käsitellään ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja jälkimmäisessä sisäpolitiikkaa. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole esittää kattavaa historiikkia, vaan esittää huomioita, jotka olivat jääneet politiikan tutkijan haaviin.

Ulkopolitiikan normit

Ulko- ja talouspolitiikassa Trump on korostanut Yhdysvaltain etujen suoraviivaista edistämistä, mutta monimutkaisessa maailmassa yksinkertaiset ratkaisut saattavat johtaa odottamattomiin – negatiivisiin – seurauksiin. Yhdysvaltain vetäytyminen Trumpin aikakaudella useista sopimuksista, kuten esimerkiksi Pariisin ilmastosopimuksesta vuonna 2017, on perusteltu Yhdysvaltain taloudellisten etujen valvomisena.

Samoin vuonna 2017 Yhdysvallat erosi YK:n koulutus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescosta, vuonna 2018 YK:n ihmisoikeusneuvostosta sekä vuonna 2019 YK:n asekauppasopimuksesta. Unescon ja ihmisoikeusneuvoston päätösten taustalla oli virallisesti Trumpin hallinnon katsoma Israelin valtion vastainen menettely.

Uutiskanava CNN keräsi helmikuussa 2019 listan erilaisista kansainvälisistä sopimuksista, joista Trump on Yhdysvallat irrottanut. Lista ei siis ole täysin kattava tähän päivään nähden, mutta antaa osviittaa siitä, kuinka monta sopimusta Trump oli vuoden 2019 mennessä irtisanonut (kuusi) ja montako on neuvoteltu uudelleen (kolme). Suunnanmuutos on ollut siinä määrin raju, että monet maat saattavat harkita uudelleen, kannattaako Yhdysvaltain kanssa käydä raskaita ja monimutkaisia sopimusneuvotteluja, jos maa saattaa sisäpoliittisten muutosten vuoksi irtisanoutua niistä yksipuolisesti.

Ulko- ja talouspolitiikassa Trump on korostanut Yhdysvaltain etujen suoraviivaista edistämistä, mutta monimutkaisessa maailmassa yksinkertaiset ratkaisut saattavat johtaa odottamattomiin – negatiivisiin – seurauksiin.

Lisäksi Yhdysvaltain suhde esimerkiksi kansainväliseen rikostuomioistuimeen (ICC) on ollut jo pitkään jännitteinen, koska terrorismin vastaisen sodan yhteydessä Yhdysvaltojen on katsottu mahdollisesti syyllistyneen jopa sotarikoksiin. Vaikka Trumpin hallinto lähinnä toistaa uuskonservatiivista ajatusta Yhdysvaltain poikkeuksellisuudesta kansainvälisten normien yläpuolella kieltäessään ICC:lta oikeuden käsitellä sotarikossyytteitä Yhdysvaltoja vastaan, tapaukseen tuli Trumpin omaa tyyliä tuomioistuimen syyttäjää kohtaan asetettujen henkilökohtaisten pakotteiden muodossa.

Yhdysvaltain kyky toimia tehokkaasti ulkopolitiikassaan on vaarantunut myös ulkoasianhallinnon puutteellisen resursoinnin sekä virkahenkilöstön tyytymättömyyden takia. Trumpin nimitykset suurlähettiläiksi ovat niin ikään nousseet uutisiin.

Taustalla ulkopolitiikassa on vaikuttanut olevan myös pyrkimys järjestelmällisesti kumota presidentti Barack Obaman solmimia sopimuksia. Kauppa- ja turvallisuuspoliittisten sopimusten kohdalla Trump tapaa korostaa, kuinka aiemmin neuvoteltu sopimus oli huono, ja että hän pystyisi neuvottelemaan  paremman. Näytöt eivät kuitenkaan välttämättä tue tätä väitettä. Kokemus Trumpin onnistumisesta on voimakkaan riippuvaista yleisestä asenteesta presidentin kyvykkyyttä kohtaan.

Trumpin vetäytymiselle Maailman terveysjärjestö WHO:sta keskellä pandemiaa löytynee kuitenkin vähemmän ymmärtäjiä Yhdysvaltojen ulkopuolelta. Trump on perustellut tätäkin päätöstä ensisijaisesti sillä, että Yhdysvallat on maksanut, omasta valinnastaan, suurimman osan WHO:n budjetista.

Turvallisuuspolitiikka

Vaatimukset ovatkin kiristyneet sekä kahdenvälisissä suhteissa esimerkiksi Japanin kanssa mutta myös NATOa kohtaan. Trump suosii kahdenvälisiä sopimuksia laajojen sopimusten sijaan. Tässä hän nojaa vaikuttavaan imagoonsa menestyksekkäänä liikemiehenä. Tietenkään kaikissa tapauksissa uusia neuvotteluja ei ole pidetty edes tarpeellisena: esimerkiksi yksipuolisesti katkaistun Iranin ydinasesopimuksen tilalle ei ole tullut muuta kuin pakotteita – ja kasvanutta epävarmuutta.

Trumpin sekaantuminen turvallisuuspolitiikkaan ilmeisen kevyin pohjatiedoin on hermostuttanut joitain eläköityneitä Yhdysvaltain armeijan upseereita. Asiantuntijatieto ei sotilaallisessakaan kontekstissa vaikuta kiinnostavan presidenttiä. Trumpin melko spontaani ja harkitsematon toiminta on johtanut äärimmäisen jännittyneisiin tilanteisiin.

Myös monet muut turvallisuuspoliittiset sopimukset on peruttu Trumpin kaudella. Euroopan Avoin taivas -sopimus oli kolmas asevalvontaan ja asevarustelun rajoittamiseen tähtäävä sopimus, josta Yhdysvallat yksipuolisesti vetäytyi. Trump on monesti vedonnut erilaisiin vastapuolen sopimusrikkomuksiin tai hyväksikäyttöön.

Vaikuttaa siltä, että Yhdysvallat haluaa säilyttää johtavan asemansa, muttei kantaa johtajan vastuuta.

Yhdysvaltojen johtaman sääntöpohjaisen liberaalin maailmanjärjestyksen sijaan Yhdysvallat on Trumpin johdolla rikkonut kansainvälisten instituutioiden roolia ja merkitystä. Vaikuttaa siltä, että Yhdysvallat haluaa säilyttää johtavan asemansa, muttei kantaa johtajan vastuuta.

Monenväliset sopimukset ovat kuitenkin olleet vahvoja juuri siksi, että ne ovat tuoneet lukuisia kumppaneita yhteistyöhön, joiden yhteinen tavoite on rauhallisten ja ennustettavien olosuhteiden jatkuminen sekä konfliktien sovittelu tai liennytys kärjistämisen sijaan.

Arvovallan rapautuminen

Vaikka jotkut suomalaisetkin voivat kannattaa Trumpin rämäkkää tyyliä ja pitävät tämän oman maan etujen valvontaa esimerkillisenä, etenkin pienille valtioille kansainvälisestä sopimusjärjestelmästä sekä jaetulle normistolle pohjaavasta ulko- ja turvallisuuspolitiikasta on ollut hyötyä, kun neuvotteluja eivät ratkaise ainoastaan suurvaltojen intressit.

Yhdysvaltain ulkopuolella Trumpin vaikutuksen nähdään olevan lähinnä negatiivinen. Siksi ei ehkä olekaan yllätys, että selvä enemmistö suomalaisista katsoo Trumpin presidenttikauden rapauttaneen Yhdysvaltojen arvovaltaa ja arvostusta. Positiivisimmin Suomessa Trumpiin ovat suhtautuneet arvokonservatiiviset puolueet, kuten kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset.

Trumpin epäsuosio näyttää vakiintuneen myös Euroopassa laajemmin: hypoteettisia äänestysvalintoja selvittäneen kyselyn mukaan monessa Euroopan maassa Trumpilla on vaikeuksia saada yli 20 prosenttia äänistä, kun taas Joe Bideniä tukee säännönmukaisesti vähintään 50 prosenttia vastanneista. Luottamus Yhdysvaltoihin on karissut etenkin maan epäonnistuttua esiintymään koronakriisin vastaisten toimien johtajana.

Kansainvälinen järjestelmä on Trumpin kaudella menettänyt pitkäaikaisimman ja uskottavimman tukijansa. Yhdysvaltain aiempi johtava asema ei ole nojannut ainoastaan sotilaalliseen mahtiin, vaan pehmeämpiäkin keinoja sovellettiin. Kansainvälisten instituutioiden kautta toimimisella nähtiin arvoa. Presidentti Trumpia ei vaikuta kiinnostavan pitkän tähtäimen diplomaattisen pelin pelaaminen, vaan nopeat ja näyttävät – henkilökohtaiset – voitot ja suhteet.

Kansainvälinen järjestelmä on Trumpin kaudella menettänyt pitkäaikaisimman ja uskottavimman tukijansa.

Yhdysvaltain moraalista johtajuutta saattoi syystäkin kritisoida jo aiemmin, mutta ainakaan se ei ollut niin suunnittelemattoman välinpitämätöntä muuta maailmaa kohtaan kuin Trumpin kaudella.

Yhdysvallat on Trumpin kaudella käyttänyt valtaa ja voimankäytön uhkaa paljon avoimemmin käsitettyjen vihollistensa kanssa samalla, kun se on ilmaissut uusia vaatimuksia liittolaisilleen. ”Amerikka ensin” on tullut hyvin havainnollistetusti selväksi. Vastaavaa uuskonservatiivista ulkopolitiikkaa nähtiin toki myös ulkopolitiikassa edellisen republikaanipresidentin Bushin kaudella, mutta lähinnä terrorismin vastaisen sodan kontekstissa. Nyt suurvallan ulkopolitiikka on tuntunut olevan ainoa toimivaksi käsitetty lähestymistapa.

Muuttuuko mikään?

Mikäli Trump voittaa vaalit ja saa toisen kauden, alkaa olla perusteltua kysyä, mitä aiemmasta kansainvälisestä järjestyksestä jää jäljelle. Kykenevätkö kansainväliset instituutiot paikkaamaan Yhdysvaltojen rahallista panosta ja ulkopoliittista johtajuutta muilla keinoin? Viitteitä on jo esimerkiksi siitä, että Yhdysvaltojen sisä- ja ulkopoliittinen kaaos avaa tilaa maailmanpolitiikassa sekä Kiinalle että Venäjälle.

Mikäli Trump voittaa vaalit ja saa toisen kauden, alkaa olla perusteltua kysyä, mitä aiemmasta kansainvälisestä järjestyksestä jää jäljelle.

Jos taas Biden voittaa vaalit, yritetään Trumpin kauden osoittamaa suuntaa jälleen kerran muuttaa. Vaikka Biden voittaisi, edessä tuskin on ainakaan välitön ”paluu normaaliin”, vaikka Biden onkin korostanut kansainvälisten liittolaisten tärkeyttä Yhdysvaltojen omille tavoitteille. Bidenin hallinnon ulkopolitiikka olisi normaaliin tapaan alisteinen hänen sisäpoliittiselle pelivaralleen.

Tämän kaksiosaisisen artikkelin seuraavassa osassa perehdytään puolestaan presidentti Trumpin vaikutukseen Yhdysvaltain sisäpolitiikan normistolle.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkijatohtori Tampereen yliopistossa sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Julkaisu Donald Trump: Norminsärkijä presidenttinä, osa I ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Ujot äänestäjät” (shy voters) saattaa olla heikko käännös, mutta se kuvaa todellista ilmiötä. Termillä tarkoitetaan äänestäjien joukkoa, jotka sanovat gallupeissa yhtä ja äänestyskopissa toista, täysin tietoisesti. Aluksi ilmiö tunnettiin nimellä ”Bradley effect”. Vuonna 1982 Los Angelesin pormestari Tom Bradley (D) hävisi Kalifornian kuvernöörivaalit 1,2 prosenttiyksikön erolla, selvästä gallup-johdosta huolimatta.

Tuolloin spekuloitiin, että osa valkoihoisista äänestäjistä kertoi gallupeissa äänestävänsä mustaa Bradleytä, mutta ruksasivatkin äänestyskopissa vaalit voittaneen George Deukmejian (R) nimen. Teorian mukaan syynä salailuun oli rasistiksi leimautumisen pelko. Vaikka ”Bradley effectin” vaikutusta vaaleihin ei pystytty aukottomasti osoittamaan, käsite jäi elämään.

Teorian mukaan syynä salailuun oli rasistiksi leimautumisen pelko.

Britannian parlamenttivaaleissa 1992 Labour-puolueen niukka gallup-johto suli 7,6 prosenttiyksikön tappioksi konservatiivipuolueelle. Gallup-yritys Market Research Society selvitteli asiaa ja havaitsi, että konservatiivioikeistolaiset äänestäjät, ”toryt” salasivat poliittisen kantansa mielipidekyselyissä. Vaikutus oli vain 2 prosenttiyksikköä, mutta riitti sekoittamaan ennusteet. Syntyi käsite Shy Tory factor, joka muokkautui arkikielessä muotoon shy voters – ujot äänestäjät.

Nykyajan ujot äänestäjät

2010-luvulla gallupit erehtyivät oikeistokonservatiiveista ainakin Britannian parlamenttivaaleissa 2015, Perussuomalaisten jytkyssä 2011, sekä Yhdysvaltojen presidentinvaalien ratkaisevissa vaa’ankieliosavaltiossa 2016. Joka kerta kyselytutkimusten laatijat korjasivat otantojaan ja yrittivät minimoida vääristymät. Ongelmana on, että jos edes parin prosentin ihmisjoukko ei paljasta kantaansa, mikään korjausliike ei auta.

Ujon äänestämisen toteutuminen Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa 2020 on ammuttu alas usealta taholta. Tätä on perusteltu sillä, että vääristyneet mielipidetutkimusten otannat on nyt korjattu.  Ujot äänestäjät eivät olisi mieluinen yllätys gallup-yrityksille ja mediataloille. Hankaluutta lisää ilmiön tutkimisen ongelmallisuus; miksi kyselytutkimuksissa huijaavat vastaisivat totuudenmukaisesti kysymykseen: ”huijaatko kyselytutkimuksessa?”

Jotkut ovat kuitenkin yrittäneet. Esimerkiksi Cato Instituten mukaan 77 prosenttia Yhdysvaltojen konservatiiveista ei uskalla sanoa poliittista kantaansa ääneen. 32 prosenttia kaikista työssäkäyvistä pelkäsi, että poliittisten mielipiteiden paljastuminen saattaisi johtaa työsuhteen irtisanomiseen. Korkeasti koulutettujen republikaanien kohdalla määrä oli peräti 60 prosenttia.

Miksi kyselytutkimuksissa huijaavat vastaisivat totuudenmukaisesti kysymykseen: ”huijaatko kyselytutkimuksessa?”

Kokeellisen psykologian tohtorin Leib Litmanin (PhD) tutkimusryhmä selvitti yhdysvaltalaisten gallup-käyttäytymistä kesällä 2020. Tulokset tukivat ujon äänestäjän teoriaa: niiden mukaan peräti 10,1 prosenttia Donald Trumpin kannattajista kertoi puhelinkyselyissä tietoisesti väärän kannan (likely to be untruthful on phone surveys). Joe Bidenin kannattajien kohdalla määrä oli puolet pienempi, 5,1 prosenttia.

Motivaationa oli sosiaalisen paineen lisäksi muun muassa yleinen epäluottamus valtamedian ja mielipidetutkimusten luotettavuuteen. Osa vastaajista koki, että koska gallupit ovat joka tapauksessa pelkkää propagandaa, on vain oikeus ja kohtuus ”huijata huijaria”. Voi olla, että Trumpin kannattajat huijasivat myös Litmania, mutta mikäli gallup-harhauttajien prosentuaalinen osuus on edes lähellä totuutta, sen on merkitys käänteentekevä.

Mikäli edes 5 prosenttia republikaaneista olisi niin sanotusti ”epärehellisiä republikaaneja”, keikahtaisi 11 osavaltiosta peräti 8 – ja samalla koko kisa – Bidenilta Trumpille.

Vuonna 2016 Trump voitti 12 vaa’ankieliosavaltioista 8. Kuudessa osavaltiossa Clintonin ja Trumpin äänimäärän ero oli alle 1,5 prosenttiyksikköä, kahdessa alle 2,5. Kun vuoden 2020 vaaleihin on aikaa hieman alle viikko, Joe Biden on gallup-johdossa yhdessätoista vaa’ankieliosavaltiossa. Kolmessa osavaltiossa johto on yli 10 prosenttiyksikköä. Mikäli edes 5 prosenttia republikaaneista olisi niin sanotusti ”epärehellisiä republikaaneja”, keikahtaisi 11 osavaltiosta peräti 8 – ja samalla koko kisa – Bidenilta Trumpille.

Mikä on ujon äänestämisen perimmäinen syy?

Ujon äänestämisen ilmiötä on selitetty muun muassa ”hiljaisuuden kehällä” (spiral of silence). Saksalainen politiikantutkija Elisabeth Noelle-Neumann esitteli 1970-luvun alussa teorian, jonka mukaan moraalisesti arkaluontoiset mielipiteet pyritään pitämään omana tietona, jos ne koetaan yleisen mielipiteen vastaisina. 2010-luvulla tällaisia voivat olla esimerkiksi maahanmuuttokriittisyys, abortin vastustus tai ilmastonmuutosskeptisyys. Pelkona on sosiaalisiin viiteryhmiin, jopa omaan perhepiiriin, ulottuva stigma.

Avointa tiedonvälitystä on perinteisesti pidetty tärkeänä osana liberaalia demokratiaa. Kun yksilöiden tai ihmisryhmien kokemat ongelmat pääsevät yhteiskunnassa ääneen, ne voidaan korjata. Journalistitaustainen Noelle-Neumann näki joukkotiedotusvälineet kuitenkin ”yleisen mielipiteen” muokkaajana, jossa kovaäänisimmät saavat suhteettoman paljon valtaa. Kiistanalaisissa kysymyksissä media saattaa sortua yksipuoliseen tai asenteelliseen uutisointiin, joka kumuloituessaan luo vääristyneen konsensuksen.

Hiljaisuuden kehä -teorian mukaan moraalisesti arkaluontoiset mielipiteet pyritään pitämään omana tietona, jos ne koetaan yleisen mielipiteen vastaisina.

Kuvaukseen voisi sopia esimerkiksi Ulvilan murhaoikeudenkäynti 2009-2013, jolloin isot sanomalehdet kohtelivat Anneli Aueria jo valmiiksi syyllisenä oikeudenkäynnin ollessa vielä kesken. Koska ”murhaajaa” ei kovinkaan äänekkäästi uskallettu julkisuudessa puolustaa, tulkitsivat mediat asian niin, että valtaosa uskoo Auerin syyllisyyteen. Mitä pidempään kehä jauhoi, sitä syyllisemmältä Auer näytti. Lopulta hänet vapautettiin murhasyytteestä.

Sosiaalinen media voidaan nähdä uudenlaisena tilaisuutena hiljaisuuden kehän rikkomiseen. Toisaalta klikkauksiin pohjautuva, digitaalisen journalismin ansaintalogiikka on 2010-luvulla johtanut siihen, että mielipiteet esitetään yhä useammin uutisina. Mediatalojen ei yksinkertaisesti kannata tähdätä puolueettomuuteen. Se ei ole hyvää bisnestä. Päivittäinen, somealustojen pöyristelyteatterin mahdollistaminen puolestaan on.

Yhdysvaltojen kahtiajakautumisen perinteet ulottuvat jo 1980-luvulle. Presidentti Ronald Reaganin vapautettua kaapeli-TV:n sääntelystä ja lakkautettua uutisoinnin monipuolisuuteen tähtäävän Fairness doctrine -lain, konservatiivit ja liberaalit alkoivat rakentaa omaa mediatodellisuuttaan. Kun sosiaalinen media löi läpi, kansa eli jo valmiiksi mediakuplissa.

Trumpin Twitter-kirjoittelu on paljastanut mielipideuutisoinnin ikävimmät ominaispiirteet, kuten agendajournalismin sekä faktojen ja mielipiteiden välisen rajan hälvenemisen.

Donald Trump on 2010-luvun ilmenemismuoto siitä, mihin kuplautunut mediakulttuuri voi johtaa. Yhdysvaltojen presidentin Twitter-kirjoittelua ei kannata tulkita pelkäksi riehumiseksi. Se on samalla paljastanut mielipideuutisoinnin ikävimmät ominaispiirteet, kuten agendajournalismin sekä faktojen ja mielipiteiden välisen rajan hälvenemisen.

Voidaan myös tulkita, että Trump on räjäyttänyt auki hiljaisuuden kehän. Vaikkei asiaa työpaikalla tai kaveriporukoissa uskallattaisi myöntää ääneen, konservatiivien enemmistö on usein samaa mieltä valeuutisista (fake news), Washingtonin eliitistä, Yhdysvaltojen vasemmistolaistumisesta ja Trumpin muista provosoivista kommenteista.

Kyseessä on viihteellinen tapa viestiä omille kannattajille. Kun Trump rähisee vastustajilleen, republikaanien hiljainen enemmistö seuraa show’ta sivusta ja viihtyy. Oikea mielipide kerrotaan vasta äänestyskopissa.

Voiko ujot äänestäjät -ilmiö ratkaista vaalit Trumpille?

Vaaliasiantuntijoiden enemmistö ei pidä todennäköisenä, että ujot äänestäjät riittäisivät ratkaisemaan vaalit Trumpin eduksi. Toisaalta kyseessä on maa, jonka politiikasta on tullut ammattiurheilun kaltaista viihdettä, presidentti-instituutio muutettu tosi-tv-ohjelmaksi ja luottamus muun muassa virkavaltaan ja mediaan ennätysalhainen.

Peräti 73 prosenttia yhdysvaltalaisista kertoi kysyttäessä, etteivät demokraatit ja republikaanit kykene olemaan samaa mieltä edes perustavanlaatuisista tosiasioista. Tätä taustaa vasten konservatiivien toteuttama käytännön pila, jossa mielipidekyselyissä huijataan tahallaan, ei olisi suurikaan yllätys.

Vuoden 2020 tapahtumia seuraava voisi melkein kysyä: miksi tätä ei tapahtuisi?

Kami Launonen on yhteiskuntapolitiikan maisteri ja Yhdysvaltojen politiikan suurkuluttaja.

Julkaisu Voivatko ujot äänestäjät ratkaista voiton Trumpille? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin norminpurkuretoriikassa kulttuuriperinnön suojan sääntelyn heikennykset ja luonnon monimuotoisuuden köyhdyttäminen esitetään vapausoikeuksien turvaamisena. Trumpin presidenttikaudella Yhdysvallat on vetäytynyt YK:n koulutus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCOsta ja Pariisin ilmastosopimuksesta.

Samaan aikaan Evergladesin kansallispuiston ainutlaatuinen ekosysteemi kamppailee ilmastokriisiä, Floridan osavaltion kaupunkikehitystä ja valumavesien päästöjä vastaan. UNESCOn maailmanperintökomitea on listannut Evergladesin vaarantuneiden kohteiden luetteloon jo kahteen otteeseen vuosiksi 1993–2007 ja uudelleen vuodesta 2010 alkaen.

Lomakeskusten tieltä hävitetyt mangrovemetsät ovat vain yksi esimerkki kulutushyödykkeiksi valjastetuista tai fossiilista elämäntapaa palvelevista kulttuuri- ja luonnonperintömaisemista.

Lomakeskusten tieltä hävitetyt mangrovemetsät ovat vain yksi esimerkki kulutushyödykkeiksi valjastetuista tai fossiilista elämäntapaa palvelevista kulttuuri- ja luonnonperintömaisemista. Vuonna 2017 Trump leikkasi kahden kansallisen kulttuuriperintömonumentin pinta-alaa vapauttaakseen alueen luonnonvarat energia- ja kaivosteollisuuden käyttöön. Näistä Utahin osavaltiossa sijaitsevista kansallismonumenteista Grand Staircase-Escalainte puolitettiin ja Bears Earsin pinta-alasta lohkaistiin pois 85 prosenttia.

Valtaoikeuksien harmaalla alueella

Nimensä mukaisesti valtavaa portaikkoa ja karhun korvia muistuttavat Grand Staircase-Escalainte ja Bears Ears ovat pyhiä paikkoja useille Amerikan alkuperäiskansojen heimoille. Hiekkakivivuorien ja -kanjonien kehystämät maisemat kätkevät sisäänsä kymmeniä tuhansia alkuperäiskansojen kalliopiirroksia.

Molemmat kohteet on suojattu vuonna 1906 säädetyn kansallisen muinaismuistolain nojalla.

Yhdysvaltojen presidentit ovat tähän mennessä käyttäneet valtaoikeuttaan 158 historiallisesti tai tieteellisesti merkittävän kulttuuri- ja luonnonperintökohteen suojaamiseen. Barack Obama nimitti Bears Earsin kansalliseksi suojelukohteeksi vuonna 2016. Grand Staircase-Escalainte puolestaan on Bill Clintonin vuonna 1996 suojaama kohde.

Trumpin leikkaukset eivät ole ensimmäisiä laatuaan, mutta ne ovat laajimmat koskaan toteutetut. Yhdysvaltain presidenttien on totuttu puuttuvan edeltäjiensä nimittämien kohteiden pinta-aloihin lähinnä laajentamalla niitä. Edellisen kerran vuonna 1945 presidentti Harry S. Truman leikkasi edeltäjänsä Franklin D. Rooseveltin kansallismonumentiksi nimittämän, Kalifornian rannikolla sijaitsevan, Santa Rosan saaren pinta-alasta puolet sotilaskäyttöön.

Elinkeinonvapaus on ajanut luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen ohi.

Trumpin toimeenpanemien leikkausten johdosta on nostettu useita kanteita, joiden oikeuskäsittely on vielä kesken. Muun muassa viisi alkuperäiskansojen heimoa sekä vaateyhtiö Patagonia ovat haastaneet Trumpin hallinnon oikeuteen yhdessä alueita suojelevien järjestöjen kanssa. Vuonna 1906 laadittu lakiteksti ei sanatarkasti salli, mutta ei varsinaisesti myöskään kiellä, presidentin valtaa muokata kansallismonumenttien rajoja poistamalla niistä alueita.

Trump itse on perustellut toimeenpanemiaan suojelualan leikkauksia muun muassa vallan vapauttamisella Washingtonin byrokraateilta Utahin asukkaille. Tätä voidaan kuitenkin pitää lähinnä retoriikkana: käytännössä kaivosten pystyttäminen kansallispuistoon ei kuitenkaan juuri eroa siitä samasta luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen ohi arvotetusta elinkeinovapaudesta, johon perustuvat loistohotellit nyt seisovat Evergladesin ruopatulla rämealueella.

Kulttuuriperintö konfliktina

Vuoden 2020 aikana Trump on uhannut niin kulttuuriperinnön tuhoamisella kuin sen vahingoittajien viskaamisella vankilaan. Tammikuussa Trump kohahdutti twiittaamalla Yhdysvaltojen varautuneen pommittamaan Iranin kulttuuriperintökohteita.

Kulttuuriperinnön suoja, niin sodan kuin rauhankin aikana, on turvattu useissa kansainvälisissä sopimuksissa ja kansainvälisen humanitaarisen oikeuden tapaoikeudessa. Trumpin uhkaus oli seurausta Yhdysvaltain ja Iranin kiristyneistä väleistä Yhdysvaltain surmattua ilmaiskussa Bagdadissa Iranin vallankumouskaartin kenraalin Qassim Suleimanin.

Kun rasismin vastaisissa protesteissa puolestaan on vaadittu kolonialististen patsaiden poistamista esiltä, Trump on kritisoinut patsaiden laskemista jalustaltaan kulttuuriperinnön hävittämisenä.

Vuoden 2020 aikana Trump on uhannut niin kulttuuriperinnön tuhoamisella kuin sen vahingoittajien viskaamisella vankilaan.

Kesäkuussa mielenosoittajat olivat kaataa Valkoisen talon edustalla seisovan, orjanonomistajan ja alkuperäiskansojen pakkosiirtojen toimeenpanijan, presidentti Andrew Jacksonin patsaan. Tuolloin Trump twiittasi monumenttien vahingoittamisesta ja tuhoamisesta seuraavan 10 vuotta vankeutta muun muassa veteraanimuistomerkkejä koskevan lain nojalla. Lain tarkoituksena on suojata ilkivallalta nimenomaan henkilölle tämän sotilasansioiden perusteella kunniaa tekeviä rakennuksia, patsaita ja muistolaattoja. Tulkinnallista on, voisiko lakia soveltaa myös presidentin patsaan kohdalla.

Osaltaan amerikkalaista kulttuurimaisemaa on viime vuosina muokannut Trumpin muuriprojekti. Yhdysvaltain ja Meksikon välille rakentuva raja-aita halkoo useita alkuperäiskansojen heimojen maita ja kansallista luonnonperintöä Organ Pipe Cactusin alueella, joka on myöskin kansallismonumenttina suojattu edellä mainitun muinaismuistolain nojalla.

Pääoman turvaksi aidatut maisemat

Kuluvan presidenttikautensa loppumetreillä Trump on vielä ilmoittanut poistavansa öljyn- ja kaasunporausta koskevia rajoituksia Alaskasta. Kyse on jälleen elinkeinovapauden asettamisesta niin alkuperäiskansojen kuin tulevien sukupolvien oikeuksien edelle.

Trumpin uusliberalistinen talouspolitiikka yhdistettynä konservatiivisiin arvoihin tarkastelee kulttuuriperintöä ennen kaikkea pääoman vapauden rajoittajana. Kaikkein haavoittuvimmillaan on tällöin aineeton kulttuuriperintö, joka kietoutuu erottamattomasti aineellisen kulttuuriperinnön edustamiin konkreettisiin rakennuksiin, monumentteihin ja maisemiin kulttuurisina tiloina, ilmauksina, taitoina ja tapoina.

Löyhään ympäristömoraaliin perustuva trumpilainen kulttuuriperintöpolitiikka käyttää valtaa turvaamaan konservatiivista kulttuuriperintöä ja aitaamaan kulttuurimaisemia pääoman hyväksi.

Julkinen valta, jolla on vastuu esimerkiksi alkuperäiskansojen oikeuksien turvaamisesta ja kestävän kehityksen tavoitteiden toteuttamisesta, nauttii samanaikaisesti valtaa tuhota ja valikoida, mitkä alkuperäiskansoille ja tuleville sukupolville merkitykselliset kohteet säilytetään ja mitkä jätetään tuhoutumaan. Löyhään ympäristömoraaliin perustuva trumpilainen kulttuuriperintöpolitiikka käyttää tätä valtaa turvaamalla konservatiivista kulttuuriperintöä ja aitaamalla kulttuurimaisemia pääoman hyväksi.

Tälläkin tavoin syntyy toki uutta kulttuuriperintöä, loppuun pumpattuja öljylähteitä ja luonnon takaisin valtaamia hotellien raunioita, joita tulevat sukupolvet ehkä aikanaan kutsuvat uusliberalismin kulttuuriperinnöksi.

Joe Bidenin presidenttikaudella kulttuuriperinnön suojan on mahdollista vähintäänkin välillisesti kohentua ympäristöpolitiikan täyskäännöksen myötä. Biden on muun muassa ilmoittanut sitouttavansa Yhdysvallat takaisin Pariisin ilmastosopimuksen piiriin ja palauttavansa arktisen öljynporauksen rajoitukset. Trumpin toinen kausi puolestaan jatkaisi todennäköisesti linjalla, jossa kulttuuriperintö alistetaan yhä enemmän pääomalle ja ilmastonmuutos esiintyy uhkana lähinnä öljymarkkinoille.

Sanna Lehtinen (HM, FM) työskentelee Suomen Akatemian Strategisen tutkimusneuvoston rahoittamassa ALL-YOUTH-hankkeessa ja valmistelee julkisoikeudellista väitöskirjaansa tulevien sukupolvien kulttuuriperintöön liittyvistä oikeuksista Tampereen yliopiston johtamisen ja talouden tiedekunnassa.

Julkaisu Pääoman maisemat: Trump ja uusliberalismin kulttuuriperintö ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sarjan toinen teos on sarjakuvantekijä ja kuvittaja Jyrki Vainion Donald Trumpia esittävä pilapiirros. Vainio itse kertoo teoksestaan näin:

“Näin USA:n vaalien lähestyessä ja median myllyttäessä olen väkisinkin tullut pohtineeksi Trump-ilmiötä useammalta eri kantilta. Koska nyt tarjolla ollut julkaisutila oli aika kapea, ajattelin, että siihen sopii parhaiten pystysuuntainen kuva. Kuvan muodon pohtimisen kautta aiheeksi valikoitui Trump kiilana.

Muutkin piirtäjät ovat neljän viime vuoden aikana käyttäneet tätä symboliikkaa, Trumpia on kuvattu kirjaimellisesti luomassa jakolinja Amerikan keskelle. Mietin, että nyt vaalikauden loppuessa on aika viedä tämä symboliikka aiempaa pidemmälle ja siten voin tehdä aiheesta oman versioni: enää ei vain kaiveta kuilua keskelle, vaan nyt jo koko Amerikka säröilee ja palaset uhkaavat irtoilla.

Aiemmin sarjassa on julkaistu kuvataiteilija Katja Tukiaisen SHEriff-niminen sarjakuva.

Julkaisu Politiikasta taidetta: Onko Trumpin ja Bidenin välisessä kamppailussa aihetta nauruun? Osa II ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.