Muutin maaliskuussa 2023 Saksaan tekemään väitöksen jälkeistä tutkimusta Kasselin yliopiston politiikan tutkimuksen laitokselle. Keväällä 2025 antimilitaristisia Ostermarsch-mielenosoituksia edeltävinä viikkoina havahduin saksalaisen vasemmiston ongelmalliseen Venäjä-suhteeseen. Huomasin nimittäin erään vasemmistolaiseksi tunnustautuvan ja poliittista aktivismia tekevän kahvilan seinässä Rheinmetall Entwaffnen -kollektiivin julisteen, jonka iskulause kuului: ”Sotianne vastaan: antikapitalistinen pääsiäismarssi”. Tästä alkoi tapahtumaketju, jonka aikana opin, ettei suomalaiselle vasemmistolle tyypillinen valmius tukea Ukrainaa ole Saksan vasemmistossa kovinkaan kannatettua.

Nähdessäni antimilitaristisen julisteen kahvilan seinässä minussa heräsi epäilys, että mielenosoituksen yhtenä tavoitteena saattaisi olla Ukrainan aseavun lakkauttaminen. Avasin siksi tietokoneeni ja perehdyin saksalaisten rauhanyhdistysten lausuntoihin Venäjän hyökkäyssodasta.

Rheinmetall Entwaffnen on asevientiä, asevarustelua ja sotia vastustava kollektiivi. Se on julkaissut internet-sivuillaan tekstejä, joissa tarkastellaan Venäjän hyökkäyssotaa kapitalismi- ja valtiokriittisestä näkökulmasta. Tekstissä ”Jokaista sotaa vastaan – kaksi vuotta on liikaa” esitetään kritiikkiä muita vasemmistotoimijoita kohtaan siitä, että ne suhtautuvat myönteisesti Ukrainan aseelliseen tukemiseen:

”Ennen Venäjän hyökkäystä vasemmistoliberaareille ja sosiaalidemokraattipoliitikoille oli yleisesti hyväksyttyä vastustaa aselähetyksiä sota-alueille. Nyt kanta kääntyi yhdessä yössä vastakohdakseen: aselähetykset Ukrainan sota-alueelle kohotettiin moraaliseksi velvollisuudeksi ja niiden kritiikkiä vastaan hyökättiin ankarasti. Porvarilliset mediat kiihdyttivät tätä dynamiikkaa massiivisesti sotapropagandallaan.”

Myös Kasseler Friedensforum, yli 30 vuotta vanha rauhanyhdistys Kasselissa, on ottanut kantaa Venäjän hyökkäyssotaan. Sen julkaisema teksti ”Totuus on sodan ensimmäinen uhri” kumoaa omien sanojensa mukaan ongelmallisia tulkintoja sodasta. Rauhanyhdistys väittää, että Natolla ja Yhdysvalloilla on ollut merkittävä rooli sodan syttymisessä ja että rauhaa ei ole saatu aikaan Euroopan, Yhdysvaltojen ja Ukrainan vuoksi.

Talouspakotteet Venäjää vastaan, aseiden lähettäminen Ukrainaan sekä venäläisen kaasun ostamisen lopettaminen ovat rauhanyhdistyksen mukaan virheellisiä toimia. Se myös tuomitsee sodan erityislaatuisuuden korostamisen, Venäjän presidentti Vladimir Putinin vertaamisen Hitleriin sekä Venäjän sotarikosten kritiikin, koska nämä asiat demonisoivat Venäjää ja Putinia. Lisäksi rauhanyhdistys kritisoi, ettei Ukraina ole niin demokraattinen maa kuin yleensä ajatellaan.

Näiden tietojen perusteella lähetin ”Sotianne vastaan” -mielenosoitusta mainostaneelle kahvilalle sähköpostin, jossa perustelin, että he saattavat tukea välillisesti Venäjän imperialismia. Sain vastauksen, jossa kritiikkini torjuttiin antimilitaristisista teksteistä minulle jo tuttuihin syihin vedoten. Sähköpostissa kerrottiin, että Ukrainassa sorretaan vasemmistolaisia aktivisteja ja puolueita ja että länsi tukee Ukrainaa käyttääkseen sitä taloudellisesti hyväksi. Myös asetoimitukset kyseenalaistettiin. Lisäksi sähköpostissa esitettiin, ettei sodassa ole edistyksellistä osapuolta.

Vuoropuhelu kahvilan kanssa ei edennyt, sillä tieteellisiin artikkeleihin ja puheenvuoroihin nojaavat vastaukseni tuomittiin propagandana. Kiinnostuin kuitenkin selvittämään, miten saksalainen vasemmisto suhtautuu Venäjän hyökkäyssotaan.

Saksan vasemmiston Venäjä-suhteet

Politiikan tutkija David Pattonin ja Venäjän politiikan asiantuntija John Lough’n mukaan vasemmistopuolue Die Linke on ollut myötämielinen suhtautumisessaan Venäjään. Vuoden 2014 Ukrainan vallankumouksen jälkeen puolueen liittopäiväryhmän puheenjohtaja Gregor Gysi ei tunnustanut valtaan tullutta Ukrainan uutta hallitusta. Hän myös vastusti Venäjään kohdistuvia sanktioita ja väitti, että ne vain pahentaisivat tilannetta. Kansanedustaja Sahra Wagenkecht taas esitti, että Krimin valtaus oli Venäjän intressien näkökulmasta ymmärrettävä ja perusteltu teko.

Helmikuussa 2015 Die Linke -puolueen kansanedustajat Wolfgang Gehrcke ja Andrej Hunko vierailivat Venäjän puolelta separatistien valtaamassa Donetskissa, mikä rikkoi Ukrainan rajalakia. Venäjä-mieliset separatistit hyödynsivät vierailua propagandassaan. Vuonna 2020 oppositiojohtaja Aleksei Navalnyin myrkytyksen jälkeen liittopäivillä keskusteltiin Nord Stream 2 -kaasuputken rakennuksen keskeyttämisestä, jolloin Die Linke äänesti keskeyttämistä vastaan. Kaksi vuotta myöhemmin puolueen ulkopoliittinen puhemies Gysi kysyi parlamentissa, miksi Yhdysvalloilla voi olla puskurivyöhyke Itä-Euroopassa, mutta Venäjällä ei.

Helmikuussa 2022 alkanut Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on ollut saksalaiselle vasemmistolle repivä aihe. Kesäkuussa 2023 Sahra Wagenknecht ja yhdeksän muuta kansanedustajaa erosivat Die Linkestä poliittisten ristiriitojen vuoksi. Juuri sota oli keskeisimpiä eron syitä. Siinä missä puolueen muut edustajat tuomitsivat Venäjän hyökkäyksen ja kannattivat talouspakotteita, Wagenknecht ja häntä tukevat edustajat pitivät länsimaita ja Natoa syyllisenä sotaan sekä vastustivat talouspakotteita. Elokuussa 2023 Wagenknecht perusti muiden Die Linkestä lähteneiden poliitikkojen kanssa puolueen Bündnis Sahra Wagenknecht.

Die Linken nykyinen kanta Venäjän hyökkäyssotaan käy ilmi puolueen internet-sivuilla julkaistusta tietopaketista ”Ukrainan oikeudenmukaisen rauhan puolesta”. Se sisältää yhteensä kahdeksan teesiä puolueen näkemyksistä ja poliittisista vaatimuksista:

1. Venäjän hyökkäyssota on tuomittava.
2. Ukrainalla on oikeus puolustaa itseään, mutta muilla valtioilla ei ole velvollisuutta toimittaa aseita.
3. Asetoimitukset Ukrainaan voivat lisätä sodan laajenemisen vaaraa.
4. Saksan armeijaan ei tule investoida nykyistä enempää.
5. Venäjälle asetetut taloudelliset sanktiot ovat perusteltuja, kunhan ne eivät kohdistu maan siviiliväestöön.
6. Naton laajeneminen Itä-Euroopassa on lisännyt sodan riskiä, vaikka Venäjä on moraalisessa vastuussa sen aloittamisesta.
7. Nato tulisi korvata eurooppalaisella puolustusliitolla.
8. Aselähetykset tulisi kieltää.

Bündnis Sahra Wagenknecht ei ole julkaissut internet-sivuillaan juurikaan lausuntoja Venäjän hyökkäyssodasta. Sivujen FAQ-osiossa puolue ainoastaan ilmoittaa vastustavansa Venäjään kohdistuvia talouspakotteita.

Wagenknecht on kuitenkin julkaissut ilmaissut kantansa videolla, jossa hänen mukaansa ”Ukrainan sodan” pitkittyminen johtuu länsimaiden haluttomuudesta rauhaan ja kyvyttömyydestä diplomatiaan. Sodan ratkaisuna olisi se, että länsimaat ja Ukraina tekisivät myönnytyksiä Venäjälle. Käytännössä Ukrainan tulisi luovuttaa Venäjän valtaamat alueet ja Krimin niemimaa sekä taata se, ettei maa liity Natoon. Lisäksi Wagenknecht kritisoi Ukrainan aseellista tukemista, venäläisen kaasun ja öljyn ostamisen lopettamista ja talouspakotteita Venäjää vastaan.

Helmikuussa 2022 alkanut Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on ollut saksalaiselle vasemmistolle repivä aihe.

Eurooppalaisten vasemmistopuolueiden reaktiot Venäjän hyökkäyssotaan luokitellaan politiikan tutkijoiden Jakob Vondreysin, Luke Marchin ja Bartek Bytlaksen tutkimuksessa kolmeen ryhmään. Venäjään myönteisesti suhtautuvat puolueet pitävät länttä syyllisenä sotaan, vastustavat Venäjään kohdistuvia sanktioita ja torjuvat aselähetykset Ukrainaan. Venäjään kriittisesti asennoituvat puolueet tuomitsevat Venäjän syypäänä sotaan, kannattavat sanktioita ja haluavat aseistaa Ukrainaa. Näiden vastakkaisten näkökulmien väliin voidaan sijoittaa puolueet, jotka näkevät Venäjän syyllisenä ja kannattavat sanktioita, mutta vastustavat Ukrainan aseellista tukemista. Siinä missä Bündnis Sahra Wagenknecht on Venäjä-myönteinen puolue, Die Linke edustaa välimuodon politiikkaa.

Sosiologi Lóránt Győri ja politiikan tutkija Péter Krekó esittävät puheenvuorossaan, että vasemmiston suhtautumista Venäjään selittää neljä tekijää. Ensinnäkin vasemmistopuolueiden retoriikka nojaa rauhan ja neutraaliuden ihanteisiin, mikä tarjoaa lähtökohdan lännen aggression kritisoimiselle. Toiseksi puolueet kannattavat itsemääräämistä, jolloin ne voivat tukea esimerkiksi Venäjä-mielisiä separatisteja. Kolmanneksi puolueet ovat antifasistisia, minkä vuoksi niille saattaa olla luontevaa tunnistaa fasisteja Ukrainassa. Neljänneksi puolueilla on taipumusta nähdä Venäjä ja Itä-Ukrainan kapinalliset lännen uhreina.

Toisin sanottuna vasemmisto tukee Venäjää ”viholliseni vihollinen on ystäväni” -ajattelutavan sekä anti-imperialismin, antikapitalismin ja antiamerikkalaisuuden ideologioiden pohjalta.

Politiikan muutoksen tarve

Saksan vasemmiston suhtautumista Venäjän hyökkäyssotaan voidaan kritisoida tieteellisten tutkimusten ja puheenvuorojen perusteella. Politiikan tutkija Ruslan Zaporozhchenkon johtopäätöksenä on, että Venäjä on ollut imperialistinen ja aggressiiviseen laajentumiseen pyrkivä toimija viidensadan vuoden ajan. Toisin sanottuna Venäjän hyökkäys Ukrainaan sijoittuu pitkään imperialististen tekojen sarjaan. Kansainvälisen politiikan tutkija Kseniya Oksamytna perusteleekin, ettei Venäjän hyökkäyssodan tavoitteena ole varmistaa maan omaa turvallisuutta tai arvostusta, vaan sota on kolonialismia ja imperialismia.

Mitä tulee tarvittaviin eurooppalaisiin vastatoimiin, kansainvälisten suhteiden tutkija Robert Person korostaa, että Ukrainan taloudellisen ja aseellisen tukemisen lopettaminen johtaisi siihen, että Ukraina joutuisi antautumaan ja myöntymään Venäjän ankariin ehtoihin. Erityisesti Saksan antaman aseavun lopettaminen olisi ongelmallista, sillä Saksa on ollut Ukrainaa kolmanneksi eniten aseellisesti tukenut valtio. Politiikan tutkijat Eremin Arkadiy ja Oleg Petrovich-Belkin esittävät, että Venäjään kohdistuvat pakotteet ja sotilaalliset vastatoimet ovat perusteltuja rauhan edistämisessä.

Eurooppalaisen vasemmiston olisi tärkeää suunnata imperialismin kritiikki pelkän lännen sijasta myös itään.

Lukuisat tutkijat ovat argumentoineet, että Itä-Euroopan maat ovat hakeutuneet Natoon juuri Venäjän aikaisempien sotatoimien vuoksi. Venäjän informaatiovaikuttamista tutkiva Pekka Kallioniemi väittääkin, että Naton roolin korostaminen on myytti, jota Venäjä pyrkii levittämään edistääkseen omia intressejään. Myös saksalaisen vasemmiston väite vasemmistopuolueiden kieltämisestä Ukrainassa on virheellistä tietoa. On totta, että venäjämielisiä puolueita on lakkautettu, mutta maassa on aktiivisia vasemmistolaisia puolueita.

Eurooppalaisen vasemmiston olisi tärkeää suunnata imperialismin kritiikki pelkän lännen sijasta myös itään. Erityisesti Venäjän intressien ja vaikutuskeinojen analyysi olisi keskeistä. Syynä on se, että Ukrainan aseellisen tukemisen kritiikki ja Venäjän tuottaman informaation levittäminen edistävät Venäjän imperialismia Itä-Euroopassa.

KTT Antti Moilanen tutkii poliittisen kasvatuksen didaktiikkaa Kasselin yliopistossa Saksassa.

Artikkelin kuvituskuva: Christian Wiediger / Unsplash

Julkaisu Saksan vasemmisto Venäjän asialla? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ukrainalaiset ovat puolustautuneet Venäjää vastaan jo yli kymmenen vuotta. Merkittäviin saavutuksiin lukeutuu Kiovan vapaustaistelu, venäläisen Moskva-ohjusristeilijän upotus ja laittoman Kertšinsalmen sillan räjäytys. Elokuussa 2024 Ukraina teki historiaa siirtämällä sodankäynnin takaisin Venäjän omalle kamaralle Kurskissa. 

Alkukappaleen painotus on tietoinen, sillä tämä kirjoitus haastaa suomalaisia tarkastelemaan millä tavoin ja missä suhteessa Ukrainasta ja Venäjästä kirjoitetaan mediassa, erityisesti iltapäivälehdissä. Ukrainan saavutuksista nimittäin kirjoitetaan yllättävän vähän.

Vapaaehtoisvoimin toteutettu Iltahuti-hanke seurasi suomalaisten iltapäivälehtien kansia 30 kuukauden ajan, helmikuusta 2022 elokuuhun 2024. Selvityksessä verrattiin kuinka usein ja miten Venäjä, Venäjän presidentti Vladimir Putin ja Ukraina – suomalaisten tuki mukaan lukien – mainittiin Iltalehden ja Ilta-Sanomien kansien otsikoissa ja kuvissa. Lisäksi käytiin läpi 15 merkittävän sotatapahtuman kansiuutisointia tarkemmin. 

Tulokset osoittavat, että Venäjän ja Putinin yhteenlaskettu näkyvyys oli seitsenkertainen Ukrainaan nähden. Joinain kuukausina Putin näkyi kansissa kuukauden jokaisena julkaisupäivänä. Ukrainaa puolestaan ei joinain kuukausina mainittu kertaakaan.

Putin on tunnetusti kansissa

Iltahuti-selvityksen mukaan suomalaisten iltapäivälehtien kannet kuvaavat Venäjän sotaa Putinin hahmon kautta. Kahden ja puolen vuoden aikana 927 julkaisua mainitsi Putin otsikossa ja/tai kannen valokuvassa. Samalla aikavälillä 600 kannessa mainitaan Venäjä ja 218:ssa Ukraina.

Ylen haastattelussa Ilta-Sanomien vastaava päätoimittaja Johanna Lahti perusteli Putinin nostamista kansiin ajatuksella siitä, että Venäjän hyökkäys henkilöityy Putiniin. Iltalehden vastaava päätoimittaja Perttu Kauppinen puolestaan yhdisti rajanaapurin johtajan kiinnostavuuden painetun lehden myyntiin. 

Putinin yliedustus nousee tuon tuosta esille, iltapäivälehdet toteavat hahmon merkitykselliseksi uutisoinnin ja myynnin takia ja aiheen käsittely tyrehtyy.

Kirjallisuustieteilijä Maria Mäkelä on esittänyt, että erilaisten yhteiskunnallisten aiheiden käsittely yksilöiden kokemusten välityksellä on yleistynyt uutismediassa. Kun menneinä vuosikymmeninä esimerkiksi julkisia palveluita käsiteltiin vaikkapa asiantuntijalausuntojen kautta, nyt juttujen keskiöön nostetaan tavallisten kaduntallaajien samaistuttavat reaktiot. Sama malli näyttää toistuvan myös Venäjän sotaa käsittelevissä otsikoissa, mutta tapahtumia peilataan Putinin oletetun sielunmaiseman kautta.

Putinin yliedustus on tunnistettu mediassa laajasti. Esimerkiksi toimittaja Maria Pettersson totesi Helsingin Sanomien kommentissa: “Emme tarvitse Putinia viitenä päivänä viikossa”. Myös muun muassa MTV3 Uutiset, LongPlay sekä Ylen Viimeinen Sana -ohjelma ja Kovan Viikon Uutiset -satiiri käsittelivät ilmiötä. 

Tähän asti julkinen keskustelu on kuitenkin jäänyt keskeneräiseksi. Putinin yliedustus nousee tuon tuosta esille, iltapäivälehdet toteavat hahmon merkitykselliseksi uutisoinnin ja myynnin takia ja aiheen käsittely tyrehtyy. Haastammekin laajentamaan mediapoliittista keskustelua kysymällä: Missä Ukraina?

Ukrainan saavutukset Putinin ja Venäjän varjossa

Iltahudin selvityksen mukaan iltapäivälehtien kannet käsittelivät sodan merkittäviä tapahtumia Putinin oletettujen kokemusten tai Venäjän armeijan toimien kautta. Venäläisten teot, ukrainalaisten saavutukset ja suomalaisten tuki näkyivät kansissa harvoin. 

Esimerkiksi Kiovan vapaustaistelun aikaan iltapäivälehdet käsittelivät Putin terveydentilaa ja aiemmin suomalaisilta poliitikoilta saatuja lahjoja sekä Venäjän armeijan julmuuksia, eivät ukrainalaisten voittoja taisteluissa.

Moskva-ohjusristeilijän upotusta kuvattiin Iltalehdessä Venäjän nöyryytyksenä, jonka pelättiin johtavaan “raakaan kostoon”. Otsikkoa kuvitti Putinin valokuva.

Ukrainassa postimerkkiin päätynyt Kertšinsalmen sillan räjäytys johti myös arveluihin Putinin kostosta sekä mahdollisen ydinlaskeuman laajuudesta. Myös Putinin lahjaksi saama traktori nousi otsikoihin. 

Kurskin historiallisen vastahyökkäyksen tilalla kansissa käsiteltiin Putinin aivoja sekä Suomen ja Venäjän yhteenottoja kulissien takana. 

Muun muassa valtiotieteilijä Timothy Frye on kirjoittanut siitä, että nyky-Venäjää selitetään usein Putinin henkilöpsykologian tai maailmankäsityksen kautta. Tällaisten selvitysten ongelmallinen oletus on, että Putin pystyy suoraan muuttamaan henkilökohtaiset näkemyksensä politiikkatoimiin ilman järjestelmällisiä tai yhteiskunnallisia rajoituksia.

Vastaavien tarinoiden epäkriittinen esittäminen toimii tieteentutkija Lee Vinselin sanoin “kritiikki-hypenä”: vaikka Putin esitetään mediassa vihollishahmona, rivien välissä kuitenkin väitetään, että hänellä on enemmän valtaa ja kyvykkyyttä kuin hänellä todellisuudessa on. 

Pahimmillaan tällaisilla viholliskuvilla voi olla itseään toteuttavien tarinoiden vaikutus. Viestinnän tutkijat Markus Ojala ja Mervi Pantti ovat esittäneet, että sodan hahmottaminen Venäjän ja läntisen maailman konfliktina vähentää ulkopoliittista liikkumatilaa ja kompromissien mahdollisuutta. Liioiteltu viholliskuva voi myös synnyttää vaikutelman ukrainalaisten tukemisen turhuudesta ylivoimaisen vihollisen edessä.

Putiniin keskittyvällä kirjoittamisella on luonnollisesti myös omat seurauksensa: kun sotaa ymmärretään hänen kauttaan, ei esimerkiksi ukrainalaisten toiminnalle ja kokemuksille riitä tilaa. Sodan toisen osapuolen häivyttäminen uutisoinnista petaa heille roolia näkymättömänä sijaiskärsijänä ja suurvaltapolitiikan välikappaleena.

Ukrainalaisten puolustuksen mittakaava

Olisi houkuttelevaa kuitata iltapäivälehtien Putin-painotus marginaalisena ja epäpoliittisena mediailmiönä. Näin ei kuitenkaan pidä tehdä käynnissä olevan sodan aikana. 

Kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC) on antanut Putinista pidätysmääräyksen. Putinin toimet on tuomittu Euroopan parlamentin päätöslauselmassa ja Euroopan neuvoston parlamentaarisen yleiskokouksen (PACE) kannanotossa. 

Iltahudin selvityksen mukaan iltapäivälehtien kannet käsittelivät sodan merkittäviä tapahtumia Putinin oletettujen kokemusten tai Venäjän armeijan toimien kautta. Venäläisten teot, ukrainalaisten saavutukset ja suomalaisten tuki näkyivät kansissa harvoin.

Venäläisen median tuottamat valokuvat ja suomalaisten iltapäivälehtien kansien sensaatiohakuinen kielenkäyttö, kuten otsikoinnissa “Putinin luksuselämästä”, “seksiansasta” ja “lemmenpesästä” trivialisoivat ja inhimillistävät Putinia sotarikollisena. Samalla yleisön huomio siirtyy pois venäläisten laaja-alaisesta osallisuudesta. 

Ukrainan presidentin Volodymyr Zelenskyin mukaan venäläiset ovat syyllistyneet jo 137 000 sotarikokseen. Lähes 20 000:n Venäjälle pakkosiirretyn ukrainalaisen lapsen pelätään kokevan russifikaatiota, eli kulttuurista ja kielellistä venäläistämistä. Väliaikaisesti miehitetyillä alueilla ukrainalaisia nuoria painostetaan liittymään venäläisiin kadettiohjelmiin sekä sotilaalliseen nuorisojärjestöön, Junarmijaan. 

Ulkomailla venäläisten on raportoitu vakoilleen sekä tehneen tuhopolttoja, sabotaaseja ja informaatiovaikuttamista. Samalla noin neljännes venäläisistä on lahjoittanut sotilaille rahaa tai tavaraa, melkein puolet tuntee ylpeyttä Venäjän armeijan toimista ja yli kolmannes pitää mahdollista ydinaseen käyttöä Ukrainassa perusteltuna. Suuri osa hyväksyy valtion toimet passiivisella hiljaisuudella.

Luvut antavat osviittaa Ukrainan kohtaamaan venäläisen aggression mittakaavasta. 

Median rooli puolustuksessa

Muun muassa filosofi Slavoj Žižek kritisoi länsimaisen median tapaa kuvata Ukrainan aseapua eskalaationa – toisin kuin Venäjän jatkuvia iskuja siviilikohteisiin. Sotatieteiden tohtori Saara Jantunen puolestaan on kysynyt rakennammeko Venäjä-pelotetta Venäjän puolesta, toistamalla sotaa käyvän valtion uhkauksia ja hokemalla sen voivan tehdä “mitä vaan”? 

Kansainvälisesti katsottuna Venäjän pelonlietsonnalle ja Putinin henkilöhahmon kehyksille on selkeitä vaihtoehtoja. Esimerkiksi Ukrainan henki oli Times Magazinen “vuoden 2022 henkilö”. Sunday Express on viitannut kannessaan ukrainalaisiin leijonasydän-termillä, ELLE on kertonut ukrainalaisten naisten arkea ja New York Magazine on nostanut esille nuoria puolustajia.

Tutkijat Inga Vyshnevska ja Anastasiia Holumbiovska ovat kansianalyysyssään osoittaneet, että kansainvälinen media on kuvannut Ukrainaa monipuolisesti, tuoden esiin sekä sodan kauhut että kansan toivon ja kestävyyden.

Vastaavaa sotauutisoinnin monipuolisuutta tarvitaan myös kotimaassa, selvityksessä ilmenneen Putin-kulman sijasta. Tätä ehdotusta ohjaa niin median vastuu kuin vapaus. 

Journalistin eettiset ohjeet, joihin journalistinen media on Suomessa sitoutunut, korostaa pyrkimystä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen. Samalla median vapaus puhua sodan monista ulottuvuuksista on yhteiskunnallisesti arvokasta.

Suomella on tiiviit suhteet Ukrainaan: Valtioneuvoston mukaan Suomi on yksi Euroopan vahvempia Ukraina-tukijoita. Kotimaisella medialla on mahdollisuus tukea Suomen valitsemaa linjaa, nostaa esille Ukrainan sankareita ja saavutuksia sekä motivoida vapaaehtoisten työtä tarinoiden ja esimerkkien kautta. Kannustamme miettimään: miten suomalainen media aikoo käyttää tätä vapautta jatkossa?

Valeria Gasik on suomalaisukrainalainen aktivisti, konsultti ja Iltahuti.com -hankkeen vetäjä.

Aleksi Knuutila on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa ja media-analyysin asiantuntija.

Artikkelin kuvituskuva: Anastasiia Krutota / Unsplash

Julkaisu Missä Ukraina? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Europarlamentaarikko Pekka Toveri totesi taannoin, että Suomi käy jo sotaa Venäjää vastaan. Hän kertoi tahtoneensa oikaista niiden käsityksiä, jotka ”eivät näytä ymmärtävän aikaa, jossa nyt eletään”. Ohimennen esitettyä arvioita seurasi kiivas mielipiteidenvaihto. Oliko merkittävää poliittista valtaa käyttävä kenraalimajuri evp. tarkoittanut, mitä oli sanonut?

Toverin kannanotto ei ollut merkityksetön edustamalleen valtionhoitajapuolueelle; kokoomus pitää hallussaan kaikkia ulkosuhteita linjaavia toimielimiä sekä edustaa Suomea suurimmalla paikkamäärällä ulko- ja turvallisuuspolitiikalle raamit asettavassa Euroopan parlamentissa. Vastikään Toveri nimitettiin Euroopan parlamentin Ukraina-valtuuskunnan johtoon.

Sotatila-kannanottoa seuranneesta keskustelusta muodostui kiinnostava kuvaaja mediamaisemasta sodanomaisissa olosuhteissa. Selittely oli kommentoinnin pääsisältöä: luotetun asiantuntijan katsottiin kyllä olevan kartalla siitä mitä sanoi, mutta poliittinen kokemattomuus sai puhumaan sivu suun.

Arvostelijoiden mielestä heppoinen puhe sodassa olemisesta taas oli vastuutonta uhoa. Pisteen sotapuheille laittoi lopulta tasavallan presidentti Alexander Stubb kieltämällä väitteen yksiselitteisesti. Myös ulkoministeri Elina Valtonen katsoi tarpeelliseksi todeta yksikantaan: ”Suomi ei ole sodassa.”

Sotatilaväitteen oikeellisuutta voimakkaimmin puolustanut everstiluutnatti evp. Juhani Pihlajamaa kantoi huolta ”puhumisen pelosta”. Hänen mielestään suomalaiset eivät uskalla nimittää ”Venäjän sotatomia sodaksi”. Myös Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen tutkimusjohtaja Marko Lehti ilmoitti allekirjoittavansa Toverin käsityksen. Hän silti kyseenalaisti tarpeen lausua asiaa ääneen, koska ”tilanteen julkinen kutsuminen sodaksi tavallaan pelaa Venäjän pussiin”.

Jännite totuudenmukaisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden välillä tuli esille myös Helsingin Sanomien toimittajan otaksuessa, että ”Venäjällä on varmaankin otettu Toverin lausunto myhäillen vastaan”. Toverin ei sentään odotettu vetävän takaisin totena mutta epätarkoituksenmukaisena pidettyä kannanottoaan.

Toverin sotatilaväite vahvisti siihen asti julkilausumattoman säännön: sijaissotaa käyvä ei saisi tunnustaa olevansa sodassa. Hallitulla viestinnällä sammutettu skandaali paljasti yhden samankaltaisuuden sijaissodan muutoin täysin erilaisten osapuolten välillä: poliitikkojen on myös muualla kuin Venäjällä vältettävä puhumasta sodassa olemisesta.

Lähimmäksi sijaissodan myöntämistä tuli Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola kutsuessaan Ukrainan tilannetta ”historiallisesti melko tyypilliseksi epäsuoraksi konfliktiksi”. Aaltola tosin väisti tarkentamasta Suomen roolia konfliktissa ja kiirehti korostamaan läntisen strategian onnistumista.

Ei sodassa, vaan sijaissodassa

Sotatilakannanoton käsittely julkisuudessa oli eufemistista eli kiertoilmaisuin käytävää: Suomen rooli Ukrainan puolustustaistelun tukemisessa jäi siinä hahmottumatta. Niin Toverin puoltajat kuin arvostelijat onnistuivat välttämään konfliktia kuvaavaa neutraalia sanaa, joka on ollut käytössä arvostettujen kansainvälisen politiikan tutkijoiden ja turvallisuuspolitiikan vaikuttajien keskuudessa niin Britanniassa, Ranskassa kuin Saksassakin: sijaissota.

Yhdysvaltojen liittolaisena Suomi on mukana sodassa, joka on luonteeltaan sijaissota. Siinä Ukraina on taistelutanner ja vihollinen on Venäjä, jonka lietsoma sisällissota Itä-Ukrainassa ymmärrettiin Suomessa jo vuonna 2014 sijaissotana. Kentin yliopiston emeritusprofessori Richard Sakwan mukaan Ukrainan sota on ”klassinen sijaissota”, jonka juurisyynä ovat kylmän sodan päättämisen jälkeen luodun eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän ongelmat. Nykyään Venäjä on tosin konfliktin välitön osapuoli, kun taas länsi osallistuu rintamataisteluihin välillisesti.

Sijaissodan idea piilee sen tarjoamassa peitteessä, jonka avulla sotilaallista toimintaa voi harjoittaa osapuoleksi joutumatta. Väite sodassa olemisesta ei siksi ole pelkkää dramatisointia, vaan myös vahingollista siihen osallistuvien sotaponnisteluille. Sijaissodasta seuraa tiettyjä operatiivisia rajoitteita, kuten komentaja evp. Juha-Antero Puistola tiivistää: ”kukaan ei voi marssia Moskovaan sanelemaan uutta valtiosääntöä.”

Sijaissodan idea piilee sen tarjoamassa peitteessä, jonka avulla sotilaallista toimintaa voi harjoittaa osapuoleksi joutumatta. Väite sodassa olemisesta ei siksi ole pelkkää dramatisointia, vaan myös vahingollista siihen osallistuvien sotaponnisteluille.

Täysimittaisen ydinasevaltioiden välisen sodan välttäminen on sijaissodan tarkoitus. ”Emme tule sotkeutumaan sotaan”, linjasi Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg ja vahvisti liittokunnan kannan vastikään: ”emme tule olemaan sodan osapuoli.” Samaan tapaan totesi Yhdysvaltain presidentti Joe Biden: ”Emme tule käymään kolmatta maailmansotaa Ukrainassa”.

Ukrainassa käytävän sodan ymmärtäminen sijaissotana saattaa vaikuttaa vieraalta, koska ilmaisu kuului jo varhain neuvotteluratkaisua kannatteiden sanavarastoon. Lisäksi se on ollut keskeinen osa Venäjän narratiivia, jolle on luonteenomaista yhdistää ”lännen sijaissota” ydinsodan lietsomiseen.

Kun hyökkäystä edeltäneet neuvottelut Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä olivat päättyneet tuloksetta, Venäjän presidentti Vladimir Putin oli luonnehtinut Ukrainan tukea ”pelkäksi välineeksi” maansa heikentämiseksi. Sijaissodan ideaa mukaillen hän oli jo vuonna 2014 nimittänyt konfliktia ”maailman tilannetta heijastavaksi peiliksi” ja arvostellut länttä valmiudesta ”uhrata Ukrainan yhtenäisyys omien poliittisten päämäärien saavuttamiseksi”.

Ennen sodanjulistustaan Putin oli tarkentanut Naton sotilaallisen läsnäolon kulkevan rinnan yhtenäisyyttä rikkovan ”alkuperäiskansojen” puolustamisen kanssa. Hyökkäyksen kehystäminen ”alueellisena konfliktina” yleistyi Venäjän virallisissa syötteissä vasta helmikuun 2022 hyökkäyksen jälkeen.

Sijaisodan tukijat ja taistelijat

Ukrainan itsemääräämisoikeuden turvaaminen ja kansallisen olemassaolon takaaminen olivat puolustustaistelun välittömiä tarkoituksia. Sijaissodalle luonteenomaiset piirteet ovat konfliktin pitkittyessä tulleet selvemmin esiin. Se antaa aiheen kysyä, onko sotaponnistelujen päämäärä pysynyt ennallaan. Ukrainan tukemisen pääasiallinen tarkoitus ei ehkä enää olekaan kolonisointiyrityksen torjuminen, vaan hyökkääjävaltion saattaminen romahduspisteeseen.

Yhdysvallat on linjannut Venäjän vallanpitäjän vaihtumisen olevan välttämätöntä rauhanneuvottelujen käynnistämiseksi. Suhteita Venäjään ei näin normalisoitaisi ennen ylimmän johdon syrjäänvetämistä. Suomalaisessa keskustelussa palatsivallankaappausta ovat pitäneet todennäköisenä – ja kukaties toivottavana – everstiluutnantti evp. Martti J. Kari ja Jyväskylän yliopiston professori Antero Holmila.

Myös toisenlaiseen muutokseen viittavia muotoiluja on esiintynyt aina Saksan ulkoministerin lausunnosta ”Venäjän tuhoamisesta” Ukrainan ulkoministerin viimeaikaiseen ennusteeseen: ”Sodan päätyttyä vain yksi osapuoli tulee selviytymään”. Suomen vastikään isännöimässä ulkoministerikokouksessa Helsingin Sanomien mukaan taas ”korostui yhteisen toiminnan merkitys Venäjän jyräämiselle”, jonka yhteys ”Ukrainan tukemiseen” jäi etäiseksi. 

Yhdysvallat on linjannut Venäjän vallanpitäjän vaihtumisen olevan välttämätöntä rauhanneuvottelujen käynnistämiseksi. Suhteita Venäjään ei näin normalisoitaisi ennen ylimmän johdon syrjäänvetämistä.

Länsi on alleviivannut toimivansa saumattomassa yhteistyössä tukemansa maan kanssa. Periaatteesta ”nothing about Ukraine without Ukraine” on silti joustettu. Yhdysvallat on käynyt korkean tason neuvotteluja tiettävästi salassa niin liittolaisiltaan kuin Ukrainaltakin. Ukrainan toimivaltaa sisäisten asioidensa hoitamisessa voitaneen pitää kyseenalaisena sen aseman johdosta, johon pitkittynyt kulutussota on sen saattanut.

Periaatetta ”nothing about Ukraine without Ukraine” rasittaakin maan riippuvuus lännen tuesta. Nollasummapelin asetelma häivyttää vaihtoehdot ja välietapit, mikä on haitaksi strategiselle ajattelulle. Aseviennille asetettuihin odotuksiin varauksellisesti suhtautuvia on tältä kannalta jopa syytetty Ukrainan epäonnistuneista rintamasuorituksista.

Sijaissodan vaikutusta puolustukseen kaikki voimansa keskittävän valtion kykyyn toimia suvereenina voi nähdä asettuneen uuteen valoon, kun Britannia kariutti molemminpuolisiin myönnytyksiin perustuneen neuvotteluratkaisun pian sodan syttymisen jälkeen. Sodan loppu ehdollistettin Venäjälle rintamataistelun tuloksena tuotetusta täydellisestä sotilaallisesta tappiosta. Helsingin yliopiston professori Timo Vihavainen piti tällaista ”non possumus -kantaa” vahingollisena rauhanrakentamiselle.

Sijaiskärsijöitä sijaissodassa?

Kompromissirauhan torjumisen jälkeinen asetelma on vahvistanut sijaissodille ominaista riskitekijää: sodassa tuettavasta valtiosta saattaakin muodostua välikappale sellaisten intressien ajamiselle, jotka eivät kiinteästi kosketa, saati välittömästi yhtene tuettavan omien intressien kanssa. Huoli tuettavan valtion ajautumisesta suurvaltapoliitiseksi pelinappulaksi ei siksi ole liioiteltu.

Tähän oli viitannut Yhdysvaltojen sotilastiedustelun entinen asiantuntija ja Center for Strategic Research and International Studies -tutkimuskeskuksen emeritusprofessori Anthony Cordesmann. Hänen mukaansa ”Venäjän hyökkäys antoi verukkeen sen vastaiselle sijaissodalle, joka tarjoaa Yhdysvalloille mahdollisuuden heikentää huomattavasti Venäjän asemaa sille itselleen vähäisin kustannuksin”.

Historioitsija Tony Wood piti todennäköisenä sijaissodan tämän suuntaista käännettä jo kuukausi Venäjän hyökkäyksen jälkeen. Hän arvioi sen seurausten ”tekevän pilkkaa väitetystä läntisten hallitusten kiinnostuksesta ukrainalaisten hyvinvointia kohtaan”.

Odotuksen asussa esitetty vaatimus on ongelmallinen, koska päämäärän kannatuksesta ukrainalaisten ja länsimaiden väestöjen keskuudessa on hankalaa, ellei jopa mahdotonta saada sotaolosuhteissa riittävää varmuutta.

Komentaja evp. Juha-Antero Puistola on alleviivannut, että lännen voitto ”vaatii verta, hikeä ja kyyneleitä vielä pitkään”. Puistola katsoo kohtuulliseksi erittäin korkean materiaalisen ja inhimillisen hinnan maksamisen Ukrainan puolustustaistelulle asetetun päämäärän saavuttamisesta. Odotuksen asussa esitetty vaatimus on ongelmallinen, koska päämäärän kannatuksesta ukrainalaisten ja länsimaiden väestöjen keskuudessa on hankalaa, ellei jopa mahdotonta saada sotaolosuhteissa riittävää varmuutta.

Ukrainalaisten osaksi näin mahdollisesti koituva sijaiskärsijän rooli on moraalisesti kyseenalainen. Tragediaa etäältä Yhdysvalloissa seuraavat ovat hyötyneet suunnattomasti sijaissodan nostattamasta puolustustarvike- ja fossiilienergiateollisuuden kysynnästä. Euroopan unionin ottama suunta kohti sotataloutta on institutionalisoinut jakoa voittajiin ja häviäjiin – sijaissodan tukijoihin ja taistelijoihin.

Sijaissota on neutraali nimitys

Ukrainan sodan ymmärtäminen sijaissotana auttaisi löytämään konfliktiin ratkaisun, joka kunnioittaisi ukrainalaisten tahtoa. 72 prosenttia ukrainalaista suhtautuu avoimesti sodan päättämiseen neuvotteluteitse. Myös enemmistö eurooppalaisista pitää neuvotteluratkaisua todennäköisimpänä sodan päättymistapana.

KIIS-tutkimuslaitoksen yhdysvaltalaisen National Democratic Instituten toimeksiannosta tekemä kysely mittasi ukrainalaisten kompromissivalmiuden kasvaneen vuoden takaisesta 33 prosentista 57 prosenttiin.  Laitoksen johtaja Anton Hrushetskyi selittää mielialojen vaihtumista ukrainalaisen yhteiskunnan kärsimillä vahingoilla ja sitä seuranneella ”psykologisella uupumuksella”. Valtaosa ukrainainalaisista katsoo Venäjän hyökkäyksen kohdistuvan nimenomaan heidän valtioonsa, ei läntiseen maailmaan yleensä.

Asioilla on aina kaksi puolta

Sijaissota on sotaa ilman tappiota muille paitsi taisteleville osapuolille. Vaikka veretön sota on käsitteellinen ristiriita, arkiajattelumme ei tätä hahmota, kuten Slavoj Žižek on esittänyt. Sotaan määritelmällisesti kuuluvan vaarallisuuden ja väkivallan rajautuminen taistelevalle osapuolelle tekee siitä taas joillekin toisille hyväksyttävämmän. Semanttisesti kesytettynäkin sota on yhä sotaa.

Jos halutaan Toverin tapaan ”ymmärtää aikaa, jossa nyt eletään”, käytettyjä määritelmiä ei saisi ratkaista poliittinen tarkoituksenmukaisuus, vaan intressivertailun ja puolueettoman näytön pohjalta muodostettu tilannekuva. Jos Ukraina taistelee puolestamme, olemme sijaissodassa.

Sijaissodan lietsoma uusi kylmä sota ei ole kenenkään edun mukainen. Toivon laskeminen autokraattiseen vallanpitäjien vaihdokseen Venäjällä sisältää itsepetoksen vaaran.

Korean niemimaan kaltainen aselepo ilman rauhansopimusta -tilanteen muodostuminen Eurooppaan epävakauttaisi alueen pysyvästi ja johtaisi siviiliyhteiskuntien militarisoitumiseen. Sijaissodan lietsoma uusi kylmä sota ei ole kenenkään edun mukainen. Toivon laskeminen autokraattiseen vallanpitäjien vaihdokseen Venäjällä sisältää itsepetoksen vaaran.

Ero ukrainalaisten sankarillisen uhrivalmiuden ja heidän halpahintaisen uhraamisensa välillä tulisi pitää kristallinkirkkaana. Näin vältetään Ukrainan joutuminen suurvaltapoliitikan välikappaleeksi. Arvopohjainen realismi jää tyhjiksi sanoiksi, jos päätöksentekoa ohjaavat käsitykset meillä ja muualla muodostetaan yksinomaan sen perusteella, kenen pussiin ne pelaavat.

YTM Aleksi Okkonen on Sadankomitean hallituksen jäsen.

Artikkelikuva: wal_172619 / Pixabay

Julkaisu Jos Ukraina taistelee puolestamme ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ukrainan viisuedustaja Kalush Orchestran ansaittu voitto vuoden 2022 Euroviisuissa oli tärkeä hetki Ukrainan moraalin ja eurooppalaisen solidaarisuuden kannalta maan puolustautuessa Venäjän hyökkäykseltä, mutta juhlinta oli hädin tuskin alkanut Torinon lavalla, kun huhut alkoivat kierrellä siitä, pystyisikö Ukraina isännöimään kilpailua vuonna 2023.

Siksi olikin valitettavaa, muttei ehkä yllättävää, kun Euroopan yleisradioliitto (EBU) ilmoitti, ettei Ukrainan yleisradioyhtiö UA:PBC pysty täyttämään tapahtuman järjestämiseen vaadittavia vaatimuksia.

Tapahtuman suunnitteluun kuluu lähes kaksitoista kuukautta ja siihen osallistuu tuhansia työntekijöitä sekä taiteilijoita – puhumattakaan kymmenistätuhansista faneista, jotka saapuvat isäntäkaupunkiin live-esiintymisiä varten. Kesäkuussa 2022 julkaistussa lausunnossaan EBU ”syvästi pahoitellen” sitä, että Euroviisujen järjestämiseen liittyvät turvallisuushaasteet ovat sotaa käyvälle maalle liian suuria ratkaistaviksi.

Pehmentääkseen iskua EBU korosti samassa lausunnossa, että ”Ukrainan voitto näkyy ensi vuoden ohjelmissa.” Kun Liverpool valittiin isännöimään Ukrainan puolesta, kaupunki totesi ilmoitusvideolla, että ”on kunnia tehdä tämä Ukrainan puolesta.” Videolla, ukrainalaiset ihmiset ovat lippuineen liverpoolilaisten ja tunnettujen Liverpoolin maamerkkien rinnalla.

Kaupunki näytti vihjailevan, että vuoden 2023 Euroviisut olisivat edelleen Ukrainan juhlat. Videolla väitetään, että Liverpool on isäntäkaupungin sijasta: ”näyttämö, jolla maailma voi nähdä sen maan energian, luovuuden ja ylpeyden, joka tällä hetkellä tarvitsee apuamme tarinansa kertomisessa.”

Ukrainan Euroviisut?

Kyseessä ei ole ensimmäinen kerta, kun jokin muu kuin edellisen vuoden voittajamaa ryhtyy isännöimään Euroviisuja. Kuitenkin vuoden 2023 kilpailuun liittyvä tilanne on täysin poikkeuksellinen. Kaikissa muissa tapauksissa voittajamaa päätti itse olla isännöimättä kilpailua seuraavana vuonna. Sen sijaan Liverpoolissa vuonna 2023 järjestettävät Euroviisut ovat ensimmäiset, joissa halukas isäntämaa ei pysty järjestämään kilpailua.

Ratkaisevasti Ukrainan viranomaiset torjuivat EBU:n väitteen, jonka mukaan Ukrainan Euroviisujen järjestäminen olisi mahdotonta. Ukrainan kulttuuriministeri Oleksandr Tkatšenko ilmaisi yhdessä Ukrainan entisten euroviisuedustajien Ruslanan, Jamalan ja Kalush Orchestran Oleh Psiukin kanssa syvän pettymyksensä EBU:n päätökseen. Suomeksi käännettynä Psiukin totesi Facebookissa antamassaan lausunnossa näin:

”Ukraina ei ole samaa mieltä tällaisen päätöksen luonteesta… Voitimme Euroviisut rehellisesti ja olemme täyttäneet kaikki ehdot määräaikojen puitteissa, jotka koskevat Euroviisujen järjestämistä Ukrainassa – olemme antaneet vastauksia ja takeita turvallisuusstandardeista ja mahdollisista kilpailupaikoista.”

Olipa päätös miten tarpeellinen ja hankala tahansa, se, että kilpailu järjestetään Britannissa eikä Ukrainassa, vaikuttaa molempien maiden tapaan kertoa kansallisia tarinoitaan näyttämöllä.

Toisin kuin aiemmissa Euroviisuissa, joissa voittajamaat luopuivat vapaaehtoisesti isännöintitehtävistä, tässä tapauksessa päätös isännöinnin eväämisestä tuli EBU:lta. Olipa päätös miten tarpeellinen ja hankala tahansa, se, että kilpailu järjestetään Britannissa eikä Ukrainassa, vaikuttaa molempien maiden tapaan kertoa kansallisia tarinoitaan näyttämöllä.

Millaiselta Liverpoolin apu Ukrainan tarinan kertomisessa sitten todellisuudessa näyttää? Ja miksi Euroviisujen isännöintiä pidetään niin tärkeänä Ukrainalle ja voittajamaille yleensä?

Vaikutuksen tekeminen maailmaan, Euroopan valloitus

Euroviisujen järjestäminen on tunnetusti hyvin kallista. Viimeksi kun Ukraina isännöi Euroviisuja Kiovassa vuonna 2017, kokonaiskustannukset kansalliselle yleisradioyhtiölle olivat noin 30 miljoonaa euroa eli lähes 8 miljoonaa euroa yli budjetin. Zelenskyin hallitukselle olisi annettu huoletta anteeksi, jos se olisi halunnut ohjata tämänkaltaiset rahat sotaponnisteluihin tai väestönsä tukemiseen.

Mahdollisuus ”isännöidä show’ta, johon ei ole varaa” – kuten ruotsalainen juontaja Petra Mede sitä kerran nenäkkäästi kuvaili – tuo kuitenkin isäntämaille ja -kaupungeille monia etuja. Euroviisujen kaltaiset megatapahtumat tarjoavat isäntämaille mahdollisuuden esitellä kotimaansa myönteisessä valossa kansainväliselle yleisölle.

Euroviisututkijat, kuten Jess Carniel ja Paul Jordan, ovat kirjoittaneet siitä, miten arvokasta Euroviisujen järjestäminen voi olla maan kulttuuridiplomatialle ja niin kutsutulle kansalliselle brändille, eli vaikutelmille, joita kansainvälisellä yleisöllä on maasta, sekä kulttuurille, perinteille ja nähtävyyksille, jotka edistävät matkailua. Tätä mainontaa näkee vuosittain jo yli 160 miljoonaa televisiokatsojaa. Uudet kumppanuudet sosiaalisen median jättiläisten TikTokin ja Instagramin kanssa tarkoittavat, että isäntämaiden kansallisen brändin potentiaalinen yleisö on suurempi kuin koskaan.

Uudet kumppanuudet sosiaalisen median jättiläisten TikTokin ja Instagramin kanssa tarkoittavat, että isäntämaiden kansallisen brändin potentiaalinen yleisö on suurempi kuin koskaan.

Ukrainalle isännöinti ei ollut vain tilaisuus mainostaa Ukrainan brändiä, vaan se oli myös tärkeä tilaisuus rakentaa moraalia ja solidaarisuutta kriisiaikana. Ukrainan silmissä Euroviisujen järjestäminen Kiovassa, Lvivissä tai Zakarpattiassa, jotka olivat alun perin ehdotetut isäntäkaupungit, antaisi kuvan vahvasta ja kestävästä kansakunnasta, jota Eurooppa ja maailma tukevat. Presidentti Zelenskyi havainnollisti tätä pian Kalush Orchestran voiton jälkeen kirjoittamalla Instagramissa: ”Rohkeutemme tekee vaikutuksen maailmaan, musiikkimme valloittaa Euroopan! Ensi vuonna Ukraina isännöi Euroviisuja.” Kulttuuriministeri Tkatšenko vaati EBU:ta harkitsemaan päätöstään uudelleen sillä perusteella, että ”vuoden 2023 Euroviisujen järjestäminen Ukrainassa on vahva viesti koko maailmalle, että se tukee nyt Ukrainaa.”

Koska kilpailu järjestetään sen sijaan Liverpoolissa, suuri osa tämänkaltaisen kansallisen brändäyksen hyödyistä menee Yhdistyneelle kuningaskunnalle. Lippujen valtava kysyntä –finaaliliput myytiin loppuun 36 minuutissa – ja majoituspaikoista osoittaa Liverpoolin hyötyvän viisumatkailusta. Tämän vuoksi Liverpoolin ja Ukrainan edustuksen seuraamisesta lavalla ja sen ulkopuolella tuleekin yksi tärkeimmistä vetonauloista kilpailun kansainvälisestä politiikasta kiinnostuneille eurofaneille.

Ukrainalaisia tarinoita näyttämöllä ja sen ulkopuolella

Jos sinulla käy niin hyvä tuuri, että pääset seuraamaan kilpailua livenä Liverpooliin, tarjolla on runsaasti mahdollisuuksia nähdä ja kokea tapahtuman ukrainalaisia ulottuvuuksia vierailemalla Eurovision Villagessa ja EuroFestivaaleilla. Tämä kahden viikon mittainen musiikillinen, taiteellinen ja sosiaalinen festivaali on Euroviisujen historian suurin.

Se tukee päätapahtumaa tarjoamalla ukrainalaisten ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa toimivien taiteilijoiden yhteistuotantoa sekä Euroviisujen ikonien, kuten edellisen ukrainalaisen voittajan Jamalan, esiintymisiä.

Niille meistä, jotka katsovat Euroviisuja kotoa television välityksellä tärkeintä on se, miten – ja kuinka paljon – ukrainalainen kulttuuri ja tarinat ovat edustettuina Euroviisujen areenalla.

Liverpoolin hakemusvideo antaa jo jonkinlaisen kuvan siitä, miten tämä saattaa toteutua. Videolla on paljon kuvia Ukrainan lipuista sateenkaarilippujen rinnalla Liverpoolin tärkeimpien nähtävyyksien ympärillä, mutta siinä ei varsinaisesti mainita Ukrainaa, ja ukrainalaista kulttuuria tuodaan esiin vain lyhyesti ukrainalaisen kuoron perinteisessä ukrainalaisessa asussa esittämien kohtausten kautta.

Myös ilmoitus siitä, ketkä julkisuuden henkilöt isännöivät live-ohjelmia, on paljastava. Niistä kymmenestä televisiopersoonasta, jotka on valittu juontamaan ohjelmia ja tekemään suoria selostuksia, vain kaksi – Julia Sanina ja Timur Miroshnychenko – ovat ukrainalaisia. Ei ole kohtuutonta odottaa, että juhlissa, joiden tarkoituksena olisi auttaa kertomaan Ukrainan tarinaa, olisi enemmän näkyviä ukrainalaisia tarinankertojia.

Toisaalta ukrainalaisilla tuottajilla ja tekijöillä on ollut keskeinen rooli esityksen tuottamisessa. Ukrainan ja Britannian yleisradioyhtiöiden johtajat Mykola Chernotytskyi ja Tim Davie allekirjoittivat lokakuussa 2022 yhteistyöpöytäkirjan, jossa vahvistettiin, että Ukraina ”esitellään Eurovision-laulukilpailun 2022 voittajamaana.”

Pöytäkirjan mukaan UA:PBC:n edustajat valvovat tapahtumaa BBC:n valvontakomitean jäseninä ja neuvonantajina suunnittelussa, taiteessa ja teemamusiikissa – ukrainalaiset luovan työn tekijät olivat puolestaan keskeisessä asemassa esimerkiksi vuoden 2023 logon ja iskulauseen, United by Music, kehittämisessä.

Niille meistä, jotka katsovat Euroviisuja kotoa television välityksellä tärkeintä on se, miten – ja kuinka paljon – ukrainalainen kulttuuri ja tarinat ovat edustettuina Euroviisujen areenalla.

Show’n luovien elementtien ukrainalainen hallinta tarkoittaa sitä, että väliaikaesiintymiset ja ennen laulua esitettävät postikortit ovat katsojan kannalta kiinnostavimpia. Näillä tilaisuuksilla pyritään osoittamaan, että kyse todellakin on ukrainalaisten Euroviisuista. Nämä lyhyet videot esittelevät vuoron perään taiteilijan, joka tavallisesti tutkii tai tanssii isäntäkaupungin maamerkeillä. Ne ovat tärkeä tilaisuus tuoda esille isäntäkaupungin paikallisuutta. Kotikatsojien kannattaa pitää silmällä, onko postikorttien aiheena yksinomaan Liverpool vai yritetäänkö niissä esitellä ukrainalaista kulttuuria Liverpoolista käsin.

Se, että Yhdistynyt kuningaskunta isännöi Ukrainan Euroviisuja Ukrainan puolesta, tarkoittaa, että molemmat maat hyötyvät mahdollisuudesta jakaa kansalliset tarinansa ja kulttuurinsa maailmanlaajuisen yleisön kanssa. Tärkeä kysymys vuoden 2023 Euroviisuja seuraavalle yleisölle onkin, miten Yhdistynyt kuningaskunta ja Ukraina jakavat valokeilan.

Zoë Jay on kansainvälisen politiikan ja populaarikulttuurin tutkijatohtori Helsingin yliopiston eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä (EuroStorie).

Artikkelin ovat kääntäneet englannista suomeksi Visa Tuomela ja Sampo Mustonen.

Artikkelin pääkuva: wakeyfan / pixabay.com

Julkaisu Euroviisut 2023 – vuosi, jolloin Liverpoolista tuli ukrainalainen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Stanley, Jason: (2022) Näin toimii fasismi. Vastakkainasettelun politiikka. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. niin & näin. 187 s.

Ukrainan sodan yhteydessä Venäjän hallinto on sotapropagandassaan puhunut paljon fasismista ja natsismista aitoon neuvostohenkeen. Se on jossain määrin vaimentanut keskustelua siitä, mitä fasismi tällä hetkellä on ja miksi siitä täytyy olla huolissaan. 

Fasismista useimmille tulevat ensimmäisenä mieleen maailmansotien välillä vaikuttaneet Italian fasistinen hallitsija Benito Mussolini ja hänen aatteellinen pikkuserkkunsa, Saksan kansallissosialistien eli natsien johtaja Adolf Hitler. Kuten historioitsija Stanley G. Payne vuonna 1995 julkaistussa klassisessa tutkimuksessaan A History of Fascism  osoitti, fasistisia liikkeitä löytyi maailmasotien välisestä Euroopasta kaikista valtioista; suomalainen fasistinen liike on sekin asetettu osaksi eurooppalaista fasistista liikehdintää.

Ukrainan sodan yhteydessä Venäjän hallinto on sotapropagandassaan puhunut paljon fasismista ja natsismista aitoon neuvostohenkeen.

Fasismin analysointi vaikuttaa monista epäajankohtaiselta ajassa, jossa esimerkiksi Venäjän presidentti Vladimir Putin on sotapropagandassaan leimannut fasisteiksi lähes koko demokraattisen maailman. Tästä sakkapuheesta päästään hyvin yli toteamalla, että Venäjällä ja Neuvostoliitossa on ollut ja on yhä aivan omanlaisensa käsitys fasismista – erityisesti nyt, kun Putinin hallinto näyttäytyy totalitaristisena ja myös fasistisena. 

Valitettavasti fasismi elää ja voi hyvin myös 2020-luvulla, vaikkakin hieman toisella tavalla kuin mitä venäläinen sotapropaganda antaa ymmärtää. Tähän todellisempaan fasismin kokokuvaan juuri ilmestynyt suomenkielinen käännös fasismia käsittelevästä teoksesta pureutuu kiinnostavalla tavalla. 

Fasismi nyt 

Yalen yliopiston professori ja filosofi Jason Stanleyn suomeksi käännetty kirja Näin toimii fasismi on poleeminen johdatus fasismiin modernina politiikkana. Teos kuvaa esimerkkien avulla, miten fasistinen politiikka on hivuttautunut demokraattisiin järjestelmiin 2000-luvulla ja mitä vaikutuksia sillä on kansalaisyhteiskunnalle.

Erityisen paljon havaintoja tehdään Yhdysvaltojen politiikasta, mutta Stanley antaa lukuisia esimerkkejä myös Unkarin, Venäjän, Puolan ja Turkin kehityksestä kohti etujoukkoista yksinvaltiutta, jossa fasistisen politiikan tunnusmerkistö täyttyy.

Kirjan tärkeä ajatus on, että fasismi on keskuudessamme, ja sen aiheuttamista vaurioista demokratialle on syytä olla huolissaan.

Kun Unkari vie vähemmistöiltä oikeudet perustuslaissa, Puola kieltää rangaistuksen uhalla väittämästä historiankirjoituksessa, että puolalaiset olisivat osallistuneet holokaustiin, tai kun Yhdysvalloissa osavaltiot saavat oikeuden puuttua naisen oikeuksiin päättää omasta ruumiistaan, fasistisen politiikan tunnusmerkit täyttyvät. 

Kirjan tärkeä ajatus on, että fasismi on keskuudessamme, ja sen aiheuttamista vaurioista demokratialle on syytä olla huolissaan. Stanley vetää hyvin yhteen populististen, äärinationalististen ja äärikonservatiivisten liikkeiden muutosta, jossa on aistittavissa uuden suvaitsemattomuuden ja kansallisen sisäänpäin käpertymisen piirteitä. 

Demokratian hyväksikäyttäjät

Verrattuna niihin poliittisiin liikkeisiin, jotka toimivat demokraattisella poliittisella kentällä, fasististen liikkeiden tavoitteena on vain ja ainoastaan käyttää demokratiaa hyväkseen ja saavuttaa näin ehdoton valta. 

Saavutettuaan sen nämä liikkeet ryhtyvät tuhoamaan kansalaisyhteiskuntaa: poliittisia oikeuksia, vähemmistöjen ja maahanmuuttajien oikeuksia sekä yksilönvapauteen liittyviä oikeuksia. Stanleyn tulkinta on johdonmukainen: tällainen politiikka on fasismia – kääriytyy se sitten uskonnolliseen fanatismiin, propagandistisesti hyödynnettyyn kansallistunteeseen tai vain yhden poliittisen ryhmän vallanhaluun.

Fasismille on olennaista voimakas, valehteluun perustuva yhteiskunnan polarisointi ja viholliskuvien luominen kansakunnan sisälle: joukossamme on tämän ajattelun mukaan kunnon ihmisiä ja eri tavalla omia vapauksia ottavia loisijoita. Menneisyydessä asiat olivat paremmin: miehen, naisen ja perheen paikka määritelty ja ”ikiaikainen”, mutta globalisaatio ja vääränlainen yksilöllistyminen ja yksilönvapaus ovat uhka näille perinteisille arvoille. 

Kansakunta selviytyy näistä uhkakuvista fasistien mukaan vain yksinvaltiaan johtajan ja hänen poliittisen etujoukkonsa rakentaman kurin avulla ja ”vääränlaisten” ihmisryhmien oikeuksien tuhoamisella.

Fasismille on olennaista voimakas, valehteluun perustuva yhteiskunnan polarisointi ja viholliskuvien luominen kansakunnan sisälle.

Stanleyn kirja on monella tapaa amerikkalainen: se jäsentää fasismia rautalankamallilla ja osoittaa puheiden ja tekojen seuraukset hyvin konkreettisesti. Lukuisat viittaukset Yhdysvaltain entiseen presidenttiin Donald Trumpiin selittyvät sillä, että teos on kirjoitettu yhdysvaltalaiselle yleisölle. Samasta syystä rasismi, rotukysymykset ja aborttikeskustelu nousevat kirjassa tehokkain esimerkein kerta toisensa jälkeen esiin. 

Stanley kirjoittaa paikka paikoin melko poleemisesti ja jopa raivokkaasti: eipä sillä, esimerkit ovat kieltämättä valaisevia. Hän tuo esiin hyvin konkreettisesti sen, miten fasismi on käyttänyt demokraattista järjestelmää kasvualustanaan nykyajassa.

Historian vaaroja

Historiantutkijana kirjaa lukiessa minua vaivasi jonkin verran sellaisten historiallisten esimerkkien viljely, joista osassa on aistittavissa anakronismia. Toisin sanoen, kaikki erilaisten väestöryhmien syrjintä ja rasismi historiassa, josta Stanley tuo esimerkkejä, ei edusta vielä fasistista ajattelua. 

Vastavalistuksesta 1800-luvun mittaan noussut fasismi alkoi kehittyä poliittisiksi liikkeiksi 1900-luvun alussa yhteiskunnissa, joissa poliittinen järjestelmä oli kehittynyt demokraattiseksi. Kuten Stanleykin toisaalla toteaa, fasismin edellytys on yhteiskunnan demokraattisuus. Tästä syystä Yhdysvaltojen 1800-luku, jota tuskin voi pitää erityisen demokraattisena ja josta Stanley nostaa erityisesti rotukysymyksissä esimerkkejä, on fasismin määritelmän kannalta ongelmallinen valinta. 

Fasismin edellytys on yhteiskunnan demokraattisuus.

Vaikka yhdysvaltalaisilla on tapana korostaa vapautta ja demokraattisuutta, Yhdysvallat sulki kuitenkin vielä pitkälti 1900-luvun ajan valtavia väestöryhmiä poliittisen järjestelmän ulkopuolelle. Sinänsä syrjivä tai rasistinen politiikka ei tietenkään muutu yhtään sen paremmaksi, määritellään se sitten fasistiseksi tai ei. Kyse on käsitteellisestä tarkkuudesta.

Tapani Kilpeläisen suomennos on vetävä eikä aiheuta uudelleenlukemisen tarvetta. 

Fasismi on modernin yhteiskunnan vitsaus, kuten sen sisar kommunismikin. Kun valtiokommunismi on pitkälti historiaa ja sen nykyisiä edustajia voinee pitää pikemminkin filosofi Hannah Arendtin sanoin totalitaristisina ja itse asiassa fasistisina järjestelminä, nähtäväksi jää, millä tavalla fasismin romahdus tapahtuu. 

Marko Tikka on Suomen historian dosentti, tutkija ja yliopistonlehtori ma Tampereen yliopistossa. Hän on kirjoittanut yhdessä Oula Silvennoisen ja Aapo Roseliuksen kanssa teoksen Suomalaiset fasistit, Mustan sarastuksen airuet (WSOY 2016).

Julkaisu Kirja-arvio: Siitä oikeasta fasismista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Osana väitöskirjaprojektiani, jossa tutkin yhteiskunnallisen hyvän määrittelyä uusien ydinvoimaloiden päätösprosesseissa, pääsin opiskelemaan ydinreaktoritekniikkaa vuosina 2013 ja 2014 Sveitsiin, Italiaan ja Englantiin venäläisten, ranskalaisten ja brittiläisten ydinvoimainsinöörien ja -fyysikoiden sekä muiden alan osaajien ohjauksessa. Oma kiinnostukseni oli erityisesti neljännen – eli Olkiluoto 3:sta vielä seuraavan – sukupolven voimalatekniikka ja toriumreaktorit. Käytännössä maailma kuitenkin elää vielä toisen sukupolven reaktoreiden kanssa, joita Eurooppa on pullollaan.

Geopolitiikka ja ydinvoiman suhde ydinaseisiin jäivät aikoinaan energiajärjestelmän vihertymisen tutkimuksen alle.

Näitä oppeja en ole kovinkaan paljon pohtinut paria poikkeusta lukuun ottamatta, koska geopolitiikka ja ydinvoiman suhde ydinaseisiin jäivät aikoinaan energiajärjestelmän vihertymisen tutkimuksen alle ja julkisessa keskustelussakin hyvin vähäiselle sijalle muutamia poikkeuksia ja avausyrityksiä lukuun ottamatta. Aihe on kuitenkin ajankohtainen nyt, kun venäläiset ovat Ukrainan sodan yhteydessä ottaneet haltuunsa Tšernobylin suljetun ydinvoimala-alueen ja tämän jälkeen lähestyivät asevoimin Zaporižžjan ydinvoimalaa, joka kuudella reaktorillaan ja yhteensä 6000 megawatin tuotantokapasiteetillaan on Euroopan suurin.

Toimivat ydinvoimalat tuottavat Ukrainan sähköstä noin puolet eli energiainfrastruktuurin näkökulmasta merkittävän osan. Onnettomuuden jäljiltä suljetun Tšernobylin jäänteitäkin hoidetaan aktiivisesti, koska siellä sijaitsee edelleen merkittäviä määriä säteilevää jätettä. Tämän alueen Venäjän joukot valtasivat nopeasti sodan alettua ja ottivat laitoksen henkilökunnan panttivangikseen.

Ydinvoiman poliittisen strategisuuden monet kerrokset

Palasin ajatuksiin ydinvoiman geopoliittisuudesta viimeksi, kun Suomen sisäministeriö sulki Pyhäjoen Hanhikiven alueen ja alue luovutettiin venäläiselle valtionyritykselle Rosatomille ydinvoimalan rakentamista varten vuonna 2015. Tuohon mennessä oli selvää, että Fennovoiman hanke oli Venäjälle strateginen ja mainosmielessäkin tärkeä. Rosatomin edustajat puhuivat tästä itsekin avoimesti. Rosatomin voimaloita ei ole onnistuttu myymään länsimaihin ennen Hanhikiven projektia.

Ydinvoimalan strategisuus on suoraan sidoksissa sen tekniseen luonteeseen tavalla, joka antaa strategisen edun voimalan haltijalle tai ulkoiselle voimankäytölle riippuen tilanteesta. Keskeistä on ymmärtää, että ydinvoimala muuttuu potentiaalisesti vaaralliseksi siitä hetkestä, kun se saavuttaa ensimmäisen kriittisyytensä eli uraanin halkeamisreaktiot alkavat ja laitokseen syntyy ensimmäistä kertaa myös säteilyä. Kun tämä fissioreaktio saadaan vakaaksi, laitos tuottaa jonakin päivänä sähköä tai lämpöä. Olkiluoto 3:ssa ensimmäinen kriittisyys saavutettiin alkuvuodesta 2022, mutta sähköntuotannon alkamisesta ei ole varmaan tietoa.

Ydinreaktion valjastaminen kiinnosti ihmiskuntaa alun perin nimenomaan asekäytössä ja siksi sen hyödyntämisen aloittaminen sähköntuotantoon kesti huomattavasti kauemmin.

Ydinvoimaloiden historia on suoraan ja erottamattomasti sidoksissa ydinasekysymykseen lukuisilla tavoilla. Ensinnäkin ydinreaktion valjastaminen kiinnosti ihmiskuntaa alun perin nimenomaan asekäytössä ja siksi sen hyödyntämisen aloittaminen sähköntuotantoon kesti huomattavasti kauemmin. Toiminnassaan säteilyttynyt ydinvoimala on jo itsessään uinuva likainen pommi ja siksi niitä pyritäänkin tarkasti suojelemaan ulkoisilta uhilta. Ydinreaktio on ydinreaktio tarkoituksesta riippumatta ja sen käyttö vaatii huolellisuutta.

Aina huolellisuuden kohteita ei osata ennakoida etukäteen ja ydinvoima-alan toimijoita suitsitaankin alan hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan tahoilta usein haluttomuudesta ennakoida sisäisiä riskejä tai ulkoisia uhkia. Esimerkiksi New Yorkin terrori-iskujen jälkeen vuonna 2001 kansainvälinen ydinvoimayhteisö uudisti turvallisuusarvioitaan ja -ohjeistuksiaan merkittävästi nimenomaan lentokonehyökkäyksiä ajatellen. Monien vanhojen voimaloiden suojakuoria vahvistettiin ja uusille asetettiin kovemmat turvallisuusstandardit.

Ydinvoima-alan toimijoita suitsitaan alan hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan tahoilta usein haluttomuudesta ennakoida sisäisiä riskejä tai ulkoisia uhkia.

Ydinvoimaloihin ei myöskään päästetä käymään ihan ketä tahansa ja niiden piirustukset pysyvät ulkopuolisille arvoituksena, hyvin perustelluista turvallisuussyistä. Lisäksi ydinvoimaloiden sisäiset turvajärjestelmät ovat merkittäviä ja Olkiluoto 3:n kaltaisessa uuden sukupolven reaktorissa järjestelmätasoja on lisätty, jotta ne olisivat vähemmän herkkiä inhimillisille virheille.

Ydinvoimala rakentuu lukemattomista hienoista teknisistä yksityiskohdista, jotka piiloutuvat jättimäisten betonikuorten sisään. Ydinvoima-alan luonteeseen kuuluu tarkastella turvallisuuskysymyksiä usein juuri suurten onnettomuuksien jälkeen, jolloin teknisiä tai kulttuurisia yksityiskohtia hiotaan aina uudelleen.

Ydinvoiman elinkaari

Ydinvoimaloiden käyttöikä on valtavan pitkä, normaalisti kymmeniä vuosia. Tämän lisäksi ydinvoimalan purkaminen on vaativaa ja aikaa vievää työtä edelleen säteilevän materiaalin takia. Kokemusta purkamisesta ei maailmassa kovin paljoa vielä ole ja Suomessakin ensimmäinen purkamislupa annettiin vastikään Otaniemen tutkimusreaktorille. Lupa mahdollistaa suomalaisille ydinvoimalan purkamisen harjoittelun pienessä mittakaavassa. Vakavien onnettomuuksien yhteydessä säteilyä sen sijaan leviää hallitsemattomasti ja reaktoreita ja materiaaleja joudutaan jäähdyttämään kymmeniäkin vuosia ennen käsittelyä tai työskentely on säteilyn takia muutoin erittäin hidasta.

Esimerkiksi Japanissa Fukushiman Daiichiin ydinvoimalassa eletään nyt tätä hitaan työskentelyn vaihetta kohti lopullista purkamista. Fukushiman maanjäristyksestä ja tsunamista seurannut onnettomuus tapahtui vuonna 2011. Osa säteilevästä materiaalista säilyy vaarallisena reilusti yli ihmisiän, joten siivoustyössä on aina onnettomuustapauksissa kyse ylisukupolvisesta ponnistuksesta.

Ydinvoiman pitkät aikajänteet ja ylisukupolvisen politiikan välttämättömyys tekevät siitä ainutlaatuisen kysymyksen myös tavanomaisen politiikan analysoimisen näkökulmasta.

Eli aivan samoin kuin tavanomaisessa ydinjätteiden loppusijoittamisessa, johon realistisia ratkaisuja ei maailmassa juurikaan ole tarjolla. Olkiluodossa sijaitsevaan Onkaloon mahtuu nykyarvioiden mukaan ehkäpä nykyisten Suomessa toimivien reaktoreiden loput jätteet sekä parin uuden reaktorin koko elinkaaren jätteet.

Tšernobylin onnettomuusreaktori sai vasta vastikään uuden suojasarkofaginsa, koska onnettomuudessa vaurioitunut reaktori tuottaa edelleen vaarallista säteilyä. Alkuperäinen sarkofagi rakennettiin heti onnettomuuden jälkeen vuonna 1986, mutta samainen säteily tuhosi kuorta alusta saakka käyttökelvottomaksi.

Tšernobyl opetti ydinvoima-alalle paljon inhimillisistä virheistä ja tapahtuma käynnisti mittavia uudistuksia alan turvallisuuskulttuurin parantamiseksi. Nämä ydinvoiman pitkät aikajänteet ja ylisukupolvisen politiikan välttämättömyys tekevät siitä ainutlaatuisen kysymyksen myös tavanomaisen politiikan analysoimisen näkökulmasta.

Sota ja ydinteknologia

Kun Venäjä otti haltuunsa Tšernobylin ydinvoimalan, ydinvoiman erityisluonne yhteiskunnallisen epävakauden edessä osoitti sen strategisen herkkyyden. Syitä Venäjällä on voinut olla lukuisia. Ensinnäkin ydinvoimala vallatulla tai vallattavaksi tarkoitetulla alueella on erinomainen tukikohta, koska harvalla on halua käyttää voimakkaita aseita ydinvoimaloiden läheisyydessä.

Tšernobyl ei ole sähköä tuottava ydinvoimala, mutta toimivan voimalan ottaminen haltuun antaisi merkittävän infrastruktuuriin liittyvän edun, koska yksittäistenkin ydinvoimaloiden merkitys on yleensä varsin suuri vähintään paikallisen sähköntuotannon kannalta, Suomen kaltaisessa pienessä maassa myös valtiotasolla merkittävä. Todennäköisimmin Tšernobyl on venäläisille joukoille kuitenkin vain hyvä asema toimia.

Ydinvoimalaa voi kuitenkin käyttää myös aseena, vahingossa tai tarkoituksella. Tämän estämiseen kansainväliset ydinturvallisuuteen liittyvät standardit, joita myös Kansainvälinen atomienergiajärjestö IAEA valvoo, on muun muassa kehitetty. Ydinvoimalaan iskeminen on esimerkiksi kansainvälisissä sodan oikeussäännöissä määritelty sotarikokseksi.

Ydinvoimala vallatulla tai vallattavaksi tarkoitetulla alueella on erinomainen tukikohta, koska harvalla on halua käyttää voimakkaita aseita ydinvoimaloiden läheisyydessä.

Teknisestä näkökulmasta vanhat ydinvoimalat ovat varsin hataria turvallisuusparannuksista huolimatta suhteessa nykyaikaisiin tehokkaisiin aseisiin, joilla niihin voitaisiin iskeä. Inhimillisen erehdyksen mahdollisuutta ei myöskään voi unohtaa, kun kyse on sodasta. Pommitusten kohteista ja niiden suunnitelmallisuudesta liikkuu aseellisten konfliktien yhteydessä aina monenlaisia väitteitä.

Sota on luonteeltaan toimintaa, jossa pyritään luomaan materiaalisia haittoja, sekasortoa ja pelkoa. Tšernobylin kaltaisen alueen ottaminen haltuun aiheuttaa jo sellaisenaan henkistä sekasortoa ja pelkoa. Mitään erillistä materiaalista haittaa ydinvoimalalle ei erikseen tarvitse aiheuttaa. Tästä samasta syystä valtioiden varautumissuunnitelmissa on aina strategisempia ja vähemmän strategisia kohteita, joita asevoimien tulee sodan syttyessä suojata.

Kansainvälistä politiikkaa ja historiaa

Suomessa on ollut aiemmin  hämmästyttävää haluttomuutta puhua ydinvoiman geopoliittisista ja strategisista ulottuvuuksista erityisesti Fennovoiman ja Rosatomin yhteistyön yhteydessä. Nyt Ukrainan tilanteen kärjistyessä hankkeen osakkaat itse ovat nostaneet esiin, millainen virhe Rosatom -yhteistyö on ollut. Tähän saakka suomalaiset poliitikot ovat sivuuttaneet asiantuntijat, jotka toivat esiin projektin nyt realisoituneita epäkohtia toistuvasti jo vuosia sitten.

Ydinvoimalalla on poliittista merkitystä monella tasolla. Jo voimalan rakentaminen luo poliittisia ja materiaalisia riippuvuussuhteita, joiden aikajänteet ja mittakaavat ovat poikkeuksellisen pitkiä ja vaikutukset joskus ennakoimattomia. Ydinpolttoaineen ostaminen ei ole rinnastettavissa muuhun energian hankintaan, kuten esimerkiksi tavanomaisten polttoaineiden kohdalla vaan ydinpolttoaineen kauppaa säätelevät alan sisäiset kansainväliset sopimukset ja polttoainetta on tapana varastoida jokaisessa ydinvoimalassa noin kahden vuoden tarpeisiin häiriöiden välttämiseksi.

Jo voimalan rakentaminen luo poliittisia ja materiaalisia riippuvuussuhteita, joiden aikajänteet ja mittakaavat ovat poikkeuksellisen pitkiä ja vaikutukset joskus ennakoimattomia.

Ydinvoimaloiden rakentaminen ja käyttö ovat myös mielenkiintoisella tavalla tieto- ja historiaintensiivisiä. Suomalaiset opettelivat 1950-luvulta alkaen ydinvoiman monimutkaista maailmanpolitiikkaa ja voimaloiden rakentamisen haasteita sinnikkäästi ensin yhdessä lännen ja sitten poliittisen tilanteen takia idän kanssa.

Loviisan ydinvoimalaitokset ostettiin presidentti Urho Kekkosen kehotuksesta Neuvostoliitosta, vaikka ostaja – Imatran Voima – toivoi länsimaista voimalaa. Ensimmäisellä ydinvoimalan idänkaupalla saatiin kuitenkin ikään kuin mahdollisuus hankkia länsimallinen voimala Olkiluotoon Teollisuuden voiman käyttöön.

Seuraavan merkittävän voimalaitosprojektin toteutuminen vasta 2000-luvun alussa ehti kuitenkin luoda osaamistyhjiön, jota edelleen paikataan. Ydinvoimaosaaminen on erityisosaamista, jota ei kuitenkaan juurikaan tarvita muualla, joten maailmassa on ikään kuin aina vain tarvittava tai hieman liian pieni määrä ydinvoimaosaajia. Tämä osaamistyhjiö on aiheuttanut kompastelua niin tekniikassa kuin poliittisissakin kysymyksissä.

Ydinvoimaan liittyvät kompastukset ovat järjestelmällisesti liittyneet poliittisen tai teknisen varovaisuuden herpaantumiseen.

Lisäksi turvajärjestelmistään huolimatta voimala on haavoittuva monella tapaa alkaen mainitusta osaamisesta ja sen puutteesta fyysisiin uhkiin. Ydinvoimala vaatii ympäristöltään siis äärimmäisen paljon: vakautta teknisesti, organisatorisesti ja poliittisesti. Tämänhetkisen vakauden ei kuitenkaan pidä antaa hämätä. Koko alan turvallisuuskulttuuri on kehittynyt usein kompastusten kautta eikä ympäröivän maailman vakaus taas ole ydinvoimaosaajien käsissä.

Monimutkaisen teknisen ja poliittisen luonteensa takia ydinvoimala on potentiaalinen ase nimenomaan hyvin monella tapaa, vahingossa tai tarkoituksella käytettynä, niin rauhan kuin sodankin aikana. Se luo poliittisia ja materiaalisia riippuvuussuhteita, joiden aikajänteet ja mittakaavat ovat poikkeuksellisen pitkiä ja vaikutukset joskus ennakoimattomia.

Suomalaisille Venäjään liittyvä energiakeskustelu on ollut haastavaa, koska Suomi on niin vahvasti riippuvainen venäläisestä energiasta monissa energiamuodoissa.

Suomessa joudutaankin Ukrainan sodan puhjettua arvioimaan uudelleen uusimman voimalan, Fennovoiman Hanhikivi 1:n, suunnitelmat. Osakkailla on jo ollut ja on varmasti erilaisia syitä pyrkiä irtautumaan projektista, mutta projekti itsessään on hitaasti taustalla muuttunut varmaksi luvatusta sisäisesti epävarmaksi. Ukrainan sota talouspakotteineen on lisännyt epävarmuuteen ulkopoliittisen kerroksen, jota ei yksinkertaisesti voida sivuuttaa. Ylipäätään suomalaisille Venäjään liittyvä energiakeskustelu on ollut haastavaa, koska Suomi on niin vahvasti riippuvainen venäläisestä energiasta monissa energiamuodoissa.

Ydinvoimaa ei ole syytä pelätä jatkuvasti, mutta sen valtavaan voimaan ja siihen liittyviin riskeihin ei ole myöskään syytä suhtautua sinisilmäisesti historian, inhimillisyyden ja maailman epävakaan poliittisen tilanteen takia. Ydinvoimaan liittyvät kompastukset ovat järjestelmällisesti liittyneet poliittisen tai teknisen varovaisuuden herpaantumiseen.

Maarit Laihonen on filosofi ja tutkija, joka on tarkastellut ydinvoimapolitiikkaan liittyvä kysymyksiä useista näkökulmista.

Julkaisu Ydinvoiman strateginen merkitys ja Ukrainan sota ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Babi Yar. Context on katsottavissa verkossa DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalien ajan 31.1.-6.2.2022.

Ensimmäisessä näkymässä on ratapenger ja rautatiesilta. Kuva on mustavalkoinen, kuten odottaa sopii. Väliteksti on kertonut, että kuvausajankohta ajoittuu vuoden 1941 kesäkuuhun Neuvosto-Ukrainassa. Kaikki on rauhallista. Sitten ratapenkereeseen iskeytyy ensimmäinen tykistökranaatti, maa pöllähtää, savupatsas kohoaa kesäpäivän taivaalle. Ja toisin kuin aikalaiskuvissa yleensä, räjähdyksen ääni repii korvia.

Ääni on tehokeino, jolla ukrainalainen ohjaaja Sergei Loznitsa tuo menneisyyden lähelle. Hänen kokonaan arkistokuvamateriaalin varaan rakennettu elokuvansa ”Babi Yar. Context” (ukr. Babin Jar. Kontekst) on kertomus Babin Jarin joukkomurhaan syyskuussa 1941 johtaneista tapahtumista, Saksan sotaretkestä Neuvostoliittoon ja siihen elimellisesti liittyneestä samanaikaisesta juutalaisten ja romanien kansanmurhasta, rangaistuksesta ja viimein unohduksesta.

Sota, vapautus, miehitys?

Elokuva seuraa sotaa sen ensimmäisistä hetkistä ja on mukana saksalaisten tunkeutumisessa kesäkuun 22. päivän jälkeen yhä syvemmälle Ukrainaan. Elokuun tullen Ukrainan pääkaupunki Kiova oli läntisin kärki suuressa rintamanmutkassa, jonka ympärille saksalaiset puristivat panssaroidut pihtinsä sotahistorian mittavimmassa saarrostustaistelussa.

Motista otettiin satoja tuhansia sotavankeja. Elokuva näyttää ilmasta kuvattua materiaalia puna-armeijan suunnattomista mies- ja kalustotappioista. Saksalaiset marssivat syyskuun puolivälin jälkeen Kiovaan.

Takana oli jo verinen taival halki Länsi-Ukrainan. Moni oli etenkin sodan alkuvaiheessa helpottunut Stalinin ja neuvostovallan terrorin väistymisestä ja valmis tervehtimään saksalaisia vapauttajina. Kuvissa näkyy kukkakimppuja ojentelevia ihmisiä, Hitlerin kuvilla ja hakaristilippuja koristeltuja julkisia paikkoja, vilahduksia ukrainalaisen nationalistijärjestö OUN:n läsnäolosta. OUN:n keskenään riitautuneiden johtajien Andrii Melnikin ja Stepan Banderan nimet vilahtavat hetkeksi näkyviin.

Moni oli etenkin sodan alkuvaiheessa helpottunut Stalinin ja neuvostovallan terrorin väistymisestä ja valmis tervehtimään saksalaisia vapauttajina.

Ne ovat kaikki ohueksi jääviä ja vain asiaa tunteville avautuvia viittauksia miehityksen ristiriitoihin: nationalistit olivat pääosin kansallissosialisteihin myötämielisesti suhtautuneita äärioikeistolaisia, jotka itsekin vainosivat puolalaisia, juutalaisia ja muita ei-ukrainalaisina pitämiään etnisiä ryhmiä. Länsi-Ukrainan tärkeimmän kaupungin Lvivin (ven. Lvov, saks. Lemberg) valtauksen jälkeen toimeen pannusta kaupungin juutalaisten joukkomurhasta säilynyt järkyttävä filmimateriaali korostaa kansanmurhan mekaniikkaa: nöyryyttämisen, hakkaamisen, ilmiantamisen ja tappamisen takana olivat usein paikalliset ihmiset. SS:n tarvitsi usein vain yllyttää ja katsoa päältä.

Tie Babin Jariin

Vetäytyessään Kiovasta puna-armeija panosti kaupungin keskeisiä rakennuksia radio-ohjattavilla räjähdyspanoksilla, jotka räjäytettiin viimeisten neuvostojoukkojen vetäydyttyä. Yli kaksisataa keskustan rakennusta tuhoutui, mukaan lukien kaupungin pääväylä Hreštšatik. Sen nykyistä ulkoasua hallitsevat stalinistista barokkia edustavat yhtenäiset rakennuskolossit ovat kaikki sodanjälkeistä tuotantoa.

Räjäytyksillä oli Ukrainan juutalaisten tuhoamista jouduttava seurauksensa, sillä miehityshallinto ja rintamajoukkojen kintereillä Ukrainaan tunkeutunut, ideologis-rodullisen tuhoamissodan toimeenpanosta päävastuussa ollut Einsatzgruppe C saivat niistä aiheen syyttää juutalaisia. Kaupungin juutalaiselle väestölle annettiin käsky saapua kokoontumispaikoille teloituksen uhalla. Suurin osa noudatti käskyä pahemmat seuraukset välttääkseen.

Yli 33 000 Kiovan juutalaista ammuttiin Babin Jarin rotkossa.

Seurauksena oli koko aatteelliseksi ja rodulliseksi tarkoitetun tuhoamissodan suurin yksittäinen joukkomurha. Yli 33 000 Kiovan juutalaista ammuttiin Babin Jarin rotkossa. Heidän rinnallaan surmattiin romaneita ja muita sellaisten kansanryhmien edustajia, joiden elämällä ei kansallissosialistisessa tulevaisuudennäyssä ollut arvoa. Ruumiit peitettiin rotkon helposti kaivettavaan hiekkamaahan.

Tappamisen suorittivat käsillä olleet poliisi- ja SS-joukot. Suomalaisen katsojan on syytä ymmärtää, että suomalaisia SS-vapaaehtoisia palveli sotaretken alusta saakka SS-divisioona Wikingin mukana. Wiking syyllistyi ensimmäiseen suureen joukkomurhaan juuri Lvivissä, ja siitä alkaen myös suomalaiset olivat enemmän tai vähemmän mukana itärintamalla käydyn, siviiliväestöön kohdistuneen tuhoamissodan todellisuudessa.

Kukaan mukana olleista ei myöhemmin kertonut sodan tästä puolesta julkisesti, ja historian tutkimus on vasta aivan viime aikoina kyennyt selvittämään suomalaisten osallisuutta yksityiskohtaisemmin.

Kansanmurhan muisto ja unohdus

Ohjaaja itse on luonnehtinut teosta ensisijaisesti elokuvaksi, ja vankasta dokumenttipohjaisuudesta huolimatta katsojan on hyvä pitää se mielessään. Monista aikalaisfilmeistä puuttui ääniraita, ja kautta elokuvan läsnä olevasta äänimaailmasta vain osa on autenttista. Loppu on kuvaan yhdistettyä ääniarkistomateriaalia, ääninäyttelijöiden vuorosanoja, äänitehosteita.

Olemme tottuneet katsomaan aivan lähimenneisyyttäkin aikalaiskuvien kautta: mustavalkoisena, mykkänä, alle 24 kuvan/sekunti kuvataajuudella, joka saa vanhimmat elokuvat vaikuttamaan koomiselta poukkoilulta. Menneisyys ei ollut mitään näistä.

Neuvostoliiton tapa käsitellä juutalaisten kansalaistensa kansanmurhaa oli piilottaa heidän identiteettinsä juutalaisina.

Nykyteknologialla näitä harhaanjohtavia kuvia menneisyydestä on mahdollista manipuloida toiseen suuntaan: luonnolliseen kuvataajuuteen, jälkiväritykseen, syventämiseen. Tällainen kuvamanipulointi tehdään yleensä hyvässä tarkoituksessa, mutta se on silti omiaan vääristämään historiakuvaa toiseen suuntaan. Jälkiväritettyjen kuvien värimaailma on aina jonkun moderni valinta, ja värit lopulta pelkkiä arvauksia. Näin käsitelty kuva ei ole sen autenttisempi todiste menneisyydestä kuin käsittelemätönkään.

Neuvostoliiton tapa käsitellä juutalaisten kansalaistensa kansanmurhaa oli piilottaa heidän identiteettinsä juutalaisina. Neuvostoliiton alueella kansanmurhan virallinen muistaminen tapahtui aina ”neuvostokansaa” vastaan tehtyjen rikosten muistamisena. Loznitsan elokuva sisältää myös joukkomurhista tuomittujen saksalaisten Kiovassa vuonna 1946 järjestetyn julkisen teloituksen filmatisoinnin. Langetettujen julkisten ja brutaalien rangaistusten tarkoituksena oli alleviivata asian saaneen oikeutetun lopputuloksensa ja että se oli sen jälkeen syytä unohtaa.

 ”Suurena isänmaallisena sotana” esillä pidetyn sodan todellisen luonne pyrittiin häivyttämään.

Babin Jarissa tänä päivänä vieraileva hätkähtää, miten lähellä kaupungin ydintä sen on täytynyt olla jo 1940-luvulla. Nykyisin paikka on kokonaan modernin Kiovan ympäröimä, entisestä rotkosta ei näy juuri jälkeäkään, ja alue on puistomaista metsää. Niin ei ole ollut aina. Elokuva päättyy kuviin Babin Jarista 1950-luvun jälkeen, kun rotko oli täytetty ja paikalle alettu rakentaa uudisrakennuksia. Rinnastus on Loznitsan tapa korostaa Neuvostoliiton muistipolitiikan pyrkimystä oman lähimenneisyyden sumentamiseen ja ”Suurena isänmaallisena sotana” esillä pidetyn sodan todellisen luonteen ja taustan – kontekstin – häivyttämiseen.

Arvio on kirjoitettu kansainvälisenä holokaustin muistopäivänä 27.1.2022.

Oula Silvennoinen on dosentti ja akatemiatutkija.

Julkaisu DocPoint-arvio: Joukkomurhan kronikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991, sen alueelle syntyi viisitoista itsenäistä valtiota. Tällä ”entisen Neuvostoliiton alueella”, kuten se edelleen tunnetaan, on puhjennut viimeisen vuoden aikana poikkeuksellisen monta kuolonuhreja vaatinutta konfliktia sekä maiden välillä että niiden sisällä. Suomessa uutiskynnyksen ylittivät ainakin Vuoristo-Karabahin toinen sota Armenian ja Azerbaidžanin välillä kesällä 2020, Valko-Venäjän kansannousu syksyllä 2020, sekä Itä-Ukrainan sodan kiihtyminen keväällä 2021.

Neuvostomenneisyys nykykonfliktien tulkinnan pohjana

Entisen Neuvostoliiton alueen konflikteja luonnehditaan yleensä joko ”etnisiksi” tai ”poliittisiksi”, joilla on taipumista ”jäätyä” eli tyyntyä ilman, että sen aiheuttanutta ristiriitaa on ratkaistu, mikä luo pohjaa selkkauksien uusiutumiselle. Taustastaan riippumatta konfliktit esitetään tavalla tai toisella joko neuvostoaikaisen politiikan tai Neuvostoliiton hajoamisen seurauksina.

Esimerkiksi kahden entisen neuvostotasavallan välinen ”etninen” rajakonflikti tulkitaan tyypillisesti neuvostoaikana hallinnollisista syistä tarkoituksella ”väärin” vedettyjen rajojen seuraukseksi. Tämän avulla selitetään rajakonflikteja Vuoristo-Karabahissa, Itä-Ukrainassa ja Keski-Aasian Ferganan laaksossa. Tulkinnan mukaan jompikumpi tai kumpikaan selkkauksen osapuolista ei Neuvostoliiton romahdettua hyväksynyt ”väärin” vedettyjä rajoja ja on pyrkinyt muuttamaan niitä voimakeinoin.

Kahden entisen neuvostotasavallan välinen ”etninen” rajakonflikti tulkitaan tyypillisesti neuvostoaikana hallinnollisista syistä tarkoituksella ”väärin” vedettyjen rajojen seuraukseksi.

Jos ”etnisten” konfliktien taustalla uskotaan vaikuttavan neuvostoaikainen rajahallinto- ja kansallisuuspolitiikka ja Neuvostoliiton ennalta-arvaamaton romahtaminen vuonna 1991, joka muutti rajat valtionsisäisistä valtioiden välisiksi, niin ”poliittisia” konflikteja selitetään neuvostoaikaisen autoritaarisen hallinnon ja Venäjä-johtoisen neuvostoimperiumin seurauksina.

Asema ”entisenä neuvostotasavaltana” esitetään selittävänä tekijänä esimerkiksi maan epädemokraattiselle hallintojärjestelmälle tai sen erityssuhteelle Venäjää kohtaan. Nämä selitysmallit ovat olleet aktiivisesti käytössä Valko-Venäjän kansannousun ja sen epäonnistumisen tulkinnoissa.

Asema ”entisenä neuvostotasavaltana” esitetään selittävänä tekijänä esimerkiksi maan epädemokraattiselle hallintojärjestelmälle tai sen erityssuhteelle Venäjää kohtaan.

Termiä ”entinen neuvostotasavalta” viljellään ahkerasti sekä arkipäivän uutisoinnissa että tieteellisissä tutkimuksissa vielä kolmekymmentä vuotta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen ehkä juuri siksi, että se sekä auttaa lukijaa sijoittamaan kyseisen valtion kartalle että selittää, minkälaisesta valtiosta on kyse.

Jos viittaisimme Ukrainaan, Moldovaan tai Valko-Venäjään ”eurooppalaisina kansallisvaltioina”, aiheuttaisimme keskustelukumppanissamme hämmennystä tai jopa vastustusta.

Neuvostoperintöön nojaavien selitysmallien suosio perustuu varmasti myös niiden osuvuuteen. Yllä mainittuja, viimeaikaisia konflikteja ja niiden syitä on mahdoton ymmärtää tuntematta niihin osallisina olevien maiden historiaa.

Vai onko?

Yleinen konfliktintutkimus tarjoaa raikkaita tulkintoja

Miten entisen Neuvostoliiton alueella puhkeavia konflikteja tulkittaisiin, jos emme tuntisi niiden lähihistoriaa tai jos se olisi mielestämme nykyhetken kannalta merkityksetöntä? Kyseinen ajatusleikki kannattaa, jotta emme ottaisi Neuvostoliiton ja sen hajoamisen perintöön perustuvia ”neuvostojatkuvuuteen” pohjaavia selitysmalleja itsestäänselvyytenä ja korostaisi niitä liikaa.

Kolmekymmentä vuotta on nykyajan globaalissa maailmassa pitkä aika, ja konfliktintutkimus hyödyntää kymmeniä selitysmalleja, jotka eivät ole sidottuja mihinkään tiettyyn maanosaan.

Ilmastonmuutos ja siitä aiheutuva resurssipula, mediakentän pirstaloituminen ja sosiaalisen median vaikutusvallan lisääntyminen sekä yhteiskunnallinen polarisaatio ovat maailmanlaajuisia trendejä, jotka vaikuttavat entisen Neuvostoliiton alueella siinä missä muuallakin. Esimerkiksi sateiden vähenemisen on tulkittu vaikuttaneen Kirgisian ja Tadžikistanin välillä puhjenneen ”etnisen” rajakonfliktin taustalla.

Miten entisen Neuvostoliiton alueella puhkeavia konflikteja tulkittaisiin, jos emme tuntisi niiden lähihistoriaa tai jos se olisi mielestämme nykyhetken kannalta merkityksetöntä?

Tiedämme myös, että kansainvälisen järjestelmän muutos yksinapaisuudesta kohti moninapaisuutta heikentää vanhoja ja luo uusia liittolaisuussuhteita, jotka vaikuttavat konfliktitilanteessa. On perusteltua olettaa, ettei Azerbaidžan olisi lähtenyt valloittamaan Vuoristo-Karabahin alueita ilman Turkin pitkäaikaista sotilaallista tukea.

Konfliktien syyt kumpuavat myös maiden sisältä. Kaikki entisen Neuvostoliiton alueen maat ovat nuoria kansallisvaltioita, joille on tyypillistä kansakunnan rakentamisen ja yhtenäisen identiteetin muodostamisen politiikka. Maiden johto tukee – joskus hyvinkin voimallisesti – kansallisuusaatetta ja luo rajanvetoja ”muihin”, yleensä naapurikansoihin.

Autoritaarisesti johdetuissa maissa kontrasti korruptoituneen valtaeliitin rikkauksien ja tavallisten kansalaisten köyhyyden välillä luo jännitteen, jolla on oma osansa sisäpoliittisten konfliktien puhkeamisessa.

Kansallisuusaate on vahvoilla entisen Neuvostoliiton alueella valtioiden lyhyen itsenäisyysajan lisäksi myös siksi, että se toimii vallan oikeutuksen strategiana autoritaarisesti johdetuissa maissa, joiden talouskasvu on tyrehtynyt. Laaja-alainen autoritaarisen politiikan tutkimuskirjallisuus selittää näitä konfliktien sytykkeinä toimivia mekanismeja ja sitä, miksi vuoden 2020 ”poliittiset” kriisit sekä Valko-Venäjällä että Kirgisiassa puhkesivat juuri vilpillisten vaalien yhteydessä.

Autoritaarisesti johdetuissa maissa kontrasti korruptoituneen valtaeliitin rikkauksien ja tavallisten kansalaisten köyhyyden välillä luo jännitteen, jolla on oma osansa sisäpoliittisten konfliktien puhkeamisessa. ”Puolidemokraattisissa” Ukrainassa ja Kirgisiassa on kummassakin nähty kaksi vallankumousta, joiden yksi liikkeellepanevista voimista oli kansalaisten tyytymättömyys valtaapitävien korruptioon.

Kohti tasapainoisempia selitysmalleja

Kuten esimerkit antavat ymmärtää, entisen Neuvostoliiton alueen konflikteja voi lähestyä ja tulkita eri näkökulmista.

Olisiko aika alkaa suhtautua Neuvostoliiton perinnön selitysmalliin vain yhtenä monista vaihtoehdoista, joilla entisen Neuvostoliiton alueen konflikteja voi tulkita?

Neuvostoliiton perintöä korostavilla argumenteilla on edelleen paikkansa alueen konfliktien tutkimuksessa, etenkin osana muita selityksiä. Alueen maiden rajoihin liittyvissä konflikteissa ymmärrys neuvostoajan politiikasta auttaa ymmärtämään sitä, miksi rajat menevät juuri siellä, missä ne menevät ja sitä, millaisia etnisiä vähemmistöjä elää milläkin alueella.

Neuvostomenneisyyttä korostavat tulkinnat eivät kuitenkaan enää pysty selittämään sitä, mikä toimii rajakonfliktien sytykkeenä nykypäivänä, kolmekymmentä vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

Artikkeli on osa 30 vuotta Neuvostoliiton hajoamisesta -juttusarjaa.

Kristiina Silvan on tutkija Ulkopoliittisen instituution Venäjä ja EU:n itäinen naapurusto -ohjelmassa ja poliittisen historian tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. Hän tutkii autoritääristä hallintoa ja yhteiskunnallisia liikkeitä entisen Neuvostoliiton alueella.

Julkaisu Entisen Neuvostoliiton alueen konfliktien analysointi kaipaa uusia näkökulmia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.