Vuoden 2025 aikana etenkin julkisessa keskustelussa taloudesta keskityttiin tunteisiin. Kuluttajien luottamus talouteen ja näkemykset tulevasta olivat heikkoja. Etenkin nuorten nähtiin olevan ”lamaantuneita”. Ihmisten apatian nähtiin olevan yhteydessä kotimaisen kysynnän heikkoon tilaan ja siten hidastavan kansantalouden elpymistä.

Tässä ilmiössä ei ole mitään uutta. Yleisen ilmapiirin ja tunteiden vaikutuksista talouteen on puhuttu esimerkiksi keynesläisen taloustieteen koulukunnan piirissä jo lähes sata vuotta. Ekonomistit Frank Hahn ja Nobel-palkittu Robert Solow kiteyttivät tämän ajatuksen kirjassaan A Critical Essay on Macroeconomic Theory: paikoin talous toimii kuten ihmiset kuvittelevat sen toimivan. Apatia saattaa muodostaa itseään ruokkivan kehän.

Tunteiden ja kokemusten esiin tuominen talouskeskustelussa on tärkeää. Kuitenkin se, että julkisessa keskustelussa ja uutisoinnissa ihmisten, etenkin nuorten, näköalattomuus ja jopa toivottomuus yhdistetään ensisijaisesti kansantalouden kasvun jarruttamiseen, kertoo paljon siitä ajasta ja mediaympäristöstä, jossa elämme. Viime aikoina talouteen ja turvallisuuteen – siis rahaan ja aseisiin – liittyvät aiheet ovat hallinneet uutisointia ylipäätään.

Laajoilla toivottomuuden, lamaantumisen ja näköalattomuuden tuntemuksilla on muitakin vaikutuksia. Yksilön kannalta kyse on aina tragediasta, mutta näiden kokemusten ja tuntemusten levitessä tarpeeksi laajalle, koetaan vaikutukset yhteiskunnassa kokonaisuudessaan. Miten apatia ja toivottomuus voivat muokata yhteiskuntaamme ja sen eri osa-alueita? Entä miten tätä kehityskulkua voidaan hillitä tai miten edistää toiveikkuutta?

Apatia ja toivottomuus demokratioissa

Demokraattiseen osallistumiseen ja kansalaismielipiteisiin keskittyvän tutkijan ajatukset kääntyvät väistämättä kielteisten tulevaisuuskuvien vaikutuksista demokraattiseen järjestelmään. Taloudellisen epätasa-arvoisuuden lisääntymisen ja yleisen heikon talouskehityksen tiedetään edesauttaneen nuorten demokratioiden romahdusta. Näin on käynyt esimerkiksi Argentiinassa ja Chilessä 1970-luvulla. Suomen kaltaisessa maassa, joka on ollut demokratia koko itsenäisyytensä ajan, pelkästään heikko talouskehitys tai laajallekaan levinneet kokemukset siitä tuskin riittävät murentamaan poliittisen järjestelmän.

Entä laajempi apatia ja toivottomuus? Suomessa vallitsevaa tulevaisuuden näköalattomuutta tai nuorten lamaannusta tunnutaan tällä hetkellä tulkittavan vain talouden näkökulmasta. Kuitenkin kyseessä on todennäköisesti laajempi ilmiö, jolla on seurauksia kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla.

Monet kiireelliset ja kasautuvat ongelmat, jotka liittyvät esimerkiksi ilmastonmuutokseen, kasvavaan eriarvoisuuteen tai etenevään globalisaatioon, voivat aiheuttaa neuvottomuutta, kielteisiä tunteita ja stressiä tulevaisuuden suunnasta.

Tulevaisuuden näköalattomuutta tai nuorten lamaannusta tunnutaan tällä hetkellä tulkittavan vain talouden näkökulmasta. Kuitenkin kyseessä on todennäköisesti laajempi ilmiö.

Perinteisesti tunteiden merkitys demokratian määrittelyssä on tunnistettavissa pääosin epäsuorasti ja se saattaakin edellyttää lukijan omaa tulkintaa. Esimerkiksi kun filosofi Hannah Arendt korosti demokratiassa ”mahdollisuutta ja kykyä aloittaa”; laittaa alulle uudenlaisia prosesseja, halukkuutta oppia uutta ja valmiutta hylätä vanhaa, lukija voi päätellä mikä vaikutus esimerkiksi toivottomuuden ja näköalattomuuden tuntemuksilla voi olla. Tämä mahdollisuus ja kyky ei kukoista apatiassa ja vaihtoehdottomuuden ilmapiirissä, vaan edellyttää toiveikkuutta tulevaa kohtaan sekä avoimuutta sen eri kehityskuluille.   

Kirjassaan Democracy and Its Critics demokratiateoreetikko Robert Dahl esittää, ettei demokratisoitumisessa ole kyse vain kansalaisten tasapuolisesti oikeudesta ja kyvystä osallistua poliittisesti, vaan myös heidän uskostaan siihen, että näin todella tapahtuu. Demokratian kannalta on tärkeää uskoa, että osallistuminen ja keskustelu ovat toimivia, tarpeellisia ja vaivan arvoisia tapoja ratkoa poliittisia kysymyksiä.

Ongelmien kasautuessa ja jatkuessa sekä tulevaisuuden uskon hiipuessa moni saattaa kuitenkin kyseenalaistaa nykyisten päätöksentekoprosessien, instituutioiden ja demokraattisesti valittujen poliitikkojen kyvyn ratkaista yhteiskunnan haasteita.

Yhteiskunnan mieliala vaikuttaa ongelmien ratkaisemiseen

Kun huomio käännetään yhteiskuntamme kohtaamiin ongelmiin ja yhteiskuntaa koetteleviin kriiseihin, tutkimuskirjallisuus esimerkiksi sosiaalipsykologian, tulevaisuuden tutkimuksen sekä politiikan tutkimuksen aloilta antaa selkeämmän kuvan tunteiden merkityksestä. Samalla kun globaalit ongelmat ja yhteen kietoutuneet kriisit aiheuttavat negatiivisia tunteita, yhteiskunnan yleinen mieliala vaikuttaa merkittävästi niiden ratkaisemiseen.

Kielteiset tunteet, kuten toivottomuus tai apatia, saattavat saada ihmiset kuvittelemaan ongelmat ylitsepääsemättömiksi ja mieltämään uhkaavat tulevaisuuskuvat väistämättömiksi. Tämä saa heidät välttämään tulevaisuuden ajattelemista, yksinkertaistamaan sen kulkua sekä jopa sivuuttamaan ongelmiin ehdotetut ratkaisut. Joillain kielteisillä tunteilla voi siis olla passivoiva vaikutus.

Toiset negatiiviset tunteet, kuten viha ja katkeruus, voivat aktivoida kansalaisia. Lopputuloksena saattaa kuitenkin olla lisääntynyt polarisaatio, eripuraisuus ja haluttomuus kompromisseihin itse ongelmien ratkaisun tai kriisinhallinnan sijaan.

Erityisesti häpeä, pelko ja viha ovat voimakkaita poliittisia polttoaineita, joiden on havaittu olevan yhteydessä autoritaarisen politiikan kannatukseen. Ahdistus tai tuskastuminen voivat puolestaan vinouttaa uuden tiedon käsittelemistä ja omaksumista, samalla kun stressi on yhdistetty impulsiivisuuteen ja lyhytnäköiseen päätöksentekoon.

Positiivisilla tunteilla, kuten toiveikkuudella ja innostuksella, voi olla myönteisiä vaikutuksia ongelmien ratkaisemiseen demokraattisin keinoin.

Monilla positiivisilla tunteilla, kuten toiveikkuudella ja innostuksella, voi sen sijaan olla myönteisiä vaikutuksia ongelmien ratkaisemiseen demokraattisin keinoin. Korkea motivaatio ja myönteinen sekä avoin suhtautuminen auttavat uuden tiedon käsittelyssä. On myös esitetty, että toiveikkuuden, myötätuntoisuuden ja ylpeyden tunteet voivat vahvistaa yksilön toimijuutta ja edesauttaa yhteistyötä sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseksi.

Edellä esitetty karkea jako positiivisiin ja negatiivisiin tunteisiin on väistämättä yksinkertaistus. Erilaiset tunnetilojen vaikutukset ovat myös paikoin yksilöllisiä. Lyhyen kirjallisuuskatsauksen perusteella on kuitenkin tehtävissä johtopäätös, että laaja yhteiskunnallinen apatia, epätoivon tunteet ja näköalattomuus ovat suurella todennäköisyydellä haitallisia kansalaisyhteiskunnan aktiivisuudelle, heikentävät poliittista toimijuutta ja osallistumista sekä vaikeuttavat yhteisponnisteluja vakavien haasteiden ratkaisemiseksi.

Kuinka edistää toiveikkuutta?

Keskeiseksi kysymykseksi nousee siten, kuinka torjua poliittisen toivottomuuden ja lamaannuksen leviämistä ja kääntää kehitys demokraattisen optimismin vahvistumiseksi? Palaan Dahlin määritelmään toimivasta demokratiasta. Jotta yksilö voi tuntea poliittisen järjestelmän toimivaksi, tulee hänellä olla itsevarmuutta koskien omia kykyjään ja mahdollisuuksiaan osallistua vaikuttavalla tavalla sekä samalla luottamusta muiden kykyyn toimia samoin.

Tällä perusteella demokraattisen optimismin ja kansalaisten toiveikkuuden lisääminen voi perustua minäpystyvyyden tunteen sekä kansalaistaitojen vahvistamiseen. Tähän on erilaisia keinoja, kuten demokratiakasvatuksen kehittäminen, koulutukseen panostaminen sekä aiempaa monimuotoisempien ja vaikuttavampien osallistumismenetelmien kytkeminen osaksi päätöksentekoa.

Perinteisellä medialla on suuri rooli nykyisenkaltaisen, kriiseihin ja eliitin saneluun keskittyvän kansalaiskeskustelun määrittäjänä, mutta samalla sillä on myös mahdollisuus toimia sen kehittämiseksi.

Toinen melko ilmeinen väylä liittyy julkiseen keskusteluun tulevaisuudesta. Viime vuosina suomalainen poliittinen keskustelu on keskittynyt osin ymmärrettävistä syistä pääosin vakaviin haasteisiin ja kriisien hallintaan. Kuitenkin kriisiretoriikkaa on käytetty myös omien tavoitteiden edistämiseen. Samalla julkisesta keskustelusta ovat puuttuneet moniäänisyys ja vaihtoehdot.

Tämä tyyppinen keskustelu todennäköisesti vain vähentää kansalaisten itsevarmuutta sekä käsitystä siitä, että tulevaisuuteen voi vaikuttaa. Perinteisellä medialla on suuri rooli nykyisenkaltaisen, kriiseihin ja eliitin saneluun keskittyvän kansalaiskeskustelun määrittäjänä, mutta samalla sillä on myös mahdollisuus toimia sen kehittämiseksi. Moniäänisyyden kasvattamisen lisäksi olisikin toivottavaa, että julkisessa keskustelussa esiintyisi enemmän visioita ja tavoiteltavia tulevaisuuskuvia.

Tulevaisuus ei ole dystopia tai utopia

Suurin toivottomuutta ja pelkoa tulevaisuudesta aiheuttava seikka on se, ettei tulevaisuutta ole olemassa. Voimme vain ennakoida sitä. Ennakointi on se muoto, jonka tulevaisuus saa nykyisyydessä. Yleisesti ottaen ihmiset pyrkivät ennakoimaan tulevaisuutta erilaisten, ennalta määrättyjen ja usein vastakohtaisten kehysten kautta. On mahdollista, että tällöin tulevaisuuden muoto muodostuukin vain yksinkertaiseksi ja väistämättömäksi dystopiaksi.

Todellisuudessa mikään tulevaisuuden ennakoitu skenaario tai kehys ei ole täysin oikea; ne eivät toteudu täydellisinä. Ne yksinkertaistavat sitä, mikä on paitsi todennäköistä, myös mahdollista tulevaisuudessa. Mikäli ennakoinnin apuna toimivia kehyksiä on vähän ja ne edustavat vain tiettyjä näkökulmia, ne supistavat huomisen valtavan monimutkaisuuden ja epävarmuuden sekä nykyhetken suuren potentiaalin yksinkertaisiksi, rajoitetuiksi kuviksi. Se, mitä tulevaisuudessa todella tapahtuu, saattaa sisältää joitakin näiden ennakoitujen tulevaisuuksien tuntomerkkejä, mutta se ei varmasti ole täysin samaa kuin esitetään.

Tulevaisuus pitää sisällään lukemattomia mahdollisuuksia ja nykyhetki voi muuttaa sitä. Tämä näkemys puolestaan ​​voi edistää toiveikkuutta, avoimuutta vaihtoehtoja kohtaan ja uskoa omiin kykyihin muuttaa tapahtumien kulkua.

Mahdollisten tulevaisuuksien – läheisten tai kaukaisten – ei tulisi pelkistyä vain utopioiksi tai dystopioiksi. Pikemminkin tulisi kuvitella mahdollisimman monta mahdollista tulevaisuutta ja keskustella näistä visioista. Tämä voi johtaa oivallukseen, että tulevaisuus pitää sisällään lukemattomia mahdollisuuksia ja nykyhetki voi muuttaa sitä. Tämä näkemys puolestaan ​​voi edistää toiveikkuutta, avoimuutta vaihtoehtoja kohtaan ja uskoa omiin kykyihin muuttaa tapahtumien kulkua sekä vähentää lamaannusta ja tulevaisuuskuvien kehittämää pelkoa tai vihaa.

Vastaavan päätoimittajan uudenvuoden toiveena on tilanne, jossa aiempaa useampi osallistuisi Suomen tulevaisuudesta keskusteluun ja sen muokkaamiseen demokraattisin keinoin. Kyse on paljon laajemmasta kokonaisuudesta kuin vain talouskasvun tai kuluttamisen lähitulevaisuuden näkymät.

Haluan toivottaa kaikille Politiikasta -lehden lukijoille demokraattisesti optimistista ja visiorikasta uutta vuotta 2026!

VTT Mikko Leino on erikoistutkija Turun yliopiston valtio-opin oppiaineessa sekä Politiikasta-verkkolehden vastaava päätoimittaja.

Artikkelin kuvituskuva: Edoardo Bortoli / Unsplash

Julkaisu Demokratia edellyttää toiveikkuutta – mutta voi myös lisätä sitä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kivelä, Antti et al. (toim.) 2040: Tarinoita demokratian tulevaisuudesta. Helsinki: Teos & Sitra. 311s.

Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra on viime vuosina käynyt keskustelua demokratian tilasta kiitettävällä intensiteetillä. Erityiseksi missiokseen juhlarahasto kertoo ratkaisujen etsimisen osallisuuden ja luottamuksen vahvistamiseen.

Oletettavasti myös demokratiapolitiikan hankaluus on tullut työn lomassa vastaan. Demokratiapolitiikan tapa oikeuttaa itsensä puolueettomuudella nimittäin johdattaa keskustelun herkästi pelkkiin teknisiin kysymyksiin, kuten vaalien järjestämiseen ja äänestysprosenttiin. Huomion kiinnittäminen luottamuksen kaltaisiin yhteiskunnallisiin tekijöihin on toki askel eteenpäin.

Demokratiapolitiikan tapa oikeuttaa itsensä puolueettomuudella nimittäin johdattaa keskustelun herkästi pelkkiin teknisiin kysymyksiin, kuten vaalien järjestämiseen ja äänestysprosenttiin.

Mutta keskustelun ei tarvitsisi pysähtyä olemassa olevien instituutioiden toimintaan. Nykyiset instituutiot eivät ole demokratian viimeinen sana tai edes tae, vaan demokratian periaatteet voivat kiinnittyä loputtomaan määrään erilaisia rakenteita.

Luoville ajatuksille on siis tilausta, ja ehkä vähän yllättäenkin Sitra on päättänyt lähteä tähän suuntaan. Demokratian kehittämisen on todettu edellyttävän näköalojen laajentamista, ja ”kirjailijoiden mielikuvitus on valjastettu tähän tarkoitukseen”. Hyvä niin – teknisen ratkaisukeskeistä ajattelua kyllä riittää muutenkin. Miltä kirjailijoiden demokratiakuvitelmat näyttävät yhteiskuntatieteilijän silmin?

Kirjailijat kuvittelemassa demokratiaa

Sitran avaus on tuottanut novellikokoelman nimeltä 2040 – Tarinoita demokratian tulevaisuudesta. Kirjan idea kaikessa yksinkertaisuudessaan on, että suomalaisille ”eturivin kirjailijoille” on annettu vapaat kädet kirjoittaa kaunokirjallinen teksti, jonka aiheena on suomalaisen demokratian tulevaisuus. Tarttumakohdaksi on annettu vuosi 2040.

Antologian kirjoittajia ovat Emmi Itäranta, Juhani Karila, Marisha Rasi-Koskinen, Markus Leikola, Maria Matinmikko, Mikko Rimminen, Harry Salmenniemi, Pajtim Statovci, Miina Supinen ja Saara Turunen.

Joukkio on ilmeisesti myös kirjoittanut lukematta toistensa tekstejä. Ainakaan minkäänlaisia kirjan sisäisiä viittauksia tai läpileikkaavia ideoita kirjasta ei löydy. Tämä tuottaa kokonaisuuteen kirjavuutta, kuten kokeilevaan hankkeeseen sopiikin. Tyylejä on laidasta laitaan, humoristisesta kerronnasta manifestiin ja minämuotoisesta teoreettiseen. Toisaalta varsinaisella uudella sanastolla leikitellään ehkä yllättävänkin vähän.

Kirjallisesti kokoelma on laadukas, kuten tältä joukkiolta odottaa sopii. Novellit ovat kauttaaltaan hyvin kerrottuja, kielellisesti osuvia ja juonellisesti vetäviä. Henkilöhahmot ovat samaistuttavia ja niiden väliset jännitteet kantavat tarinoita hyvin. Kokoelmaa voisi siis halutessaan aivan hyvin lukea pelkästään suomalaisten nykykirjallisuuden tasokkaana antologiana.

Minkäänlaisia kirjan sisäisiä viittauksia tai läpileikkaavia ideoita kirjasta ei löydy.

Varsinainen haaste ei kuitenkaan ole kaunokirjallinen laatu vaan demokratia. Tarinoiden juoneen on upotettava välähdys demokratian mahdollisesta tulevaisuudesta. Kyseessä on nimenomaan haaste, jonka vaikeuden kaikki demokratian tutkijat varmasti ymmärtävät. Poliittinen mielikuvitus on eri asia kuin pelkkä skenaariotyö, eikä sen kohde ole edes kovin tarkka.

Demokratian tulevaisuus voi kiinnittyä yhtä hyvin demokratian uusiin muotoihin, päätöksentekojärjestelmän toimintaan tai toimimattomuuteen, ideologioihin, demokratiakäsityksiin tai yksilöiden ja päätöksenteon suhteisiin.

Pienen pettymyksen heti kättelyssä tarjoaa se, että osa kirjoittajista ei ole ottanut haastetta oikein tosissaan. Turunen on kirjoittanut minämuotoisen pohdiskelun, jonka sisältö jää kovin ohueksi. Statovcin sinänsä iskevä tarina taas ei edes yritä kiinnittyä tulevaisuuteen. Muut tarttuvat haasteeseen kukin tavallaan: esimerkiksi Matinmikon filosofinen poetiikka ja Salmenniemen manifestimainen kirjoittaminen eroavat selvästi tyyliltään kokoelmaa hallitsevista perinteisemmistä kaunokirjallisista kertomuksista.

Miltä demokratia näyttää?

Yhteiskuntatieteilijän kannalta kiinnostavaa ovat kokoelman yhteiset nimittäjät tai toistuvat teemat. On merkillepantavaa, jos useammalle kirjailijalle syntyy demokratian tulevaisuudesta samanlaisia assosiaatioita, tai vastaavasti jos jotkut teemat loistavat poissaolollaan.

Novellikokoelman moninaisesta kokonaisuudesta voidaan erottaa ainakin demokratiakäsityksen suuria linjoja. Ensinnäkin yksittäisten ihmisten osallistumisesta kirjoitetaan enemmän kuin politiikan ylätasolla operoinnista. Novelleissa näkyviä osallisuuden käytäntöjä ovat erityisesti vaalit, kansalaisaloite ja protestit. Vain Karilan ja Leikolan novelleissa henkilöinä on edustuksellisia vallankäyttäjiä. Kuva demokratiasta on näin kokonaisuudessaan ilahduttavan maanläheinen.

Kuva demokratiasta on kokonaisuudessaan ilahduttavan maanläheinen.

Toisaalta demokratian ilmenemismuoto novelleissa on nimenomaan valtiollinen tai kunnallinen demokratia. Esimerkiksi nykyisin paljon keskustelua herättävät työpaikka- ja kaupunginosademokratia eivät näy ideoina demokratian tulevaisuudesta. Myöskään demokraattisen osallisuuden uudet muodot eivät ole juuri saaneet mielikuvitusta liikkeelle.

Erilaiset kehityskulut kyllä haastavat ja muovaavat demokratiaa. Erityisesti kaksi suurta teemaa erottuu: luonto ja teknologia. Novellien mielenmaisemassa luonto ja ympäristökysymykset tavalla tai toisella uivat osaksi demokratian ongelmia, ikään kuin tulevaisuuden tuntomerkkinä.

Itärannan novellissa tämä esiintyy viittauksina luonnon oikeuksiin ja ”kestävyysparlamenttiin”, Statovcin novellissa eläinoikeuksiin. Tässä kirjailijoiden intuitio osuu varmastikin oikeaan. Demokratia ja ympäristöongelmat epäilemättä limittyvät tulevaisuudessa mutkikkaammilla tavoilla kuin vain ympäristöpolitiikan painoarvon suhteellisena vahvistumisena.

Novellien mielenmaisemassa luonto ja ympäristökysymykset tavalla tai toisella uivat osaksi demokratian ongelmia, ikään kuin tulevaisuuden tuntomerkkinä.

Samoin teknologia näyttää määrittävän demokratian muotoja tai mahdollisuuksia. Itsetarkoitukselliseksi muuttuva tai uhkaava teknologia on toki tulevaisuuskuvitelmien perusvarantoa. Tässä kokoelmassa genreä edustaa erityisesti Karilan hauskan irrotteleva teksti, jossa puhutaan robottien kansalaisoikeuksista ja kauhistellaan niiden hallitsemattomuutta.

Vieläkin mielenkiintoisempia avauksia löytyy Rasi-Koskisen ja Leikolan novelleista, joissa leikitellään virtuaalisen ja reaalisen minuuden jännitteillä. Ensimmäisessä yhteiskunnallisen toiminnan edellytyksenä on ”identiteettitili”, jonka käytön välttäminen tuntuu mahdottomalta.

Jälkimmäisessä etsitään kuumeisesti oikeanlaisia mielikuvia sisältävää avataria, eli henkilöä edustavaa virtuaalihahmoa, kunnanhallituksen kokousta varten. Teknologia ei tässä ilmennä ainoastaan funktionaalisuutta tai dystopiaa, vaan luo uudenlaisen kerroksen mihin peilata edustajuuden monimutkaisia ongelmia: avatar ei pelkästään tuota mielikuvia, vaan sen valinnassa on kysymys oikeanlaisesta poliittisesta edustajuudesta.

Demokratian epätoivo ja toivo

Yleislinjaltaan kokoelman näkymä demokratian tulevaisuudesta on pessimistinen. Kuvia nykyistä demokraattisemmasta yhteiskunnasta on vaikeampi löytää, ellei Itärannan novellin kestävyysparlamenttia lasketa sellaiseksi. Demokratian kehittymisen visiointi näyttää olevan kova haaste jopa mielikuvituksen ammattilaisille.

Supinen kuvaa hiljalleen rapistunutta demokratiaa. Kun siitä ei ole ihmeemmin jaksettu välittää, se on taantunut väkivaltaan ja repressioon, ilman että selvää romahduspistettä osataan oikeastaan paikantaa tai että suuntaa osattaisiin kääntää. Rimmisen tarina kuvaa tarkalla sanankäytöllä välinpitämättömyyttä, tai äänestämistä pelkkänä rituaalina. Novellin päähenkilöt juttelevat käynnissä olevasta kansanäänestyksestä, mutta ketään ei tunnu kiinnostavan äänestyksen aihe. Se jää kaiken touhuamisen taka-alalle, ei enää edes maininnan arvoiseksi.

Demokratian tulevaisuus näyttää dystopialta ilman dystopiakuvastoa.

Karilan tekstissä taas suuryrityksen johtaja ja pääministeri sopivat asioita sujuvasti keskenään. Sopimisen helppous tuntuu alleviivatulta. Mielenkiintoista kyllä, muista novelleista ei oikein löydy viittauksia taloudelliseen valtaan demokratian uhkana. Tämä on sentään yksi demokratiatutkijoiden kestohuolenaiheista.

Kukaan kirjoittajista ei ole tarttunut triviaaliin vallankaappauskuvastoon, vaan demokratian dystooppiset näkymät näyttävät mutkikkaammilta. Ne heijastavat pikemmin otteen menettämistä: päätöksenteko tapahtuu toimijoista riippumatta ja huolimatta. Myöskään ekologista katastrofikuvastoa ei juuri näy. Ympäristöstä ollaan kyllä painokkaasti huolissaan, mutta ympäristötuhon armoilla ei eletä. Demokratian tulevaisuus näyttää dystopialta ilman dystopiakuvastoa.

Yksilötasolla ajateltuna kokoelma kertoo kuitenkin toisenlaista tarinaa. Kaikessa pessimistisyydessään novellit ovat täynnä yksilöitä, joilla on tietynlainen vaikuttamisen pakko. Statovcin tarinassa kertoja jättää eläinten oikeuksien takia kaiken. Supisen novellin teinit protestoivat henkensä vaarantaen.

Kaikessa pessimistisyydessään novellit ovat täynnä yksilöitä, joilla on tietynlainen vaikuttamisen pakko.

Toisissa novelleissa kysymys ihmisten välisistä demokraattisista suhteista menee tätäkin pidemmälle. Manifestihengessä kirjoittavat Salmenniemi ja Matinmikko korostavat kaikkien ihmisten välisten suhteiden tasa-arvoa. Rasi-Koskinen pelaa autenttisuudella ja minuuteen käpertymisellä kuvitelmassa, jossa mielikuvitus on kielletty, kirjailijan hahmon kautta.

Leikolan novellin avatarin valinta kurottaa reaalisen ja virtuaalisen minuuden leikkauspintaan, missä molemmat minuudet sekä niiden leikkauspinta ovat poliittisia minuuksia. Itärannan novellissa haetaan yhteyttä johonkin vielä suurempaan, elämään sinänsä.

Demokratiatutkimus ja kirjallisuus

Novellikokoelman olemassaoloa voi ajatella myös metodologisena impulssina yhteiskuntatieteiden suuntaan. Vaikka yhteiskuntatieteissä on tapana korostaa systemaattista tietoa, kirjallisuus voi avata yhteiskuntaan näkökulmia, joita tutkimus ei tavoita.

Kuten esimerkiksi aikuiskasvatuksen professori Juha Suoranta ja sosiologi Olli Pyyhtinen ovat todenneet, kaunokirjallisuutta voidaan ajatella yhteiskuntatieteellisen tutkimukseen eräänä muotona, jolla on oma, ymmärrystä lisäävä näkökulmansa yhteiskuntaan, ja joka voi myös analysoida yhteiskuntaa vapaammin kuin tutkimus. Tai kuten Matinmikko tekstissään muistuttaa, ajattelu on epätarkkarajaista ja siksi pakenee haltuunottoja, toisin kuin systemaattiset tosiasiat ja äänestämisen kaltaiset käytännöt.

Poliittiseen mielikuvitukseen kuuluu paitsi poliittisen järjestelmän kuvittelu, myös tuossa poliittisessa järjestelmässä elämisen ja kokemisen kuvittelu. Kirjallisuudella on paljon annettavaa demokratiakeskusteluun jälkimmäisen aspektin osalta. Kirjallisuus on nimenomaan samaistumisen taidetta, kertomuksia elämästä suurine ja pienine murheineen kuvitellussa todellisuudessa. Näin se voi myös sanoa jotain tulevaisuuden demokratiasta kokemuksena.

Kaunokirjallisuutta voidaan ajatella yhteiskuntatieteellisen tutkimukseen eräänä muotona, jolla on oma, ymmärrystä lisäävä näkökulmansa yhteiskuntaan, ja joka voi myös analysoida yhteiskuntaa vapaammin kuin tutkimus.

Novellien hahmot pohtivat arkisia ongelmiaan, esimerkiksi taksikuski kansanäänestyspäivänä tai perheenäiti nuorison lähtiessä väkivaltaisiksi yltyviin protesteihin. Ja tietysti novelleissa näkyvät myös erilaiset ihmissuhteet yhteiskunnallisten jännitteiden materialisoitumisen paikkoina. Kaunokirjallisuuden hahmot voivat olla myös poliittisten prosessien sivuhenkilöitä ja sivustakatsojia, joiden näkökulma kuitenkin paljastaa jotain olennaista.

Toisaalta kuvitelmatkin usein toistavat vallitsevassa kulttuurissa helposti tarjolla olevia elementtejä. Kirjallisuus ei ole automaattisesti taitavaa näkemään hiljaisia signaaleja ja idullaan olevia kehityskulkuja. Siltä ei myöskään voi odottaa erityisen systemaattisia ajatuksia, varsinkaan tällaisen antologian tapauksessa. Kun kenellekään ei tule mieleen kirjoittaa vaikkapa siirtolaisuudesta, niin silloin se jää mainitsematta, vaikka yhteisön jäsenyys on varmasti tulevaisuudessa entistä polttavampi kysymys demokratian yhteydessä.

Vaikea mutta tärkeä mielikuvitus

Mitä kirjasta jää siis käteen, muuta kuin laadukas novellikokoelma? Ainakin se osoittaa, että demokratian kuvittelu on sekä vaikeaa että helppoa. Demokratian mahdollisista tulevaisuuksista osataan kuvata eläytyen monenlaisia asioita: miten se kadotetaan tai muuttaa teknologisen muutoksen myötä muotoaan, miten ympäristötuho alkaa pakottaa itsensä osaksi demokratian ongelmaa.

On kuitenkin vaikeaa ajatella demokratiaa laajasti ja kuvitella, minkälaista vuorovaikutusta ja kieltä demokratian muuttuvat käytännöt voivat tuottaa. Myöskin valoisten kuvien näkeminen entistä paremmasta demokratiasta näyttää olevan varsin työlästä.

Valoisten kuvien näkeminen entistä paremmasta demokratiasta näyttää olevan varsin työlästä.

Demokratian tulevaisuuden kuvat riippuvat myös siitä, miten demokratia ymmärretään. Kirjailijoillekin tuntuu olevan houkuttelevaa mieltää demokratia päätöksentekomekanismina. Ajattelu on hieman toisenlaista, jos demokratiaa ajatellaan laajempana poliittisena kulttuurina.

Näin ymmärrettynä demokratia on tapa kommunikoida, olla tasa-arvoisessa vuorovaikutuksessa julkisen politiikan tilassa ja elää osana samaa poliittista yhteisöä mahdollisista kiistoista huolimatta. Laajasti ymmärrettynä kysymys demokratian tulevaisuudesta on yhtä kuin kysymys yhteiskunnallisen olemisen tavan tulevaisuudesta.

Joskus analyysia on syytä laventaa jatkuvuuksien ja instituutioiden näkökulmasta tekemällä mielikuvituksen loikkia tulevaisuuteen, joka juuri ja juuri osataan kuvitella.

Novellikokoelman alullepanijat toteavat, että kokoelma tehtiin perinteisen skenaariotyön vaihtoehtona. Ehkä se voi näyttää myös yhteiskuntatietelijöille, että joskus analyysia on syytä laventaa jatkuvuuksien ja instituutioiden näkökulmasta tekemällä mielikuvituksen loikkia tulevaisuuteen, joka juuri ja juuri osataan kuvitella. Samalla se auttaa myös kysymään, miksi tietynlaisia tulevaisuuksia on niin paljon helpompaa kuvitella kuin toisenlaisia.

Teppo Eskelinen on yhteiskuntatieteiden yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa.

Julkaisu Kirja-arvio: Tarinoita demokratian tulevaisuudesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomessa tehdään jatkuvasti erilaisia tulevaisuuden skenaarioita poliittisen päätöksenteon tueksi.  On skenaarioita ilmastonmuutoksesta ja energiasta, liikenteestä, maataloudesta, kaupungistumisesta ja ruoantuotannosta sekä lukuisa määrä erilaisia tulevaisuudenkuvia talouskehityksestä.

Suomen tulevaisuutta luotsaava skenaariotyöskentely tapahtuu pääosin kulissien takana virkamiesvetoisesti tai tilattuina konsulttitöinä. Osin kotimaiset skenaariot perustuvat EU:n yhteisiin ennakointitöihin.

Mikä skenaarioista tekee merkittävän välineen politiikalle? Millä tavoilla skenaarioita käytetään? Miten ja miksi jotkut skenaariot jätetään käyttämättä? Käytetäänkö skenaarioita väärin?

Näitä asioita tutkii vastikään alkanut Suomen Akatemian rahoittama, kansallisia ilmasto- ja energiastrategiaa ja -skenaarioita tarkasteleva DECENT-hanke.

Miksi skenaarioita laaditaan?

Skenaarioiden kiinnostavuus perustuu siihen, että kaikki päätökset vaikuttavat tulevaisuuteen ja päätöksentekohetkellä tulevaisuus on avoin vaihtoehdoille. Skenaarioilla kuvataan mahdollisia, toivottuja tai todennäköisiä tulevaisuuden tiloja sekä niihin johtavia kehityskulkuja.

Tulevaisuutta ei sellaisenaan vielä ole olemassa, vaan se tehdään todeksi päätöksillä ja niiden toimeenpanolla tiettyjen rajoitteiden puitteissa. Suomen päättäjät eivät voi olennaisesti vaikuttaa esimerkiksi siihen, miten ilmakehä reagoi, kun siihen tulee lisää kasvihuonekaasuja, mutta he voivat vaikuttaa suuresti siihen, kuinka paljon Suomen alueelta kasvihuonekaasuja päästetään ja mistä toiminnoista päästöt syntyvät.

Suomella on mahdollisuus – ja nykyisen hallitusohjelman mukaan myös halu – olla esimerkkinä ja siten kokoaan suurempi toimija kansainvälisesti, jolloin vaikutamme Euroopan ja koko maailman kehitykseen.

Tulevaisuus on siis aidosti vaihtoehtoinen, ja skenaarioiden avulla voimme hahmottaa näitä vaihtoehtoja etukäteen. Koska skenaarioiden avulla sekä hahmotetaan tulevaa että vaikutetaan siihen, on niiden kriittinen tarkastelu tarpeen.

Koska skenaarioiden avulla sekä hahmotetaan tulevaa että vaikutetaan siihen, on niiden kriittinen tarkastelu tarpeen.

Parhaimmillaan skenaariot ovat havainnollinen tapa hahmottaa ja jäsentää pitkän aikavälin tulevaisuuden vaihtoehtoja ja niiden vaikutuksia. Niissä voidaan kuvailla, miltä Suomi tiettyjen päätösten seurauksena näyttää vaikkapa vuonna 2050. Kahden tai kolmen vuosikymmenen aikahorisontti on skenaariotyölle tyypillinen. Tuossa ajassa voi tapahtua nykyhetkeen verrattuna merkittäviä teknologisia ja yhteiskunnallisia muutoksia, mutta ajanjakso koetaan usein olevan riittävissä määrin ennakoitavissa. Skenaariotyön aiheesta riippuu, kuinka nopeasti idullaan olevat muutokset ehtivät materialisoitua täysimittaisiksi muutoksiksi.

Jos skenaarioiden oletukset ovat riittävän avoimesti esitetty, oletuksia voidaan kriittisesti arvioida ja vaihtoehtojen toivottavuudesta voidaan käydä arvokeskustelua. Päätöksentekijöitä ja sidosryhmiä voidaan osallistaa jo skenaarioiden valmisteluun samaan tapaan kuin kaavoituksessa, jolloin tietopohjasta tulee moniäänisempi ja skenaarioiden yhteiskunnallinen legitimiteetti ja vaikuttavuus paranevat.

Skenaariomenetelmistä on moneksi

Skenaarioiden laatimiseen ei ole yksittäistä menetelmää vaan pikemminkin kokonainen perhe erilaisia tekniikoita ja aineistoja, joilla skenaariot laaditaan. Skenaarioita voidaan laatia esimerkiksi menneisyyden aikasarjoihin perustuvilla matemaattisilla malleilla, asiantuntijakyselyjen pohjalta tai työpajatyöskentelynä.

Julkisen vallan päätöksenteon taustavalmisteluissa käytetään erityisesti matemaattisia malleja skenaarioiden laatimiseen ja vaikutusanalyysien tuottamiseen. Mallien etuna on systemaattinen eri muuttujien välisten suhteiden kuvaus ja vaihtoehtoisten skenaarioiden keskinäinen vertailtavuus.

Haittoina on verrattain huono kyky huomioida talouden rakenteiden, teknologian, instituutioiden toimintatapojen tai ihmisten arvostusten ja elämäntapojen muuttumista. Lisäksi mallinnukseen perustuvien skenaarioiden läpinäkyvyys on usein heikko: mallien lähtöoletukset, rajaukset ja oletukset syy-seuraussuhteista voivat olla vaikeasti ymmärrettävissä menetelmiin vihkiytymättömille.

Lisäksi kaksi asiaa sotketaan usein matemaattisia malleja käyttäessä: ikä ja sukupolvi. Mallit kyllä ymmärtävät usein sen, että eri-ikäiset ihmiset käyttäytyvät eri tavalla esimerkiksi liikenteessä, mutta eivät saa kiinni sukupolviin liittyviä muutoksia elämäntavoissa.

Matemaattisia malleja käytettäessä sotketaan usein ikä ja sukupolvi.

Liikennemallit perustuvat vahvasti oletukseen, jonka mukaan suurin osa ihmisistä haluaa ajaa päivittäiset matkansa autolla, ja että keski-ikäiset hyvätuloiset ajavat autolla enemmän kuin vanhukset ja nuoret. Tulojen kasvaessa yli ajan autokanta siis kasvaa ja autoilu lisääntyy.

1960-1970 –luvuilla syntyneille X-sukupolven edustajille ajokortti ja autolla ajo olivat merkittävimpiä aikuisuuden merkkejä ja auton omistaminen statussymboli. Esimerkiksi matkapuhelin oli ani harvalla.

Nykyään varsinkin suurissa ja keskisuurissa kaupungeissa ajokortin hankkiminen on vähentynyt. Mobiililaitteiden käyttö on kätevämpää bussissa tai junassa istuessa, mikä lienee yksi merkittävimmistä syistä sille, että autoilun määrä ei ole enää vuoden 2005 jälkeen kasvanut lainkaan niin paljon kuin aiemmin ennustettiin.

Huonosti laadittu skenaario

Ongelmat skenaarioiden käyttämisessä voi jakaa karkeasti kahteen ryhmään: skenaarioiden laatimiseen liittyviin ja skenaarioiden hyödyntämiseen liittyviin ongelmiin.

Laatimisessa keskeisiä valintoja ovat muun muassa mitä skenaariossa ylipäätään käsitellään ja mitä jätetään ulos; mitkä ovat ne keskeiset muuttujat, joiden arvoja vaihtelemalla tuotetaan erilaisia tulevaisuuksia ja mitkä asiat vastaavasti tulkitaan muuttumattomiksi; sekä muutoksen dynamiikka, joka kuvaa sitä, millaiset muutokset nähdään mahdollisiksi missäkin ajassa.

Esimerkiksi kaupungin yhdyskuntarakenteen muuttaminen kestää tyypillisesti ainakin 50 vuotta, autokannan täydellinen vaihtuminen kestää noin 20 vuotta ja älypuhelinsukupolvi vanhentuu jo 5-6 vuodessa.

Huonosti toteutetun skenaariotyöskentelyn tulos voi esimerkiksi olla kokoelma hyvin toistensa kaltaisia, lähimenneisyyttä heijastavia kehityskulkuja. Vahvasti menneen kehityksen säännönmukaisuuksiin nojaava skenaario olettaa tulevaisuuden toteutuvan paljolti samankaltaisena kuin lähimenneisyys on ollut.

Skenaariotyö voi mennä vikaan myös keskittyessään epäolennaisiin asioihin. Esimerkiksi ilmasto- ja energiatavoitteiden saavuttamista pohtivissa skenaarioissa huomio saattaa kiinnittyä keinoihin, jotka nykytiedon valossa voivat jouduttaa tarvittavaa muutosta.

Skenaariotyö voi mennä vikaan, jos keskitytään epäolennaisiin asioihin.

Riskinä on kuitenkin, että näin toimien mahdollisesti lukkiudutaan toimintatapoihin ja teknologioihin, jotka eivät ole pidemmällä aikavälillä hyviä. Huonona voisi pitää sellaista ilmasto- ja energia-asioihin keskittyvää skenaariotyötä, jossa pohdinnan kärki olisi vain siinä, miten nykyisiä energiantuotannon polttoaineita korvataan vähemmän saastuttavilla polttoaineilla.

Parempaa ennakointia olisi pohtia, millaisin eri tavoin — ei vain polttaen — energiaa voidaan tulevaisuudessa tuottaa, millaisia muutoksia energian kulutuksessa saattaa tapahtua sekä millaisin kannustein päästöjä voidaan vähentää.

Huonosti hyödynnetty skenaario

Myös skenaarioiden hyödyntämiseen liittyy monia ongelmia. Ilmeisin ongelma on se, että skenaariot eivät tavoita oikeita henkilöitä oikealla tavalla oikeaan aikaan. Skenaariot voivat jäädä kokonaan hyödyntämättä, jos niistä ei viestitä aktiivisesti, osaavasti ja päätöksentekijöitä aidosti puhuttelevalla tavalla.

Ne voivat myös jäädä tulevaisuuden kuvaamisen tasolle eikä niiden vaikutuksia arvioida systemaattisesti päätöksenteon tukena. Silloinkin kun skenaariotieto tavoittaa päätöksentekijän, voivat ennakkoluulot, arvostukset tai taloudelliset intressit ohjata tulkintaa voimakkaammin kuin skenaarioiden varsinainen sisältö.

Usein päätöksenteon tueksi toteutetuissa skenaarioprosesseissa laaditaan perusskenaario eli niin sanottu. business-as-usual tai BAU-skenaario, joka kuvastaa yllätyksetöntä, lähimenneisyyden kaltaista kehitystä.

Tämän rinnalle laaditaan skenaarioita, jotka saattavat sisältää erilaisia yllätyksiä, epäjatkuvuuksia ja poliittisia keinoja. Skenaariosisältöjen vaihtelu on tärkeää, sillä monesti skenaarioita jälkeenpäin tarkasteltaessa huomataan, että toteutunut kehitys sisältää elementtejä eri skenaarioista.

Toteutunut kehitys sisältää usein elementtejä eri skenaarioista.

Perusskenaarioon keskittyvässä käsittelytavassa on kiusaus hyödyntää tuttua ja siksi uskottavan oloista BAU-skenaariota päätöksenteon pohjana ilman, että sen vaihtoehtoja otetaan huomioon. Näin tehdessä menetetään hyvin toteutetun skenaariotyön suurin arvo, eli ymmärryksen lisääntyminen tulevaisuuteen liittyvistä epävarmuuksista ja tavoista pyrkiä hallitsemaan niitä.

Laadukas skenaarioprosessi

Jos sivuutetaan laadukkaan skenaariotyön vaatimat resurssit, on keskeisenä haasteena osata tiivistää oleellinen kompaktiin muotoon ja tuottaa keskeisistä muutokseen vaikuttavista tekijöistä uskottava ja riittävän laaja kuva.

Tärkeää on välttää sitoutuminen sellaiseen kehitysuraan, jossa ei tunnisteta muuttuvia yhteiskunnallisia arvoja tai joissa ei kyetä joustavasti hyödyntämään uusia, vielä skenaarioiden laatimisajankohtana idulla olevia tekniikoita, palveluja ja toimintatapoja.

Laadukas skenaarioprosessi täyttää nähdäksemme ainakin seuraavat kriteerit:

1. Keskeisten tekijöiden vuorovaikutus esitetään läpinäkyvästi.
2. Sidosryhmiä osallistetaan laajasti skenaarioprosessin kaikissa vaiheissa.
3. Skenaariovalikko kuvaa kattavasti erilaiset näkemykset yhteiskunnallisen kehityksen tulevaisuuksista.
4. Skenaariot laaditaan tavalla, jossa formaaleja malleja rikastetaan laadullisen muutoksen analyysillä sekä tarkastelukohteen kontekstin ymmärryksellä.
5. Malleja käytettäessä tuodaan esille myös herkkyysanalyysi, jolla esitetään mallin tulosten herkkyys eri lähtöoletuksia muutettaessa. Arvovalintoja käsitellään avoimesti.
6. Annetaan aito mahdollisuus päätyä johonkin tulokseen, mitä ei odotettu tai toivottu etukäteen.

Parhaimmillaan skenaarioprosessi tuo yhteen eri intressiryhmät pohtimaan vaihtoehtoisia politiikan suuntia. On tärkeää ymmärtää, että eri ryhmillä on eri näkemys siitä, mikä on toivottava skenaario.

Parhaimmillaan skenaarioprosessi tuo yhteen eri intressiryhmät pohtimaan vaihtoehtoisia politiikan suuntia.

Kun osallistujat ovat sitä mieltä, että skenaariovalikoima kuvaa täsmällisesti näitä erilaisia näkemyksiä, ei ehkä olla saavutettu konsensusta toivottavasta tulevaisuudesta. Mutta politiikan tutkija John Dryzekin mukaan kuitenkin saavutetaan metakonsensus, joka tarkoittaa toisia kunnioittavaa yksimielisyyttä siitä, mistä ollaan eri mieltä.

Petri Tapio on tulevaisuudentutkimuksen professori Turun yliopiston Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa.

KTT Ville Lauttamäki tutkii energia-alan tulevaisuutta Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa.

FT Jari Lyytimäki tutkii tiedon hyödyntämistä ja julkista keskustelua Suomen ympäristökeskuksessa.

FM TaM Marjukka Parkkinen valmistelee väitöskirjaa kansallisen ennakointityön tulevaisuuskuvauksista ja prosesseista Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa.

KTT Pasi Rikkonen tutkii ilmasto- ja energiapolitiikan ohjauskeinoja Luonnonvarakeskuksessa.

MMT Vilja Varho tekee ennakointitutkimusta energia- ja ympäristökysymyksistä Luonnonvarakeskuksessa.

Julkaisu Toivottavat tulevaisuudet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.