Julkisessa keskustelussa esiintyy henkilöitä, jotka kutsuvat itseään tutkijaksi. Kuten hiljan julkaistussa Kysy politiikasta -vastauksessa tuotiin ilmi, tutkija-nimikkeen käyttämiselle ei ole mitään sitovia kriteereitä. Tämä asettaa haasteen tutkijan uskottavuutta arvioiville toimittajille ja yleisölle.

Tutkijan taustan selvittäminen ja ansioituneisuuden arviointi ei ole välttämättä helppoa niille, joille tutkimuksen maailma ei ole tuttu. Silti on olemassa muutamia suhteellisen vaivattomasti tehtäviä asioita, joiden kautta pääsee selvittelyn alkuun.

Tutkijoista puhuttaessa on hyvä huomioida, että kaikki tutkijat eivät ole akateemisia tutkijoita.

Neuvot on tarkoitettu nimenomaan akateemisen tutkimustoiminnan selvittämiseen. Tutkijoista puhuttaessa on hyvä huomioida nimittäin sekin, että kaikki tutkijat eivät ole ensi sijassa akateemisia tutkijoita eli toimi yliopistoissa ja pyri nimenomaan uuden tutkimustiedon tuottamiseen. Tähän palataan vielä lopuksi.

Löytyykö henkilön nimi yliopiston sivuilta?

Tutkijoiden taustoja selvitettäessäkin Google on hyvä ystävä. Ensimmäiseksi kannattaa siis googlata henkilön nimi. Jos samannimisiä henkilöitä on paljon, silloin voi lisätä mukaan vaikka tutkimusaihetta kuvaavan tai tutkija/researcher -termin.

Hakutuloksista kannattaa etsiä nimenomaisesti yliopistojen sivuille vieviä linkkejä. Ehdoton valtaosa akateemisista tutkijoista työskentelee yliopistoissa.

Monet ovat työskennelleet useassa eri yliopistossa eli on hyvin mahdollista, että hakutuloksia on monen yliopiston sivuille. Jos hakutuloksena tullut sivu näyttää vanhalta, kyse saattaa olla entisestä työpaikasta.

Yliopistosta toiseen siirtyminen nähdään akateemisessa maailmassa meriittinä. Jos siis näyttää, että tutkija on vaihtanut usein työpaikkaa, sitä ei pidä missään nimessä tulkita huonoksi merkiksi. Se kuvastaa vain akateemisen maailman realiteetteja ja arvostuksia.

Yliopistojen nettisivut eroavat paljon sen suhteen, kuinka informatiivisia ja käyttäjäystävällisiä ne ovat. Jos tutkija löytyy sieltä esimerkiksi yliopistonlehtorin, tutkimusjohtajan, tutkijatohtorin, professorin tai väitöskirjatutkijan nimikkeellä, niin kyseessä on yliopistossa työskentelevä henkilö.

Yliopiston sivustoilta löytyy usein myös listauksia dosenteista. Näillä henkilöillä ei ole välttämättä työsuhdetta juuri siihen yliopistoon, vaan kyse on arvosta. Arvo on osoitus siitä, että henkilö on tehnyt vuosia akateemista tutkimusta. Se ei kuitenkaan välttämättä kerro, että henkilö toimii tällä hetkellä tutkijana.

Joskus sivustolta löytyy myös henkilöitä nimikkeellä vieraileva tutkija. Kyseessä on nimensä mukaisesti yliopistossa vierailulla oleva henkilö, joka on yleensä toisen yliopiston työntekijä. Vierailevan tutkijan palkka tulee yleensä muualta kuin vierailun kohteena olevasta yliopistosta.

Tutkijavierailut ovat vakiintunut ja yleinen käytäntö akateemisessa maailmassa. Joskus vierailevan tutkijan nimikkeellä näkee kuitenkin myös henkilöitä, joilla ei ole akateemista taustaorganisaatiota. Näin ollen on hyvä idea selvittää, missä henkilö on ollut silloin, kun ei ole ollut vierailulla.

Tutkijan käyttämä nimi saattaa tutkijanuran aikana muuttua. Silloin apua voi olla esimerkiksi tutkijan omasta ORCID-tunnisteesta, jota kaikilta tutkijoilta ei kuitenkaan löydy.

Onko tutkijalla oma kotisivu ja mitä siellä sanotaan?

Joillakin tutkijoilla on yliopiston sivujen lisäksi oma kotisivu. Tältä sivulta voi löytyä tarkempia tietoja tutkijan taustasta ja esimerkiksi hänen ansioluettelonsa. Usein tutkija kertoo sivulla lisää siitä, mistä hän on kiinnostunut, millaisissa projekteissa hän on mukana ja mitä on julkaissut.

Tässä yhteydessä on toki hyvä huomioida myös se, että tiedot ovat tutkijan itsensä sinne kirjoittamia ja tutkija itse on vastuussa niiden päivittämisestä.

Mitä tutkija on julkaissut?

Yksi aivan keskeinen akateemisen tutkijan tunnusmerkki on, että hänellä on akateemisia julkaisuja. Akateemisten julkaisujen etsimiseen oivallinen väline on Google Scholar.

Hakujen tekeminen Google Scholarissa on joskus taitolaji. Hakua kannattaa lähteä tekemään tutkijan nimellä. Jos se tuottaa epämääräisen listan tuloksia, niin kannattaa lisätä tutkimusaihetta kuvaava termi. Kun oikea tutkija löytyy, kannattaa klikata tutkijan nimeä, jolloin saa todennäköisesti paremmin valikoituneen listan.

Arvostetuimpia julkaisuja ovat kansainvälisissä vertaisarvioiduissa akateemisissa lehdissä julkaistut artikkelit, jotka ovat yleensä englanninkielisiä. Lehden nimi mainitaan hakutuloksissa usein tekijän jälkeen. Jos lehden nimi ei näy, sen saa yleensä selville klikkaamalla linkkiä. Suomalaisen vertaisarvioidun artikkelin tunnistaa vertaisarviointitunnuksesta.

Akateemisten julkaisujen määrä vaihtelee voimakkaasti riippuen siitä, missä tutkijanuran vaiheessa henkilö on.

Lehtiä on valtava määrä, ja niiden uskottavuus ja vaikutusvalta vaihtelevat. Julkaiseminen on nykyään suurta bisnestä, joka on tuonut alalle kaikenlaisia yrittäjiä. Edes asiantuntijan saati valveutuneen kansalaisen voi olla vaikea tunnistaa huijarilehteä.

Osviittaa lehden akateemisesta arvostuksesta saa Julkaisufoorumin julkaisukanavahakua käyttämällä. Luokituksessa luokkien 1-3 lehdet ovat kaikki hyviä akateemisia lehtiä. Tässä kohtaa ei kannata antaa liikaa painoarvoa sille, millä näistä tasoluokista lehti on, sillä luokitusta ei ole tarkoitettu yksittäisten tutkijoiden suoriutumisen arviointiin.

Jos lehden luokitus on 0, kyse ei ole akateemiset kriteerit täysin täyttävästä julkaisukanavasta. Sekään ei tarkoita, että julkaisukanava olisi epäluotettava, vaan esimerkiksi suomalaiset yleiskustantamot löytyvät tässä luokituksessa lähinnä tasoluokasta 0.

Vertaisarvioitujen artikkelien lisäksi erityistä huomiota kannattaa kiinnittää tutkijan julkaisemiin kirjoihin, sillä joillakin aloilla kirjat ovat ensisijainen tai vähintään yhtä tärkeä tutkimustulosten julkaisemisen tapa.

Akateemisten julkaisujen määrä vaihtelee voimakkaasti riippuen siitä, missä tutkijanuran vaiheessa henkilö on ja kuinka paljon hän tekee tutkimusta ja kirjoittaa julkaisuja yhdessä muiden kanssa. Väitöskirjaa tekevällä tutkijalla ei välttämättä ole vielä vertaisarvioituja akateemisia julkaisuja.

Mistä aiheista julkaisuja on?

Kukaan tutkija ei ole asiantuntija kaikissa maailman asioissa. Julkaisuja tarkastellessa on julkaisukanavien lisäksi hyvä kiinnittää huomiota myös siihen, mitä aiheita julkaisut koskevat.

Tutkijan asiantuntemus ei koskaan rajoitu yksin niihin aiheisiin, joita hän on suoraan tutkinut. Eri aiheiden tutkiminen vaatii tutkijalta laajaa perehtymistä itse aihetta sivuaviin laajempiin kokonaisuuksiin.

Tutkijan asiantuntemus ei koskaan rajoitu yksin niihin aiheisiin, joita hän on suoraan tutkinut.

Hälytyskellojen on kuitenkin syytä soida silloin, jos kaikki julkaisut käsittelevät esimerkiksi jonkin kielen lauserakenteita, mutta henkilö kommentoi tutkijan ominaisuudessa vaikkapa ilmastonmuutosta. Tai jos henkilö kommentoi tutkijana feministisen ajattelun kehittymistä, mutta julkaisuja on vain lähinnä Kiinan varhaishistoriasta.

Suomessa tutkijana esiintyvä henkilö on sitoutunut noudattamaan hyvää tieteellistä käytäntöä myös julkiseen keskusteluun osallistuessaan. Tutkijan eettisiin sääntöihin kuuluu siis se, ettei puhu tutkijan auktoriteetilla asioista, joihin ei ole perehtynyt.

Tutkija voi tietenkin tutkia uransa aikana hyvin erilaisia aiheita. Aiheisiin syvällisestä perehtymisestä jää kuitenkin muistoksi yleensä jonkinlaisia julkaisuja.

Mitä muuta Google-haku tuottaa?

Jos tutkijan nimeä ei löydy minkään yliopiston sivuilta eikä Google Scholarista löydy mitään merkittäviä hakutuloksia, niin on syytä epäillä, onko kyseessä akateemisesti suuntautunut tutkija.

Kyseessä saattaa silti olla asiansa hyvin osaava tutkija. Tässä kohtaa on hyvä palata uudelleen Google-haun tuloksiin. Jos sieltä ei löydy linkkejä yliopiston sivuille, niin minne niitä löytyy? Missä henkilö on tai on ollut töissä?

Tutkimustehtävissä työskenteleviä henkilöitä on paljon myös esimerkiksi ajatuspajoissa, tutkimuslaitoksissa ja julkisen sektorin yksiköissä. Monet heistä ovat erinomaisia aihepiirinsä asiantuntijoita.

Kaikki tutkimus ei täytä tieteellisen tutkimuksen kriteereitä, vaan sitä on arvioitava muilla tavoin.

Kuten todettua, kaikki heistä eivät ole suuntautuneet hankkimaan akateemisia meriittejä, vaan tutkimustyö on usein käytännönläheisempää ja suuntautunut esimerkiksi palvelemaan valtionhallinnon tai jonkin edunvalvontatahon tiedontarpeita. Tutkijoita on myös yksityisissä yrityksissä ja yhdistyksissä. Kaikki tutkimus ei täytä tieteellisen tutkimuksen kriteereitä, vaan sitä on arvioitava muilla tavoin.

Yliopiston ulkopuolella toimivien tutkijoiden kohdalla on hyvä perehtyä työnantajan taustoihin. Onko kyseessä johonkin edunvalvontajärjestöön, poliittiseen tavoitteeseen tai aatteeseen sitoutunut taho?

Tämäkään ei automaattisesti tarkoita, etteikö tehty tutkimus ole asiantuntevaa. Taustalla olevat tavoitteet ovat kuitenkin usein ohjaamassa sitä, mistä aiheista tehdään tutkimusta sekä miten ja millä kärjellä tuloksia tuodaan julki. Sitoumukset, kuten tutkimuksen rahoittava taho, tuodaan tutkimusjulkaisuissa ilmi.

Jos lisäselvittelykään ei tuottanut kunnon kuvaa siitä, minkälaisesta tutkijasta on kysymys, voi olla syytä suhtautua epäilevästi siihen, onko kyseessä todella tutkija.

Tietojen löytymättä jääminen ei automaattisesti todista, ettei kyse voisi olla tutkimustyötä tekevästä asiantuntijasta. On sellaisiakin tutkimuslaitoksia, jotka eivät salassapitoon liittyvien syiden vuoksi julkaise tietoja henkilökunnastaan eivätkä henkilökunnan jäsenet voi julkaista tutkimuksiaan avoimesti. Näin on esimerkiksi suojelupoliisin ja joidenkin puolustusvoimien tutkimuslaitosten kohdalla.

Jos yliopiston ulkopuolella työskentelevä tutkija on tehnyt enemmälti akateemista tutkimusta, häneltä pitäisi myös löytyä avoimesti saatavilla olevia akateemisia julkaisuja.

Akateemisella yhteisöllä on omat pelisääntönsä, joiden rikkomisesta on seurauksensa. Hyvän tieteellisen käytännön vastaista on esimerkiksi plagiointi. Jos tutkijan todetaan loukanneen hyvää tieteellistä käytäntöä, tämä voi johtaa tutkimusrahoituksen ja akateemisen uskottavuuden menettämiseen. Tällainenkaan tutkija ei kuitenkaan menetä tutkintoaan, sillä Suomessa lainsäädäntö suojaa yksilöä niin, että jo suoritettu tutkinto perutaan vain äärimmäisen harvoin.

Bonusvinkki

Jos tutkijan pätevyyden arviointi vaikuttaa erityisen hankalalta, erityisesti toimittajille voi lämpimästi suositella kilauttamista yliopistolle. Etsi aihepiiriin liittyvää tutkimusta tekeviä tutkijoita yliopistolta ja kysy heiltä, mitä he tietävät henkilön tutkimustoiminnasta.

Etsi aihepiiriin liittyvää tutkimusta tekeviä tutkijoita yliopistolta ja kysy, mitä he tietävät henkilön tutkimustoiminnasta.

Yliopiston tutkijat ovat tässä mielellään avuksi. Jos tutkijat nimittäin jotain arvostavat, niin se on huolellinen asioihin perehtyminen. Vastaavia puheluita soittavat myös tutkijat itse toisilleen.

Leena Malkki toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-utkimuksen keskuksessa ja on Politiikasta-lehden päätoimittaja.

Artikkelia päivitetty 15.12.2023: Tästä artikkelista on julkaistu joulukuussa 2023 selkomukautettu versio, joka on saanut Selkokeskuksen selkotunnuksen.

Julkaisu Kuinka tunnistaa tutkija? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keitä yliopiston tutkimushenkilökuntaan kuuluu ja mitä he tekevät työkseen? Tietyt yliopistojen tyypilliset piirteet ja etenkin henkilökunnan nimikkeet ovat korkeakoulumaailmassa eläville – yleensä – itsestäänselvyyksiä. Siksi ne jäävät helposti epäselviksi sen ulkopuolisille tai tuoreille tulokkaille.

Vaikka tutkijat Suomessa opettavat tyypillisesti paljon, oikeastaan melko vähän tutkijan arjesta välittyy opiskelijoille. Vielä kauempaa yliopistoyhteisöä katsovien tilanne tuskin on merkittävästi parempi. Tutkijanura on kuitenkin – etenkin tutkijoiden itsensä mielestä – muutoksessa.

Olemmekin koonneet tähän Kysy politiikasta -sarjan kirjoitukseen vastauksia kaikille tiedonnälkäisille. Ehkä nämä ovat juuri niitä kysymyksiä, joita et ole uskaltanut kysyä ääneen?

Mitä eroa on väitöskirjatutkijalla, apurahatutkijalla, tutkijalla, postdoc-tutkijalla ja akatemiatutkijalla?

Tutkija on nimike, jolla ei välttämättä ole mitään virallista määritelmää. Periaatteessa siis tutkijaksi voi kutsua itseään kuka tahansa, tutkinnosta huolimatta, koska virallista, suojeltua määritelmää ei ole. Tämän vuoksi medialukutaito tutkijan nimikkeen käytön yhteydessä on usein tärkeää. Tutkija ei siis välttämättä ole väitellyt tohtori.

Kaikki tutkijat eivät myöskään tee tieteellistä tutkimusta, vaan tutkija-nimikettä käyttävät yliopistotutkijoiden lisäksi esimerkiksi valtion organisaatioissa työskentelevät tutkijat. Kuitenkin pääasiassa tutkijalla tarkoitetaan ainakin opinalansa maisterin saavuttanutta henkilöä, jolle jokin tutkimusinstituutio antaa ko. tittelin. Toisaalta myös vapaita – tiettyyn instituutioon sitoutumattomia – tutkijoita on, myös Politiikasta-lehteen kirjoittaneita.

Medialukutaito tutkijan nimikkeen käytön yhteydessä on usein tärkeää.

Yliopistoissa tutkijan nimike yhdistetään yleensä joihinkin muihin määreisiin, mutta käytännössä tutkimustyötä tekevä henkilö, joka on väitellyt tai valmistelee aktiivisesti väitöskirjaa, voi perustellusti kutsua itseään tutkijaksi. Joissain virallisissa tutkimuksellisissa yhteyksissä, kuten tieteellisten lehtien vertaisarvioijana, toimiminen useimmiten edellyttää tutkijalta väitelleen tohtorin arvoa.

Väitöskirjan ja tieteellisten jatko-opintojen suorittaminen on tutkijanuran ensimmäinen askel. Kyse ei ole enää sellaisista opinnoista, mitä tehdään ennen maisteriksi valmistautumista. Käytännössä jatko-opinnot koostuvat pääosin tutkijan työstä eli väitöskirjatutkimuksen tekemisestä. Väitöskirjatutkijaakin tulee siis kohdella tutkimuksen ammattilaisena.

Joissain yliopistoissa tässä uravaiheessa olevista käytetään väitöskirjatutkijan, tohtorikoulutettavan tai nuoremman tutkijan nimikettä osoittamaan, että kyseessä on (yleensä nuorempi) tutkija, joka päätoimisesti tekee väitöskirjaansa. Väitöskirjatutkija ei ole vielä väitellyt, mutta on tutkijakoulutuksessa, minkä päätteeksi hän väittelee erikoisalastaan.

Tutkimuksen tekemiseen liittyy lisäksi tutkimuksen esittelyä seminaareissa ja konferensseissa Suomessa ja ulkomailla, tutkijaverkostojen luomista, seminaarien järjestämistä ja tutkimuksen popularisointia esimerkiksi haastatteluissa ja yleistajuisissa julkaisuissa. Tämä on osa tutkijan ammattiin pätevöitymistä. Monet väitöskirjatutkijat myös opettavat, esimerkiksi omaan tutkimusaiheeseensa liittyen, koska yliopiston työsuhteeseen sisältyy yleensä opetusvelvoite.

Taloudellisesta näkökulmasta väitöskirjatutkijat ovat yliopistojen rahoitukselle merkityksellisiä, sillä jokainen väitellyt väitöskirjatutkija tuo yliopistolleen noin 75 000 euron lisärahoituksen.

Apurahatutkija on tutkija, joka työskentelee apurahalla. Apurahatutkija on siis järjestänyt itse itselleen rahoituksen ulkopuoliselta lähteeltä (tyypillisesti säätiöltä, kuten Koneen Säätiö, joka rahoittaa myös esimerkiksi Politiikasta-lehden toimintaa) joko osana tutkimusryhmää tai -projektia tai omalle henkilökohtaiselle tutkimushankkeelleen. Suurin osa apuraharahoituksella tutkimustyötä tekevistä on uran alkuvaiheessa olevia tutkijoita, mutta apurahatutkijoina toimii myös selvästi kokeneempia tutkijoita.

Suomessa apurahalla työtään tekevien tutkijoiden määrä on nousussa perusrahoituksen vähennyttyä koulutusleikkauksien seurauksena.

Vaikka apurahatutkija on osa yliopistoyhteisöä, hän ei ole työsuhteessa yliopistoon.

Apurahatutkijoiden asema yliopistoissa on toisinaan ongelmallinen, sillä vaikka apurahatutkija on osa yliopistoyhteisöä, hän ei ole työsuhteessa yliopistoon. Monet yliopistot antavat apurahatutkijan käyttöön resurssisopimusta vastaan toimiston ja työkalut (eli tietokoneen) sekä pääsyn yliopiston kirjaston tietokantoihin, joita ilman apurahatutkijan työ olisi vähintäänkin haastavaa.

Postdoc-tutkija on urallaan sen toisessa vaiheessa, millä tarkoitetaan tutkijanuran toista, väittelyn jälkeistä vaihetta, joka kestää noin 3–5 vuotta. Postdoc-tutkijaa (ja tätä aiempia uravaiheita) kutsutaan myös usein tutkijanuran alkuvaiheessa oleviksi tutkijoiksi (early-career researchers).

Postdoc-vaiheessa tutkija pyrkii laajentamaan tutkimuskenttäänsä ja usein myös hankkimaan ohjaus- ja opetuskokemusta. Merkittävät tutkimusrahoitusta myöntävät tahot edellyttävät postdoc-tutkijoilta kansainvälistä liikkuvuutta (eli muuttoa ulkomaille ja tutkimuksen tekemistä ulkomaisessa yliopistossa tai tutkimuslaitoksessa) tai tutkimusympäristön vaihtoa muuten.

Postdoc-tutkijat voivat saada toimeentulonsa erilaisista lähteistä, mutta tyypillisesti joko palkkasuhteessa yliopistoon tai apurahana joltakin säätiöltä. Jotkut voivat myös tehdä postdoc-tutkimusta muun työn ohella, mutta tämä on jokseenkin harvinaista. Tutkimusrahoituksen saaminen postdoc-vaiheeseen yliopistoilta on osin haastavaa siksi, että postdoc-tutkija ei tuo yliopistoille suoraan rahaa toisin kuin väitöskirjatutkija valmistuessaan.

Tutkijat käyttävät työaikaansa esimerkiksi sidosryhmäyhteistyöhön, tieteellisissä seuroissa ja julkaisuissa työskentelemiseen sekä tutkimusrahoitushakemusten kirjoittamiseen.

Väitelleet tutkijat voivat työskennellä niin opetus- kuin tutkimustehtävissäkin. Tutkimuspainotteisia tehtävänimikkeitä väitelleillä postdoc-vaiheen tutkijoilla ovat muun muassa tutkija ja tutkijatohtori, kun taas opetuspainotteinen tehtävänimike on esimerkiksi yliopisto-opettaja. Yleensä kuitenkin tutkimuspainotteisissa tehtävissä olevat myös opettavat ja ohjaavat opinnäytetöitä ja puolestaan opetustehtävissä olevat tekevät myös tutkimusta.

Eri tutkijanuran vaiheissa olevat tutkijat käyttävät työaikaansa usein huomattavastikin esimerkiksi sidosryhmäyhteistyöhön, tieteellisissä seuroissa ja julkaisuissa työskentelemiseen sekä tutkimusrahoitushakemusten kirjoittamiseen. Tämä on osa tutkijan ammattiin pätevöitymistä, mikä jatkuu postdoc-vaiheessa. Tutkijanuraan sisältyy usein sitä enemmän hallinnollista työtä mitä pidemmälle uraportaissa edetään. Hallinnollinen työ vie käytännössä suuren siivun itse opetus- ja tutkimustyöstä.

Akatemiatutkija on nimike, jota käytetään Suomen Akatemian myöntämän akatemiatutkijarahoituksen saaneista tutkijoista. He ovat palkkasuhteessa yliopistoon, mutta heidän rahoituksensa tulee Suomen Akatemialta. Rahoitus on erittäin kilpailtu, ja sitä voi hakea, kun väittelystä on kulunut 3–9 vuotta.

Akatemiatutkija on tutkijanuran kolmannen uraportaan tehtävä. Muulla kuin Akatemian rahoituksella tutkimusta tekevistä tässä uravaiheessa olevista saatetaan käyttää esimerkiksi nimikettä yliopistotutkija. Opetuspainotteisista tehtävistä yliopistonlehtori on kolmannen portaan tehtävä, samoin apulaisprofessori.

Tutkijan uran neljäs ja korkein porras on puolestaan professorin tai tutkimusjohtajan tehtävä. Akatemiatutkijaa vastaavan rahoituksen voi saada myös professorivaiheessa. Tällaisen rahoituksen saaneen henkilön nimike on akatemiaprofessori.

Mikä on yliopistonlehtorin ja professorin ero? Ovatko kaikki yliopistonlehtorit ja professorit väitelleet? Entä mikä on apulaisprofessori?

Yliopistonlehtori ja professori ovat molemmat yliopiston tehtävänimikkeitä, joihin kuuluu sekä opetusta, opinnäytetöiden ohjausta että tutkimusta. Yliopistonlehtorien ja professorien tehtävien kuva vaihtelee jonkin verran yliopistosta ja oppiaineesta toiseen. Yleensä tehtävänkuvat on rakennettu niin, että professorien työnkuvaan kuuluu enemmän esimerkiksi tutkinto-ohjelmien ja laitosten johtamiseen liittyviä tehtäviä.

Tutkijan uravaiheissa yliopistonlehtori sijoittuu kolmannelle uraportaalle ja professori korkeimmalle neljännelle uraportaalle. Professorin palkkaus on myös yliopistonlehtorin palkkausta selvästi korkeampi.

Tutkijan uravaiheissa yliopistonlehtori sijoittuu kolmannelle uraportaalle ja professori korkeimmalle neljännelle uraportaalle.

Käytännössä yliopistonlehtorin tehtävissä toimii paljon ihmisiä, joilla on professorin tehtävään vaadittava pätevyys, koska akateemisesti hyvin ansioituneita tutkijoita on monilla aloilla huomattavasti enemmän kuin professorin tehtäviä. Tämä on osaltaan vaikuttanut siihen, että yliopistonlehtorin tehtävät ovat usein muuttuneet entistä vastuullisemmiksi. Yliopistonlehtorista voi edetä professoriksi hakemalla avoimena olevaa professorin tehtävää.

Apulaisprofessori on puolestaan niin sanotulla tenure track eli vakinaistamispolkumenettelyllä rekrytoitu henkilö. Professorin tehtävät avataan hakuun yhä useammin tällä menettelyllä, ja yliopistonlehtorin tehtävän täyttämisen sijaan avataan usein tenure track -haku.

Tämä tarkoittaa sitä, että tehtävään voidaan valita joko suoraan professorin vaatimukset täyttävä henkilö, jolloin hänet palkataan professorin tehtävään. Toinen vaihtoehto on palkata tehtävään aiemmassa uravaiheessa oleva ansioitunut henkilö. Hänet rekrytoidaan aluksi apulaisprofessoriksi 3–5 vuoden työsuhteeseen. Tämän jälkeen hänet vakinaistetaan professoriksi, mikäli hänen katsotaan suoriutuneen hyvin tehtävistään.

Apulaisprofessori on yliopistonlehtorin tehtävän tavoin kolmannen uravaiheen tehtävä. Siihen sisältyy kuitenkin vähemmän opetusta kuin yliopistonlehtorin tehtävään.

Professori, apulaisprofessori ja yliopistonlehtori ovat käytännössä katsoen aina väitelleitä henkilöitä. Yliopistossa saattaa olla opetustehtävissä myös ei-väitelleitä henkilöitä. Heidän nimikkeensä on yleensä yliopisto-opettaja tai lehtori.

Kun on saanut väitöskirjan valmiiksi, niin nimitetäänkö sitten saman tien professoriksi?

Näin usein luullaan, ja tutkijan ura olisikin huomattavasti helpompi, jos näin olisi.

Professorin uravaiheeseen päätyminen on pitkän tien takana ja vaatii merkittävää meritoitumista nykyjärjestelmän vaatimusten mukaisesti.

Lyhyt vastaus on, että ei. Kuten mainittu edellisessä vastauksessa, professorin uravaiheeseen päätyminen on pitkän tien takana ja vaatii merkittävää meritoitumista nykyjärjestelmän vaatimusten mukaisesti. Vuosikymmeniä sitten professoriksi saattoi melkein tullakin nimitetyksi pian väitöskirjan valmistumisen jälkeen. Se kuitenkin johtui siitä, että väitöskirja saatettiin loppuun myöhemmässä uravaiheessa – ei siitä, että professorin tehtävän olisi saanut pelkällä väitöskirjalla.

Professoreiden kokemukset ja mietteet omasta urastaan ovat usein mielenkiintoista luettavaa nuoremmille tutkijoille, mutta myös niille, jotka haluavat oppia tuntemaan yliopistoyhteisön paremmin.

Mikä on dosentti?

Dosentti-sanan näkyvyys on lisääntynyt huomattavasti viime vuosina, kun julkiseen keskusteluun osallistuneista tutkijoita on piikitelty kaiken maailman dosenteiksi tai päivystäviksi dosenteiksi.

Dosentti ei ole yliopiston tehtävä kuten professori tai yliopistonlehtori, vaan kyse on arvosta.

Dosentti ei ole yliopiston tehtävä kuten professori tai yliopistonlehtori, vaan kyse on arvosta. Arvoa pitää itse hakea. Sen myöntämisestä päättää yliopiston kansleri tai rehtori. Ennen nimitystä kokeneet alaa tuntevat tutkijat arvioivat hakijan tieteelliset näytöt ja kokemuksen.

Dosentti on tohtoria korkeampi arvo. Nyrkkisääntönä voi pitää, että sen voi saada, kun on tehnyt aktiivista tutkimustyötä tohtorin tutkinnon saamisen jälkeen noin toisen väitöskirjan verran. Kyseessä ei tarvitse olla toinen kirja, vaan tutkimus voi olla julkaistu muun muassa vertaisarvioiduissa julkaisuissa. Dosentilta odotetaan myös kokemusta yliopistossa opettamisesta.

Mikä on työelämäprofessori?

Työelämäprofessoriksi voidaan nimetä henkilö kokonaan yliopiston ulkopuolelta. Tämän henkilön ei tarvitse aina olla tohtoriksi väitellyt – paitsi Helsingin yliopistossa tätä edellytetään – mutta väitelleitäkin työelämäprofessoreita on.

Työelämäprofessorin tehtävä on yleensä määräaikainen (ja se voi olla myös osa-aikainen) opetustehtävä, jonka kautta yliopisto voi saada poikkeuksellisen (ja pitkä-aikaisen) talouden, politiikan tai yhteiskunnallisen vaikuttamisen piirissä meritoituneen ihmisen erikoisosaamista käyttöönsä ja opiskelijoille välitettäväksi.

Koska työelämäprofessori ei ole yliopistolain mukainen professoriin rinnastettava virka, Professoriliitto on ollut tarkka siitä, ettei tehtävää sotketa perinteiseen professuuriin.

Leena Malkki toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa. Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori Tampereen yliopistossa. Talvikki Ahonen on postdoc-tutkija Itä-Suomen yliopistossa. Kaikki kirjoittajat kuuluvat toimituskuntaamme.

Kysy politiikasta on juttusarjamme, jossa tutkija vastaa esitettyihin kysymyksiin. Lähetä kysymyksesi osoitteeseen toimitus@politiikasta.fi.

18.10.2019 klo 15.58: Tarkennettu kohtia vertaisarvioijana toimimisesta ja dosentuurin myöntämisestä.

Julkaisu Keitä yliopiston tutkimus­henkilökuntaan kuuluu? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kesällä 2016 Britanniassa järjestettiin neuvoa-antava kansanäänestys Euroopan unionin jäsenyydestä. Konservatiivipuolueen pääministeri David Cameron lupasi vuonna 2013, että kansanäänestys järjestetään, jos konservatiivit voittavat vuoden 2015 parlamenttivaalit.

Cameronin lupausta on tarkasteltava osittain UKIPin eli itsenäisyyspuolueen kannatuksen nousua vasten, joka näytti konkretisoituneen vuoden 2014 Euroopan parlamenttivaleissa, jotka UKIP voitti. Tämä ei kuitenkaan yksinään selitä Cameronin päätöstä.

Konservatiivipuolueen EU-skeptisyys juontaa juurensa 1980- ja 1990-luvuille, jolloin integraatiovastaisuudesta alkoi kehkeytyä konservatiiveja puoleensa vetänyt ajatus. Euroopan integraatio esitettiin erityisesti laajalevikkisessä tabloid-lehdistössä hyvin kriittiseen sävyyn.

Myös The Telegraph -lehden Brysselin kirjeenvaihtajana 1980- ja 1990-lukujen taitteessa toimineella Boris Johnsonilla oli tärkeä rooli euroskeptisen ajattelun popularisoinnissa. Johnson kyseenalaisti Brysselin diplomatiaa ja EU:n byrokraattisuutta sekä kirjoitti integraatioon liittyvistä kysymyksistä humoristiseen sävyyn.

Kansanäänestykseen liittynyt kampan­jointi näkyi brittimediassa laajasti. Tutkimusten mukaan virallisen kampanjoinnin aikana internetissä julkaistiin miltei 15 000 kansanäänestystä käsitellyttä artikkelia 20:ssä eri uutismediassa.

EU-jäsenyyttä puoltanut kampanja valjasti suuren joukon asiantuntijoi­ta varoittamaan EU-eron negatiivisista vaikutuksista.

Maanlaajuisesti ilmestyvien sanomalehtien 550:stä etusivun uutisesta 195 kä­sitteli kansanäänestystä. Talous ja maahanmuutto olivat kes­keisimmät kampanjateemat.

Intellektuellien ja asiantuntijoiden roolia kampanjan aika­na on tiettävästi tutkittu kattavasti ainoastaan yhdessä artikkelissa. Sen keskeinen löydös on, että EU-jäsenyyttä puoltanut Vote Remain -kampanja valjasti suuren joukon asiantuntijoi­ta ja arvovaltaisia tahoja varoittamaan EU-eron negatiivisista vaikutuksista.

EU-eron kannalla ollut Vote Leave -kampanja puolestaan rakensi jyrkän vastakkainasettelun vallanpitäjien ja tavallisten ihmisten välille. Jäsenyyden kannattajat uskoivat äänestäjien luottavan asiantuntijatietoon, mutta vastapuolen systemaattiset hyökkäykset jäsenyyttä puoltavia asiantuntijoita vastaan näyttivät purevan äänestäjiin paremmin. Vote Leave -kampanja ja sitä tukeneet mediat, kuten esimerkiksi The Sun, kehystivät kampanjan populistisesti esittäessään vallanpitäjät kansasta ir­rallisena ja kansan edun vastaisena eliittinä.

EU-eron kannalla ollut kampanja puolestaan rakensi jyrkän vastakkainasettelun vallanpitäjien ja tavallisten ihmisten välille.

Käsittelen tässä kirjoituksessa intellektuellien roolia poliittisessa kampanjoinnissa, julkista asiantuntijuutta sekä akateemiseksi populismiksi ristimääni ilmiötä Britannian EU-kansanäänes­tyksen kontekstissa. Teksti perustuu Mari K. Niemen ja Topi Hounin toimittamassa teoksessa Media & populismi – Työkaluja kriittiseen journalismiin (2018) julkaistuun artikkeliini.

Akateeminen populismi

Akateemisella populismilla viittaan joiden­kin akateemiseen eliittiin kuuluvien tieteilijöiden pyrkimyk­seen hyödyntää kansan ja eliitin vastakkainasettelua poliit­tisessa kampanjoinnissa ja julkisessa keskustelussa. EU:hun kriittisesti suhtautuvat intellektuellit, kuten London School of Economicsin (LSE) emeritusprofessori Alan Sked ja Cambridgen yliopiston St John’s Collegen professori Robert Tombs, hyödynsivät populistisia retorisia keinoja muita intellektuelleja useammin.

Populismin lisäksi EU-kriittisten intellektuellien EU-ajattelu si­sälsi myös muita elementtejä. Näihin kuuluvat federalismin kaikkien muotojen vastustaminen ja ajatus Britannian ainutlaa­tuisuudesta. Nämä ideologiset ainekset eivät sisällä populisti­sia elementtejä, ja siksi olisi harhaanjohtavaa kuvata EU-kriittisiä intellektuelleja pelkästään akateemisina populisteina.

Tätä kirjoittaessa herääkin perustavanlaatuinen kysymys populismin ja muiden niin kutsuttujen ohutsisältöisten ide­ologioiden luonteesta. Populismia pidetään tällaisena ideologiana, koska se tarvitsee tuekseen esimerkiksi nationalismin kaltaisen kattavamman ideologi­an.

Millä perusteilla poliittinen näkemys voidaan määritellä ensisijaisesti populistiseksi?

On selvää, että populistisia piirteitä esiintyy monissa poliitti­sissa puheenvuoroissa, mutta yleensä poliittinen retoriikka si­sältää myös muita elementtejä. Millä perusteilla poliittinen näkemys voidaan määritellä ensisijaisesti populistiseksi?

Jos huomio kiinnittyy pelkästään kansan ja eliitin vastakkainaset­teluun tai muihin populistisiksi miellettyihin aineksiin, poliit­tisten kannanottojen muut puolet saattavat jäädä havaitsemat­ta. Ylikorostuvatko populistiset piirteet tällaisessa tarkastelussa harhaanjohtavasti?

Esimerkiksi UKIP-puolueen 1990-luvulla perustaneen Skedin populismi pulppusi kolmesta lähteestä – historiasta, taloudesta ja turvallisuudesta. Kaikki kolme ulot­tuvuutta sisälsivät ajatuksen kansasta, jonka hyvinvointia uh­kaa omaa etuaan tavoitteleva, tavallisten ihmisten elämästä vieraantunut ylikansallinen eliitti.

Skedin EU-vastaisuus sisälsi myös muita näkökulmia, jotka olivat yhtä tärkeitä ja näkyviä kuin populistiset ulottuvuudet. Sked painotti eurooppalaisten suvereenien valtioiden tärkeyttä maailmanhistorias­sa ja viittasi 1980-luvulla historiantutkimuksessa nousseeseen käsitykseen ”Euroopan ihmeestä”, joka auttoi 1100-luvulta lähtien Eurooppaa ohittamaan kehityksessä itämaiset ottomaanien, Kiinan ja mogulien imperiumit.

Tämän tulkinnan mukaan ihmeen mahdollistivat eurooppalainen epäyhtenäisyys ja valtioiden välinen kilpailu. Itämaiset imperiumit puolestaan kuihtuivat keskusjohtoisen byrokraattisuskonnollisen hallin­totapansa takia.

Samaa logiikkaa voi Skedin mielestä soveltaa Euroopan unioniin: itämaisten imperiumien tavoin EU tulee hajoamaan byrokraattisen ja kilpailua heikentävän luonteen­sa takia. Vaikka nämä ajatukset ajoivat hyvin rajattua käsitystä EU:sta, niitä ei voida pitää ainakaan tyypillisen populistisina, koska ne eivät sisältäneet kansan ja eliitin vastakkainasettelua.

Asiantuntijuus Brexit-kampanjassa

Asiantuntijuuteen kuuluu määritelmällisesti se, että asiantunti­joilla on erityisiä tietoja ja taitoja, joita he käyttävät ongelman­ratkaisussa.

Viestinnän professori Esa Väliverronen kuvaa, kuinka asiantuntijat nauttivat yhteis­kunnallisesta arvostuksesta, ovat lähtökohtaisesti puolueetto­mia ja toimivat ammatillisen etiikan periaatteiden mukaisesti. Käsitykset asiantuntijuudesta ovat aina aika- ja paikkasidon­naisia. Puolueettomuuden vaateesta huolimatta asiantuntijuus usein nivoutuu poliittiseen valtapeliin.

Brexit-kampanjoinnissa asiantuntijoiden julkinen rooli oli varsin näkyvä ja asiantuntijuus itsessään herätti runsaas­ti keskustelua. Esimerkiksi kansanäänestyskampanjan aikana oikeusministerinä toiminut ja Brexitiä puoltanut Michael Gove julisti uutiskanava Sky Newsin EU: In Or Out? -keskusteluohjelmassa, että ”ihmiset tässä maassa ovat saaneet tarpeekseen asiantuntijoista”, jotka ”sanovat tietävänsä, mikä on parasta kansalle”. Gove ei tarkentanut keitä asiantuntijatahoja hän tarkoitti, mutta mainitsi useaan otteeseen ”akronyymien taakse piiloutuvat ekspertit”.

Gove tarkoitti tällä Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n kaltaisia organisaatiota, joiden tutkimukset varoittelivat EU-eron negatiivista vaikutuksista. Kampanjan aikana huomio kiinnittyi etenkin talousasiantunti­joihin. Viittaukset talousasiantuntijoihin nostavat mielenkiintoisia kysymyksiä tieteen ja asiantuntijuuden suhteesta mediaan sekä erilaisista asiantuntijayhteisöistä.

Oxfordin yliopiston Merton Collegessa työskentelevän talouspolitiikan professorin Simon Wren-Lewisin mukaan kansantaloutta koskevan tieteellisen tiedon vaikuttavuudessa on ongelmia, sillä akatee­misten kansantaloustieteilijöiden argumentit eivät päädy suu­ren yleisön tai päätöksentekijöiden tietoon.

Wren-Lewisin mukaan toimittajat kääntyvät yliopistoja mieluummin ajatushautomoiden ja Lon­toon Cityn pankkiiriliikkeiden analyytikoiden puoleen etsies­sään asiantuntijatietoa ja tutkijoiden kannanottoja. Tähän on syynä se, että ajatushautomot ja pankkiiriliikkeet suhtautuvat mediaesiintymiseen luontevammin kuin yliopistotutkijat.

Akateemisen yhteisön ulkopuolella työskentelevät asian­tuntijat voivat vapaammin kommentoida julkisuudessa ajan­kohtaisia asioita.

Yksityisten ja julkisten tutkimuslaitos­ten ja ajatushautomoiden yleistyttyä yliopistojen mahdollisuu­det saada asiantuntijatietoaan julkisuuteen ovat kaventuneet. Yliopistojen ulkopuoliset asiantuntijainstituutiot tarjoavat usein niin kutsuttua strategista tutkimustietoa, joka on käytännönläheistä, ratkaisukeskeistä ja yhteiskunnalliseen vaikut­tavuuteen tähtäävää.

Myös Väliverronen katsoo, että yliopiston ulkopuo­listen asiantuntijatahojen tutkijat viestivät paremmin kuin aka­teemiset kollegansa. Tämä johtuu esimerkiksi siitä, että akatee­misen maailman ulkopuolisia tiedontuottajia ei sido niin kut­suttu ”akateeminen painolasti”, joka muodostuu muun muassa tieteelliseen julkaisemiseen kuuluvasta vertaisarvioinnista ja ilmenee varovaisena kielenkäyttönä. Akateemisen yhteisön ulkopuolella työskentelevät asian­tuntijat voivat vapaammin kommentoida julkisuudessa ajan­kohtaisia asioita.

Älymystön roolit poliittisessa kampanjassa

Eturivin brittihistorioitsijat, kuten Simon Schama, Niall Ferguson ja jo mainittu Sked, ottivat monia julkisia rooleja maan EU-kansanäänestykseen liittyvän kampanjoinnin aikana. He esiintyivät varsinaisen leipätyönsä lisäksi kommentaattoreina ja blogisteina. He olivat samanaikaisesti julkisia intellektuel­leja, tutkijoita ja asiantuntijoita – Sked jopa eräänlainen tutkija-aktivisti.

Kaiken aikaa he olivat kuitenkin ensisijaises­ti akateemista eliittiä. Historioitsijoiden tutkimusintressit eivät välttämättä korreloineet sen kanssa, mitä asioita he mediassa kommentoivat. Varsinkin Schaman keskeiset tutkimus­teemat ovat varsin kaukana EU-tutkimuksesta.

Toisaalta kam­panja-argumenteissa mentaliteetit ja kulttuurisidonnaiset nä­kemykset olivat hyvin voimakkaasti läsnä. Nämä teemat ovat myös Schaman tutkimuksen keskiössä. Tästä syystä – asian­tuntijuuden määritelmän mukaisesti – hänellä oli paljon tie­toa ja taitoa arvioida julkisuudessa esillä olleita narratiiveja.

Brexit-kampanjan aikana silmiinpistävää oli myös, että EU:n historian tutkimuksen kärkinimet, kuten Piers Ludlow, eivät osallistuneet julkiseen keskusteluun. Mediassa näkyivät kampanjan tiimoilta ne histo­rioitsijat, jotka muutenkin ovat julkisuudessa esillä.

Julkinen asiantuntijuus muotoutuu useamman mekanismin kautta. Näitä ovat esimerkiksi asiantuntijan kommentointivalmius, tunnettavuus toimittajien keskuudessa, ajankohtaisuus, valmius tuottaa popularisoitua tutkimusta julkisen keskustelun tarpeisiin ja niin edelleen.

Akateeminen populismi on yliopistoeliittiin kuuluvan tieteentekijän poliittisten päämää­rien ajamiseen valjastama puhetapa.

Populistiset piirteet olivat läsnä joidenkin EU-eroa kan­nattaneiden historiantutkijoiden julkisissa puheenvuoroissa. Ilmiötä voi mielestäni kuvata akateemisen populismin käsit­teen avulla. Akateeminen populismi on yliopistoeliittiin kuuluvan tieteentekijän poliittisten päämää­rien ajamiseen valjastama puhetapa.

Sen keskiössä on kansan ja eliitin vastakkainasettelu, jota käytetään ohjaamaan huomio yhteiskunnallisiin epäkohtiin, joiden esitetään johtuvan eliitin toiminnasta ja heikentävän kansan elinolosuhteita. Akateemi­nen populismi ilmenee yhdessä muiden ideologioiden kanssa.

Akateeminen populismi on usein osa jotakin laajempaa aja­tusrakennelmaa. Akateemisessa populismissa korostuu toimi­jan yhteiskunnallinen asema osana älymystöä ja akateemista asiantuntijayhteisöä. Tämä sosiaalinen tausta erottaa akateemi­sen populismin muusta julkisuudessa esiintyvästä, populistisia sävyjä sisältävästä asiantuntija-, media- ja poliitikkopuheesta.

PhD Mika Suonpää on poliittisen historian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Julkaisu Asiantuntijuus ja akateeminen populismi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tutkijan identiteetti elää ja muuttuu paitsi yksittäisen tutkijan oman uran myötä mutta myös tutkimusympäristön muuttuessa. Ehkä juuri politiikan tutkija on herkkä huomaamaan tällaisia muutoksia, kuten Politiikasta-lehden julkaisema aiempi juttusarja politiikan tutkijoiden kokemuksista antoi ymmärtää.

Kutsuimme viisi tutkijaa keskustelemaan tutkijan roolista ja identiteetistä muuttuneessa ja edelleen muuttuvassa maailmassa. Näkemyksiään kertovat vastaava päätoimittajamme Mikko Poutanen, professori Hiski Haukkala Tampereen yliopistosta, tutkimusprofessori Monica Tennberg Lapin yliopistosta, yliopistonlehtori Hannes Peltonen Tampereen yliopistosta ja tutkijatohtori Henna-Riikka Pennanen Turun yliopistosta.

Tutkijoiden urapolut ja siten roolit ja identiteetit ovat erilaisia. Politiikan tutkijan uravaiheisiin voi kuulua erilaisia asiantuntijarooleja, joissa työskennellään läheisesti vaikkapa valtionhallinnon kanssa, perinteisempiä tutkimus- ja opetustehtäviä tai epävarmuuden ympäröimiä lyhytaikaisia projekteja.

Kokemukset tutkijana toimimisesta ovat osin yhteneviä, mutta ne myös eroavat toisistaan. Näistä eroista ja yhteneväisyyksistä voidaan ammentaa näkemystä siitä, miten tutkijan identiteetti muodostuu paitsi jokaisen tutkijan omalla kohdalla myös laajemmassa, aikaan sidotussa kontekstissa, jossa suomalaisen korkeakoulutuksen kenttä on muuttunut tulospainotteisemman ja strategisesti ohjaillumman rahoitusmallin ja yliopistouudistuksen myötä.

Kun ajatellaan muutosta tutkijan roolissa lyhemmällä tai pidemmällä aikavälillä, mitä tutkijan identiteetti merkitsee?

Hiski Haukkala: ”Ennen kaikkea tutkijuus tarkoittaa minulle älyllistä itsenäisyyttä ja autonomiaa. Paavo Haavikko aikoinaan totesi, että ainoa tapa olla toimissaan vapaa on olla taloudellisesti riippumaton, toisin sanoen riittävän varakas, jotta ei tarvitse välittää muiden mielipiteistä ja antaa niiden vaikuttaa haitallisesti tai rajoittavasti omaan toimintaan.

Tutkijan identiteetilläni olen koettanut rakentaa jotakin samanlaista: rohkeutta ja tiedollista ja taidollista pohjaa ajatella ja argumentoida itsenäisesti ja siten toimia tässä maailmassa mahdollisimman omaehtoisesti ja autonomisesti.”

Monica Tennberg: ”Olen toiminut tutkimustehtävissä vuodesta 1989 lähtien eikä minulla muuta ammatillista identiteettiä olekaan. Pienessä pohjoisessa yliopistossa tutkijuus merkitsee tilaa ja mahdollisuutta ajatella itsenäisesti ja kriittisesti.

Tutkijana oleminen on toki merkinnyt uran eri vaiheissa erilaisia asioita ja niiden yhdistelmiä – tutkimusta, opetusta ja ohjausta, projektityötä, esiintymisiä erilaisille yhteisöille, tiedeviestintää monin tavoin sekä rahoituksen hakua.”

Hannes Peltonen: ”Saattoi olla Kahlil Gibran, tai saattoi olla joku muu, joka totesi, että on jäänyt vain kerran sanattomaksi: silloin kun häneltä kysyttiin, kuka hän on. Ainakin itse ymmärrän tämän niin, että kysymys identiteetistä ei ole ehkä niin yksinkertainen kuin miltä se saattaa vaikuttaa ensisilmäykseltä. Me emme kävele jotkin laput otsassamme, eivätkä identiteetit ole meissä itsessämme, vaan ne rakentuvat ja ovat osa sosiaalista maailmaa.

Saatan olla platonilainen siinä mielessä, että ajattelen, että emme ’omista’ itseämme vaan olemme syntyneet, kasvaneet ja elämme joissakin yhteisöissä, ja täten myös identiteettimme muokkautuvat osana noita yhteisöjä. Huomaa monikko. Emme ole vain yhden yhteisön jäseniä, eikä meillä ole vain yhtä identiteettiä.

”Emme ole vain yhden yhteisön jäseniä, eikä meillä ole vain yhtä identiteettiä.”

Jos puhutaan tutkijan identiteetistä, tällöin viitataan tutkijayhteisöön, mutta mihin tutkijayhteisöön? Tutkijalla niitäkin on monia; tutkijat ovat jäseniä useissa eri yhteisöissä sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Omalla kohdallani toisin myös esiin sen, että en ole ainoastaan tutkija, vaan tutkijuus on yksi osa yliopistonlehtorin tehtävääni Tampereen yliopistossa.

Tuohon tehtävään kuuluu monia muitakin osa-alueita ja yhteisöjä, jotka myös määrittävät identiteettiäni, enkä ole varma siitä, että tutkijuus on välttämättä keskeisin tai määrittävin tekijä, vaikka teenkin tutkimusta mahdollisimman paljon.”

Henna-Riikka Pennanen: ”Tutkijuus näyttäytyy minulle osittain henkilökohtaisena ominaisuutena: se on sitä, että tunnustaa itselleen, että oma tietämys on vajavainen ja haluaa oppia ymmärtämään maailmaa aina vielä hieman enemmän.

Käytännössä tutkijuus on ulkoa annettu ja opittu muotti. Tohtorikoulutus ja yliopistoyhteisö opettavat, kuinka tutkijan tulee ajatella ja työskennellä tieteellisesti ja eettisesti. Tämä on olennainen osa tutkijaksi kasvamista. Mutta tänä päivänä ulkoa annettu malli sisältää myös ongelmallisia elementtejä.

Malli pyrkii kertomaan, millä Julkaisufoorumin tasoilla tutkijan tulee julkaista tutkimustaan, ja kehottaa olemaan jatkuvasti huolissaan julkaisuluettelon pituudesta ja sitaatioindeksin suuruudesta.

Koen, että tällainen ulkoinen paine toteuttaa tutkijuutta ’oikein’ ja ’strategisesti’ on suuri etenkin uran taitekohdissa, esimerkiksi siirryttäessä tohtorikoulutettavan positiosta tutkijatohtoriksi.”

Mikko Poutanen: ”Koska olen uravaiheeltani nuori tutkija – väitellyt vasta vuonna 2018 – en voi oikeastaan puhua tutkijan identiteetistä omalta kohdaltani kuin lyhyellä tähtäimellä. Yleisesti ottaen sanoisin, että tutkijana toimiminen on itselleni tietynlainen velvollisuus toimia ja esiintyä ajattelun ammattilaisena.

Koen että etenkin nuoren tutkijan identiteetissä törmäävät vanhan sivistysyliopiston ideaalit, eli Hiskin mainitsemat älyllinen itsenäisyys ja autonomia, sekä toisaalta melko vahva vähintäänkin epäsuora ohjaus tuottaa ja kilpailla ulkoa asetettujen raamien puitteissa. Koen tältä osin tutkijan identiteetin nykyisen kehityssuunnan vähän ristiriitaiseksi.”

Kansainvälisyys on läsnä tutkimuksessa ja yliopistoissa, kuten on myös yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Suomalaisen tutkijan identiteetti on entistä vähemmän sidottu kansallisuuteen, koska kansainvälisyyttä odotetaan akateemisessa toiminnassa, mikä näkyy esimerkiksi liikkuvuuden vaatimuksissa.

Kansallisen ja kansainvälisen erottelussa ei ole järkeä, kun monen tutkijan työskentelykumppanit toimivat merten takana, projektikokoukset vedetään Skypellä ja julkaisut tähdätään kansainvälisiin huippulehtiin. Tietysti tämä on myös aika itsestään selvää, kun puhutaan kansainvälisten asioiden tai politiikan tutkimuksesta – vihjehän löytyy jo nimestä.

Samaan aikaan on esitetty huolia siitä, että suomenkielinen tutkimus vähenee juuri kansainvälisyyden – englannin lingua franca -aseman – takia. Etenkin julkisten yliopistojen tutkijoilla voidaan nähdä olevan suoranainen velvollisuus osallistua kotimaassaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Miten tutkija voi sovittaa roolinsa ja identiteettinsä kansallisen ja kansainvälisen kontekstin välillä? Miten työskentely ulkomailla tai kansainvälisissä verkostoissa on muuttanut näkemyksiänne tutkijaidentiteetistänne tai -roolistanne?

Mikko Poutanen: ”Koska olen itse opiskellut tai työskennellyt pääasiassa englanninkielisesti vuodesta 2001 lähtien, näen oman ammattilaisidentiteettini kansainvälisenä. Kirjoitan yhdessä niin kotimaisten kuin ulkomaistenkin tutkijoiden kanssa, mutta täytyy kyllä huomata, että kontaktini ovat äärimmäisen keskittyneitä angloamerikkalaiselle linjalle. Toimin kansainvälisesti mutta oikeastaan aika rajatussa kontekstissa.

Kannan ihan aitoa huolta suomenkielisen julkaisemisen asemasta, koska itse olen nuorena tutkijana malliesimerkki siitä, että kuluttaisin artikkelin kielenhuoltoon tarkoitetut rahat todennäköisemmin suomen- kuin englanninkielisen artikkelin tarkastuttamiseen!”

Henna-Riikka Pennanen: ”Tavallaan jaottelu kansallisen ja kansainvälisen välillä on keinotekoinen. Tiede on väistämättä kansainvälistä ja ylirajaista. On hankala kuvitella sellaista aihetta, jota voisi tutkia täydellisessä kansallisessa tyhjiössä ilman ulkopuolelta lainattuja ideoita, teorioita ja metodeja.

Kokonaan toinen asia on sitten yleisö, ja tähän liittyy myös kysymys työn kielestä. Ideaalitilassa tutkija osoittaa sanansa sille yleisölle ja sillä kielellä, joka on tutkimusaiheen kannalta relevantti: missä aiheen ja menetelmien keskustelua käydään, missä tutkimuksella on erityistä merkitystä ja vaikuttavuutta ja mihin kontekstiin tutkija haluaa keskustelua viedä.

”Ideaalitilassa tutkija osoittaa sanansa sille yleisölle ja sillä kielellä, joka on tutkimusaiheen kannalta relevantti.”

Mitä tulee kansainvälisyyteen ja liikkuvuuteen, ne eivät ole yksi ja sama asia. Liikkuvuus tuntuu olevan nuorelle tutkijalle suorastaan elinehto, jotain, mitä urakehitys ja tietyt rahoitusinstrumentit vaativat. Liikkuvuudessa on paljon positiivisia puolia, yhteistyöverkosto kasvaa ja oppii uutta.

Mutta jos liikkuvuudesta tehdään uralla etenemisen tai rahoituksen hakemisen edellytys, seurauksena on se, että erilaisissa elämäntilanteissa olevat tutkijat eivät enää ole samalla viivalla.”

Hannes Peltonen: ”En tee tutkimusta passillani, joten tämä kysymys on ainakin itselleni hieman vieras. Tieteen tekeminen ei ainakaan omasta mielestäni riipu siitä, mikä on tutkijan kansalaisuus. Toki jokainen tutkija on osa jotakin kansallista järjestelmää, mutta ainakin minulle olisi vierasta ajatella, että jollakin lailla ’sovitan’ itseäni kansallisen ja kansainvälisen kontekstin välillä.

Verkostoissani on ihmisiä, tutkijoita, joilla nyt vain sattuu olemaan jonkin tietyn maan kansalaisuus. Tärkeämpää kuin passi on se, että on jotakin mielenkiintoista sanottavaa tai jaettavaa muiden kanssa. Toki on huomattava, että kokemus eri maista, kulttuureista ja ihmisistä on rikastuttavaa, ja sillä on oma vaikutuksensa myös tieteen tekemiseen ja tutkimukseen perustuvaan opetukseen.

En kuitenkaan pysty erottamaan näitä omia kokemuksiani ’itsestäni’, koska ne ovat muokanneet minua tutkijana, tieteentekijänä ja opettajana.”

Monica Tennberg: ”Oma erikoisalani eli arktinen tutkimus on luonteeltaan sekä kansainvälistä että kansallista, joten näiden erottelu ei ole järkevää. Kansainvälinen, monitieteinen yhteistyö arktisissa hankkeissa on keskeinen osa työtäni ja varsin arkipäiväistä toimintaa. Minulla saattaa olla kolmekin Skype-kokousta päivässä eri tahojen kanssa.

Kansainvälisyys on myös arkipäiväistä minulle toisella tapaa. Työskentelen Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa, jonka henkilöstö on kansainvälistä (10–12 kansallisuutta edustettuna) ja työskentelykielemme on englanti. Kansainvälisyys voi siis olla hyvinkin kotikutoista.”

Hiski Haukkala: ”Oman urani aikana suomalainen tutkimuskenttä on kansainvälistynyt voimakkaasti. Kansainvälisyydestä on tullut luonteva osa työtä ja toimintakenttää, eikä se enää ole mikään erityinen ansio tai erikoisuus, paremminkin relevantin tutkimuksen ja toiminnan ennakkoehto. Tämä on tervetullutta kehitystä, sillä hyvä ajattelu ei kehity umpiossa.

Samalla tunnen kasvavaa huolta suomen kielen asemasta elävänä sivistyksen, opetuksen ja tieteen kielenä. Suomen kielen ja siten myös suomalaisen mielen raivaaminen kansainvälisen ajattelun tasolle ja paikoin jopa sen huipulle on ollut huikea saavutus pieneltä kansakunnalta. Tätä saavutusta ja ylipäätään kykyämme ajatella ja muodostaa uusia ajatuksia suomen kielellä meidän tulee varjella.

Hyvästä esimerkistä käy suomen kielen aseman jatkuva heikentyminen KATSEn konferensseissa: ei mielestäni ole liikaa vaadittu, että kukin edes kerran kolmessa vuodessa kirjoittaisi jotakin suomeksi. Itse asiassa esitän haasteen, että näin jatkossa olisi. Samalla saataisiin tervetullut suolapulssi materiaalipulasta kärsivää suomenkielistä julkaisutoimintaa elvyttämään.”

Toinen kansainvälisyyden ohella painotettu seikka etenkin rahoitushakemuksissa on yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Tutkijan edellytetään aktiivisesti tuovan tutkimustietoaan esille.

Tutkimustiedon kysyntä esimerkiksi valtionhallinnossa tuntuu kasvaneen samoin kuin niin sanottujen policy advisory -roolien merkityskin. Mitä annettavaa tutkijoilla on esimerkiksi valtionhallinnolle, ja millainen se suhde oikein on?

Hiski Haukkala: ”Tutkimuksen ja politiikan teon välinen suhde on jännitteinen, usein hankalakin. Se on tätä sekä oikeista että osin vääristä syistä. Tutkimuksen lähtökohtainen kriittisyys luo jännitteen maailmoiden välille ja näin pitää ollakin.

Olen toiminut paljon yhteistyössä virkamiesten kanssa ja ollut itsekin sellainen. En usko, että virkamies tai edes poliitikko kritiikistä sinänsä hermostuu, mutta jos syntyy vaikutelma, että kritiikki ei edes pyri ymmärtämään politiikan tekijän vaikuttimia ja pyrkimyksiä, voi reaktio olla toisenlainen.

Itse pidän maailmojen välistä vuorovaikutusta molempia osapuolia rikastavana ja tärkeänä. Oma ratkaisuni, osittain sattumien mahdollistama sellainen, on ollut laipioida urani yhtäältä politiikkarelevanttiin toimintaan ja sitten omaehtoisempaan akateemiseen tutkimustoimintaan. En ole ehkä aivan urani alkuvuosia lukuun ottamatta pyrkinyt tekemään erityisen politiikkarelevanttia tutkimusta, vaan olen ajatellut, että asiantuntemukseni suodattuu diffuusimmin vuorovaikutuksen ja oman suoremman toimintani kautta.

Suoraan sanoen en itse koe VN-TEAS-tyyppistä tilaustutkimusmallia toimivaksi ratkaisuksi vuorovaikutukselle. Päinvastoin, koen sen ongelmalliseksi tieteen keskeisen arvon, vapauden, kannalta. Sen sijaan toivoisin, että muunlainen hyvähenkinen vuorovaikutus maailmoiden välillä parantuisi.

Tämän tulisi pitää sisällään ’sarana-funktion’ sujuvoittamisen suuntaan ja toiseen. Tällä olisi varmasti etenkin Suomen-kaltaisessa pienessä maassa suotuisa vaikutus sekä poliittisen päätöksenteon että sitä koskettelevan tutkimuksen laatuun.”

Monica Tennberg: ”Olen ollut mukana hankkeissa, joissa on rahoittajan toiveita noudattaen laadittu kunnianhimoisia suunnitelmia tiedeviestinnän ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen suhteen. Ja niitä on toteutettukin suunnitelmien mukaisesti.

Olen kuitenkin pettynyt, jos suoraan asian ilmaisen, vastapuoleen. Yhteiskunnallisten päättäjien, valtionhallinnon ja muiden sidosryhmien edustajien soisi olevan myös kiinnostuneita tutkimuksesta, sen tuloksista ja niiden käyttämisestä.

”Yhteiskunnallisten päättäjien, valtionhallinnon ja muiden sidosryhmien edustajien soisi olevan myös kiinnostuneita tutkimuksesta, sen tuloksista ja niiden käyttämisestä.”

En näe siis itseäni jatkossa soittamassa puhelimella kansanedustajille, kuten eräs viestintäkonsultti hankkeen pakollisessa koulutuksessa ehdotti toimivaksi tavaksi saattaa tutkimustietoa päättäjille.”

Hannes Peltonen: ”Yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta puhutaan paljon, mutta ainakin minusta vaikuttaa siltä, että tuota keskustelua käydään kovin lyhyen aikajänteen varjossa. Oma tärkein ’yhteiskunnallinen vaikuttamiseni’ koskee opetustani.

Jos minun pitää mainita yksi asia, jonka luulen olevan toimintani merkittävin anti, se on se, että autan itseäni nuorempia sukupolvia ajattelemaan kriittisemmin tuon käsitteen rakentavassa merkityksessä.”

Henna-Riikka Pennanen: ”Tutkijan ensisijainen tehtävä on tuottaa tietoa, mutta lähes yhtä tärkeää on jakaa sitä. Tämä voi tapahtua vaikkapa luentosaleissa, valiokunnissa tai osallistumalla julkiseen keskusteluun. Työpaikallani on ohjenuorana, että silloin kun tutkijalla on annettavaa yhteiskunnalliseen ja poliittiseen keskusteluun, niin silloin siihen myös osallistutaan.

Tutkijalla on kuitenkin koulutuksensa puolesta taito ajatella kriittisesti, nähdä laajoja asiayhteyksiä ja perustaa lausuntonsa tutkittuun tietoon, joten kärjistäen voisi sanoa, että tutkijalla on jopa jonkinasteinen moraalinen velvollisuus osallistua ja vaikuttaa.”

Mikko Poutanen: ”Itse uskon voimakkaasti tutkimustiedon merkitykseen yhteiskunnassa ja yleistajuisen tiedejulkaisemisen demokraattiseen voimaan, enkä siis ainoastaan oman vastuutehtäväni takia. Parasta, mitä tutkija voi tarjota yhteiskunnalliseen keskusteluun, on näkökulmia, jotka voivat paaluttaa jonkinlaista ymmärrystä faktatiedosta, vaikka lopullista totuutta tiede ei annakaan.

Tutkimustieto voi parhaassa tapauksessa laajentaa muutoin julkisessa keskustelussa kapeaksi jäänyttä poliittista mielikuvitusta yhteiskunnallisten asioiden tilasta ja mahdollisista ratkaisuista.”

Mitä enemmän tutkijat tulevat esiin julkisuudessa tutkimustiedon kanssa, sitä vihamielisemmin jotkut suhtautuvat tutkijoiden käsitettyyn puolueellisuuteen. Tästä on nähty esimerkkejä paitsi vähättelevänä valtiojohdon kommentteina mutta myös tutkijoita vastaan suunnattuna suoranaisena vihapuheena.

Tuntuu siltä, että tutkijalta vaaditaan kohtuutonta puolueettomuuden tai neutraaliuden ylläpitämistä jopa tilanteissa, joissa tutkimustulokset puoltavat normatiivisia lausuntoja esimerkiksi harhaanjohtavasta poliittisesta puheesta. Miten tutkija voi suhteuttaa roolinsa ainakin näennäisesti polarisoituvassa maailmassa?

Mikko Poutanen: ”Tässä ollaan mielenkiintoisella tavalla keskeisten yhteiskunnallisten instituutioiden auktoriteetin kyseenalaistamisen äärellä. Yliopistot instituutioina asetetaan samaan sarjaan politiikan ja median kanssa toimijoina, joiden toiminta nähdään jotenkin puolueellisena, vähintään vallitsevan tilanteen kannalta.

Tiedettähän haastetaan lähtökohtaisesti sen sisältä: tiedeyhteisö pyrkii aktiiviseen itsereflektioon ja kohti parempaa ymmärrystä korjaavien liikkeiden kautta. Emme ole niin tottuneita sen ulkopuolelta tuleviin haasteisiin. Uskon, että tiedeyhteisö tukee pääosin omiaan vihapuheen edessä, kuten kuuluukin, mutta tuntuu siltä, että emme oikein kykene artikuloimaan omaa asemaamme selkeästi.

Mietin usein itsekin, että onko yliopisto kuin huomaamattaan asemoitunut puolustamaan jotenkin teknokraattista yhteiskuntajärjestystä.

Kuitenkin haluan korostaa, että nuorena tutkijana koen väitteet elitistisistä norsuunluutorni-tutkijoista absurdeiksi. Politiikasta-lehden entinen päätoimittaja Johanna Vuorelma totesi hiljattain Helsingin Sanomien jutussa, että määräaikaiset työsuhteet ja taloudellinen epävarmuus ovat tutkijoille arkipäiväistä – kuten se on monelle muullekin.”

Henna-Riikka Pennanen: ”Alkuvuodesta Helsingin Sanomissa julkaistiin mielipidekirjoitus, jossa kritisoitiin sitä, että tieteen teosta on tullut julkisuuspeliä ja yksinkertaistavaa twiittitiedettä. Tutkijat ramppaavat mediassa antamassa lausuntoja oman spesifin tutkimusaiheen liepeiltä, eivät sen ytimestä, ja kirjoittajan mukaan sitten ’kun näiden ”dosenttien” lausunnot osoittautuvat vääriksi, tieteen uskottavuus kärsii.’

Tässä kirjoituksessa oli paljon sulateltavaa. Mikä alkoi aiheellisena huolena – tieteellisen tiedon esittäminen yksinkertaistetusti ja huomiohakuisesti – päättyi mediassa esiintyvän tutkijan pätevyyden ja asiantuntijuuden kyseenalaistamiseen. Väittäisin, että tutkijan rooli julkisessa keskustelussa on nimenomaan tuoda esiin asioiden monisyisyyttä ja että tutkijat yleensä suoriutuvat tästä tehtävästään niin hyvin kuin se annetuissa rajoissa on mahdollista.

”Tutkijan rooli julkisessa keskustelussa on tuoda esiin asioiden monisyisyyttä ja tutkijat yleensä suoriutuvat tehtävästään niin hyvin kuin se annetuissa rajoissa on mahdollista.”

Henkilökohtaisesti kannatan vaatimusta, että tutkijan tulisi pyrkiä esiintymään mahdollisimman puolueettomasti ja neutraalisti. Se ei tarkoita sitä, etteikö voi osoittaa ongelmakohtia tai sanoa ääneen, jos data antaa selkeitä suuntaviivoja ja siitä voi johtaa politiikkasuosituksia.”

Hannes Peltonen: ”Kysymys sisältää osin ongelmallisen asetelman. Ei ole olemassa jotakin täysin neutraalia ja objektiivista puhetta. Lisäksi eri kieliopit pakottavat meidät ilmaisemaan asioita ja itseämme vain tietyillä tavoilla. Sama koskee tutkimusta.

Mikään tutkimus ei ole ’neutraali’ tai ’objektiivinen’ jossakin universaalissa ja ajattomassa merkityksessä, vaikka näin ehkä opetetaan tai annetaan ymmärtää. Valintoja ja tulkintoja tehdään aina, ollaan sitten tekemisissä kuvien, sanojen tai numeroiden kanssa. Tämä ei luonnollisestikaan tarkoita sitä, että mikä vain voi olla mitä vain.

Joidenkin tutkimusaiheiden kanssa on suurempi riski, että muutkin kuin tutkijat ovat kiinnostuneita työn tuloksista. Tuo kiinnostus ei ole aina mairittelevaa, vaan se voi johtaa valitettavasti jopa vaarallisiin kanssakäymisiin. Oman integriteettinsä vuoksi tutkijan tulee perustella väittämänsä hyvin. Hänellä ei kuitenkaan ole valtaa vaikuttaa siihen, miten muut tulkitsevat hänen esille tuomiaan asioita tai kuinka he niihin reagoivat, eikä täten kannata olla naiivi.

Tätä ei tietenkään pidä ymmärtää minkään mahdollisen vihapuheen tai muun aggression oikeutuksena. Pidän rohkeina niitä tutkijoita, jotka uskaltavat tarttua arkoihin aiheisiin eivätkä jätä työnsä tuloksia pöytälaatikkoon tai vain samaa tutkivien tietoisuuteen.”

Monica Tennberg: ”En ole ollut kovinkaan paljon julkisuudessa enkä ole törmännyt vihapuheeseen ainakaan tähän mennessä. Pikemminkin näen ongelmana arktisen tutkimuksen piirissä, että julkisuus kohdistuu ja erityisesti media kiinnostuu eksoottisista arktisista ilmiöistä ja nostaa niitä esiin arkipäiväisten mutta vaikeiden ilmastonmuutokseen ja taloudelliseen ja poliittiseen kehitykseen liittyvien kysymysten kustannuksella. Mediassa myös esitetään joskus arktisista yhteiskunnallisista kysymyksistä varsin yksinkertaistettuja näkökulmia.”

Hiski Haukkala: ”Tutkijan tulee puhua siitä, minkä hän tuntee. Parhaiten hän voi tuntea sen, mitä on tutkinut tai ainakin pitkään ja järjestelmällisesti muutoin pohtinut tai harrastanut. Minusta rohkein ja samalla tärkein lause, minkä asiantuntija voi julkisuudessa sanoa, on ’en tiedä’. Itse tunnen automaattisesti vetoa asiantuntijuutta kohtaan, joka ymmärtää ja tarvittaessa myös artikuloi rajansa. Pyrin itse tuomaan nämä rajat omassa toiminnassani aktiivisesti esiin.

Olen kokenut median asiantuntijoihin kohdistuvan tyylin tai logiikan muuttuneen oman urani aikana merkittävästi. Kokemukseni on, että aiemmin oli helpompi tunnistaa itsensä ja sanomansa median lopputuotteista. Nykyään moni media on saalistavampi: haetaan kohua tai klikattavaa otsikkoa asiantuntijankin sanomisista.

Lähtökohtaisesti tutkijan mielipiteet ovat vain mielipiteitä siinä missä muutkin, mutta pitäisin kuitenkin mahdollisena, että ainakin ajassa taaksepäin katsoen asiantuntijoilla on asiantuntemuksensa piiriin kuuluvissa asioissa keskivertoa huomattavasti paremmat edellytykset kontekstualisoida ja kommentoida asioita (sen sijaan ennustamisen suhteen asiantuntijoiden rekordi ei ikävä kyllä ole kovin hyvä).

Normatiivisten kantojen ottaminenkin voi tulla kyseeseen, mutta silloin tutkijan täytyy hyväksyä se, että hän asettuu mahdollisesti kovallekin kritiikille alttiiksi. Ihmiset eivät enää tunne asiantuntijoita kohtaan samanlaista kunnioitusta kuin ehkä aiemmin, tai ainakin kynnys tarttua asioihin, pahimmillaan jopa henkilöihin, on laskenut. Ylipäätään keskustelukulttuurimme vaatisi ryhtiliikettä: ihmisiä pitää aina kunnioittaa, vaikka näkemyksistä ei oltaisikaan samaa mieltä.”

Suomessa korkeakoulutuksella on jo pitkät perinteet. Yhteiskunta on muuttunut, ja silloin tutkijan identiteetti, joka on rakentunut parikymmentä vuotta sitten, saattaa ymmärrettävästi olla melko erilainen kuin identiteetti, johon nuori tutkija on kasvanut 2010-luvulla tai kasvaa 2020-luvulla.

Esimerkiksi vuoden 2009 yliopistolakiuudistusta seuranneet muutokset muokkasivat paitsi korkeakoulujen roolia ja identiteettiä, myös tutkijoiden roolia ja identiteettiä, mutta kenties tavoilla, joita oli välittömästi vaikea artikuloida.

Voidaanko näin kymmenen vuoden jälkeen jälkiviisaina havainnoida joitain muutoksen keskeisiä piirteitä? Ja miten oma tutkijan identiteettinne suhtautuu yhtäältä vanhempiin ja toisaalta nuorempiin tutkijapolviin? Millaisia rooleja huomaatte omaksuvanne tässä suhteessa?

Hiski Haukkala: ”Ihminen on aina aikansa ja paikkansa, kulttuurisen kontekstinsa tuote tai ainakin sen heijaste. Oma sukupolveni oli ensimmäinen EU-sukupolvi. Ei liene liioiteltua sanoa, että lähes koko minun sukupolveni ura on kulkenut EU:n merkeissä.

EU on muokannut yksittäisten urien lisäksi koko suomalaista yliopistokenttää. Tutkintorakenteita on muokattu Bolognan prosessin myötä. Kansainvälistyminen on lisääntynyt ja jatkuu edelleen voimakkaana. Myös laajempi taloudellinen ja yhteiskunnallinen murros on vaikuttanut: Yliopistojen taattua perusrahoitusta on karsittu ja tilalle on tullut kilpaillun ja lyhytkestoisemman rahoituksen merkityksen voimakas kasvu.

Myös yliopistoihin asetetut odotukset ja vaatimukset ovat kasvaneet: halutaan nopeampaa ja suurempaa tai suorempaa vaikuttavuutta. Johtamiskulttuuri niin ikään on muuttunut. Moni kokee nämä muutokset Juha Siltalaa lainatakseni ’työelämän huonontumisen lyhyenä historiana’.

”Koen, että yliopistot ovat edelleen ylivertaisen hyviä paikkoja ajatella, tutkia ja oppia.”

Silti kaikki on suhteellista ja itse paljon muita töitä tehneenä koen, että yliopistot ovat edelleen ylivertaisen hyviä paikkoja ajatella, tutkia ja oppia. Ja nämä ovat mielestäni yliopiston ja tutkijan ydintehtävät ja jopa velvollisuudet kansa- tai ihmiskunnan edessä: ajatella, tutkia, oppia ja opettaa relevantteja asioita.

On selvää, että toisten rahoilla toimiessaan yliopistoväki ei voi koskaan relevanssin kriteereitä täysin omaehtoisesti asettaa, mutta olisin valmis antamaan paljon nykyistä suuremman työrauhan ja resursoinnin yliopistoille. Mielenkiintoisesti toimintani hallinnossa on tehnyt minusta aiempaa radikaalimman tieteen vapauden suhteen.”

Monica Tennberg: ”En sitä aloittaessani tiennyt, mutta nyt tiedän, että oma tutkijanurani alku osui aika hyvään aikaan. Aloitin työt assistenttina Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa vuonna 1992 ja työt ovat siitä lähtien jatkuneet keskeytyksettä.

Tosin vakinainen työntekijä minusta tuli vasta vuonna 2011 eli lähes 20 vuoden työuran jälkeen. Kun seuraan nuorempien kollegojen tilannetta, huomaan, että urapolut eivät ole lainkaan niin suoria ja ongelmattomia kuin ennen.

Työ saattaa koostua erilaisista tutkimus-, opetus- ja projektitehtävien jaksoista työttömyysjaksojen lisäksi. Ymmärrän hyvin, että tässä tilanteessa nuorempi sukupolvi miettii uramahdollisuuksia yliopiston ulkopuolella.”

Hannes Peltonen: ”Tässä yhteydessä lienee hyvä kerrata lyhyesti oma akateeminen urani. Lähdin 1990-luvun loppupuolella opiskelemaan Sussexin yliopistoon, vietin vuoden Konstanzin yliopistossa ja viimeistelin BA-tutkintoni Brightonissa. MA-tutkintoni suoritin Aberystwythissä, minkä jälkeen tein väitöskirjani Firenzessä European University Institutessa. Italiasta siirryin Etelä-Koreaan, jossa olin Assistant Professor -nimikkeellä kahdessa arvostetussa yliopistossa. Vuonna 2011 muutin Soulista Rovaniemelle toimiakseni yliopistonlehtorina Lapin yliopistossa.

Täten suomalainen yliopistomaailma on tullut minulle läheisesti tutuksi vasta tuon yliopistolakiuudistuksen jälkeen, kun taas oma käsitykseni tutkijuudesta, akateemisesta maailmasta ja yhteisöstä ja näiden toiminnasta on muokkautunut monien eri yliopistojen ja akateemisten yhteisöjen kautta puhumattakaan siitä epäsuorasta vaikutuksesta, joka juontuu muiden kokemusten oppimisesta. Muut voivat siis paremmin vastata kysymykseen suomalaisesta yliopistomaailmasta ja sen muutoksesta viime vuosikymmenien aikana.

Minulle itselleni on muodostunut välittömiä suhteita varttuneempiin tutkijoihin, ja he ovat olleet valmiita antamaan omaa aikaansa esimerkiksi tekstieni kommentoimiseen. Yleisesti allekirjoittaisin osin eteläkorealaiseen kulttuuriin liittyvän käsityksen siitä, että (sosiaalisesti) vanhemmilla on tietynlainen velvollisuus huolehtia (sosiaalisesti) nuoremmista. Tosin en jaa tuohon kulttuuriin kuuluvaa valta-asetelmaa, ja olenkin kannustanut itseäni nuorempia tutkijoita olemaan itsenäisiä.”

Henna-Riikka Pennanen: ”Vuonna 2016 Oulussa vaihdoin kuulumisia nyt emeritusasemassa olevan professorin kanssa. Väitöksestäni oli kulunut noin vuosi ja puhe kääntyi kuin itsestään kipuiluuni lyhyiden työpätkien, kilpailun ja epävarmuuden kanssa. Tästä keskustelusta opin, että samojen asioiden kanssa on painittu ennenkin.

Ilmiö on myös kansainvälinen, ei vain suomalainen. Tohtoreita tuotetaan enemmän kuin mitä yliopistot ja muut tutkimuskeskukset pystyvät nielaisemaan. Ongelma on siinä, että moni meistä on valinnut tohtorinkoulutuksen tavoitteenaan akateeminen ura ja tuon tavoitteen toteutuminen näyttäytyy hyvin sattumanvaraiselta, arpapeliltä.

Kun keskustelen samassa uravaiheessa olevien tutkijoiden kanssa, kyynisyys on välillä käsinkosketeltavaa. Neuvot, kuten ’tee enemmän, tee paremmin’ ovat hyvää tarkoittavia, mutta vahingollisia loppuun palamisen kynnyksellä kamppailevalle tutkijanalulle.

Toisaalta me olemme siitä onnellisessa asemassa, että meillä on internetin laajuudelta mahdollisuuksia saada vertaistukea ja tietoa vaikkapa henkisestä kuormituksesta, mielenterveysongelmista, huijarisyndroomasta ja niin edelleen. Henkilökohtaisesti olen myös saanut paljon neuvoja ja aitoa välittämistä vanhemmilta kollegoilta ja toivon, että voin joskus laittaa hyvän kiertämään nuoremmille.”

Mikko Poutanen: ”Koska aloitin väitöskirjatutkijana vasta 2013, peilaan muutoksia omiin odotuksiini akatemiasta ja tutkijan identiteetistä. Olin työskennellyt kuusi vuotta yksityissektorilla ennen paluuta yliopistolle, ja palattuani olin yllättynyt tai jopa pettynyt huomattuani tiettyjen yrityselämän patologisten toimintatapojen löytyvän myös yliopistosta. Olin kuvitellut, että yliopisto olisi ollut jotenkin näiltä suojattu.

Korkeakoulutusta koskeva tutkimuskirjallisuus on huomannut selkeän muutoksen yleisessä toimintakulttuurissa ja yliopiston roolin hahmottamisessa omakuvaa myöten. Yliopisto toimii työvoimaan uudelleenkouluttajana työmarkkinoiden tarpeisiin, innovaatiomyllynä, yritysyhteistyön kiihdyttämönä ja kansantalouden kasvattajana. Yliopisto instituutiona on muuttunut ja muuttuu yhä, ja se vaikuttaa myös sen piirissä kasvavan tutkijan identiteettiin ja rooliin.

”Vanhemmat tutkijapolvet tunnistavat kyllä nämä ongelmat, mutta kriittinen massa tarttua niihin on puuttunut.”

Vaikka jotkin näistä rooleista voivat myös toimia yliopiston hyväksi, näen nämä kaikki instrumentaalisina rooleina, jotka ovat karanneet melko kauaksi sivistysyliopiston ideaaleista. Itse pidän tätä kehityskulkua huolestuttavana, etenkin nuorten ja tulevien tutkijapolvien osalta, jotka astuvat äärimmäisen kilpailulle työmarkkinoille niin työpaikkojen kuin rahoitusinstrumenttienkin osalta. Uskon, että vanhemmat tutkijapolvet tunnistavat kyllä nämä ongelmat, mutta kriittinen massa tarttua niihin on puuttunut.”

Muuttunut on myös tutkijoiden suhtautuminen julkaisemiseen. Suomalaisten yliopistokirjastojen neuvottelut tiedekustantaja Taylor & Francisin kanssa päättyivät tammikuussa 2019 ilman sopimusta. Vuonna 2017 neuvoteltiin Elsevierin kanssa ja sopimukseen päästiin, joskin se oli suomalaisille kirjastoille melko kallis ratkaisu, mikäli tarkastellaan julkaisijakohtaisia kustannuksia.

Tiedejulkaisemisesta suuri osa koostuu ilmaisesta työstä, jota tekevät kirjoittajat, arvioitsijat ja toisinaan myös toimittajat. Siksi korkeat tilausmaksut, joilla tämän ilmaisen työn tarjoavat pääsevät käsiksi työnsä tuloksiin, koetaan usein epäoikeudenmukaisiksi. Viime vuosien koulutusleikkaukset eivät myöskään ole jättäneet suomalaisille kirjastoille merkittävästi tilaa neuvotella hinnasta.

Miten tulevaisuuden tiedejulkaiseminen rakentuu kasvavassa paineessa julkaista yhtäältä korkean Jufo-luokituksen kansainvälisissä tiedelehdissä mutta toisaalta rahoitusinstrumenteissa korostuvissa open access -julkaisukanavissa?

Mikko Poutanen: ”Ongelma on selvä ja kehittynyt pitkään. Vaikka teoriassa tutkijat voisivat protestoida tiedekustantajia vastaan kieltäytymällä toimimasta lehdissä minkäänlaisessa roolissa, akateemiset luottamustehtävät ovat yhä melko arvostettuja. Kansainväliset isot julkaisijat ovat myös keskeisiä julkaisufoorumeita, joilla tutkija meritoituu.

Tässäkin tilanteessa korostuu ulkoinen muutos tiedeyhteisön toimintatapoihin. Yhtenäistä ja tehokasta vastausta on vaikea löytää, kun vastakkain asetetaan kaikille ongelmalliset rakenteet mutta yksittäisen tutkijan omaan uraan liittyvät intressit. Syntyy ikään kuin akateeminen ’vangin dilemma’.”

Henna-Riikka Pennanen: ”Tämä on erittäin vaikea kysymys. Tieteen tulosten avoin saatavuus on lähtökohtaisesti hyvä ja kannatettava tavoite. Pidemmän päälle sen toteutumisen edellytys ei voi olla se, että rahoittajat, yliopistot, kirjastot ja tutkijat maksavat yhä suurempia summia avoimesta julkaisemisesta.

”Tästä umpikujasta ei ole ulospääsyä ilman laajaa kansainvälistä konsensusta ja yhteistyötä.”

Viime aikoina kasvava trendi on ollut se, että tutkijat ovat ottaneet onnen omiin käsiinsä ja perustaneet open access -julkaisuja, mutta en ole varma, onko tämäkään kestävä ratkaisu. On myös selvää, että epävarmoissa asemissa olevien yksittäisten tutkijoiden on hankala potkia sellaista systeemiä vastaan, jossa julkaisukanavan valinnassa ensisijaisia kriteereitä tulisi olla Jufo-luokitus tai impact factor. En usko, että tästä umpikujasta on ulospääsyä ilman laajaa kansainvälistä konsensusta ja yhteistyötä.”

Hannes Peltonen: ”Tähän ei liene yhtä selkeää vastausta, koska eri toimijoilla on hyvin erilaiset intressit, eikä intressien harmonia liene mahdollinen. Olen pohtinut, milloin riittävän vaikutusvaltaiset yliopistot osoittavat rohkeutta ja yksinkertaisesti sanoutuvat irti tästä leikistä ja panostavat keskenään omiin julkaisukanaviinsa.

Muutos lienee tulossa, mutta kriittistä massaa ei ole vielä saavutettu. Ehkä se saavutetaan joskus lähitulevaisuudessa. Sillä välin nykyiseen järjestelmään leivotut riippuvaisuussuhteet jatkavat toiminnan ohjaamista. Henkilökohtaisesti pyrin julkaisemaan siellä, missä se on mielestäni järkevintä, osin seuraten Jufo- tai SSCI-luokituksia, osin unohtaen ne.

Toki rationaalinen pelaaja oppisi pelin luonteen ja sen oikut pyrkimyksessään maksimoida oma menestyksensä tuon järjestelmän sanelemilla ehdoilla. Omasta mielestäni elämässä on muutakin kuin rationaalinen maksimointi, ja se koskee myös omaa käsitystäni roolistani osana tiede- ja opetusyhteisöjä.”

Monica Tennberg: ”Tutkijat ovat tässä suhteessa hyvin erilaisissa tilanteissa ja joutuvat tekemään itselleen sopivia, uravaiheeseen liittyviä ratkaisuja ottaen huomioon akateemisen maailman ja julkaisutoiminnan realiteetit. Olen erittäin pettynyt Lapin yliopiston ratkaisuun lopettaa kustannustoiminta, Lapin yliopistokustannus.

Se oli tärkeä avoin kanava suomen- ja englanninkieliselle pohjoista koskevalle yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle. Mielestäni on sulaa hulluutta pakottaa arktisista ja pohjoisista asioista kirjoittavat tutkijat kirjoittamaan englanniksi, jos haluaa julkaista kansainvälisesti tai sitten julkaista muiden kaupallisten, suomalaisten kustantajien avulla ja heidän hyväkseen, jos suomeksi haluaa kirjoittaa.”

Hiski Haukkala: ”Pohdin paljon akateemisen julkaisemisen mielekkyyttä nykyään. Kannustimet painottavat liikaa määrää laadun kustannuksella. Myös pirstoutuvassa ja lyhytjänteisemmäksi muuttuvassa informaatiotilassa monet perinteisen julkaisemisen muodot tuntuvat raskailta, hitailta ja kankeilta.

Silti julkaisuilla on edelleen merkittäviä funktioita sekä tutkimustiedon raportoinnin välineinä että tieteellisen pätevöitymisen etappeina ja indikaattoreina. Jotenkin oireelliselta tuntuu, että merkittävä osa edelleen tenhoavalta tuntuvasta kansainvälisen politiikan tutkimuksesta on vuosikymmenten takaa; ajalta ennen nykyistä tulospainekulttuuria. Vaikka teemat ovat muuttuneet (tai osin palaamassa), näistä kirjoista huokuu kiireettömämpi perehtyminen ja sitä kautta yksinkertaisesti parempi ajattelu.

Tässä on jonkinlainen aikamme paradoksi: maailman ja sen asioiden syklien nopeutuessa tutkijoiden tulisi hidastaa kulkuaan. Fast-thinkingin sijaan tarvitaan slow-thinkingia. Ylipäätään kaipaamme kipeästi parempaa ajattelua. Tämä taipuu huonosti nykyiseen ’tulos tai ulos’ ja ’anna rahat ja henki’ -ajatteluun.”

Tulevaisuutta on mahdoton ennustaa, mutta on kuitenkin mahdollista pohtia oman tutkijaidentiteettinsä rakentumista jatkossa. Millainen siis on tutkijan tulevaisuus Suomessa?

Hiski Haukkala: ”Toivottavasti tutkijan tulevaisuus on Suomessa. Liian moni on lähtenyt tai on lähtemässä ja liian harva palaa tai on tänne muutoin hakeutumassa. Pienen kansakunnan huikea vahvuus ja viisaus on ollut kehittää kyky ottaa koko maailma ja kaikki sen ilmiöt omaehtoisesti haltuun, tehdä ne myös ymmärrettäviksi omalla kielellä omalle kansalleen ja osallistua näitä asioita koskevaan keskusteluun kansainvälisesti samalla, kun se sanallistaa myös oman tilamme muille ymmärrettäväksi. On kansallinen tragedia, mikäli annamme tämän kyvykkyyden omin toimin tai valinnoin rapautua.

Silti olen optimisti. Sarkaa on ja näen nousevassa polvessa paljon potentiaalia. Haaste on jonkinlaista perusturvaa ja yleistä elämän perspektiiviä antavien näkymien tarjoaminen uran alussa. Tämä ei kuitenkaan ole mitenkään ennennäkemätön tilanne, vaan olen itsekin aikanani joutunut sinnittelemään ’päivärahatutkijana’ pelkän työttömyyskorvauksen varassa.

Tietyllä tapaa tutkijan uran alussa toimii armoton leikkuri, jonka vain kaikkein intohimoisimmat ja innokkaimmat usein läpäisevät. Tämä on yhtäältä hyvä asia, sillä intohimoa ja heittäytymistä tutkijuus juuri vaatiikin. Leikkuri ei, kuten ei elämä yleensäkään, kuitenkaan ole oikeudenmukainen, vaan sattumalla ja myös onnella on usein näppinsä pelissä. Kaikkein lahjakkaimmat tai ahkerimmat eivät aina välttämättä menesty saati pääse huipulle.

”Tiede on siinä mielessä aidon meritokraattista, että lahjaton tai täysin laiska ei myöskään voi kavuta alan parhaille paikoille.”

Tiede on kuitenkin siinä mielessä aidon meritokraattista, että lahjaton tai täysin laiska ei myöskään voi kavuta alan parhaille paikoille.”

Monica Tennberg: ”Tutkijan tehtävässä onnistuminen vaatii nykyään ja varmaan tulevaisuudessakin monipuolisia taitoja ja tietoja. Esimerkiksi tutkimusprofessorina toimiminen edellyttää jatkuvaa rahoituksen hakua ja projektien hallintaa. Parhaimmillaan tai pahimmillaan minulla on ollut viidestä kuuteen projektia käynnissä samanaikaisesti.

Ei siis riitä, että on jonkin asian asiantuntija ja tuottaa siitä tietoa, vaan pitää pystyä toimimaan kansainvälisissä, monitieteisissä hankkeissa (viimeksi minulla oli hankkeessa noin 180 tutkijaa), koordinoida sekä tutkimustoimintaa että sen hallintoa, ymmärtää projektien taloutta ja raportointia sekä olla aktiivinen yhteiskunnallinen tiedeviestijä hankkeen tuloksista, ja niin edelleen.”

Hannes Peltonen: ”Tutkimuksen tulevaisuus Suomessa riippuu paljolti poliittisista tuulista. Niihin tutkijat voivat toki vaikuttaa ainakin muutamalla eri tavalla. Yksi tapa lienee jatkaa nykyistä trendiä, jossa tutkijat ovat enemmän osana medioissa ja muualla tapahtuvaa julkista keskustelua kuin ehkä vuosikymmen sitten.

Ehkä kysymykseni olisi seuraava: jos tiedettä ja sen tekemistä kohdellaan kuin jotakin teollisuudenhaaraa, kannattaisiko tieteentekijöiden lobata etujensa puolesta kuten muutkin teollisuudenhaarat? Toki liitot tekevät työtään, mutta se ei ainakaan leikkausten valossa näytä onnistuneen kovin hyvin.

Joskus saattaa miettiä, tuliko tehtyä oikeita ratkaisuja. Miten elämä tai ura olisi kehittynyt, jos olisikin tehnyt jonkin toisen ratkaisun jossakin kohtaa? Tällainen reflektio saattaa auttaa esimerkiksi pohdinnassa siitä, mitä tehdä tai mitä neuvoa noudattaa nyt. Riskinä on, että reflektio muuttuu katumukseksi – miksi tein niin enkä näin; jos olisin tehnyt noin, sitten kaikki olisikin paremmin.

Jos jostakin syystä päätyy tuonkaltaisiin ajatuksiin, on hyvä muistaa, että jälkiviisaus on sitä parasta viisautta, kun taas toiminta tapahtuu aina ajassa ja kontekstissa, rajatuilla resursseilla ja epätäydellisen tiedon valossa. Me emme voi tietää, onko jokin päätös ’oikea’ kuin vasta jälkikäteen, mahdollisesti vasta hyvin pitkän ajan jälkeen, ehkä vasta silloin, kun voimme peilata koko elämänprojektiamme.”

Henna-Riikka Pennanen: ”Palaan lopuksi kysymykseen tohtoreiden työllistymisestä. Tutkimusten mukaan kyse ei ole siitä, että tohtorit eivät työllisty, vaan siitä, että kaikki eivät voi työllistyä yliopistoihin. Lisäksi lähtökohdat eivät ole yhtäläiset, sillä samainen tutkimus osoittaa, että naiset ja etenkin apurahalla tohtorintutkintonsa suorittaneet kohtaavat muita enemmän vaikeuksia työllistymisessä.

Kun tämän kaiken ottaa huomioon, on terveellistä omaksua Hanneksen näkökanta siitä, että tutkijuus on ennen kaikkea työidentiteetti. Toki se on vahva ja mielekäs sellainen, mutta ainakin toivon, että jos se otetaan pois, niin jokin muu identiteetti jää myös jäljelle.”

Mikko Poutanen: ”Koska olen niin sanotusti akateeminen paluumuuttaja, koen että oma roolini on sidottu voimakkaasti korkeakoulutuksen tulevaisuuteen. Palattuani yliopistolle hakeuduin paitsi ammattiyhdistystoimintaan mutta myös luottamusmieheksi, vaikka en ollut yliopistolla kuuteen vuoteen käynyt. Oma kuvani tutkijan roolista on kokonaisvaltainen: se ei voi olla ’vain’ tutkimusta ja opetusta.

Erilaiset akateemiset vastuutehtävät kuuluvat asiaan, vaikka ne monesti tehdään kaiken muun ohella kauheassa kiireessä ja paineessa. Tällä hetkellä minulla on seuraavaksi kahdeksi vuodeksi rahoitusta, mutta koen silti, että tulevaisuuteni vaikuttaa hyvin epävarmalta, ja se on henkisesti aika kuluttavaa.

Tutkijoita uhkaa jatkuva saavutusten perässä juokseminen, kilpajuoksu, jonka palkintona on työuupumus. Kun rahoituslähteitä ja paikkoja on vähän, vaatimukset alkavat herkästi hilautua kauemmas ja etenkin nuorten tutkijoiden ulottumattomiin. Olen alkanut kutsua tätä ’saavutushiipimäksi’, eli englanniksi achievement creep, kun tuntuu, että asetettuja vaatimuksia on mahdoton saavuttaa.”

Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen seura Katse ry:n KATSE 2019 -konferenssi järjestettiin 18–19. tammikuuta 2019. Tämä kirjoitus perustuu konferenssissa pidettyyn tutkijoiden paneelikeskusteluun, jonka aiheena oli ”Tutkijan rooli ja identiteetti”. Keskusteluun osallistuivat kirjoittajat professori Hiski Haukkala (Tampereen yliopisto), tutkimusprofessori Monica Tennberg (Lapin yliopisto), yliopistolehtori Hannes Peltonen (Tampereen yliopisto), tutkijatohtori Henna-Riikka Pennanen (Turun yliopisto) sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen paneelin puheenjohtajana.

Julkaisu Politiikasta-raati: Tutkijuus muutoksessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Päivän politiikkaa seuratessaan suuri osa yleisöstä olettaa, että mediassa esiintyvä politiikan asiantuntija tuntee asiansa. Asiantuntijan lausunnolla on painoarvoa ja se vaikuttaa tulkintaamme, mielipiteisiimme ja käsityksiimme politiikasta. Asiantuntijoita käytetään tuomaan uskottavuutta, objektiivisuutta ja lisätietoa mediasisältöihin.

Toimittajiltakin odotetaan raportoinnin lisäksi politiikkaan liittyvien tapahtumien tulkintaa ja seurausten ennustamista. Siitä, kuka saa esiintyä ja kommentoida politiikkaa asiantuntijana mediassa, ei kuitenkaan ole yhtä selkeää näkemystä.

Tavallisesti on katsottu, että asiantuntijuus voi perustua tiedeperustaiseen koulutukseen, instituutiossa toimimiseen tai professioammattilaisuuteen, kuten lääkärin ammattiin. Asiantuntijuuden määritelmä on laajentunut käsittämään myös omakohtaisiin kokemuksiin perustuvan kokemusasiantuntijuuden.

Politiikan asiantuntijoina voivat toimia monen eri alan ammattilaiset, mutta tyypillisimmin mediatila annetaan politiikan tutkijoille.

Politiikan asiantuntijoina voivat toimia monen eri alan ammattilaiset, mutta tyypillisimmin mediatila annetaan politiikan tutkijoille. Toisaalta politiikan toimittajatkin pääsevät nykyään käyttämään ääntään yhä asiantuntijamaisempaan sävyyn.

Media käyttää uutisissa asiantuntijoita yhä useammin. Asiantuntijoiden roolia on tutkittu Suomessa, mutta varsin vähän.

Tampereen yliopiston VAASI-tutkimusryhmä selvitti, minkälaiset henkilöt esitettiin Helsingin Sanomissa vuoden 2018 presidentinvaalien yhteydessä asiantuntijoina, mitä instituutioita he edustivat ja millaisista erilaisista näkökulmista presidentinvaaleja kommentoitiin.

Asiantuntijuuden kolme tyyppiä

Harry M. Collins ja Robert Evans jakavat erikoisasiantuntijan asiantuntijuuden interaktionaaliseen asiantuntijuuteen ja kontribuutioasiantuntijuuteen. Kummassakin tyypissä asiantuntijuus perustuu vuorovaikutukseen alan muiden toimijoiden kanssa.

Kontribuutioasiantuntija edustaa kuitenkin jossain määrin syvempää asiantuntijuuden muotoa, sillä tällaisella henkilöllä on myös teoreettista asiantuntijuutta, jota hän on hankkinut esimerkiksi tekemällä tieteellistä tutkimusta. Kontribuutioasiantuntijalla on mahdollisuus niin sanotusti oman alansa kontribuutioon eli alan tiedon kasvattamiseen tai muokkaamiseen.

Interaktionaaliselta asiantuntijalta puolestaan edellytetään vain kykyä keskustella alasta kiinnostavasti muiden asiantuntijoiden kanssa ja tehdä jonkinlaista analyysia aiheeseen liittyen.

VAASI-tutkimusryhmän hypoteesi oli, että presidentinvaaleja käsittelevissä artikkeleissa esiintyisi myös sellaisia asiantuntijoita, jotka kommentoisivat oman osaamisalueensa ulkopuolisia asioita. Tällaisia asiantuntijoita, joita esimerkiksi valtio-opin professori Matti Wiberg on nimittänyt ”hölöttäjiksi”, päätettiin tässä tarkastelussa kutsua näennäiskontribuutioasiantuntijoiksi, koska näiden henkilöiden asiantuntijuuden muutos ei välttämättä välity yleisölle, jolle he näyttäytyvät edelleen kontribuutioasiantuntijoina.

Presidentinvaaleja 2018 koskevat asiantuntijapuheenvuorot Helsingin Sanomissa

Tutkimuksen aineisto koostui Helsingin Sanomien (HS) digilehdessä julkaistuista artikkeleista. Lehdellä on Suomen laajalevikkisimpänä sanomalehtenä vahva asema mediakentässä, minkä vuoksi on perusteltua tarkastella lähemmin, miten asiantuntijat HS:ään valitaan.

Aineistoon poimittiin Suomen 2018 presidentinvaaleja käsittelevät artikkelit aikaväliltä 1.11.2017–28.1.2018. Yhteensä artikkeleita kertyi 174 kappaletta, joista 21 sisälsi vähintään yhden asiantuntijapuheenvuoron. Tällaiseksi puheenvuoroksi luokiteltiin lausunnot, jotka oli annettu suoraan HS:n toimittajalle edellyttäen, että lausunnon antaneet henkilöt sopivat tutkimuksen asiantuntijamääritelmään.

Myös joidenkin kokonaisten artikkelien katsottiin täyttävän asiantuntijapuheenvuoron määritelmän. Artikkeleissa saattoi olla useampikin asiantuntijapuheenvuoro. Artikkeleiden lisäksi tutkimusryhmä toteutti kolme asiantuntijahaastattelua.

Asiantuntijapuheenvuoroista yhdeksän oli interaktionaalisten asiantuntijoiden ja 20 kontribuutioasiantuntijoiden esittämiä. Toisin kuin oletettiin, asiantuntijat pitäytyivät tiiviisti oman asiantuntemuksensa piirissä, eikä näennäiskontribuutioasiantuntijoita esiintynyt aineistossa lainkaan. Aineiston rajaus on tietysti syytä pitää mielessä, sillä analyysin kohteeksi valitulla medialla on varmasti omat vaikutuksensa tuloksiin.

Interaktionaalisia asiantuntijoita aineistossa olivat HS:n omat toimittajat. Tutkimuksessa toimittajat luokiteltiin lähes poikkeuksetta interaktionaalisiksi asiantuntijoiksi, sillä heidän osaamisensa on vuorovaikutuksen kautta kerättyä. Vaikka he voivat ja usein tietävät aiheesta paljon, he eivät kuitenkaan voi vaikuttaa esimerkiksi vaaleja tai ulkopolitiikkaa koskevaan tutkimustietoon toisin kuin kontribuutioasiantuntijat.

Luokittelun haasteita

Asiantuntijapuheenvuorojen luokittelu interaktionaaliseen asiantuntijuuteen ja kontribuutioasiantuntijuuteen ei aina ollut yksiselitteistä. Aineistosta nousi esiin myös tapauksia, joissa asiantuntija ei sopinut suoraan kumpaankaan luokkaan.

Yksi esimerkki tällaisesta tapauksesta on viestintätoimisto Ellun Kanojen toimitusjohtaja Taru Tujunen. Häntä ei varsinaisesti voida luokitella kontribuutioasiantuntijaksi, sillä hän ei ole tutkija eikä työskentele tutkimuslaitoksessa, mutta hänen kokemuksensa kokoomuksen puoluesihteerinä ja esimerkiksi Sauli Niinistön vuoden 2012 presidentinvaalikampanjassa tuovat Tujuselle syvempää asiantuntijuutta vaalikampanjoinnista. Vaikka vaalikampanjoinnin lähtökohdat eivät ole akateemisia, voidaan alalle synnyttää uusia käytäntöjä, mikä on tyypillistä nimenomaan kontribuutioasiantuntijoille.

Politiikkaan ei liity jyrkkiä totuuksia ja ominaispiirteitä. Siksi on vaikeaa määritellä, millä tavoin hankittu tieto on arvokasta asiantuntijuuden kannalta.

Politiikan asiantuntijuutta on siis haasteellista luokitella tiukasti. Politiikkaan ei liity jyrkkiä totuuksia ja ominaispiirteitä. Siksi on vaikeaa määritellä, millä tavoin hankittu tieto on arvokasta asiantuntijuuden kannalta.

Ehkäpä tulevissa tutkimuksissa olisikin syytä pohtia täysin erillistä asiantuntijaluokkaa, jonka raameihin Tujusen kaltaiset asiantuntijat mahtuisivat. Näille asiantuntijoille ominaista olisi työuraan perustuvan kokemusperäisen tietämyksen sekä vuorovaikutuksen kautta kartutetun tiedon hyödyntäminen lausunnoissa.

Asiantuntijat ja median moniäänisyys

Asiantuntijoiden kommentoidessa politiikan ilmiöitä selitykset haetaan usein nykyhetkeä kauempaa. Politiikan asiantuntijan on hallittava pitkäaikaiset trendit ja osattava selvittää ilmiöiden suhdetta ympäröivään yhteiskuntaan niin paikallisella kuin globaalillakin tasolla.

HS:ää koskevan analyysin perusteella asiantuntijoista voidaan todeta, että heille on ominaista yksityiskohtaisen tiedon hallinta spesifistä aihepiiristä. Juuri syvä perehtyminen sekä toisaalta myös kokemusperäinen tietämys erottavat heidät tavanomaisesta politiikkaa seuraavasta yleisöstä.

Alakohtaisen tiedon hallinta, kyky tarkastella ilmiöiden välisiä suhteita sekä valta-asema yleisöön nähden määrittelevät politiikan asiantuntijana toimimista. Akateeminen tausta valmistaa asiantuntijaa vastaamaan näihin vaatimuksiin, mutta toisaalta kaikkea alakohtaista tietoa ei välttämättä voi hankkia opiskelemalla tai tutkimalla.

Asiantuntija voi siis olla olemassa olevan tiedon tuottaja tai muokkaaja, vaikka hän ei olisi tehnyt yhtään tieteellistä julkaisua. Näin ollen on syytä antaa myös muille kuin akateemisille tutkijoille mahdollisuus toimia politiikan asiantuntijoina mediassa.

Tutkimusaineistossa myös osa toimittajista kommentoi vaaleja hyvin asiantuntijamaisella otteella. Toimittaja-asiantuntijoita oli kaikista asiantuntijoista noin kolmasosa.

Toimittajien asiantuntijuuden voidaan ajatella perustuvan ainakin vuorovaikutukseen tutkijoiden (ja näin ollen tieteen) kanssa ja journalismia varten tehtävään tutkimustyöhön. Yksityiskohtainen akateeminen tieto toimittajilta kuitenkin usein puuttuu.

Tutkimukseen haastatellun HS:n uutispäällikkö Tuomas Peltomäen mukaan on harvinaista, että toimittajan omat kommentit riittäisivät asiantuntijakommenteiksi uutisteksteissä. Peltomäki arvioi, että toimittajilla on kyvykkyyttä toimia asiantuntijoina, mutta näin ei lehdessä lähtökohtaisesti toimita, jotta vältetään sellaisia riskejä kuten lehden (ja sisällön) politisoituminen. Näin ollen toimituksen ulkopuolisia asiantuntijoita tarvitaan.

Peltomäen kommentti alleviivaa sitä, että puolueettomuus ja toisaalta asiantuntijoiden kautta oletuksellisesti toteutuva moniäänisyys ovat HS:n tavoittelemia arvoja. Tällöin myös asiantuntijoiden käytön tulisi olla monipuolista.

Moniäänisyys julkisessa keskustelussa on demokratian ja yhteiskunnan läpinäkyvyyden kannalta merkittävä tekijä.

Moniäänisyys julkisessa keskustelussa on demokratian ja yhteiskunnan läpinäkyvyyden kannalta merkittävä tekijä. Monipuolisen tiedon saaminen antaa eri näkökulmia, synnyttää yhteiskunnallista keskustelua eikä jätä tiedonvälitystä yksipuoliseksi.

Tutkimukseen haastatellun Turun yliopiston valtio-opin professori (vt.) Elina Kestilä-Kekkosen näkemys on, että vuoden 2018 presidentinvaalien yhteydessä käydyn asiantuntijakeskustelun moniäänisyys riippui mediasta, mutta myös tutkijoilla on erilasia näkemyksiä haastatteluiden antamisen suhteen:

”Politiikan tutkijoiden keskuudessa on koulukuntaeroja siinä, että mitä kommentoidaan. Ei saisi pitää asiantuntemusta yliopistolla, toiset ei kommentoi mitään ja [on olemassa] keskikasti, joka pohtii omaa mukavuusaluettaan.”

Median moniäänisyyden edistämiseksi perustetun Kuka-yhteisön mukaan media ottaa yhteyttä vain viiteen prosenttiin tutkijoista viikoittain, vaikka 90 prosenttia tutkijoista toimisi mielellään asiantuntijoina mediassa. Tästä näkökulmasta suurin vallankäyttäjä on lopulta media, joka tekee päätökset siitä, kenelle asiantuntijapuheenvuoroja annetaan. Toimittajien valintojen ohella kuitenkin myös asiantuntijoilla itsellään on mahdollisuus vaikuttaa moniäänisyyteen, kuten Kestilä-Kekkonenkin totesi.

Median ja asiantuntijoiden välinen vuorovaikutus vaikuttaa olevan tasapainottelua journalististen tavoitteiden ja asiantuntijoiden omien intressien välillä. Median edustaja Peltomäki pitää puolueettomuutta tärkeänä prioriteettina asiantuntijoita valittaessa.

Asiantuntijan tavoitteena voi puolestaan olla oman auktoriteetin korostaminen tai tietyn näkökulman vahvistaminen julkisuudessa. Laadukkaan mediasisällön takaamiseksi on järkevää raottaa asiantuntijoiden taustoja, jotta yleisö voi itse arvioida asiantuntijoiden puolueettomuutta. Ainekset hedelmälliseen tietopohjaiseen keskusteluun ovat koossa, kun sekä moniäänisyys että puolueettomuus ovat riittävässä tasapainossa.

VAASI-tutkimusryhmään kuului Tampereen yliopiston valtio-opin ja puheviestinnän opiskelijoita: Juulia Hietala, Katariina Honkanen, Samuel Jokela, Jutta Kannisto, Ville Leppänen, Vilja Luomala, Fiija Maunula, Taru Turkia ja Iida Vehviläinen. Ohjausryhmän muodostivat Mikko Poutanen ja Josefina Sipinen. Poutanen on vastaväitellyt valtio-opin jatko-opiskelija Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa. Sipinen on valtio-opin jatko-opiskelija Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa.

Julkaisu Kaiken maailman dosentteja vai aitoja asiantuntijoita mediassa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime vuonna Suomi juhli sadatta itsenäisyytensä vuotta. Tänä vuonna itsenäisyyden alkutaipaleen synkkiä tapahtumia on muisteltu niin vapaussodan kuin kansalaissodan nimikkeiden alla.

Itselleni merkitykselliseksi tänä vuonna nousee kuitenkin historiallisena kokemuksena viidenkymmenen vuoden takaiset tapahtumat. Oman myöhemmän kehitykseni kannalta tuo yhdenlainen Euroopan hullu vuosi 1968 oli monessa mielessä keskeinen.

Vuoden 1968 tapahtumat ja osallisuus niissä mitä ilmeisimmin määrittivät pitkälle myöhempää akateemista uraani ja suuntautumista kohti rauhantutkimusta. Opinnoissani tuo vuosi kattoi kolmannen opiskeluvuoteni kevätlukukauden ja neljännen syyslukukauden. Opiskelijapolitiikassa olin jättänyt taakse osakuntapolitiikan ja siirtynyt aineyhdistyspolitiikkaan.

Keväällä olin vielä Turun yliopiston yhteiskuntatieteilijöiden aineyhdistyksen opiskelijalehden TS-Indeksin toimitussihteeri. Syksyllä aloitin saman lehden uudistetun version TS-Indexin päätoimittajana. Opiskelija-aktiivina olin vaikuttamassa siihen, miten vuoden 1968 tapahtumat siirtyivät paikalliseen toimintaan ja kokemusmaailmaan.

Toivon ja pettymysten vuosi

Vuoden 1968 tapahtumissa kohtasivat vahvasti toisensa vanhoillisuus, halu säilyttää kaikki muuttumattomana, ja toisaalta toivo paremmasta maailmasta. Heti tammikuussa Tšekkoslovakian kommunistipuolueen johtoon oli noussut uudistusmielinen Alexander Dubcek.

Siitä alkoi niin kutsuttu Prahan kevät. Näytti siltä, että sosialismi voisi uudistua.

Vuoden 1968 tapahtumissa kohtasivat vahvasti toisensa vanhoillisuus, halu säilyttää kaikki muuttumattomana, ja toisaalta toivo paremmasta maailmasta.

Kevään aikana Yhdysvalloissa kansalaisoikeusliike vaikutti saavuttavan merkittäviä edistysaskeleita. Samalla tulevaisuuden toivona pidetty Robert Kennedy näytti kulkevan kohti demokraattien presidenttiehdokkuutta.

Nämä molemmat ilmiöt yhdessä Yhdysvaltain voimistuneiden Vietnamin sodan vastaisten mielenosoitusten kanssa loivat optimismia, että oikeudenmukaisempi ja rauhanomaisempi maailma olisivat mahdollisia.

Nuoren opiskelijan mielessä tuota optimismia vahvistivat massiiviset opiskelijamielenosoitukset Pariisissa toukokuussa. Noissa mielenosoituksissa opiskelijat vaativat yliopistojen hallinnon uudistamista. Keskeisenä vaatimuksena oli saada opiskelijoiden oma ääni kuuluviin niin hallinnossa kuin opetuksen sisältöjenkin rakentamisessa.

Työläisten asettuessa tukemaan lakoin opiskelijoita mielenosoitukset laajenivat koskemaan koko Ranskan yhteiskunnallista järjestelmää. Vielä toukokuussa Ranskan presidentti Charles de Gaulle hajotti Ranskan parlamentin mielenosoitusten ja laajojen lakkojen vuoksi. Näytti siltä, että nuorisoliike voi saada jotain aikaan.

Optimismi sai nopeasti myös raskaita kolauksia. Jo huhtikuun alussa kansalaisoikeustaistelija Martin Luther King murhattiin Memphisissä Tennesseessä. Berliinissä huhtikuussa opiskelijamielenosoituksessa Rudi Dutschke haavoittui vakavasti poliisin luodeista. Kesäkuun alussa Robert Kennedy ammuttiin Los Angelesissa.

Elokuussa koitti jo Prahan syksy. Elokuun 21. päivän yöllä Varsovan liiton panssarit tunkeutuivat Tšekkoslovakiaan. Myöhemmin olen esittänyt, että tuo tapahtuma oli niin kutsutun reaalisosialismin lopun alku. Vielä lokakuun alussa Meksikon hallitus hiljensi verisesti olympialaisten alla opiskelijoiden laajan mielenosoituksen.

Vuoden loppupuolella kansainvälisen opiskelijaliikehdinnän laineet toki näkyivät myös Suomessa. Marraskuun 25. päivä tapahtui niin kutsuttu Vanhan valtaus. Tuo mielenosoitus kohdistui ensisijaisesti perinteistä opiskelijapolitiikkaa vastaan. Tosin se laajeni nopeasti yliopistojen hallintoa ja opetusta koskevaksi liikehdinnäksi, mikä tuottikin lopulta niin hallinto- kuin opintouudistukset.

Väkivaltaa ja vallan vaihdoksia

Vuonna 1968 sotilaallisen voiman käyttö ei rajoittunut vain panssarien vyöryyn Tšekkoslovakiaan. Tammikuun lopulla Pohjois-Korea kaappasi yhdysvaltalaisen sota-aluksen USS Pueblon. Saman kuun viimeisinä päivinä Vietkong aloitti niin kutsutun tet-hyökkäyksen Yhdysvaltain aseellisesti tukemaa Etelä-Vietnamin hallintoa vastaan. Yhdysvaltain vastatoimet puolestaan kärjistyivät My Lain verilöylyssä.

Sekä sotilaalliset tapahtumat Vietnamissa että sodan vastaiset mielialat Yhdysvalloissa aiheuttivat sen, että vuodesta 1968 tuli eräänlainen sodan käännekohta. Sodan päättyminen oli silti vielä viiden vuoden päässä.

Vietnamin sodan lisäksi Nigeriassa taisteltiin toista vuotta niin kutsuttua Biafran sotaa, mihin liittyi ibojen keskuudessa mittava puute elintarvikkeista. Uutiskuvat palavista pommitetuista kylistä, kaduille ammutuista ihmisistä ja Biafran nälkää näkevistä lapsista toivat ihmisiä suomalaiseen rauhanliikkeeseen. Ne myös kiistatta ohjasivat kansainvälisestä politiikasta kiinnostuneen opiskelijan huomion sodan ja rauhan kysymyksiin.

Noiden sotien ohella kesäkuun ensimmäisenä päivänä YK:ssa avattiin ydinsulkusopimus allekirjoituksille.

Suomessa Urho Kekkonen valittiin vaaleilla kolmannelle kuusivuotiskaudelleen presidentiksi. Hänen kolmas toimikautensa alkoi maaliskuun ensimmäisenä.

Esimerkiksi Perussa, Panamassa ja Malissa valta vaihtui syksyn aikana sotilasvallankaappauksin. Kiinassa puolestaan kulttuurivallankumous oli menossa toista vuotta, ja siellä nuoriso oli kaduilla hieman toisenlaisin tavoittein kuin Saksassa, Ranskassa tai Yhdysvalloissa.

Vuoden 1968 tapahtumien joukossa oma mielenkiintonsa on Englannin konservatiivipuolueen edustaja Enoch Powellin huhtikuun puheella. Tuo puhe tunnetaan nimellä ”Rivers of Blood” ja siinä arvosteltiin voimakkaasti maahanmuuttoa. Syyskuun lopulla Ranska puolestaan esti Britannian pääsyn Euroopan talousyhteisön jäseneksi.

Suomessa tuon vuoden aikana hyväksyttiin peruskoulun puitelaki ja niin kutsuttu keskiolutlaki, jotka tosin astuivat voimaan vasta myöhemmin. Tuon vuoden lopulla Suomi otti kylmän sodan maailmassa yhden lyhyistä askelistaan läntiseen maailmanyhteisöön liittymällä OECD:n jäseneksi.

Monessa mielessä tapahtumarikkaan vuoden päätti arabiterroristien hyökkäys israelilaista matkustajakonetta vastaan toisena joulupäivänä Ateenan lentokentällä. Kaksi päivää myöhemmin Israelin ilmavoimat kostivat tuon iskun tuhoamalla Beirutin lentokentällä 12 libanonilaista matkustajakonetta.

Järjestelmän kritiikkiä

Vanhan valtausta loppuvuodesta voi tuskin pitää Pariisin kevään suomalaisena kopiona. Radikalismin nousu oli tuolloin paljon yleisempi ilmiö. Omalla kohdallani se näkyi Turussa jo syksyllä 1967, kun toimitimme TS-Indeksin teemanumeron lokakuun vallankumouksesta, josta tuolloin oli 50 vuotta.

Tuossa numerossa käsiteltiin myös marxismia paljon laajemmin. Numero nosti vahvasti esiin orastavan tyytymättömyyden yliopiston tarjoamia opintoja ja opetusta kohtaan.

Kevään aikana ilmestyneissä TS-Indeksin numeroissa jatkui keskustelu opintokritiikistä, ja siinä tuotiin esiin opiskelijoiden halu vaikuttaa itse opintojen sisältöihin. Esillä oli myös kriittisiä näkökulmia Suomen poliittiseen järjestelmään ja puolueiden rooliin siinä. Itse kirjoitin artikkelin ”Näkökohtia ja utopioita Suomen puoluetulevaisuudesta”. Keskeinen ajatus oli, että systeemi ei toimi.

Samasta teemasta pidin kevään aikana oikeistonuorten tilaisuudessa esitelmän ”Tuomittu demokratia”, missä kantava ajatus oli, että demokratia näyttää epäonnistuvan jostain syystä lännen ulkopuolella. Paljon myöhemmin ymmärsin Wilhelm Bolinin, suomalaisen tuntemattoman klassikon kautta, ettei demokratia välttämättä ollut tukevalla pohjalla edes lännessä.

Bolinia mukaillen demokratia voidaan määrittää niin, että demokratiasta voidaan puhua vasta sitten, kun kaikki ne, joiden arkipäivän elämisen ehtoja erilaiset päätökset määrittävät, voivat itse vaikuttaa noiden päätösten sisältöön. Kevään numeroissa käsittelin yhdessä artikkelissani myös menossa olevaa Biafran sotaa otsikolla ”Unohdettu sota”.

Tukholmasta Pariisin kautta kohti Prahaa

Kesällä vietin pari kuukautta Tukholmassa Liljeholmenin kaapelitehtaalla pienentääkseni seuraavan lukuvuoden opintolainan tarvetta. Tuona aikana tutustuin suomalaisten työläisten elämään Ruotsissa ja kirjoitin siitä jopa artikkelin Uusi Päivä -lehteen alkusyksystä.

Työttömyys oli ollut melkein kaikille keskeinen syy muuttaa Ruotsiin. Muutama haastateltu toivoi, etten vahingossakaan välittäisi kovin ruusuista kuvaa suomalaisten elämästä Ruotsissa.

Työn ohessa istuin päivittäin Kungliga Bibliotekissa keräämässä aineistoa tulevaan poliittisen historian pro gradu -tutkielmaan. Tutkielma käsitteli Suomen irtaantumista sodasta Ruotsin lehdistön kuvaamana.

Ja sikäli kun aikaa riitti tutustuin myös niin kutsuttuihin kirjakahviloihin. Ne olivat radikaalien kokoontumispaikkoja ja niistä mukaan kotiin tuomiseksi löytyi kirjallisuutta niin Vietnamin sodasta kuin Latinalaisesta Amerikasta ja marxilaisesta ideologiasta.

Elokuun alussa suuntasin askeleeni Pariisiin. Olihan se jotenkin koettava tuo Pariisin ilmapiiri, vaikka mielenosoitukset olivatkin jo laantuneet eivätkä opiskelijat olleet vielä palanneet lomilta yliopistoihin. Pariisista suuntasin liftaamalla ja junalla Prahaan, jonka ilmapiiri piti myös kokea. Valitettavasti Varsovan liiton panssarit ehtivät sinne muutamia tunteja aikaisemmin ja jouduin viettämään rajalla useita tunteja passi takavarikoituna tietämättä, mihin matka jatkuisi.

Varsovan liiton panssarit ehtivät Prahaan muutamia tunteja aikaisemmin ja jouduin viettämään rajalla useita tunteja passi takavarikoituna tietämättä, mihin matka jatkuisi.

Jouduin palamaan Saksaan ja jatkoin Länsi-Berliinin kautta Itä-Berliiniin ja edelleen Varsovaan, minne Euroopan kierrokseni oli joka tapauksessa tarkoitus päätyä. Muistaakseni Berliinissä ostin pienen runoalbumin saksaksi julkaistuja tšekkirunoilija Reiner Kunzen runoja. Jossain matkalla kirjoitin tuon vihkosen sivuille Tšekkoslovakian miehitykseen liittyvän Kunzelle omistetun runon.

Itken maasi puolesta
merkityksetön myötätuntoni
on kansasi puolella

Kuinka monta kukkaa
tallaavat panssarit
ja kuinka monta juurta
repivät konepistoolit maasta

Mutta minä tiedän
vaikka tulisi kaksikymmentä
pimeyden vuotta
niin kukat nousevat
tuhkasta ja kyynelistä

Mikään armeija
ei voita vapautta

Tuo runo kertoo välittömät tuntemukseni. En voinut ilmaista niitä Turussa Neuvostoliiton konsulaatin edustalla järjestetyssä mielenosoituksessa, koska olin silloin vielä matkalla.

Yliopistokritiikkiä

Opintojen alkaessa syksyllä vastasin uudistetun TS-Indexin päätoimittajana lehden linjasta. Uuden lehden tunnukseksi otimme lauseen ”Katsomme levottomina maata ja maailmaa, jonka perimme”. Lauseen oli tarkoitus ilmaista, että meitä ennen asiat oli hoidettu huonosti. Uuden sukupolven oli muutettava kehityksen suuntaa.

Lokakuun alussa ilmestyneen ensimmäisen numeron pääkirjoitus oli otsikoitu ”Yliopiston mäki uusi Olympos”. Numero ilmestyi melkein kolme viikkoa ennen Vanhan valtausta.

Lehti sisälsi annoksen opintojärjestelmien kritiikkiä. Toisena kriittisen tarkastelun kohteena oli suomalainen kuntalaitos. Pääkirjoituksen lisäksi kaksi muuta omaa artikkeliani olivat ”Säilyttäkää vallankumouksen tahti” ja ”Kolmas maailmansota”.

Noista kahdesta artikkelista ensimmäinen suuntautui jonkinlaista pysähtyneisyyttä vastaan ja kaipasi jatkuvia muutoksia mahdollisen tuhon estämiseksi. Toinen artikkeli liittyi Tšekkoslovakian miehitykseen ja tarkasteli kriisin kautta kolmannen maailmansodan mahdollisuutta. Kiinan pelko oli yksi niistä tekijöistä, jotka saivat Neuvostoliiton vaarantamaan miehityksellä oman arvovaltansa kolmannen maailman suunnalla.

Syksyn toinen TS-Index ilmestyi vasta Vanhan valtauksen jälkeen. Numero käsitteli runsaasti yliopistokoulutuksen ongelmia. Oman pääkirjoitukseni otsikkona oli ”Mitä meistä koulutetaan”.

Varsovan liiton panssarit ehtivät sinne muutamia tunteja aikaisemmin ja jouduin viettämään rajalla useita tunteja passi takavarikoituna tietämättä, mihin matka jatkuisi.

Kirjoituksissa vaadittiin muun muassa kansainvälisen politiikan opetuksen aloittamista Turun yliopistossa. Vaatimuksiin kuului myös korkeakouludemokratia. Kaksi omaa maailmanpolitiikkaan liittyvää artikkeliani olivat ”Rauhanomainen rinnakkaiselo” ja ”Vallankumouksellinen Latinalainen Amerikka”.

Edellisessä artikkelissa käsittelin kehitysmaiden ongelmia ja toin esiin, että niiden ratkaisemisen edellytyksenä on rauhanomainen maailma. Toinen artikkeli rakentui paljolti Che Guevaran epäonnistuneen Bolivian vallankumousseikkailun ympärille.

Tuskin muutin maailmaa

Tuskin tiesin vuonna 1968, että nuo ainejärjestön lehteen kirjoittamat artikkelini ennakoivat myöhempää tutkimuksellista mielenkiintoani, mikä kohdistui 1970-luvulla kehitysmaiden ongelmiin ja laajeni niistä väkivallan, sodan ja rauhan kysymyksiin. Mitä ilmeisimmin tuon hullun vuoden mielenkiinnon kohteet veivät minut myös poliittisesta historiasta valtio-oppiin ja hiljalleen Turun yliopistossa alkaneen kansainvälisen politiikan opetuksen ja tutkimuksen pariin.

Kun nyt katson tätä päivää ja vuotta 2018 vuoden 1968 perspektiivistä, on pakko kysyä itseltäni, onko maailma olennaisesti muuttunut noiden väliin mahtuvien 50 vuoden aikana. Tuon kysymyksen voisi esittää myös erään vanhan laulun sanoin: ”Paljonkos muutit maailmaa, poikani”.

Ydinasein varustautunut Pohjois-Korea uhkaa maailman rauhaa. Syyrian sota jatkuu kahdeksatta vuotta. Israel iskee ohjuksin Syyriaan. Venäjä tukee Syyrian sodassa maan hallitusta. Yhdysvallat ja Eurooppa ovat demokratian nimissä asettuneet tukemaan aseellista oppositiota. Venäjä miehittää Krimiä ja osallistuu aseelliseen konfliktiin Itä-Ukrainassa.

Rasismi ja muukalaisvastaisuus eivät vain nosta päätään, vaan ilmenevät eri puolilla maailmaa ehkä räikeämpinä kuin moneen kymmeneen vuoteen. Demokratia on haastettuna jopa useassa Euroopan unionin jäsenmaassa.

Myös yliopistomaailma on ainakin Suomessa jälleen kiistojen kohteena. Muutosten kourissa siitä on tullut paikka, jonka vetovoima nuorten tutkijoiden mielissä on heikentynyt.

Viidenkymmenen kuluneen vuoden aikana rauhantutkimus laajasti ymmärrettynä on tuottanut runsaasti tietoa eriarvoisuudesta, epäoikeudenmukaisuudesta, väkivallan syistä ja rauhanomaisen vuorovaikutuksen edellytyksistä. Se, että maailma on 50 vuodessa muuttunut hyvin vähän, on tuskin tutkimuksen tai sen puutteen syytä.

Politiikassa historia harvemmin toimii oppimestarina.

Ehkä yksi ongelma on siinä, että politiikassa historia harvemmin toimii oppimestarina. Ja toisaalta erilaisten intressiryhmien ja eri valtioiden niin kutsuttuja kansallisia etuja ajavat poliitikot todennäköisesti luottavat enemmän omiin uskomuksiinsa kuin tuotettuun tutkimustietoon.

Niinpä nyt aivan samoin kuin 1960-luvulla ihmisten pelot kytkeytyvät ydinsodan uhkaan. Uutena uhkana ydinaseiden rinnalla kummittelee ympäristökatastrofi.

Jyrki Käkönen on Tampereen ja Tallinnan yliopistojen emeritusprofessori, joka työskentelee parhaillaan Koneen Säätiön rahoittamassa Tampereen yliopiston Regional Challenges to Multilateralism -tutkimusprojektissa.

Julkaisu Hullu vuosi 1968 – mikä on muuttunut? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Metallikontteja. Lapsia liian isojen polkupyörien selässä. Kivisen moskeijan rakennusta. Aasi vetämässä kärryjä. Pieniä poikia istumassa liikkumatta rivissä maassa, katseet kohti aitaa.

Maalauksia, jotka muistuttavat siitä, että lapsiavioliitot ovat väärin. Pienellä morsiamella on kyynel poskellaan.

Kaksi pientä poikaa hukkuu tiputtuaan auki olevaan kaivoon.

Mies, jonka keho on täynnä palovammoja bensa-aseman räjäytyksen johdosta. Hän on vain kolmekymmentä, mutta näyttää vanhemmalta.

Nuori nainen, joka tanssittaa ja rutistaa minua lujaa. Hänen kaksoissisarensa on kuollut ja nuorempi sisarensa on vammautunut.

Hiekkaa keuhkoissa, mutta minulle sitä kestää vain hetken.

Suuri lautasellinen kanaa ja lisukkeita, kauniisti aseteltuna, nuoren naisen itse tekemänä.

Sisään aamulla auton turvissa, ulos samaa kautta.

Tutkimuksena kehotekniikoiden vaikutus tunteisiin

Lentokentällä reppuni sisältöä kaivellaan. Siellä on selvästi jotain outoa. Virkailija nostaa esiin pienen puisen mallinuken ja hymyilee.

Laitoin mallinuken reppuun niin kuin muutkin kenttätyömatkani tärkeät välineet kuten värikynät, jotta mitään ei katoaisi. En kuitenkaan osannut arvata, että etnografisessa kenttätyössä katoavat lähes kaikki ajatukset ja suunnitelmat. Mallinukke ja värikynät eivät lopulta olleet ne materiaaliset ilmentymät, joihin luotin, vaan oma keho ja kolme urheiluvaatekertaa.

Taustani on kansainvälisen politiikan tutkimuksessa, mutta aloitin työt syksyllä 2017 Teatterikorkeakoulun esittävien taiteiden tutkimuskeskuksessa Suomen Akatemian kolmevuotisella tutkijatohtorin rahoituksella. Hankkeeni nimi on ”Kehot sodassa, kehot tanssissa: Rytmi, performanssi ja tunteet suomalaisessa sotilaskoulutuksessa ja pakolaisleirien capoeira-harjoittelussa”.

Tarkastelen hankkeessa kehotekniikoiden vaikutusta sosiaalisiin tunteisiin militarisaation kontekstissa. Syksyllä 2018 aloitan kenttätyöt Maanpuolustuskorkeakoulussa. Tarkkailen sotilaskoulutukseen liittyvää fyysistä harjoittelua ja kehollisuutta. Sitä ennen kävin havainnoimassa sotaa pakenevien nuorten ja lasten capoeira-harjoituksia Jordaniassa.

Tarkoituksenani on selvittää, millaisilla kehotekniikoilla voidaan vaikuttaa kehojen välissä liikkuviin tunteisiin ja millä tavalla kehollinen ryhmäytyminen edistää tai ehkäisee militarisoitumista.

Tutkijana liikkeessä

Matkustin tammikuussa 2018 kahdeksi viikoksi Jordaniaan tutkimaan Capoeira al-Shababi -järjestön työskentelyä lähes 80 000 asukkaan Zaatarin pakolaisleirillä aavikolla lähellä Syyrian rajaa. Capoeira al-Shababin ovat perustaneet kolme nuorta capoeristaa: Ramzy Natsheh, Lauren Hales ja Hussein ”Palhaço” Zaben.

Heidän tammikuussa käynnissä olevat hankkeensa oli toteutettu yhteistyössä Luterilaisen maailmanliiton sekä Relief International -järjestön kanssa. Capoeira on erilaisiin koulukuntiin jakaantunut afrobrasilialainen taiteenlaji, jossa yhdistyy taistelullinen liike ja soittimilla tuotettu musiikki sekä laulu. Olen harrastanut capoeiraa nelisen vuotta Senzala-ryhmissä.

Capoeira al-Shababin hankkeissa on mukana myös vapaaehtoisia ja harjoittelijoita. Pääsin mukaan leirille vapaaehtoisena. Keskeisenä osana hankettaan Hales, Natsheh ja Zaben kouluttavat leirillä asuvia ”fasilitaattoreita” capoeira-ohjaajiksi.

Ohjaajiksi koulutettavilla syyrialaisilla ei ole aikaisempaa capoeira-kokemusta, mutta sitäkin enemmän halua oppia ja tukea leirillä asuvia capoeira-tunneille osallistuvia 9–19 vuoden ikäisiä nuoria ja lapsia. Haastattelin heistä viittä tutkimustani varten, apunani värikynät ja mallinukke.

Asuin Halesin ja Natshehin luona, ja aamuisin matkasimme vajaan kahden tunnin automatkan Ammanista leirille. Luterilaisen maailmanliiton alue oli viihtyisä ja capoeira-treenit tehtiin tekonurmikentällä tai sisällä kontissa.

Relief Internationalin paljon suurempi alue oli ankeampi paikka, ja treenit tapahtuivat teltassa hiekkapohjalla. Hiekassa treenaaminen on erittäin epäterveellistä touhua, ja yhtenä päivänä teltta oli myrskyn jäljiltä todella epävakaasti kiinni.

Opin kahden viikon aikana paljon siitä, mitä on tehdä tutkimushanketta yhteistyössä tutkimuksen kohteena olevien kanssa.

Oma roolini oli sekä osallistua että kirjata havaintoja ja videoida. Ohjasin myös muutaman harjoituksen aineistonkeruutarkoituksessa. Välillä innostuin osallistumaan niin, ettei minulla ollut juuri muistiinpanoja kirjoitettavaksi. Osallistuminen koski vain tyttöjen tunteja (tytöt ja pojat treenasivat kulttuurisista syistä erillään) ja liikemateriaalin kuvaaminen lähinnä poikien tunteja.

Ilman Capoeira al-Shababin tukea ja luottamusta en olisi voinut olla läsnä ja vuorovaikutuksessa lasten ja nuorten kanssa. Olin vastuussa yhteistyökumppaneilleni siitä, että toimin eettisesti ja kunnioittavasti haavoittuvassa asemassa olevien lasten läheisyydessä.

Opin kahden viikon aikana paljon siitä, mitä on tehdä tutkimushanketta yhteistyössä tutkimuksen kohteena olevien kanssa. Olin ennakkoon määritellyt tutkimuskysymykset ja päättänyt tutkimusmenetelmistä, mutta halusin myös ottaa huomioon tutkimuksen kohteena olevien tarpeita. Oheinen video antaa äänen ohjaajille, jotka kertovat, millaisia vaikutuksia he ovat havainneet lapsissa ja nuorissa capoeira-tuntien alettua.

Elämäntaitoja ja kehotietoisuutta

Capoeira on sovellettu leirillä lasten tarpeisiin ja heidän tilanteensa huomioon ottaen. Lajia ei siis opeteta sellaisenaan eikä mitään tiettyä capoeira-tyyliä tai -opettajaa seuraten. Monet leirillä asuvista lapsista ovat traumatisoituneita ja menettäneet paljon.

Ohjaajat miettivät jokaisen harjoituksen tätä taustaa vasten. He käyttävät capoeiraa psykososiaalisen tuen välineenä. Natshehin mukaan kaikelle käytökselle on syy. Kun puututaan syihin, saadaan aikaan toisenlaisia seurauksia.

Capoeiran avulla opetetaan elämäntaitoja eikä vain potkaisemaan oikeaoppisesti tai väistämään ovelasti. Natsheh ja Zaben kertoivat väistämisen kehollisen opettelun auttavan välttämään provosoitumista capoeiratuntien ulkopuolella.

Capoeirassa väistöä seuraa vastahyökkäys, mutta haastattelemani fasilitaattorit kuvasivat tätä dialogiksi. Toisin sanoen capoeiran peli ymmärrettiin vuoropuhelun opetteluksi.

Capoeira on myös sukupuolittuneiden rakenteiden ja asenteiden haastamista. Syyrialaisten nuorten naisten liikekieli muuttuu capoeiran avulla perinteisestä poikkeavaksi. Kysyin yhdeltä fasilitaattoreista capoeiran vaikutuksesta erityisesti tyttöihin ja naisiin. Hän vastasi:

”Kun tytöt näkivät alussa Laurenin avaavan jalkansa leveään asentoon, he järkyttyivät. Mutta sitten, kun he alkavat liikkua, capoeira antaa heille rohkeutta ja itseluottamusta.”

Halesin kanssa kävimme pelaamassa lyhyesti poikien rodassa eli ringissä, jossa capoeiran peli tapahtuu muiden taputuksen, soittamisen ja laulun säestämänä.

Natsheh ja Zaben selittivät myöhemmin, että tällä tapaa he voivat näyttää nuorille miehille, että myös naiset osaavat capoeiraa. Monille näistä nuorista miehistä ajatus naisista harrastamassa capoeiraa on edelleen vieras ja jopa väärin.

Capoeira opettaa sanatonta viestintää. Tämä on tärkeää, sillä vuorovaikutustilanteessa kehollinen viesti on sanallista voimakkaampaa.

Samalla capoeiran kautta nuoret oppivat itsehillintää ja tunteiden säätelyä, josta osoituksena on kouluopettajien raportoima aggressiivisen käytöksen vähentyminen poikien keskuudessa. Capoeiran aikaansaama ryhmäytyminen on ollut positiivista, ja negatiivisia vaikutuksia ei ole toistaiseksi havaittu.

Tunneilla oli poikkeuksetta iloinen, kannustava ja leikkisä tunnelma. Tällä pyritään mahdollistamaan hetkellinen helpotus leirin arkeen.

Kaikkia ei ole kuitenkaan voitu tukea capoeiran kautta. Joitakin poikia on jouduttu poistamaan tunneilta jatkuvan häiriökäytöksen takia. Samaan aikaan monen pojan väkivaltainen käytös on lakannut harjoitusten edetessä.

Lapset ja nuoret tuovat esiin myös senhetkisiä olotilojaan ja olosuhteitaan. Toisinaan joku vetäytyy syrjään tai menettää keskittymiskykynsä.

Capoeira-tunnit luovat turvallisen tilan kehittää kehotietoisuutta. Tunneilla nuoret voivat kokeilla uusia kehollisia ilmaisutapoja. Capoeira haastaa vaativiin liikkeisiin, keholliseen tarkkaavaisuuteen ja toisen liikkeen havainnointiin sekä ennakointiin. Näiden taitojen kehittäminen on vaativaa.

Nuorten naisten kohdalla rohkeus laittaa kädet maahan, tehdä kärrynpyörä tai ryömiä maassa (jopa pitkissä hameissa, koroissa ja pitkissä talvitakeissa!) ja laulaa kovaan ääneen vieraalla kielellä on kehittynyt asteittain. Merkillepantavaa sekä tyttöjen että poikien tunneilla oli kannustava ilmapiiri, joka antaa tilaa erilaisille kehoille ja mahdollisuuden omien rajoitteiden ylittämiselle.

Yhteisöllisyys ja militarisoitumisen ehkäisy

Yle uutisoi juuri, että Zaatarin pakolaisleiri on Joensuun kokoinen kaupunki, jonka ostoskadulla voi shoppailla hajuvettä ja hääpukuja. Ihan kaikkea siellä ei voi shoppailla, ja leiriltä ei lähdetä niin vain muualle ostamaan puuttuvia tuotteita. Eikä kaikilla ole rahaa hankkia haluamiaan tarvikkeita.

Kysyin yhden haastattelun lopuksi nuorelta naiselta, olisiko hänellä minulta jotakin kysyttävää. ”Mistä olet ostanut nuo urheiluvaatteet?” hän tiedusteli. En ymmärtänyt miksi hän sellaista kysyy, mutta pian selvisi, että hän ei huvikseen treenaa hameessa tai farkuissa, vaan koska hän ei saa mistään urheiluvaatteita.

Olin ollut ennakkoluuloinen ajatellessani, että hän ja muut naiset ovat capoeira-tunneilla epäsoveltuvissa asuissaan omasta tahdostaan. Capoeiraan liittyy myös lajille ominainen vaatetus, ja toivottavasti ensi kerralla meillä on kaikilla Capoeira al-Shababin t-paidat päällämme.

Capoeiran hienous on se, että se yhdistää ihmisiä. Capoeristat muodostavat yhteisön, yhteisöjä, mutta capoeira myös opettaa yhteisöllisyyttä.

Capoeira linkittää leirin syyrialaiset lapset ja nuoret capoeiran historialliseen jatkumoon ja maantieteelliseen lajin leviämiseen Brasiliasta ympäri maailman.

Capoeira linkittää leirin syyrialaiset lapset ja nuoret capoeiran historialliseen jatkumoon ja maantieteelliseen lajin leviämiseen Brasiliasta ympäri maailman. Tämä yhteys on lihallista ja rytmistä. Sanaakaan arabiaa puhumatta osasin puhua samaa kieltä.

Mitä tällä kaikella on merkitystä militarisoitumisen kannalta? Militarismia ja militarisoitumista tarkastellaan yleensä prosessina, jossa yksilö alkaa kannattamaan sotilaallisia arvoja ja ihanteita sekä väkivaltaisia ratkaisuja turvattomuuden tunteeseen.

Harvemmin tutkitaan niitä käytäntöjä, jotka vievät ja opettavat pois militarismista tai auttavat ehkäisemään militarisoitumista. Capoeira on juuri sellainen väline.

Lajia hyödynnetään esimerkiksi Kongon demokraattisessa tasavallassa luomaan yhteisöllisyyttä ja tukemaan asevoimista pois päässeitä lapsia. Zaatarin leirillä capoeira on tavoittanut jo noin 175 lasta ja nuorta. Capoeira al-Shababi toimii pienillä resursseilla, mutta heidän hankkeensa vaikuttavuus on merkittävää.

Seuraa Kehot sodassa, kehot tanssissa -hanketta Susanna Hastin blogista Politiikasta-lehden Instagram-tililtä. 

YTT Susanna Hast on Suomen Akatemian tutkijatohtori Taideyliopiston teatterikorkeakoulussa hankkeessaan Kehot sodassa, kehot tanssissa (2017–2020). Hän tutkii liiketekniikoiden vaikutusta sosiaalisiin tunteisiin. Hast on myös laulaja-lauluntekijä, tanssii yhdessä maahanmuuttajanaisten kanssa ja on yksi Siitä Viis -kollektiivin Sinulle on vihapostia -hankkeen jäsenistä.

Artikkelia päivitetty 23.11.2023: Artikkeliin linkattu videosisältö ei ole enää saatavilla.

Julkaisu Capoeiraa pakolaisleirillä, tutkimusta verkkareissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Konferenssi kestää neljä päivää, joista jokainen jakautuu neljään paneelisessioon. Yksittäisen paneelisession aikana järjestetään noin 80 eri paneelia. Kun tähän lisätään erilaiset aamiais- ja lounaskokoukset, satunnaiset kohtaamiset sekä eri tahojen iltaisin järjestämät vastaanotot, on ISA hengästyttävä ja hektinen kokemus. Kokeneempikaan konferenssikävijä ei ehdi seurata kovin montaa paneelikeskustelua. Konferenssin akateeminen anti on sattumanvaraista ja verkostoituminen onnistuu joskus paremmin, toisinaan huonommin. Pitkästä matkasta ja kalliista kustannuksista huolimatta monet meistä käyvät ISAssa vuodesta toiseen.

Tänä vuonna ISAa edeltävät viikot eivät täyttyneet ainoastaan viime hetken paperien kirjoitusurakasta ja muista matkavalmisteluista, vaan myös vilkkaasta nettikeskustelusta ja -aktivismista. Koko konferenssiteema rakentui globaalin kansainvälisen politiikan sekä ”alueellisten maailmojen” ympärille. Siksi monista tuntui erityisen härskiltä viime tipassa lanseerattu ”safiiripaneelien sarja” (Sapphire Series), jossa normalisoitiin kansainvälisen politiikan tutkimuksen valkoisuutta, elitistisyyttä ja pohjois(amerikkalais)uutta. Vastapainoksi konferenssin ja koko tieteenalan tosiasiallista monimuotoisuutta korostamaan koottiin muun muassa ”rubiinipaneelien sarja” (Ruby Series).

Toinen kritiikin aihe kansainvälisen politiikan keskeisen tutkijakentän sulkeutuneisuuden ohella oli meille suomalaisille niinkin itsestään selvän palvelun kuin internetyhteyden puute. Sosiaalinen media, erityisesti Twitter, on tullut olennaiseksi osaksi konferenssiosallistumista. Valitettavasti wlan-yhteys ei kattanut suurinta osaa paneelihuoneista, jolloin aktiivinen twiittaaminen oli mahdotonta. Monet keskustelut avautuvat Twitterin kautta myös luksushotellien seinien ulkopuolelle ja nekin, jotka eivät syystä tai toisesta pääse paikan päälle, voivat seurata konferenssin kuumimpia puheenaiheita: kahvi on pahaa ja sukupuolittuneisuus on tehtävä näkyväksi.

Tässä konferenssiraportissa emme paneudu varsinaiseen konferenssin sisällölliseen antiin, vaan pohdimme konferenssikokemustemme kautta tutkijuuden ja ammatillisten performanssien mahdollisuuksia ja rajoja. Projektimme yhdistävät taidetta tieteeseen sekä tutkimusmenetelmänä että tutkimuksen esittämisen tapana.  Tältä sivustolta on saatu aiemmin lukea Saara Särmän väitöskirjasta ja kollaaseista sekä Susanna Hastin myötätunnon neuropolitiikkaan pureutuvasta tutkimuksesta.

Lauluesitys – häiriötä vai tiedettä?

Siellä täällä virkistävinä valopilkkuina ISA tarjosi tavanomaisesta poikkeavia esityksiä, joissa tieteen perinteistä esittämisen tapaa haastettiin. Yksi tällainen paneeli (Embodying the Aesthetic Turn: Screening and Discussion of ’Hard Corn’) alkoi Ruth Reitanin lyhytelokuvalla Hard Corn. Elokuvan katsomisen jälkeen keskustelu lähti virtaamaan vapaasti ja innostunut yleisöjoukko jakoi tulkintojaan elokuvasta vielä ulos kävellessään.

Toisin kuin argumentoiva tutkimuspaperi, elokuva ja tulkinnallinen avoimuus mahdollistavat osallistumisen tiedon tuottamiseen paneelin aikana. Miksi näin ei tehdä useammin? Miksi tutkijan täytyy omistaa argumenttinsa ja istua sen päällä itsevaltiaan ottein?

Muutakin hauskaa nähtiin ISAssa: joukko Game of Thrones -tutkijoita hoiti paneelinsa kirja- ja televisiosarjan hahmoiksi pukeutuneina ja teki jopa mainos-trailerin paneelistaan! Tuoko hauskuus lisäarvoa tieteellisen konferenssiin? Kyllä – hauskuus on niin keskeinen kannatteleva voima ihmisen elämässä, ettei sitä kannata sulkea konferenssiovien ulkopuolelle.

Kolmas esimerkki siitä, kuinka esittämisen tapa voidaan asettaa sisällön kanssa vähintään tasa-arvoiseen asemaan, tuli esille paneelissa nimeltä Making Sense of Emotions, Politics and War, jossa Susanna Hast esitti pienen äänentoistojärjestelmän kautta muutaman musiikkikappaleen.

”Olin pohjustanut ISAn esitystäni keräämällä rohkeutta jo edellisen syksyn ECPR-konferenssissa tanssillisella esitykselläni, jossa olin pudota alas tuolilta tasapainotellessani pehmeällä alustalla yhdellä jalalla! Silmiinpistävää tässä kokemuksessa oli se, kuinka sain yleisön huomion eri tavoin kuin koskaan aikaisemmin. Sain ääneni kuuluviin kehon liikkeen kautta tavalla, joka olisi muuten mahdotonta.

ISAssa esitin laulujani, joita olen sanoittanut ja säveltänyt talven aikana, ja joita suureksi ilokseni muusikko Timo Rehtonen on säveltänyt, sovittanut ja soittanut taustalle. Laulujen tarkoitus oli aluksi popularisoida tiedettä, mutta sen ohella niistä on tullut osa itse tutkimusprosessia, metodia, joka tuo jatkuvasti esiin uusia asioita tutkimukseni kohteesta, sodan kokemuksesta ja tunteista Tšetšenian sodissa. Sama koskee tanssillisuutta: kehon liikkeen avulla tutustun tutkimuskohteeseeni. Näin liike tai laulu ei ole tutkimuksen päälle liimattua vaan keskeinen osa tutkimustulosten syntyä, prosessointia ja ilmaisua.

Itse laulujen esittäminen ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Toisen kappaleen alussa huoneen ovelle ilmestyi joukko vihaisia ihmisiä naapurihuoneista valittamaan melusta, ja jouduin selviytymään esityksestä tämän selkkauksen aiheuttaman paineen alaisuudessa.

Kyseisten laulujen ensiesittäminen kansainvälisessä konferenssissa, ilman esiintymiskokemusta tai laulajan koulutusta, on jo itsessään pelottava kokemus. Se on riskin ottamista: itsensä paljastamista haavoittuvana, puutteellisena, ulkopuolisena. Olen tietenkin vilpittömän pahoillani siitä, että aikaisemmin tehdystä äänentoiston tarkastuksesta huolimatta onnistuin häiritsemään muiden paneelien rauhaa. Samalla mietin, olisiko kovaääninen puhuja saanut saman reaktion aikaan.

Kovaääninen laulaminen saa aikaan häiriötä, ravistelua, joka toivon mukaan herättelee miettimään sitä, mikä on sallittua ja sovinnaista akateemisessa tapahtumassa. Mikä on tieteellistä, mikä on taiteellista ja saako tiedettä esittää laulamalla, tanssimalla tai vaikkapa kollaaseja tekemällä?”

Kollaaseja ja käsitöitä

Innovatiivinen paneeli Art as Subject, Art as Method koostui sekä niin sanotuista perinteisistä konferenssiesitelmistä että kollektiivisesta kollaasiprojektista. Paneelin tarkoituksena oli tutkia ja pohtia, mitä tapahtuu, kun samanaikaisesti ”normaalin” akateemisen keskustelun kanssa tehdään jotakin käsillä. Kyseisestä paneelista oli tarkoitus luoda tila, jossa niin omien käsitöiden tai taideprojektien tekeminen kuin kollektiiviseen kollaasiprojektiin osallistuminenkin on suotavaa ja toivottavaa.

Suurin osa huoneeseen tulleista noin 40 ihmisestä osallistuikin aktiivisesti tavalla tai toisella. Huoneen keskellä olevalle pöydälle oli aseteltu valmiiksi kolme pohjamaalattua pingotettua kangasta sekä kasa konferenssiin ja New Orleansiin liittyviä paperimateriaaleja. Pöydältä löytyi esimerkiksi paikallinen sanomalehti, kustantajien ja muiden konferenssitiloissa toimintaansa esittelevien tahojen mainosmateriaalia, erilaisia leikkeitä rubiini-sarjan inspiroimana (rubiineista tehtyjä elefantteja ja kenkiä sekä eri muotoisia jalokiviä). Osallistujat toivat mukanaan muun muassa lankaa ja kudottuja paloja.

Väki vaihtui kollaasipöydän ympärillä, joka oli koko session ajan täynnä askartelevia ihmisiä. Osa taiteili valmiisiin pohjiin, osa teki materiaaleista omia kollaasejaan. Samaan aikaan muualla huoneessa valo- ja videokuvattiin sekä neulottiin ja virkattiin.

Paneeli sinänsä ei niinkään antanut vastauksia vaan avasi liudan uusia kysymyksiä konferenssiosallistumisesta ja koko tieteenalasta. Tilaisuus ei koostunut perinteiseen tapaan panelisteista ja yleisöstä, vaan häivytti rajoja eri roolien välillä, kun kaikilla oli mahdollisuus osallistua yhteiseen tekemiseen. Tämä rajojen häivyttäminen puolestaan avasi tilaa keskustelulle, jossa tuli esiin tärkeitä havaintoja sekä eri lailla tekemisen riskeistä että kollektiivisen tekemisen emotionaalisista ulottuvuuksista.

Osanottajat pitivät tilaisuutta virkistävänä ja vapauttavana ”normaalin” konferenssin keskellä. Tarjotessaan hengähdystilaa kiireisessä konferenssiympäristössä tällainen tilaisuus voi olla radikaali interventio kilpailuhenkiseen akateemiseen tapahtumaan. Kun monet vaikuttivat kaipaavan tällaista virkistävää ja rentouttavaa paneelia, mitä se kertoo akateemisista megakonferensseista tai kansainvälisestä politiikan tutkimuksesta? Tukehduttaako ”normaali” akateeminen konferenssikäytäntö meitä?

Kollektiivinen kollaasien tekeminen nosti esiin tärkeän kysymyksen omistajuudesta, vähän samaan tapaan kuin Reitanin elokuva. Eräs osallistuja huomautti, kuinka vaikeaa hänen oli siirtyä pois kollaasin ääreltä käytettyään huomattavan määrän aikaa ja energiaa omaan tekemiseensä. Hän kertoi, että oli ahdistavaa päästää joku muu jatkamaan, mutta toisaalta oli myös kiinnostavaa päästä katsomaan, millaiseksi kollaasi muodostui muiden käsissä.

Olemmeko myös niin tottuneet kontrolloimaan ja omistamaan omat argumenttimme, että niiden käsistä päästäminen on emotionaalisesti hankalaa? Estääkö juuri tämä osaltaan kollektiivisia kirjoitusprojekteja? Osaammeko tehdä yhdessä?

Sallittavuuden rajoilla

Kaikkia taiteellisen ja tieteellisen ilmaisun sekoittamisen ei tarvitse kiinnostaa tai edes miellyttää. Joillekin se voi kuitenkin olla luonteva ja jopa ainoa oikea tapa edetä tutkimustyössä. ISA edustaa jo itsessään elitististä kansainvälisen politiikan tutkimuksen tapahtumaa, jossa vain harvoilla on edes mahdollisuus käydä. Yhdessä tekemisen meininki – niin globaalilla tasolla kuin lähimpien kollegoiden kanssa – on pikemminkin vierekkäin tekemistä kuin toisen kanssa jakamista.

Samalla kun kansainvälisen politiikan tutkimusta vaivaa valkoihoinen länsimainen miesvalta myös sellaiset konferenssikäytännöt, jotka edustavat populaarikulttuuria tai käsillä tekemistä, ovat marginaalissa ja niitä saatetaan vähätellä. Edustavuuden, hiljaisuuden ja hiljentämisen teema nousi esiin sekä ennen konferenssia safiirisarjan kritiikin kautta mutta myös konferenssin aikana juuri rubiinipaneeleissa.

Kaikkein haitallisinta tutkimusyhteisölle on, jos siinä yritetään hiljentää tai sulkea ulos kollegoita. Akateemisessa maailmassa kilpailu on kovaa, mutta ISA jätti myös vahvoja solidaarisuuden jälkiä. Tutkijat myös inspiroivat ja tukevat toisiaan vilpittömästi. Tutkimusmaailmassa on näin myös lempeyttä, iloa ja naurua. Niitä myös me haluamme välittää ja edistää omien hankkeidemme ja tekemisen tapojemme kautta.

YTT Susanna Hast työskentelee Genevessä IHEID:ssä (Graduate Institute of International and Development Studies) tutkijana. Häneltä ilmestyi helmikuussa 2014 teos Spheres of Influence in International Relations History, Theory and Politics (Ashgate).

YTT Saara Särmä on feministi, tutkija ja taiteilija sekä Feministisen ajatushautomo Hatun toinen perustajajäsen. 

Julkaisu Kokemuksia vuoden 2015 International Studies Associationin konferenssista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.