Tulevissa Yhdysvaltain presidentin ja kongressin vaaleissa ei ole kysymys nykyisestä presidentti Donald Trumpista, vaan Yhdysvaltain katastrofaalisen yhteiskuntakehityksen tulevasta suunnasta. Ymmärtääkseen vaaliasetelmaa ja sisällissodan partaalle ajautunutta yhteiskuntakeskustelun tilaa pitää käsittää, että Trump ei ole ongelmien syy, vaan niiden oire. Hän on republikaanisen puolueen vuosikymmeniä jatkuneen oikeistolaistumisen ruumiillistuma.

Trump edustaa juuri sitä neoliberalistisen talouspolitiikan ja äärikonservatiivisen yhteiskuntapolitiikan linjaa, jolle puolue on kahden viime vuosikymmenen aikana kääntynyt. Populistinen tämä aatesuuntaus on vain sokeassa uskossaan siihen, että Yhdysvallat on maailman paras maa, jota ei tarvitse eikä edes pidä verrata muihin maihin.

Konservatiivisen ajattelun esitaistelijaksi Trump ei ole noussut jatkuvan tosiasioiden vääristelyn ja valehtelunsa vuoksi, vaan päinvastoin siksi, että hän on rehellinen kuin pikkulapsi, joka sanoo ääneen kaiken, mitä päähän pälkähtää. Samalla hän tulee sanoneeksi, mitä äärikonservatiivinen kouluttamaton amerikkalainen tosiasiallisesti ajattelee.

Ainoa Trumpin kauden innovaatio republikaanien ajattelulle on ollut luopua maailmankaupan vapauden vaalimisesta. Tähän ryhdyttiin, jotta talous saataisiin pikaiseen nousuun lyhyellä tähtäimellä.

Talouden ehdoilla

Köyhyys on yhdysvaltalaisessa arkkikonservatiivisessa maailmankuvassa kirous, joka on aina joko pakkovaltaa edustavan hallituksen, kiinalaisen halpatuonnin tai muiden köyhien, kuten erilaisten etnisten ryhmien syytä. Tämän kurjistuva valkoinen työväenluokka haluaa kuulla ja tähän se haluaa uskoa.

Trumpin strategia ajaa työväenluokan etniset ryhmät syyttämään kaikesta toisiaan on toiminut mainiosti. Tosin amerikkalaiset itse kutsuvat kaikkia, joilla ylipäänsä on työpaikka, keskiluokaksi. Väliä ei ole sillä, tienaako kuukaudessa 10 000 tai 900 dollaria.

Köyhyys koettelee ihonväriin katsomatta paitsi työttömiä, myös valtaosaa huonosti koulutettuja ja alipalkattuja työllisiä. Heitä on maassa kymmenin miljoonin.

Trump myös rohkaisee tietoisesti rasistista vastakkainasettelua. Tästä kertoo hänen vaaliväittelyssä vastikään antamansa kommentti rasistisen, Proud Boys -nimisen järjestön asemasta hänen tukijanaan. Hän totesi, että tämän aseellisen ryhmittymän on pysyttävä loitolla vaalikiistoista (”stand back”), mutta ”valppaana” (”stand by”) tilanteen muuttuessa – vaikka sittemmin väitti, ettei edes tunne ryhmittymää.

Epätasa-arvoisella yhteiskuntapolitiikalla on maassa vahvat historialliset juuret.

Epätasa-arvoisella yhteiskuntapolitiikalla on maassa vahvat historialliset juuret. Ne ovat niin vahvat, että maan rooli yhtenä tärkeimmistä hyvinvointiyhteiskunnan kehittäjistä 1930- ja1960-luvuilla käsitetään nykyään vain poikkeusolojen erikoisuutena. Esimerkiksi tilastollinen köyhyys laski yli 20 prosentin tuntumasta noin 12 prosenttiin vasta 1960-luvun terveydenhoito- ja asuntopalveluihin suurten panostusten (Great Society-ohjelman) myötä.

Tämä jäi ainutkertaiseksi käänteeksi maan historiassa: siitä lähtien kehitys on kulkenut päinvastaiseen suuntaan. Tietoiseksi politiikaksi verotuksen alentaminen ja siten tuloerojen kasvu otettiin 1990-luvulla republikaanien voitettua enemmistön kongressissa.

Nyttemmin täysin yhteiskunnallisten turvaverkkojen ulkopuolelle pudonneita on kymmenin miljoonin ja miljoonia asuu pelkällä telttamajoituksella tai autoissaan suurkaupunkien laitamilla. He joutuvat taistelemaan oikeuksistaan asua edes siten, koska kukaan talonomistaja ei halua tällaista telttaleiriä naapurikseen laskemaan kiinteistönsä arvoa.

Monelle kadulle ajetulle ruokakupongit ovat ainut yhteiskunnallisen tuen muoto. Trumpin reaktio tähän oli ehdottaa, että ainakin siirtolaisilta pitää kieltää ruokakuponkien saanti kokonaan. Samoin on ehdotettu, että kaikkein köyhimmille taatun Medicaid-sairausvakuutuksen piirissä pysyäkseen köyhän on osoitettava olevansa töissä, vaikka niin kutsuttu palkka on suuruudeltaan usein alle toimeentulorajojen.

Minimipalkka on yhä 7 dollaria, vaikka tiedossa on, että 15 dollarin tuntipalkka on alhaisin, jolla ihminen voi tulla Yhdysvalloissa säällisesti toimeen, kun hän säästää kaikesta. Yhä useammin töitä tehdäänkin pimeästi, jolloin mitään sosiaaliturvaetuuksia ei voi edes hakea riittämätöntä ”palkkaa” täydentämään.

Ideologioiden varjo

Yhdysvaltain kaikkien nykyongelmien keskiössä on jatkuvasti kärjistynyt tuloerojen kasvu. Tämän yksinkertaisen tosiasian on pyrkinyt pitämään poliittisen puheen keskiössä demokraattien kestojulkkis senaattori Bernie Sanders. Valtaosa demokraateista kuitenkin hukkaa tämän yksinkertaisen perusongelman jankutukseen rasismista, kolonialismista, ihmisten yleisestä pahantahtoisuudesta, Fox-kanavan puolueellisuudesta, sosiaalisesta mediasta ja valkoisen ylivallan kannattajista.

Uutislähetyksiin löytyy aina haastateltavaksi amerikkalaisia, jotka pelkäävät demokraattien muuttavan maan sosialistiseksi diktatuuriksi. Sandersin epäonninen valinta mainostaa itseään sosialistina on ollut vasemmistolle laajalti vahingollinen, vaikka Sandersin tavoitteena on käytännössä ollut kääntää kurssi kohti pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan mallia. Ei hänkään pyri tuotantokoneiston yhteisomistukseen, saati sitten yksipuoluejärjestelmään.

Demokraatit voivat syyttää omaa huonoa menestystään siitä, etteivät he ole valtakunnallisessa politiikassaan edes pyrkineet muuhun kuin Trumpin kaatamiseen. Hänen kaatumisensa ei nosta maata siitä yhteiskunnallisen kehityksen suonsilmäkkeestä, johon kansakunta on uponnut.

Väärät ongelmat keskiössä

Syitä ongelmiin haetaan tyypillisimmin identiteettipolitiikasta. Esimerkiksi demokraattien kärkinimiin kuuluva senaattori ja entinen presidenttiehdokas Elizabeth Warren tapaa julistaa, että systeemi ”on läpikotaisin rasistinen”, ikään kuin Yhdysvalloissa, toisin kuin muissa länsimaissa, olisi voimassa ainuttakaan lakia, joka sallisi rotuperusteisen syrjinnän työmarkkinoilla, politiikassa tai oikeuslaitoksessa. Tähän tosiseikkaan Trumpin kannattaja voi aina vedota ja kysyä, kuka niitä faktoja jatkuvasti vääristelee.

Yhdysvaltain ongelmat eivät piile rasistissa asenteissa, koska muuten Barack Obamaa ei olisi aikanaan valittu kahdesti presidentiksi. Kuten sosiologi Zygmunt Bauman on argumentoinut suomennetussa kirjassaan Notkea moderni (2002), nykyisen yhteiskunnallisen keskustelukulttuurin suuri trendi, kaikkine tunneälyn ja identiteettipolitiikan konsultteineen, on etsiä henkilöhistoriallisia syitä rakenteellisiin epäkohtiin. Juuri tähän ansaan peilata yksilön sieluntilan ongelmaksi yhteiskuntakehityksen sisäsyntyiset valuviat lankeaa nykyinen toisten moraalisen syyttelyn poliittinen keskustelukulttuuri.

Nykyisen yhteiskunnallisen keskustelukulttuurin suuri trendi, kaikkine tunneälyn ja identiteettipolitiikan konsultteineen, on etsiä henkilöhistoriallisia syitä rakenteellisiin epäkohtiin.

Yhdysvallat on hajoamassa liitoksistaan, kun ongelmien kasautuessa vapaa demokratia on suonut ihmisille vain tunnepuheen oikeuden. Maassa vihataan nyt kaikkia: Trumpia vihataan, sosialisteiksi väitettyjä vasemmistodemokraatteja vihataan, valtamediaa vihataan, sosiaalista mediaa vihataan, afroamerikkalaisia vihataan, valkoisia vihataan, imperialismin aikaisia patsaitakin vihataan. Lääkkeeksi on ollut tarjolla lähinnä jokaisen leirin omia vaihtoehtoisia faktoja. Kaikki haluavat äänensä kuuluviin, mutta kukaan ei tiedä, kenen tehtävä on kuunnella.

Vasemmistossa rasismiin keskittynyt yhteiskuntakeskustelu on jo saanut mielipidevainon piirteitä. Toimittaja Lee Fang esitti Twitter-tilillään afroamerikkalaisen haastateltavan mielipiteen siitä, että poliisiväkivaltaan keskittyneessä keskustelussa on tyystin vaiettu mustien keskinäisestä väkivallasta. Fang oli saada potkut vain tämän haastateltavansa mielipiteen esilletuomisesta.

Hänet leimattiin valkoisen ylivallan kannattajaksi ja rasistiksi työtovereiden vaietessa mediamyrskyn keskellä. Vasta täydellistä katumusta vannoneen anteeksipyynnön jälkeen hän sai jatkaa tehtävissään.

Joukko tutkijoita, journalisteja ja kirjailijoita julkaisikin vetoomuksen vasemmistolaisen mielipidevainon lopettamiseksi. He katsovat, että maassa on käytännössä käynnissä aatteellinen sensuuri, jonka seuraukset eivät ole mitenkään suhteessa tekoihin:

”Päätoimittajia erotetaan kiistanalaisten kirjoitusten vuoksi, kirjoja vedetään pois väitetyn epäautenttisuuden vuoksi, journalisteja estetään kirjoittamasta tietyistä aiheista, professoreja asetetaan tutkittaviksi heidän luennoillaan esittämiensä kirjallisuuslainausten vuoksi, tutkija erotetaan hänen kierrätettyään vertaisarvioitua akateemista tutkimusta muiden luettavana ja eri organisaatioiden johtajia syrjäytetään joskus pelkkien kömmähdysten vuoksi.”

Joukko tutkijoita, journalisteja ja kirjailijoita katsoo, että maassa on käytännössä käynnissä aatteellinen sensuuri, jonka seuraukset eivät ole mitenkään suhteessa tekoihin.

Oireellisesti vetoomuksen allekirjoittajina on enimmäkseen eläkeikäisiä intellektuelleja, tutkijoita, kirjailijoita ja journalisteja, joiden ei tarvitse pelätä elantonsa puolesta. Allekirjoittajista löytyvät esimerkiksi kirjailija Margaret Atwood, kielitieteilijä Noam Chomsky, kirjailija Jeffrey Eugenides, politiikan tutkija Francis Fukuyama, sosiologi Orlando Patterson, kirjailija Salman Rushdie sekä journalisti ja tunnettu feministi Gloria Steinem.

Ongelmana eivät ole ihmisten vanhoista ajattelutottumuksista kumpuavat satunnaiset kömmähdykset, vaan se, että kaikki virheet tulkitaan pahantahtoisiksi. Perustava ongelma yhteiskunnallisten rakenteiden vääristymistä jää jatkuvasti sivuosaan, koska Warrenin tapaiset poliitikot eivät osaa selittää niitä ymmärrettävästi.

Poliisit surmaavat Yhdysvalloissa noin 1 000 henkeä vuosittain, verrattuna Euroopan noin 100 kuolonuhriin poliisin voimatoimien vuoksi. Miksi sitten pelkästä rattijuopumuksesta epäilty afroamerikkalainen mies vastustaa poliisin pidätystä väkivaltaisesti saadakseen surmansa hampurilaisketjun parkkipaikalla? Syynä pidätyksen vastustamiseen on yleensä se, että pienikin rike voi johtaa parin muun lisänä kymmenen vuoden ehdottomaan tuomioon hengenvaarallisiksi mielletyissä vankiloissa.

Rikostuomioiden ankaruudessa Yhdysvallat onkin länsimaisittain ainutlaatuinen.  Maassa vankeja on 100 000 asukasta kohden noin 700, kun esimerkiksi Suomessa on noin 58. Syynä tähän puolestaan on se, että vauraan keskiluokan huolta rikollisuuden kasvusta on hoidettu vuosikymmeniä ainoastaan tuomiokäytäntöjä kiristämällä.

Vuoden 2020 muutokset

Viime kuukausina Trumpin kannattajat ovat siunanneet häntä siitä, että heidän eläkevaransa rahamarkkinoilla ovat jo pari vuotta kasvattaneet huimasti arvoaan. Tosiasiassa pörssikurssit nousevat Yhdysvalloissakin pitkälti siksi, ettei muita sijoituskohteita tahdo löytyä. Länsimaiden keskuspankkien tuhansien miljardien tukiostoilla on lisätty rahan määrää ja näiden toimien inflaatiovaikutusta vasta odotellaan. Länsimaat elävät nyt isosti velaksi.

Yhdysvaltain heikko suoriutuminen koronapandemiasta ei sinällään ole yllättävää. Maan terveydenhoidon järjestelmää ei syyttä ole moitittu maailman kalleimmaksi ja tehottomammaksi. Maassa ei ole edelleenkään julkista sairausvakuutusta, vaan vain julkisen vallan subventoima yksityisten sairausvakuutusten ostojärjestelmä.

Maan terveydenhoidon järjestelmää ei syyttä ole moitittu maailman kalleimmaksi ja tehottomammaksi.

Koska se on tuhottoman kallis kansalaisille, demokraatit haluavat sen rinnalle nyt julkisen vallan tarjoaman vakuutuksen. Affordable Care Act (tutummin Obamacare) teki vakuutuksesta pakollisen, mutta vakuuttajiksi jäivät vain yksityiset vakuutusyhtiöt. Yhdysvalloissa elinajanodote oli jo ennen koronaa kolme vuotta alhaisempi kuin Suomessa (USA 79 vuotta, Suomi yli 82 vuotta).

Sairaalapaikkojakin oli ennen koronakriisiä puolet vähemmän asukasta kohti (USA 2,9 vuodepaikka, Suomen luku 4,9). Tästä kaikesta huolimatta Yhdysvallat käyttää yli 17 prosenttia kansantuotteestaan sairausmenoihin, kun Suomen luku on 9 prosentin tienoilla. Näiden lukujen valossa ei ole ihme, että koronakuolemien määrä miljoonaa asukasta kohden on Yhdysvalloissa kymmenkertainen Suomeen verrattuna (USA 676, Suomi 63).

Tuntemattomat Yhdysvallat

Suomessa tunnetaan Yhdysvaltain oloja paljon huonommin kuin yleisesti luullaan. Muutamakin tilastotieto auttaa hahmottamaan Yhdysvaltain nykyisten ongelmien mittakaavaa: OECD:n tilastojen mukaan velka bruttokansantuotteeseen suhteutettuna on Yhdysvalloissa noin 136 prosenttia, Suomen noin 75 prosenttia.  Yhdysvaltalaiset myös verottavat itseään äärimmäisen vähän, mikä selittää julkisen sektorin huonoa suoriutumista mistä tahansa tehtävästään: USA verottaa kansantuloaan noin 24 prosenttia, Suomi noin 45 prosenttia.

Valtavin satsauksin ylläpidetty yhdysvaltalainen koulutusjärjestelmä ei sekään ole muutamia huippuyliopistoja lukuun ottamatta lähelläkään maailman huippua. Aikuisten lukutaitoa, eli koulutusjärjestelmän varsinaista tuloksellisuutta verranneissa PIAAC-mittauksissa Suomi on säännöllisesti kärkisijoilla, mutta OECD-maiden joukossa Yhdysvallat vain niukasti keskitasolla tai sen alapuolella.

Mantra siitä, että demokraattien tarkoitus on saada esiin maan todellinen potentiaali maailman johtajana, on harhaanjohtavaa. Siinä jätetään sanomatta, että Yhdysvallat on muita länsimaita jäljessä kaikilla keskeisillä yhteiskuntakehityksen saroilla.

Suomi pärjää Yhdysvaltoja paremmin käytännössä kaikilla yhteiskunnallisen toiminnan sektoreilla huolimatta siitä, että Yhdysvaltojen bruttokansantuote henkeä kohti on yli 25 prosenttia Suomea korkeampi (USA 65 200 USD, Suomi 48 700 USD).

Keskustaliberaalien demokraattien, kuten Hillary Clintonin mantra siitä, että demokraattien tarkoitus on saada esiin maan todellinen potentiaali maailman johtajana, on harhaanjohtavaa. Siinä jätetään sanomatta, että Yhdysvallat on muita länsimaita jäljessä kaikilla keskeisillä yhteiskuntakehityksen saroilla. Politiikalla on väliä.

Mitä vaaleihin tulee, on odotettavissa, että Trump järjestää ääntenlaskennasta lihavan oikeudellisen riidan. Pelättävissä on, että hän järjestää vielä kansainvälisen konfliktin sotkemaan tilannetta.

Vaalit ovat tärkeät: Kuten entinen presidentti Barack Obama niistä vastikään tokaisi, jokaisen amerikkalaisen kannattaa niissä äänestää ”kuin olisi henki kyseessä, koska se on”.

Ari Helo on Pohjois-Amerikan tutkimuksen dosentti Helsingin yliopistossa.

Tekstiä muutettu 22.10. klo 12.45. Korjattu lukua alipalkatuista työllisistä sadoista miljoonista kymmeniksi miljooniksi.

Julkaisu Yhdysvaltain vaaleissa ei ole kyse Donald Trumpista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

YK:n ihmisoikeusneuvosto (Human Rights Council) perustettiin vuonna 2006 edistämään ja suojelemaan ihmisoikeuksia maailmassa sekä puuttumaan kiireellisesti vakaviin ihmisoikeusrikkomuksiin. Se on YK:n yleiskokouksen alainen, hallitustenvälinen toimielin, joka koostuu 47 jäsenestä.

Ihmisoikeusneuvoston jäsenet valitaan yleiskokouksessa vaaleilla maantieteellisistä alueryhmistä ja kunkin jäsenen toimikausi kestää kolme vuotta. Neuvosto kokoontuu kolmesti vuodessa noin kolme viikkoa kestäviin yleisistuntoihin Genevessä.

Näiden lisäksi se voi pitää erityisistuntoja jonkin maan tai ihmisoikeustilanteen niin vaatiessa. Varsinaisten istuntojen työtä täydentävät erilaiset erityistoimenpiteet, kuten ihmisoikeuksien erityisasiantuntijat ja työryhmät jonkin yksittäisen maan tai teeman tutkimiseksi.

Lisäksi yleismaailmallinen määräaikaistarkastelu (UPR) käy läpi kaikkien YK:n jäsenmaiden ihmisoikeustilanteet säännöllisessä syklissä. Ihmisoikeusneuvoston toinen vuosittainen yleisistunto käynnistyi viime viikon maanantaina Genevessä.

Ihmisoikeusneuvosto ja Yhdysvaltojen asema

Yhdysvallat oli ihmisoikeusneuvoston perustamisessa vuonna 2006 aktiivisesti mukana, mutta koska sen näkemyksiä ei riittävästi huomioitu, Yhdysvallat äänesti neuvoston perustavaa päätöslauselmaa vastaan. Tästä huolimatta Yhdysvallat oli mukana neuvoston työssä pysyvän tarkkailijan asemassa ja osallistui myös toimielimen rahoitukseen.

Vuonna 2008 Yhdysvallat kuitenkin jättäytyi kokonaan ihmisoikeusneuvoston työn ulkopuolelle, koska koki vaikutusmahdollisuutensa riittämättömiksi. Barack Obaman kaudella Yhdysvallat ilmoitti jälleen hakevansa ihmisoikeusneuvoston jäsenyyttä ja tulikin heti valituksi vuonna 2009.

Yhdysvallat toimi neuvostossa aktiivisesti kaksi kolmen vuoden toimikautta peräkkäin, syksystä 2009 vuoden 2015 loppuun. Pakollisen välivuoden jälkeen Yhdysvallat tuli jälleen valituksi neuvostoon kaudelle 2017–2019.

Haley korosti eron olevan merkki nimenomaan Yhdysvaltojen vahvasta sitoutumisesta ihmisoikeuksiin ja tässä mielessä välttämätön.

Yhdysvaltojen YK-lähettiläs Nikki Haley ilmoitti 20.6.2018 Yhdysvaltojen eroavan neuvostosta jäsenyyskauden ollessa vasta puolivälissä. Syyksi hän kertoi ihmisoikeusneuvoston tekopyhyyden sekä erityisesti sen jäsenistön kyvyttömyyden tarttua ihmisoikeusrikkomuksiin.

Lisäksi ihmisoikeusneuvosto ei Yhdysvaltojen näkökulmasta toimi puolueettomasti, vaan keskittää huomionsa yksipuolisesti tiettyjen valtioiden, kuten Israelin, ihmisoikeustilanteen arvosteluun. Haley korosti eron olevan merkki nimenomaan Yhdysvaltojen vahvasta sitoutumisesta ihmisoikeuksiin ja tässä mielessä välttämätön. Haleyn mukaan eroa ei myöskään pidä tulkita siten, että Yhdysvallat pyrkisi eroon ihmisoikeusvelvoitteistaan.

Onko Yhdysvaltojen ihmisoikeusneuvostoon kohdistama kritiikki oikeutettua?

Yhdysvaltojen eroilmoitus ei ole yllätys, sillä jo kesäkuussa 2017 Yhdysvallat uhkasi harkitsevansa jäsenyyttään ihmisoikeusneuvostossa, mikäli sen toivomaa muutosta neuvoston toiminnassa ei tapahdu. Hyvä kysymys onkin, voidaanko Yhdysvaltojen kritiikkiä pitää oikeutettuna.

On totta, että ihmisoikeusneuvoston ei voida katsoa toimineen ideaalilla tavalla ihmisoikeuksien edistämiseksi ja suojelemiseksi sen reilun kymmenen toimintavuoden aikana. Ensinnäkin toiminta ei ole ollut linjassa perustamispäätöslauselmassa julistetun valtioiden tasapuolisen ja puolueettoman käsittelyn kanssa.

Ihmisoikeusneuvoston ensimmäisinä toimintavuosina sen erityisistunnot keskittyivät yksipuolisesti tarkastelemaan Israelin toimia (neljä istuntoa seitsemästä). Edelleen Israelin ja Palestiinan tilanne muodostaa yhden ihmisoikeusneuvoston pysyvistä aihealueista (toimintaohjelman kohta 7), joka asettaa Israelin erilaiseen asemaan suhteessa muihin maakohtaisiin tarkasteluihin.

Ihmisoikeusneuvoston ei voida katsoa toimineen ideaalilla tavalla ihmisoikeuksien edistämiseksi ja suojelemiseksi.

Esimerkiksi EU on jatkuvasti kampanjoinut sen puolesta, että Israelia koskeva aihealue yhdistettäisiin osaksi yleisempää maakohtaisen tarkastelun aihealuetta (toimintaohjelman kohta 4). Israelin toimia arvostelevia päätöslauselmia annetaan myös suhteettoman suuri määrä. Samanaikaisesti useat muut vakavia ihmisoikeusrikkomuksia tekevät valtiot eivät ole olleet neuvoston huomion kohteena.

Toiseksi ihmisoikeusneuvoston toiminta on hallitustenvälisenä toimielimenä vahvasti poliittista ja sidoksissa eri poliittisten ryhmien tasapainotteluun sekä liittolaissuhteisiin. Ihmisoikeusneuvoston toiminnan perusajatuksena on valtioiden yhteistyö sekä yhteisymmärryksen ja dialogin rakentaminen eri toimijoiden välillä.

Käytännössä tämä johtaa siihen, että ihmisoikeusneuvosto voi saavuttaa päätöslauselmia vain sellaisissa kysymyksissä ja niillä sanamuodoilla, joista voidaan jäsenistön keskuudessa päästä yhteisymmärrykseen. Useimmat neuvoston päätöslauselmista hyväksytäänkin konsensuksella. Toisinaan asioista on kuitenkin äänestettävä ja myös äänestysten määrä usein viestii neuvoston poliittisista jännitteistä.

Yhdysvallat on myös arvostellut ihmisoikeusneuvoston jäsenistön valintaa. Tämä huoli on ollut muidenkin toimijoiden jakama ja esimerkiksi ihmisoikeusjärjestöt ovat nostaneet esiin ihmisoikeusneuvoston jäsenyysehdokkaiden ihmisoikeusrikkomuksia ennen vaaleja.

Näin on myös saatu joitakin valtioita luopumaan jäsenyyssuunnitelmistaan. Silti jäseninä on nähty monia ihmisoikeusmaineeltaan kyseenalaisia valtioita (Kiina, Kuuba, Venezuela, Kongo). Ongelmana on se, että alueelliset ryhmät pystyvät keskenään sopimaan ehdokkaista ja rajoittamaan valinnan mahdollisuuksia. Näin ollen todellista kilpailua neuvoston paikoista ei synny.

Nimenomaan neuvoston jäsenenä Yhdysvallat on parhaiten saanut aikaan toivottua muutosta sekä edistänyt tehokasta toimintaa ihmisoikeuksien suojelemiseksi maailmassa.

Ihmisoikeusneuvoston parannustoimilla, joita pohdittiin erityisesti vuoden 2011 virallisessa arvioinnissa, pyrittiin tarttumaan toiminnan epäkohtiin. Silti monet edellä mainituista ongelmista edelleen vaikeuttavat olennaisesti neuvoston työtä ja estävät tehokkaan toiminnan ihmisoikeuksien suojelemiseksi.

Se, onko neuvostosta eroaminen oikea tapa ajaa ihmisoikeusneuvoston muutosta, on oma kysymyksensä. Yhdysvaltojen asennoituminen ihmisoikeusneuvostoa kohtaan on aina ollut kriittinen, oli se neuvostossa virallisesti jäsenenä tai sen ulkopuolella. Silti voidaan väittää, että nimenomaan neuvoston jäsenenä se on parhaiten saanut aikaan toivottua muutosta sekä edistänyt tehokasta toimintaa ihmisoikeuksien suojelemiseksi maailmassa.

Länsi vastaan muut – miten tästä eteenpäin?

Ihmisoikeusneuvoston toiminnassa vallitsevana asetelmana on ollut lännen ja muun maailman välinen vastakkainasettelu. Toisaalta neuvoston toiminnan sujuvuus on pitkälti riippuvaista sen koostumuksesta sekä yksittäisistä maa- ja asiakysymyksistä.

Maailmanpolitiikan myllerrykset heijastuvat nopeasti ihmisoikeusneuvoston toimintaan ja saattavat muuttaa äkillisesti sen toimintaedellytyksiä sekä muodostuvia poliittisia liittoutumia. Esimerkiksi arabikevään 2011 vaikutukset neuvoston toimintaan olivat merkittäviä ja mahdollistivat aiemmin hankalien päätöslauselmien läpimenon.

Vaikka länsimaiden saatetaan perinteisesti syyttää keskittyvän kansalais- ja poliittisiin oikeuksiin, usein niiden agendalla on paljon muitakin teemoja. Esimerkiksi EU:n jäsenmaat ovat pyrkineet ajamaan useita taloudellisiin, sosiaalisiin ja sivistyksellisiin (TSS) oikeuksiin liittyviä kysymyksiä tasapainottaakseen neuvoston toimintaa.

TSS-oikeuksien kattavampi huomioiminen on ollut myös EU:n ihmisoikeustoimintaohjelman yksi pääkohteista vuosille 2015–2019. Yhdysvaltojen ja EU:n sekä laajemminkin länsimaiden painopisteinä ovat olleet erityisesti naisten ja tyttöjen oikeudet, uskonnon ja ilmaisunvapaudet sekä ihmisoikeuspuolustajien suojelu.

Näiden oikeuksien jatkuva kyseenalaistaminen globaalilla tasolla on arkipäiväistynyt.

Näiden oikeuksien jatkuva kyseenalaistaminen globaalilla tasolla on arkipäiväistynyt. Yhdysvaltojen ero merkitsee kasvanutta taakkaa muille länsimaille näiden tärkeiden temaattisten aiheiden puolustamisessa.

Merkittävin vastakkainasettelu syntyy silti maakohtaisista päätöslauselmista. Suuri osa ihmisoikeusneuvoston jäsenistä vastustaa yksittäisten maiden ihmisoikeustilanteiden tarkastelua ja puolustaa valtioiden suvereniteettia.

Esimerkiksi Venäjä, Kiina ja Kuuba ovat kyenneet estämään maakohtaisia päätöslauselmia luomalla laajoja liittoumia. Niiden näkemyksen mukaan yleismaailmallinen määräaikaistarkastelu riittää valtioiden tilanteiden läpikäymiseen ja maakohtaisilla tarkasteluilla tulisi olla aina kyseisen maan suostumus. Tärkeiden maakohtaisten päätöslauselmien ajaminen onkin jäänyt EU:n ja Yhdysvaltojen johtajuuden varaan.

Yhdysvallat on saanut aikaan päätöslauselmia muun muassa Syyrian ja Etelä-Sudanin tilanteesta. EU puolestaan on ajanut yhdessä Japanin kanssa Pohjois-Koreaa koskevia lauselmia sekä itsenäisemmin Myanmariin liittyviä päätöslauselmia.

Ruotsi taas on edistänyt Iran-päätöslauselmaa yhdessä useiden maiden kanssa. On huomattava, että maakohtaisten tarkastelujen määrä on ihmisoikeusneuvostossa kasvanut viime vuosina.

Ihmisoikeusneuvosto on myös saanut aikaan useita tärkeitä maakohtaisia päätöslauselmia sekä erityistoimenpiteitä yksittäisten maiden tilanteiden seuraamiseksi. Lisäksi neuvoston käsittelyyn on noussut aiempaa moninaisempi joukko valtioita, jota voidaan pitää myönteisenä kehityskulkuna. Myös maakohtaisten tarkastelujen näkökulmasta Yhdysvaltojen ero on hyvin valitettavaa ja jättää sen liittolaiset huonoon tilanteeseen.

Ei helppoja ratkaisuja tai pikavoittoja

Yhdysvaltojen suhtautuminen ihmisoikeusneuvostoon ja laajemmin monenväliseen yhteistyöhön tuntuu horjuvan pahasti Donald Trumpin aikakaudella. Kansainväliset sopimukset ja sitoumukset eivät tunnu painavan paljoakaan vaakakupissa, eikä pehmeille arvoille anneta sijaa Trumpin hallinnon ulkopolitiikassa. Toisaalta tämä ei ole ihmisoikeusneuvoston kontekstissa missään määrin uutta eikä edes yllättävää politiikkaa.

Monenvälinen yhteistyö ihmisoikeuskysymyksissä kysyy sitkeyttä siihen osallistuvilta. Helppoja ratkaisuja tai pikavoittoja on harvoin tarjolla.

Ihmisoikeusneuvosto ei tunnu palvelevan tai edistävän Yhdysvaltojen intressejä oikeassa mitassa ja oikealla tavalla, joten se saa jäädä. On huomattava, että moni muukin toimija olisi näillä perusteilla voinut luopua neuvoston jäsenyydestä. Monenvälinen yhteistyö ihmisoikeuskysymyksissä kysyy sitkeyttä siihen osallistuvilta. Helppoja ratkaisuja tai pikavoittoja on harvoin tarjolla.

Yhdysvaltojen liittolaiset eropäätös jättää hankalaan asemaan ihmisoikeusneuvossa. Globaalilla tasolla ihmisoikeuksien ajaminen ja puolustaminen on viime vuosina kohdannut useita haasteita, eikä yhden merkittävimmän länsimaisen toimijan poisjäänti ainakaan auta tilannetta.

Toisaalta ihmisoikeusneuvostossa jäsenyys on ratkaisevaa pääosin äänestystilanteissa ja monissa kysymyksissä on mahdollista toimia tehokkaasti myös kulisseissa. Toivottavaa on, että Yhdysvallat jatkaa epävirallisesti aktiivista toimintaansa ihmisoikeusneuvoston liepeillä ja tukee mittavilla resursseillaan liittolaisia näiden jäädessä yksin puolustamaan ihmisoikeuksia.

VTT Hanna Tuominen on kansainvälisen politiikan yliopisto-opettaja Turun yliopistossa. Tuominen on aiemmin toiminut myös Politiikasta-lehden päätoimittajana.

Julkaisu Yhdysvaltojen lähtö YK:n ihmisoikeusneuvostosta ei ole yllätys ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Greg Barkerin ohjaama dokumenttielokuva Barack Obaman viimeisestä presidenttivuodesta keskittyy Obaman ulkopolitiikkaan, mutta sivuaa myös Yhdysvaltojen sisäistä kehitystä. Parhaimmillaan se on kertomuksen tiivistyessä dramaattista loppua kohden.

Amerikkalaiset rytmittävät historiaansa yksittäisten kansakuntaa järkyttäneiden tapahtumien kautta. Pearl Harbor, John F. Kennedyn murha, Wall Streetin musta tiistai 1929. Missä olit silloin, kun kuulit syyskuun 2001 terrori-iskuista New Yorkiin ja Washingtoniin?

Iskuja seuranneet ”terrorismin vastaiset sodat” pudottivat amerikkalaiset kylmän sodan jälkeisistä voitontunnelmista levottomalle 2000-luvulle. Nykyisen presidentin virkakauden aikanaan päättyessä ovat sotatoimet jatkuneet muodossa tai toisessa yli kaksi vuosikymmentä.

Ensin tuli 9/11, sitten 11/9.

Aamuyöllä marraskuun 9. päivänä 2016 varmistunut tv-julkkis Donald J. Trumpin valinta Yhdysvaltojen presidentiksi oli maan liberaalille ja kansainvälisesti orientoituneelle kansanosalle järkytys, josta ei ole vieläkään toivottu.

Trumpin valinta Yhdysvaltojen presidentiksi oli maan liberaalille ja kansainvälisesti orientoituneelle kansanosalle järkytys, josta ei ole vieläkään toivottu.

Greg Barkerin ohjaama dokumenttielokuva Barack Obaman viimeisestä presidenttivuodesta keskittyy Obaman ulkopolitiikkaan, mutta sivuaa myös Yhdysvaltojen sisäistä kehitystä. Parhaimmillaan se on kertomuksen tiivistyessä dramaattista loppua kohden.

Marraskuun vaalipäivää seuraavan aamun valjetessa oli selvää, että Trump oli saanut paitsi republikaanien naiset myös monet aiemmin demokraatteja äänestäneet valkoiset miehet taakseen.

Järkytys näkyy Obaman lähipiirissä. Elokuvassa on paljon puhuva jakso presidentin avustajien vaalivalvojaisista. Obaman lähimpiin ulkopoliittisiin neuvonantajiin kuuluva Ben Rhodes istuu ulkona yrittäen sulatella vaalituloksen aiheuttamaa järkytystä ja vastailla dokumentaristin kysymyksiin.

Verbaalisesti lahjakkaana tunnettu Rhodes ei kuitenkaan saa sanoja tulemaan suustaan. Ei tule lauseita, ei sanoja. Puheenkirjoittajalla lyö tyhjää.

Rhodesin mykistyminen muistuttaa ensimmäisen maailmansodan tykistön rumputulessa lamaantuneiden sotilaiden kranaattijärkytystä. Kyse ei ole trauman jälkeisestä stressioireesta, vaan traumasta itsestään.

Tunnelmat Yhdysvaltojen YK-lähettilään Samantha Powerin kotonaan New Yorkissa järjestämistä illanistujaisista ovat kuin ruumiinvalvojaisista. Koolla on demokraattipuolueen vahvoja naisia valmiina juhlimaan Hillary Clintonin voittoa, jota ei tulekaan. Power katsoo koko yön valvonutta, kalpeaa pientä tytärtään ja miettii, minkälaisessa maassa ja maailmassa hän joutuu kasvamaan.

Vietetään hautajaisia, Obaman 2008 nostattaman yes we can -unelman hautajaisia. Vuonna 2018 demokraatit ovat vasta osittain siirtyneet trauman jälkeiseen aikaan.

Horisonttiin nousee varjo

Barkerin elokuva selostaa havainnollisesti, miten Obama aivan presidenttikautensa lopussa yritti vahvistaa Yhdysvaltojen kansainvälistä vaikutusvaltaa ja turvallisuutta – ja monin kohdin siinä onnistui.

Loppukiihdytys tuotti tuloksia: Pariisin ilmastosopimus, sopimus Iranin ydinaseohjelman jäädyttämisestä ja askeleet suhteiden normalisoimiseksi Kuuban kanssa olivat merkittäviä askelia eteenpäin. Ne tehtiin myös kiinteässä yhteistyössä muiden valtioiden kanssa.

Samaan aikaan jatkettiin Obaman ensimmäisellä presidenttikaudella aloitettua sotilaallisten resurssien kohdentamista Aasiaan, Venäjän vaikutusvallan patoamista ja pyrkimyksiä liittolaissuhteiden vankistamiseksi kauppasopimusten avulla.

Obaman viimeinen vuosi on silti kilpajuoksua aikaa vastaan.

Obaman viimeinen vuosi on silti kilpajuoksua aikaa vastaan. Presidentti saa painiskella oman, amerikkalaisen realismin ja idealismin traditioita sekoittaneen ulkopoliittisen doktriininsa sisäisten ristiriitojen kanssa.

Jännite havainnollistuu Rhodesin ja Powerin välisten näkemyserojen kautta. Obamaa lähellä ollut Rhodes kertoo, miksi Yhdysvallat antoi Syyrian konfliktin pahentua täysimittaiseksi tragediaksi. Sotilaalliselle interventiolle ei ollut edellytyksiä.

Obama ei halua sotia, Obama haluaa sopia.

Power, kuten ulkoministeri John Kerry, arvostelee voimakkaasti Obaman pidättyväisyyttä. Yhdysvaltojen tehtävänä on edistää demokratiaa ja ihmisoikeuksia kaikkialla maailmassa. Joskus se edellyttää huomattavienkin sotilaallisten riskien ottamista.

Kaksikko Rhodes–Powerin välinen dynamiikka nousee päähenkilön seuraamisen rinnalle dokumentin keskeiseksi kertomukselliseksi jännitteeksi.

Kertomuksen edetessä maailman mahtavimman sotilasmahdin vallan rajat käyvät ilmeisiksi. Konfliktit ja kiistat ovat viheliäisiä. Obaman hallinto käy jatkuvasti sisäistä painia ulkopolitiikan prioriteeteista ja keinoista niihin pääsemiseksi.

Obaman hallinto käy jatkuvasti sisäistä painia ulkopolitiikan prioriteeteista ja keinoista niihin pääsemiseksi.

Painit kuuluvat Obaman tapaan johtaa: erilaisia ajatuksia ja toimenpidesuosituksia kilpailutetaan jatkuvasti keskenään. Erimielisyyksistä huolimatta Obaman hallinto säilyttää vaikeimpinakin hetkinä toimintakykynsä. Vetäytyvyydestä kritisoitu presidentti on hänkin kaiken aikaa pelintekijän paikalla.

Jos yhteen hiileen puhaltaminen on vaikeaa valkoisen talon sisällä, on sen ulkopuolella vain vaikeampaa. Obaman viimeisen vuoden aikana horisonttiin nousee varjo, joka lopulta peittää koko näkymän.

Yhdysvallat on melkein koko 2000-luvun ollut sotaa käyvä maa. Paitsi ulkopolitiikassa, sotien fyysiset, taloudelliset ja henkiset jäljet näkyvät maan sisäpolitiikassa. Vuoden 2008 jälkeen on presidentinvaalit voitettu lupaamalla amerikkalaiselle rauhaa ja pidättäytymistä sotilaallisista interventioista.

Trumpin vuosi

Trump lupasi kampanjassaan amerikkalaisille paitsi vaurautta myös rauhaa ja turvallisuutta, aivan kuten Obamakin. Viestin pääsisällössä on hämmentävää yhtäläisyyttä.

Republikaanien kapinaliike teki 2016 läpimurron vallan ytimeen, maan pääkaupunkiin ja sen hermokeskukseen valkoiseen taloon. Tarkoitus oli Trumpin sanoin ”kuivattaa räme”.

Vuosi Trumpin valtakautta on osoittanut, ettei Washingtonia kiertävän kehätien sisäpuolelle tunkeutunut supervaltaa hallitsemaan saati merkittäviin sisäisiin uudistuksiin kykeneviä voimia.

Vuosi Trumpin valtakautta on osoittanut, ettei Washingtonia kiertävän kehätien sisäpuolelle tunkeutunut supervaltaa hallitsemaan saati merkittäviin sisäisiin uudistuksiin kykeneviä voimia. Vallan on ottanut kirjava joukko oman edun tavoittelijoita ja kiipijöitä, johtajanaan rasistinen ja maan ja maailman asioita huonosti tunteva presidentti, jolle yksinkertaisetkin hallintotoimet tuottavat ylitsepääsemättömiä vaikeuksia.

Kyvyt ja taidot eivät riitä muuhun kuin vahvan ja vauraan maailmanmahdin pääkaupungin henkiseen plundeeraukseen.

Yksi vuosi Trumpia on kärjistänyt Yhdysvaltojen sisäpolitiikan kahtiajaon repeämispisteeseen. Trumpin harkitsemattomat puheet ja sekavat toimet ulkopolitiikan johtajana on heikentänyt maan asemaa globaalina mahtina. Samalla on alkanut Obaman jättämän perinnön arviointi.

Yksi vuosi Trumpia on kärjistänyt Yhdysvaltojen sisäpolitiikan kahtiajaon repeämispisteeseen.

Barkerin elokuva on merkittävä puheenvuoro keskustelussa Obaman presidenttikauden perinnöstä. Suurimman kysymyksen kanssa Barker on kuitenkin samalla tavalla ymmällään kuin puhekykynsä vaaliyön jälkeisenä aamuna menettänyt Rhodes.

Miten on mahdollista, että Obaman työn jatkajaksi kaavailtu Clinton hävisi vaalit Trumpille? Oliko kyse Clintonin virheistä ja vioista vai Trumpin synnyttämän kansanliikkeen voimasta?

Vai oliko niin, että Trumpin valinta oli looginen seuraus Obaman kahdella presidenttikaudella ratkaisematta jääneille ongelmille niin Yhdysvaltojen sisällä kuin maailmallakin?

Dokumentista välittyy presidentin viimeisen vuoden hektisyys, tavaton kiire saada jotakin kestävää aikaan kahdeksan vuoden vaikean ja turhauttavan vaelluksen päätteeksi. Vaikka tuloksia syntyy, Trumpin voitto merkitsee sitä, että ponnistelut uhkaavat valua hukkaan.

Trumpin valinta presidentiksi on osa Obaman jättämää perintöä.

Obaman viimeinen vuosi on kaksijakoisuudessaan dramaattinen, kuvaus eteenpäin loikkauksesta, joka päättyy tragediaan. Trumpin valinta presidentiksi on osa Obaman jättämää perintöä. Asia on niin kipeä, että sitä on vaikea dokumentissa käsitellä.

Jäljelle jää siirtyminen Trumpin aikaan suuren hämmennyksen vallitessa.

Lisää aiheesta:

Politicon Susan Glasserin haastattelu Powersin ja Rhodesin kanssa tammikuussa 2018. Jeff Goldbergin Obaman ulkopoliittista ajattelua käsittelevä artikkeli The Atlantic -lehdessä alkuvuodelta 2016 toimii hyvänä johdatuksena dokumentille.

 DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 29.1.–4.2.2018. 

Juhana Aunesluoma työskenteli vuosina 2015–2017 vierailuprofessorina Minnesotan yliopistossa. Hän on poliittisen historian dosentti ja tutkimusjohtaja Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa Helsingin yliopistossa.

Julkaisu DocPoint: Obaman perintö puntarissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Voiko Donald Trump vaikuttaa Suomen asioihin?”

Milla, 11

Lyhyt vastaus on: kyllä voi. Maailma on kylä, jossa kaukaisemmankin asukkaan tekemiset vaikuttavat kaikkiin. Vaikka Trump ei siis suoraan pysty esimerkiksi sanelemaan, miten muiden tulisi elämäänsä elää, niin hänen toimillaan on vaikutusta myös Suomeen.

Mutta samalla tavalla kuin Trump vaikuttaa kaikkiin, on hän myös riippuvainen muista. Tätä kutsutaan keskinäisriippuvuudeksi. Trump ei siis pysty toimimaan täysin oman mielensä mukaan, vaan joutuu ottamaan huomioon myös muiden mielipiteet. Vaikka yksittäisen suomalaisen, tai koko Suomen, mahdollisuus rajoittaa Trumpin tai kenen tahansa toimia on pieni, niin yhdessä maailman kansat voivat esimerkiksi YK:n kautta toimia niin, että maailmassa säilyy rauha ja oikeudenmukaisuus.

Vaikka Trump on halunnut esimerkiksi jättää kunnioittamatta yhteisesti sovittuja ilmastosopimuksia, ei hän ole tähän pystynyt, koska suurin osa muista yhdysvaltalaisistakin kannattaa yhdessä ympäristön parhaaksi sovittuja asioita. Vaikka Trumpilla siis on vaikutusta, niin hän ei pysty yksin vaikuttamaan Suomen asioihin siten, että tapahtuisi jotain vastoin suomalaisten itsensä tahtoa.

YTT Jyrki Ruohomäki työskentelee kehittämispäällikkönä Kriisinhallintakeskuksessa. Ruohomäen mielenkiinnon kohteena ovat erityisesti rauhan- ja konfliktintutkimus, Pohjois-Irlanti ja Yhdysvallat.

Kysy politiikasta on juttusarjamme, jossa tutkija vastaa esitettyihin kysymyksiin. Lähetä kysymyksesi osoitteeseen toimitus@politiikasta.fi.

Julkaisu ”Voiko Trump vaikuttaa Suomen asioihin?” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hämähäkkimies on tehnyt tunnetuksi keskeisen normin: suuri valta tuo mukanaan suuren vastuun.

Kansainvälisessä politiikassa tämä tarkoittaa, että suurvalloilla on suurvastuu. Toisen maailmansodan jälkeen monet valtiojohtajat korostivat tätä normia.

Esimerkiksi Yhdysvaltojen presidentti Franklin D. Roosevelt kirjoitti kuolemaansa edeltävänä iltana vuonna 1945: ”Sodan piinatessa olemme oppineet, että suuri valta sisältää suuren vastuun”.

Myös Rooseveltin seuraaja, presidentti Harry S. Truman julisti Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksessa San Franciscossa vuonna 1945 suurvalloilla olevan suuri vastuu maailmanrauhasta.

San Franciscon kokouksessa valtiot muurasivatkin suurvaltavastuun YK:n peruskiveksi ja perustivat YK:n turvallisuusneuvoston.

YK:n peruskirjaan kirjattiin, että suurvalloilla eli turvallisuusneuvoston viidellä pysyvällä jäsenellä on päävastuu kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisestä. Tällä vastuulla on pääasiallisesti tarkoitettu suurvaltojen vastuuta niin sanotusta kovasta turvallisuudesta: sotien lopettamisesta ja ehkäisemisestä.

On tiedostettu myös ympäristöongelmien ja inhimillisen turvallisuuden yhteys ja alettu puhua ympäristöturvallisuudesta.

Parin viime vuosikymmenen aikana suurvaltavastuu on kuitenkin viitannut lisääntyvissä määrin inhimilliseen turvallisuuteen. Kylmän sodan päätyttyä turvallisuuspolitiikassa on korostettu yhä enemmän ihmisoikeuksien kunnioittamista ja niin kutsuttua suojeluvastuuta humanitaarisissa kriiseissä. On tiedostettu myös ympäristöongelmien ja inhimillisen turvallisuuden yhteys ja alettu puhua ympäristöturvallisuudesta.

Nyt alkaa olla selvää, että ilmastonmuutos on aikamme suurin turvallisuusuhka. Se asettaa miljoonien ihmisten elämisen perusedellytykset alttiiksi monenlaisille riskeille: kuivuudesta johtuvaan nälänhätään ja konflikteihin, tulvista johtuviin kotien ja elinympäristöjen tuhoutumiseen, laajemmin leviäville taudeille ja niin edelleen.

Monet eläin- ja kasvilajit kuolevat sukupuuttoon. Näin käy myös jopa joillekin valtioille: Tyynenmeren pienet saarivaltiot tulevat ilmastonmuutoksen vuoksi katoamaan maailmankartalta kokonaan.

Suurvalloilla on siten väistämättä suurvastuu ilmastonmuutoksesta. YK:n turvallisuusneuvosto on tietoinen tästä.  Jo kymmenen vuotta sitten se järjesti ensimmäisen keskustelunsa ilmastonmuutoksen, turvallisuuden ja energian kytköksistä toisiinsa.

Vuonna 2009 YK:n yleiskokous vaati YK:n pääsihteeriä valmistelemaan raportin ilmastoturvallisuudesta. Pääsihteerin raportti vahvistikin ilmastonmuutoksen heikentävän kansainvälistä turvallisuutta monin tavoin.

Vuonna 2011 YK:n turvallisuusneuvosto teki ensimmäisen päätöslauselmansa kansainvälisestä ilmastoturvallisuudesta. Julkilausuma ilmaisi huolensa ilmastonmuutoksen negatiivisista turvallisuusvaikutuksista, mutta ei esittänyt toimenpiteitä aiheesta.

Kuitenkin jo se, että YK:n turvallisuusneuvosto on ottanut ilmastonmuutoksen asialistalleen, on selvä viesti siitä, että ilmastonmuutos on turvallisuusuhka. Siten suurvalloilla on YK:n perustuskirjan mukaan vastuu johtaa toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Presidentti Barack Obaman johdolla Yhdysvallat tunnusti tämän esisijaisesti sille kuuluvan suurvastuun ilmastonmuutoksesta. Ei vain historiallisista syistä vaan juurikin Yhdysvaltain suurvalta-asemasta johtuen sen tulee ottaa johtajarooli kansainvälisessä ilmastopolitiikassa.

Obaman ilmastojohtajuus kannusti myös Kiinan muuttamaan aiemmin hyvin vastahankaista roolia kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa. Kiina ja Yhdysvallat aloittivat tiiviin yhteistyön ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Yhteistyö kulminoitui maiden historialliseen yhteisjulistukseen syksyllä 2014, jossa Kiina lupasi pysäyttää ilmastopäästöjensä kasvun vuoteen 2030 mennessä.

Kun Obaman hallintokausi päättyi, päättyi kuitenkin myös suurvaltayhteistyö ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Kaikkien suureksi yllätykseksi Obama ja Kiinan presidentti Xi Jinping ilmoittivat yhdessä G20-maiden kokouksessa Hangzhoussa ratifioivansa Pariisin ilmastosopimuksen. Tämä ilmoitus kannusti maailman muita valtioita ratifioimaan sopimuksen ennätysnopeasti.

Kun Obaman hallintokausi päättyi, päättyi kuitenkin myös suurvaltayhteistyö ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Trump on toistuvasti vähätellyt ilmastotiedettä ja kutsunut ilmastonmuutosta kiinalaiseksi huijaukseksi.

Nyt presidentti Trump on selväsanaisesti hylännyt suurvaltavastuun kansainvälisen normin vetämällä Yhdysvallat pois Pariisin ilmastosopimuksesta. Trumpin Yhdysvallat eivät halua kantaa sille kuuluvaa globaalivastuuta, vaan käpertyy itseensä. Amerikka ensin, sanoo Trump.

Muun maailman mahdollisuudet

Trumpin päätös ilman muuta heikentää kansainvälisiä toimia ilmastopäästöjen leikkaamiseksi. Se ei kuitenkaan estä muuta maailmaa toimimasta, vaan avaa uuden välilehden kansainvälisessä politiikassa.

Ensinnä etenkin Kiina vahvistaa nyt paikkaansa maailmanpolitiikan johtajana. Se on toistuvasti vahvistanut sitoutuvansa Pariisin sopimukseen ja toteuttavansa kansalliset ilmastotavoitteensa.

Kiina tuleekin todennäköisesti saavuttamaan tavoitteensa etuajassa, sillä sen hiilenkulutus on ollut laskussa jo kolme perättäistä vuotta. Kiinan vahvistuva asema kansainvälisenä ilmastojohtajana vahvistaa epäilemättä sen asemia myös muissa neuvottelupöydissä – Yhdysvaltojen kustannuksella.

Toiseksi kaupunkien, yritysten ja muiden ei-valtiollisten toimijoiden rooli kansainvälisessä ilmastopolitiikassa korostuu. Tällä voi olla merkittäviä rakenteellisia vaikutuksia kansainväliseen politiikkaan.

Monet Yhdysvaltojen kaupunkien pormestarit ovat jo ilmoittaneet tukensa Pariisin ilmastosopimukselle ja halustaan pysyä mukana ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa. Myös monet suuryritykset ovat kritisoineet Trumpin päätöstä.

Kolmanneksi Trumpin päätös todennäköisesti vahvistaa muiden valtioiden välistä ”me-henkeä” ja halua yhdistää voimansa. Erityisesti Kiinan ja EU:n ensimmäinen yhteinen julkilausuma antaa selvän viitteen siitä, että ne haluavat yhdessä johtaa ilmastonmuutoksen hillintää.

On mahdollista, että muut valtiot tehostavat ilmastotavoitteitansa. Planeetan ja ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta tämä on tietysti välttämätöntä. Myös Suomen on tehostettava ilmastovastuutaan.

Näyttää yhä todennäköisemmältä, että Yhdysvallat ei enää pysty – tai edes halua – toimia johtajavana suurvaltana maailmanpolitiikassa.

Yhdysvaltojen jättäytyminen Pariisin ilmastosopimuksesta on sille ennen kaikkea valtava imagollinen tappio. Kansainvälinen luottamuspula heikentää sen neuvotteluasemia esimerkiksi talouspolitiikassa. Näyttää yhä todennäköisemmältä, että Yhdysvallat ei enää pysty – tai edes halua – toimia johtajavana suurvaltana maailmanpolitiikassa.

Hedley Bull, yksi kansainvälisen politiikan klassikkoteoreetikoista, painottaa, että pelkästään sotilaallinen voima tai taloudellinen vauraus ei tee valtiosta suurvaltaa. Suurvalta-aseman voi saavuttaa vain, jos muut valtiot tunnustavat sen legitiimiksi asemaksi.

Suurvallan legitimiteetti edellyttää ennen kaikkea, että se ottaa kantaakseen sille kuuluvan suurvastuun kansainvälisestä turvallisuudesta ja järjestyksestä.

Voidaankin kysyä: luetaanko Yhdysvallat vielä tulevaisuudessa mukaan suurvaltoihin, jos se ei ole valmis kantamaan suurvalloille kuuluvaa kansainvälistä vastuullisuutta? Ilmastonmuutos kun on globaali turvallisuusuhka, sanoo Naton pääsihteerikin.

YTT Sanna Kopra on toimii tutkijatohtorina Lapin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa käsittelee kansainvälistä ilmastopolitiikkaa, valtioiden ympäristövastuullisuutta sekä Kiinan suurvaltavastuuta.

Julkaisu Yhdysvallat – vastuuton (suur)valta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Emme kovin helposti yhdistä toisiinsa Donald Trumpin valintaa Yhdysvaltain presidentiksi 2016, Britannian eroamista Euroopan unionista 2016 järjestetyn kansanäänestyksen tuloksena, Narendra Modin valintaa 2014 Intian pääministeriksi sekä ääri-islamilaisen Isiksen väkivaltaa ja perustamaa islamilaista kalifaattia.

Kolme ensimmäistä ilmiötä ovat demokraattisten prosessien tuotoksia ja ne vodaan kytkeä populismiin. Isis puolestaan on kaukana demokratiasta eikä siihen helposti liitetä myöskään populismia. Kuitenkin noista kaikista ilmiöistä voidaan löytää niitä yhdistäviä piirteitä.

Kaikista neljästä ilmiöstä voidaan löytää niitä yhdistäviä piirteitä.

Yhdysvalloissa Trumpin kannatus perustui ratkaisevasti niin kutsutun ruostealueen työttömiksi jääneiden tai tulojaan menettäneiden valkoisten työläisten ja maanviljelijöiden ääniin. Yhtäältä globalisaatio on siirtänyt tuotantoa ja sen mukana työpaikkoja pois Yhdysvalloista. Toisaalta latinojen maahanmuutto oli tuonut halvempaa työvoimaa.

Britannian EU-eron kannattajien taustalta löytyy myös työpaikkojen menetys ja pelko maahanmuuttajien aiheuttamasta tulojen supistumisesta mahdollisen halvan työvoiman muodossa. Toki takaa löytyy myös pelko perinteisen englantilaisen elämänmuodon häviämisestä. Britanniassa globalisaation lisäksi uhaksi koettiin Euroopan unionin avaamat rajat.

Intiassa Modin ja Intian kansanpuolueen kannatus nojasi paljolti hinduihin, joille globalisaatio ja Intian talouden liberalisointi ei vielä ollut antanut juuri mitään tai jotka olivat talouden modernisoitumisen myötä menettäneet tulonsa. Intiassa miljoonat ovat nousseet köyhyydestä keskiluokkaan, mutta samalla varallisuuserot ovat kärjistyneet.

Isisin joukkoihin liittyy Euroopasta musliminuoria, joille lupaus tai odotus paremmasta elämästä ei olekaan toteutunut. Toisaalta Isis saa islamilaisesta maailmasta riveihinsä ihmisiä, jotka kokevat islamin tulleen nöyryytetyksi länsimaiden toimesta ja jotka modernisaatio on repinyt irti omilta juuriltaan.

Islamilaisessa maailmassa ääriliikkeiden kannatusta tukee myös sosiaalinen eriarvoisuus. Niissä eliitti on hyötynyt maailmantalouteen osallistumisesta, mutta vauraus ei ole valunut alas työllään elävän väestön keskuuteen.

Paluu menneisyyteen

Kaikki neljä tapausta ovat globalisaation tuottamia reaktioita. Niissä purkautuu populismin muodossa tyytymättömyys globalisaation tuottamiin lieveilmiöihin ja globaalihallinnon epäonnistumiseen. Niiden käyttövoima löytyy globalisaation syrjäyttämistä ja nöyryyttämistä ihmisistä.

Kaikkia neljää yhdistää myös lupaus uudesta paremmasta huomisesta. Trump lupasi tuoda työpaikat takaisin. Brexitin puuhamiehet lupasivat paremman tulevaisuuden EU:n ulkopuolella. Modi lupasi uutta elinvoimaa Intian talouteen ja sen myötä kymmenien miljoonien vaurastumisen. Isis lupaa palauttaa muslimien ylpeyden ja oman elämän hallinnan.

Ilmiöt ovat kaikki tavallaan modernisaation tuotteita.

Lupausten täyttäminen ja odotusten toteutuminen edellyttävät talouden kasvua. Sitä kautta nuo ilmiöt kytkeytyvät eurooppalaiseen 1700- ja 1800-lukujen yhteiskuntafilosofiaan. Ne ovat kaikki tavallaan modernisaation tuotteita.

Kaikissa neljässä ilmiössä menneisyys nousee merkittävään asemaan. Kannatusta haetaan kääntämällä katseet loistavaan menneisyyteen ja sen palauttamiseen. Samalla osoitetaan vihollinen, joka on syypää vallasta, hyvinvoinnista tai kulttuurista syrjäytymiselle.

Trump lupaa palauttaa Yhdysvaltain kadotetun suuruuden ja tehdä maasta jälleen maailman johtavan valtion. Brexitin kannattajat hakevat Britannian uutta nousua Euroopan unionin sijaan vanhasta kansainyhteisöstä. Samalla glorifioidaan brittiläistä imperiumia.

Modi lupaa palauttaa Veda-myyttien hindujen loistavan menneisyyden samalla kun hän tekee Intiasta modernin suurvallan. Myös Isis lupaa palauttaa islamin alkuaikojen loistavan kalifaatin.

Loistavan menneisyyden ihannointiin kaikissa neljässä tapauksessa liittyy myös ulossulkeva nationalismi. Niissä ilmenevä nationalismi palautuu 1800-luvun eurooppalaiseen romantiikan kansallisuusaatteeseen. Näin on myös Isisin ja hindunationalismin kohdalla. Tässä suhteessa molemmat kääntävät selkänsä omalle moninaisuuden perinteelle.

Loistavan menneisyyden ihannointiin kaikissa neljässä tapauksessa liittyy myös ulossulkeva nationalismi.

Romantiikan ajatus menneisyyden palauttamisesta, pyrkimys vahvan ja puhtaan kansakunnan rakentamiseen ja vierauden kammo löytyvät sellaisilta eurooppalaisilta 1800-luvun kansallisuusaatteen klassikoilta kuin Johann Gottfried Herderiltä, Johann Gottlieb Fichteltä, Adam Mickiewiczilta ja Giuseppe Mazzinilta. Tuohon aateperintöön kuuluu myös voimakas erottelu meidän ja muiden välillä.

Kansallisromantiikkaan kytkeytyivät myös erilaiset sankaritarinat. Siihen liittyi uuden ihmisen ja kansakunnan luominen väkivallan kautta. Euroopassa tuo väkivallan ihannointi ja ajatus voimakkaiden kansakuntien rakentamisesta tuotti 1900-luvulla kaksi maailmansodiksi kutsuttua Euroopan sisällissotaa.

Post-modernin harha

Nuo neljä populismiin liitettyä ilmiötä nostavat esiin kiintoisan kysymyksen post-modernismista. Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa on jo jonkin aikaa ollut esillä ajatus siirtymisestä post-moderniin aikakauteen.

Ranskalainen filosofi Bruno Latour on tosin kiistänyt tuon ajatuksen nostamalla esiin näkökulman, ettemme ole vielä edes moderneja.

Yksi ulottuvuus post-moderniin aikakauteen siirtymisessä oli suurten tarinoiden häviäminen. Nyt kuitenkin noissa neljässä ilmiössä suuret tarinat ovat palanneet takaisin, jos ne edes olivat koskaan hävinneet. Tämä tukee ainakin sitä ajatusta, että puhe post-moderniin siirtymisestä on kenties ennenaikaista, kun suuri osa ihmiskunnasta on vasta siirtymässä moderniin.

Suuret tarinat ovat palanneet takaisin, jos ne edes olivat koskaan hävinneet.

Digiajassa eläminen voisi tukea post-moderniin siirtymistä. Mutta toisaalta se on yksi tekijä, joka tukee uusien myyttien rakentamista ja niihin uskovien yhteisöjen muodostumista. Näin moderni ja rakennetut traditiot muodostavat hybridin, jossa elävät monet totuudet.

Kaikki neljä ilmiötä kertovat myös omalla tavallaan maailmanjärjestelmän muutoksesta. Muutos synnyttää eri puolilla epävarmuutta, johon haetaan turvallisuutta ja varmuutta menneisyyden kautta. Paluu turvalliseksi koettuun menneisyyteen nousee houkuttelevaksi ajatukseksi.

Näin kehystettynä islamilaista terrorismia ei pitäisi tarkastella erillisenä ilmiönä eikä hakea sen syitä islamin ominaislaadusta. Kun Isis asetetaan Trumpin ja Modin vaalivoittojen ja brexitin rinnalle, ongelmaksi nousee se moderni maailmanjärjestelmä, jota olemme rakentaneet viimeistään 1400-luvun lopulta.

Tasa-arvon illuusio

Sikäli kuin tässä käsitellyt neljä ilmiötä koetaan ongelmiksi, voidaan niiden yhteistä selittäjää hakea vallitsevasta maailmanjärjestelmästä. Kysymys on tavallaan modernisaation kriisistä. Yksi modernin lupauksista oli Ranskan vallankumouksen iskulause tasa-arvoisuudesta, joka ei globaaliksi muuttuneessa maailmassa ole toteutunut.

Ongelman ytimessä on demokratian ja markkinatalouden ristiriitainen suhde.

Demokratian kestävyyden yhtenä edellytyksenä on ainakin jonkinasteinen aineellinen tasa-arvo. Sen toteuttaminen tai ainakin sitä kohti eteneminen on puolestaan edellyttänyt jatkuvaa taloudellista kasvua. Kasvu puolestaan on mahdollistanut heikommassa asemassa olevien hyvinvoinnista huolehtimisen taloudellisen uusjaon kautta.

Yhteiskunnallisen vakauden ja tasa-arvon illuusion säilyttäminen ei enää olekaan samalla lailla mahdollista kuin aiemmin.

Talouskasvun hidastuminen tai jopa pysähtyminen kehittyneissä teollisuusmaissa on johtanut säästöihin ja leikkauksiin. Yhteiskunnallisen vakauden ja tasa-arvon illuusion säilyttäminen ei enää olekaan samalla lailla mahdollista kuin aiemmin.

Itse asiassa pariin sataan vuoteen ensimmäisen kerran näyttää siltä, että tulevat sukupolvet eivät voi odottaa oman elintasonsa olevan parempi kuin heitä edeltäneiden sukupolvien.

Kun lupaus tasa-arvosta karkaa ja eriarvoisuus lisääntyy, syrjäytyneet kokevat, että eliitit ovat pettäneet heidät. Demokraattisissa yhteiskunnissa vaalit antavat mahdollisuuden äänestää eliittejä vastaan. Autoritaarisissa islamilaisissa maissa itsensä petetyiksi tulleiksi kokeneet hakeutuvat ääriliikkeisin ja suuntaavat vihansa omia eliittejään ja heidän tukijoikseen ymmärrettyjä länsimaita vastaan.

Populismi tai ääri-islamismi ei kuitenkaan esitä vaihtoehtoa modernille. Paluu menneeseen tai rajojen sulkeminen puhtaiden kansallisvaltioiden palauttamiseksi on osa modernia agendaa eikä siten vaihtoehto. Juuri tämä agenda edellyttää kestävää talouskasvua, jolle luonto ja rajallinen maapallo ovat asettamassa esteitä.

Vihan kasvun hillitseminen edellyttää, että osattomista pidetään huolta.

Alati muuttuvassa maailmassa vihan kasvun hillitseminen edellyttää, että osattomista pidetään huolta. Perinteisen intialaisen ja kiinalaisen yhteiskuntafilosofian mukaan vallan legitimiteetin tulee perustua ensisijaisesti kansalaisten hyvinvointiin.

Globaalissa maailmassa ei kuitenkaan riitä, että tämä toteutuu rajoitettujen tai sulkeutuvien kansallisvaltioiden puitteissa. Hyvinvoinnin lähtökohtana tulee olla koko ihmiskunta.

Jyrki Käkönen on Tampereen ja Tallinnan yliopistojen emeritusprofessori, joka työskentelee parhaillaan Koneen Säätiön rahoittaman Tampereen yliopiston Regional Challenges to Multilateralism -tutkimusprojektissa.

Julkaisu Vihan aikakausi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Todistin äskettäisellä käynnilläni Yhdysvalloissa, miten politiikkaa palveleva ja akateemisempi tutkimus hakee otetta suureen muutokseen ja Donald Trumpin hallituksen aikeisiin.

Johtava maltillisen liberaali ajatushautomo Brookings-instituutti julkisti Washingtonissa vuoropuhelun avaukseksi Yhdysvaltain turvallisuuspolitiikan linjauksen. Sen takana ovat molempiin valtapuolueisiin kuuluvat kokeneet ja arvostetut asiantuntijat.

Tietäen ehdotustensa torjuvan Trumpin esittämiä avauksia raportin kirjoittajat myöntävät, että Yhdysvaltain ulkopolitiikan on vastattava läntisten yhteiskuntien tyytymättömyyden ja turhautumisen sekä suurvaltakilpailun paluun aiheuttamaan ympäristön muutokseen.

Yhdysvaltain ulkopolitiikan on vastattava tyytymättömyyden ja turhautumisen sekä suurvaltakilpailun paluun aiheuttamaan ympäristön muutokseen.

Raportin pyrkimyksenä on osoittaa, että sitoutuminen uudistettavaan sääntöpohjaiseen globaaliin järjestykseen ajaa edelleen parhaiten kansallisia etuja. Kapean nationalistinen vaihtoehto, joka ohentaisi, valikoisi ja leikkaisi Yhdysvaltain roolia, murentaisi järjestystä ja johtaisi suurvaltojen etupiirijakoon.

Uudistukseen raportti hakee lähtökohtia kylmään sotaan valmistaneesta strategiasta. Yhdysvaltain on rakennettava eri alueilla ”vahvat asemat” liittolaisten ja kumppaneiden kanssa ennen kuin se ryhtyy mittelemään voimia vastapuolten kanssa.

Julkisen vuoropuhelun vaikeutta ja lukkiutunutta tilannetta heijastivat tapaamieni Barack Obaman hallintoa palvelleiden tutkijoiden luonnehdinnat.

Erään tokaisun mukaan Brookings kuuluu Valkoisesta talosta nähtynä muiden liberaalien ja myös maltillisen konservatiivisten ajatusmyllyjen kanssa ”viralliseen oppositioon”. Yksi tutkija on päättänyt hallinnon keskeneräiseen ja suljettuun koneistoon turhautuneena paneutua ruohonjuuritason poliittiseen työhön ja julkisiin esiintymisiin maakunnissa.

Brookingsin tutkijat jäävät odottamaan reaktioita työstä, jota on joka tapauksessa tehtävä. Poliittisen järjrestelmän asiantuntija kehottaa strategiseen kärsivällisyyteen ja muistuttaa presidentin vallasta.

Kun Washingtonin ajatusmyllyjen ja hallinnon välinen yhteys on kadoksissa, Valkoisen talon vallankäytön ytimeen nimitetään tutkijayhteisön laitamilla toimineita tai tuntemattomia äkkiväärien tai äärikonservatiivisten tulkintojen ajajia.

Markkinat ja voimapolitiikka

Maailmanjärjestyksen käännekohdan syihin ja seurauksiin haettiin laajemmasta näkökulmasta vastausta kansainvälisten suhteiden tutkimuksen International Studies Association -järjestön vuosikonferenssissa Baltimoressa.

Yhdestä vastauksesta vallitsee yksimielisyys. Trump-ilmiö ei ole kriisin syy vaan yksi pitkän murroksen seurauksista.

Trump-ilmiö ei ole kriisin syy vaan yksi pitkän murroksen seurauksista.

Länsijohtoinen liberaalinen järjestys ei koskaan ollut todella globaali. Kylmässä sodassa se edusti toista osapuolta. Kylmän sodan jälkeisellä liberalismin ja yksinapaisuuden valtakaudella nousevat vallat ja alueet vaativat rakenteellisia muutoksia länsijohtoisuuteen.

Ratkaiseva sysäys nykykriisiin on kypsynyt läntisten maiden sisällä. Uusliberalismi, vuonna 2008 alkanut finanssikriisi ja kiihtyvä globalisaatio ovat jättäneet valtiot markkinoiden jalkoihin.

Seurauksena on ollut liberaalin kansainvälisen järjestyksen rakentamiseen kuuluneen yhteiskuntapoliittisen tarkoituksen katoaminen, eriarvoisuuden kasvu ja demokratiaa uhkaavan populismin nousu.

Toinen valtavirtaselitys on voimapoliittinen. Venäjä ja Kiina tarjoavat autoritaarisen ja revisionistisen vaihtoehdon, kun taas sisäisesti jakautunut Yhdysvallat oireilee ensimmäisen kerran toisen maailmansodan jälkeen turhautumista globaaliin johtajuuteen.

Vaikka Venäjä on heikentyvä ja Kiina nouseva valta, niiden pääsy alueelliseen hegemoniaan Yhdysvaltain jättämissä tyhjiöissä johtaisi etupiirijakoon ja epävakauteen.

30-luvun opetukset

Sekä yhteiskuntapoliittinen että valtapoliittinen selitys rinnastuvat 1930-luvun asetelmaan. Vaikka silloisen katastrofin toistumiseen ei monikaan usko, liberaalia järjestystä on vahvistettava tai uudistettava rakenteellisesti.

Liberaalit teoreetikotkaan eivät usko korjausliikkeen voivan nojautua pelkästään Yhdysvaltain yhtenäisyyden ja johtajuuden varaan. Silloin taakanjakoon tarvitaan lisää vastuunkantajia, kuten Euroopan unioni ja sopeutumiskykyinen Kiina, sekä asiaan uskova yleinen mielipide.

Yhdistävänä haasteena voisi olla yhteiskuntien haavoittuvuus taloustaantuman, terrorismin ja ilmastonmuutoksen kaltaisille uhkille.

Jos läntisen ja ei-läntisen pilarin yhdistäminen liberaaliksi järjestykseksi on epäuskottavaa, voidaan käsite liberaali korvata modernilla. Uudistuvaa maailmanjärjestystä yhdistävänä haasteena voisi olla yhteiskuntien haavoittuvuus taloustaantuman, terrorismin ja ilmastonmuutoksen kaltaisille uhkille.

Nationalismi ja alueellisuus sopeutuisivat rakentavina osina kokonaisuuteen. Brookingsin raportin malli Yhdysvaltain ja samanmielisten maiden yhteisten vahvuuksien hyödyntämiseksi voisi olla liberaalin lännen panos sopeutukseen.

Kari Möttölä on vieraileva tutkija ja professori Eurooppa-tutkimuksen verkostossa Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Trumpin nousun syyt ja seuraukset ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Miksi Donald Trump voitti Yhdysvaltojen presidentinvaalit, vaikka on rasisti?”

Milla, 10

Trump voitti vaalit, koska hän sai enemmän alueellisia valitsijamiehiä, ei ääniä. Jotkut äänestivät Trumpia, koska hän on rasisti, ja jotkut siitä huolimatta. Rasismi ja rodullinen eriytyminen ovat yleistä Yhdysvalloissa. Moni on tottunut rasisteihin ympärillään. Ehkä kaikista Trump ei ollut rasisti.

Ihmiset kokivat, että oli muutoksen aika. Samoin oli kahdeksan vuotta aiemmin, kun Obama voitti. Rasisti mustan presidentin jälkeen on voinut korostaa muutosta joillekin äänestäjille. Obaman laman jälkeisen aikakauden muistot eivät olleet kaikille hyviä. Moni tahtoi vaihtaa puoluetta Valkoisessa talossa. Erityisesti osavaltioissa, joissa Trump voitti, työpaikkoja oli kadonnut ja siitä oli puhuttu paljon. Myötätunto työpaikkoja menettäneitä kohtaan näkyi siinä, että Trumpia äänestivät keskiluokkaiset, eivät niinkään vähäosaiset tai vaikkapa afrikkalais-amerikkalaiset äänestäjät.

Trumpin vastaehdokas Clinton ei voinut tarjota muutosta Obaman kauteen eikä myöskään vastata eliittikritiikkiin, koska hän oli hyvin vahvasti osa poliittista eliittiä. Clinton lähinnä kampanjoi Trumpia vastaan, mutta ei saanut riittävästi valitsijamiehiä keskeisissä osavaltioissa. Hänen kampanjansa puhui enemmän Trumpista kuin Clintonista.

Viimeinen niitti oli se, että FBI ja CIA tutkivat Clintonia vaalisyksynä. Trump oli upottanut ihmisten mieliin väitettä siitä, että Clinton on kieroilija, ja tämä tutkinta vahvisti väitettä, vaikka juuri ennen vaaleja Clinton sai puhtaat paperit.

Trump sai ääniä niiltä, jotka kritisoivat poliittista valtaa pitäviä. Hän sai myös sympatiaääniä niiltä, jotka kokivat, että häntä kohdeltiin epäreilusti mediassa ja kansalaiskeskustelussa. Trump näytti, että kenestä tahansa – rasisti tai ei – voi tulla presidentti. Siihen ei tarvita Washingtonin poliittisen eliitin tukea. Tässä voi monen äänestäjän mielessä kiteytyä amerikkalainen unelma, vaikka Trump onkin syntynyt kultalusikka suussa. Hän ei noussut ryysyistä rikkauksiin vaan poliittisen eliitin väheksymästä ulkopuolisesta vallan ytimeen.

Dosentti, PhD Emilia Palonen on valtio-opin yliopistonlehtori (ma.) Helsingin yliopistossa.

Kysy politiikasta on juttusarjamme, jossa tutkija vastaa esitettyihin kysymyksiin. Lähetä kysymyksesi osoitteeseen toimitus@politiikasta.fi. 

Julkaisu ”Miksi Trump voitti vaalit, vaikka on rasisti?” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Videon kuvaus Susanna Hast.

Julkaisu Yhdysvaltojen presidentin valta ja sen rajat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yhdysvaltojen presidentin Donald Trumpin johtajuutta on selitetty muun muassa narsismin, lapsuuskokemusten, vallanhimon, kostonhimon, riippuvuushäiriöiden ja valkoisuuden avulla. Trumpin edustamat arvot kiinnittyvät myös yhteiskunnallisiin virtauksiin, joita tarkastelemalla analyysi voidaan siirtää poispäin yksilökohtaisista piirteistä ja kokemuksista, joihin keskittyminen pahimmillaan epäpolitisoi tarkastelun kohteen.

On syytä pohtia, minkälaiset hyveet ovat Trumpin poliittisen retoriikan ytimessä. Silloin on helpompi hahmottaa, minkälaista maailmaa retoriikan avulla luodaan. Keskittyminen Trumpin persoonaan tai sen häiriöihin ei lopulta tuota kovin syvällistä yhteiskunnallista ymmärrystä Trumpin edustamasta maailmankuvasta.

Paluu herooiseen yhteiskuntaan

On ilmeistä, että Trumpin ideaaliyhteiskunta on herooinen – sellainen kuin Homeroksen eepoksissa Ilias ja Odysseia. Herooisissa yhteiskunnissa hyveellisyys kumpuaa sosiaalisista rooleista ja niiden kunnioittamisesta.

Helsingin yliopiston dogmatiikan yliopistonlehtorin Olli-Pekka Vainion mukaan herooisissa yhteiskunnissa ”hyveet palvelevat tiettyä melko pientä sosiaalista piiriä, sukua ja perhettä, ja niille annetaan tinkimätön arvo”.

Vainio nostaa esiin Homeroksen Iliaan, jossa ”hyvettä kuvaava sana aretee viittaa oikeastaan mihin tahansa erinomaiseen taitoon tai kykyyn, kuten kykyyn juosta nopeasti, sotataitoon, nokkeluuteen ja jopa kykyyn petkuttaa vihollisia”.

Minkälaiset hyveet ovat Trumpin poliittisen retoriikan ytimessä?

Homeroksen Kreikassa kilpaileminen kaikessa, agonismi, oli keskeinen osa hyveellistä yhteiskuntaa. Paavo Castrén painottaa, että ”Homeroksen kuvaamassa maailmassa uskottiin jumaltenkin kilpailevan keskenään kuolevaisten tavoin ja käyttävän tarvittaessa vilpillisiäkin keinoja”.

Herooisessa yhteiskunnassa siis, kuten Vainio jatkaa, ”myös kavaluus ja valhe saattoivat olla hyveitä. Vastaavasti tappion kärsiminen, alentuminen ja toisen vallan alle joutuminen olivat paheita”.

Kun Trumpin toimintaa seuraa herooisen yhteiskunnan näkökulmasta, se alkaa näyttää loogiselta ja – niin, varsin hyveelliseltä. Trump on osoittanut kerta toisensa jälkeen, että hänellä on erinomainen taito paitsi kilpailla myös voittaa eri osa-alueilla.

Kun Trumpin toimintaa seuraa herooisen yhteiskunnan näkökulmasta, se alkaa näyttää varsin hyveelliseltä.

Voittaminen, menestys ja omien suosiminen ovat hyveitä, joiden tavoittelemista eivät rajoita oikeudenmukaisuuden, rehellisyyden tai kohtuullisen hyveet, jotka ovat monien muiden hyveteorioiden keskiössä.

Konservatiivinen maailmankuva

Oman sosiaalisen piirin palveleminen näkyy siinä, miten Trump nostaa Yhdysvaltojen ensisijaisuuden – ”America first” – ulkopolitiikkansa ytimeen. On tärkeä huomata, että valtioiden päämiehet ajavat aina oman maansa etua – myös silloin, kun ne tekevät yhteistyötä muiden valtioiden kanssa. Oma etu ja yhteistyö eivät ole vastakohtia.

Trumpin ulkopolitiikan olennainen ero edellisen presidentin Barack Obaman politiikkaan ei ole siis niinkään sisällössä vaan tavassa puhua. Myös Obama uskoi Yhdysvaltojen erityislaatuisuuteen, mutta hänen hallintonsa keinovalikoima ja retoriikka painottivat kansainvälisten organisaatioiden ja yhteistyön roolia.

Berkeleyn yliopiston professorin George Lakoffin mukaan konservatiiviseen arvomaailmaan kuuluu ajatus siitä, että on moraalitonta olla hyväntekijä, koska oman edun tavoittelu pitää järjestelmän tasapainossa ja tarjoaa eniten hyvinvointia kaikille.

Trumpin ulkopolitiikka perustuu juuri tällaiseen moraaliseen maailmankuvaan, jossa oman edun suoraviivainen ja peittelemätön tavoittelu on hyveellistä ja toivottavaa. Tästä näkökulmasta käsin Obaman diplomaattinen kieli on tekopyhää, koska sen tarkoituksena on verhota todelliset pyrkimykset ajaa omaa asiaa muiden kustannuksella.

Monelle hyveistä kirjoittaneelle ajattelijalle, esimerkiksi renessanssifilosofi Erasmus Rotterdamilaiselle, teeskennellyt hyveet ovat paheista tuomittavimpia. Näin on edelleen: kaksinaismoralistinen toiminta aiheuttaa valtavaa paheksuntaa.

Toisaalta kaksinaismoralismista on helppo syyttää, koska harva pystyy elämään ihanteidensa mukaan. Obaman esittäminen heikkona johtajana, joka sanoo yhtä ja tekee toista, ei ole kovin vaikeaa.

Vallanpitäjät määrittelevät sen, mikä on moraalista toimintaa.

Lakoff kirjoittaa myös, että konservatiiviseen maailmankuvaan liittyy uskomus siitä, että valta tuottaa moraalia. Vallanpitäjät määrittelevät sen, mikä on moraalista toimintaa. Trump pyrkiikin rakentamaan uudenlaista moraalista järjestystä, jossa rehellisyyden ja kohtuullisuuden hyveet käännetään ylösalaisin – niistä tehdään heikkouksia.

Trumpille Obaman hallinto näyttäytyi yksinomaan heikkona, mikä ominaisuutena edustaa herooisessa yhteiskunnassa pahetta. Entä jos Trumpin retoriikkaa ja toimintaa tarkastelee perinteisten kardinaalihyveiden kautta?

Neljä kardinaalihyvettä

Neljään kardinaalihyveeseen, joita ovat kohtuullisuus, rohkeus, oikeudenmukaisuus ja viisaus, kiteytyy useiden eri aikakausina vaikuttaneiden ajattelijoiden, muun muassa Aristoteleen ja Tuomas Akvinolaisen, määritelmiä hyveistä ja niiden välisistä suhteista.

Kohtuullisuuteen, rohkeuteen, oikeudenmukaisuuteen ja viisauteen kiteytyy useiden eri ajattelijoiden määritelmiä hyveistä.

Trumpin ei voi sanoa olevan ainakaan kohtuullinen, mihin hyveenä liittyy paitsi vaatimattomuutta myös anteeksiantavaisuutta. Monet Trumpia seuraavat pitävät hänen määräävinä piirteinään juuri anteeksiantamattomuutta, kostonhalua ja kohtuuttomuutta.

Rohkeutta puolestaan Trumpilla riittää. Hän on vaihtanut monta kertaa uraa, ottanut taloudellisia riskejä ja tuonut aivan uudenlaista politiikkaa Washingtoniin.

Toisaalta hyveiden ykseys eli eri hyveiden tasapaino on tärkeä osa hyveajattelua. Jos yksi hyve on liian korostunut, siitä tulee pahe. Näin voisi ajatella, että Trumpin rohkeus on lopulta pahe, koska se on pikemminkin uhkarohkeutta, äkkipikaisuutta ja arvaamatonta käytöstä, jolla on laajoja kielteisiä vaikutuksia ympäröivään yhteiskuntaan.

Entä onko Trump oikeudenmukainen? Monen hänen kannattajansa mielestä varmasti on, eihän kukaan äänestäisi epäoikeudenmukaisena pitämäänsä ehdokasta. Trump sanoo antavansa äänen unohdetuille amerikkalaisille ja julisti virkaanastujaispuheessaan, että valta siirtyy viimein Washingtonista kansalaisille.

Trumpin retoriikkaa kumpuaa siis oikeudenmukaisuuden periaatteesta – siitä, että demokratiassa valtaa kuuluu kansalle, ei eliitille. Oikeudenmukaisuutta on kuitenkin vaikea määritellä ja sen arviointi palaa kysymykseen yhtäältä hyveiden ykseydestä ja toisaalta toiminnan päämäärästä eli teloksesta.

Vainio nostaa esiin vanhan oikeudenmukaisuuden määritelmän ”jokaiselle ansionsa mukaan” ja jatkaa: ”Oikeudenmukaisuuden määritelmän ongelmallisuutta alleviivaa se makaaberi tosiasia, että kyseinen määritelmä (saks. Jeden das Seine) oli kirjattu Buchenwaldin keskitysleirin portin päälle rautaisin kirjaimin. Kenen ansioista ja kenen kriteerien mukaan tuomaroinnista on siis oikeastaan kyse?”

Neljäs kardinaalihyve on viisaus, jonka määrittely ei ole myöskään kovin yksinkertaista. Aristoteles puhui sekä teoreettisesta että käytännön viisaudesta, joiden välillä täytyy vallita tasapaino. Trump ei arvosta teoreettista viisautta, vaan pyrkii pikemminkin haastamaan tieteen varaan rakennetun asiantuntijatiedon päätöksenteossa.

Hänen johtajuustyylinsä vaikuttaa poikkeukselliselta juuri siitä syystä, että siitä puuttuu presidentin arvovallalle ominainen harkintakyky.

Käytännön viisaus puolestaan vaatii kokemusta, ja sitä Trumpilla on rutkasti. Toisaalta liike-elämän kokemuksesta ei ole välttämättä hyötyä politiikassa, eikä Trump valitse hallintoaan poliittisen kokemuksen perusteella.

Viisauden hyveelle on keskeistä harkinnan, päätöksen ja toiminnan välinen tasapaino, joka Trumpin johtajuudesta puuttuu täysin. Hänen johtajuustyylinsä vaikuttaa poikkeukselliselta juuri siitä syystä, että siitä puuttuu presidentin arvovallalle ominainen harkintakyky ja pidättäytyminen arvaamattomasta ja impulsiivisesta kanssakäymisestä yhtäältä kansalaisten ja toisaalta muiden poliittisten johtajien kanssa.

Karnevalistinen moraalikäsitys

Neljästä kardinaalihyveestä Trump ilmentää siis vain rohkeutta ja jossain määrin oikeudenmukaisuutta, joiden korostuminen yli muiden hyveiden tekee hänen johtajuudestaan paitsi paheellista myös vaikeatulkintaista. Trump kun ei edes pyri esiintymään hyveellisenä.

Hyveet ovat jaettu käsitys yhteisön moraalista ja realistisimmatkin politiikan tutkijat olettavat, että poliittiset johtajat pyrkivät aina edes esittämään hyveellistä. Jopa poliittisen realismin oppi-isä Niccolò Machiavelli kehottaa 1500-luvulla kirjoitetussa klassikkoteoksessaan Ruhtinas viekkaimpiakin johtajia esiintymään hyveellisenä.

Trump luo karnevalistista moraalia, joka rakentuu ajatukselle, että hyveellisintä on se, ettei edes pyri edustamaan vallitsevia hyveitä. Ne kun ovat Trumpin maailmassa paheita, joiden avulla eliitti on pysynyt vallassa.

Johanna Vuorelma, PhD, on toiminut Politiikasta-lehden päätoimittajana vuodesta 2014 saakka.

Julkaisu Donald Trumpin hyveet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.