Tämän kaksiosaisen artikkelin ensimmäisessä osassa keskityin tiedekritiikin luonteeseen sekä määrittelin tiedekritiikin erilaisia lähtökohtia. Sekä konservatiivis-ideologinen että tieteen välinearvoa korostava kritiikki rakentuivat selvästi erillisiksi tiedekritiikin muodoiksi, jotka eivät edusta tiedettä kokonaisuudessaan kyseenalaistavaa tieteenvastaisuutta, eivätkä noudata tai hyväksy tieteen omaa sisäistä kritiikkijärjestelmää.

Rakentavan keskustelun puuttuminen Suomen Akatemian rahoituspäätösten ympäriltä turhauttaa monia tieteentekijöitä, jotka ovat huomanneet, ettei aiempia selityksiä ole ymmärretty tai edes luettu. Tarkempaa olisi luultavasti kuitenkin sanoa, että niitä ei ole lähtökohtaisesti hyväksytty: siksi keskustelu leimahtikin uudelleen. Tällöin on paikallaan tarkastella myös kritiikin esittäjien mahdollisia motivaatioita.

Professoriliiton blogin hiljattaisessa kirjoituksessa esitetään, että kyse on paineesta ohjata tutkimuskohteiden valintaa poliittisesti tai ideologisesti. Blogikirjoituksessa pohditaankin, onko ongelma hankkeissa itsessään vai tiedeviestinnässä. Tässä artikkelissa tarkastelen nykyistä tiedekritiikkiä politiikan tutkijan näkökulmasta keskustellen lisäksi siitä, mikä voisi olla paremman tiedeviestinnän usein peräänkuulutettu rooli tiedekritiikkiin vastaamisessa.

Tiede uutena ideologisena rintamana

Tieteen välinearvoa korostava kritiikki nivoutuu osaksi laajempaa ideologista suunnanmuutosta. Ajattelutapa, jossa korostetaan yksilön verorahojen merkitystä ja oikeutta päättää niiden käytöstä on merkittävä suunnanmuutos siitä yhteisen hyvän periaatteesta, mitä hyvinvointivaltio ja -yhteiskunta ovat edustaneet. Ideana on nimenomaan ollut, että kun kaikkien verorahat laitetaan yhteen, niillä voidaan rahoittaa yhteiskunnan – ei yksilöiden – arvokkaaksi arvioimia hankkeita.

Tämä on ongelmallista siksi, että monet sosiaaliohjelmat, jotka ovat yhteiskunnallisesti hyödyllisiä, eivät ole kovinkaan suosittuja: esimerkiksi entisten rikollisten tai huumeiden käyttäjien tukeminen voi tuntua kansalaisesta epäreilulta. Tämä ei ole sikäli harvinaista, että esimerkiksi hyvinvointivaltion sosiaaliohjelmia on aiemminkin arvioitu sen suhteen, kuka yhteiskunnan tukea ansaitsee.

Tässä ajatusmaailmassa tieteen rooli yleishyödykkeenä on samaan tapaan kyseenalaistettu. Erityisesti ”nettoveronmaksajaksi” samaistuva kansalainen katsoo olevansa moraalisesti oikeutettu kritiikkiin, koska hän katsoo myös olevansa näiden palveluiden rahoittaja. Vastaavia näkemyksiä löytyy nimenomaan talouspoliittisen ideologian oikealta laidalta: talousoikeistolaiset puolueet tyypillisesti kannattavat verrattain pientä valtion roolia, ja kasvatettua yksilön vastuuta – sekä myös kääntäen yksilön oikeuksia vapautua esimerkiksi liialliseksi koetun verotuksen taakasta.

Ajan henki siis on sopiva sille, että tieteen taloudellista merkityksellisyyttä edellytetään entistä tiukemmin. Tieteen ja tutkimuksen liuku tähän suuntaukseen on tullut selvästi näkyväksi sosiaalisen median kansalaiskeskustelussa.

Petteri Orpon hallituksen aloitettua työnsä perussuomalaisten puheenjohtaja ja valtionvarainministeri Riikka Purra on myös syksyllä 2023 tunnustautunut fiskaalikonservatiiviksi. Fiskaalikonservatiivit ovat määritelmällisesti hyvinvointivaltion kaltaisen ”ison valtion” vastustajia. Tämä on myös näkynyt Orpon hallituksen politiikassa, jossa julkista sektoria leikataan, mutta myönnetään myös veroalennuksia, jolloin julkisella sektorilla on entistä vähemmän rahaa jaettavaksi.

Näin edellisessä tekstissä määritellyt kulttuuriskonservatiivinen ja tieteen välinearvoa korostava talousoikeistolainen ideologinen lähtökohta tukevat toisiaan. Oikeistopopulistinen eliitinvastainen kansalaismielipide sekoittuu talousoikeiston vastuullisen taloudenhoidon peräänkuuluttamiseen. Kulttuurikonservatiivinen ja fiskaalikonservatiivinen maailmankuva ovat löytäneet toisensa Orpon hallituksessa. Siihen nähden tiedekritiikki on ideologisesti johdonmukaista.

Helsingin yliopiston vanhempi yliopistonlehtori Markku Sippola kirjoitti hiljattain uskottavasti hyvinvointivaltion konservatiivisesta käänteestä. Muissa arvioissa on katsottu, että hyvinvointivaltion taustalla ollut yhteiskuntasopimus on yksinkertaisesti vanhentunut.

Tässä ideologisessa kamppailussa ei enää ”pelasteta” hyvinvointivaltiota uusille polville, vaan muokataan sitä radikaalisti erilaiseksi. Taustalla vaikuttava ideologinen murros on tosin kestänyt pitkään: sosiologit Risto Heiskala ja Eeva Luhtakallio kirjoittivat jo vuonna 2006 käännöksestä kohti kilpailukyky-yhteiskuntaa. Niin ikään tutkimuksissa on havaittu 2000-luvun edetessä yritysmaailmasta tuttujen ”kipeiden mutta välttämättömien” päätösten leviäminen juuri talouden ehdoilla tehtävään politiikkaan.

Ajan henki siis on sopiva sille, että tieteen taloudellista merkityksellisyyttä edellytetään entistä tiukemmin. Tieteen ja tutkimuksen liuku tähän suuntaukseen on tullut selvästi näkyväksi sosiaalisen median kansalaiskeskustelussa. Mikäli tiede joutuu puolustamaan itseään taloudellista arvoa korostavan ideologian ehdoilla, sitä kamppailua se ei voi voittaa.

Tiedekritiikki ja sen kohteet

Tieteentekijät ovat oman alansa ammattilaisia ja siten huonosti varustettuja vastaamaan avoimeen tai naamioituun ideologiseen kritiikkiin. Kun tutkijat vastaavat rahoituspäätösten kritiikkiin, he eivät tarkoita, etteikö kritiikkiä saisi esittää, vaan että kritiikin esittämisen edellytykset eivät usein toteudu tieteen piirissä ilman alan tuntemusta.

On syytä korostaa, että kaikki näissä yhteyksissä annettu kaikki palaute ei tosiaankaan ole ollut tiedekritiikkiä, vaan Suomen Akatemian on jopa täytynyt ottaa kantaa niin tutkijoihin kuin sen omaa henkilöstöön kohdistuvaa suoranaista häirintää vastaan. Myös Suomen yliopistojen rehtorineuvosto Unifi on ottanut kantaa syksyn 2023 keskustelujen osalta, jotka se on katsonut täyttävän tutkijoiden häirinnän tunnusmerkit.

Tutkijoiden ja asiantuntijoiden – mutta myös toisaalta toimittajien – häirintä on tunnistettu ilmiö myös Suomessa, joskin maaliskuun 2023 alussa julkaistu kansainvälinen akateemisen vapauden indeksi osoittaa, että tieteen vapaus ja tutkijoiden sananvapaus ovat uhattuina laajalti.

Tällöin omista lähtökohdistaan perusteltuun tiedekritiikkiin sosiaalisessa mediassa yhtyvä ei ehkä näe olevansa osa suurempaa kokonaisuutta, josta merkittävä osa täyttää pikemminkin häirinnän tunnusmerkit.

Koska kritiikki tai häirintä kohdistuu vain rajattuun määrään tutkimushankkeita ja niiden tutkijoita, se tarkoittaa, että myllytys voi jäädä monelta huomaamatta. Joillain aloilla tutkijat – tai tiettyjä aiheita käsittelevät tutkijat – ovat kohdanneet häirintää jo pitkään. Nykyinen kyseenalaistaminen tulee muun jatkuvan epävarmuuden ja kaventuvan itsemääräämisoikeuden kanssa kamppailun päälle, jolloin siilipuolustus sosiaalisessa mediassa lienee melko inhimillinen reaktio.

Eräs kollega huomautti myllytyksen psykologisen hinnan kasvavan jo kohtuuttomaksi. Uranäkymiltään epävarmassa akateemisessa työssä monesta tutkijasta tuntuu liialliselta ja raskaalta, että tiukan tieteellisen seulan läpäisseen tutkimuksen myöntävän rahoituspäätöksen jälkeen joutuisi vielä perustelemaan omaa tutkimustaan ja sen oikeutusta sosiaalisen median ”arviointipaneeleille”. Näistä tiedeviestinnällisistä väännöistä on jo nyt tullut merkittävää laskennallisesti näkymätöntä, mutta käytännössä paljon aikaa ja energiaa kuluttavaa lisätyötä monelle tiedeyhteisön jäsenelle.

Tiedeviestinnällisistä väännöistä on jo nyt tullut merkittävää laskennallisesti näkymätöntä, mutta käytännössä paljon aikaa ja energiaa kuluttavaa lisätyötä monelle tiedeyhteisön jäsenelle.

Kritiikkiä esitetään usein rajoitetuin tiedoin, eikä sitä olla halukkaita etsimään lisää. Esimerkiksi toistuvasti kritiikin kohteeksi joutuvalla ulosteen politiikkaa käsittelevällä tutkimushankkeella on selvät tutkimusprojektin sivut, jotka löytyvät hakukoneella. Sivuilla hankkeen tarkoitus selitetään yleistajuisesti.

Nykyisen kritiikin mielenkiintoinen lisämauste onkin ollut syyttää rahoituspäätöksiä perustelevia ylimielisyydestä. Tähän leimaan riittää jo se, että yrittää ohjata kritiikin esittäjää kohti lisätietoa.

Niin ideologisessa kuin välinearvoissakin tiedekritiikissä todistustaakka tutkijan omasta kelvollisuudesta ja arvokkuudestaan on aina julkisen rahan saajalla, koska hän saa ”muiden rahoja”. Tieteentekijät tiedostavat kyllä olevansa, jo aiemmassa artikkelissa mainitun tulosohjausmallin ja kilpailukulttuurin kautta, epäsuorasti tilivastuussa saamansa rahoituksen vastuullisesta ja tehokkaasta käytöstä.

Lisäksi kritiikillä voi olla myös haitallisia epäsuoria vaikutuksia, kun yhteiskunnallisia kipupisteitä tai sokeita kohtia tutkitaan. Näitä ilmiöitä tai ryhmiä tutkiville hankkeille julkisesti ja pahantahtoisesti nauraminen voi työntää vaikutuksenalaiset entistä syvemmälle yhteiskunnalliseen marginaaliin. Ensisilmäykseltä ”huvittava” tutkimushanke aikuisvaipoista voi kuitenkin käsitellä merkittävällä tavalla vaiettua häpeää.

Ratkaiseeko parempi tiedeviestintä ideologisen haasteen ongelman?

On esitetty, että osoitetut ongelmat voitaisiin korjata paremmalla tiedeviestinnällä: rahoituspäätösten yhteydessä tulisi julkaista täysi tutkimussuunnitelma ja/tai osoitus tutkimuksen käytännön hyödyistä. Oletus kuitenkin pohjimmiltaan ymmärtää tieteen luonteen väärin, sillä kaikki tutkimus on lähtökohtaisesti hyödyiltään epävarmaa tai potentiaalista. Lisäksi kriitikot arvioivat jatkuvasti tutkijoiden keskusteluun osallistumisen sävyä: tieteentekijän pitää osata viestiä tavalla, joka arvioidaan rakentavaksi ja helposti lähestyttäväksi.

Ironisesti juuri kilpailutettu rahoitusmalli ja tuottavuuskeskeinen ajatusmaailma akateemisessa työssä on johtanut siihen, että tutkijoilla on vain vähän aikaa osallistua yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen. Juuri yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen arvostus urapolulla ja rahoitusmallissa on puutteellista. Sosiaalisen median kriitikot odottavat tutkijoilta tiedeviestintää, jota tieteen nykyinen rahoitusmalli ei lainkaan palkitse. Suomessa tiedeviestintää tehdään tutkijalähtöisesti jo nyt melko lailla vapaaehtoisvoimin – myös tässä lehdessä, josta tämän artikkelin luet.

Sosiaalisen median kriitikot odottavat tutkijoilta tiedeviestintää, jota tieteen nykyinen rahoitusmalli ei lainkaan palkitse. Suomessa tiedeviestintää tehdään tutkijalähtöisesti jo nyt melko lailla vapaaehtoisvoimin – myös tässä lehdessä, josta tämän artikkelin luet.

Olisi hienoa nähdä, että tästä kaikesta seuraisi tutkijalähtöisen yleistajuisen tiedeviestinnän arvostuksen kasvu sekä myös kestävän yleistajuisen tiedejulkaisemisen lopulta melko vähäisten resurssien takaaminen. Tutkijat kertovat jo tutkimuksestaan oma-aloitteisesti: esimerkiksi nyt lukemasi Politiikasta-lehti aloitti Politiikasta Akatemia -artikkelisarjan nimenomaan antaakseen parempaa kuvaa Suomen Akatemian rahoittamien projektien kokonaisuudesta.

Paremman tiedeviestinnän edellyttäminen voi olla niin sanotusti liikkuvaan maalitauluun osumista. Välttyäkseen ylimielisen tutkijan leimalta pitää pystyä perustelemaan rahoituspäätöksen taustalla oleva tutkimus tavalla, joka a) on helposti ymmärrettävissä, b) jolla on selvästi mitattavaa konkreettista arvoa ja c) jonka aiheen nettikeskustelija voi hyväksyä. Jos selitykset halutaan tietyssä formaatissa tiettyyn paikkaan, eikä kriitikon voida olettaa etsivän lainkaan lisätietoja hankkeesta oma-aloitteisesti, lienee selvää, että tämä on mahdottoman epäreilu yksipuolinen valtasuhde.

Jatkuvasti vastaanottajan odotuksiin muokattu tiedeviestintä voidaan nähdä myös epäeettisenä, eli toisin sanoen yrittäen sanoittaa tutkimuksen pyrkimys tietyn poliittisesti motivoituneen odotuksen mukaiseksi.

Nykyisen kritiikin ideologinen tarkastelu antaa vaikutelman, että tiettyjen tieteenalojen ja tutkimusaiheiden kyseenalaistaminen tulee jatkumaan: näin voimakkaita ideologisia pyrkimyksiä on vaikeaa kumota viestinnällisesti. Tällöin on jopa todennäköistä, että kritiikkiä ei anneta aitoon vuorovaikutteiseen keskusteluun pyrkien, vaan ainoastaan omaa näkökulmaa pönkittäen.

Jos yleisöllä ei ole aidosti halua kuunnella, on epäselvää, onko vaaditusta tarkemmasta raportoinnista ja yleistajuistamisesta mitään hyötyä. Näin ainoastaan synnytettäisiin jälleen tutkijoille lisää ylimääräistä työtä, joka ei kuitenkaan vaikuttaisi tieteestä käytävän keskustelun tasoon.

Arvopohjasta tai taloudellisen välinearvon ehdottomuudesta kumpuavaan ideologisesti motivoituneeseen kritiikkiin vastaaminen lienee mahdoton tehtävä. Jos yleisöllä ei ole aidosti halua kuunnella, on epäselvää, onko vaaditusta tarkemmasta raportoinnista ja yleistajuistamisesta mitään hyötyä. Näin ainoastaan synnytettäisiin jälleen tutkijoille lisää ylimääräistä työtä, joka ei kuitenkaan vaikuttaisi tieteestä käytävän keskustelun tasoon.

Kannattaako tutkijoiden sitten edes yrittää tiedeviestiä tällaisessa asemassa? Mielestäni aina kannattaa yrittää, mutta oman jaksamisen ja annettujen resurssien puitteissa. Haluan uskoa tiedeviestinnän voimaan, eli tieteellisen tiedon yleistajuistamiseen ja saataville tekemiseen. Olisi mielenkiintoista nähdä, johtaisiko esimerkiksi Suomen Akatemian jokaisesta rahoituspäätöksestä laadittu ylimääräinen yleistajuinen selite näiden valikoitujen tutkimusten julkiseen käsittelyyn rakentavammassa hengessä.

Mikäli ei, kriitikoiden taustalla alun alkaenkaan ei ole ollut mikään aito uteliaisuus, vaan pyrkimys jalkauttaa omaa ideologiaansa, eli pyrkiä poliittisesti ohjailemaan tiedettä oman maailmankatsomuksensa suuntaisesti. Tällaisesta toiminnasta onkin kokemusta erityisesti Unkarissa.

Suomessa kasvavasta valmiudesta tehdä poliittisia väliintuloja tieteen ja tutkimuksen piirissä antaa viitteitä Helsingin Sanomien uutisoima väliintulo Strategisen tutkimuksen neuvoston (STN) maahanmuuttoa käsittelevään tutkimusteemaan, koska sen ei katsottu vastaavan hallitusohjelman henkeä. Vastaavia poliittisia väliintuloja ei aiemmin ole tehty tiedeyhteisön ehdottamiin tutkimuspainotuksiin.  

YTT Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa ja entinen Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Artikkelikuva: Nejc Soklič / Unsplash

Julkaisu Turhauttava tiedekritiikki 2: Tutkimusrahoituksen arvostelu kertoo yhteiskunnan suunnanmuutoksesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.