Maahanmuuttopolitiikassa on käynnissä ennennäkemätön paradigman eli ajatusmaailman muutos. Suomessa asuvien ulkomaalaisten oikeuksia heikennetään kautta linjan: tämä koskee yhtä lailla perheen, työn, opintojen kuin kansainvälisen suojelun vuoksi Suomeen muuttaneita. Samalla heidän elämäänsä luodaan merkittävää epävarmuutta.

Heikennyksiä tehdään pistemäisesti useilla lakimuutoksilla arvioimatta niiden kokonaisvaikutuksia, jotka tulevat todennäköisesti olemaan yksittäisiä muutoksia suuremmat. Käymme tässä tekstissä läpi viidessä eri lakiesityksessä ehdotettuja muutoksia, mutta muutoksia on enemmän ja niitä on hallitusohjelman mukaisesti tulossa vielä lisää. Muutoksilla heikennetään erityisesti turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten oikeuksia. Käymme seuraavassa läpi, millaisia nämä muutokset ovat ja mitä ne käytännössä tarkoittavat.

Turvapaikanhaku estetään

Ensimmäinen lakimuutos eli niin sanottu käännytyslaki käytännössä estää turvapaikkahakemuksen jättämisen tietyissä paikoissa ja tilanteissa. Aihetta on käsitelty aiemminkin Politiikasta-lehdessä eri näkökulmista, mutta tässä keskitymme lukuisten eri lakimuutosten kokonaisuuteen.

Niin sanottu käännytyslaki ei ollut osa hallitusohjelmaa, vaan sen valmistelun laukaisi lisääntynyt turvapaikanhakijoiden tulo itärajan yli syksyllä 2023. Tuolloin itärajan ylitti noin 1300 turvapaikanhakijaa. Koska turvapaikanhakijoita muutoin tuli vähemmän, pysyi heidän kokonaismääränsä normaalin vaihtelun rajoissa. Joulukuussa 2023 raja suljettiin toistaiseksi, ja vuonna 2024 turvapaikanhakijoita on tullut rajan yli viisi kertaa: kolme kertaa tammikuussa (Yle: 10.1.2024, 12.1.2024, 25.1.2024), kerran helmikuussa ja maaliskuussa, yhteensä 35 ihmistä.

Turvapaikan hakeminen on ihmisoikeus, jonka tarkoitus on suojella ihmisiä vainolta, kuten poliittiselta väkivallalta ja vankeudelta, kidutukselta ja muulta epäinhimilliseltä kohtelulta. Käännytyslaki mahdollistaa sen, että Suomen ei enää tarvitse ottaa turvapaikkahakemuksia vastaan tietyillä osilla rajaansa. Käytännössä rajavartijat velvoitetaan estämään turvapaikanhakijoita ylittämästä rajaa tai poistamaan rajan ylittäneet turvapaikanhakijat tarvittaessa voimakeinoin Suomesta.

Lakiehdotuksen mukaan turvapaikkahakemuksen saisi jättää, jos vaikuttaisi ilmeiseltä, että hakija on oikeutettu turvapaikkaan. Tämä on juuri se asia, mitä varten normaali turvapaikkaprosessi on olemassa. Käsittely kestää Maahanmuuttoviraston erityisesti siihen koulutetuilta ammattilaisilta yleensä kuukausia. Rajavartioiden edellytettäisiin tekevän vastaava arvio ohimenevässä rajakohtaamisessa, mikä ei käytännössä ole mahdollista.

Turvapaikan hakeminen on ihmisoikeus, jonka tarkoitus on suojella ihmisiä vainolta, kuten poliittiselta väkivallalta ja vankeudelta, kidutukselta ja muulta epäinhimilliseltä kohtelulta.

Turvapaikkahakemuksen saisi jättää myös, jos hakija olisi haavoittuvassa asemassa, esimerkiksi lapsi tai vammainen. Kaikki haavoittuvuudet – esimerkiksi kidutuksesta, seksuaalisesta väkivallasta tai ihmiskaupasta selviytyminen tai kuuluminen seksuaalivähemmistöön – eivät kuitenkaan näy päälle päin. Myös haavoittuvuuden tunnistaminen on tavallisesti pitkäkestoinen prosessi, jota hoitavat erityisesti tähän koulutetut ammattilaiset usein moniammatillisessa yhteistyössä.

Mahdollinen uusi käännytyslaki ei takaa sitä, että lasten vanhemmat saisivat jättää turvapaikkahakemuksen yhdessä lastensa kanssa, vaan vaarana on, että lapset ja vanhemmat joutuisivat eroon toisistaan. Edes haavoittuvassa asemassa olevien turvapaikkahakemuksia ei tarvitsisi ottaa vastaan, jos rajan ylittäjiä tulisi yhdellä kertaa suuri määrä, tai jotkut heistä käyttäisivät väkivaltaa.

Oikeusoppineet ovat kommentoineet useassa yhteydessä, myös mediassa ja perustuslakivaliokunnassa, että lakiehdotus on ristiriidassa Suomen perustuslain ja kansainvälisten sitoumusten kanssa. Hallitus ei ole tätä suoraan esimerkiksi mediassa tunnustanut eikä ottanut siihen kantaa, vaan päinvastoin hallitus on korostanut, että kyse ei ole maahanmuuttopolitiikasta vaan rajaturvallisuudesta. Lain mahdollistamat ihmisoikeusloukkaukset kuitenkin kohdistuvat nimenomaan turvapaikanhakijoihin.

Turvapaikkakäsittelyä heikennetään

Jos hakija onnistuu jättämään turvapaikkahakemuksensa, toisen rajamenettelyä koskevan lakimuutoksen mukaan entistä useampi hakemus tullaan arvioimaan niin sanotusti nopeutetussa menettelyssä. Tämä tarkoittaa, että turvapaikkatutkinta voi jäädä pinnalliseksi, erityisesti jos ihminen ei jo hakemusta jättäessään osaa ja uskalla riittävällä tavalla kertoa turvapaikkaperusteistaan.

Rajamenettelyn myötä osa turvapaikanhakijoista ei myöskään saisi liikkua Suomessa vapaasti, vaan heidät velvoitettaisiin asumaan käsittelyn ajan suljetussa keskuksessa. Rajamenettely perustuu EU-direktiiviin, jota Suomi soveltaa ankarasti. Direktiivin mukaan keskuksiin ei suljettaisi yksintulleita alaikäisiä, mutta Suomessa menettely koskisi myös heitä.

Nämä toimet ovat erityisen ongelmallisia varsinkin haavoittuvassa asemassa oleville turvapaikanhakijoille. Esimerkiksi kidutuksen tai seksuaalisen väkivallan uhrilla tai seksuaalivähemmistöön kuuluvalla voi olla vaikeuksia kertoa kokemuksistaan riittävästi rajaviranomaiselle, jolloin hän todennäköisemmin ohjautuu nopeutettuun prosessiin ja rajamenettelyn piiriin. Nopeutettu menettely tarkoittaa myös sitä, että hakijalla on vähemmän aikaa löytää tarvitsemaansa apua ja tukea, jotta hän voisi tuoda kokemuksensa esille. Suljettuihin keskuksiin sijoitetuilla voi nopeutetun käsittelyn lisäksi olla eristyneisyytensä vuoksi vaikeuksia saada tarvitsemaansa tukea esimerkiksi järjestöiltä.

Nopeutettu menettely tarkoittaa myös sitä, että hakijalla on vähemmän aikaa löytää tarvitsemaansa apua ja tukea, jotta hän voisi tuoda kokemuksensa esille. Suljettuihin keskuksiin sijoitetuilla voi nopeutetun käsittelyn lisäksi olla eristyneisyytensä vuoksi vaikeuksia saada tarvitsemaansa tukea esimerkiksi järjestöiltä.

Hallitusohjelman mukaisesti turvapaikkakäsittelyä on tarkoitus heikentää myös poistamalla hakijalta oikeus puhuttelupöytäkirjan läpikäyntiin. Turvapaikkapuhuttelu on tilaisuus, jossa hakijalla on oikeus ja velvollisuus kertoa turvapaikkaperusteistaan, mikä tekee puhuttelusta turvapaikkakäsittelyn tärkeimmän yksittäisen tilanteen. Puhuttelun aikana puhuttelija kirjaa kysytyt kysymykset ja kerrotut asiat pöytäkirjaan. Turvapaikkapäätös perustuu pitkälti tähän pöytäkirjaan, ja siksi turvapaikanhakijan oikeusturvan kannalta on olennaista saada tarkastaa siihen kirjatut asiat. Muutoin turvapaikkapäätös voi perustua virheellisesti kirjattuihin tietoihin.

Hallitusohjelman mukaan niin sanottua vapaaehtoista paluuta tullaan tuomaan esille jo turvapaikkapuhuttelussa. Tavoitteena siis lienee, että ihmiset eivät edes odottaisi turvapaikkapäätöstä, vaan poistuisivat jo ennen sitä. Näin Suomen ei tarvitsisi tutkia turvapaikan tarvetta tai myöntää sitä.

Turvapaikanhausta rangaistaan

Kolmas eli niin sanottu kaistanvaihdon estävä lainmuutos tarkoittaa, että turvapaikkaa Suomesta hakenut ja sittemmin työllistynyt tai opiskelupaikan löytänyt ihminen ei enää voisi saada oleskelulupaa työn, yrittäjyyden tai opintojen perusteella Suomesta haettuna. Väliä ei olisi sillä, onko hakija vielä turvapaikkaprosessissa – eli odottaako hän vielä päätöstään – tai vetääkö hän turvapaikkahakemuksensa pois käsittelystä. Pelkästään turvapaikkahakemuksen jättäminen johtaisi siis siihen, että oleskelulupaa työn tai opintojen perusteella ei myönnettäisi.

Entiselle turvapaikanhakijalle ainoa tapa saada oleskelulupa työn tai opintojen perusteella olisi palata kotimaahansa ja hakea lupaa sieltä. Toisin sanoen jo Suomeen kotoutunut ihminen lähetettäisiin takaisin kotimaahansa sen sijaan, että hän voisi jäädä tukemaan suomalaista yhteiskuntaa osaamisellaan.

Laki onkin ongelmallinen yhdenvertaisuuden kannalta – se asettaa turvapaikkaa hakeneet epätasa-arvoiseen asemaan kaikkien muiden oleskelulupatyyppien hakijoiden kanssa. Laki rankaisee niitä, jotka ovat hakeneet turvapaikkaa, poistamalla näiltä mahdollisuuden normaaleihin elämänmuutoksiin, joka taataan kuitenkin kaikille muille.

Lakimuutos ei koske muilla oleskeluluvilla Suomeen tulleita. Opiskelijat tai perheen perusteella muuttaneet voisivat siis edelleenkin vaihtaa kaistaa työperustaiselle luvalle ja päinvastoin. Laki onkin ongelmallinen yhdenvertaisuuden kannalta – se asettaa turvapaikkaa hakeneet epätasa-arvoiseen asemaan kaikkien muiden oleskelulupatyyppien hakijoiden kanssa. Laki rankaisee niitä, jotka ovat hakeneet turvapaikkaa, poistamalla näiltä mahdollisuuden normaaleihin elämänmuutoksiin, joka taataan kuitenkin kaikille muille.

Niin sanottu kaistanvaihdon estävä lakimuutos perustuu olennaisesti sellaiseen ihmiskuvaan, jossa turvapaikanhakijat – ja erityisesti kielteisen päätöksen saaneet turvapaikanhakijat – nähdään ansiottomina maahanmuuttajina ja järjestelmän väärinkäyttäjinä. Turvapaikan saaminen on kuitenkin vaativaa ja monimutkaista, eikä kielteisen turvapaikkapäätöksen saaminen, saati turvapaikan hakeminen sinänsä kerro hakijan vääristä tarkoitusperistä

Muutos on omiaan lisäämään paperittomuutta Suomessa. Jatkossa myöskään paperittomat eivät enää voisi saada oleskelulupaa työn, opintojen tai edes perhesiteiden perusteella ilman, että he ensin palaavat kotimaahansa. Tämä lisää toivottomuutta ja näköalattomuutta sekä todennäköisyyttä varjoyhteiskunnan syntymiseen, ja on siksi pitkällä aikavälillä omiaan aiheuttamaan turvattomuutta ja epävakautta suomalaisessa yhteiskunnassa .

Epävarmuutta lisätään

Niidenkin kohdalla, jotka onnistuvat hakemaan turvapaikkaa ja saamaan suojelua, epävarmuuden aikaa Suomessa pidennetään.

Pakolaisasema on mahdollista ottaa pois, jos tarvetta sille ei enää ole. Käynnissä olevan Endings – Refuge, Time, and Space -hankkeemme alustavan tutkimuksen mukaan Maahanmuuttovirasto on tähän asti ottanut suojelun tarpeen tutkintaan, jos näyttää siltä, että hakija on jollain tavalla omalla toiminnallaan osoittanut, että tarve on saattanut poistua. Tällaista toimintaa ovat esimerkiksi kotimaahan matkustaminen ja kotimaan passin hankkiminen tai uusiminen. Myös rikostuomiot ovat johtaneet pakolaisaseman harkintaan.

Toisin sanoen Suomesta pakolaisaseman saanut on voinut elää Suomessa varsin turvassa niin kauan, kun hän ei omalla toiminnallaan ole niin sanotusti rikkonut pelisääntöjä. Tähän on kuitenkin tulossa muutos: hallituksen kansainvälisen suojelun tiukennuksia koskevan neljännen lakimuutoksen mukaan kansainväliseen suojeluun perustuvia lupia lyhennetään ja suojelun tarve tutkitaan joka kerta lupaa uusittaessa. Pakolaisaseman saaneille tämä tarkoittaa kolmen, ja toissijaisen suojelun kohdalla yhden vuoden arviointiväliä.

Tämä tulee todennäköisesti lisäämään Maahanmuuttoviraston työmäärää, ja lisäksi se asettaa kansainvälistä suojelua saaneiden elämän lähes jatkuvaan, 1–3 vuoden välein toistuvaan epävarmuuden tilaan.

Epävarmuutta lisäävät myös suunnitellut muutokset pysyvään oleskelulupaan ja kansalaisuuteen. Pysyvään oleskelulupaan vaadittavaa asumisaikaa ollaan hallitusohjelman mukaan pidentämässä neljästä kuuteen vuoteen, ja kansalaisuuteen vaadittavaa asumisaikaa viidennen lainmuutoksen myötä viidestä kahdeksaan vuoteen, kuitenkin ollen viisi vuotta esimerkiksi niillä, jotka täyttävät kielitaitoedellytyksen tai joilla on suomalainen puoliso.

Tämä muutos iskee erityisesti turvapaikanhakijoihin, sillä aiemmin heidän asumisaikansa on laskettu turvapaikkahakemuksen jättämisestä, nyt ehdotetun muutoksen mukaan vasta oleskeluluvan saamisesta. Näiden välillä saattaa mennä jopa useita vuosia.

Aiemmin suomalainen politiikka on pyrkinyt takaaman pitkäaikaista suojelua ja samalla varmuutta pakolaisten elämään. Uusi epävarmuutta monin tavoin luova ajattelutapa muuttaa tätä perustavanlaatuisesti.

Pysyvään oleskeluluvan ehtoihin ollaan lisäksi lisäämässä kielitaitovaatimus ja työssäoloehto. Muutokset tulevat lisäämään epävarmuutta erityisesti haavoittuvassa asemassa olevien pakolaisten keskuudessa. Tällaisia ryhmiä ovat muun muassa ne, joiden työllistyminen on vaikeaa terveysongelmia takia tai joiden on hankala oppia Suomea riittävän hyvin esimerkiksi luku- ja kirjoitustaidottomuuden tai mielenterveysongelmien vuoksi.

Kansainvälisessä suojelussa on yleensä kyse suojelun tarpeesta, joka juontuu henkilökohtaisista syistä kuten uskonnosta, poliittisista mielipiteistä tai seksuaalisesta suuntautumisesta, tai äärimmäisen väkivaltaisesta konfliktista hakijan kotimaassa. Tällainen suojelun tarve on yleensä pitkäaikainen, koska sen syyt harvoin poistuvat muutaman vuoden kuluessa.

Aiemmin suomalainen politiikka on pyrkinyt takaaman pitkäaikaista suojelua ja samalla varmuutta pakolaisten elämään. Uusi epävarmuutta monin tavoin luova ajattelutapa muuttaa tätä perustavanlaatuisesti. Ajattelutavan muutos ei kuitenkaan näy selkeästi nyt tehtävissä lakimuutoksissa, koska niitä ei tehdä tai arvioida kokonaisuutena vaan ainoastaan pistemäisesti.

Suomalaisen yhteiskunnan kannalta on tärkeää kysyä, miten nämä toimet vaikuttavat kotoutumiseen tai pakolaisten haluun rakentaa elämäänsä Suomessa tilanteessa, jossa he joutuvat elämään jatkuvassa epävarmuudessa siitä, saavatko he oikeastaan jäädä ja kuulua suomalaiseen yhteiskuntaan.

VTT Erna Bodström työskentelee erikoistutkijana Siirtolaisuusinstituutin pakolaisuuden päättymistä tutkivassa Endings-hankkeessa (Koneen säätiö 2023–26). Bodströmin tutkimukset ja asiantuntijuus liittyvät turvapaikanhakuun, turvapaikkakäsittelyyn ja turvapaikkapolitiikkaan.

D.Phil. Eveliina Lyytinen toimii vanhempana tutkijana Siirtolaisuusinstituutin perheenjäsenten karkotettavuutta tutkivassa INDEFI-hankkeessa (Suomen Akatemia 2021–25) sekä Endings-hankkeen johtajana. Lyytinen on tutkinut muun muassa kaupunkipakolaisten suojelua ja turvapaikanhakijoiden maasta poistamisia.

Artikkelikuva: Blake Guidry / Unsplash

Julkaisu Turvapaikkapolitiikan uusi suunta: Epävarmuuden paradigma ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Toukokuussa vuonna 2016 Maahanmuuttovirasto julkaisi tiedotteen, jonka mukaan Irakin turvallisuustilanne oli parantunut ja näin ollen irakilaisten turvapaikanhakijoiden olisi entistä vaikeampi saada Suomesta turvapaikka tai muuta kansainvälistä suojelua. Tarkemmin ottaen virasto sanoi, että Irakissa ei enää ollut alueita, joille ihmisiä ei turvallisuustilanteen takia voisi palauttaa.

Tämä oli huomattava lausunto, sillä tuolloin ääri-islamistinen verkosto Isis piti hallussaan esimerkiksi Mosulia, yhtä Irakin suurimmista kaupungeista. Käytännössä Maahanmuuttoviraston lausunto siis antoi ymmärtää, että myös Isisin hallitsemaan Mosuliin oli mahdollista palauttaa ihmisiä. Lausunto tehtiin tilanteessa, jolloin Suomeen oli saapunut tavallista enemmän turvapaikanhakijoita ja poliittinen tahtotila oli ehkäistä turvapaikanhakijoiden tulemista Suomeen.

Maatieto ei ole niin objektiivista kuin usein ajatellaan, vaan se linkittyy tiiviisti poliittiseen päätöksentekoon turvapaikanhakijoiden asemasta.

Tällaisia lausuntoja voidaankin tarkastella tiedon politiikkana, kuten turvapaikkapäätöksentekoa käsittelevässä tutkimuksessa on esitetty. Tällä viitataan siihen, että maatieto ei ole niin objektiivista kuin usein ajatellaan, vaan se linkittyy tiiviisti poliittiseen päätöksentekoon turvapaikanhakijoiden asemasta. Maahanmuuttoviraston lausunnon tarkoitus ei siis todennäköisesti ollut ainakaan ainoastaan kuvata Irakin turvallisuustilannetta, vaan myös lähettää turvapaikanhakijoille poliittinen viesti siitä, että Suomesta ei kannata hakea turvapaikkaa.

Tässä tekstissä tarkastelenkin sitä, mitä maatieto on, miten sitä käytettiin tiedon politiikan välineenä vuoden 2015 ”pakolaiskriisin” jälkimainingeissa, ja mikä on sen rooli Suomessa vuonna 2022. Artikkeli pohjaa lokakuussa 2022 julkaistuun tutkimusartikkeliin. 

Mitä on maatieto?

Maatiedolla tarkoitetaan maahanmuuttoviranomaisten koostamaa tietoa, jota käytetään turvapaikkapäätöksenteon tukena. Tieto koostuu maatietoraporteista ja turvapaikkapäätöksissä käytettävistä maatietokappaleista.

Maatietoraportit ovat tietyn maan turvallisuus- ja humanitaarisesta tilanteesta sekä esimerkiksi vähemmistöryhmien asemasta kerättäviä koosteita. Niiden pituus voi vaihdella muutamista sivuista kymmeniin sivuihin, ja ne voivat perustua toisiin maatietoraportteihin, mediateksteihin tai esimerkiksi haastatteluihin.

Turvapaikkapäätöksissä maatietoraporteista ja muista lähteistä saatavilla oleva tieto kootaan muutamiksi kappaleiksi, jotka liittyvät joko turvapaikanhakijan henkilökohtaiseen tilanteeseen, kuten esimerkiksi seksuaaliseen suuntautumiseen, uskontoon tai poliittiseen mielipiteeseen, tai maan tai alueen yleiseen turvallisuustilanteeseen. Turvapaikkapäätöksissä olevaa tietoa siis lyhennetään ja valikoidaan merkittävästi verrattuna alkuperäisiin lähteisiin.

Maatieto voi objektiivisuuden sijaan olla puolueellista, epäolennaista ja epäloogista, jolloin myös turvapaikkapäätöksenteon oikeudenmukaisuus vaarantuu.

Maahanmuuttoviranomaiset käyttävät maatietoa arvioidakseen sitä, tiedetäänkö turvapaikanhakijan kaltaisiin ihmisiin kohdistuvan lähtömaassa vainoa ja mikä on siihen liittyvä riski. Maatietoa käytetään myös tarkastelemaan sitä, millainen on lähtömaan yleinen turvallisuustilanne ja puoltaako tämä kansainvälisen suojelun myöntämistä, vaikka turvapaikanhakijan henkilökohtainen tilanne ei sitä vaatisikaan.

Maatietoa pidetään usein objektiivisena, mutta sitä se ei ole. Koska maatiedoksi hyväksyttävää tietoa joudutaan valikoimaan sekä maatietoraportteja että turvapaikkapäätöksiä kirjoitettaessa, olennaista on se, miten valikointi tehdään. Maatieto voi siis objektiivisuuden sijaan olla puolueellista, epäolennaista ja epäloogista, jolloin myös turvapaikkapäätöksenteon oikeudenmukaisuus vaarantuu.

Maatieto vuosina 2016–2017

Tekstin alussa kuvailemani esimerkki Maahanmuuttoviraston lausunnosta, jonka mukaan Irakin turvallisuustilanne oli parantunut, näyttääkin perustuneen epäolennaiseen maatietoon.

Esimerkiksi pääkaupunki Bagdadin ja sitä ympäröivän läänin osalta toukokuussa 2016 julkaistu maaraportti totesi selkeästi, että ”turvallisuustilanne ei ole olennaisesti muuttunut”. Sen sijaan raportti rakentaa Bagdadista entistä turvallisempaa kuvaa kertomalla esimerkiksi terrori-iskujen lisäksi laajasti kaupungin ”normaalista elämästä” kuten kauneus- ja urheilukilpailuista ja ravintolatarjonnasta.

Vaikka turvallisuustilanteessa ei siis ollutkaan tapahtunut olennaista muutosta, irakilaisille myönnetyssä suojelussa näkyi selkeä muutos: siinä missä syksyllä 2015 noin 60 prosentille irakilaisista turvapaikanhakijoista myönnettiin kansainvälistä suojelua, putosi tämä osuus kesällä 2016 vain 25 prosenttiin. Osasyynä tähän oli juuri Bagdadin tilanne: kun kaupunkia vielä syksyllä 2015 pidettiin niin vaarallisena, että sinne ei tulisi palauttaa ketään, kesällä 2016 katsottiin, että sinne voitiin palauttaa jopa ihmisiä, jotka eivät koskaan olleet edes asuneet siellä.

Olennaista ei kuitenkaan ole vain maatietoraporteissa käytettävä tieto. Maahanmuuttovirasto ei tosiasiallisesti näytä edes käyttäneen kyseistä toukokuun 2016 maatietoraporttia päätöksissään. Olennaista on myös se, mitä tietoa edelleen valikoituu itse turvapaikkapäätöksiin.

Sekä puutteellinen että harhaanjohtava maatieto voivat johtaa siihen, että turvapaikanhakijaan kohdistuvaa vainon uhkaa ei arvioida faktaperustaisesti tai tasapuolisesti, jolloin päätöksen lopputulema voi asettaa hakijan vakavaan ihmisoikeusloukkausten vaaraan.

Turvapaikkapäätöksissä käytettävä maatieto voi olla edustavaa ja tasapuolista, mutta myös puutteellista tai harhaanjohtavaa. Maahanmuuttoviraston päätöksissä vuosina 2016–2017 se oli ainakin joiltain osin jälkimmäistä.

Puutteellista maatieto on silloin, kun hakijan asiaan liittyvä maatieto puuttuu päätöksestä kokonaan tai osittain. Tällöin häneen kohdistuvan uhan arviointi ei näytä perustuvan maatietoon, vaan lähinnä päätöksentekijän oletuksiin. Harhaanjohtavaa maatieto on silloin, kun päätökseen valitaan ainoastaan päätöksentekijän näkökantaa tukevaa maatietoa, vaikka myös vastakkaista maatietoa olisi saatavilla.

Sekä puutteellinen että harhaanjohtava maatieto voivat johtaa siihen, että turvapaikanhakijaan kohdistuvaa vainon uhkaa ei arvioida faktaperustaisesti tai tasapuolisesti, jolloin päätöksen lopputulema voi asettaa hakijan vakavaan ihmisoikeusloukkausten vaaraan.

Afganistan tänään

Maatieto on tänä vuonna näytellyt erityisen tärkeää osaa afganistanilaisten turvapaikanhakijoiden kohdalla. Kesällä 2021 kansainväliset joukot poistuivat Afganistanista 20 vuoden jälkeen, ja samaan aikaan äärijärjestö Taliban valtasi maan. Vähintään 100 000, mutta todennäköisesti huomattavasti useampi ihminen, pakeni Talibanin paluuta valtaan. Media näytti dramaattisia kuvia siitä, miten länsimaalaisia maasta evakuoivien lentokoneiden ulkopuolelle takertuneet afganistanilaiset putosivat nousevista koneista kuolemaan.

Kotimaan muuttunut tilanne voi olla perusteltu syy hakea turvapaikkaa, ja myös sadat Afganistanin kansalaiset ovat tehneet Suomessa turvapaikkahakemuksen sen jälkeen, kun Taliban palasi valtaan. Uusien hakemusten lisäksi Maahanmuuttoviraston kuuluu arvioida aiemmin uuden tilanteen vaikutukset aiemmin tehtyihin hakemuksiin.

Sadoille on Talibanin valtauksen myötä myönnetty turvapaikka Suomessakin, mutta vuosi valtauksen jälkeen monet odottivat edelleen päätöstään. Syyksi tähän Maahanmuuttovirasto on kertonut sen, että päätökseen tarvittavaa maatietoa ei ole vielä saatavilla.

Maahanmuuttoviraston maatiedon valossa palautukset Talibanin hallitsemaan Afganistaniin eivät itsessään ole ongelma.

Kuluvan vuoden toukokuussa Maahanmuuttovirasto sai valmiiksi Afganistanin pääkaupunkia ja sitä ympäröivää Kabulin maakuntaa koskevan turvallisuuskatsauksen. Ghaznin ja Wardakin maakuntia koskeva turvallisuuskatsaus valmistui puolestaan kuluvan vuoden kesäkuussa, ja lisää maatietoa on päivitetty kesällä ja syksyllä. Näistä Maahanmuuttovirasto ei kuitenkaan ole tiedottanut kuten aiemmin eikä tieto ole julkisesti saatavilla, vaan siihen on päässyt käsiksi vain osaamalla erikseen sitä pyytää. 

Raporteissa todettiin, että Kabulin, Ghaznin, Wardakin tai monella muullakaan alueella ei ole ”todellista vaaraa siviilihenkilön joutua kärsimään aseellisesta selkkauksesta johtuvaa vakavaa haittaa”. Maahanmuuttovirasto siis totesi, että turvallisuustilanne ei estä ihmisten palauttamista näille Afganistanin alueille. Tämä koskee jopa alueita, joita ei ennen Talibanin valtaan nousua pidetty riittävän turvallisina palautuksille. 

Sittemmin Maahanmuuttoviraston on antanut afganistanilaisille päätöksiä, joiden mukaan palautus Afganistaniin ei aseta hakijaa vaaraan. Oleskelulupa on kuitenkin saatettu myöntää yhdeksi vuodeksi esimerkiksi hakijan terveydentilan vuoksi, koska Afganistanissa ei ole saatavissa riittäviä terveyspalveluja juuri nyt. Joskus oleskelulupaa ei ole myönnetty ollenkaan.

Toisin sanoen Maahanmuuttoviraston maatiedon valossa palautukset Talibanin hallitsemaan Afganistaniin eivät itsessään ole ongelma. Nähtäväksi jää, palauttaako Suomi todella ihmisiä sinne.

Vertauspisteenä Ukraina

Ukrainalaisten tilanne on maatiedon osalta merkittävästi erilainen. Heidän osaltaan ei nimittäin tarvitse kerätä maatietoa, koska heille ei pääasiassa myönnetä turvapaikkaa vaan tilapäistä suojelua. Tilapäinen suojelu ei edellytä jokaisen hakijan kohdalla tehtävää erillistä arviota, vaan se myönnetään suhteellisen suoraviivaisesti esimerkiksi kansalaisuuden perusteella.

Toisin sanoen suojelun myöntäminen ukrainalaisille ei edellytä hakijan henkilökohtaisten olosuhteiden arviointia tai juuri Kiovan, Mariupolin tai Lvivin kaupunkien tai laajempien ympärysalueiden turvallisuustilanteen tarkastelua, vaan suojelua myönnetään näistä asioista riippumatta. Siksi tilapäisen suojelun päätökset tulevat päivissä tai korkeintaan viikoissa, eivät vuosissa. Tilapäinen suojelu on poliittinen päätös.

Vastaava päätös olisi hyvin voitu tehdä myös afganistanilaisille, kunnes nähdään, mihin Afganistanin tilanne Talibanin alla etenee. Näin ei kuitenkaan tehty, ja myös tämä oli poliittinen päätös.

Vaikka julkista tietoa tästä ei olekaan saatavilla, on todennäköistä, että Maahanmuuttovirasto parhaillaan seuraa ja koostaa maatietoa myös Venäjän osalta. Venäjän kansalaiset ovat nimittäin ukrainalaisten jälkeen suurin kansainvälistä suojelua Suomesta hakenut ryhmä tänä vuonna.

Joka tapauksessa Venäjän rajalle rakennettava aita lähettää väkevän viestin: ”Ukrainalaiset pakolaiset, tervetuloa! Muut pakolaiset, pysykää poissa.”

Kukaan ei vielä tiedä, millaista tämä uusi maatieto tulee olemaan, varsinkin kun myös Venäjän tilanne elää jatkuvasti. Eikä sitäkään, miten tiedon politiikka tulee maatietoon mahdollisesti vaikuttamaan.

Tilanne ei näytä hyvältä. Turvapaikan haun laillisia reittejä pitkin mahdollistava humanitaarinen viisumi on vastatuulessa, mutta sen sijaan Suomi näyttää olevan rakentamassa ennätysvauhdilla itärajalle aitaa.

Euroopan eteläisille rajoille aitoja alettiin rakentaa vuoden 2015 niin kutsutun pakolaiskriisin aikana, jotta turvapaikanhakijat eivät pystyisi jatkamaan matkaansa Keski- ja Pohjois-Eurooppaan. Syksyllä 2021 aidat kokivat renessanssin Euroopan itärajalla, kun turvapaikanhakijoita alkoi saapua Valko-Venäjän kautta Liettuaan ja Puolaan. Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ollut turvapaikanhakijoiden kulun estämisestä muualle Eurooppaan, vaan itse turvapaikan hakemisen estämisestä.

Nähtäväksi jää, kulkeeko Suomi samaa tietä. Joka tapauksessa aita lähettää väkevän viestin: ”Ukrainalaiset pakolaiset, tervetuloa! Muut pakolaiset, pysykää poissa.”

VTT Erna Bodström on post doc -tutkija Etnisten suhteiden ja nationalismin tutkimusyksikkö CERENissä ja turvapaikka-asiantuntija Turvapaikanhakijoiden tuki ry:ssä. Hän on tutkinut Suomen turvapaikkajärjestelmää vuodesta 2016.

Artikkeli pohjaa kirjoittajan Migration Studies -lehdessä julkaistuun tutkimusartikkeliin.

Artikkelin pääkuva: Markus Spiske/Unsplash.

Julkaisu Maatiedon politiikka turvapaikkapäätöksenteossa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Helmikuussa 2022 sisäministeriö julkaisi kaksi selvitystä, joissa pohdittiin ilman oleskeluoikeutta Suomessa olevien – lyhyemmin siis paperittomien – tilannetta ja ratkaisuja siihen. Ratkaisuja pohdittiin erityisesti vuosina 2015–16 turvapaikanhakijoina tulleiden ja sittemmin paperittomiksi päätyneiden tilannetta. Tavoitteena on ehkäistä varjoyhteiskunnan syntymistä Suomeen.

Paperittomia arvioidaan selvitysten mukaan olevan Suomessa joitakin tuhansia, joista noin 3000 on 2015–16 turvapaikanhakijoina tulleita. Ennen vuotta 2015 Suomessa oli vastaavassa asemassa olevia paperittomia huomattavasti vähemmän, arviolta joitakin satoja.

Nykyinen paperittomuusongelma johtuu osittain asioista, joihin Suomella on vain vähän vaikutusvaltaa – kuten vuoden 2015 pakolaiskriisistä – mutta yhtä lailla se johtuu myös Suomen tietoisesti tekemistä poliittisista ja käytännöllisistä päätöksistä.

Paperittomuusongelma ei siis ole syntynyt itsestään, vaan monet viime vuosina tehdyt turvapaikanhakijoiden ja paperittomien asemaa koskevat seikat ja päätökset ovat vaikeuttaneet oleskeluluvan saamista, ja sitä kautta lisänneet paperittomien määrää. Näiden avaaminen systemaattisesti on tämän artikkelin aiheena.

Tilapäisen oleskeluluvan muutokset

Toukokuussa 2015 niin kutsuttu pakolaiskriisi näkyi jo Välimerellä, mutta ei vielä Suomessa. Silloin kuitenkin astui voimaan lakimuutos, joka seuraavina vuosina vaikutti paperittomien asemaan. Ulkomaalaislain mukaan ihmiselle voidaan myöntää tilapäinen oleskelulupa, mikäli häntä ei pystytä poistamaan maasta.

Lakimuutoksessa oleskelulupa sidottiin vapaaehtoiseen paluuseen. Toisin sanoen lupa voitiin myöntää vain, jos ihminen oli halukas vapaaehtoisesti palaamaan kotimaahansa, mutta paluu ei siitä huolimatta onnistunut.

Lain esitöissä useat lausunnon antajat esittivät muutoksen riskiksi uuden paperittomien ryhmän syntymisen. Lausunnoissa todetaan myös, että paperittomien määrän mahdollista kasvua tulisi seurata, ja toimenpiteisiin ryhtyä, jos määrä merkittävästi kasvaa. Näin ei kuitenkaan toistaiseksi ole tehty.

Oleskelulupa voitiin myöntää vain, jos ihminen oli halukas vapaaehtoisesti palaamaan kotimaahansa, mutta paluu ei siitä huolimatta onnistunut.

Toukokuun 2015 lakimuutos on olennainen nykytilanteen valossa, koska suuri osa nykyisistä paperittomista on arvioiden mukaan Irakin kansalaisia, ja Irakin valtio ottaa vastaan vain vapaaehtoisesti palaavia. Jos irakilainen siis – syystä tai toisesta – kieltäytyy palaamasta kotimaahansa, häntä ei voida sinne pakolla palauttaa. Ennen toukokuuta 2015 hänelle olisi voitu myöntää tilapäinen oleskelulupa, mutta enää tämä ei ole mahdollista, vaan hänestä tulee paperiton.

Syksyllä 2015 Suomeen alkoi tulla tavallista enemmän turvapaikanhakijoita. Yhteensä heitä tuli vuoden 2015 aikana noin 32 000, joista ylivoimaisesti suurin osa – 20 000 – oli Irakin kansalaisia.

Osa saapuneista sai turvapaikan, mutta monet saivat kielteisen päätöksen, eli oleskelulupaa ei myönnetty. Osa palasi kotimaahan joko vapaaehtoisesti tai pakolla, mutta osa jäi.

On oletettavissa, että toukokuun 2015 lakimuutoksen jälkeen paperittomien määrä olisi joka tapauksessa jonkin verran noussut, mutta ilman syksyn 2015 kasvaneita turvapaikanhakijamääriä ei myöskään paperittomien määrä olisi nykytasolla.

Humanitaarisen suojelun poisto

Toukokuussa 2016 tehtiin toinen paperittomien määrän kasvuun vaikuttanut lakimuutos: laista poistettiin humanitaarisen suojelun kategoria. Tämän merkitystä voi havainnollistaa tarkastelemalla bagdadilaisia turvapaikanhakijoita, joita oli vuoden 2015 tulijoissa varsin paljon.

Toukokuuhun 2016 asti Maahanmuuttovirasto piti Irakin pääkaupunki Bagdadia niin turvattomana, että sinne ei voitu palauttaa ketään, vaan kaikille bagdadilaisille myönnettiin vähintään humanitaarista suojelua. Kun humanitaarinen suojelu sitten poistettiin laista, Bagdad muuttui käytännössä yhdessä yössä niin turvalliseksi, että sinne voitiin palauttaa paitsi bagdadilaisia myös muita irakilaisia, jotka eivät koskaan olleet kaupungissa asuneet tai välttämättä edes käyneet.

On todennäköistä, että jos humanitaarista suojelua ei olisi poistettu laista, osa nykyisistä paperittomista olisi saanut sen nojalla oleskeluluvan.

Julkisuudessa tätä perusteltiin turvallisuustilanteen parantumisella, mutta maatiedon mukaan Bagdadin turvallisuustilanne ei tosiasiassa ollut muuttunut. Kyse oli siis nimenomaan Suomen lainsäädännön muutoksesta.

Vuoden 2016 alkukuukausina irakilaisista turvapaikanhakijoista noin 60 prosenttia saikin oleskeluluvan. Kesällä lakimuutoksen jälkeen oleskeluluvan sai enää noin 15 prosenttia. Onkin todennäköistä, että jos humanitaarista suojelua ei olisi poistettu laista, osa nykyisistä paperittomista olisi saanut sen nojalla oleskeluluvan.

Turvapaikkaprosessin ongelmat

Humanitaarisen suojelun poisto ei ole ainoa syy, jonka vuoksi kielteisten turvapaikkapäätösten määrä ja myöhemmin paperittomuus lähtivät kasvuun. Samaan aikaan on tapahtunut paljon muita näkymättömämpiä muutoksia.

Vuodelle 2016 hallitus asetti Maahanmuuttovirastolle hurjat tulostavoitteet. Jotta kasvaneesta hakijamäärästä selviydyttäisiin, Maahanmuuttovirastoon palkattiin uutta henkilökuntaa. Käytännössä tämä tarkoitti, että päätöksenteosta vastasivat suurelta osin kokemattomat viranomaiset.

Maahanmuuttoviraston työntekijät kertoivat kiireestä ja jopa ohjauksesta tehdä kielteisiä turvapaikkapäätöksiä.

Syksyllä 2016 rajoitettiin hakijoiden oikeutta julkiseen oikeusapuun ensimmäisessä turvapaikkaprosessin vaiheessa eli Maahanmuuttovirastossa. Käytännössä tämä tarkoitti, että kukaan ei välttämättä kunnolla selittänyt turvapaikanhakijoille heidän oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan, mitä turvapaikan saamiseksi vaadittiin tai mitä turvapaikkapuhuttelussa oli tärkeää kertoa.

Ihmiset saattoivat puhua traumaattisista kokemuksistaan kuten kidutuksesta tai seksuaalisesta väkivallasta ensimmäistä kertaa elämässään vasta Maahanmuuttoviraston turvapaikkahaastattelussa.

Kukaan ei välttämättä kunnolla selittänyt turvapaikanhakijoille heidän oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan, mitä turvapaikan saamiseksi vaadittiin tai mitä turvapaikkapuhuttelussa oli tärkeää kertoa.

Kaikki nämä muutokset johtivat kielteisten turvapaikkapäätösten määrän ja samalla myöhemmin paperittomuuden kasvuun. Samalla sillä oli myös toinen tärkeä vaikutus: kaikkien vuosina 2016–17 turvapaikkapäätöksentekoon kohdistuneiden haasteiden ja ongelmien vuoksi on vaikea varmistua siitä, että jokaisen turvapaikanhakijan turvapaikkahakemus on todella tutkittu perusteellisesti ja ihmisoikeuksia kunnioittavasti.

Kevään 2019 lakimuutoksella nostettiin myös turvapaikanhakijoiden uusintahakemusten tutkintakynnystä. Uusintahakemukset nähtiin tapana käyttää turvapaikkajärjestelmää väärin, eikä niinkään seurauksena turvapaikkaprosessiin kertyneistä ongelmista aiemmilta vuosilta.

Tiedetään tapauksia, jossa turvapaikka on myönnetty vasta viidennen tai kuudennen hakemuksen jälkeen.

Jos turvapaikkahakemus on hylätty sekä Maahanmuuttovirastossa että oikeusasteissa, ihmisen ainoa mahdollisuus saada asiansa käsiteltyä Suomessa on hakea uudelleen turvapaikkaa, eli tehdä uusintahakemus. Turvapaikkahakemusten määrää ei ole rajoitettu, ja tiedetään tapauksia, jossa turvapaikka on myönnetty vasta viidennen tai kuudennen hakemuksen jälkeen.

On yleinen harhaluulo, että jos ihminen on hakenut turvapaikkaa vaikkapa viisi kertaa, hänen turvapaikkaperusteensa on tutkittu viiteen kertaan. Jos ihminen on hakenut turvapaikkaa samoilla perusteilla viisi kertaa, perusteet on yleensä tutkittu vain ensimmäisellä kerralla. Esimerkiksi vuosina 2017–18 ratkaistuista uusintahakemuksista 55 prosentissa perusteet jätettiin tutkimatta.

Toisin sanoen moni päätyy hakemaan turvapaikkaa toistamiseen, mutta noussut tutkintakynnys lisää toistuvien kieltävien päätösten todennäköisyyttä. Tämän lisää mahdollisuuksia siihen, että hakija päätyy paperittomaksi järjestelmän ulkopuolelle.

Oleskelulupa kiven alla ja vastaanottavat maat

Turvapaikan lisäksi paperittomuutta vastaan on mahdollista taistella muilla oleskeluluvilla, kuten esimerkiksi työn, opiskelun tai perhesiteen perusteella myönnettävillä luvilla. Kansainväliseen suojeluun perustuvia oleskelulupia lukuun ottamatta luvan myöntäminen vaatii olemassa olevaa passia. Monilla turvapaikanhakijoilla ei kuitenkaan passia ole. Osa on hukannut sen tai hankkiutunut siitä eroon, toisilla ei ole passia koskaan ollutkaan, tai Suomi ei esitettyä passia hyväksy.

Passin hankkiminen turvapaikanhakijana tai paperittomana on vaikeaa, koska esimerkiksi Irakin suurlähetystö Suomessa ei myönnä passeja, vaan niitä on haettava Ruotsista. Ilman oleskelulupaa tai matkustusasiakirjaa taas ei saa matkustaa Ruotsiin. Jotkut eivät saisi passia edes haettaessa, koska sen myöntämisestä kieltäytyminen on osa kotimaan harjoittamaa vainon kirjoa.

Järjestelmän joustamattomuuden voi katsoa lisäävän paperittomuutta.

Suomi voi periaatteessa myöntää hakijalle muukalaispassin, jolla myös oleskeluluvan voisi saada. Hakijan on kuitenkin osoitettava Maahanmuuttovirastolle, että hän ei voi saada oman maansa passia. Esimerkiksi lähetystön sijaitseminen toisessa maassa tai aiemmat ongelmat saada passia eivät kuitenkaan riitä perusteiksi. Järjestelmän joustamattomuuden voi katsoa lisäävän paperittomuutta.

Niille, joilla on passi työperäinen oleskelulupa voi olla tie ulos paperittomuudesta. Kevään 2019 lakimuutos teki kuitenkin turvapaikanhakijoiden työnteon hankalammaksi, sillä se monimutkaisti työnteko-oikeuden määrittelemistä merkittävästi. Ennen lakimuutosta työnteko-oikeus jatkui yleensä koko turvapaikkaprosessin ajan eli korkeimman hallinto-oikeuden päätökseen asti, mutta nykyään se saattaa katketa vaihtoehtoisesti joko Maahanmuuttoviraston tai hallinto-oikeuden päätökseen. Työnteko-oikeuden jatkumisaikaa siis ei voi arvioida etukäteen, mikä on tehnyt työnantajalle erittäin riskialttiiksi palkata turvapaikanhakijoita.

Monet turvapaikanhakijat ovat kokeneet kotimaassaan kovia, ja vanha traumatisoituminen ja Suomessa koetut vastoinkäymiset ovat voineet vahingoittaa työkykyä.

Työperäinen oleskelulupa ei kuitenkaan ole ratkaisu kaikille, sillä kaikki paperittomat eivät ole työkuntoisia. Joukossa on lapsia ja sairaita ihmisiä. Monet turvapaikanhakijat ovat kokeneet kotimaassaan kovia, ja vanha traumatisoituminen ja Suomessa koetut vastoinkäymiset ovat voineet vahingoittaa työkykyä.

Paperittomuuskysymyksessä olennaisessa roolissa ovat myös paperittomien kotimaat, ja niiden halukkuus tai haluttomuus ottaa vastaan omia palaavia tai palautettavia kansalaisiaan. Suomen kannalta keskeisiä vastaanottajamaita ovat Irak, Somalia ja kesään 2021 asti myös Afganistan.

Käytännössä kaikki maat ottavat vastaan omia kansalaisiaan, jotka palaavat kotimaahan vapaaehtoisesti. Kynnyskysymyksen muodostavat kuitenkin ihmiset, jotka eivät halua palata, ja joilla ei ole kansalaisuuden osoittavaa passia. Palautuksista ja palautussopimuksista voidaan neuvotella vastaanottavien maiden kanssa, mutta Suomi ei voi ratkaista paperittomuusongelmaa yksipuolisesti vasten tahtoa tehtävin palautuksin.

Itse luotu paperittomuusongelma

Paperittomuus on ongelma sekä yhteiskunnalle että yksilölle. Yhteiskunnalle se on ongelma, koska yhteiskuntaan muodostuu ryhmä ihmisiä, jotka käytännössä asuvat ja toimivat osana yhteiskuntaa, mutta ainoastaan sen laitamilla tai varjoissa. Pitkällä tähtäimellä tämä voi aiheuttaa levottomuutta, osattomuutta ja syrjäytymistä, ja sitä kautta yhteiskunnallista epävakautta.

Yksilölle paperittomuus on ongelma, koska hänellä ei ole mahdollisuutta tai pääsyä osaksi yhteiskuntaa, jossa hän kuitenkin käytännössä asuu. Ei ole oikeutta työhön, perheeseen, omaan kotiin tai pankkitiliin, ja niiden kautta oikeutta normaaliin elämään.

Paperittomuusongelma ei ole syntynyt itsestään vaan se on ainakin osittain luotu poliittisten päätöksentekijöiden toimesta. En tällä tarkoita sitä, että päätöksentekijöiden tavoitteena olisi ollut paperittomuusongelman luominen.

Pitkällä tähtäimellä paperittomuus voi aiheuttaa levottomuutta, osattomuutta ja syrjäytymistä, ja sitä kautta yhteiskunnallista epävakautta.

Syksyllä 2015 saapuneet turvapaikanhakijat esitettiin silloisen poliittisen johdon taholta johdonmukaisesti epätoivottuina ”elintasopakolaisina”, luonnonkatastrofiin vertautuvana uhkana ja potentiaalisina järjestelmän väärinkäyttäjinä, ei esimerkiksi tulevana yhteiskunnan arvokkaana osana. Ehkä siksi myös poliittiset päätökset ovat pyrkineet ajamaan heidät yhteiskunnan ulkoreunoille ja tehneet yhteiskuntaan mukaan pääsemisen mahdollisimman vaikeaksi.

Monet päätökset ovat korostaneet mustavalkoista tulkintaa säännöistä, sen sijaan että olisi osoitettu ihmisoikeuslähtöistä harkintaa ja joustoa sen varmentamiseksi, ettei synnytetä paperittomuuteen ajavia käytäntöjä. Lakimuutoksia on usein perusteltu yhtenäisyydellä EU:n tai muiden EU-maiden sääntöjen kanssa, vaikka nämä säännöt eivät olisikaan pakottavia. Sääntöihin vetoaminen on johtanut siihen, että arvokeskustelua siitä, millaista yhteiskuntaa Suomeen halutaan rakentaa, on käyty vähemmän.

Taka-ajatuksena politiikkatoimille oli julkilausutusti Suomen ”houkuttelevuuden” vähentäminen ja paperittomien ”rohkaiseminen” palaamaan kotiin. Tämä painostaminen ei kuitenkaan ole toiminut, vaan Suomeen on syntynyt uuspaperittomien ryhmä.

Ongelman tunnustaminen osittain itse luoduksi tarjoaa siihen kuitenkin myös ratkaisun: koska se on luotu aktiivisilla toimilla, sitä voidaan myös helpottaa aktiivisilla toimilla. Tähän vain tarvitaan poliittista tahtoa.

VTT Erna Bodström on post doc -tutkija Helsingin yliopiston Etnisten suhteiden ja nationalismin tutkimusyksikkö CERENissä. Hän on tutkinut Suomen turvapaikkajärjestelmää vuodesta 2016.

Julkaisu Miten Suomeen luotiin paperittomuusongelma ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Juha Pylväs totesi eduskuntaryhmän kesäkokouksessa elokuussa 2021, että Suomi ei tarvitse ”sosiaaliturvalla loisivia elintasosurffareita”. Puheenvuoro herätti kriittistä keskustelua poliittisen puheen rajoista ja rasismin leviämisestä eduskuntapuolueiden sisällä.

Moni keskustalainen poliitikko tuomitsi eduskuntaryhmän puheenjohtajan retoriikan ja peräänkuulutti kunnioittavaa kieltä. Esimerkiksi kansanedustaja ja entinen ministeri Hanna Kosonen totesi Twitterissä: ”Ketään ihmistä ei katsota koskaan alaspäin ja jokaisen arvo tunnustetaan sanoin ja teoin.” Kosonen ei viitannut suoraan Pylvääseen, mutta päivitys tulkittiin reaktioksi puheeseen.

Myös keskustanuorten puheenjohtaja Hanna Markkanen ihmetteli, miksi puheeseen ”piti tunkea tällainen termi”. Puolueen puheenjohtaja Annika Saarikko puolestaan painotti, ettei ”ihmisarvoa viiltävien sanavalintojen käyttö kuulu keskustan tapaan tehdä politiikkaa”.  

Rasistisia, halventavia ja leimaavia ilmaisuja oikeutetaan usein vetoamalla siihen, että puhuja vain sanoo kuten asiat ovat

Myöhemmin Pylväs pahoitteli sanavalintaansa Facebookissa toteamalla: ”Olisin kuitenkin nyt voinut valita sanani osin paremmin. Sitä pahoittelen. Varsinaisessa asiassa en kuitenkaan peruuta.” Samaan aikaan hän painotti, että asioista ”pitää voida puhua niiden oikeilla nimillä”.

Rasistisia, halventavia ja leimaavia ilmaisuja oikeutetaan usein vetoamalla siihen, että puhuja vain sanoo kuten asiat ovat. Tämä on ominaista populistiselle retoriikalle, jossa kansa tietää kyllä parhaiten asian todellisen laidan ja puhuu siitä suoraan ilman poliittista korrektiutta. Sitä on käytetty jo pitkään maahanmuuttovastaisessa keskustelussa, jossa median tai vakiintuneiden puolueiden edustajien väitetään piilottelevan tai vääristävän, miten asiat oikeasti ovat.

Osoitamme, miten vaatimus ”oikeilla nimillä” puhumisesta kytkeytyy osaksi rasismin normalisoitumista.

Tässä artikkelissa tarkastelemme, miten Juha Pylvään retoriikka asettuu osaksi niin taloutta korostavan kuin rasistisen maahanmuuttopuheen jatkumoa. Osoitamme lisäksi, miten vaatimus ”oikeilla nimillä” puhumisesta kytkeytyy osaksi rasismin normalisoitumista, jossa vastapuolella ovat todellisuutta vähättelevät poliitikot, jotka ummistavat silmänsä tosiasioilta.

Lopuksi luomme katsauksen siihen, miltä keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtajan puheenvuoro näyttäytyy osana valmistautumista seuraaviin eduskuntavaaleihin.

Maahanmuuttoa talouden ehdoilla

Juha Pylvään puhe on osa suomalaisen maahanmuuttopuheen jatkumoa, jossa maahanmuuttajia kuvataan halventavilla ja rasistisilla kielikuvilla. Tällaista retoriikkaa oikeutetaan usein talouspoliittisilla argumenteilla. Talous on määrittänyt suomalaista maahanmuuttoretoriikkaa yllättävänkin voimakkaasti ottaen huomion tulijoiden vähäisen määrän verrattuna esimerkiksi Ruotsiin tai Saksaan. Tässä suhteessa Suomi on hieman samanlainen kuin Japani, jossa maahanmuuttajia on vähän ja jossa taloudelliset näkökohdat ovat hallinneet puhetta.

Maahanmuuttajia on jaoteltu sen perusteella, ketkä ovat taakka, ketkä nöyriä avuntarvitsijoita ja ketkä taas kipeästi kaivattuja ”ulkomaisia osaajia”. Esimerkiksi perussuomalaisten tuolloinen europarlamentaarikko Jussi Halla-aho sanoi lokakuussa 2015, että yli puolet Välimeren ylittäneistä oli työttömyyttä ja korruptiota paenneita. Koska tulijat eivät työllisty helposti, hyvinvointivaltio ei hänen mukaansa kestäisi tällaista kuormitusta. Myös kokoomuksen kansanedustaja Janne Sankelo arvioi marraskuussa 2015 synkästi, että ”Suomen kestokyvyn raja tulee vastaan vuodessa”.

Maahanmuuttajia on jaoteltu sen perusteella, ketkä ovat taakka, ketkä nöyriä avuntarvitsijoita ja ketkä taas kipeästi kaivattuja ”ulkomaisia osaajia”.

Näin Suomi on metaforinen säiliö, joka on lähellä murtumista, koska tulijoita on yksinkertaisesti liikaa. Vaikka sen taustalla oleva argumentti on liioittelevaisuudessaan vähintäänkin kyseenalainen, ilmiön väitetty vakavuus tulee konkreettisesti ja dramaattisesti esiin. Metaforassa yhdistyvät tila ja aika: Suomea voidaan varjella tiukentamalla maahanmuuttopolitiikkaa ja rajavalvontaa, ja näin on mahdollista hallita kulttuurista ja taloudellista muutosta.

Talouspuheeseen kuuluu myös väite, jonka mukaan ilmiö ei ole spontaani, vaan kyse on bisneksestä. Kokoomuksen kansanedustaja Wille Rydman on arvioinut, että ”matkanjärjestäjät” tuntevat eurooppalaisen järjestelmän ja myyvät ”turvapakettimatkoja”, jotka sisältävät neuvoja, miten päästä mahdollisimman anteliaaseen kohdemaahan.

Kokoomuksen Petteri Orpo puolestaan on korostanut maahanmuuton positiivisia mahdollisuuksia. Hänen mukaansa tulijat ovat kaivattu mahdollisuus Suomen taloudelle. Työikäisen väestön vähenemisen vuoksi Suomi tarvitsee ”joko huomattavasti pidemmät työurat tai lisää maahanmuuttajia”. Tällaisessa retoriikassa välineellistetään maahanmuuttajia: heidän arvonsa liittyy siihen, minkälainen potentiaali heillä on maan taloudelle.

Leimaavat kielikuvat osana maahanmuuttopuhetta

Eurooppalaista maahanmuuttoretoriikkaa on sävyttänyt keskeisten symboleiden leviäminen maasta toiseen. Maahanmuuttajien leimaaminen sosiaalisten tai taloudellisten etujen metsästäjiksi Juha Pylvään tavoin on yksi yleisimmistä poliittisten päättäjien retoriikassa esiintyvän rasismin muodoista. Suomessa termi ”elintasosurffari” nousi valtakunnalliseen julkisuuteen syksyllä 2015.

Perussuomalaisten tuolloisen puoluesihteerin, nykyisen kansanedustajan Riikka Slunga-Poutsalon mukaan vain noin 20 prosenttia tulijoista oli todella avun tarpeessa. Loput olivat miehiä, joiden olisi pitänyt olla puolustamassa isänmaataan niin kuin suomalaiset olisivat hänen mielestään olleet. Leikkausten keskellä ei voinut olla niin, että ”varoja kohdennetaan perusteettomasti maahan pyrkivien toimeentuloon”, Slunga-Poutsalo painotti. Sen vuoksi niin sanotut valepakolaiset eli ”elintasosurffarit” oli karkotettava välittömästi.

Hallituskumppaneiden edustajat arvostelivat julkisesti Slunga-Poutsalon retoriikkaa. Esimerkiksi tuolloin pääministerinä ja keskustan puheenjohtajana toiminut Juha Sipilä piti ilmausta sopimattomana. Perussuomalaisten puheenjohtaja, ulkoministeri Timo Soini ei sen sijaan ottanut kantaa puolueensa sihteerin retoriikkaan. Yleisradion selvityksen mukaan Slunga-Poutsalon väitteet eivät pitäneet paikkaansa.

Maahanmuuttajien leimaaminen sosiaalisten tai taloudellisten etujen metsästäjiksi Juha Pylvään tavoin on yksi yleisimmistä poliittisten päättäjien retoriikassa esiintyvän rasismin muodoista.

Elintasosurffari on silti jäänyt elämään suomalaiseen poliittiseen retoriikkaan. Muun muassa perussuomalainen kansanedustaja ja puolueen nykyinen toinen varapuheenjohtaja Mauri Peltokangas on käyttänyt termiä. Hän julisti Facebook-sivuillaan alkuvuodesta 2020, että Suomella ei ole varaa 4 000 sairaanhoitajan palkkaamiseen, mutta ”jostakin sairaasta syystä” on varaa ”elättää kymmeniä tuhansia elintasosurffareita”. Hän toivotti ”elintasosurffarit helvettiin tästä maasta”.

Peltokangas on tukeutunut ilmaukseen myös eduskunnassa. Rasistisesta ja sovinistisesta retoriikastaan tunnettu kansanedustaja sai elokuussa 2021 syytteen kansanryhmää vastaan kiihottamisesta.

Loisivat elintasosurffarit – poliitikot rasismin ytimessä

Englantilais-australialainen tunteiden ja politiikan välistä suhdetta tutkinut Sara Ahmed on esittänyt, että puhe maahanmuuttajista heijastelee vallitsevaa poliittista ilmapiiriä. Esimerkiksi huijaava turvapaikanhakija eli ”elintasosurffari” edustaa taloudellista turbulenssia. Viha ja inho – eli halu päästä eroon – ovat puhdistavia, kapinaa muutosta vastaan ja keino ulkoistaa käsitetty paha.

Elintasosurffarisymboli myös voimauttaa: maailma ei ole enää niin ahdistava, kun tietää, mistä ongelmat johtuvat ja miten niiden aiheuttajista pääsee eroon. Koska aidosti apua tarvitsevan erottaminen huijarista on kuitenkin vaikeaa, on oltava jatkuvasti varuillaan. Kuka tahansa maahanmuuttaja voi paljastua ”vapaamatkustajaksi” eli huijariksi, jokaista on syytä epäillä. ”Elintasosurffari” on kuin aave, joka väijyy eurooppalaisia yhteiskuntia uhaten pilata niiden tulevaisuuden.

Elintasosurffarisymboli myös voimauttaa: maailma ei ole enää niin ahdistava, kun tietää, mistä ongelmat johtuvat ja miten niiden aiheuttajista pääsee eroon

Elintasosurffari käsitteenä on poliittisen erottelun mekanismi. ”Elintasosurffareiden” tekemä etuuksien väitetty laajamittainen hyväksikäyttö voidaan asettaa mitä tai ketä tahansa vastaan, kuten esimerkiksi Peltokangas on tehnyt. Tällaisessa nollasummapelissä rajana on vain puhujan poliittinen mielikuvitus. Samalla epäilyttäviksi leimatuista turvapaikanhakijoista voidaan puhua kollektiivisena massana yksilöiden sijaan: ”Elintasosurffari” edustaa aina koko joukkoa.

Pylvään käyttämä loisia-verbi puolestaan on yleinen termi äärinationalismissa sekä biologisessa rasismissa. Se perustuu ajatukselle, jonka mukaan kansakunta tai kansa on elävä organismi, joka on pidettävä puhtaana vahingollisista elämänmuodoista ja joka edellyttää omaa elintilaansa.

Modernin nationalismin alkuaikoina kansakuntia kuvattiinkin usein eläin- ja kasvikunnasta johdettujen metaforien avulla. Esimerkiksi antisemitistisiä näkemyksiä juutalaisista parasiitteinä esiintyi jo 1700-luvun lopulla.

Pylvään käyttämä loisia-verbi on yleinen termi äärinationalismissa sekä biologisessa rasismissa.

Vastaavalla tavoin kansakuntaa tuli suojella esimerkiksi viruksilta ja bakteereilta, joilla viitattiin väärinä pidettyihin ideologioihin. Bolsevismia pidettiin suomalaisessakin porvarillisessa puheenparressa usein ”ruttona” ja ”myrkyllisenä paiseena”.

Traagisin esimerkki biologisen rasismin käytännöistä on tunnetusti natsien järjestelmällinen juutalaisten, romanien, homoseksuaalien ja muiden haitallisiksi ali-ihmisiksi luokiteltujen joukkotuho. Äärimmäistenkin operaatioiden siemen kylvettiin retorisesti: kun rasistinen puhe luokitteluineen muuttuu arkiseksi, se lakkaa hätkähdyttämästä.

Kenen ja minkälaisesta elämästä huolehditaan ja miten, keiden taas katsotaan joutavan kuihtumaan pois tai jopa tuhottavaksi?

Olennainen osa nykyajankin politiikkaa on se, miten ja missä yhteyksissä elämää luokitellaan. Kuten filosofi ja politiikantutkija Achille Mbembe on korostanut, elämän mahdollisuuksien rajaaminen ja jopa kuoleman tuottaminen on yhtä tärkeä hallinnan ulottuvuus kuin elämän vaaliminen. Kenen ja minkälaisesta elämästä huolehditaan ja miten, keiden taas katsotaan joutavan kuihtumaan pois tai jopa tuhottavaksi?

Suomalaisten politiikkojen puheissa toistuva ”loisiva elintasosurffari” on retorinen keino arvottaa ihmiselämää. Retoriikantutkija Allison L. Rowland on kutsunut ilmiötä zoeretoriikaksi (zoerhetorics). Rowland on varoittanut, että tällainen retoriikka leviää tehokkaimmin ympäristössä, jossa on jo olemassa rasistisia hierarkioita ja puhetapoja.

Mistä ja kenen tahansa elämästä voi tulla nopeasti poliittisen laskelmoinnin kohde ja osa politiikan normaalia päiväjärjestystä – josta saa vihdoin puhua sen ”oikeilla nimillä”. Toisin sanoen ilmiötä, joka ulottuu inhimillisen elämän perusteisiin, tarkastellaan usein pelkästään kömpelöinä sanavalintoina tai möläytyksinä.

Rasistisen puheen normalisoituminen

”Elintasosurffarin” nopea vakiintuminen osaksi poliittista retoriikkaa osoittaa, miten erotteluun ja leimaamiseen perustuva kieli on muuttunut yhä normaalimmaksi ilmaisumuodoksi suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Huumori ja ironia ovat keinoja normalisoida puhetapoja, joita pidetään yhteisöllisten normien vastaisina. Ironisen kielen tarkoituksena on usein leikitellä kielellä niin, että sen tulkinnasta tulee monimerkityksellistä. Puheesta voi tarvittaessa sanoutua irti tai väittää, että kuulija ymmärsi sen yksinkertaisesti väärin.

Halla-aho käytti perussuomalaisten puheenjohtajana ollessaan usein ironiaa, jonka tarkoituksena oli hänen mukaansa suunnata kriittinen katse Suomeen, vaikka kielen sävy oli rasistinen. Retorinen asetelma kääntyi Halla-ahon perusteluissa päälaelleen: leimaava kieli ei suinkaan stigmatisoi puheen kohteena olevaa maahanmuuttajaa vaan vain alleviivaa suomalaisten naiiviutta ja sinisilmäisyyttä.

Lokakuussa 2020 Halla-aho julkaisi Twitter-kommentin:

– Ahmed, hakemuksesi on hylätty.

– Mita, joutua pois Suomi?

– Ei suinkaan, voit jäädä.

– Olla hulattu mutta saada jaada? Olla hullu maa!

Halla-ahon mukaan kommentin tarkoituksena oli pelkästään kritisoida suomalaista järjestelmää, joka mahdollistaa systeemin hyväksikäytön. Toisin sanoen ulkomaalaisten ”loisiminen” on ongelma, josta ei pidä syyttää heitä vaan suomalaisia.

Tällaisessa ironisessa kielessä usein jopa kehutaan ulkomaalaisten viekkautta ja älykkyyttä suomalaisen järjestelmän hyväksikäyttäjinä. Samaan aikaan Halla-aho laittaa fiktiivisen maahanmuuttajan puhumaan yksinkertaista ja koomiselta kuulostavaa suomea. Näennäisen humoristinen keino on osa rasistista politiikkaa.

”Elintasosurffarin” nopea vakiintuminen osaksi poliittista retoriikkaa osoittaa, miten erotteluun ja leimaamiseen perustuva kieli on muuttunut yhä normaalimmaksi ilmaisumuodoksi suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Halla-ahon puheessa ulkomaalainen ihminen joka tapauksessa näyttäytyy ulkoa tulevalta viholliselta, joka pyrkii kaikessa yksinkertaisuudessaankin huijaamaan suomalaisia, joiden pitäisi olla paremmin varautuneita uhkaan.

Elintasosurffari käsitteenä tarjoaa aineksia tällaiseen ironisointiin, jossa sen käyttöä perustellaan sillä, että puheen tarkoituksena on vain kritisoida suomalaisen järjestelmän heikkoutta ”surffauksen” mahdollistajana. Toisin sanoen käsitteen, joka kuvaa leimaavalla tavalla ihmisiä, väitetäänkin kuvaavan institutionaalista rakennetta.

Sama kaiku on askelten? Keskustaoikeistolaisen blokin rakentamista

Kansanedustaja Pylvään puheen voi nähdä myös osana blokkipoliittisen asetelman vahvistamista ennen vuoden 2023 eduskuntavaaleja. Perussuomalaisten, kokoomuksen ja keskustan edustajien retoriikassa on yhdenmukaistumista varsinkin maahanmuutossa ja talouspolitiikassa.

Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo on kertonut suunnitelmistaan muodostaa seuraava hallitus ”porvariblokista”, jossa olisi mukana keskustan lisäksi perussuomalaiset. Vielä vuonna 2017 hän torjui hallitusyhteistyön perussuomalaisten kanssa vedoten ”ihmisyyteen liittyvään arvopohjaan”.

Keskustaoikeistolainen blokki pyrkii asemoitumaan vastavoimaksi nykyiselle vasemmistoenemmistöiselle hallitukselle erityisesti talouspoliittisella kärjellä, mutta perussuomalaisille nykyistä tiukemmat maahanmuuttolinjaukset ovat ensisijainen vaatimus hallitusyhteistyölle. Kokoomuksen ja nyt myös keskustan edustajien puheessa onkin havaittavissa siirtymää perussuomalaisten maahanmuuttopuheen suuntaan.

Perussuomalaisten, kokoomuksen ja keskustan edustajien retoriikassa on yhdenmukaistumista varsinkin maahanmuutossa ja talouspolitiikassa.

Kokoomuksen eduskuntaryhmä sai kriittistä huomiota heinäkuussa 2021 linjatessaan, että ”maahanmuuttajien ja kantasuomalaisten sosiaaliturva” pitäisi eriyttää. Kohun seurauksena monet puolueen edustajat totesivat, että ehdotuksen sanavalinta oli epäonnistunut. Esimerkiksi kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kai Mykkänen piti termiä ”kantasuomalainen” virheenä, koska sen määritelmä on niin häilyvä.

Siinä missä kokoomuksessa ja keskustassa puolueen sisäinen sekä ulkoa tuleva paine saa edustajat pahoittelemaan kohua aiheuttaneita leimaavia sanavalintojaan, perussuomalaiset vetoavat sananvapauteen ja pitävät puheen oikeudellista tai poliittista sanktiointia ongelmana.

Perussuomalaisten uusi puheenjohtaja Riikka Purra painotti elokuussa 2021, että puolue joutuu operoimaan ”tällaisessa ympäristössä, jossa jatkuvasti on vaara, että johonkin meidän sanomiseemme puututaan”.

Keskustaoikeistolaisen blokin vahvistumisen kannalta keskeinen kysymys on, missä määrin keskusta ja kokoomus ovat valmiita siirtymään perussuomalaisten maahanmuuttopoliittiselle linjalle.

Vaikka puhetavoissa on havaittavissa yhdenmukaistumista, eroa on puolueiden sisäisissä normeissa poliittisen puheen rajoista. Perussuomalaisten retoriikka ammentaa edelleen populistisesta asetelmasta, jossa se esiintyy tarkoituksellisesti vakiintuneita normeja rikkovana haastajana suomalaisessa politiikassa. Purra jatkaa Halla-ahon linjalla asemoimalla puolueen poliittisen ilmapiirin uhriksi, jota estetään edustamasta kannattajiensa intressejä parhaaksi katsomallaan tavalla.

Keskustaoikeistolaisen blokin vahvistumisen kannalta keskeinen kysymys on, missä määrin keskusta ja kokoomus ovat valmiita siirtymään perussuomalaisten maahanmuuttopoliittiselle linjalle.

Pylvään puhe ”loisivista elintasosurffareista” ja vaatimus saada puhua asioista ”oikeilla nimillä” oli retorinen siirto siihen suuntaan. Puolueen sisältä tullut kritiikki toisaalta osoittaa, että keskustassa edelleen vierastetaan tällaista kielenkäyttöä. Samaa keskustelua käydään kokoomuksessa, jonka linja erityisesti maahanmuuttokysymyksissä on poliittisen kiistelyn kohteena.

Jouni Tilli on valtio-opin dosentti, joka tutkii poliittista ja uskonnollista vallankäyttöä retoriikan näkökulmasta. Hän työskentelee yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopistossa.

Johanna Vuorelma työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Julkaisu Elintasosurffarit, ”oikeilla nimillä” puhuminen ja rasismi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Syyskuussa 2015 idyllisen Välimeren rannalle huuhtoutuu pienen pojan ruumis. Kansainvälinen media raportoi, että kyseessä on Alan Kurdiksi kutsuttu syyrialaispoika, joka oli perheineen tulossa Eurooppaan hakemaan turvapaikkaa.

Vain muutamaa päivää aiemmin Saksan liittokansleri Angela Merkel oli kertonut, että Saksa sitoutuu tutkimaan syyrialaisten turvapaikanhakijoiden hakemukset. Ja vain muutama päivä myöhemmin silloinen pääministeri Juha Sipilä tarjosi kakkoskotiaan turvapaikanhakijoiden majoitukseen  .

Niin kutsutusta Euroopan pakolaiskriisistä on tänä syksynä tullut kuluneeksi viisi vuotta. Onkin oiva hetki pysähtyä ja muodostaa kokonaiskuvaa siitä, mitä oikein tapahtui ja missä ollaan nyt.

Syksyllä 2015 Suomeen saapui tavallista enemmän turvapaikanhakijoita. Ihmisiä tuli noin 30 000, vain pieni pisara maailman noin 65 miljoonasta pakolaisesta.

Vastauksena tähän vasta kuukausia vallassa ollut Sipilän hallitus laati joulukuussa 2015 uuden turvapaikkapoliittisen ohjelman, joka alkoi sanoilla: ”Suomen lyhyen aikavälin tavoitteena on katkaista turvapaikanhakijoiden hallitsematon virta maahamme”.

Muutamassa kuukaudessa, eli jo maaliskuussa 2016 turvapaikkahakemusten määrä painuikin tavanomaisemmalle tasolle, muutamaan sataan kuukausittain. Tämä ei kuitenkaan liittynyt hallituksen ohjelmaan, vaan ensisijaisesti siihen, että muut Euroopan unionin maat, erityisesti Makedonia ja Ruotsi, aloittivat rajatarkastukset, eivätkä ihmiset enää päässeet liikkumaan Kreikasta Keski- ja Pohjois-Eurooppaan. Turvapaikkapoliittisen ohjelman täytäntöönpanoa kuitenkin jatkettiin.

Turvapaikkapolitiikan muutokset

Ohjelman vaatimat toimenpiteet voidaan jakaa lainsäädäntöön ja käytäntöihin. Toukokuussa 2016 eduskunta poisti laista humanitaarisen suojelun kategorian. Syyskuussa 2016 eduskunta puolestaan muutti useita turvapaikanhakijoiden oikeusturvaan liittyviä lakeja.

Leimallista näille muutoksille oli, että niitä tehtiin paljon lyhyessä ajassa ilman, että niiden kokonaisvaikutuksia olisi arvioitu. Maksuttoman oikeusavun rajoittamisen ja valitusaikojen lyhentämisen tarkoituksena lienee ollut turvapaikkaprosessin tehostaminen ja kulujen karsiminen.

Oikeusministeriön tekemän selvityksen mukaan muutokset näyttävät päinvastoin pitkittäneen ja samalla kallistaneen prosesseja.

Käytännön tasolla ohjelma velvoitti turvapaikka-asioista vastaavaa Maahanmuuttovirastoa yhtenäistämään käytäntönsä muiden EU- ja Pohjoismaiden kanssa. Suurimpien turvapaikanhakijamaiden maaraportteja päivitettiin. Esimerkiksi Irakin vuoden 2016 maaraportissa kerrottiin, että pääkaupunki Bagdadissa löytyy kadulta päivittäin tunnistamattomia ruumiita, mutta joulukuussa 2015 maassa järjestettiin missikilpailut. Uudet maaraportit siis sisälsivät hyvin erilaista ja eritasoista ja välillä sattumanvaraiseltakin vaikuttavaa tietoa, jonka suhde maan turvallisuustilanteeseen näytti varsin irralliselta.

Turvapaikkaohjelman muutoksia lainsäädäntöön tehtiin paljon lyhyessä ajassa ilman, että niiden kokonaisvaikutuksia olisi arvioitu.

Myös toissijaisen suojelun myöntämistä kiristettiin ja sisäistä pakoa alettiin soveltaa enenevissä määrin. Toissijainen suojelu tarkoittaa oleskeluluvan myöntämistä silloin, kun turvapaikan varsin tarkat kriteerit eivät täyty, mutta ihminen on kuitenkin kotialueellaan vaarassa. Sitä on mahdollista myöntää esimerkiksi silloin, kun kotialueen turvallisuustilanne on hengenvaarallinen, mutta ihmiseen ei kuitenkaan kohdistu henkilökohtaista vainoa, kuten turvapaikka edellyttäisi.

Sisäinen pako puolestaan tarkoittaa, että ihminen ei voi turvallisesti palata kotiseudulleen, mutta viranomaisten arvion mukaan hänen on turvallista ja mahdollista asettua asumaan jollekin toiselle alueelle kotimaassaan. Erityisesti Afganistanin kohdalla sisäisen paon hyödyntäminen on varsin ongelmallista.

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n mukaan esimerkiksi pääkaupunki Kabulin kohdalla sisäinen pako on pääsääntöisesti mahdotonta. Tämä johtuu sekä kaupungin huonosta turvallisuustilanteesta että jo kaupungissa olevien sisäisten pakolaisten suuresta määrästä, mikä on heikentänyt esimerkiksi työn tai ruoan saannin mahdollisuuksia.

Kiristyneen turvapaikkapolitiikan seuraukset

Turvapaikkapolitiikkaan tehdyt muutokset alkoivat näkyä tilastoissa jo kesällä 2016. Heinä-joulukuussa 2015 noin 60 prosenttia kaikista turvapaikkapäätöksistä oli myönteisiä. Vuotta myöhemmin heinä-joulukuussa 2016 enää noin 30 prosenttia päätöksistä oli myönteisiä.

Tämä tarkoittaa, että turvapaikkaprosessiin nopeasti ennen muutoksia päässeet saivat oleskeluluvan todennäköisemmin kuin pidempään odottaneet. Tämä koski jopa saman perheen jäseniä, joiden turvapaikkaperusteet olivat hyvin samankaltaiset.

Turvapaikkaprosessiin nopeasti ennen muutoksia päässeet saivat oleskeluluvan todennäköisemmin kuin pidempään odottaneet.

Sisäministeriö odotti vuodesta 2016 eteenpäin Maahanmuuttoviraston tehostavan toimintaansa merkittävästi turvapaikka-asioissa. Kun vuonna 2015 henkilöstö teki 54 turvapaikkapäätöstä henkilötyövuotta kohden, tämä nostettiin vuoden 2016 tavoitteessa 100 päätökseen henkilötyövuotta kohden.

Pian Maahanmuuttoviraston työntekijät kertoivat kiireestä ja stressistä: ”Virheitä tapahtuu ihan varmasti”.

Maahanmuuttoviraston prosessin ongelmista alkoi kertoa myös hallinto-oikeuksista virastoon palautettujen päätösten kasvava määrä. Kun vuonna 2015 hallinto-oikeus muutti viraston ratkaisua tai palautti päätöksen käsittelyyn 18 prosentissa tapauksia, oli tämä luku vuonna 2017 jo 31 prosenttia.

Turvapaikkapolitiikkaa koskevat selvitykset

Oikeuskansleri antoi alkuvuonna 2017 Maahanmuuttovirastolle moitteet muun muassa siitä, että virasto oli ennen humanitaarisen suojelun poistumista laista viivästyttänyt sellaisten hakemusten käsittelyä, joiden perusteella suojelua olisi saatettu myöntää.

Turvapaikkapäätöksiä analysoineessa Turun yliopiston, Åbo Akademin ja Yhdenvertaisuusvaltuutetun selvityksessä taas todettiin, että uskottavuuden arvioinnin kynnys näyttää nousseen vuosien 2015 ja 2017 välillä. Tämä tarkoittaa, että ihmisten kertoma heidän kokemastaan vainosta arvioidaan entistä helpommin valheeksi.

Maahanmuuttoviraston oma selvitys totesi, että systemaattisia virheitä ei ollut, mutta esimerkiksi tulkkauksessa on ollut ongelmia. Oikeusministeriön tilaama selvitys taasen totesi turvapaikanhakijoiden oikeusturvan vaarantuneen muutosten myötä.

Sisäministeriön vuonna 2019 toimeksi antama turvapaikkaprosessin niin sanottu riippumaton selvitys kertoi, että ongelmia on raportoitu turvapaikkaprosessin jokaisessa vaiheessa.

Maahanmuuttovirasto kertoo kehittäneensä turvapaikkaprosessia selvitysten jälkeen. Tämä palvelleekin uusia turvapaikanhakijoita. Sen sijaan se ei välttämättä ole helpottanut tilannetta niiden ihmisten kohdalla, jotka saapuivat syksyllä 2015 ja joiden turvapaikkaprosessi meni solmuun heti alusta alkaen.

Jos ensimmäinen turvapaikkaprosessi on ollut ongelmallinen eikä selkeitä uusia turvapaikkaperusteita ole, voi ensimmäisen prosessin korjaaminen olla lähes mahdotonta. Tällöin todellisena vaarana on, että ihminen palautetaan hengenvaaraan tai kidutuksen tai muun epäinhimillisen kohtelun uhriksi.

Turvapaikkaa on mahdollista hakea uudelleen. Rima uuden turvapaikkahakemuksen tutkinnalle on kuitenkin varsin korkea, ja sitä korotettiin ennestään vuoden 2019 lakimuutoksilla. Vuonna 2019 uusintahakemuksista jätettiin tutkimatta lähes 40 prosenttia.

Jos turvapaikkahakemus katsotaan aiheettomaksi ja se näin ollen jätetään tutkimatta, saattaa uusi päätös tulla jopa 24 tunnin sisällä. Tämä tarkoittaa, että jos ensimmäinen turvapaikkaprosessi on ollut ongelmallinen eikä selkeitä uusia turvapaikkaperusteita ole, voi ensimmäisen prosessin korjaaminen olla lähes mahdotonta. Tällöin todellisena vaarana on, että ihminen palautetaan hengenvaaraan tai kidutuksen tai muun epäinhimillisen kohtelun uhriksi.

Maahanmuuttovirasto ei seuraa palautettujen turvapaikanhakijoiden kohtaloita. Turvapaikanhakijoiden kanssa toimivat vapaaehtoiset kuitenkin seuraavat. He kertovat palaajiin kohdistuneesta väkivallasta, pidätyksistä ja esimerkiksi pakkotyöstä. Monet palaajat ovat myös yksinkertaisesti kadonneet. Oletettavasti vielä useammat ovat lähteneet uudelle pakomatkalle.

Viisi vuotta myöhemmin

Vuonna 2020 koronavirus on lähes pysäyttänyt niin turvapaikkahakemukset, palautukset kuin perheenyhdistämisetkin.

Vuosina 2015–2019 turvapaikkahakemuksia jätettiin yhteensä noin 52 000, joista yli puolet pelkästään syksyllä 2015. Samoina vuosina myönnettiin suojelua 18 000 ihmiselle. Oikeusasteiden hyväksymien turvapaikkavalitusten osuus on pysynyt korkealla, vaikka Maahanmuuttoviraston henkilötyövuotta kohden tekemien turvapaikkapäätösten määrä onkin pudonnut noin kolmasosaan vuoden 2016 huimasta tavoitteesta.

Pääministeri Sipilä ei koskaan majoittanut kotiinsa turvapaikanhakijoita, mutta sen sijaan sadat tavalliset suomalaiset ovat sittemmin avanneet kotinsa.

Turvapaikanhakijoiden kanssa toimivat vapaaehtoiset kertovat palaajiin kohdistuneesta väkivallasta, pidätyksistä ja esimerkiksi pakkotyöstä.

Vuonna 2019 aloittaneet Antti Rinteen ja sitten Sanna Marinin hallitukset eivät ole tehneet turvapaikkaprosessiin vaikuttavia muutoksia.

Monet Suomeen syksyllä 2015 saapuneista ihmisistä odottavat edelleen turvapaikkapäätöstä, joko ensimmäiseen tai uuteen turvapaikkahakemukseen. Jotkut ovat päätyneet suoranaiseen uusintahakemusten kierteeseen. Näille ihmisille viimeiset viisi vuotta ovat tarkoittaneet loputonta odottelua ja epävarmuutta, järjestelmän armoilla olemista, asumista jaetuissa huoneissa ja erossaoloa ja huolta perheestä.

Vaikka oleskelulupa irtoaisi, perhettä ei välttämättä saa Suomeen, sillä myös suojelua saaneiden perheenyhdistämistä kiristettiin vuonna 2016. Moni sanoo Suomeen tulemisen olleen heille suuri virhe. He kuvittelivat tulevansa ihmisoikeuksia kunnioittavaan maahan, mutta järjestelmä muuttui heidän jalkojensa alla.

Turvapaikanhakijat kuvittelivat tulevansa ihmisoikeuksia kunnioittavaan maahan, mutta järjestelmä muuttui heidän jalkojensa alla.

Turvapaikkaprosessia alettiin vuonna 2016 käyttää kiristyvän rajavalvonnan välineenä. Ensiksi se esti useampia jo Suomen rajojen sisäpuolella olevia ihmisiä saamasta suojelua ja siten jäämästä maahan. Toiseksi sen tarkoituksena oli pitää poissa uudet hakijat tai vähintäänkin rohkaista heitä menemään jonnekin muualle.

Esimerkiksi silloinen sisäministeri Paula Risikko ilmaisi asian vuonna 2016 näin: ”Suomi ei saa olla turvapaikanhakijoille muita maita houkuttelevampi”.

Tässä Suomi näyttää myös onnistuneen. Uusien turvapaikkahakemusten määrä on painunut alemmaksi kuin ennen vuotta 2015. Vuonna 2019 uusia turvapaikkahakemuksia jätettiin noin 2 500.

VTT Erna Bodström on affilioitunut tutkija Etnisten suhteiden ja nationalismin tutkimusyksikkö CERENissä. Hän on tutkinut Suomen turvapaikkajärjestelmää vuodesta 2016.

Julkaisu Viisi vuotta ”pakolaiskriisin” jälkeen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.