Venäjän aggressiivisen lähialuepolitiikan sekä kiristyvän geopoliittisen kilpailun on odotettu pakottavan Euroopan unionin uudelleenarvioimaan ulkopolitiikkansa vakiintuneita toimintatapoja. Strategisen kilpailun ja voimapolitiikankin paluu on asettanut kyseenalaiseksi EU:n perinteisen roolin ennen muuta sääntöperusteiseen ja monenkeskiseen yhteistyöhön tukeutuvana kansainvälisenä toimijana. Kykeneekö unioni muotoilemaan ja toteuttamaan yhteistä ulkopolitiikkaa myös tässä uudessa ympäristössä?

Kuten artikkelin ensimmäisessä osassa totesin, EU:n ulkopolitiikan strategiseen ajatteluun on vuosituhannen vaihteessa muodostunut niin sanottu operationaalisen koodiston uskomusjärjestelmä, josta vakiintuneena ja yhdenmukaisena kokonaisuutena voidaan puhua myös strategisena kulttuurina.

Miten tämä ulkopolitiikan strateginen kulttuuri sitten vaikuttaa unionin kykyyn vastata muuttuvan maailmanpoliittisen tilanteen haasteisiin? 2020-luvulle tultaessa kansainvälispoliittisen identiteettinsä sääntöperusteiseen maailmanjärjestykseen, yhteisten normien määrittelyn kautta vaikuttamiseen ja yhteistyön ensisijaisuuteen rakentanut unioni on joutunut kohtaamaan maailman, jota määrittävät aggressiivinen geopolitiikka ja kiristyvä suurvaltakilpailu. On selvää, että unionin ulkopolitiikan on mukauduttava kyetäkseen vastaamaan muuttuneen toimintaympäristönsä haasteisiin.

Strategisen kulttuurin muutoskohta

Unionin ulkopolitiikan strategisten uskomusten muutoksesta on nähty jo merkkejä: on puhuttu unionin ulkopolitiikan geopoliittisesta käänteestä, jonka nähtiin lyöneen leimansa myös viimeisimpiin eurovaaleihin.

Tämä muutos vaikuttaisi kuitenkin olleen käynnissä ja edenneen hiljalleen jo jonkin aikaa: Jo vuonna 2016 EU:lle hyväksytyn globaalistrategian maininta periaatteellisen pragmatismin ottamisesta unionin ulkopolitiikan ohjenuoraksi nähtiin aikanaan sopeutumisena kiristyvän toimintaympäristön realiteetteihin. Vakiintuneet uskomusjärjestelmät muuttuvatkin yleensä ennemminkin vaiheittain kuin dramaattisen äkillisesti. Tämä saattaa pitää paikkansa myös EU:n ulkopolitiikan strategisten lähtökohtien suhteen.

EU:n, ja laajemmin eurooppalaisten valtioiden, koventuva ulkopolitiikan linja on julkisuudessa kytketty helposti Venäjän hyökkäykseen Ukrainaan. Unionin ulkopoliittisen ajattelun lähtökohtien muutoksen taustalla voidaankin nähdä ennen muuta Venäjän kasvavassa määrin vihamielinen toiminta, mutta myös epävarmuus Yhdysvaltojen sitoutumisesta Euroopan turvallisuuteen sekä koko sääntöperusteisen maailmanjärjestyksen yleistynyt kyseenalaistaminen. Kaikkien kolmen muutoksen unionin toimintaympäristössä juuret ulottuvat kuitenkin kauemmas kuin Venäjän vuoden 2022 hyökkäykseen, vaikka sitä voidaankin pitää merkittävänä kulminaatiopisteenä.

Unionin ulkopoliittisen ajattelun lähtökohtien muutoksen taustalla voidaan nähdä ennen muuta Venäjän kasvavassa määrin vihamielinen toiminta, mutta myös epävarmuus Yhdysvaltojen sitoutumisesta Euroopan turvallisuuteen sekä koko sääntöperusteisen maailmanjärjestyksen yleistynyt kyseenalaistaminen.

Muutos näkyy selkeänä esimerkiksi EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan strategioissa. Jo vuoden 2016 Globaalistrategiasta on mahdollista huomata EU:lle tyypillisen periaatteellisuuteen vetoavan retoriikan mukautumista kilpailullisempaan kansainväliseen ympäristöön pragmatismia korostamalla. Pragmatismilla viitataan tässä ensisijaisesti arvopohjaisen politiikan rinnalle reaalipoliittisempien näkökohtien nostamiseen. Tutkimuskirjallisuudessa EU:n ulkopolitiikan strategioiden kielen muutoksen on havainnut esimerkiksi politiikan tutkija Caterina Carta.

Vuoden 2022 Strategisessa kompassissa muutos on vielä voimakkaampi. Strateginen kompassi on Globaalistrategiaa päivittänyt EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan yleisstrategia, joka tosin keskittyi pääosin turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehityssuuntien määrittämiseen. Strategisessa kompassissa puhutaan jo suoraan vihamielisistä kilpailijoista ja vaaditaan unionin oman geopoliittisen aseman vahvistamista.

Viimeistään Strateginen kompassi suuntaakin unionin kehitystavoitteet nimenomaan turvallisuus- ja puolustuspolitiikan suuntaan, kohti myös Euroopan sotilaallisen kykenevyyden vahvistamisen EU:n piirissä sisältävää strategista autonomiaa.

Geopoliittisen käänteen suhde unionin vakiintuneeseen strategiaan

Täydellistä irtautumista ulkopolitiikan aikaisemmista lähtökohdista tämä muutos ei kuitenkaan tarkoita, vaan vakiintuneen strategisen kulttuurin elementit ovat edelleen läsnä nykyisessä ulko- ja turvallisuuspoliittisessa diskurssissa. Esimerkiksi sääntöpohjainen, monenväliseen yhteistyöhön perustuva kansainvälispoliittinen rakenne on edelleen unionin kannalta edullinen ympäristö, eikä unionin ulkopolitiikassa varsinaisesti olla luopumassa sen tukemisesta.

Luottamus monenvälisen yhteistyön rakenteisiin on kuitenkin selvästi heikentynyt, ja EU:n ulkopoliittisessa puheessa on viime vuosina painotettu entistä enemmän unionin itsenäisen toimintakyvyn vahvistamisen tarvetta. Myös puolustukseen liittyvän strategisen autonomian vahvistaminen on noussut keskeiseksi teemaksi. Viimeksi mainitun taustalla voidaan nähdä erityisesti huoli Yhdysvaltojen sitoutumisesta Euroopan sotilaalliseen puolustamiseen. Huolen juuret ulottuvat vähintään Donald Trumpin ensimmäiseen kauteen Yhdysvaltain presidenttinä, jos ei jo kauemmaskin.

Unionin ulkopoliittinen puhe on myös vähitellen luopunut yhteistyölähtöisyyden kokonaisvaltaisuudesta. Venäjän kohdalla puhetapa on kääntynyt hankalasta mutta pohjimmiltaan tarpeellisesta kumppanista kohti selkeästi vihamielisen toimijan kuvailua. Myös muita kansainvälisen politiikan toimijoita on alettu tunnistaa kilpailijoiksi.

Samalla aikaisemmin myönteiseksi nähtyä keskinäisriippuvuutta on alettu käsitellä myös ongelmallisena, uhkia luovana ilmiönä: Esimerkiksi unionin ulkopoliittinen edustaja (toimikaudella 2019–24) Josep Borrell mainitsee Strategisen kompassin esipuheessaan unionin kohtaaman laajemman keskinäisriippuvuuden valjastamisen vihamielisiin tarkoituksiin, viitaten esimerkiksi Venäjän tapaan käyttää energiaa poliittisena aseena. Kun aikaisemmin taloudellinen keskinäisriippuvuus nähtiin unionin ulkopoliittisessa ajattelussa jännitteitä vähentävänä tekijänä, käsitellään sitä nyt myös potentiaalisena riskinä, jota vihamielinen toimija voi käyttää painostukseen.

Vakiintuneet uskomusjärjestelmät muuttuvat yleensä verraten maltillisesti, ja niiden keskeiset uskomukset vaikuttavat myös uusien toimintamallien omaksumiseen. Euroopan unionin ulkopolitiikan strategisen kulttuurin kohdalla tällainen vaiheittainen muutos vaikuttaisi olevan jo käynnissä, vaikka vielä onkin melko aikaista sanoa millaisen muodon se lopulta ottaa.

Euroopan unionin ulkopolitiikan strategisen kulttuurin kohdalla vaiheittainen muutos vaikuttaisi olevan jo käynnissä, vaikka vielä onkin melko aikaista sanoa millaisen muodon se lopulta ottaa.

Väitöskirjatutkimuksessani tarkastelemani ajanjakso 2000–18 edusti unionille ennen muuta ulkopoliittisen päätöksenteon vakiintumisen aikaa. Samalla se kuitenkin sijoittui historialliseen kauteen, joka päättyi merkittäviin muutoksiin unionin kansainvälispoliittisessa ympäristössä.

Keskeiset vakiintuneet uskomukset voivat antaa vakaan pohjan mukauttaa strategista kulttuuria uudenlaiseen toimintaympäristöön, mutta ne voivat muodostaa myös esteitä omaksua uusia tarpeellisia toimintatapoja. Selvää on, että unionin täytyy uudelleenarvioida toimintamallejaan suurvaltakilpailun maailmassa, mikäli Euroopan halutaan jatkossakin vaikuttavan maailmanpolitiikan kysymysten ratkaisuihin. Samaan aikaan unionin ulkopolitiikan strategisessa kulttuurissa on kuitenkin myös paljon toimintamalleja, joiden käytössä unioni on harjaantunut ja joilla voi olla tarjottavaa myös suurvaltakilpailun maailmassa.

Muuttuva maailmanpoliittinen tilanne vaatii mukautumista myös Euroopan unionilta. Tässä vakiintunut ulkopolitiikan strateginen kulttuuri voi olla sekä vahvuus että heikkous. Unionin ulkopolitiikan strateginen ajattelu vaikuttaisi ottaneen jo askeleita vaiheittaiseen mukautumiseen. Varsinainen suunnitelmallinen strategiatyö, joka selkeyttäisi ja ohjaisi tätä muutosta, on kuitenkin antanut vielä odottaa itseään.

Keskustelu unionin ulko- ja erityisesti turvallisuuspolitiikan kehittymisestä vastaamaan nykytilanteen haasteisiin on jo käynnissä, mutta aika näyttää miten siinä onnistutaan, ja millaisen roolin EU jatkossa maailmanpolitiikassa onnistuu ottamaan. 

VTT Teemu Rantanen toimii yliopisto-opettajana Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksessa.

Artikkelin kuvituskuva: Waldemar Brandt / Unsplash

Julkaisu EU:n ulkopolitiikan strateginen kulttuuri muutoksessa – Osa 2: Muutoskohta ja geopoliittinen käänne ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suurvaltakilpailun kiristyminen on nostanut pinnalle vanhan kysymyksen Euroopan unionin (EU) kyvystä toimia relevanttina kansainvälispoliittisena toimijana. Yhtenä unionin haasteista on nähty pitkäjänteisen, strategisen linjan muodostaminen yhteiselle ulkopolitiikalle.

Ulkopolitiikan muotoilua ohjaavat käsitykset, tai uskomukset, siitä mitä ulkopolitiikan tulisi tavoitella ja millaisista lähtökohdista sitä voidaan tehdä: Millainen strateginen ajattelu ohjaa unionin ulkopolitiikkaa, kun mietitään Euroopan kykyä reagoida sekä lähialueidensa turvallisuusympäristön että laajemman kansainvälispoliittisen tilanteenkin muutoksiin. Olennaista on myös tällaisten käsitysten vakiintuminen laajemmiksi ja pysyvämmiksi linjoiksi, jotka ohjaavat ulkopolitiikan päätöksentekoa.

EU:n ulkopolitiikan ns. ideationaalista puolta, johon ulkopolitiikkaa ohjaavat uskomukset ja näiden muodostamat uskomusjärjestelmät kuuluvat, on tutkittu verraten runsaasti. Tutkimuskirjallisuudessa uskomustyyppejä on usein jaoteltu normatiivisiin ja kausaalisiin uskomuksiin, kuten esimerkiksi politiikan tutkijat Judith Goldstein ja Robert O. Keohane toimittamassaan teoksessa Ideas and Foreign Policy sekä Nina Tannenwald artikkelissaan Ideas and Explanation hyvin avaavat.

EU:n ulkopolitiikan tutkimuksessa päähuomio on tyypillisesti kohdistunut normatiivisiin uskomuksiin, esimerkiksi politiikan tavoitteenasettelua määrittävien arvojen tunnistamiseen ja niiden politiikan toimeenpanossa toteutumisen arviointiin. Vähemmälle huomiolle ovat jääneet kausaaliset uskomukset, eli käsitykset esimerkiksi siitä mitkä ovat unionille tehokkaimpia keinoja ajaa tavoitteitaan kansainvälisessä politiikassa ja miten kansainvälisen järjestelmän muiden toimijoiden voidaan odottaa reagoivan unionin toimintaan. Kuitenkin juuri tällaiset käsitykset vaikkapa eri vallankäytön tapojen toimivuudesta ovat keskeisiä kiristyvän geopoliittisen kilpailun haasteisiin vastaamisen suhteen.

Tässä kaksiosaisessa artikkelissa tarkastelen unionin toimintakyvylle olennaisen tärkeää strategista ajattelua ulkopolitiikan taustalla. Ensimmäinen osa keskittyy unionin ulkopolitiikan strategisen ajattelun vakiintumiseen, kun taas artikkelin toinen osa käsittelee strategisen ajattelun 2020-luvulla kohtaamia haasteita ja unionin lähtökohtien vaiheittaista muutosta.

EU:n ulkopolitiikan strategisen ajattelun vakiintuminen

Keväällä 2025 tarkastetussa väitöskirjatutkimuksessani tarkastelin Euroopan unionin ulkopolitiikan keskeisten kausaalisten uskomusten vakiintumista kuluvan vuosituhannen ensimmäisinä vuosikymmeninä. Tutkimuksessani hyödynsin operationaalisen koodin analyysiä, joka tarjoaa ulkopolitiikan uskomusjärjestelmien tarkasteluun nimenomaan kausaalisiin uskomuksiin keskittyvän analyyttisen kehikon.

Tämä analyysimalli nostaa esiin tutkimuskohteen käsityksiä kansainvälisen poliittisen toimintaympäristön luonteesta ja parhaiksi koetuista keinoista edistää tavoitteita tässä ympäristössä. Näistä käsityksistä muodostuvasta uskomusjärjestelmästä käytetään nimitystä operationaalinen koodi tai koodisto.

Kartoitin näitä ulkopolitiikan linjaa määrittäviä uskomuksia ja niiden pysyväisyyttä analysoimalla kolmen unionin ulkopoliittisen edustajan, Javier Solanan (toimikausi: 1999–2009), Catherine Ashtonin (toimikausi: 2009–14) ja Federica Mogherinin (toimikausi: 2014–19), virallisia puheita vuosilta 2000–18. Analyysini osoitti, että unionin ulkopolitiikkaa ohjaa vakiintunut yhtenäinen käsitys unionille parhaista toimintatavoista ja toimintaympäristön luonteesta. Tämä kaikkien kolmen edustajan puheista hyvin samankaltaisena ilmenevä operationaalinen koodi on niin vakiintunut, että voidaan perustellusti puhua unionin ulkopolitiikkaa ohjaavasta strategisesta kulttuurista.

Strategisella kulttuurilla viitataan usein vakiintuneisiin käsityksiin nimenomaan puolustuspolitiikasta ja sotilasstrategiasta, kuten esimerkiksi politiikan tutkija Christoph Meyer kirjassaan The Quest for a European Strategic Culture tekee. Käsitettä voidaan kuitenkin soveltaa myös laajemmin ulkopolitiikkaan. Tällöin puhumme ulkopolitiikan strategista päätöksentekoa ohjaamaan vakiintuneista uskomusjärjestelmistä.

EU:n ulkopolitiikan vakiintuneella strategisella kulttuurilla on keskeisiä elementtejä, jotka leimaavat unionia kansainvälispoliittisena toimijana.

Monet arviot ovat nostaneet unionin ulkopolitiikkaa ohjaavan strategian yhtenäisyyden ja selkeyden keskeiseksi tekijäksi, joka määrittää unionin kykyä vastata globaalipolitiikan haasteisiin. Vakiintunut strateginen kulttuuri kertoo tällaisesta ulkopolitiikan strategisen perustan yhtenäisyydestä.

EU:n ulkopoliittisten edustajien Solanan, Ashtonin ja Mogherinin puheiden analysointi operationaalisen koodin analyyttisen kehikon avulla osoitti unionin ulkopoliittisen strategian pohjaavan selkeästi institutionalisoituneeseen uskomusjärjestelmään, joka määrittää lähtökohdat unionin ulkopoliittiselle toiminnalle.

Tällä EU:n ulkopolitiikan vakiintuneella strategisella kulttuurilla on keskeisiä elementtejä, jotka leimaavat unionia kansainvälispoliittisena toimijana. Samalla kuitenkin monet tämän vakiintuneen ulkopolitiikan uskomusjärjestelmän keskeisistä elementeistä ovat sellaisia, että niihin kohdistuu juuri tällä hetkellä merkittäviä muutospaineita.

Vakiintuneen strategisen kulttuurin elementit

Unionin vakiintunut operationaalinen koodisto on peruslähtökohdiltaan vahvasti yhteistyöorientoitunut. Yhteistyön arvo unionin ulkopolitiikkaa ohjaavassa ajattelussa perustuu osaltaan kausaaliseen uskomukseen yhteistyöstä unionille tehokkaana keinona vaikuttaa toisiin toimijoihin. Tämä näkyy erityisen selkeästi siinä, miten unioni pyrkii yhteistyöhön jopa ongelmallisiksi katsomiensa toimijoiden kanssa.

Yhteistyölähtöisyys tarjoaa myös yhden selityksen unionin haasteille reagoida esimerkiksi Venäjän aggressioihin nopeasti ja määrätietoisesti: Unionin ulkopolitiikkaa leimaa voimakas luottamus sen omiin kykyihin muuttaa ongelmallisia valtioita yhteistyön kautta, ja unionin operationaalinen koodisto vaikuttaisikin ohjanneen sitä pitäytymään yhteistyössä aivan viimeiseen asti monessa tilanteessa.

Yhteistyölähtöisyyteen kytkeytyy unionin operationaalisessa koodistossa myös pyrkimys riskien välttämiseen. Kansainvälisessä politiikassa unioni näyttäytyy usein riskejä välttävänä toimijana, joka pyrkii myös lisäämään ympäristönsä ennakoitavuutta erilaisia institutionaalisia ja normatiivisia rakenteita vahvistamalla.

Ulkopoliittisten edustajien puheiden analyysi viittaa siihen, että tämä riskejä karttava toimintamalli liittyisi vahvimmin nimenomaan provokaatioihin ja konfliktien eskalaatioon liittyvien riskien välttämiseen. Vastaavasti unioni vaikuttaa mieluummin olevan valmis hyväksymään niitä riskejä, jotka liittyvät eskalaation uhan edessä perääntymiseen. Tämä voi myös osaltaan selittää unionin taipumusta pitää kiinni yhteistyöstä ongelmallistenkin toimijoiden kanssa.

Yhteistyölähtöisyys tarjoaa myös yhden selityksen unionin haasteille reagoida esimerkiksi Venäjän aggressioihin nopeasti ja määrätietoisesti: Unionin ulkopolitiikkaa leimaa voimakas luottamus sen omiin kykyihin muuttaa ongelmallisia valtioita yhteistyön kautta

Unionin hahmottaminen yksipuolisesti yhteistyölähtöiseksi toimijaksi ei kuitenkaan anna kattavaa kokonaiskuvaa unionin ulkopolitiikan toimintamalleista. Unionin ulkopoliittinen keinovalikoima on todellisuudessa moniulotteinen, ja konfliktiset keinot kuten sanktiot ja erityisesti tuomitsemiseen ja painostukseen käytetty auktoriteettivalta sisältyvät myös unionin strategiseen ajatteluun käyttökelpoisina vaikuttamisen muotoina.

Unionin ulkopolitiikan operationaaliselle koodistolle onkin tyypillistä erityisesti eri keinojen yhdistäminen monipuolisiksi kokonaisuuksiksi. Tämä näkyy myös tavassa, jossa unionin tarjoama yhteistyö on usein leimallisesti ehdollista: esimerkiksi naapurustopolitiikassaan EU on kytkenyt taloudellisen tuen toivottujen reformien toteuttamiseen, palkiten niissä paremmin suoriutumisen suuremmalla tuella ja tiiviimmällä yhteistyöllä, mutta myös asettaen reformien toteutuksen tuen jatkamisen ehdoksi.

Sääntöpohjaisella maailmanjärjestyksellä on myös keskeinen rooli unionin vakiintuneessa ulkopoliittisessa ajattelussa. Monenvälisen yhteistyön rakenteet, joista Yhdistyneet Kansakunnat (YK) on keskeisimpiä, kytkeytyvät paitsi unionin yhteistyöorientoituneeseen strategiaan, myös tapaan, jolla unioni käyttää valtaa epäsuorasti.

Erityisesti politiikan tutkijat Stephan Keukeleire ja Tom Delreux ovat kirjoittaneet tästä unionin ulkopolitiikalle leimallisesta niin sanotun rakenteellisen vallan käytöstä, jossa unioni hyödyntää institutionaalisia ja normatiivisia rakenteita kansainväliseen politiikkaan vaikuttamisen väylinä. Suoraan toiseen toimijaan vaikuttamisen rinnalla unionin rakenteellinen ulkopolitiikka muokkaa sekä kansainvälisiä että valtioiden yhteiskunnallisia rakenteita sellaisiksi, että ne ohjaavat muita toimijoita unionin tavoittelemilla tavoilla.

Euroopan unionin ulkopolitiikkaa ohjaavat strategiset lähtökohdat vaikuttaisivatkin, ehkä mainettaan paremmin, muodostavan koherentin ja vakiintuneen kokonaisuuden. Tämän operationaalisen koodiston keskeiset elementit ovat tunnistettavissa myös unionin toiminnasta maailmanpolitiikan areenoilla.

Viime vuosien dramaattiset muutokset sekä unionin lähialueilla että laajemmin kansainvälisessä politiikassa asettavat näille lähtökohdille kuitenkin muutospaineita. Näiden vaikutuksiin unionin ulkopolitiikan strategisessa ajattelussa paneudun artikkelin toisessa osassa.

VTT Teemu Rantanen toimii yliopisto-opettajana Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksessa.

Artikkelin kuvituskuva: Waldemar Brandt / Unsplash

Julkaisu EU:n ulkopolitiikan strateginen kulttuuri muutoksessa – Osa 1: Vakiintunut strateginen ajattelu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen ulkopolitiikan juurisyihin voi tuskin yrittää perehtyä syvemmin kuin Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professori emeritus Osmo Apusen kuoleman jälkeen vuonna 2023 ilmestyneessä hänen viimeisessä teoksessaan Paasikiven pitkä linja – Talvisodan aika.

Tutkijaperintönsä huipentavalla viimeisellä teoksellaan Apunen avaa suomalaisen valtiopäämiehen Juho Kusti Paasikiven ulkopoliittista ajattelua suomalaiskansallisen liikkeen eli fennomanian ajan menneisyydestä sotien yli nykyisyyteen. Nato-ratkaisu, arvaamaton Venäjä ja Ukrainan sota määrittävät suomalaisen ulkopoliittisen toimintalinjan tulevaisuutta. Tässä artikkelissa nojataan Apusen viimeiseen teokseen ja kerrotaan, mitä ovat ja olivat J.K. Paasikiven pitkä ja lyhyt linja.

Lukija kuulee historian havinaa, kun tutkija tapaa kohteensa Apusen teoksen sivuilla. Apunen ehti tulkitsemaan teoksessa ja muissa puheenvuoroissa, kuten blogissaan, Paasikiven toimintaohjelman soveltumista paitsi kylmän sodan jälkeiseen aikaan myös Venäjän käynnistämän eurooppalaisen suursodan kärjistämään maailmantilanteeseen.

Artikkeli perustuu kirjoittajan Ulkopoliittisessa instituutissa Apusen muistoseminaarissa Suomen ulkopolitiikan pitkä linja 28.4.2023 pitämään puheenvuoroon. Artikkeli seuraa sitä intellektuaalista reittiä, jota pitkin Apunen on hakenut Paasikiven pitkän linjan tuolta puolen eurooppalaisen fennomanian ohjelmaa.

Tutkijanpolku historian ja politiikan saralla

Osmo Apunen kasvoi tutkijaksi 1960-luvulla aikakautena, jolloin ulkopolitiikan tutkimusta ja keskustelua hallitsivat poliittisen historian taustaiset nimet valtiotieteen ja kansainvälisen politiikan vasta vallatessa alaa tieteenaloina. Tämän vuoksi oli luonnollista, että vuosien 1939–1944 sotien kokemukset ja niiden jälkivaikutusten arvioiminen J.K. Paasikiven ja kumppaneiden tulkintoina palvelivat paitsi historian tutkimusta myös siitä Suomen kansainväliseen toimijuuteen tehtäviä geopoliittisia johtopäätöksiä.

Apusen ensimmäinen Paasikiven linjaa käsittelevä tutkimusraportti, vuonna 1972 julkaistu Kansallinen realismi ja puolueettomuus Suomen ulkopoliittisina valintoina, Tutkimus Suomen ulkopoliittisen toimintaohjelman rakenteesta ja funktiosta, oli käsiteanalyysi Suomen sodanjälkeisen ulkopoliittisen toimintaohjelman rakentumisesta. Erityisesti YYA-sopimuksen, eli Suomen ja Neuvostoliiton välisen sopimuksen ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta analyysinä ja myöhemmän tutkimuksen perustana toiminut raportti oli tarkoitettu professoriksi pätevöitymiseen.

Apusella oli kunnianhimoa liennytyksen teoreettiseen ja käsitteelliseen tutkimiseen periaatteiden, rakenteiden ja toimintamuotojen näkökulmasta. Suurvaltojen keskinäisen sotilaallisen kilpailun luoman epäluulon ja globaalin jännityksen vähentämisen soveltaminen rinnakkaisina poliittisina ilmiöinä vei kuitenkin tutkimuskohteelta uskottavuutta ja kysyntää kylmän sodan vaihteluissa.

Käytännön merkitystä oli suurvaltojen välisten jännitteiden liennytyksen tuomalla liikkumavaran kasvulla, jota Suomi käytti hyväksi tekemällä ulko- ja turvallisuuspoliittisia aloitteita. Niiden analyysissä ja kehittelyssä Apunen tuotti 1970–80-luvuilla uransa merkittävintä käytännön politiikkaan sovellettavaa työtä. Ulkopolitiikka sai hänen analyyseissään toiminnan kautta rakennetta ja sisältöä Paasikiven-Kekkosen linjana, mitä käsittelevän saman nimisen kirjan Apunen julkaisi vuonna 1977. Teosta voidaan syystä pitää suomalaisen ulkopolitiikantutkimuksen klassikkona.

Apunen tuotti 1970–80-luvuilla uransa merkittävintä käytännön politiikkaan sovellettavaa työtä. Ulkopolitiikka sai hänen analyyseissään toiminnan kautta rakennetta ja sisältöä Paasikiven-Kekkosen linjana.

Kylmän sodan jälkeisen turvallisuusjärjestyksen arvioinnissa Suomen ulkopolitiikan käänteenä Apunen kulki tutkijayhteisön valtavirtaa vastaan. Apunen ei luottanut liberaalin tai demokraattisen rauhan teoriaan kestävänä strategisena kehyksenä. Apusen ajattelu kanavoitui myös vuoropuheluun muiden ulkopolitiikan tutkijoiden kanssa. Tästä esimerkkinä Apusen rauhan-, konfliktin- ja maailmanpolitiikan tutkimuksen aikakauslehti Kosmopoliksessa vuonna 1994 julkaisema kirja-arvio Aika muuttuu, entä ajattelu?. Harmillisesti näitä tekstejä ei ole vielä digitalisoitu, vaan ne täytyy löytää arkistoista.

Apunen epäili periaatteiden ja instituutioiden voimaan nojaavan uusnormativismin toimivuutta pitkällä aikavälillä yhtäältä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön Etyjin kehikossa ja Euroopan unionin johdolla rakentuvan monenkeskisen arvoyhteisön yllä pitämisessä tai toisaalta Venäjän muodostaman turvallisuusongelman ratkaisemisessa. Vastineissa katsottiin poliittisen ja taloudellisen siirtymän tuovan kestävää vakautta Euroopan turvallisuuteen, kuten tein omassa uusnormativismia ja siihen liitettävää optimismia käsitellessä vuonna 1994 – niin ikään Kosmopoliksessa – julkaistussa tutkimusartikkelissani.

Liberaalin institutionaalisen politiikan kriisi johtaisi Apusen mukaan parokiaalisten eli ahdasmielisten voimien paluuseen niin laajan Euroopan tasolla kuin EU:n sisällä. Vastaliike ei olisi pelkästään perinteistä makrotason geopoliittista realismia. Tutkimus on johdettava mikrotasolle operatiivisen työn tuntumaan, minkä kautta järjestyksen moninaisuutta päästään hallitsemaan yksityiskohdista – kuten Paasikiven ajattelusta – käsin.

Tulevaisuuden tavoittelua

Apunen kirjoitti seuraavasti sähköpostissa minulle vuonna 2013, avaten sitä, miten uusnormativismia koskeva keskustelu tutkimusalalla oli suunnannut hänen työtään:

”Yritän kehitellä pragmaattista ja analyyttistä orientaatiota revisioimalla Paasikiven ajattelua kylmän sodan jälkeiseen aikaan sopivaksi. Se on eräänlaisen eurooppalaisen fennomanian projekti, jota olen pitkään hautonut ja nyt saanut työn alle.”

Apunen oli ulkopoliittisen perinteen tutkija, joka tavoitteli tulevaisuuden ymmärtämistä. Poliittisessa historiassa akateemisen koulutuksensa saanut ja ensimmäiset laakerinsa voittanut Apunen palasi emeritusvuosinaan kansainvälisen politiikan teorioiden maailmasta katsomaan uudelleen Paasikiven linjan syntyä ja Urho Kekkosen siihen tekemiä sovelluksia.

Apunen lähestyi tutkimustehtävää mikrotasolla perkaamalla vaikuttajaverkostoja. Paasikiven pitkä linja osoittaa likipitäen jännityskertomuksena, miten politiikkaa tehdään hallituksen sivussa ja ulkopuolelta. Apusen vuonna 2009 julkaistu Pettureita ja patriootteja kyntää samaa arkistoa. Paasikiven-Kekkosen linjan synty on keskeistä myös vuonna 2005 julkaistussa Linjamiehissä.

Vuonna 1984 julkaistu Tilinteko Kekkosen aikaan kytkee historialliseen jatkumoon idänpoliittisen kamppailun ohella ulkopolitiikan laajenevan toimintalinjan verkostot. Vuonna 2012 julkaistu Silmän politiikkaa – Ulkopoliittinen instituutti 1961–2006 jatkaa suomalaisen ulkopolitiikan sisäisten tekijöiden analyysiä.

Pitkän linjan Nato-ratkaisu lyhyen linjan korvaajaksi

Suomen Nato-ratkaisussa– ja rinnakkaisessa Ruotsin polussa – on Apusen päättelyssä nähtävissä Paasikiven mallin pelimerkit merkitykseltään ja sisällöltään uudessa asennossa pitkän linjan muokkautumisena ja lyhyen linjan väistymisenä kansalliskeskeisen fennomanian palatessa asialistalle ja Venäjän suurvalta-aseman sortumisessa.

Erimuotoisen ”kiinteän poliittisen yhteyden” – olivatpa nämä sitten YYA-sopimuksen tai sotilaallisen liittoutumattomuuden – kautta annetut Suomen valtioalueen käyttöä koskevat vakuutukset ovat korvautuneet Pohjois-Atlantin sopimuksen yhteisessä puolustuksessa toteutuvalla turvallisuustakuulla.

Apusen sanoin Venäjän presidentti Vladimir Putin on ”hukannut Stalinin perinnön”, kun Natolle on avautunut luoteisrajoille hyökkäysura, jonka estäminen oli Neuvosto-Venäjän keskeinen geopoliittinen ja strateginen tavoite aina vuoden 1938 Jartsev-keskusteluista alkaen talvisotaan ryhtymisessä ja jatkosodan rauhan pohjustamassa YYA-sopimuksessa vuodesta 1948 eteenpäin.

Talvisodan ajan ja puuttumaan jäänyttä sen jatko-osaa korvaavien tutkimusten, The End-game 1943–44 ja Pettureita ja patriootteja kertomat osoittavat, miten historiallisesti ainutlaatuista ja geopoliittisesti keskeistä on Ruotsin sitoutuminen Naton jäsenenä Suomen syväpuolustukseen diplomaattisen neuvon ja aineellisen tuen lisäksi.

Eurooppalainen fennomania avasi Paasikiven välittämänä näkymän ”kauniimman järjestyksen mahdollisuuteen ja ihmiskunnan edistymiseen” tsaarinvallan ja yhtä lailla sen jälkeisen maailmantilanteen vaihteluissa.  

Uuden puolustusratkaisun historiallisuutta arvioitaessa on muistettava, että marsalkka C.G.E. Mannerheimin 1930-luvulla kehittämän viivyttävän puolustuksen strategiaan kuului pyrkimys ulkoisen avun tai tuen turvaamiseen aina suurvaltaliittoutumiseen asti. Suomi ei ehdoin tahdoin jäänyt kahdenvälisen konfliktin hallintaan ja kylmän sodan aikaan kehitetyn Paasikiven lyhyen linjan ratkaisun varaan.

Suomi on hyödyntänyt sukupolvikokemuksiaan fennomanian ajoista lähtien soveltaessaan Paasikiven keskeistä periaatetta, jonka mukaan suhde itäiseen naapuriin on ulkopolitiikan hallitseva ongelma. Sen ratkaisemisesta riippuu samalla kansan tulevaisuus.

Paasikiven suomettarelaisten oppi-isien Y.S. Yrjö-Koskisen ja J.R. Danielson-Kalmarin sekä aikaisemmin J.V. Snellmanin linjanvedot tarjosivat alustan poliittiselle joustavuudelle aktiivisen ja myöntyvyyslinjan välillä. Yhtä olennaista on, että eurooppalainen fennomania avasi Paasikiven välittämänä näkymän ”kauniimman järjestyksen mahdollisuuteen ja ihmiskunnan edistymiseen” tsaarinvallan ja yhtä lailla sen jälkeisen maailmantilanteen vaihteluissa.  

Venäjän arvaamattomuus – pitkän linjan uusi koetus

Vaikka Paasikiven periaatteen sisältämä kahdenvälisyys on liudentunut, siihen on kuulunut Putinin esittämiin etupiirivaatimuksiin ja hyökkäyssodan syttymiseen asti Suomen valtiojohdon tuntuma Venäjän johtajiin Josif Stalinin kaltaisina historian tekijöinä. Tosin talvisotaa edeltäneissä neuvotteluissa usko Stalinin suopeuteen osoittautui harhaksi.

Apunen asettaa kysymyksen, voiko erityissuhde säilyä EU/Nato-Suomen ja Ukrainan sodan Euroopassa. Puhuuko Suomi itään päin jäsenjoukon mukana vai onko se Venäjän yhteyksien hoitamisessa samassa kategoriassa suurten eurooppalaisten liittolaismaiden kanssa?

Suomi on tekemisissä epävarman ja arvaamattoman sekä riskeihin valmiin Venäjän kanssa. Putinin Venäjää ei hallita normatiivisen arvoyhteisön vastuisiin tai sitoumuksiin vetoamalla.

Nato-Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa ideologisena ajurina toimii lännen yhteinen demokraattinen identiteetti, joka asettuu yhteen valtioiden itsenäisyyttä korostavan Snellmanin ja Paasikiven realistisen poliittisen tradition kanssa. Liberalismi ja realismi voivat sittenkin yhdistyä – Apusen epäilyt voittaen.

Suomi kohtaa tsaarinvallan tavoin taaksepäin historiaan katsovan Venäjän, mutta se ei tapahdu yksin. Paasikiven pitkässä linjassa Osmo Apusen etsimä fennomanian eurooppalainen hanke on kulkenut ympyrän, josta Suomen on lähdettävä uudelle kierrokselle.

Professori Kari Möttölä on vieraileva tutkija Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa. Möttölä on toiminut ulkoministeriön erikoistutkijana ja Ulkopoliittisen instituutin johtajana.

Artikkelikuva: Gerd Altmann / Pixabay

Julkaisu Osmo Apunen – Suomen ulkopolitiikan juurisyiden etsijä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Harle, Vilho (2022): Moniulotteinen ulkopolitiikka. Johdatus ulkopolitiikan tutkimukseen ja pohdintaan. Books on Demand.  280 s.

Kansainvälisen politiikan tutkimuksen emeritusprofessori Vilho Harlen vuonna 2022 julkaistu tuore teos käsittelee ulkopolitiikan tutkimusta sekä erityisesti Suomen ulkopolitiikkaa. 

Teos on tervetullut lisä niin kansainvälisen politiikan kuin ulkopolitiikankin tutkimukseen aikana, jolloin Suomen ulkopolitiikka on muuttumassa ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin yli sadan vuoden itsenäisyyden aikana. 

Harlen lähtökohtana on perusteltu toteamus, jonka mukaan tutkijoita ei ole erityisemmin kiinnostanut Suomen ulkopolitiikan tutkimus 2000-luvulla. Niinpä kirjan tavoitteena on houkutella uusia nuoria tutkijoita ja toisaalta haastaa tutkijoita keskustelemaan, mitä Suomen ulkopolitiikalle on tapahtumassa juuri nyt. Alaotsikon ”johdatus” viittaa lähinnä tähän, sillä perinteisessä mielessä kirja ei ole ulkopolitiikan tutkimukseen johdatteleva perusteos.

Houkutellakseen niin uusia kuin jo urautuneita tutkijoitakin ulkopolitiikan tutkimuksen pariin Harle ottaa kirjassaan lähtökohdaksi englantilaisena koulukuntana tunnetun kansainvälisen politiikan teorian. Koulukunnan mielenkiinto kohdistuu valtioiden muodostamaan kansainväliseen järjestelmään ja sen luonteeseen. 

Tämä on kiintoisa avaus siksi, että koulukunnalla ei ole varsinaista ulkopolitiikan teoriaa. Harle tuo tämän esiin, mutta ehdottaa, että sellainen voisi olla. Teos tuo tämän mahdollisen teorian rakentamiseen erilaisia palikoita yllättäviltäkin suunnilta.

Yli englantilaisen koulukunnan

Harle ei tyydy vain englantilaisen koulukunnan esittelyyn, vaan arvioi myös kriittisesti sen heikkouksia ja vahvuuksia. Ulkopolitiikan tutkimuksen näkökulmasta Harle nostaa keskiöön koulukunnan hahmottamat kolme erilaista tasoa: kansainvälinen järjestelmä, kansainvälinen yhteisö ja maailmanyhteisö. 

Ulkopolitiikan tutkimuksen kannalta kysymys on, mille noista tasoista valtion ulkopolitiikka asettuu ja minkä tason realisoitumista valtio ulkopolitiikallaan pyrkii edistämään. Yksilöidymmin kysymys on siitä, mille tasoista Suomen ulkopolitiikka asemoituu.

Kehittäessään englantilaisen koulukunnan pohjalle välineitä moniulotteisen ulkopolitiikan tutkimukseen Harle hakee eväitä kahdelta suunnalta, ajalta ennen koulukunnan varsinaista syntyä. Näistä ensimmäinen on Harlen nimeämä Westermarckin koulukunta, jonka tutkijoista hän nostaa Edward Westermarckin lisäksi tarkasteluun Rudolf Holstinja Ragnar Numelinin. Heistä jokainen tarkasteli esivaltiollisten yhteisöjen kansainvälisiä suhteita.

Ensivaiheen ulkopolitiikan rajanvedossa eräänlaisena vedenjakajana Harle pitää Ståhlbergin ja Mannerheimin erilaista suhtautumista Suomen mahdolliseen osallistumiseen ulkovaltojen interventioon kommunistihallinnon kaatamiseksi Venäjän sisällissodassa 1918. 

Westermarckin koulukunnan kautta Harle avaa näkökulman valtiokeskeisen kansainvälisen järjestelmän taakse tai yli. Tämä avaus mahdollistaa näkökulman kääntämisen valtioiden välisten ristiriitaisten etujen suhteista yhteisöjen väliseen yhteistyöhön ja yhdessä selviämiseen. Vaikka laajennuksessa on kysymys kolmen suomalaisen tutkijan työstä, niin Harle pysyy vielä ulkopolitiikan yleisellä tasolla.

Harlen toinen laajennus kohdistuukin suoraan Suomen ulkopolitiikkaan. Myös tämä on yllättävä avaus.  Harle nostaa esiin itsenäisen Suomen ensiaskelilta Juhani Ahon, K.J. Ståhlbergin ja Carl Gustaf Mannerheimin. Heidän kauttaan hän hahmottaa, mille englantilaisen koulukunnan tasoista vasta itsenäistynyt Suomi pyrki pienenä valtiona asemoimaan itsensä. 

Harlen mukaan Aho ja Ståhlberg katsoivat, että kansainvälinen järjestelmä ei ollut pienelle valtiolle hyvä foorumi. Westermarckin koulukuntaa myötäillen he tähysivät kansainvälisen yhteisön suuntaan ja jopa sen yli maailmanyhteisöön.

Ensivaiheen ulkopolitiikan rajanvedossa eräänlaisena vedenjakajana Harle pitää Ståhlbergin ja Mannerheimin erilaista suhtautumista Suomen mahdolliseen osallistumiseen ulkovaltojen interventioon kommunistihallinnon kaatamiseksi Venäjän sisällissodassa 1918. 

Ståhlbergin näkökulmasta Suomi ei interventiota tarvinnut, mutta muut enemmän tai vähemmän innokkaat toimijat puolestaan tarvitsivat Suomea interventioon. Ståhlberg painotti olennaisena Suomen toimivaa suhdetta Venäjään myös levottomuuksien jälkeen.    

Toimintaa kansainvälisessä yhteisössä

Rakennettuaan laajennusten kautta englantilaisesta koulukunnasta välineen ulkopolitiikan analyysiin Harle hyppää ajassa eteenpäin ja soveltaa teoriakehystään Suomen ulkopolitiikan tarkasteluun. Sitä Harle tekee analysoimalla presidentti Tarja Halosen ja presidentti Sauli Niinistön puheita. 

Vaikka presidenttien puheet eivät ole yksi yhteen Suomen ulkopolitiikkaa, ne kuitenkin kertovat jotain siitä, miten presidentit asemoivat Suomea ja Suomen toimintaa noilla englantilaisen koulukunnan kolmella tasolla.

Harlen mukaan molemmat ovat katsoneet operoivansa ensisijaisesti kansainvälisen yhteisön tasolla. Tosin niin, että Niinistön asemointi kallistuu poliittisen realismin ja siten kansainvälisen järjestelmän suuntaan. Halosen puheet taas avautuvat enemmän maailman yhteisön suuntaan. 

Erot ilmenevät muun muassa siinä, että Halonen nostaa jatkuvasti esiin koko ihmiskunnan kannalta keskeisiä ongelmia, kun taas Niinistö korostaa Euroopan turvallisuutta ja Euroopan keskeisiä arvoja. Olennaista on kuitenkin se, että kummankin puheissa sotilaallisen voiman merkitys jää taka-alalle ainakin vielä ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan.

Suuralueiden maailmassa suurvallat eivät välttämättä sodi keskenään, mutta välialueet ovat lähes jatkuvien sotilaallisten toimien näyttämöitä. Puolustusliitto Naton jäsenmaiden muodostaman alueen Harle näkee eräänlaisena Yhdysvaltain suuralueena.

Kirjan viimeinen osa laajenee jälleen yleiselle tasolle. Englantilaisen koulukunnan lähtökohdista Harle päätyy arvioimaan, mihin suuntaan maailma on kehittymässä. Harle nostaa esiin kolme erilaista näköpiirissä olevaa vaihtoehtoa. Niistä ensimmäisenä on eteneminen kohti maailmanyhteisöä. Tämän kehityksen välineenä Harle näkee Yhdistyneet kansakunnat, jonka pitäisi toimia suursotia ehkäisevänä tekijänä. 

Tarkastellessaan mahdollista kehitystä kohti maailmanyhteisöä Harle nostaa esiin Helsingin yliopiston edesmenneen professori Göran von Bonsdorffin (1918–2009) ja hänen teoksensa Maailman politiikkaa tekniikan aikakaudella vuodelta 1964. Harle katsoo, että Bonsdorffin näkökulma tarjoaa mahdollisuuden nousta englantilaisen koulukunnan keskittyneisyydestä kansainväliseen yhteisöön kohti maailmanyhteisö-keskeisyyttä. Harle on kuitenkin varsin pessimistinen tämän kehityssuunnan suhteen. Hänen mukaansa YK on pitkälle epäonnistunut keskeisessä tehtävässään eli sotien ehkäisyssä, eikä eteneminen kohti maailmanhallitusta näytä kovinkaan todennäköiseltä. 

Toisena mahdollisena kehityssuuntana Harle nostaa esiin kulkeutumisen kohti suuralueita. Tämän vaihtoehdon perustaksi hän esittelee tiiviisti useampia suuralueteorioita, kirjailija George Orwellin merkkiteoksessa 1984 ilmenevää suuralueiden jatkuvaa kamppailua myöten. 

Lopulta Harle päätyy esittämään, että maailma on parhaillaan kulkemassa kohti suuralueita. Tässä kehityksessä keskeiset suurvallat pyrkivät määrittelemään omia turvallisuusrajoja, joiden ylittäminen jonkun toisen suurvallan toimesta ei ole sallittua. Suuralueiden maailmassa suurvallat eivät välttämättä sodi keskenään, mutta välialueet ovat lähes jatkuvien sotilaallisten toimien näyttämöitä. Puolustusliitto Naton jäsenmaiden muodostaman alueen Harle näkee eräänlaisena Yhdysvaltain suuralueena.

Laput silmillä Natoon

Kolmantena mahdollisuutena Harle tarkastelee valtioista irtautuvan tai niiden yläpuolelle nousevan sotilaallisen voiman mahdollisuutta. Tässä yhteydessä Harle viittaa pienen hetken eläneeseen ajatukseen, että Nato irtautuisi valtioista ja muuntuisi YK:n sotilaalliseksi voimaksi. Valtiot eivät kuitenkaan näytä olevan halukkaita luopumaan omasta sotilaallisesta voimastaan. Siksi tämäkään kehityssuunta ei näytä todennäköiseltä.

Monimuotoisuus kirjan otsikossa on ehkä harkiten – tai sattumalta – kirjan sisältöä vahvasti ilmentävä käsite. Kyse ei ole vain moniulotteisesta ulkopolitiikasta, vaan kirja itsessään on moniulotteinen. Lukijan on vaikea välttää ajatusta siitä, että kirjan rivien väliin piiloutuu joskus suoremmin ja joskus piilotetummin kritiikkiä Suomen muuttuvaa ulkopolitiikkaa kohtaan. Erityisesti tämä kritiikki kohdistuu Naton jäsenyyden hakemiseen ja jäsenyydestä todennäköisesti seuraaviin muutoksiin Suomen ulkopolitiikassa.

Heti kirjan alussa Harle esittää, että ulkopolitiikan tavoitteena on rauha ja rauhanomainen kanssakäyminen ristiriitojen maailmassa. Läpi kirjan ilmenee Harlen ajatus siitä, että itsenäisyyden ensi metreiltä lähtien Suomen ulkopolitiikka on pyrkinyt edistämään tuota tavoitetta. 

Lukijan on vaikea välttää ajatusta siitä, että kirjan rivien väliin piiloutuu joskus suoremmin ja joskus piilotetummin kritiikkiä Suomen muuttuvaa ulkopolitiikkaa kohtaan.

Nyt Suomi mitä ilmeisimmin on irtautumassa tuosta tavoitteesta. Natoon pyrkivä Suomi on asemoimassa itsensä Yhdysvaltain suuralueen osaksi pohtimatta perusteellisesti sitä, mitä merkitsee liittyminen yhteisöön, joka ei Harlen mukaan koskaan toimi vastoin Yhdysvaltain intressejä.

Lukijan ja tutkijan näkökulmasta kirjan tekee kiintoisaksi myös se, että Harle lähtee kehittämään englantilaisesta koulukunnasta teoriaa ulkopolitiikan tutkimukseen. Sitä kohti pyrkiessään hän kuitenkin päätyy koulukunnan kriittiseen arvioon. Samalla hän nostaa esiin, että ulkopolitiikka on myös ihmisten politiikkaa, eikä turvallisuus voi Bonsdorffia myötäillen olla vain kansallista turvallisuutta, vaan sen tulisi olla ihmisten eli kaikkien yhteistä turvallisuutta.

Harlen kriittistä luentaa ilmentää hyvin kirjan viimeinen lause: ”Myös harkintakykynsä säilyttävä kansalainen voi puhua ’totuutta’ vallanpitäjille, tutkijat ja media ovat tuosta tehtävästä jo luopuneet”.

Jyrki Käkönen on Tampereen ja Tallinnan yliopistojen emeritusprofessori.

Artikkelin pääkuva: Kat Juska/Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: Uusi näkökulma ulkopolitiikan tutkimukseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hallituskausien vaihtumisella ei ole yleensä ollut vaikutusta Suomen ulkopoliittisiin linjaratkaisuihin. Tähän on kaksi pääasiallista syytä. Keskeiset puolueet ovat ensinnäkin olleet lähes yksimielisiä ulkopolitiikan suurista linjoista. Toiseksi perustuslaki antaa presidentille vahvan aseman ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajana, mikä kaventaa hallituksen roolia ulkopoliittisena linjavetäjänä. 

Kulloisenkin hallituksen kädenjälki ulkopoliittiseen linjaan onkin näkynyt lähinnä nyansseissa. Perustavanlaatuiset linjamuutokset Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ovat liittyneet turvallisuusympäristössä tapahtuneisiin murroksiin, jotka ovat pakottaneet maan sopeuttamaan turvallisuuspoliittisia ratkaisujaan. 

Hallitusohjelman toiveikkaat tavoitteet 

Aiempien hallitusten tavoin Antti Rinteen­—Sanna Marinin (sd.) hallitus pyrki jättämään kädenjälkensä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Sen ydinviesti liittyi Suomen ulkopolitiikan ihmisoikeusperustaisuuteen. Vuonna 2019 laadittu hallitusohjelma asetti kaiken kaikkiaan seitsemän kattavaa ulko- ja turvallisuuspoliittista tavoitetta, joihin lukeutui muun muassa monenkeskisyyden vahvistaminen, rauhanrakentaminen ja globaalin vastuun kantaminen. 

Ohjelma lisäksi nimesi kolme pääasiallista puolustuspoliittista tavoitetta uskottavan puolustuksen ylläpidosta strategisten suorituskykyhankkeiden läpivientiin ja kyberturvallisuuden vahvistamiseen. 

Hallitusohjelman tavoitteiden piirtämä kuva maailmasta ei voida katsoa heijastaneen kansainvälisen politiikan tolaa. 

Hallitusohjelman ulko- ja turvallisuuspoliittiset tavoitteet näyttäytyivät jo sen laatimisen aikaan toiveikkailta suhteessa senhetkisen turvallisuusympäristön alati heikkenevään tilaan. Tuolloin presidentti Donald Trumpin johtama Yhdysvallat kyseenalaisti kovaäänisesti monenkeskistä kansainvälistä järjestelmää, ja Washingtonin ja Pekingin kilpailuasetelma oli kiristymässä. Lännen ja Venäjän suhteiden alamäki oli myös jyrkkenemässä, mikä näkyi muun muassa asevalvonta-arkkitehtuurin rapautumisena. Hallitusohjelman tavoitteiden piirtämä kuva maailmasta ei voida katsoa heijastaneen kansainvälisen politiikan tolaa. 

Täten ei ole yllättävää, että Rinteen-Marinin hallitusta ei muistettane arvopohjaisesta, globaaleja teemoja syleilevästä ulkopolitiikasta. Väistyvästä hallituksesta tuli sen sijaan kovan turvallisuuden hallitus – hallitus, joka päätti viedä Suomen puolustusliitto Natoon ja joka teki merkittäviä satsauksia Suomen puolustuskykyyn. 

Nato-hallitus

Vaikka vuoden 2019 hallitusohjelmaan oli kirjattu Nato-optiona tunnettu linjaus siitä, miten Suomi ”säilyttää mahdollisuuden hakea Nato-jäsenyyttä”, hallituksessa tuskin kuviteltiin, että sen tehtäväksi tulisi kolme vuotta myöhemmin ulkopoliittiseksi opinkappaleeksi vakiintuneen linjanvedon toimeenpano. 

Toisin kävi. Venäjän täysimittainen hyökkäys Ukrainaan käänsi lähes yhdessä yössä Naton jäsenyyttä aiemmin vastustaneen kansalaismielipiteen liittokuntaan hakeutumisen kannalle. Itänaapurin aggressio ei ollut shokki ainoastaan tavallisille suomalaisille, vaan myös valtion eliitille. 

Hyökkäys pakottikin maan johdon ja poliittisen kentän arvioimaan uudelleen näkemyksensä Suomen uhkakuvista ja turvallisuusvalinnoista. Hyökkäyksen myötä Suomeen syntyi ”pidäkevaje”, eli jaettu näkemys maan aiempien turvallisuusratkaisujen riittämättömyydestä suhteessa Venäjän kasvaneeseen uhkaan. Maaliskuun 2022 puolivälistä alkaen valtiojohto alkoi määrätietoisesti valmistella Suomen tietä Naton jäsenyyteen, jonka avulla syntynyt vaje oli tarkoitus paikata. 

Voidaan hyvästä syystä otaksua, että Suomen ulkopoliittinen johto tuskin olisi tehnyt päätöstä Nato-jäsenyydestä, mikäli sen kannatus ei olisi noussut yhtä korkeaksi – tai päätöstä ei ainakaan olisi tehty yhtä nopeasti. On ilmiselvää, että hyökkäys horjutti sekä kansan että sen johtajien turvallisuudentunnetta. Kansa kuitenkin teki päätöksensä eliittiä nopeammin, ja muuttunut yleinen mielipide todennäköisesti edesauttoi ratkaisevalla tavalla käytännöllisen konsensuksen syntymistä päätöksentekijöiden keskuudessa.

Hyökkäyksen myötä Suomeen syntyi ”pidäkevaje”, eli jaettu näkemys maan aiempien turvallisuusratkaisujen riittämättömyydestä suhteessa Venäjän kasvaneeseen uhkaan.

Mikään muu vaihtoehto kuin Nato-jäsenyys ei olisi kansan silmissä näyttänyt Suomen turvallisuutta vahvistavalta päätökseltä. Tilanne oli historiallinen, sillä yleinen mielipide on ani harvoin, jos koskaan, yhtä vahvasti ohjannut Suomen ulkopoliittista päätöksentekoa. 

Hallituksella ja sen avainministereillä on ollut keskeinen rooli Suomen Nato-jäsenyyspäätökseen liittyvien kysymysten toimeenpanossa, mukaan lukien kansainvälisten konsultaatioiden hoitamisessa. Tasavallan presidentin ohella erityisesti pääministeri Marin, ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr.) ja puolustusministeri Antti Kaikkonen (kesk.) aurasivat yhteydenpidollaan Suomen tietä kohti liittokunnan jäsenyyttä. 

Kiinnostavaa kyllä, Nato-prosessin aikana hallitus toimeenpani ohjelmansa ulkopoliittisia linjauksia. Hallitusohjelmassa peräänkuulutettiin suhteiden tiivistämistä Ruotsiin ja Norjaan, ja näin toden totta tapahtui. Kevään 2022 aikana Helsingistä pidettiin äärimmäisen tiivistä yhteyttä niin Tukholmaan kuin Osloon, mikä on vankistanut Suomen suhteita Ruotsiin ja Norjaan historiallisen vankalle tasolle. 

Hallituksessa ymmärrettiin laajaa poliittista kenttää paremmin Ruotsi-suhteen merkitys Suomelle. Kansallinen Nato-prosessi sopeutettiin taiten Ruotsin hitaammin heränneeseen päätöksentekoon.

Venäjä-paradigman muutos?

Suomalaisessa keskustelussa vähemmälle huomiolle on jäänyt se, miten perustavanlaatuisesti Venäjän hyökkäys ja sitä seurannut Nato-päätös ovat myös muovanneet Suomen Venäjä-politiikkaa. Venäjän helmikuisen hyökkäyksen jälkeen varovaisista linjauksistaan tunnettu Suomi on erityisesti pääministeri Marinin johdolla profiloitunut Euroopassa kovan Venäjä-linjan leiriin, johon kuuluvat muun muassa Baltian maat ja Puola. 

Pääministerin suorasanaiset Venäjä-linjaukset ovat saaneet kansainvälisesti runsaasti huomiota. Suomi on lisäksi tukenut voimakasta pakotepolitiikkaa EU-pöydissä ja päätti lopulta ryhtyä venäläisten maahantuloa rajoittaviin toimiin – päätös, josta ei EU-tasolla tai läntisessä yhteisössä päästy yksimielisyyteen. 

Suomen toimien kontrasti hallitusohjelman hyviä Venäjä-suhteita painottavaan linjaukseen on suuri, mikä korostaa kahdenvälisessä suhteessa tapahtuneen muutoksen mittasuhteita.

Suomen toimien kontrasti hallitusohjelman hyviä Venäjä-suhteita painottavaan linjaukseen on suuri, mikä korostaa kahdenvälisessä suhteessa tapahtuneen muutoksen mittasuhteita. Vielä on liian aikaista sanoa, onko kyseessä pidempiaikainen ulkopoliittisen linjan muutos. 

Aiempaa jyrkemmästä linjasta huolimatta suomalaisessa turvallisuuspoliittisessa eliitissä – esimerkiksi eduskunnassa, ministeriöissä ja puolustusvoimissa – elää kuitenkin näkemys, että muuttuneesta tilanteesta huolimatta Suomen tulisi pidättäytyä kaikkein kovasanaisimmista kannanotoista ja toimista suhteessa itänaapuriin.

Suomi varustautuu

Nato-päätöksen ohella väistyvä hallitus muistetaan merkittävistä puolustusmateriaalihankinnoista ja huomattavista korotuksista puolustusmäärärahoihin. Uskollisena omalle ohjelmalleen valtioneuvosto totta tosiaan panosti uskottavaan puolustukseen ja strategisten suorituskykyhankkeiden toimeenpanoon.

Hallitus teki merkittävimmän puolustuskykyä vahvistavan päätöksen jo joulukuussa 2021, kun se päätti korvata ikääntyvät Hornet-hävittäjät yhdysvaltalaisilla F-35-monitoimihävittäjillä. Kyseessä oli Suomen historian kallein asekauppa, joka vahvistaa entisestään maan suhdetta Yhdysvaltoihin. Päätös oli hallitukselle oletettua helpompi, vaikka eritoten vasemmistoliitolle ja osalle sosialidemokraateista kalliin amerikkalaisen asejärjestelmän ostaminen ei ollut mieluinen valinta.

Lisämäärärahoilla puolustusvoimat vahvistaa tulivoimaansa, kasvattaa ammusvarastojaan, paikkaa puolustuksen aiempia aukkoja ja korvaa Ukrainaan lahjoitettuja sotilaallisia kykyjä. Iso kuva on selvä: Suomi varustautuu pahan päivän varalle.

Puolustukseen satsaaminen jatkui Venäjän hyökkäyksen jälkeen. Huhtikuun 2022 kehysriihessä hallitus myönsi 2,2 miljardia euroa lisärahoitusta puolustusmäärärahoihin vuosille 2023–2026, mikä lopulta nosti vuoden 2023 puolustusmenot historiallisen korkealle tasolle, yli 6 miljardiin euroon. Suurin osa lisärahasta korvamerkittiin puolustusmateriaalihankinnoille. 

Toukokuussa hallitus lisäksi osoitti lisätalousarviossaan kuluvalle vuodelle 2022 lähes 670 miljoonaa euroa lisärahoitusta. Syksyn 2022 aikana puolustusministeriö julkistikin useita asehankintoja haupitseista raketteihin ja ohjuksiin.

Lisämäärärahoilla puolustusvoimat vahvistaa tulivoimaansa, kasvattaa ammusvarastojaan, paikkaa puolustuksen aiempia aukkoja ja korvaa Ukrainaan lahjoitettuja sotilaallisia kykyjä. Iso kuva on selvä: Suomi varustautuu pahan päivän varalle. Suomi ei suinkaan ole toimissaan yksin, vaan sen satsaukset ovat osa globaalia varustautumistrendiä, joka näkyy maailmanpolitiikan herkimmillä näyttämöillä Euroopassa ja Aasiassa.

Saumakohdassa 

Kuluva hallituskausi osui kansainvälispoliittiseen murroskauteen, joka pakotti Suomen mukauttamaan turvallisuuspolitiikkaansa. Marinin hallituksella oli huomattava rooli muutoksen kätilöinnissä. Helmikuun lopulta maaliskuun puoliväliin Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan suunnasta vallitsi eräänlainen hämmennystila. Lopulta valtiojohto tarttui ruoriin ja alkoi ohjata Suomea kohti puolustusliitto Naton jäsenyyttä.  

Euroopassa raivoavasta sodasta ja suurvaltajännitteistä huolimatta Suomen Nato-päätös näyttää osuneen suotuisaan saumaan. Sisäpoliittisesti ratkaisu on ollut kansaa ja poliittista kenttää yhdistävä, ei hajottava. Vaikka Turkki ja Unkari ovatkin omilla toimilla jarruttaneet Suomin ja Ruotsin jäsenyyksiä, enemmistö Naton jäsenmaista on toivottanut maat avosylin liittolaisikseen. 

Euroopassa raivoavasta sodasta ja suurvaltajännitteistä huolimatta Suomen Nato-päätös näyttää osuneen suotuisaan saumaan. Sisäpoliittisesti ratkaisu on ollut kansaa ja poliittista kenttää yhdistävä, ei hajottava.

Venäjä ei myöskään ole ryhtynyt pelättyihin kostotoimiin. Moskovalla on kädet täynnä odotettua heikommin sujuneiden sotatoimiensa kanssa, ja se on ilmeisesti halunnut lakaista arvovaltansa näkökulmasta kiusallisen Naton laajenemisen maton alle. 

Suomen nykyinen ulkopoliittinen johto on päätöksillään valanut pohjan Suomen tulevien vuosien ulko- ja turvallisuuspolitiikalle. Nato-jäsenyyden saadessa sinettinsä Suomi alkaa rakentaa turvallisuuttaan sotilaallisesti liittoutuneena maana. Kesällä 2023 aloittavan uuden hallituksen ja talvella 2024 valittavan uuden tasavallan presidentin vastuulla on määrittää, miten tämä konkreettisesti tapahtuu.  

Matti Pesu, YTT, on johtava tutkija Ulkopoliittisen instituutin Suomi, Pohjois-Euroopan turvallisuus ja Nato -tutkimusohjelmassa. Tällä hetkellä hän johtaa tutkimushanketta, joka tarkastelee Suomen muotoutuvaa Nato-politiikkaa ja euroatlanttisen turvallisuusympäristön kehittymistä.  

Artikkeli on osa Haasteita monikriisisestä hallituksesta -juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: Artur Voznenko/Unsplash

Julkaisu Kovan turvallisuuden hallitus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ensimmäisenä kysymykseen vastaa Helsingin yliopiston poliittisen historian professori Juhana Aunesluoma.

”On hyvin epätodennäköistä, että Suomen liittyminen sotilasliitto Natoon aiheuttaisi sodan syttymisen Naton ja jonkin toisen valtion välillä. Tällaista syy-seuraussuhdetta Suomen liittymisellä tuskin on. Pikemminkin Suomen liittyminen Natoon vähentää sodan todennäköisyyttä Suomessa ja sen lähialueilla. Saman tien on sanottava, että sotilaallisen konfliktin riski on alueella tällä hetkellä alhainen – siitä huolimatta, että Ukrainassa käydään laajamittaista sotaa.

Vaikka Suomen Nato-jäsenyys vahvistaa Suomen puolustuskykyä ja tiivistää suhteita muihin Nato-maihin, ei pelkästään Suomen Nato-jäsenyyden vaikutuksia Pohjois-Euroopan strategiseen tilanteeseen pidä liioitella. Naton läheisenä kumppanina ja EU:n jäsenenä Suomi on jo monin tavoin kiinteästi integroitunut alueen puolustussuunnitteluun. Nato-jäsenyys pikemminkin syventää olemassa olevia suhteita ja järjestelyitä kuin luo kokonaan uutta.

Naton sisälle muodostuva pohjoismainen liittouma luo koko Itämeren aluetta vakauttavan tekijän.

Naton luonne poliittisena liittona voi toki ajan myötä vaikuttaa Suomen noudattaman ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjauksiin, mutta näiden muutosten luonne jää nähtäväksi.

Koska myös Ruotsi liittyy Naton jäseneksi, kaikki Pohjoismaat tulevat olemaan Naton jäseniä. Siinä on kyseessä historiallinen muutos, joka tiivistää alueen maiden välejä poliittisesti ja syventää pohjoismaista yhteistyötä.

Koko alueen käsittävää puolustusliittoa on kaavailtu ja yritetty luoda useaan otteeseen 1800-luvulta alkaen. Toisen maailmansodan jälkeen esillä oli konkreettinen suunnitelma, joka kariutui Norjan, Tanskan ja Islannin liityttyä Natoon vuonna 1949.

Naton sisälle muodostuva pohjoismainen liittouma luo koko Itämeren aluetta vakauttavan tekijän. Maat jakavat yhteisen arvopohjan, ovat yhteiskuntina samankaltaisia ja tekevät jo nyt yhteistyötä keskenään. Naton jäseninä ne sitoutuvat turvaamaan toisensa – ja vievät näin yhteistyönsä historiallisesti uudelle tasolle.”

Historian valossa Nato-jäsenyys ylläpitänyt rauhaa

Toisena kysymykseen vastaa Tommi Koivula, strategian professori Maanpuolustuskorkeakoulusta.

”Vastaus kysymykseen riippuu siitä, mitä oikeastaan tarkoitamme sodalla. Sodan tarkka määrittely on tutkijallekin vaikeaa.

Ehkä käyttökelpoisimman ja tunnetuimman sodan määritelmän on luonut jo 1800 -luvulla elänyt preussilainen sotateoreetikko Carl von Clausewitz. Hänen mukaansa sota on pelkästään politiikan jatkamista toisin keinoin sekä väkivaltainen toimi, jonka tarkoituksena on pakottaa vastustaja noudattamaan meidän tahtoamme. Tällä tavoin ymmärrettynä sota on valtiollista ja tarkoituksellista väkivaltaa poliittisten päämäärien saavuttamiseksi.

Jos ymmärrämme sodan kuten von Clausewitz, emme varmuudella tiedä vastausta kysymykseen, tuleeko sota, jos Suomi liittyy Natoon. Emme tiedä vastausta siihenkään, tulisiko sota, jos Suomi ei liittyisi Natoon. Asetelma on turvallisuuspolitiikassa tyypillinen: valtiot tekevät ratkaisujaan olosuhteissa, joissa suuriinkin asioihin liittyy epävarmuuksia.

Suuremmalla varmuudella voidaan kuitenkin sanoa, että Suomi on päättänyt hakeutua Natoon edistääkseen turvallisuuttaan ja estääkseen sotaan joutumista.

Historia tarjoaa hyviä perusteluja toiveelle, että jäsenyys Natossa pikemminkin ehkäisee jäsenmaidensa hyökkäyksen kohteeksi joutumista kuin johtaa siihen: tähänastisen yli 70-vuotisen historiansa aikana liittokunta ei ole milloinkaan joutunut ulkopuolisen valtion sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi.

Jos ymmärrämme sodan kuten von Clausewitz, emme varmuudella tiedä vastausta kysymykseen, tuleeko sota, jos Suomi liittyy Natoon. Emme tiedä vastausta siihenkään, tulisiko sota, jos Suomi ei liittyisi Natoon.

Tutkijat arvioivat usein tämän johtuvan Naton jäsenvaltioiden yhteisen pelotteen eli deterrenssin uskottavuudesta. Naton jäsenvaltiot ovat sitoutuneet puolustamaan toisiaan mahdollisen hyökkäyksen tullen, ja yhdessä niillä on ylivoimainen sotilaallinen voima verrattuna yhteenkään valtioon tai muuhun liittokuntaan.

Näin ollen ryhtyminen sotaan Naton jäsenmaa Suomea vastaan olisi hyökkääjälle itselleen huomattava riski. Vaikka tämäkään ratkaisu ei varmista sitä, ettei sota voisi jossakin vaiheessa Suomea kohdata, historian valossa Nato-jäsenyys on ollut rauhaa ylläpitävä ratkaisu.”

Juhana Aunesluoma on poliittisen historian professori Helsingin yliopistossa.

Tommi Koivula on strategian professori Maanpuolustuskorkeakoulussa.

Toimituksen muokkaus: Koulun nimi lisätty.

Julkaisu Tuleeko sota, jos Suomi liittyy Natoon? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tietoympäristön hallinta on keskeinen osa sodankäyntiä modernien joukkoviestinten aikakaudella. Nykyisessä mediakentässä sosiaalisen median alustat muodostavat paljon puhutun informaatiosodan näyttämön.

Vähemmän huomiota kiinnitetään journalistiseen mediaan. Sillä on kuitenkin edelleen keskeinen asema konflikteja koskevan tiedon tuottamisessa ja levittämisessä. Jo Euroopan unionin päätös estää Venäjän valtion keskeisten kansainvälisten tiedotusvälineiden Russia Today -uutiskanavan ja Sputnik-median toiminta alueellaan ilmentää, miten vaikutusvaltaisena ammattimainen uutis- ja ajankohtaistuotanto nähdään.

Tietoympäristön hallinta on keskeinen osa sodankäyntiä modernien joukkoviestinten aikakaudella.

Ukrainan sotaa onkin tärkeää tarkastella myös siitä näkökulmasta, miten uutismedia esittää konfliktia ja millainen rooli sillä on konfliktissa. Mediatutkimuksen alueella keskeinen lähestymistapa on niin sanottu media/valtio-suhteen teoria. Se tarkastelee kriittisesti, miten uutisorganisaatioiden suhteet valtionhallintoon ja ulkopolitiikan eliitteihin muovaavat kansainvälisten tapahtumien uutisointia.

Media/valtio-suhteen teoria

Journalistisen median ja valtion välinen suhde asettaa erityisen tutkimusongelman länsimaisissa demokratioissa. Toisin kuin autoritaarisissa maissa, uutisointi on liberaaleissa demokratioissa määritelmällisesti riippumatonta ja vapaata valtion suorasta kontrollista.

Kysymys median todellisesta autonomiasta on kuitenkin monimutkaisempi. Media/valtio-suhteen tutkimusperinne pyrkii selvittämään, miten median suhteet viranomaisiin ja poliittisiin eliitteihin heijastuvat kansainvälisten asioiden uutisointiin. Yhtäältä arvioidaan sitä, kuinka paljon etäisyyttä uutismedia ottaa oman maan viralliseen ulkopoliittiseen linjaan ja toisaalta sitä, voiko mediauutisointi vastaavasti vaikuttaa ulkopoliittiseen päätöksentekoon.

Media/valtio-suhteen teoriaksi kutsutaan tutkimusperinnettä, joka muotoutui Vietnamin sodan uutisoinnista käydyssä yhdysvaltalaisessa keskustelussa 1980-luvulla. Sen keskeisiä teoksia olivat Daniel Hallinin The Uncensored War (1986) sekä Edward Hermanin ja Noam Chomskyn Manufacturing Consent (1988).

Niin Hallin kuin Herman ja Chomsky väittivät, että uutisointi oli pikemminkin tukenut sodankäyntiä ja rakentanut julkista oikeutusta Yhdysvaltojen pyrkimyksille.

Molemmat tutkimukset pyrkivät osoittamaan vääräksi sodan jälkeen vahvana eläneen uskomuksen siitä, että median kriittinen uutisointi sodasta oli romuttanut kansalaisten tuen Yhdysvaltojen käymälle sodalle Vietnamissa. Niin Hallin kuin Herman ja Chomsky väittivät, että uutisointi oli pikemminkin tukenut sodankäyntiä ja rakentanut julkista oikeutusta Yhdysvaltojen pyrkimyksille.

Tutkimusten pohjalta muodostui yleisempi teesi siitä, että mediauutisointi kansainvälisistä suhteista ja konflikteista tuottaa yleensä oikeutusta oman maan ja sen liittolaisten toimille. Sittemmin varhaisia tuloksia ja niiden pohjalta muovailtuja teorioita on koeteltu muun muassa Falklandin sodan, Persianlahden sodan, Irakin sodan ja niin kutsutun terrorismin vastaisen sodan mediaraportointia tarkastelevissa tutkimuksissa.

Matkan varrella 1980-luvulla muotoillut ydinteesit ovat sekä vahvistuneet että täydentyneet uusilla havainnoilla. Seuraavassa tiivistän tutkimusperinteestä kolme keskeistä väitettä ja pohdin niiden merkitystä suomalaisen Ukrainan konfliktia koskevan uutisoinnin ymmärtämiseksi.

Uutisointi on riippuvaista hallinnosta

Media/valtio-suhteen tutkimuksen keskeisin viesti on, että uutisointi sodista ja kansainvälisistä tapahtumista laajemminkin on vahvasti sidoksissa oman maan ulko- ja turvallisuuspolitiikan päättäjien päämääriin. Uutisointi on eliittivetoista, sillä journalismi on riippuvaista johtavista poliitikoista ja viranomaisista tiedonlähteinä.

Kriisitilanteissa poliitikkojen ja viranomaisten rooli ensisijaisina tietolähteinä entisestään korostuu. Tämä antaa hallinnolle etuoikeutetun aseman edistää mediajulkisuudessa haluttuja tulkintoja tapahtumista.

Lisäksi ammattimaisen journalismin rutiineihin kuuluva objektiivisuus – tai sen vaikutelman tuottaminen – ohjaa uutismediat rajaamaan esille tuotujen näkemysten alaa niihin, joita hallinto ja lainsäätäjät esittävät.

Eliittivetoisuus tarkoittaa, että ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisten päätöksentekijöiden välisestä yksimielisyydestä tai erimielisyydestä tulee keskeinen mediakeskustelun luonnetta määräävä tekijä. Mikäli eliitit jakavat suhteellisen yhtenäisen käsityksen kansainvälisistä tapahtumista ja kansallisesta edusta, vaihtoehtoiset ja hallinnon näkemyksiä haastavat näkökulmat jäävät mediakeskustelun marginaaliin.

Uutisointi sodista ja kansainvälisistä tapahtumista laajemminkin on vahvasti sidoksissa oman maan ulko- ja turvallisuuspolitiikan päättäjien päämääriin.

Tällöin uutismedia on pitkälti alisteinen esimerkiksi hallituksen, puolustusvoimien ja tiedustelupalveluiden harjoittamalle organisoidulle suostuttelevalle viestinnälle eli propagandalle. Nykykeskustelussa propagandan sijasta tosin suositaan mieluummin muita termejä, kuten strateginen viestintä, pr-viestintä tai informaatiovaikuttaminen.

Eliittivetoisuudella on tunnistettavia seurauksia myös Ukrainan konfliktin uutisoinnissa. Venäjän hyökkäystä edeltävinä kuukausina länsimaiden johtajat sitoutuivat varsin yhtenäiseen kantaan, jonka mukaan Venäjän esittämät vaatimukset Naton itälaajenemisen lopettamisesta ja molemminpuolisista turvatakuista on yksiselitteisesti torjuttava.

Länsijohtajat oikeuttivat valittua linjaa mediassa kehystämällä Venäjän vaatimukset nykymaailmaan sopimattomaksi etupiiriajatteluksi ja vaarallisiksi suurvaltapyrkimyksiksi. Samaan aikaan uutisointia hallitsi Venäjän mahdollista hyökkäystä koskeva ennakointi, jota ruokki etenkin Yhdysvaltojen hallinnon medialle syöttämä tiedustelutieto.

Näillä viestinnällisillä keinoilla länsihallinnot onnistuivat häivyttämään länsimaiden omaa roolia konfliktissa ja sälyttämään vastuuta jännitteiden kasvusta yksinomaan Venäjälle. Ajatus Naton Venäjälle muodostamasta turvallisuusuhkasta sopi huonosti turvallisuuspoliittisen eliitin suosimaan kehykseen. On siten ymmärrettävää, että se painui myös suomalaisessa mediajulkisuudessa marginaaliin.

Median toimijuus korostuu tapahtumissa

Media/valtio-suhteen teorian näkökulmasta Venäjän suurhyökkäys edustaa merkittävää tapahtumaa kansainvälisissä suhteissa. Tapahtumat ovat teorian näkökulmasta tärkeitä, sillä tapahtumien virta on aina jossain määrin hallitsematonta. Siksi ne tuovat median ja päättäjien väliseen suhteeseen dynamiikkaa.

Raportoimalla tapahtumista media voi vaikuttaa ulkopoliittisiin päätöksiin. Esimerkiksi uutisointi siviiliuhreista saattaa luoda poliittisille johtajille painetta lisätä edelleen sotilaallista tukea Ukrainalle tai ryhtyä entistä voimakkaampiin toimiin Venäjän talouden romuttamiseksi.

Eliittivetoisuuden sijaan kansainvälisen politiikan uutisointia kuvataankin toisinaan tapahtumavetoiseksi. Tällä tarkoitetaan, että uutismedialla on merkittävää autonomista toimijuutta kansainvälisessä politiikassa. Näkökulma haastaa käsitystä siitä, että ulko- ja turvallisuuspolitiikan päättäjät ovat joka tilanteessa hallitsevassa asemassa median ja valtion välisessä suhteessa.

Median vaikutusvaltaa ei toisaalta pidä yliarvioida. Mediaraportoinnin ja ulkopoliittisen päätöksenteon välisten kytkösten analyysi on yleensä osoittanut, että media on parhaimmillaankin vain yksi politiikkaan vaikuttava tekijä. Päätökset esimerkiksi sotilaallisista interventioista perustuvat pääasiassa aivan muihin vaikuttimiin kuin konfliktia koskevaan uutisointiin.

Raportoimalla tapahtumista media voi vaikuttaa ulkopoliittisiin päätöksiin.

Lisäksi on muistettava, että tapahtumien uutisointi edellyttää aina tulkintaa. Päätöksentekijöiden asema ensisijaisina lähteinä antaa heille useimmiten mahdollisuuden vaikuttaa tapahtumista mediassa rakentuviin käsityksiin tavoilla, jotka vahvistavat heidän omien toimiensa oikeutusta.

Venäjän toimia ja kansainvälistä politiikkaa koskevia näkemyksiä ei ole enää vuosiin esitetty oikeutettuina suomalaisessa mediakeskustelussa. Venäjän aloittama suurhyökkäys Ukrainaan voimisti kuitenkin entisestään mediakehystä, jossa autoritaarinen Venäjä edustaa suoraa uhkaa ”vapaalle maailmalle”.

Sanonnasta, että Ukraina taistelee koko Euroopan puolesta, onkin tullut suosittu poliitikkojen ja mediakommentaattorien keskuudessa. Se luonnollisesti oikeuttaa sekä Ukrainalle annettavaa taloudellista ja sotilaallista apua että useiden länsimaiden päättämiä merkittäviä lisäpanostuksia sotilaalliseen varustautumiseen.

Tapahtumien sattumanvaraisuus muistuttaa joka tapauksessa siitä, ettei hallinto pysty koskaan täydellisesti hallitsemaan itsestään ja kansainvälisistä suhteista rakentuvaa julkista kuvaa. Tapahtumat voivat myös olla luonteeltaan sellaisia, että niistä uutisointi nakertaa hallinnon ja sen liittolaisten uskottavuutta ja oikeutusta.

Esimerkkinä voidaan pitää Afganistanin nälänhätää, jota monet järjestöt ovat luonnehtineet tämän hetken pahimmaksi humanitaariseksi kriisiksi. Uutisoimalla voimallisesti afganistanilaisten kärsimyksestä media voisi nakertaa länsimaisten johtajien oikeutusta, sillä nälänhädän taustalla ovat nimenomaan lännen vetäytymisensä jälkeen asettamat talouspakotteet.

Uutismedian huomion kiinnittyminen ukrainalaisten kärsimykseen afganistanilaisten sijaan muistuttaa siitä, että uutisoidut tapahtumat ovat aina valikoituja.

Uutismedian huomion kiinnittyminen ukrainalaisten kärsimykseen afganistanilaisten sijaan muistuttaa siitä, että uutisoidut tapahtumat ovat aina valikoituja. Keskeinen uutisvalintaa koskeva journalistinen kriteeri on tapahtumien tunnistettavuus ja tuttuus.

Useimmiten uutisoidut tapahtumat sopivatkin jo vakiintuneisiin käsityksiin kansainvälisestä politiikasta ja sen toimijoista. Ennakkokäsityksiin hankalasti sopivista tapahtumista sen sijaan on vaikeampi rakentaa uutisjuttuja.

Ideologian vaikutus uutisointiin

Ulkopolitiikan eliittien ja tapahtumavetoisuuden ohella media/valtio-suhteen teoria kiinnittää huomiota myös ideologisiin tekijöihin uutismedian toimintaa selitettäessä. Kansainvälisessä uutisoinnissa keskeistä on eritoten isänmaallisuuden vaikutus.

Patriotismi korostuu yleensä kriisien keskellä. Se saa kansan vaistomaisesti tukeutumaan johtajiinsa, ja nämä myös tyypillisesti vetoavat kansalaisten isänmaallisiin tuntemuksiin.

Toimittajakuntaa ei ole syytä pitää immuunina patriotismin vaikutukselle. Kun konflikti kiristyy ja oma maa on siinä tavalla tai toisella osallisena, medialla on taipumus niin sanotusti kokoontua lipun ympärille ja liittyä yhteiseen rintamaan vihollista vastaan.

Median kynnys arvostella oman puolen johtajia voi nousta myös siitä syystä, että pelkona on eliitin ja yleisöjen vihamielinen reaktio yhteisen veneen keikuttamiseen.

Ukrainan sodan aikana suomalaisessa uutismediassa näkyy kriisiajalle tyypillinen varovaisuus suhteessa viralliseen ulkopolitiikkaan ja laajemmin länsimaiseen valtiojohtoon. Esimerkiksi Yhdysvaltain presidentin Joe Bidenin lausunnot sotarikoksista, kansanmurhasta ja Vladimir Putinin syrjäyttämisestä ovat herättäneet vain vähän kriittistä huomiota.

Kun konflikti kiristyy ja oma maa on siinä tavalla tai toisella osallisena, medialla on taipumus niin sanotusti kokoontua lipun ympärille ja liittyä yhteiseen rintamaan vihollista vastaan.

Kun julkista arvostelua esitetään, se kohdistuu lähinnä Ukrainalle annetun sotilaallisen tuen riittämättömyyteen tai puutteisiin Venäjän vastaisissa talouspakotteissa. Kysymystä siitä, millä tavoin länsimaiden politiikka torjuu konfliktin pitkittymistä ja eskaloitumista, ei samalla tavoin esitetä.

Patriotismin ohella uutisoinnin taustalla voidaan hahmottaa myös muita ideologisia vaikuttimia. Suomalainen uutismedia on pääosin sitoutunut ajatukseen länsikeskeisestä maailmanjärjestyksestä ja sen oikeutuksesta. Ukrainan sodan uutisointi vahvistaa tarinaa, jossa länsimaat puolustavat demokratian ja ihmisoikeuksien kaltaisia liberaaleja arvoja niitä uhkaavia voimia vastaan.

Liberaalin maailmanjärjestyksen puolustaminen erilaisia sisäisiä ja ulkoisia uhkakuvia vastaan on Kiinan ja Venäjän vahvistumisen myötä noussut yhä näkyvämmäksi ideologiseksi vaikuttimeksi mediajulkisuudessa. Tähän maailmankuvaan sopii tiiviisti myös ”uuden kylmän sodan” kehys, jolla voidaan selittää nykyisiä maailmanpoliittisia jännitteitä.

Uuden kylmän sodan kehys vaikuttaa poliittisten toimijoiden liikkumavaraan. Poliitikot, jotka pyrkivät liennyttämään suurvaltapoliittisia jännitteitä joutuvat tässä kehikossa helposti huonoon huutoon ja tulevat entistä varovaisemmiksi julkisissa esiintymisissään. Kun vastakkainasettelua ja sotilaallisten jännitteiden kasvattamista ruokkivat toimet eivät kohtaa julkista vastustusta, uudesta kylmästä sodasta tulee helposti itseään toteuttava tarina.

Sota ja kriittisen analyysin vaimentaminen

Ukrainan konfliktin uutisoinnin kriittisen tarkastelun tarkoitus ei ole kyseenalaistaa Venäjän vastuuta aloittamastaan sodasta. Kansainvälisen oikeuden vastaiselle sodalle ei yksiselitteisesti ole oikeutusta, ja myös suuri enemmistö YK:n jäsenmaista on aiheellisesti tuominnut sen.

Venäjän tekemät rikokset eivät kuitenkaan ole peruste olla kriittisesti tarkastelematta länsimaiden roolia ja pyrkimyksiä konfliktissa. Tällaista tarkastelua tehdäänkin ansiokkaasti akateemisessa yhteisössä sekä erilaisissa vaihtoehtomedioissa.

Miksi länsimaiden virallista näkemystä oikeuttava propaganda näyttää pitkälti läpäisevän riippumattoman uutismedian, ja sitä haastavat tulkinnat jäävät marginaaliin?

Tutkimuksen ja demokratian kannalta oleellinen kysymys kuitenkin on, miksi suuret yleisöt tavoittava uutismedia pääsääntöisesti sulkee tällaiset kriittiset näkökulmat pois päiväjärjestyksestä. Miksi länsimaiden virallista näkemystä oikeuttava propaganda näyttää pitkälti läpäisevän riippumattoman uutismedian, ja sitä haastavat tulkinnat jäävät marginaaliin?

Media/valtio-suhteen teorian näkökulmasta selitykset nousevat median ja valtion keskinäisriippuvuuksista, uutisoinnin tapahtumavetoisuudesta sekä patrioottisen ja liberaalin ideologian yhteisvaikutuksesta.

Tutkimusperinne muistuttaa, että liberaaleissa demokratioissa journalisteilla ja julkisilla keskustelijoilla on aina mahdollisuus tuoda ajankohtaiseen keskusteluun virallista ulkopoliittista linjaa haastavia näkökulmia. Niiden menestys riippuu kuitenkin siitä, löytyykö ulko- ja turvallisuuspoliittisten eliittien keskuudesta näitä näkökulmia kannattavia ja voimistavia toimijoita.

VTT Markus Ojala on poliittisen viestinnän tutkija Helsingin yliopistossa.

Artikkeli on osa Ukrainan sota -juttusarjaa.

Julkaisu Sotauutisointi on propagandan läpäisemää ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keskeinen kiistakysymys lännen ja Venäjän välillä on koskenut Ukrainan Nato-jäsenyyttä. Venäjä on vuodesta 2008 lähtien arvostellut – usein jyrkin sanoin ja vastatoimilla uhaten – ajatusta Ukrainan tulevasta Nato-jäsenyydestä. Lännessä Venäjän Nato-laajenemista koskeva arvostelu on yhtä usein tuomittu epäoikeutettuna ja asiattomana. Monesti on väitetty – kuten esimerkiksi Ulkopoliittisen instituutin UPIn edustajat ovat jo vuosia tehneet – että Venäjän viralliset tulkinnat ovat paitsi vääriä, myös tarkoitushakuinen keino edistää valtapolitiikkaa ja etupiirejä.

Vuoden 2021 aikana Venäjä keskitti joukkojaan Ukrainan rajoille ja yritti saada ratkaisun aikaan pakottavalla diplomatialla. Syksyn 2021 lopussa muun muassa Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg sulki neuvotteluista pois kaikki sellaiset sopimukset, jotka eväisivät Ukrainalta oikeuden liittyä sotilasliittoon korostaen, että päätös tässä asiassa kuuluu yksin Ukrainalle ja 30 Nato-maalle. Tätä on perusteltu muun muassa sillä, että Neuvostoliitto ja sen seuraaja Venäjä ovat sitoutuneet vuoden Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön ETYJin 1990 asiakirjasta lähtien periaatteeseen, jonka mukaan suvereenit valtiot saavat itse valita omat turvallisuusjärjestelynsä eli päättää, liittoutuvatko ne vai ei ja kenen kanssa.

Onko vapaus valita omat turvallisuusjärjestelynsä absoluuttinen?

Onko vapaus valita omat turvallisuusjärjestelynsä absoluuttinen? Pohdin tätä kysymystä filosofi John Stuart Millin haittaperiaatteen ja ETYJ-dokumenttien valossa. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi ETYK oli kolmivaiheinen prosessi, joka huipentui vuonna 1975 Helsingissä järjestettyyn huippukokoukseen, johon osallistuivat Yhdysvallat, Neuvostoliitto ja 33 muuta maata.

ETYK:in ihmisoikeusperiaatteet vaikuttivat kylmän sodan päättymiseen. Seurantakonferensseja järjestettiin, kunnes Budapestissa 1994 päätettiin perustaa pysyvä kansainvälinen järjestö ETYJ. Kylmän sodan jälkeisistä turvallisuus- ja muista periaatteista sovittiin näissä kehyksissä. Periaatteisiin kuuluu kunkin maan oikeus valita turvallisuusjärjestelynsä. 1990-luvun ETYJ-dokumentteihin sisältyy kuitenkin ehtoja, jotka ilmentävät liberalismin haittaperiaatetta.

Liberalismin haittaperiaate ja sotilasliitot

Valtion ”suvereeni vapaus” on analoginen liberalismin teorian negatiivisen vapauden kanssa. Monet kansainvälisen oikeuden ja politiikan käsitteet perustuvat liberalismin teoriaan siten, että valtioiden oletetaan olevan yksilöpersoonia. Kansainvälisessä laissa ne ovat lisäksi oikeushenkilöitä.

Liberalismiin kuuluu myös haittaperiaate. Käsitettä kehittäneen Millin teoriassa yksilö on ”suvereeni”, ja kansainvälisessä tapaoikeudessa haittaperiaatetta sovelletaan julkilausutusti erityisesti ympäristöasioissa. Millin teoriassa yksilöt ovat vapaita tekemään mitä haluavat, kunhan eivät aiheuta haittaa tai vahinkoa muille yksilöille. Ongelmana on tietysti yhtäältä määritellä, mitä ”haitta” tarkoittaa, ja toisaalta täsmentää, kuka määrittelee haitan.

Millin teoriassa yksilöt ovat vapaita tekemään mitä haluavat, kunhan eivät aiheuta haittaa tai vahinkoa muille yksilöille.

Itse asiassa haittaperiaatteen näkökulmasta sotilasliitot kuten myös asevarustelu voitaisiin tulkita lähtökohtaisesti ongelmalliseksi. Sotilasliittojen olemukseen kuuluu, että ne on suunnattu joitakin liittokunnan ulkopuolisia vastaan. Liittoutuman laajeneminen voi vahvistaa liiton sotilaallista voimaa samalla tavalla kuin asevarustelu. Jos valtioiden tai liittojen välillä vallitsee kilpailutilanne, niin usein se kuvataan vangin dilemmana eli peliasetelmana, jossa toimijat yhtäältä varautuvat pahimpaan ja toisaalta pyrkivät edistämään omaa etuaan toisten kustannuksella – tuloksena on kaikille huonompi lopputulos kuin olisi saavutettu tekemällä yhteistyötä.

Tällaisissa tilanteissa sotilasliitoista ja niiden varustautumisesta on vähintäänkin potentiaalista haittaa ainakin joillekin ja kenties monille. Niinpä sotilasliittoja voi olla ylipäänsä hankalaa sovittaa yhteen haittaperiaatteen kanssa, toisin kuin vaikkapa poliisivoimia, jotka voivat tuottaa kollektiivista turvallisuutta tavalla, joka palvelee yleisesti hyväksyttyä yhteistä hyvää. Tämä kuitenkin riippuu tosiasiallisista historiallisista kehityskuluista ja asetelmista.

ETYJ-periaate: valtiot saavat valita omat turvallisuusjärjestelynsä

Haittaperiaatetta voidaan hyödyntää, kun analysoidaan ETYJin periaatetta, jonka mukaan suvereenit valtiot saavat itse valita omat turvallisuusjärjestelynsä. Keskeisissä asiakirjoissa tämä oikeus on esitetty ja kehystetty tavalla, joka näyttäisi viittaavan siihen, että milliläinen haittaperiaate sisältyy ETYJ-asiakirjoihin.

Pariisissa vuonna 1990 solmitussa Uuden Euroopan peruskirjassa edellytetään täyttä kunnioitusta kunkin valinnan vapaudelle. Kontekstina on asevoimien vähentäminen ja uudet lähestymistavat turvallisuuteen. Haittaperiaate liittyy varsinkin lauseeseen “turvallisuus on jakamaton ja jokaisen tähän sopimukseen osallistuvan valtion turvallisuus liittyy erottamattomasti kaikkien muiden valtioiden turvallisuuteen”. Tästä lauseesta voi päätellä, että tavoitteena on lisätä vastavuoroista luottamusta ja turvallisuutta sekä edistää aseistariisuntaa.

Liittoutuman laajeneminen lisää sen sotilaallista voimaa ja voi myös johtaa asevarustelua lisääviin toimenpiteisiin.

Vaikka valtioilla on tämän mukaan vapaus valita turvallisuusjärjestelynsä ja -suhteensa itse, ainakaan ensikatsomalta yhden sotilasliiton laajeneminen mahdollisesti joitakin ETYJ-maita vastaan ei ole itsestään selvä asia. Liittoutuman laajeneminen lisää sen sotilaallista voimaa ja voi myös johtaa asevarustelua lisääviin toimenpiteisiin. Nämä eivät suinkaan ole itsestään selvästi yhteensopivia Pariisin 1990 peruskirjan tavoitteiden kanssa – ellei valinnanvapautta sitten irroteta kokonaan haittaperiaatteesta.

Istanbulin 1999 ETYJ-huippukokouksen päätösasiakirjan muotoilu on astetta selkeämpi kuin Pariisin 1990 sopimuksessa, sillä tekstissä viitataan nimenomaisesti oikeuteen tehdä liittoutumista koskevia sopimuksia. Erityisesti amerikkalaiset näyttivät ajavan tätä Istanbulin asiakirjaan, myös silmällä pitäen Naton laajenemista, kun taas saman tekstikohdan viimeinen lause, joka on suunnattu Naton mahdollista hallitsevaa asemaa vastaan, on kaiketi mukana paljolti Venäjän vaatimuksesta.

Lännen mukaan Naton laajeneminen tai sen asevarustelu eivät tuota haittaa tai vahinkoa kenellekään, mutta ETYJ-maista erityisesti Venäjällä asia on nähty toisin.

Näistä uudelleen muotoiluista huolimatta haittaperiaate sisältyy edelleen lauseeseen ”osallistujavaltiot eivät vahvista turvallisuuttaan muiden valtioiden turvallisuuden kustannuksella”. Kappaleen viimeinen lause luonnehtii yhteiseksi tavoitteeksi eräänlaisen moniarvoisuuden, jossa Venäjä tai Yhdysvallat kuin EU tai Nato ei voi ottaa ”ensisijaista vastuuta rauhan ja vakauden ylläpitämisestä” tai pitää muita maita ”etupiirinään”.

Vaikka jonkinasteinen ero Pariisin 1990 peruskirjaan on selvä myös yhteisen hyvän osalta –välittömänä kontekstina ei ole luottamuksen lisääminen tai aseriisunta – niin tässäkin haittaperiaate määrittää oikeaa toimintaa. Asiakirjojen välillä on myös paljon jatkuvuutta. Laajempana kontekstina on edelleen kokonaisvaltainen turvallisuus, aseriisunta, asevalvonta sekä luottamusta ja turvallisuutta lisäävät toimet.

Haitan määrittelyn ongelma

Ongelmana on, miten ymmärtää ”haitta”? Lännen mukaan Naton laajeneminen tai sen asevarustelu eivät tuota haittaa tai vahinkoa kenellekään, mutta ETYJ-maista erityisesti Venäjällä asia on nähty toisin.

Mill esitti teoksessaan Vapaudesta myös sellaisen laajan tulkinnan, jonka mukaan haitta koskee kaikkia toimia, jotka ovat muiden etujen vastaisia tai jotka voivat todennäköisesti tuottaa vahinkoa. Kuitenkin on legitiimejä kilpailutilanteita, joissa haitan aiheuttaminen toiselle voi olla hyväksyttävää ja yleisen edun mukaista. Näistä esimerkkeinä voivat toimia rajoitettuja määriä paikkoja jakavat yliopiston sisäänpääsykokeet tai markkinakilpailu tiettyjen oikeutettujen ja yleisesti hyväksyttyjen pelisääntöjen puitteissa.

Muun muassa tämän vuoksi on esitetty tapoja yrittää rajoittaa sitä, minkälaiset haitat voisivat oikeuttaa kollektiivisen puuttumisen asiaan. Lisäksi Mill erotti oikeuden ja seurauksia pohtivan harkinnan toisistaan: toimijalla voi olla oikeus tehdä X, mutta ei silti välttämättä ole järkevää tai varovaisuusperiaatteen mukaista tehdä X.

Ukrainan liittoutumattomuus ja haittaperiaate

Näiden erottelujen ja käsitteiden avulla voidaan esittää järkiperäinen tulkinta siitä, miten vaatimus Ukrainan liittoutumattomuudesta pitäisi tulkita liberalistisen haittaperiaatteen näkökulmasta. Kumpikaan edellä keskustelluista muotoiluista ETYJ-asiakirjoissa ei näyttäisi takaavan absoluuttista oikeutta sotilaalliseen liittoutumiseen tai esimerkiksi Naton laajentumiseen.

Pariisin 1990 asiakirjassa turvallisuus on yhteistä ja tavoitteena on aseriisunta ja luottamuksen lisääminen. Naton laajeneminen kohti Venäjän rajoja ja siihen liittyvä asevarustelu tilanteessa, jossa on tehty selväksi, että Venäjä tulee pysymään Naton ulkopuolella, ja jossa luottamus Venäjän ja Naton välillä on alkanut rapautua, on tässä kontekstissa tulkittavissa haitan aiheuttamiseksi.

Demokraattisen rauhanhypoteesin mukaan voitaisiin ajatella, että demokratiat ovat rauhanomaisempia kuin muut maat eivätkä uhkaa ketään. Kuitenkin tämä hypoteesi koskee ainoastaan vakiintuneiden liberaalidemokratioiden keskinäisiä suhteita, ei niiden suhteita muihin.

Istanbulin 1999 asiakirjan osalta johtopäätös ei ole yhtä yksiselitteinen. Siinä oikeus sotilaalliseen liittoutumiseen on auki kirjattu periaate, mutta kuitenkin haittaperiaate on edelleen mukana. Olennainen kysymys on, kuinka tulkita ”eivät vahvista turvallisuuttaan muiden valtioiden turvallisuuden kustannuksella”. Tilanteesta ja yleisestä kontekstista riippuen liittoutuminen – joihin mailla on tämän mukaan oikeus – voi myös heikentää muiden turvallisuutta.

Julkilausutut aikomukset eivät yksin riitä kysymyksen ratkaisemiseen. Jokaisella maalla on puolustusvoimat ja puolustusministeriö, eikä 2000-luvun maailmassa ole maata tai sotilasliittoa, joka itse sanoisi aikovansa hyökätä.

Demokraattisen rauhanhypoteesin mukaan voitaisiin ajatella, että demokratiat ovat rauhanomaisempia kuin muut maat eivätkä uhkaa ketään. Kuitenkin tämä hypoteesi koskee ainoastaan vakiintuneiden liberaalidemokratioiden keskinäisiä suhteita, ei niiden suhteita muihin. Natoa johtava Yhdysvallat on käynyt toisen maailmansodan jälkeen enemmän sotia kuin mikään muu maa, ja myös esimerkiksi Britannia ja Ranska ovat olleet mukana lukuisissa sodissa.

Luottamus ja haitta kansainvälisessä politiikassa

Riittääkö X:n turvallisuuden heikentämiseen se, että suuren maan tai liittokunnan asejärjestelmiä sijoitetaan lähemmäksi X:n rajoja tai strategisiin pisteisiin ymmärrettynä suhteessa mahdolliseen tulevaan sotaan? Kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa on yleinen käsitys, että hyökkäyksellisiä ja puolustuksellisia aseita ei ole mahdollista erottaa tavalla, jolla olisi suurta käytännöllistä tai teoreettista merkitystä. Jos luottamus osapuolten välillä alkaa vähetä, toisen osapuolen laajenemiseen tai asevarusteluun aletaan suhtautua epäilevämmin.

Mitä pidemmälle prosessi etenee, sitä uhkaavampana toisen käyttäytyminen voi alkaa näyttää. Juuri luottamus tai sen puute näyttäisi olennaisesti määrittävän sitä, onko liittoutumisesta haittaa. Vaikka luottamus tai aseriisunta ei 1999 asiakirjassa ehkä ole aivan yhtä vahvasti esillä kuin Pariisin 1990 peruskirjassa, ovat luottamus ja kokonaisvaltainen turvallisuus ETYJin peruskäsitteitä.

Juuri luottamus tai sen puute näyttäisi olennaisesti määrittävän sitä, onko liittoutumisesta haittaa.

Lisäksi kun Millin käsitteitä sovelletaan tähän tapaukseen, on myös mahdollista argumentoida, että siinäkin tapauksessa, että haittaperiaate ei itsessään riittäisi viemään valtiolta de jure oikeutta valinnanvapauteen ja siten sotilaalliseen liittoutumiseen, niin harkinnan ja varovaisuuden näkökulmasta liittoutuminen ei silti ole välttämättä järkevää tai ETYJin yleisten tavoitteiden mukaista.

ETYJ-asiakirjoissa ei myöskään ole mitään, mikä estäisi maata sitoutumasta liittoutumattomuuteen tai puolueettomuuteen myös pitkällä aikavälillä. Samaten sotilasliitto voi sitoutua olemaan ottamatta enää uusia jäseniä – tai vaikka päättää lopettaa toimintansa, jos niikseen tulee. Erityisesti jos tämän suuntaisilla toimenpiteillä on luottamusta lisääviä ja aseriisuntaa edistäviä vaikutuksia, niin ne toteuttavat ETYJin tarkoitusta ja periaatteita paljon paremmin kuin liittoutuminen tai sotilasliiton laajentaminen.

Johtopäätöksiä

Analyysini perusteella ei ole totta, että päätös Ukrainan Nato-jäsenyydestä kuuluu yksin Ukrainalle ja 30 Nato-maalle. Vaikka millään maalla ei ole veto-oikeutta muiden päätöksiin, maat eivät myöskään voi sivuuttaa mahdollista haittaa muille. Asiakirjoihin sisältyvän haittaperiaatteen eri muotoilujen tulkinta kuuluisi myös ETYJin, tai vielä laajemmin YK:n, määrittämälle kansainväliselle yhteisölle. Ongelmana on se, että ETYJillä tai YKlla ei ole sellaista elintä, jolla olisi valtuutus antaa arvio siitä, aiheutuuko sotilaallisesta liittoutumisesta haittaa toisille jäsenmaille.

Kansainvälisen lain luonteen takia lain tulkinta jää yleensä asianomaisten valtioiden varaan, vaikka kansainvälisten järjestöjen ja oikeusistuimien näkemykset ovatkin relevantteja. Perinteinen tapa ajatella valtaa rajoittavia sääntöjä (engl. checks and balances) maailmanpolitiikassa nojaa voimatasapainoperiaatteeseen, jota voidaan täydentää jonkinlaisella yhteistoiminnalla ja -suunnittelulla. Parempana tavoitteena on laillisuusperiaatteen täysimittainen soveltaminen, mutta se edellyttää uudenlaisia ja nykyistä demokraattisempia maailmanlaajuisia instituutioita.

Vaikka millään maalla ei ole veto-oikeutta muiden päätöksiin, maat eivät myöskään voi sivuuttaa mahdollista haittaa muille.

On tietenkin selvää, että hyökkäämällä Ukrainaan Venäjä yrittää nyt edistää turvallisuuttaan ja muita tavoitteitaan toisten kustannuksella. Samalla Venäjä on rikkonut monia muitakin kansainvälisen lain sääntöjä ja periaatteita. Kaiken kukkuraksi vaikuttaa ilmeiseltä, että venäläiset sotilaat ovat syyllistyneet laajamittaisiin sotarikoksiin. Tästä huolimatta kysymys Ukrainan tai jonkun muun maan – mukaan lukien Suomen – liittoutumattomuudesta on relevantti 2020-luvulla.

Useimmat sodat päättyvät jonkinlaiseen vastavuoroiseen rauhansopimukseen. Mitä nopeammin sellainen onnistutaan solmimaan, sitä nopeammin tappaminen ja tuhoaminen Ukrainassa loppuvat ja sitä pienempi on riski, että sota edelleen laajenee.

Jos USA, Nato ja niiden puolestapuhujat jatkavat linjaansa, jonka mukaan jokaisella maalla on jonkinlainen absoluuttinen oikeus tulla osaksi Natoa, kun Nato niin hyväksi katsoo ja seurauksista välittämättä, niin yhteisymmärrystä on vaikea löytää.

Pelkkä yksilönvapaus ilman kaikkia sitovaa haittaperiaatetta tai vastaavaa voi johtaa tilanteeseen, jossa väkivallan ja sodan uhka ovat akuutisti läsnä.

Pelkkä yksilönvapaus ilman kaikkia sitovaa haittaperiaatetta tai vastaavaa voi johtaa tilanteeseen, jossa väkivallan ja sodan uhka ovat akuutisti läsnä. Analyysini ETYJ-teksteistä kertoo, että vaikka valtioilla on näiden tekstien mukaan valinnanvapaus, liittoutuminen voi aiheuttaa haittaa kontekstista riippuen, eikä se siten voi olla absoluuttinen tai ”subjektiivinen” oikeus. Viisas diplomatia on sitä, että kykenee näkemään asiat objektiivisesti myös toisten näkökulmasta, ja että on valmis neuvottelemaan ja tekemään kompromisseja kaikista asioista paitsi niistä, jotka ovat aivan elintärkeitä itselle.

Vaikka Venäjällä tapahtuisi muutoksia ja sotakatastrofin aiheuttanut nykyinen presidentti Vladimir Putin eroaisi tai syrjäytettäisiin tavalla tai toisella, kysymys oikeudesta liittoutua tulee säilymään keskeisenä. Huoli läntisten sotilasliittojen laajenemisen vaikutuksista on laajalti jaettu paitsi Venäjällä niin myös globaalissa idässä ja etelässä – ihan samalla tavalla kuin australialaiset ja amerikkalaiset ovat huolissaan Salomonsaarten liittoutumisesta Kiinan kanssa

Heikki Patomäki on maailmanpolitiikan professori Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Ukrainan liittoutumattomuus ja John Stuart Millin haittaperiaate ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Presidentti Sauli Niinistön vuoden 2022 uudenvuodenpuhe vaikutti rutiininomaiselta ajankohtaiskatsaukselta, mutta kuitenkin yksi Nato-lause johti vilkkaaseen keskusteluun Suomen turvallisuuspoliittisesta linjasta. Niinistö totesi, että ” Suomen liikkumatilaan ja valinnanmahdollisuuksiin kuuluu myös mahdollisuus liittoutua sotilaallisesti ja hakea Nato-jäsenyyttä, jos niin itse päätämme. Naton asia on niin sanottu avoimien ovien politiikka, jonka jatkuminen on Suomelle toistuvasti julkisestikin vahvistettu.”

Media ja tutkijat kommentoivat aktiivisesti Niinistön puhetta ulkomaita myöten, vaikka presidentti itse vakuutti Suomen linjan olevan vakaa. Vaikeammin hallittavissa olevassa mediakentässä sanomat ja tulkinnat leviävät nopeasti.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa yksikin sana voi merkitä paljon. Valtiojohtajien puheita ja kirjoituksia analysoidaan suurennuslasilla. Suomessa lisähaasteita tuottaa ulkopolitiikan johtajuusjärjestelmä. Perustuslain mukaan presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.

Presidentit Tarja Halonen ja Niinistö ovat korostaneet lauseen alkuosaa, kun taas perustuslakiasiantuntijat ja eduskunta ovat alleviivanneet yhteisjohtajuutta. Hallitus puolestaan vastaa kaikesta EU-politiikasta, jonka seurauksena Niinistö onkin toistuvasti valitellut jäävänsä sivuun unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikan päätöksenteosta.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa yksikin sana voi merkitä paljon.

Ulkosuhteissa on käytännössä vakiintunut työnjako, jossa presidentti vastaa ennen kaikkea kahdenkeskisistä suhteista EU:n ulkopuolisten maiden kanssa hallituksen vastatessa unionin kautta hoidettavasta ulkopolitiikasta. Presidentti saa runsaasti näkyvyyttä nimenomaan Venäjä-suhteiden kautta. On jopa argumentoitu, ilmeisen vakavissaan, Suomen tarvitsevan presidentin Venäjän takia: itänaapurin presidentti haluaa keskustella toisten presidenttien kanssa.

Suomi-silmälasit päässä on lisäksi moitittu Venäjän hallintoon avoimen kielteisesti suhtautuvia Baltian maita ja katsottu muun maailman hyötyvän presidenttiemme Venäjä-tuntemuksesta. Putin-kuiskaajan asiantuntemukselle ja henkilökohtaisille suhteille on tämän tulkinnan mukaan kansainvälistä kysyntää.

Konsensuksen vahva perinne

Presidentin ja hallituksen välinen koordinaatio on vahvoihin käytäntöihin nojaavaa. Presidentti tapaa pääministerin ja ulkoministerin lähes viikoittain ja ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta on keskeinen väline yhteisymmärryksen rakentamiseen. Käytännöt ovat säilyneet samanlaisina läpi Halosen ja Niinistön presidenttikausina. Niinistö tosin on tavannut säännöllisesti eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaa ja myös puolustusvaliokuntaa sekä EU-asioista vastaavaa suurta valiokuntaa sekä eduskuntapuolueiden puheenjohtajia.

Näin presidentti on osaltaan tuonut eduskuntaa vahvemmin mukaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksiin. Tosin näissä tilaisuuksissa kansanedustajat ovat lähinnä vain kuulleet presidentin näkemyksiä.

Yhtenäisyys koetaan ensisijaisen tärkeäksi, näin erityisesti Venäjä-suhteissa. Huolellisesti valmistellut hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittiset selonteot ja eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan korostettu luottamuksellisuus alleviivaavat kansallisen konsensuksen merkitystä. Mikään ei kuitenkaan estä varsinkaan oppositiopolitiikkoja tuomasta esiin vaihtoehtoisia näkemyksiä yhteiskunnalliseen keskusteluun. Turvallisuuspolitiikassa puolueet ja kansanedustajat turhan helposti piiloutuvat presidentin selän taakse.

Suomessa esiintyy paljon vahvan johtajan kaipuuta, jossa presidentti näyttäytyy puoluepolitiikan yläpuolella olevalta kansallisen turvallisuuden takaajalta.

Toistaiseksi suuremmalta draamalta on vältytty. Kulisseissa on jännitteitä, mutta koordinaatio tuntuu toimivan ja presidentti sekä hallitus ovat sitoutuneet yhteistoimintaan. Ajoittain on toki käynyt ilmi, että kannanotot ovat tulleet joko presidentille tai hallitukselle yllätyksenä. Yhtälöä hankaloittaa sosiaalinen media, josta on tullut johtaville poliitikoille tärkeä viestintäkanava.

Pääministerin kalenteri on täynnä hallituksen ja eduskunnan kokouksia, minkä lisäksi pääministerillä on puolue johdettavanaan. Presidentin kalenterissa ei puolestaan juurikaan ole pakollisia menoja. Täten presidentti voi lyhyelläkin varoitusajalla sopia tapaamisia ja vierailuja.

Presidenttien aktiivisuutta ei ole kyseenalaistettu ja sen on tulkittu olevan ulkopolitiikkamme etujen mukaista. Suomessa esiintyy paljon vahvan johtajan kaipuuta, jossa presidentti näyttäytyy puoluepolitiikan yläpuolella olevalta kansallisen turvallisuuden takaajalta. Media myös huolehtii siitä, että presidentti saa julkisuutta. Miksi media haastattelee ensisijaisesti Niinistöä, vaikka myös pääministeri johtaa ulkopolitiikkaa?

Putin-kuiskaajan kiireiset sotaviikot

Kriisitilanteita voidaan tavallaan pitää johtamisjärjestelmän stressitestinä. Ukrainan sodan aikana ulkopolitiikan johdossa ei ole ilmennyt julkisia erimielisyyksiä. Informaatio vaikuttaa kulkeneen oikea-aikaisesti ja presidentti sekä hallitus ovat koordinoineet toimiaan. Samalla on kuitenkin kysyttävä, riittäisikö vähempi matkustaminen ja kommentointi.

Niinistö on antanut jatkuvasti haastatteluita, soitellut toisten valtioiden johtajille ja tavannut heitä eri puolilla maailmaa. Samaan aikaan pääministeri ja ulkoministeri ovat vastanneet politiikan valmistelusta ja osallistuneet EU-kokouksiin.

Riittäisikö vähempi matkustaminen ja kommentointi?

Ei ole täysin selvää, ehtiikö ulkopoliittinen johtomme yhteensovittamaan riittävässä määrin sanottavansa – ja onko tähän edes aina pyritty. Erityisen huonosti presidentin toimien valvonta toteutuu kahdenkeskisten tapaamisten ja puhelujen kohdalla, vaikka esimerkiksi puheluista laaditaankin ministereille jaettava salainen muistio.

Suhteet muihin EU-maihin hoituvat ensisijaisesti hallituksen kautta. Pääministeri johtaa Suomen EU-politiikkaa ja edustaa Suomea Eurooppa-neuvostossa ja muissa päämiestason kokouksissa. Miksi siis Niinistö soittelee toisten EU-maiden johtajille, kun vuorovaikutuksesta heidän kanssaan vastaa pääministeri? Tai arvostavatko toisten valtioiden johtajat sitä, kun Suomesta käy lyhyen ajan sisään vierailulla kaksi henkilöä?

Kyse ei ole vain muodollisuudesta. Entä jos presidentti ja pääministeri vievät eri viestiä – ulkopolitiikassa kun sanavalinnoilla voi olla ratkaiseva merkitys. Kuka tällöin määrittää Suomen virallisen ulkopoliittisen linjan? Kenen sana painaa eniten, jos mielipiteet eroavat? Entä ketä virallinen linja velvoittaa?

Onko jatkossa yhteistyöhalukkuutta?

Perustuslaki velvoittaa presidentin ja hallituksen koordinaatioon, mutta ei samanmielisyyteen. Mikään ei estä presidenttiä, pääministeriä tai vaikka ulkoministeriä tuomasta esiin omia painotuksia. Halonen ja Niinistö ovat kokeneita poliitikkoja, jotka osallistuivat uuden perustuslakimme laadintaan ja olivat toimineet ministereinä.

Presidentiksi ja pääministeriksi voidaan kuitenkin valita henkilöitä, jotka eivät kunnioita yhteisjohtajuuden periaatteita. Tai entä jos presidentin ja hallituksen linjaukset ovat hyvin kaukana toisistaan eivätkä kompromissit ole mahdollisia? Pahimmassa skenaariossa presidentin tai pääministerin toimintatavat halvaannuttavat ulkopoliittisen päätöksenteon tai jopa kyseenalaistavat maamme turvallisuuden.

Pääministeri ja ulkoministeri tarvitsevat eduskunnan luottamuksen, mutta presidentti valitaan kuudeksi vuodeksi.

Entä jos presidentin ja hallituksen linjaukset ovat hyvin kaukana toisistaan eivätkä kompromissit ole mahdollisia?

Useassa muussa Euroopan maassa ulkopolitiikan johtaminen nojaa Suomen tapaan hallituksen ja presidentin yhteistyöhön. Esimerkiksi Liettuassa, Puolassa ja Romaniassa pääministeri ja presidentti eivät ajoittain edes ole olleet puheväleissä. Julkiset ristiriidat ovat rapauttaneet kansalaisten uskoa johtajiin ja päätöksenteko on kärsinyt. Kyseiset valtiot ovat toki monin tavoin epävakaampia kuin Suomi, mutta ongelmia voi ilmetä myös Suomessa.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajuutta on syytä miettiä myös mahdollisen Nato-jäsenyyden näkökulmasta. Nato on puolustusliitto, jonka päätöksenteko nojaa jäsenvaltioiden yksimielisyyteen. Etukäteen on tärkeää pohtia, miten kansallinen Nato-asioiden valmistelu ja päätöksenteko organisoidaan.

Kansallisten toimielinten vastuita ja valtasuhteita on syytä miettiä etukäteen.

Naton päätöksentekoon liittyvien kysymysten valmistelu todennäköisesti tapahtuisi ulkopolitiikan tapaan asianomaisissa ministeriöissä, mutta edustaisiko puolustusvoimien ylipäällikkö presidentti Suomea huipputason Nato-kokouksissa samalla kun pääministerille vastuulliset puolustusministeri ja ulkoministeri osallistuisivat ministeritason kokouksiin. On syytä myös pohtia, miten tällainen asetelma vaikuttaisi pääministerin ja eduskunnan rooleihin ulkopolitiikassa.

Kansallisten toimielinten vastuita ja valtasuhteita on syytä miettiä etukäteen. Näin voidaan välttyä virheiltä ja myötävaikuttaa johtamisjärjestelmän toimivuuteen ja selvyyteen. Suomen edustus Eurooppa-neuvostossa on tästä hyvä esimerkki. Uudistettaessa perustuslakiamme 1990-luvulla ei katsottu tarpeelliseksi säätää erikseen siitä, kuka Suomea huippukokouksissa edustaa. Syntyi niin sanottu kahden lautasen politiikka, jossa pääministeri osallistui aina kokouksiin ja presidentti valtaosaan niistä.

Kahden lautasen politiikka aiheutti tarpeetonta kahnausta hallituksen, presidentin ja eduskunnan kesken. Lissabonin sopimuksen voimaantulon yhteydessä asia oli pakko ratkaista, kun Eurooppa-neuvostossa sallittiin vain yksi edustaja jäsenmaata kohden. Halosen vastusteluista huolimatta perustuslakia muokattiin siten, että pääministeri edustaa Suomea Eurooppa-neuvostossa.

Tapio Raunio on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa. Hän johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa hanketta, jossa analysoidaan presidenttien vallankäyttöä eri Euroopan valtioissa.

Julkaisu Kuka määrittelee Suomen ulkopoliittisen linjan? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansainvälisen politiikan tutkijoiden analyysit maailmasta pohjautuvat usein kolmeen suureen teoreettiseen kehikkoon: liberalismiin, realismiin ja konstruktivismiin. Tai ehkä pitäisi pikemminkin puhua maailmankuvista, vaihtoehtoisista näkemyksistä ihmisyhteisöjen perimmäisestä luonteesta.

Liberalistit ovat uskoneet valtioiden yhteistyöhön ja niiden positiiviseen keskinäiseen riippuvuuteen. Yhteiset taloudelliset edut ja jaetut hallinnolliset instituutiot mahdollistavat tilanteita, vaihtoa, kontakteja, joista kaikki lopulta hyötyvät. Euroopan unionin suhteet Venäjään ovat paljolti ammentaneet tällaisesta ajattelutavasta: kytkemällä Venäjä globaaliin talousjärjestelmään maa olisi vähitellen tuleva osaksi demokraattisten valtioiden yhteisöä.

Ukrainan sotaan johtanut kehitys näyttäisi osoittavan, että liberaali idealismi tai instituutioihin sitoutuminen olisi johtanut Venäjän aliarviointiin.

Ukrainan sotaan johtanut kehitys näyttäisi kuitenkin osoittavan, että liberaali idealismi tai instituutioihin sitoutuminen olisi johtanut Venäjän aliarviointiin. Esimerkiksi Saksassa on puhuttu paljon siitä, kuinka usko liberaaliin keskinäisriippuvuuteen esti näkemästä Venäjän todellista raadollista suurvaltaluonnetta.

Uusi usko realismiin

Kun siis Ukrainan kriisi vähitellen alkoi eskaloitua, monet politiikkaa opiskelleet alkoivat kaivaa poliittisen realismin koulukunnan oppikirjojaan esiin, ”pölyyntyneistä kaapeista”, kuten ilmaisu kuului. He kallistuvat nyt ajattelemaan, että kylmä realismi on osoittanut selitysvoimansa: valtiothan tuntevat itsensä lopulta uhatuiksi ja niiden viimekätisenä tavoitteena on selviytyminen keinolla millä hyvänsä. Maailma on kuin nollasummapeli, jossa toisten hyötyessä toiset häviävät.

Realistisen koulukunnan näkökulmasta rauhan takaa riittävä sotilaallinen voima tai sopiva liittoutuminen ja lopulta asearsenaalien tasapaino vihollisten välillä.

Tämä keskustelu liberalismin ja realismin välillä on vanha. Jo toisen maailmansodan kynnyksellä, kun sota näytti vääjäämättömältä, läntisiä johtajia syytettiin siitä, että liberaali idealismi oli turruttanut heidän tilannekuva-analyysinsa ja kykynsä toimia tehokkaasti natsi-ideologian patoamiseksi. Realismista tulikin hallitseva maailmankuva kylmän sodan ajaksi, mutta sen jälkeen liberaalit suuntaukset ovat olleet maailmanpolitiikassa hallitsevia, Euroopan unionin johdolla.

Realisti, kuten myös liberalisti, nimittäin olettaa ihmisen toiminnan olevan pohjimmiltaan rationaalista. Venäjän katastrofaalisessa murharetkessä minkäänlaista rationaalisuutta sen sijaan tuntuu olevan mahdotonta nimetä.

Ukrainan kriisin näkeminen ainoastaan realismin ilmentymänä on kuitenkin perin juurin ongelmallista – vaikka onkin hankala kieltää, etteivätkö realismin perinteiset opit olisi ansainneet Venäjän tapauksessa enemmän huomiota, esimerkiksi uhattuna olemisen tunteen merkityksen suhteen. Realisti, kuten myös liberalisti, nimittäin olettaa ihmisen toiminnan olevan pohjimmiltaan rationaalista.  Venäjän katastrofaalisessa murharetkessä minkäänlaista rationaalisuutta sen sijaan tuntuu olevan mahdotonta nimetä. Kaikki kärsivät syvästi, niin lyhyellä kuin pitkälläkin tähtäimellä.

Näin ollen voisikin väittää, että niin sanotun konstruktivismin teoreettisesta näkökulmasta olisi mielekkäämpää tulkita Venäjän aggressio: maailmaa rakennetaan jatkuvasti uudelleen sanoilla ja nuo sanat saavat yhä uudelleen merkityksensä vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Käsityksemme ympäröivästä maailmasta ovat alati muokattavissa ja muokkautuvia.

Ukrainassa siis on kyse pakkomielteeksi nousseista mutta jonkinmoisen joukon jakamista valheellisista uskomuksista. Yksi harhainen presidentti Kremlissä on riittävän suuren hännystelijäjoukon tukemana keksinyt tarinan Neuvostoliiton surkeasta häviöstä ja vihamielisestä ulkomaailmasta, joka uhkaa maan syväslaavilaista suurvaltaidentiteettiä. Tätä karvasta tarinaa on jaettu yhä uudestaan venäläisissä medioissa – ja siitä on tullut todenkaltainen uskomus monille.

Moninäkökulmaisuuden tarve

Tarkoitus ei tässä kuitenkaan ole arvioida eri teorioiden vetovoimaa. Oleellista on, ettei mikään yksi teoreettinen selitys Ukrainan sodalle ole tyhjentävä tai riittävä. Teorioiden selitysvoima on missä tahansa tilanteessa rajallinen.

Niinpä sen sijaan, että turvautuisimme vain yhteen näistä ajattelutavoista, meidän pitäisi löytää luovia tapoja yhdistää niitä – ja tämän nykykriisin kohdalla myös ylittää ne. Ainakin ulkopoliittisten päättäjien olisi syytä pitää ne kaikki jatkuvasti mielessä, ei mitään niistä kaapissa, ja samalla huomioida monia muitakin mahdollisia ja luovia näkemyksiä maailman toimintaperiaatteista päätöksenteossaan.

Juuri erilaisia ajattelutapoja yhdistävää diplomaattista luovuutta tarvitaan aivan tavattomasti, jotta kriisistä voidaan joskus päästä ulos – tai edes jonkinmoiseen rauhantilaan. Pitää todennäköisesti löytää keinoja, jotka tuntuvat nyt mahdottomilta ja astua ulos tavallisten ajattelutapojen kehikoista.

Tällä hetkellä kenties oleellisin kysymys on, miten ja milloin tavalliset venäläiset tulevat ymmärtämään, että heitä on johdettu säälimättömästi harhaan.

Pitää syvästi miettiä viestinnän ja informaation merkitystä, siis viime kädessä sitä, miten tukea uuden tarinan luomista suurelle joukolle venäläisiä. Tällä hetkellä kenties oleellisin kysymys on, miten ja milloin tavalliset venäläiset tulevat ymmärtämään, että heitä on johdettu säälimättömästi harhaan, että heille on valehdeltu, että heidän poikansa kuolevat turhaan.

Pitää miettiä tapoja taas rakentaa uusia yhteyksiä nyt katkenneiden tilalle, kaukonäköisesti, kunhan jonkinlainen järki on taas palautunut Venäjän poliittiseen johtoon. Pitää miettiä, miten voidaan näyttää (sotilaallisesti) riittävän vahvoilta, muttei kuitenkaan liian uhkaavilta, miten löydetään jonkinlainen hyväksyttävä vallan tasapaino.

Myös silloin, kun Suomen turvallisuuspolitiikan tulevaisuussuuntaa mietitään, tulisi huomioida kaikkia näitä erilaisia teoreettisia logiikoita ja maailmankuvia ja niihin liittyviä erilaisia aikajänteitä. Ei pidä kiireessä rynnätä muuttamaan pitkään hyväksi koettua linjaa. Ulkopoliittinen johtomme on toiminut erinomaisesti korostaessaan vahvaa harkintaa tässä suhteessa.

Yksinkertaistavasta realismista vapauden ajatteluun

Pelkona kuitenkin on, että yksinkertaistava realistinen näkemys maailmasta saa jo nyt mutta varsinkin pitkällä tähtäimellä liikaa painoarvoa. Eurooppana, Euroopan unionina, meidän tulisi hädänkin hetkellä yrittää pitää myös yhteistyön liberaalista maailmasta kiinni, rakentaa keskinäisriippuvuuksia, uskoa siihen, että voimme jossain vaiheessa löytää konfliktin kaikkia osapuolia tyydyttäviä toimintamalleja, joiden kautta vihollisuuskuvia voidaan lievittää.

Kenties kannattaisi muistella Ranskan ja Saksan yllättäen kehittynyttä akselia toisen maailmansodan jälkeen, vaikka historialliset analogiat ovatkin aina ongelmallisia.

Kommunismin kukistaneet vallankumoukset tapahtuivat, kun tavallisten ihmisten pelko vastustaa järjestelmää heikkeni riittävästi, kun toivo heräsi – ja kun järjestelmä itsessään oli tarpeeksi mätä. Sopii vain toivoa, että pelko pystytään voittamaan myös Venäjällä mahdollisimman nopeasti ja laaja-alaisesti.

Liberaali institutionalismi ja idealismi ovat kuitenkin meidän eurooppalaisen elämäntapamme ytimessä, ne ovat humanistisen vapautemme ytimessä. Me voimme aktiivisilla sanoilla ja toimilla luoda, rakentaa, kansainvälistä järjestelmää niihin perustuvaksi. Sitä paitsi ympäristön ja ilmaston puolesta toimiminen, toisen katastrofin estäminen, myös vaatii pitämään kiinni tällaisesta maailmasta.

Kun käytti nuoruutensa parhaat vuodet tutkien sitä, kuinka demokraattinen vapaus monine erilaisine muotoineen koitti itäisessä Euroopassa kommunismin jälkeen, ei voi kuin tuntea syvää ihmettelevää surua nykytilanteen suhteen. Aivan kuin verenvuodatus, joka silloin jäi tekemättä, tapahtuisi nyt ukrainalaisten sekä välillisiksi uhreiksi joutuneiden nuorten venäläisten kautta.

Tuolloin, yli 30 vuotta sitten, kommunismin kukistaneet vallankumoukset tapahtuivat, kun tavallisten ihmisten pelko vastustaa järjestelmää heikkeni riittävästi, kun toivo heräsi – ja kun järjestelmä itsessään oli tarpeeksi mätä. Sopii vain toivoa, että pelko pystytään voittamaan myös Venäjällä mahdollisimman nopeasti ja laaja-alaisesti. Ulkomaailman tulee tehdä kaikkensa auttaakseen juuri tuon ihmisten pelon voittamisessa, laajassa, luovassa toimintojen ja teorioiden vaihtoehtoavaruudessa.

Lopulta vapauden voima on joka tapauksessa ylikäymätön. Hyvät ihmiset nousevat sen puolesta maasta ja kansallisuudesta riippumatta.

Henri Vogt on Turun yliopiston kansainvälisen politiikan professori ja itäisen Euroopan demokratiakehityksen asiantuntija.

Julkaisu Ukrainasta, liberalismista, realismista ja konstruktivismista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.