Praying for Armageddon (Tonje Hessen Schei, Michael Rowley, Norja, Ruotsi, Saksa, Suomi 2023) esitetään DocPoint -festivaalilla keskiviikkona 31.1., perjantaina 2.2. ja sunnuntaina 4.2.2024

Synkkäsävyisessä dokumenttielokuvassa ohjaajakaksikon vahvuusalueet tukevat hienosti toisiaan. Norjalainen Tonje Hessen Schei on aiemmin kunnostautunut erityisesti transhumanismin nurjien puolien kriittisessä käsittelyssä tekoälyteollisuutta (iHuman, 2019), lennokkisotaa (Drone, 2014) ja lasten luonnosta erkaantumista (Play Again, 2010) tarkastelevilla elokuvillaan. Vaikka yhdysvaltalainen Michael Rowley tunnetaan paremmin Pohjois-Amerikkalaista kansalaisyhteiskuntaa ja sen eri alakulttuureita käsittelevistä dokumenttisarjoistaan (Totally Game, 2020; Hooked on the Look, 2020–22; Unbelievable Me, 2023), tässä dokumentissa palataan Rowleyn esikoiselokuva Hurdlen teemoihin ja kuvauspaikkoihin, miehitetyillä alueilla asuvan palestiinalaisväestön elämään.

Maailmanlopussa ei ole mitään pelättävää

Jo dokumentin alkuminuuteilla käy selväksi, että ”maailmanlopun rukoileminen” ei ole pelkästään dokumentin nimeksi valittu iskevä kielikuva, vaan suora viittaus Yhdysvaltain evankelikaalien rukousten ja poliittisen vaikuttamisen ydintavoitteeseen.

Monituhatpäisille yleisöille saarnaavat vaikutusvaltaiset megakirkkojen pastorit ja tele-evankelistat kuten John Hagee ja Robert Jeffress eivät kerro kuulijoilleen kuolemanjälkeisen elämän siunauksista, vaan tarjoavat sen sijaan konkreettista mahdollisuutta välttää kuolema tykkänään toteuttamalla Jeesuksen toinen tuleminen vielä heidän omana elinaikanaan.

Asiassa on vain yksi iso mutta: ilmestyskirjasta peräisin olevien jakeiden mukaan Jeesus ei nimittäin tule palaamaan maan päälle ennen kuin Israelin valtio on saavuttanut muinaiset rajansa. Tästä näkökulmasta koko Lähi-Idän rauhanprosessi ja erityisesti kahden valtion politiikka, niin heikoissa kantimissa kuin ne tällä hetkellä ovatkin, uhkaavat siirtää Toisen Tulemisen hamaan tulevaisuuteen. Kuinka siis estää maallista rauhaa asettumasta poikkiteloin kristikunnan pelastuksen ja ikuisen rauhan tielle? Molemmat kun siintävät jo horisontissa niin kovin lähellä.

Rukouksen rajat tulevat vastaan

Vaikka maailmanlopun vauhdittaminen resonoi evankelikaalien rukouksissa, käy pian ilmi, miksi pelkkä rukous ei riitä. Jotta tarvittavat resurssit voidaan valjastaa maailmanlopun työhön, on tosikristityn tuettava Israelia, ja aivan erityisesti ortodoksijuutalaisten siirtokuntakolonialismia monilla muillakin tavoilla. Yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta dokumentin kiehtovinta antia ovatkin kohtaukset, jotka esittelevät evankelikaalien jalkautumista politiikan areenalle.

Vaikka osa pastoreista ja kongressiedustajista on silminnähden kiusaantuneita tutkivan journalisti Lee Fangin yhteydenotoista, monet vaikutusvaltaisista evankelikaaleista suostuvat kuitenkin avaamaan uskonnollisen ja ulkopoliittisen ajattelunsa yhtymäkohtia Fangille.

Republikaaniedustajien parissa vallitseva ilmapiiri tiivistyy kongressin ulkopoliittisen komitean jäsenen Tim Burchettin väistelevässä vastauksessa. Kysyttäessä suhtautumisestaan viimeistä taistelua Lähi-Idässä kiihkeästi rukoileviin äänestäjiinsä, Burchett toteaa: ”Uskon, että Jeesus on palaamassa maan päälle. Ja aion olla hänen puolellaan.”

Yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta dokumentin kiehtovinta antia ovatkin kohtaukset, jotka esittelevät evankelikaalien jalkautumista politiikan areenalle.

Poliitikkojen haluttomuus käsitellä Israelin tukemiseen kytkeytyviä konkreettisia ongelmakohtia liitetään yleisesti juutalaisyhteisön edunvalvontaan Yhdysvaltain politiikassa, erityisesti sen parissa liikkuviin valtaviin rahasummiin. Praying for Armageddon tarkentaa tätä kuvaa tuomalla rinnalle esiin evankelikaalisen edunvalvontatyön mittakaavan.

Esimerkiksi pastori John Hageen johtama edunvalvontajärjestö Christians United for Israel (CUFI) keräsi yksinomaan vuoden 2021 aikana 3,3 miljardia dollaria sotilaallista apua Yhdysvalloista Israeliin. Tällaisiin summiin ei päästä edes CUFI:n kymmenmiljoonaisen jäsenistön voimin, vaan tueksi tarvitaan tiivistä suhdetoimintaa Yhdysvaltain poliittisen eliitin kanssa. CUFI:n tilaisuuksissa nähdäänkin hengennostattajina sellaisia kunniavieraita kuin Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA:n johtaja Mike Pompeo ja Yhdysvaltain varapresidentti Mike Pence. Hagee itse reagoi lukuisista haastattelupyynnöistä ainoastaan viimeiseen, ja siihenkin vain viittilöimällä turvamiehet kantamaan Fangin ulos kirkostaan.

Katkelmat Hageen vetämistä messuista ja televisioesiintymisistä piirtävät kuitenkin selkeän kuvan hänen uskonnollisesta ja ulkopoliittisesta ajattelustaan: ”Sanoin [Trumpille Valkoisessa talossa], että tämä on se vuosi, jolloin siirtää Israelin suurlähetystö Jerusalemiin, sillä kyseessä on äärimmäisen tarkka, raamatullinen hetki.”

Trumpin hengellinen neuvonantaja, ja First Baptist Dallas -megakirkon vanhempi pastori Robert Jeffress on lähestyttävämpi. Lempeä hymy kasvoillaan hän kertoo antaneensa presidentille saman neuvon, ja muistuttaa samalla Jeesuksen palaavan pian teloittamaan Jumalan viholliset.

Evankelikaalien rahoittamat siirtokuntaorganisaatiot kärjistävät konfliktia

”Minut tekee vihaiseksi tieto siitä, että siirtokuntaorganisaatioiden nimenomaisesti Yhdysvalloista saama rahoitus mahdollistaa palestiinalaisten työntämisen pois kodeistaan.” – Itä-Jerusalemin kiertueopas Fayrouz Sharqawi

Dokumenttiin on leikattu mukaan vanhempaa arkistomateriaalia, joka taustoittaa haastateltavien näkemyksiä ja kutoo useampia rinnakkaisia tarinoita yhteen. Itä-Jerusalemin palestiinalaisen turistioppaan kertoessa arkeologisista kaivauksista Silwanin kaupunginosassa näemme puskutraktorien raivaavan taloja pois vuonna 2009 yhdysvaltalaisrahoitteisen Daavidin kaupunki -järjestön rahoituksella.

Dokumentin valmistumishetkillä käynnistynyt maasota Gazassa tekee tästä aineistosta entistäkin ajankohtaisemman tuomalla esiin tärkeitä, mutta vähemmän tunnettuja evankelikaalisia toimijoita, joiden vuosikymmeniä kestänyt aktivismi on entisestään tulehduttanut ristiriitoja palestiinalaisten ja Israelin välillä. Näemme evankelikaaleilta peräisin olevien rahojen kanavoituneen myös palestiinalaisia sortavan aktivismin mikrotasolle, kuten ortodoksijuutalaisnuorison häiriköintikampanjoihin.

Dokumentti esittelee käsivaralla kuvattuja pätkiä nuorista ja vanhemmistakin ortodoksijuutalaisista valtaamassa palestiinalaisten taloja ja pihamaita. Komeat lennokkikamera-ajot Megiddon laaksosta puolestaan esittelevät paikan, jossa Raamattua kirjaimellisesti lukevat evankelikaalit uskovat viimeisen taistelun pikapuoliin käynnistyvän.

Nahkaliiviset moottoripyöräkerhon jäsenet muistelevat kaiholla matkaansa pyhälle maalle vuonna 2011, jossa näemme kolmenkymmenen yhdysvaltalaismotoristin liittävän voimansa 120 israelilaisen prätkäkerholaisen kanssa, ja kiittelevän vuolaasti israelilaissotilaita uhrauksistaan, joiden ansiosta Harmageddon on taas askeleen lähempänä. Kiertäessään saarnaamassa ympäri Yhdysvaltoja dokumentin kuvausryhmän kanssa, M25-lähetystyön karskit evankelikaalimotoristit liikuttuvat kyyneliin kertoessaan, kuinka näkevät itsensä pian taistelemassa pyhällä maalla Jeesuksen rinnalla.

Viimeinen taistelu miekoin ja sarjatuliasein

Moderni ja ikiaikainen kuvasto kilpailevat jatkuvasti keskenään. Kuulemme kolmen tähden kenraali Jerry Boykinin siteeraavan joukoilleen ilmestyskirjaa. Samalla hän arvelee Jeesuksen todellisuudessa kantavan miekkanaan viimeiseen taisteluun yhdysvaltalaisvalmisteista AR-15-rynnäkkökivääriä. Moottoripyöräkerholaiset ottavat raamatulliset viittaukset kristittyjen miekkaan kirjaimellisemmin ja lyövät toisiaan ritareiksi keskiaikaisin replikamiekoin, jotka on koristeltu ristiretkeläisten symboleilla.

Afganistaniin sijoitettujen joukkojen esitellessä aseitaan paikallisten pikkukylien kiinnostuneille miehille, kuulemme uskonnonvapautta Yhdysvaltain sotilasvoimissa puolustavan kansalaisjärjestön johtajaa Mickey Weinsteinia. Tyhjentäessä puhelinvastaajansa uhkauksista Weinstein kertoo ristiretkeläisyyden modernimmista ilmentymistä. Sanojen painoksi katsojalle esitellään puolustusvoimien miljardeilla dollareilla tilaamia tähtäimiä, joihin on painettu raamatunjakeita. Ne lähtivät Afganistaniin yhdysvaltalaissotilaiden mukana. Tämä ristiretkiviittaus ei jäänyt afganistanilaisten pikkukylien miehiltäkään huomaamatta.

Dokumentin nähtyään on helppo ymmärtää, miksi minkään PR-kampanjan on vaikea peittää sitä isoa, apokalyptistä visiota, jonka Harmageddonin rukoilijat haluavat miljardeillaan iskostaa ihmisten mieliin seurakunnissaan, Yhdysvaltain poliittisessa eliitissä ja pyhällä maalla.

VTT Niko Pyrhönen työskentelee yliopistotutkijana Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan hankkeessa Uskonto ja populismi hybridissä mediaympäristössä (MERELPO).

Artikkelikuva: DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Praying for Armageddon ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sekä presidentillisellä uudenvuodenpuheella että siihen liittyvillä uskonnollisilla viitteillä on pitkä historia. Suomessa presidentin uudenvuodenpuheet vakiintuivat jo ennen toista maailmansotaa.

Ensimmäisen uudenvuodenpuheen piti Pehr Evind Svinhufvud vuonna 1935. Svinhufvudin puhe liittyi hänen vuotta aiemmin aloittamaansa sovinnollisuuden viikkoon. Tarja Halosen jälkimmäistä kautta ja Sauli Niinistöä lukuun ottamatta kaikki presidenttien pitämät uudenvuodenpuheet löytyvät Kotimaisten kielten keskuksen verkkosivuilta.

Menneiden presidenttien uudenvuodenpuheet

Vaikka Svinhufvudin ensimmäisessä uudenvuodenpuheessa kansakunnalle annettiin yksilöt ylittävä, jopa ylimaailmallinen merkitys, ei siinä kuitenkaan viitattu Jumalaan tai toivotettu siunausta. Seuraavan vuoden puheessa Jumala kuitenkin jo esiintyi puheen lopussa:

”Olemme hiljaa viettäneet suurta rauhan juhlaa. Ohjatkoon sen kaunis Julistus Jumalan kunniasta, rauhasta maassa ja ihmisten hyvästä tahdosta toimintaamme alkavana vuonna.”

Seuraavana vuonna Svinhufvud toivotti menestystä, mutta jätti Jumalan mainitsematta. Vuodesta 1938 alkaen puheen piti Kyösti Kallio, joka mainitsi Jumalan tai Luojan kaikissa kolmessa pitämässään puheessa. Uskonnollinen kieli oli muutenkin osa Kallion ilmaisutyyliä, ja häntä onkin pidetty Suomen historian uskonnollisimpana presidenttinä. Sota-ajan presidentti Risto Ryti piti kaksi puhetta, joista toisessa hän toivotti ”Korkeimman siunausta” ja toisessa puhui ”Kaitselmuksesta” ja ”Voiton Herrasta”.

Vuonna 1942 uudenvuodenpuheen piti poikkeuksellisesti eduskunnan puhemies Väinö Hakkila (SDP), vuonna 1944 pääministeri Edwin Linkomies (kok.) ja vuonna 1945 kansliaministeri ja tuleva pääministeri Mauno Pekkala (SDP). Jumalaa ei näissä puheissa mainittu tai siunausta toivotettu, mutta Hakkila totesi maankolkkamme kuuluvan ”meille työn ja taistelun ikuisella pyhällä oikeudella”.

Juho Kusti Paasikiven linjaksi muodostui ensin viitata ”Kaitselmukseen” tai ”Jumalan varjelukseen”, mutta kolmesta viimeisestä puheestaan hän jätti nämä viittaukset pois. Urho Kekkonen sen sijaan ei toivottanut Jumalan siunausta tai maininnut muita jumaluuteen viittaavia sanoja koko pitkän presidenttiytensä aikana pitämissään puheissa, vaan toivotti puheidensa lopuksi ”hyvää ja onnellista uutta vuotta”, joihin hän viimeisissä puheissaan liitti myös rauhan tai turvallisuuden toivotuksen.

Tutkija Pekka Niiranen tuo kuitenkin esille julkisen ja yksityisen ulottuvuuden välisen eron Kekkosen uskontosuhteessa: julkisessa roolissaan Kekkonen ei tuonut uskontoa tai vakaumustaan juurikaan esille, mutta henkilökohtaisessa elämässään uskonto oli hänelle merkittävä asia.

Myös Mauno Koivisto jatkoi samalla linjalla, jopa lisäten toivotukseensa aloituksen ”vanhaa tapaa” tai ”perinnettä noudattaen”. Kekkosen ja Koiviston puheissa kyllä esiintyi sana siunaus, mutta täysin sekulaarissa merkityksessä. Myöskään vuoden 1993 puheen pitänyt pääministeri Esko Aho (kesk.) ei poikennut tästä linjasta.

Ahtisaaren presidenttikausi toi muutoksen

Muutos tuli Martti Ahtisaaren presidenttiyden myötä. Ahtisaari esitti virkaanastujaispuheensa päätteeksi toiveen “Jumala suojelkoon Isänmaatamme ja kansaamme.” Hän otti myös ensimmäisenä presidenttinä sitten Paasikiven tavakseen viitata puheensa lopussa Jumalaan. Historiantutkija Ville Jalovaaran mukaan Ahtisaari on todennut, että piti siunauksen toivottamista itselleen luontevana, ja oppineensa aiemmin mutkatonta suhtautumista uskonnollisia kysymyksiä kohtaan suomalaisilta lähetystyöntekijöiltä kansainvälisissä tehtävissään.

Tarja Halonen taas jätti Jumalan siunauksen pois ja hänen lopetuksekseen vakiintui toivottaa ”hyvää alkavaa vuotta”. Halonen oli ensimmäinen kirkkoon kuulumaton presidentti, mikä aiheutti jonkin verran kyseenalaistuksia ja kiistoja – siitä huolimatta, että Halonen suhtautui kirkkoihin ja muihin uskontokuntiin positiivisesti ja asennoitui niihin tärkeinä yhteistyötahoina. Halosen ansiosta Suomessa vakiintui muun muassa valtiovallan ja uskontojohtajien säännölliset tapaamiset.

Vaikka Halonen ei kuulunut kirkkoon, korosti hän kristillistä identiteettiään – kenties myös siitä syystä, että vaalikampanjan aikana hänen syytettiin olevan vakaumuksellinen ateisti. Hän liittyi takaisin kirkkoon presidenttikautensa päätyttyä. Kohut kertovatkin paljon siitä, mitä presidentiltä odotetaan. Kirkkoon kuuluminen ja siunauksen toivottaminen näyttäytyvätkin presidenttien ja presidenttikandidaattien kannalta turvallisilta keinoilta identifioitua asiassa huomiota herättämättömäksi henkilöksi, jolloin poliittista liikkumatilaa on kenties enemmän.

Kyseessä on arvovaltainen perinne, jonka kautta presidentti asettuu edeltäjiensä jatkumoon. Vaalikentillä presidenttikandidaatille toivotuksen esittäminen taas voi merkitä ikään kuin ehdokkaan “presidentillisyyden” tunnustamista.

Sauli Niinistö taas palasi Ahtisaaren linjaan ja lopetti uudenvuodenpuheensa toivottaen kaikille ”hyvää” tai ”onnellista alkanutta vuotta ja Jumalan siunausta”. Niinistön kertoman mukaan ajatus Jumalan siunauksen toivottamisesta syntyi vuoden 2006 presidentinvaalin aikaan, jolloin hänelle tultiin vaalikentillä usein toivottamaan Jumalan siunausta. Hän on sittemmin kuvannut Ville Jalovaaran haastattelussa, että siunauksen toivotus ulottuu pitemmälle kuin uskonkysymyksiin, ja että se välittää arvokkuuden ja levollisuuden tunnetta.

Niinistön kuvaus tuo esiin siunauksen toivottamiseen liittyviä merkityksiä: kyseessä on arvovaltainen perinne, jonka kautta presidentti asettuu edeltäjiensä jatkumoon. Vaalikentillä presidenttikandidaatille toivotuksen esittäminen taas voi merkitä ikään kuin ehdokkaan “presidentillisyyden” tunnustamista.

Kekkosesta lähtien presidenttien linja joko toivottaa tai olla toivottamatta Jumalan siunausta vakiintui. Kekkosta edeltäneiden presidenttien linja saattoi vaihdella puheiden välillä ja myös käytetyt käsitteet saattoivat vaihdella, kun Jumalan sijaan puhuttiin ”Korkeimmasta”, ”Kaitselmuksesta” tai sota-aikana ”Voiton Herrasta”.

Viimeistään Ahtisaaresta lähtien Jumalan siunauksen toivottaminen tai toivottamatta jättämäinen on ollut presidenteille hyvin tietoinen valinta. Siitä on tullut myös kysymys, johon kysytään kantaa presidenttiehdokkailta.

Toisaalta siunauksen toivottaminen liittyy laajempaan kokonaisuuteen siitä, millainen on ehdokkaan tai presidentiksi valitun suhde yhtäältä evankelisluterilaiseen kirkkoon ja sen asemaan ja toisaalta aiempaa monikatsomuksellisempaan yhteiskuntaan. Vastaavina symbolisina ilmauksina voidaan pitää esimerkiksi presidentin aiempaa piispojen nimitysoikeutta tai valtiollisia juhlajumalanpalveluksia.

Vuoden 2024 presidentinvaalien ehdokkaiden näkemykset

Näkemystä siunauksen toivottamiseen on kysytty nykyisiltä ehdokkailta niin Ylen vaalikoneessa kuin Ilta-Sanomissakin. Ylen vaalikoneessa kaikki muut ehdokkaat paitsi vasemmistoliiton Li Andersson ja SDP:n Jutta Urpilainen vastasivat “Kyllä”.

Ilta-Sanomissa vastaajan oli mahdollista olla enemmän tai vähemmän samaa mieltä väitteen kanssa. Andersson oli ainoana täysin eri mieltä, valitsijayhdistyksen Pekka Haaviston kanta oli “ei samaa eikä eri mieltä”, jokseenkin samaa mieltä olivat keskustan Olli Rehn, kristillisdemokraattien Sari Essayah, kokoomuksen Alexander Stubb sekä yllättäen Urpilainen. Täysin samaa mieltä väitteen kanssa olivat perussuomalaisten Jussi Halla-aho, Liike Nytin Harry Harkimo sekä valitsijayhdistyksen Mika Aaltola.

Ehdokkaista Aaltola, Essayah, Rehn ja Urpilainen ovat kertoneet uskovansa Jumalaan, Anderssonin, Haaviston, Harkimon ja Stubbin taas voi tulkita uskovan jollakin muulla kuin suoraan kirkon opettamalla tavalla. Vain Halla-aho on sanonut suoraan, ettei usko Jumalaan.

Selkeimmin henkilökohtaista uskoa esiin tuonut perustelu Jumalan siunauksen toivottamiselle löytyi Essayahilta:

”Kristillinen sanoma tai esimerkiksi Jumalan siunauksen toivottaminen kertoo lausujansa arvomaailmasta ja vakaumuksesta, ja presidentilläkin on uskonnonvapaus eli sen mukaan, mikä on presidentin vakaumus. Itse toivottaisin Jumalan siunausta.”

Myös Stubb, Haavisto ja Urpilainen toivat esiin, että presidentillä on vapaus ratkaista asia oman arvomaailmansa pohjalta. Oman kristillisen arvomaailman sijaan tapaa perusteltiin sillä, että se on kaunis (Stubb), huomioi sekä uskonnollisten että uskonnottomien maailmankatsomukset (Haavisto) tai “ylittää uskontokuntien rajat” (Rehn). Siinä missä edelliset näkökulmat pyrkivät kuvaamaan tavan kaikille sopivana, löytyi Halla-aholta kristinuskon ja suomalaisen kulttuurin yhteyttä korostava näkökulma:

”Luterilaisuus ja kristinusko ovat erottamaton osa suomalaista kulttuuriamme. Perinteet ja rituaalit ylläpitävät yhteisöllisyyttä.”

Vaikka Aaltola ei perustellutkaan kantaansa vaalikoneissa, on hän esittänyt niitä lokakuussa 2022 julkaistussa uskontoa ja politiikkaa käsittelevässä Ilta-Sanomien kolumnissaan:

”Mielestäni [Jumalan siunauksen toivottaminen on] sangen hyveellinen tapa, jolla korostetaan historiallista juonta, jossa Suomi ja suomalaiset ovat tietyllä tavalla toimiessaan kaitselmuksen suojelemia ja siunattuja. Sanat eivät vangitse, vaan muistuttavat pyhistä arvoista.”

Kun Aaltolan tekstiä vertaa muiden ehdokkaiden vaalikonevastauksiin, korostuu siinä jatkuvuus, joka tuodaan myös sananvalintojen kautta.

Urpilaisen kanta oli kenties ehdokkaista vaihtelevin. Hän vastasi Ylen vaalitentissä “ei”, mutta Ilta-Sanomien tentissä taas “jokseenkin samaa mieltä”. Urpilainen tarkentaa Ylen vaalikoneessa:

”Vaikka itse voisin toivottaa Jumalan siunausta, niin vastaan tähän kysymykseen ei, koska katson, että presidentin ei tule välttämättä näin tehdä, vaan päätös riippuu myös kunkin presidentin omasta vakaumuksesta. Itse voisin hyvin päättää tervehdyksen eri vuosina eri tavalla. Joskus voisin toivottaa maahan rauhaa ja ihmisille hyvää tahtoa. Joskus voisin toivottaa uskoa yhteiseen ihmisyyteen ja toivoa Luojamme varjeluksesta. Lyhyt Jumalan siunausta on sekin mahdollinen.”

Jumalan siunauksen toivottamiseen kielteisesti suhtautunut Andersson korosti presidentin tehtävän maallisuutta sekä kansalaisten perusoikeuksia ja moninaisuutta:

”Voi olla, että tasavallan presidentin puheissaan käyttämät kristinuskoon kuuluvat ilmaisut tuntuvat ulossulkevilta niille, jotka eivät lukeudu tähän uskontokuntaan. Julkisen vallan ei pidä suosia eikä syrjiä ketään uskonnon tai uskonnottoman katsomuksen perusteella.”

Andersson siis asettui vastakkaiselle linjalle niiden ehdokkaiden kanssa, joille Jumalan siunaus näyttäytyy kansaa yhdistävänä, näiden katsomuksellisesta taustasta riippumatta. Kiinnostavaa on myös se, että Andersson katsoi Jumalan siunauksen toivottamisen sulkevan ei-kristityt ulos, kun taas Haavisto tulkitsi toivotuksen ottavan huomioon erilaiset maailmankatsomukset.

Kristinuskon symbolit näkyvät yhteiskunnassa

Tavallisesti uskonto ei näy kovin voimakkaasti suomalaisessa poliittisessa keskustelussa, kuten eduskuntapuheissa. Kristinuskon vahva asema ja perinne näkyvät kuitenkin yhteiskunnallisissa ja kansallisissa symboleissa ja tavoissa, joista Jumalan siunauksen toivottaminen presidentin uudenvuodenpuheessa on yksi.

Ville Jalovaara toteaa suomalaisia presidenttejä ja heidän kirkkosuhteitaan käsittelevässä Myrskyä ja mystiikkaa -teoksessa, että presidenttien kirkkosuhteesta on haluttu toisinaan antaa romantisoitu ja siloteltu kuva. Presidentti-instituutioon on liitetty käsitys luterilaisuuden ja isänmaallisuuden tiiviistä yhteydestä.

Vaikka tähän mennessä kaikilla suomalaisilla presidenteillä on joko ollut kristillinen vakaumus tai he ovat kuuluneet kirkkoon, on presidenttien välillä merkittäviä eroavaisuuksia sekä heidän taustoissaan, vakaumuksissaan että suhtautumisissaan uskonnollisiin yhteisöihin. Esimerkiksi Risto Ryti oli kiinnostunut spiritualismista ja teosofiasta. Mannerheim pyysi vaimonsa kuoleman jälkeen muistopalveluksen toimittamista ortodoksisessa pyhäkössä. Kekkosen puolestaan kerrotaan maininneen, että hän eroaisi kirkosta, ellei olisi presidentti.

Presidenttien kirkkosuhteesta on haluttu toisinaan antaa romantisoitu ja siloteltu kuva. Presidentti-instituutioon on liitetty käsitys luterilaisuuden ja isänmaallisuuden tiiviistä yhteydestä.

Kiinnostava kysymys on, että miksi Jumalaviittaukset toi pitkän tauon jälkeen takaisin juuri sosialidemokraattinen presidentti. Tälle voidaan löytää monta selitystä. Esimerkiksi Ahtisaaren kohdalla mainittu henkilökohtainen, myönteinen suhtautuminen uskontoon on niistä yksi. Päivänpolitiikan ulkopuolelta tulleen Ahtisaaren uskontosuhde oli rakentunut eri tavalla kuin häntä edeltäneellä Koivistolla tai seuranneella Halosella. 1990-luvulla evankelisluterilaisen kirkon yhteys valkoisen Suomen perintöön jäi menneisyyteen, ja kirkko otti myös vahvan roolin laman sosiaalisten seurausten paikkaajana.

Nykypäivän suomalaisessa politiikassa suhde kristinuskoon tai evankelisluterilaiseen kirkkoon ei tuota samanlaista jakolinjaa kuin aiemmin, jolloin vasemmiston suhtautuminen kirkkoon oli jännitteisempi. Ahtisaarta voidaan pitää varhaisena esimerkkinä tästä lientymisestä.

Eri presidentit ovat perustelleet Jumalan siunauksen toivottamistaan jatkuvuudella tai arvokkuudella. Yhtä lailla presidentti Koivisto vetosi perinteeseen jatkaessaan Kekkosen siunauksetonta linjaa. Sekä menneiden presidenttien että presidenttiehdokkaiden näkemyksissä Jumalan siunauksen toivottamiseen korostuu tulkinta henkilökohtaisesta vakaumuksen valinnasta. Kristinuskon jalansija suomalaisessa yhteiskunnassa on joka tapauksessa ilmeinen.

FT Jere Kyyrö on Turun yliopistosta keväällä 2019 väitellyt uskontotieteilijä, joka työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa LegitRel-tutkimushankkeessa.

YTT Talvikki Ahonen on Itä-Suomen yliopistosta vuonna 2019 väitellyt yhteiskuntatieteilijä, joka työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa LegitRel-tutkimushankkeessa.

Artikkelikuva: Tapio Haaja / Unsplash

Julkaisu “Hyvää uutta vuotta ja Jumalan siunausta!” Siunauksen toivottamisen perinne presidenttipelissä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Raamatun tulkinnat eivät näytä olevan yhteiskunnallisesti merkityksettömiä. Kansanedustaja Päivi Räsäsen puheet ja julkaisut homoseksuaaleista ovat poikineet kiihkeitä mielipiteitä puolesta ja vastaan. Räsänen itse perustelee näkemyksiään Raamatulla, ja hänen tulkintojaan on ruodittu peräti Helsingin käräjäoikeudessa, jossa hän joutui vastaamaan syyteisiin kolmesta kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

TV-uutisisten alapalkissa kulki käräjäoikeuden istunnon alla teksti ”Raamattu-käräjillä tuomio”. Tämä kuvastaa hyvin sitä, millaisten tunnusten alla oikeudenkäynti julkisuudessa esiintyi. Syytettynä oli poliitikko ja yhteiskunnallisen vallan käyttäjä, jonka tekemisiä tutkittiin Suomen lain, ei Raamatun mukaan. Raamattuun vetosi syytetty itse.

Laki ja Raamattu ristiriidassa?

Räsäsen pamfletin mukaan ihmisten tasa-arvoisuus ei merkitse seksuaalisen käyttäytymisen tasavertaisuutta: ”Erilaiset tavat toteuttaa seksuaalisuutta eivät ole suinkaan moraalisesti tasa-arvoisia”. Hän edustaa myös kantaa, jonka mukaan homoseksuaalisuus on ”psykoseksuaalisen kehityksen häiriö”, jonka harjoittamiseen ei tule kannustaa. ”Tulisiko rikollisuus sallia, jos siihen on pakottava taipumus?”

Räsäsen ja hänen kannattajiensa näkökulmasta oikeudessa ratkaistiin paljon isompi asia kuin suhde seksuaalivähemmistöihin.

Suomessa kaikki avioliitot ovat lain mukaan samanarvoisia ja homoseksuaalisuus poistettiin sairausluokituksesta vuonna 1981, koska tiedeyhteisön valtaenemmistö ei pidä homoseksuaalisuutta häiriönä lainkaan. Tuomioistuin joutui miettimään, onko Räsänen julistanut laillisessa avioliitossa eläviä terveitä ihmisiä sairaiksi ja moraalittomiksi ja arvioimaan, onko hän solvannut homoseksuaaleja määrittelemällä heidän elämäntapansa häpeäksi ja synniksi twiitissään kesäkuussa 2019.

Räsäsen ja hänen kannattajiensa näkökulmasta oikeudessa ratkaistiin paljon isompi asia kuin suhde seksuaalivähemmistöihin. Heidän mielestään pelissä oli se, saako kristitty edelleen sitoutua koko Raamattuun. Räsäsen ja hänen taustayhteisönsä, Suomen Evankelisluterilaisen Kansanlähetyksen, ajatusmaailmassa Raamattu on erehtymätön oraakkeli, jonka teksti on kaikilla kielillä ja kaikkina aikoina selvää sellaisenaan. Se ei kaipaa tulkintaa.

Voiko Raamattua lukea kirjaimellisesti?

Käytännössä Räsänen ei kuitenkaan lue Raamattua kirjaimellisesti vaan tiukasti oman tulkintaperinteensä läpi. Monet tekstit jäävät käytännössä lukematta ja se, mikä luetaan, nähdään valmiiksi kehystettynä. Tällä tavoin on mahdollista etsiä Raamatusta ne muutamat harvat kohdat, joissa samaa sukupuolta olevilla näyttää olevan jotakin seksuaalista tekemistä keskenään, kehystää ne ”homoseksuaalisuuden” käsitteellä ja ilmoittaa, että Jumalan sana sukupuolineutraalista avioliitosta on kirkas ja selvä.

Räsänen toteaa hänet oikeuteen vieneessä pamfletissaan, ettei saksi Raamatusta mitään kohtia pois. Tämä käsitys koko Raamattuun sitoutumisesta on yksinkertaistava ja kärjistää tilannetta tarpeettomasti. Kuitenkaan Räsänen ei tosiasiassa sitoudu kaikkeen Raamatussa. Esitämme tästä kaksi esimerkkiä.

Ensimmäinen esimerkki koskee Paavalin Roomalaiskirjeen ensimmäistä lukua, joka on Räsäselle keskeinen. Tässä kohdassa apostoli ohimennen mainitsee naiset ja miehet, jotka tekevät keskenään jotakin Paavalin termein luonnonvastaista. Pamfletissaan Räsänen vetoaa jakeiden kielteiseen kantaan homoseksuaaleja kohtaan, mutta ei täysin liity Paavalin sanoihin.

Räsänen ei tosiasiassa sitoudu kaikkeen Raamatussa.

Paavali puhuu ihmisistä, jotka ovat palvoneet epäjumalankuvia ja sen seurauksena vaihtaneet sukupuolikäyttäytymisensä. Jumala puolestaan on jättänyt nämä ihmiset mielihalujensa valtaan. Jos tämä pitäisi paikkansa, kristittyjä homoseksuaaleja ei voisi edes olla olemassa eikä heidän ”eheyttämisestään” kannattaisi edes puhua.

Ilmeisesti Paavalin väite on niin uskomaton, ettei Räsänen edes tule havainneeksi sitä. Hänen mukaansa homoseksuaalisuus johtuu psykoseksuaalisen kehityksen häiriöstä. Räsänen siis hylkää Paavalin käsityksen epäjumalankuvien palvonnan vaikutuksesta ja korvaa sen modernilla selityksellä.

Toinen esimerkki käsittelee kielletystä seksuaalisuhteesta määrättyä kuolemantuomiota. Tästä on selkeä ohje 3. Mooseksen kirjan luvussa 20. Kysymyksiin siitä, haluaako Räsänen oikeasti homojen surmaamista, hän on vastannut: ”Sehän olisi hirveä ajatus”. Räsänen siis irtisanoutuu tästä raamatunjakeesta, vaikka hän toisaalta väittää sitoutuvansa koko Raamattuun. Miten ristiriita on selitettävissä?

Raamatun tulkintahistoria osoittaa, ettei koko Raamattua ole koskaan pidetty sitovana. Sitovien raamatunkohtien valikoinnille on aikojen kuluessa esitetty erilaisia perusteita.

Vastaus on kristillinen tulkintatraditio, jossa suhde Vanhaan testamenttiin on varsin vapaa, vaikka retorisella tasolla on ylläpidetty kaiken noudattamisen ihannetta. Tässä tulkintatraditiossa Räsänen voi samanaikaisesti väittää noudattavansa kaikkea ja silti hylätä jotain. Traditio selittää myös sen, miksi Räsäsen retorinen väite saattaa kuulostaa uskottavalta, vaikka hän ei sitoudu edes kaikkeen siihen, mitä Raamatussa sanotaan samaa sukupuolta olevien seksisuhteista.

Raamatun tulkintahistoria osoittaa, ettei koko Raamattua ole koskaan pidetty sitovana. Sitovien raamatunkohtien valikoinnille on aikojen kuluessa esitetty erilaisia perusteita. Esimerkiksi luterilaista kirkkoa ohjaavissa niin sanotuissa tunnustuskirjoissa eritellään Mooseksen lain sitovat ja ei-sitovat käskyt. Luther piti koko Raamatussa sitovana sitä, mikä tavalla tai toisella johti tuntemaan Kristuksen. Torjuvasti hän suhtautui siihen, mikä Raamatussa ei tukenut tätä tehtävää.

Räsäsen oikeusprosessia ei siis voi nähdä periaatepäätöksenä Raamatun sitovuudesta. Raamatuntulkinnan kannalta kysymys on pikemminkin siitä, miksi Räsänen näkee homoseksuaaleja koskevat kohdat luovuttamattomina, mutta vain tietyiltä osin.

Miten raamatuntulkinta vaikuttaa yhteiskunnassa?

Räsäsen tapa kantaa Raamattua näyttävästi mukanaan kertoo myös, että Raamattu on paitsi teksti myös symbolinen käsite ja esine. Pitämällä Raamattua julkisesti mukana henkilö osoittaa uskollisuuttaan paitsi Raamatulle myös viiteryhmälleen ja sen edustamille arvoille. Raamattua piteli taannoin näkyvästi myös Yhdysvaltain entinen presidentti Donald Trump. Siten hän tunnusti väriä Yhdysvaltoja syvästi kahtiajakavassa ”kulttuurisodassa”, jossa jokseenkin kaikki sukupuoleen liittyvä toimii jyrkkänä jakolinjana konservatiivien ja liberaalien välillä.

Räsäsen oikeustapauksella on selkeä linkki Yhdysvaltoihin, josta hänelle tulvi tukea ja jossa hänen oikeustapaustaan käytettiin kulttuurisodan aseena. Raamatun tulkinnalla on siis väliä maailmanlaajasti. Toisaalta maallistava eli pyrkimys työntää uskonto yhteiskunnasta sivuun ja jättää se huomiotta on tuomittu epäonnistumaan. Yhteiskunnassa vaikuttaa erilaisia ilmiöitä ja kaikkia on pystyttävä analysoimaan, myös raamatuntulkintaa.

Raamatun teksti ei itsessään käytä valtaa eikä kanna vastuuta. Valtaa käyttävät Raamattua tulkitsevat ihmiset, joiden myös on kannettava tulkinnoistaan vastuu. Raamatun käytöstä ei voi vetäytyä Jumalan selän taakse piiloon vaan siitä voi joutua vastaamaan jopa oikeusistuimessa. Se, että jokin uhkaus tai loukkaus ”perustuu Raamattuun”, ei oikeuta sanomaan mitä tahansa toisesta ihmisestä. Käräjäoikeus piti Räsäsen puheita loukkaavina, vaikka ei katsonut niiden täyttävän kansanryhmää vastaan kiihottamisen tunnusmerkkejä.

Raamatun teksti ei itsessään käytä valtaa eikä kanna vastuuta. Valtaa käyttävät Raamattua tulkitsevat ihmiset, joiden myös on kannettava tulkinnoistaan vastuu.

Suuri joukko ihmisiä on joutunut kantamaan elinikäistä häpeää joko kaapissa tai sen ulkopuolella sen vuoksi, mitä ovat. Heidän kokemukseensa ei kuulu, että heitä olisi kohdeltu tasavertaisina ja rakastettuina ihmisenä – heidän kokemuksensa on jyrkässä ristiriidassa sen kanssa, että ”armon sanoma kuuluu kaikille syntisille ja rikkinäisille”, kuten Räsänen pamfletissaan lohduttaa lyömiään. Hän on ilmoittanut olevansa edelleen kirjoitustensa takana.

Niin Jeesus kuin Paavalikin vakuuttavat lähimmäisenrakkauden täyttävän koko lain. Epäselväksi jää, miten lähimmäisenrakkaus toteuttaa esimerkiksi edellä mainitun 3. Mooseksen kirjan homojen surmaamiskehotuksen, jota siis ei edes haluta noudattaa. Jeesus ja Paavalikin ohittavat Uudessa Testamentissa esiintyvässä tulkinnallaan jotain Vanhaan Testamenttiin lukeutuvaa.

Niin ikään on pohdittava, millaista lähimmäisenrakkautta tai armon sanomaa Räsäsen väitteet homoseksuaalien elämän häpeällisyydestä ja syntisyydestä edustavat.

Niko Huttunen on Uuden testamentin eksegetiikan dosentti Helsingin yliopistossa. Hän on julkaissut vuonna 2021 kaksi vertaisarvioitua artikkelia Päivi Räsäsen raamatunkäytöstä.

Martti Nissinen on Vanhan testamentin eksegetiikan professori Helsingin yliopistossa. Hän on julkaissut muun muassa kirjat Homoerotiikka Raamatun maailmassa (1994) ja Homoeroticism in the Biblical World: A Historical Perspective (1998)

Julkaisu ”Raamattu-käräjät” on käyty ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eräs moderniin yhteiskuntaan liitetty ideaali on, että uskonto on rajattu sille kuuluvalle paikalleen: asiaksi, joka ei puutu maallisten instituutioiden kuten politiikan tai oikeuslaitoksen toimintaan. Todellisuus on ideaalia monimutkaisempi.

Useimmille suomalaisille muiden uskonnonharjoitus ei ole ongelma, kunhan se ei liiaksi vaikuta omaan tai julkiseen elämään, toisin sanoen uskonnon katsotaan olevan yksityisasia ja sen odotetaan myös pysyvän sellaisena. Esimerkiksi, kun perussuomalaisten kansanedustaja Mika Niikko puolustaa avioliittoinstituution luonnetta perustaen argumenttinsa Raamattuun, vierastaa moni uskonnon ja politiikan tämänkaltaista sekoittamista. Toisaalta luterilaisten kansallisten kirkkojen virallisasema on Pohjoismaissa niin vahva, että esimerkiksi Suomessa voidaan puhua valtionkirkoista.

Ajatus uskonnon paluusta yhteiskuntaan ja julkisuuteen on yleisesti jaettu.

Ajatus “uskonnon paluusta” yhteiskuntaan ja julkisuuteen on yleisesti jaettu. Esimerkiksi tarjotaan usein uskonnollisten tahojen poliittista aktivoitumista: Yhdysvaltojen herätyskristilliset evankelikaalit, Lähi-idän islamistit, sekä Intian hindunationalistit, jotka kaikki ovat löytäneet ymmärrystä ja edustajia valtavirran poliittisista puolueista. Pohjoismaita tarkastelleiden uskontososiologisten tutkimushankkeiden NOREL (2009–2013) ja IMPACT (2008–2018) tulokset eivät kuitenkaan yksiselitteisesti tukeneet näkemystä uskonnon paluusta tai uskonnollisten tahojen poliittisen aktiivisuuden lisääntymisestä. On jäänyt avoimeksi, millainen kuva “uskonnon paluusta” syntyy suomalaista nykypolitiikkaa tarkasti analysoimalla.

Uutta tietoa etsimässä

Suomen Akatemian rahoittama hanke Politiikan uskonnollinen legitimaatio ja uskonnon poliittinen legitimaatio Suomessa (LegitRel) lähtee liikkeelle havainnosta, että vaikka yhteiskunnan maallistuminen on tilastollinen fakta, ja moni suomalainen nykyisin vierastaa ylenpalttisen uskonnollista kieltä Arkadianmäellä, erilaiset uskontoon liittyvät puhetavat näkyvät politiikassamme edelleen. Hanke keskittyy tiukasti nykypäivään.

Hankkeemme tarkastelema ajanjakso alkaa vuodesta 2010 päättyen vuoteen 2024. Tämän ajanjakson sisälle mahtuu suuria muutoksia suomalaisessa parlamentaarisessa kentässä sekä monia pienempiä keskusteluja, joissa uskonto ja politiikka kietoutuvat yhteen.

Määrittäessämme politiikan uskonnollista legitimaatiota meidän täytyy ensin määrittää, mitä tutkimme. Legitimaatio on yhteiskuntatieteellinen peruskäsite, jolla viitataan useimmiten poliittisten vallanpitäjien legitimiteettiin eli erityisaseman oikeutukseen kuuluisan saksalaisen sosiologin Max Weberin tapaan.

Vaikka yhteiskunnan maallistuminen on tilastollinen fakta, ja moni suomalainen nykyisin vierastaa ylenpalttisen uskonnollista kieltä Arkadianmäellä, erilaiset uskontoon liittyvät puhetavat näkyvät politiikassamme edelleen.

Hankkeessa käsite painottuu kuitenkin hieman toisin keskittyen uskontoon kytkeytyvän poliittisen puheen ja legitimaation suhteeseen. Tällöin tarkastellaan, miten erilaiset tavat puhua uskonnosta tai uskonnollisella kielellä toimivat asioiden edistämisen osana eduskunnassa.

Tarkastelemme kaksoislegitimaatiota, eli yhtäältä sitä, miten tietynlaisia politiikkatoimia pyritään legitimoimaan uskonnollisella kielellä, mutta myös toisaalta sitä, miten tietynlaisia uskonnon muotoja voidaan politiikan kautta legitimoida eli oikeuttaa tai tai delegitimoida eli purkaa niiden oikeutusta. Esimerkki jälkimmäisestä on perussuomalaisten eduskuntaryhmän vuonna 2014 tekemä lakialoite, joka pyrki kirjaamaan perusopetuslakiin ”kulttuurikristillisten traditioiden” vaalimisen. Se ilmentää perussuomalaisille tyypillistä, luterilaisesta kirkosta erotettua kristinuskopuhetta, jossa oleellista on vahvistaa tiettyä uskonnollisuuden muotoa ulkoisena pidettyä kilpailijaa, eli tässä tapauksessa islamia, vastaan.

Miten muotoutuu uskonnollinen kielen vaikuttavuus?

Uskonnollisen kielen analyysi politiikassa viedään hankkeessa uskonnon näkyvyyden analyysiä pidemmälle tarkastelemalla myös uskonnollisen kielen vaikutuksia. Tutkimme siis, mitä tapahtuu, kun kansanedustaja päättää edistää näkemyksiään vaikkapa täysistunnossa raamatullisella kielellä. On yleisesti tiedossa, että eduskuntapuheilla harvemmin muutetaan muiden edustajien kantoja, mutta niiden avulla voidaan kuitenkin ohjata käytyä keskustelua.

Arvioimme myös, tulevatko uskonnolliset puhetavat esimerkiksi sivuutetuksi poliittisissa keskusteluissa. Toisin sanoen, onko uskonnollinen kieli toimiva politiikkatoimien legitimoinnin väline ensinkään?

Tällaiset tarkastelut mahdollistavat esimerkiksi uskontososiologiassa käytyjen, uskonnon näkyvyyttä koskevien keskustelujen tarkentamisen. Voi olla niin, että vaikka uskonto näkyy, sillä ei enää välttämättä kyetä vaikuttamaan asioihin – ainakaan politiikan piirissä.

Tutkimme, mitä tapahtuu, kun kansanedustaja päättää edistää näkemyksiään vaikkapa täysistunnossa raamatullisella kielellä.

Politiikalla ja poliittisilla toimilla muokataan myös uskonnon muotoihin ja asemaan liittyviä jäsennyksiä. Siinä missä edellä mainitun Mika Niikon raamattupuheen kaltaiset asiat herättävät toimittajienkin kiinnostuksen, jokaisen eduskunnan työvuoden avaava luterilainen valtiopäiväjumalanpalvelus ei. Joskus se, että asiaan ei kiinnitetä mitään erityistä huomiota, on tehokasta erityisaseman oikeutusta.

Tämän lisäksi kansanedustajat vaikuttavat eri uskonnollisia vähemmistöjä koskeviin lakeihin, jotka puolestaan mahdollistavat tietynlaiset uskonnon muodot. Tärkeimpänä mainittakoon vuonna 2003 voimaan tullut uskonnonvapauslaki, jossa määritellään rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan tarkoitus. Pykälä tarjoaa siis eräänlaisen muotin uskonnolle, joka kyseistä virallisasemaa hakevien yhdistysten tulee huomioida. Pykälän ymmärrys uskonnosta rajaa myös osan hakijoista sen ulkopuolelle, kuten wiccojen epäonnistunut hakemus 2000-luvun alussa osoittaa.

Aukko tutkimuskentässä

Yksi projektin keskeisistä motivaattoreista oli se metodologinen havainto, että parlamentaaristen aineistojen tutkimusta on uskonnon ja politiikan tapauksessa hyödynnetty kansainvälisesti yllättävän vähän. Hanke tuottaa myös Suomen ulkopuolelle soveltuvia tutkimusasetelmia, joissa yhdistellään laadullisia näkökulmia diskurssianalyysistä sisällönanalyysiin, sekä erilaisia määrällisiä menetelmiä, kuten tekstinlouhintaa.

Toisaalta hankkeessa hyödynnetään myös kyselyaineistoja äänestäjien toiveiden ja politiikassa oikeasti ajettujen asioiden suhteen selvittämiseksi. Hankkeessa kerätään myös uusi väestötason kyselyaineisto, johon sisältyy koeasetelmaa jäljittelevä tutkimus siitä, miten erilaiset uskonnolliset kehystykset vaikuttavat puolueiden kannattajien ja äänestäjien mielipiteisiin.

LegitRel on siis monenlaisista näkökulmista koostuva ja määrällisiä ja laadullisia menetelmiä yhdistävä hanke, joka tuottaa uutta tietoa uskonnon ja politiikan suhteesta. Hanketta johtaa apulaisprofessori Titus Hjelm Helsingin yliopiston uskontotieteen oppiaineesta. Tutkijoina toimivat Tutkijoina toimivat Tuomas Äystö, Anna Haapalainen, Jere Kyyrö, Aki Koivula ja Ilkka Koiranen.

Tuomas Äystö on uskontotieteen post doc –tutkija Helsingin yliopistossa.

Titus Hjelm on uskontotieteen apulaisprofessori Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Onko uskonnolla merkitystä nykypäivän politiikassa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kirkon ja valtion yhteistyön juuria Kreikassa voitaisiin etsiä ja löytää Bysantista. Nykyinen tilanne ei kuitenkaan ole suora jatkumo kaukaa muinaisuudesta vaan Kreikan vuonna 1828 päättyneen itsenäisyystaistelun yksi seuraus. Maa itsenäistyi islaminuskoisesta Osmanien valtakunnasta ja rakensi kansallisen identiteettinsä islamin- ja osmanimenneisyyden vastaisuudelle, tai turkkilaisuuden, kuten kansallismielinen historiankirjoitus asian ilmaisee.

Kirkko yhteiskunnan puhtauden vartijana

Toisen maailmansodan jälkeinen kylmä sota jakoi Balkanin poliittiseen länteen (Kreikka) ja itään (muut Balkanin valtiot). Jako teki kirkosta uudella tavalla poliittis-ideologisen toimijan. Kirkko erotti ”todellisen” Kreikan kommunisteista ja teki siitä aatteiden portinvartijan, joka kommunismin lisäksi torjui myös ”länsimaiset erheet” kuten moniarvoisen yhteiskunnan ja ekumenian eli kirkkokuntien yhteispyrkimykset.

Vuoden 1952 perustuslaki tuki kirkon portinvartijaroolia. Laissa ortodoksisuus määriteltiin käytännössä valtionuskonnoksi. Siinä esimerkiksi kiellettiin muita uskontoja tekemästä lähetystyötä tai käännyttämästä ortodokseja. Valtio tuki kirkkoa myös maksamalla vuoteen 2019 saakka papiston palkat, 2010-luvulla vuosittain noin 200 miljoonaa euroa. Uskonnon opetus on kouluissa pakollista. Vuoteen 2011 saakka se oli tunnustuksellista ortodoksisuuden opettamista, ja edelleen opetuksen painopiste on ortodoksisuudessa.

Junttamyönteisten piispojen haaveena oli saada yhteiskunta toimimaan ortodoksisten arvojen pohjalta.

Sotilasjuntan kaapattua vallan keväällä 1967 ”pelastaakseen maan kommunismilta” kirkon ja valtion suhteet tiivistyivät. Juntan tuella kirkon johtoon noussut arkkipiispa Ieronimos erotti junttaa kritisoineita piispoja ja nimitti tilalle sen tukijoita. Junttamyönteisten piispojen haaveena oli saada yhteiskunta toimimaan ortodoksisten arvojen pohjalta. Ulkopolitiikassa Ieronimos omaksui Kirkkojen maailmanneuvoston vastaisen linjan, koska järjestö kritisoi junttaa.

Jyrkkä ortodoksisuus jatkuu juntan jälkeen

Juntan kukistuttua vuonna 1974 valtion ja kirkon yhteys heikkeni. Uusi oikeistolainen hallinto teki yhteistyötä kirkon kanssa, mutta ei jakanut sen jyrkkää kommunisminvastaisuutta. Hallinto myös toteutti uudistuksia, jotka lisäsivät uskonnonvapautta ja uskonnollisten ja muiden vähemmistöjen oikeuksia.

Tämä kehitys jatkui sosialistisen hallituksen aikana 1980-luvulla ja seuraavalla vuosikymmenellä, kun ortodoksiset kirkot nousivat Balkanilla, Venäjällä ja Ukrainassa kansallisen, ei-länsimaisen identiteetin rakentajiksi. Vahvan ortodoksis-kansallishenkisen ajattelun äänekkäimpiä puolestapuhujia olivat yksittäiset hengelliset auktoriteetit ja ääriortodoksiset liikkeet.

Auktoriteetteja olivat muutamat askeesistaan ja väitetyistä ihmeteoistaan kuuluisat munkit. Heidän julistamansa ”aito ortodoksisuus” sai kannatusta niiden keskuudessa, jotka kärsivät 1990-luvulta lähtien voimistuneista talouskriiseistä ja vastustivat samaan aikaan lisääntynyttä maahanmuuttoa. Ääriortodoksista liikkeitä tunnetuimpia on 1980-luvun alussa perustettu Hrisopiji eli Kultainen lähde. Siihen kuuluneesta Hristodulos Paraskevaidisista tuli vuonna 1998 Ateenan ja koko Kreikan arkkipiispa Serafim.

Reaalipolitiikkaa ja ortodoksisuutta

Ennen Serafimin valintaa kirkon johto ja Kreikan hallitus lähenivät toisiaan. Molempien intressissä oli 1990-luvulla lähialueiden kreikkalaisuuden puolustaminen. Kirkko tuki valtiota kiistoissa ”Pohjois-Epiroksen” eli Albanian eteläosan kreikkalaisten asemasta sekä pitkällisessä ja monilla ulkopoliittisillakin foorumeilla käydyssä nimiriidassa nykyisen Pohjois-Makedonian kanssa.

Kirkko harjoitti myös valtioon sitoutumatonta politiikkaa. Jugoslavian hajoamissodissa 1991–1999 se asettui selkeästi serbien puolelle ja bosniakkeja ja albaaneja vastaan. Niin kirkko kuin serbit puhuivat näistä muslimeina, jotka halusivat vallata takaisin osmanien menettämän Balkanin. Viholliskategoriaan sijoitettiin myös albaaneja ja bosniakkeja tukeneet Nato ja länsimaiset valtiot. Ainoana turvana näitä vastaan nähtiin ortodoksinen usko.

Jugoslavian hajoamissodissa 1991–1999 se asettui selkeästi serbien puolelle ja bosniakkeja ja albaaneja vastaan. Niin kirkko kuin serbit puhuivat näistä muslimeina, jotka halusivat vallata takaisin osmanien menettämän Balkanin.

Ortodoksisuuden korostus ja länsimaiskriittiset puheenvuorot kuuluivat vahvasti arkkipiispa Serafimin valtakaudella 1998–2008. Hän kritisoi länsimaista moniarvoisuutta ja suvaitsevaisuutta sekä ajatusta valtion uskontoneutraalisuudesta sekä väitti lännen kirkkojen poikenneen oikeasta kristillisyydestä.

Arkkipiispa oli kuitenkin myös pragmaatikko, joka jätti oven avoimeksi yhteyksille länteen. Pian arkkipiispaksi tulonsa jälkeen hän avasi Brysselissä Kreikan kirkon EU-edustuston. Kun hallitus vuonna 2001 kutsui paavin vierailulle Kreikkaan, Serafim toivotti tämän tervetulleeksi huolimatta eräiden papistonsa edustajien vastustuksesta. Viisi vuotta myöhemmin hän teki vastavierailun Vatikaaniin.

Talousskandaalista kolmannen sektorin toimijaksi

Kirkon arvovaltaa söi alkuvuodesta 2005 julkisuuteen tullut skandaali: monet kirkonmiehet, piispatkin, olivat sekaantuneet hämäriin taloustoimiin. Epäselvyydet johdettiin aina arkkipiispaan saakka. Tämä kielsi jyrkästi syytökset, mutta ei kyennyt estämään kirkon maineen ryvettymistä. Kiista jatkui kuukausia ja sai osan kreikkalaisista vaatimaan arkkipiispan eroa ja kirkon uudistamista. Näin ei kuitenkaan tapahtunut.

Serafimin kuoltua tammikuussa 2008 seuraajaksi valittiin samoin konservatiivinen Ieronimos II. Edeltäjästään poiketen hän ei kritisoinut kirkon arvoja koskevia poliittisia päätöksiä, kuten lakia, jolla vuonna 2008 avoliitto tunnustettiin juridisesti samanarvoiseksi kuin avioliitto. Hän myös sanoi, ettei kaikkien Kreikan kansalaisten tarvitse olla ortodokseja. Politiikan sijaan arkkipiispa keskittyi sisälähetykseen ja avustustoimintaan, mukaan lukien maahanmuuttajien auttaminen.

Kirkon arvovaltaa söi alkuvuodesta 2005 julkisuuteen tullut skandaali: monet kirkonmiehet, piispatkin, olivat sekaantuneet hämäriin taloustoimiin.

Eurooppalaisen talouskriisin aikaan vuosina 2008–2009 kirkko ja valtio löysivät yhteisen tehtävän kolmannen sektorin toiminnasta. Tässä työssä Ieronimos loi yhteyksiä EU:hun sekä Saksan katoliseen ja evankeliseen kirkkoon. Avustustoiminta ei kuitenkaan täysin palauttanut kirkon edellisvuosina menettämää arvovaltaa. Joidenkin mielestä kirkko olisi voinut tehdä paljon enemmän talouskriisistä kärsineiden hyväksi. Myöskään yhteistyö lännen kirkkojen kanssa ei miellyttänyt kaikkia.

Äärioikeisto kyseenalaistaa

Oikeistonationalistiset liikkeet alkoivat 2010-luvulla kyseenalaistaa Ieronimoksen toimintamallin. Kriitikkojen mielestä kirkon tulisi pitää tiukasti kiinni perinteisistä arvoista ja keskittyä toiminnassaan kreikkalaisiin. Maahanmuuttajien auttaminen esimerkiksi ei ollut ”oikeaa” ortodoksista toimintaa.

Kriitikoista tunnetuin on vuonna 1993 perustettu radikaali, maahanmuuttajavastainen oikeistopuolue Hrisi avji, Kultainen aamunkoitto, jolla oli edustus Kreikan parlamentissa vuosina 2015–2019. Liikkeen ideologiaa voi kuvata sekulaariksi muunnokseksi ortodoksis-nationalistis-konservatiivisesta arvomaailmasta. Molempien katsomusten viesti on sama: Kreikka kuuluu vain kreikkalaisille ja kreikkalainen voi olla vain ortodoksi. Näin maahanmuuttovastaisuutta perusteltiin uskonnolla.

Pasok / Wikimedia Commons

Islamin uusi näkyvyys ärsyttää

Enemmistö Kreikan maahanmuuttajista on tällä vuosituhannella tullut Lähi-idästä, Afrikan pohjoisosasta ja Kaakkois-Aasiasta. Monelle heistä Kreikka on kauttakulkumaa muualle Eurooppaan. Maahanmuuttajien määrä on vuodesta 2000 lähtien pysynyt hiukan yli miljoonassa, joka on kymmenesosa Kreikan koko väestöstä. Lähtömaan – kuten Afganistan, Irak, Syyria – perusteella 2010-luvun alussa noin kolmanneksen saapuneista arvioitiin olevan muslimeja. Vuonna 2020 Kreikassa asui puolisen miljoonaa muslimia, joista viidennes oli Traakiassa, Pohjois-Kreikassa, jo vuosisatoja asuneiden turkkilaisten ja bulgariankielisten pomakkien jälkeläisiä.

Valtaosa maahanmuuttajamuslimeista asuu Ateenassa, missä he näkyvät julkisuudessa ja katukuvassa monin tavoin. Tämä on ärsyttänyt eräitä kreikkalaisia ja johtanut provosoiviin tekoihin kuten Koraanin repimiseen tai islaminvastaisen aineiston lataamiseen Youtubeen. Muslimit ovat vastanneet mielenosoituksilla, joita poliisi on tukahduttanut varsin kovakouraisestikin.

Vuoden 2015 parlamenttivaaleissa Kultainen aamunkoitto sai vain seitsemän prosenttia äänistä, mutta EU:n vuotta myöhemmin tekemän tutkimuksen mukaan lähes 60 prosenttia kreikkalaisista, myös viranomaisista, myötäili sen propagandaa.

Kultainen aamunkoitto hyödynsi yleisen muslimivastaisuuden voimistumista. Vuonna 2013 kaksi puolueeseen kuulunutta miestä tappoi Ateenassa pakistanilaisen maahanmuuttajan. Vaikka syylliset saivatkin elinkautistuomion, teon rasistisesta motiivista ei juuri keskusteltu.

Propagandassaan Kultainen aamunkoitto hyödynsi islamististen terrori-iskujen 2000-luvulla herättämää länsimaista muslimivastaisuutta ja syytti kaikkia Kreikan muslimeja maan taloudellisesta ahdingosta. Vuoden 2015 parlamenttivaaleissa puolue sai vain seitsemän prosenttia äänistä, mutta EU:n vuotta myöhemmin tekemän tutkimuksen mukaan lähes 60 prosenttia kreikkalaisista, myös viranomaisista, myötäili sen propagandaa.

Ketä kirkko tukee?

Kreikan kirkko ei virallisesti tue Kultaista aamunkoittoa, mutta papistoon on kuulunut sen kannattajia. Vuonna 2017 esimerkiksi Thessalonikin piispa Anthimos tapasi puolueen johtoa ja ilmoitti olevansa valmis taistelemaan sen kanssa ”Kreikan islamilaistumista” vastaan.

Taisteluun ovat yhtyneet monet tavalliset kreikkalaiset, jotka sanovat haluavansa pitää kiinni perinteisistä arvoista ja aidosta ortodoksisuudesta. Arkkipiispa Serafimin tavoin he kritisoivat taloudellista ja arvoliberalismia, kansainvälistymispolitiikkaa, monikulttuurisuutta ja oikeuksien myöntämistä seksuaalisille vähemmistöille. Muslimien lisäksi he ovat valmiita solvaamaan ja pahoinpitelemään myös etnisiä kreikkalaisia, jotka tohtivat puhua mainittujen asioiden puolesta.

Korostamalla ”kreikkalais-ortodoksisia” arvoja ja kreikkalaisuuden ja ortodoksisuuden yhteenkuuluvuutta kirkko tukee asenneilmastoa, joka ruokkii ääriajattelua.

Ääriajattelu ja -toiminta ei päättynyt Kultaisen aamunkoiton lakkauttamiseen rikollisjärjestönä vuonna 2019. Se jatkuu. Kirkko ei sinänsä ole syyllinen tähän, mutta korostamalla ”kreikkalais-ortodoksisia” arvoja ja kreikkalaisuuden ja ortodoksisuuden yhteenkuuluvuutta se tukee asenneilmastoa, joka ruokkii ääriajattelua.

FT Teuvo Laitila on uskontotieteen ja ortodoksisen kirkkohistorian yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa sekä Turun ja Itä-Suomen yliopistojen dosentti.

Kirjoitus on osa Uskonto ja politiikka -juttusarjaa.

Julkaisu Millaisia arvoja Kreikan ortodoksinen kirkko tukee? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomalaisten arvojen lähteillä

Kansallisen narratiivimme ytimessä on ollut omaehtoisuutta korostava ”ite tein”- filosofia, kun kyseessä ovat yhteiskuntaamme vaikuttaneet tekijät. Milloin annoimme ensimmäisinä Euroopassa naisille poliittisen osallistumisen oikeudet, milloin olemme keksineet peruskoulun ja tasa-arvon, milloin poliisista on tullut meidän ystävämme. Näitä kuvataan toisistaan riippumattomina ideoina, jotka olemme itse täällä keksineet, ikään kuin irrallaan maailman virtauksista ja vaikutuksista.

Tutkimustemme pohjalta väitämme, että nuo teemat voidaan ainakin osittain johtaa reformaatioon 1500-luvulle. Ajatus valtion ylä- ja ulkopuolella olevasta kirkosta ei toiminut kuninkaan päämäärien edistämiseksi, ja niinpä Kustaa Vaasa neuvonantajineen kansallisti kirkon ja sen omaisuuden. Syntyi luterilainen kansalliskirkko.

Reformaation seurauksena kirkon aatteellinen vaikutus levisi uusin tavoin: koska kansalle oli saatava selväksi uusi oppi, käännettiin Raamattu kansan kielelle. Tästä alkoi kehitys, jonka loppua emme vielä näe: kun kansan opettaa lukemaan, kirjoittamaan ja ajattelemaan itse, ei voi koskaan tietää mihin kehitys päättyy, mitä ideoita kansa itselleen kehittää ja mistä kirjoituksista se vaikutuksensa haalii.

Yksi tapa kontrolloida muutosta on luoda kansalle yhtenäisiä normeja ja arvoja, joita erilaiset instituutiot välittävät ja joiden varaan ne rakentuvat.

Yksi tapa kontrolloida muutosta on luoda kansalle yhtenäisiä normeja ja arvoja, joita erilaiset instituutiot välittävät ja joiden varaan ne rakentuvat. Valtiovaltaa ja kirkkoa yhdistivät samat tavoitteet vakaasta ja hyvin käyttäytyvästä kansasta ja sitä edesauttavista instituutioista, joista ihmisten arkeen vaikuttivat eniten perhe ja suku, kirkko ja viimein myös koululaitos.

Kolmisen sataa vuotta reformaation jälkeen, kansallisen identiteetin kiivaimpina rakennusvuosina, tälle pohjalle rakennettiin ajatusta siitä, että kieli ja luterilainen uskonto ovat erottamaton osa suomalaisuutta.

Sekularismin silmälasit harhauttavat

Ei liene yllätys, että luterilaisuuden monisatavuotisella perinnöllä on voimakas vaikutus. Miksi sitä on niin vaikea nähdä?

Uskonnollista tunnustuksettomuutta edellyttävässä eli sekularistisessa yhteiskunnassa uskontoa vaaditaan pysymään omalla rajatulla paikallaan ja muusta yhteiskunnasta erillään. On kuitenkin eri asia esittää vaatimus sekularismista kuin tarkastella asioita sekularistisen oletuksen läpi. Paljon jää näkemättä, jos uskonto suostutaan näkemään vain siellä, missä se sekularismin periaatteiden mukaan kuuluu.

Miksi luterilaisuuden perintöä on niin vaikea nähdä?

Uskonto ei rajoitu ilmeisiin täkyihin, kuten rituaaleihin tai uskonnolliseen erityissanastoon. Uskonto on elämäntapa ja käsitejärjestelmä, joka heijastuu laajasti ihmisten arvoihin ja käsityksiin todellisuudesta. Se vaikuttaa myös näennäisen sekulaarissa ympäristössä. Uskonto on ikään kuin kaapissa, jonka sisältöä moni ei ole edes tajunnut penkoa.

Mitä kaapista sitten löytyy? Otamme muutaman esimerkin: valtiosuhde, sosialismi ja sukupuolten tasa-arvo.

Esivalta

Jokainen kulttuurinen traditio luo omaperäisiä sanoja, joihin tiivistyy traditiolle luonteenomaisia ajatuksia. Yksi luterilaiselle traditiolle keskeinen ajatus on esivalta (saksan Obrigkeit ja ruotsin överhet). Se esiintyy muun muassa luterilaisuudelle keskeisessä Roomalaiskirjeen 13. luvussa.

Nämä muutamat jakeet innoittivat Lutherin ajatukseen, että valtio on kirkon ohella toinen Jumalan huolenpidon kanavista. Valtio huolehtii ihmisten ajallisesta turvasta ja yhteiskunnan järjestyksestä.

Levitessään luterilaisuus synnytti voimakasta luottamusta valtiota kohtaan, joka näkyy lainkuuliaisuutena ja odotuksena siitä, että valtio suojelee yksilöitä – jopa heiltä itseltään. Tien päässä häämöttää esimerkiksi suomalaisten laaja kannatus sille, että valtion tulee verotusta korottamalla ohjata kansalaisia pois lentomatkustamisesta.

Missä muualla kansalaiset haluavat ohjattavan itseään veronkorotuksin? Toinen esimerkki on maailmanmitassa hämmästyttävän vahva luottamus poliisiin. Ei ole aivan sattumaa, että poliisin miekkatunnus tulee juuri Roomalaiskirjeen 13. luvusta: kyseessä on esivallan miekka.

Levitessään luterilaisuus synnytti voimakasta luottamusta valtiota kohtaan, joka näkyy lainkuuliaisuutena ja odotuksena siitä, että valtio suojelee yksilöitä – jopa heiltä itseltään.

Esivalta näkyy kelpaavan myös sotilasvakuutukseen, joka esitetään uskonnottomana vaihtoehtona. Sotilasvalan ja -vakuutuksen sanamuodot poikkeavat toisistaan vain siltä osin, että vakuutuksessa ei puhuta Jumalasta. Molemmissa luvataan toistuvasti uskollisuutta ”lailliselle esivallalle”.

Sotilasvakuutuksen ilmentämä luterilainen esivaltaoppi ei näytä kiusaavan ketään. Kaiken kukkuraksi Jumalan tilalle vakuutukseen tullut omatunto-käsite on pettämättömän kristillistä heijastumaa kielessämme. Tätä taustaa vasten J-sanojen karttaminen tekee sotilasvakuutuksesta – tai mistään muustakaan asiasta – vain näennäisesti ei-uskonnollisen.

Sosialismi

”Ei muuta johtajaa, ei luojaa kuin kansa kaikkivaltias.” Näin lauletaan kuuluisassa työväenlaulussa Kansainvälinen, joka laittaa uskonnon sille kuuluvalle paikalleen sosialistisessa ajattelussa. Sosialismissa Luojalle isolla alkukirjaimella ei ole tilaa. Näin ainakin teoriassa, mutta entä käytännössä työväen kokemuksissa ja ajattelussa?

Sosiaalineuvos Viljo Sohkanen (1900–1989) piirtää totutusta poikkeavan kuvan muistelmateoksessaan Punakaartilaisen päiväkirja (1967). Sohkanen päätyi valkoisten vankileiriin Suomenlinnaan, jossa tapasi myös papin. Pappi viittasi Kansainväliseen ja syytti punaisia jumalattomuudesta. Vangit olivat ihmeissään.

Emme ensin ymmärtäneet mitä hän tarkoitti. Pääsimme kuitenkin selville, että hän otaksui meidän tarkoittavan Jumalaa kun laulamme luojasta. Selitimme että emme me sillä tavoin laulua käsitä. Luojalla tarkoitetaan kansaa joka työllään luo ja on luonut kaikki maailman rikkaudet. – – Ei koskaan ole tullut mieleemmekään, että siinä Jumalaa tarkoitettaisiin ja pilkattaisiin.  (Sohkanen 1967, 135–135)

Pappi oli muodostanut teoreettisesti oikean käsityksen sosialismin ja uskonnon suhteista. Virhe tapahtui siinä, että pappi piti ideologiaa kuvauksena työväen todellisuudesta. Punavangit sen sijaan ymmärsivät asian toisin kuin sosialismin teoria olisi edellyttänyt ja olivat ajattelultaan paljon lähempänä pappia kuin tämä oli olettanut.

Professori Robert H. Nelson kiinnittää huomiota siihen, että kaikki taloudelliset ja yhteiskuntateoriat perustuvat uskonnonkaltaisiin perusvakaumuksiin.

Pappi ei ole virheessään yksin. Tuoreessa väitöskirjassaan historiantutkija Mikko Kemppainen on osoittanut, että Suomessa sosialismin ja uskonnon suhteita on tähän asti pitkälle tulkittu juuri tällaisten teoreettisten silmälasien läpi. Tosiasiassa 1900-luvun alun suomalaiset sosialistijohtajatkin, etenkin liikkeen naisjohtajat, saattoivat pitää sosialismia aitona kristinuskona. Aihetta on ansiokkaasti käsitellyt myös Niko Kannisto.

Yhdysvaltalainen professori Robert H. Nelson on käsitellyt luterilaisuuden ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion välistä suhdetta kirjassaan Lutheranism and the Nordic Spirit of Social Democracy: A Different Protestant Ethic (2017). Nelson kiinnittää huomiota siihen, että kaikki taloudelliset ja yhteiskuntateoriat perustuvat uskonnonkaltaisiin perusvakaumuksiin. Hänen mukaansa Max Weberin kuvaama protestanttinen etiikka ei oikeastaan kuvaa luterilaisuutta, vaan kalvinismia, joka on protestantismin toinen haara.

Nelsonin mukaan Pohjoismaissa talous- ja yhteiskunta-ajattelu perustuu valtiokeskeiseen luterilaisuuteen, joka tarjosi sosiaalidemokratialle otollisen maaperän. Ei ole siis sattumaa, että hyvinvointivaltion idea syntyi juuri Pohjoismaissa.

Sukupuolten tasa-arvo

Julkinen keskustelu esittää uskonnon usein jarruttaneen sukupuolten tasa-arvoa. Ilmiön eräänlaisena symbolina voi esittää sen, että Suomessa luterilainen pappisvirka avautui naisille vasta vuonna 1986. Tämä on kuitenkin vain yksi puoli asiaa.

Professorit Pirjo Markkola ja Irma Sulkunen ovat useissa tutkimuksissaan osoittaneet, miten naisten oikeuksien edistäminen muun muassa Suomessa pohjautui pitkälti kristilliseen ajatusmaailmaan. Minna Maijalan Herkkä, hellä, hehkuvainen: Minna Canth (2014) kertoo, miten Canth pohjasi vaatimuksensa vahvaan uskonnolliseen vakaumukseen – vaikka hänen oma suhteensa kirkkoon olikin jännitteinen.

Luterilaisuus siis sekä hidasti sukupuolten tasa-arvoa että inspiroi siihen. Miten näin ristiriitaiset hedelmät voidaan selittää? Aatteellisesti taustalla on kristinuskoon yleisemminkin kätkeytyvä kaksinainen dynamiikka.

Uusi testamentti syntyi suurta lopunajallista eli eskatologista käännettä odotellen. Sen mukaan paukkuja ei kannata uhrata nykyisen maailman uudistamiseen, vaan kukin hoitakoon entistä osaansa yhteiskunnassa (1. kirje korinttilaisille 7:21–24). Toisaalta nykyrajalinjoista huolimatta on ”yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi” (Galatalaiskirje 3:28).

Luterilaisuus sekä hidasti sukupuolten tasa-arvoa että inspiroi siihen. Aatteellisesti taustalla on kristinuskoon yleisemminkin kätkeytyvä kaksinainen dynamiikka.

Jännite radikaalin tasa-arvoisen asenteen ja käytännön konservatiivisuuden välillä säilyi senkin jälkeen, kun eskatologinen odotus hiipui. Luterilaisuudessa sitä tukee käsitys ihmisen syntisyydestä, joka uhkaa kaiken muun pahan ohella ajaa yhteiskuntaa kaaokseen. Reformaatioajatusten inspiroimat talonpoikaiskapinat olivat esimerkiksi Lutherille konkreettinen kimmoke korostaa malttia yhteiskunnallisissa uudistuksissa.

Valvoja-lehteen 1884 kirjoittamassaan artikkelissa Canth pani merkille, että kristityt olivat jo luopuneet orjuudesta, vaikka Uusi testamentti ei sellaisesta tiennyt mitään. Päinvastoin se kehotti orjia alistumaan vapaaehtoisesti isännilleen siinä missä naisiakin miehilleen. Canth kysyi, miksi naisten alistetusta asemasta piti pitää kiinni, jos orjuudesta oli jo voitu luopua.

Canthin ja kumppanien ajamassa tasa-arvoihanteessa voi nähdä jäljen kristinuskon ytimeen kuuluvasta radikaalista tasa-arvosta, joka kohtaa samassa traditiossa esiintyvän, kaaosta ja anarkiaa pelkäävän ulottuvuuden.

Luterilaisen tradition haaste sekulaarille yhteiskunnalle

Yhteiskunta ei koskaan ole arvoiltaan kokonaan neutraali vaan jokainen ratkaisu pohjaa tiedostamattomiin tai tiedostettuihin arvoihin. On ilmeistä, että Suomessa arvoihimme vaikuttaa edelleen voimakkaasti maamme monisatavuotinen luterilainen traditio. Olisi syytä tutkia tarkemmin omaa arvopohjaamme, jotta yhteiskunnalliset uudistukset voidaan joustavasti rakentaa sen pohjalle. Kaapissa on vielä paljon katsottavaa.

Niko Huttunen on Uuden testamentin eksegetiikan dosentti (Helsingin yliopisto), joka on tutkinut varhaista kristinuskoa ja Raamatun vaikutushistoriaa.

Anneli Portman (VTT) on arvotutkija, joka on erikoistunut arvojen, johtajuuden ja identiteetin tutkimukseen historiallisessa kontekstissa. Portman on työskennellyt tutkimus- ja opetustehtävissä Helsingin yliopistolla.

Kaius Sinnemäki (apul. prof.; Helsingin yliopisto) tutkii maailman kielten monimuotoisuutta, kielten muuttumista sekä kielen ja uskonnon välistä suhdetta. Sinnemäki on työskennellyt tutkimus- ja opetustehtävissä Helsingin ja Tampereen yliopistoissa.

Artikkeli perustuu työhön 40 tutkijan muodostamassa monitieteisessä verkostossa Protestant Roots of Finnish National Identities. Verkoston työn tuloksena Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi vuonna 2019 avoimesti saatavilla olevan tieteellisen artikkelikokoelman On the Legacy of Lutheranism in Finland: Societal Perspectives. Tutkimuksen pohjalta on julkaistu suomenkielinen teos Kaappiluterilainen kansa: Puheenvuoroja suomalaisesta yhteiskunnasta (2020), jonka nimestä artikkelimme nimi on johdettu. 

Julkaisu Kaappiluterilainen kansa: Suomi sekularismin varjossa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viimeaikaisessa ilmastonmuutoskeskustelussa on puhuttu paljon ilmastoliikkeen keulakuvasta Greta Thunbergista. Uskontotieteilijän silmään keskustelussa on pistänyt etenkin ilmastoaktivismin kriitikoiden hellimä puhe ilmastoaktivismista uskontona ja kulttina.

Kriitikot vertaavat Thunbergia pyhimykseen, jonka palvominen muistuttaa kulttia, jonka jäsenet vainoavat kerettiläisiä. Mistä tässä ilmastoaktivismin uskontoistamisessa on kyse?

Uskontoistamisella viittaan jonkin asian merkityksellistämiseen uskonnoksi. Taustalla on ajatus, että uskontoa on viime kädessä se, mitä ihmiset pitävät uskontona, ja uskonnon ja ei-uskonnon ero riippuu määrittelijästä ja tämän intresseistä.

Tarkastelen seuraavassa neljän poliittisilta mielipiteiltään oikealla olevan miehen, perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon, kokoomuslaisen kaupunginvaltuutetun ja jihadismintutkija Atte Kalevan, demaripoliitikko Lasse Lehtisen ja kirjailija-kulttuurintutkija Jari Ehrnroothin ilmastoliikkeen kritiikkejä sekä sitä, millaista roolia uskonnolliset termit niissä esittävät.

Huomioni on siinä, miten uskontopuheella pyritään horjuttamaan ilmastoliikkeen asemaa poliittisessa julkisuudessa.

Tarkastelen siis sitä, mihin ilmastonmuutoskeskustelun kriitikot mahdollisesti pyrkivät, kun he käyttävät uskontoon viittaavia sanoja. Tarkoitukseni ei ole vasta kysymykseen siitä, onko ilmastoliikkeessä ”oikeasti” kyse uskonnosta tai kultista.

Hurmoshenkinen kultti laittaa epäilijät ilmastokirkon kiroukseen

Kaleva kritisoi viime elokuussa ilmastoliikehdintää ja sitä, miten Thunbergia hänen mukaansa käytettiin hyväksi. Kaleva twiittasi:

”Valitettavan moni näyttää suhtautuvan Gretaan kuin uskonnollisen kultin pyhimykseen, en voi uskoa tällaisen palvonnan kohteeksi joutumisen olevan hyväksi kenellekään. Vastuutonta.”

Teema toistui myös toisessa twiitissä, jossa Kaleva viittasi vierailuunsa Ylen Sannikka & Ukkola -keskusteluohjelmassa:

”Olen tänään #sannikkaukkola keskustelemassa #Greta-ilmiöstä, joka on saanut jo uskonnollisen kultin piirteitä. Autistisen nuoren nostaminen masinoidun julkisuuskampanjan tikunnokkaan on minusta vastuutonta. Tätä ei kuitenkaan saisi sanoa. #nytonpakko #rauhoittua”

Kalevan twiiteissä Thunbergin ”palvominen” ja häneen pyhimyksenä suhtautuminen asettuu vastakkain autistisen nuoren suojelun ja hyvinvoinnin kanssa. ”Nyt on pakko rauhoittua” ‑aihetunnisteilla luodaan kuvaa liian kiihottuneessa tilassa olevasta julkisesta keskustelusta.

Halla-aho jatkoi samalla linjalla vieraillessaan Ylen Ykkösaamu-ohjelmassa:

”On oikeastaan mielenkiintoista, että tämä Greta Thunbergin ympärille rakentunut hurmoshenkinen liike muistuttaa aika lailla tällaista maailmanlopun kulttia. Tässä puhutaan siitä, että pitäisi päätösten perustua tieteelliseen tietoon, mutta kyllä tässä minun mielestäni pikemminkin on kyse suurten tunteiden lietsomisesta ja paniikin lietsomisesta. Mutta muistan kyllä itsekin, että 16-vuotiaana tiesin kaikesta kaiken.”

Syyskuussa Lehtinen yhtyi ilmastoliikkeen uskontoistajiin Ilta-Sanomien kolumnissaan:

”Ilmastouskossa kohtaamme uskonnoille tyypillisen syyllistämisen, joka ahdistaa lapsetkin.

Osallistutaan mannertenvälisiin ristiretkiin, vainotaan kerettiläisiä ja syyllistytään vihapuheeseen. Puhtaan uskon nimissä vaaditaan perinteisiä elinkeinoja heti lopetettaviksi.

Myös lahkolaisuus on tätä päivää. Maailman sivu on noustu vuorille odottamaan vedenpaisumusta ja maailmanloppua, niin nytkin. Epäilijät joutuvat ilmastokirkon kiroukseen ja heidät laitetaan jalkapuuhun, vähintään Facebookissa.”

Lehtinen käytti kultti-sanan sijaan sen kotoisempaa vastinetta, lahkoa. Toisaalta hän maalaili kuvaa, jossa ilmastoliike on jo saavuttanut vakiintuneen institutionalisoidun aseman, josta käsin se – kuin keskiajan katolinen kirkko – pystyy ristiretkeilemään ja tuomitsemaan harhaoppiset kirkon kiroukseen.

Yksilölliset syyllisyyden tunteet Lehtinen laittaa myös ”kirkon” syyksi.

Lahkolaisuudella ja maailmanlopun odotuksella kytketään mielikuvat kulttikekusteluun, kun taas kirkkopuheella annetaan ymmärtää ilmastoliikkeen olevan jo vallan keskipisteessä, mitä ”vähintään Facebookissa” -lopetus pehmentää.

Kultin jäsentä ei tarvitse ottaa vakavasti

Uskontotieteilijöiltä kysytään usein, onko jokin ryhmä kultti. Vastaus yleensä on, että tutkijat käyttävät termiä eri tavalla kuin kysyjät. Jussi Sohlberg Kirkon tutkimuskeskuksesta summaa asian hyvin:

”Mediassa ja kansankielessä kultti mielletään suljetuksi, erityisen vaaralliseksi ja kyseenalaiseksi uskonnolliseksi liikkeeksi. Tutkimuskirjallisuudessa kultti tarkoittaa päinvastaista, väljästi organisoitunutta, individualistista, suvaitsevaista ja nopeasti muuttuvaa liikettä. Mediassa lahko ja kultti sekoitetaan käsitteinä usein toisiinsa.”

Etenkin Yhdysvalloissa vaarallisista kulteista puhumisella on vahvat perinteet. Uskontotieteilijä Ben Zeller on kirjoittanut presidentti Donald Trumpin seuraajien yhteydessä käytetystä kulttiretoriikasta, jonka avulla esitetään vastapuoli aivopestynä uhrina.

Kultti-leima näyttää kukoistavan kärjistyneessä poliittisessa ilmapiirissä, jossa erimielisyydet nähdään ylittämättöminä.

Kun suuri yleisö puhuu uskonnoista, pätee se, mitä Zeller toteaa oppineensa nimettömäksi jäävältä mentoriltaan: ”kultti on vain jonkun toisen uskonto, josta sinä et pidä.”

Zeller nostaa esseessään esiin, kuinka niin Trumpin vastustajat kuin konservatiivit, jotka kritisoivat sosiaalista oikeudenmukaisuutta ajavia kansalaisliikkeitä, ovat käyttäneet sanaa ”kultti” leimaamaan vastapuolta.

Kultti-leima näyttääkin kukoistavan kärjistyneessä poliittisessa ilmapiirissä, jossa erimielisyydet nähdään ylittämättöminä.

Uskonnollisuutta ilman jumaluuksia

Viimeisimpänä keskusteluun liittyi Ehrnrooth Ylen kolumnissaan:

”Uskonnollisen ääriliikkeen piirteitä saanut ilmastokeskustelu on vääntänyt mutkalle monta herkkää sielua.

Näkyvissä on luonnonpalvontaa ja karismaattisia lapsisaarnaajia, vihreän komentotalouden villejä unelmia ja talouskasvun vastaista agitaatiota ja propagandaa.

[…]

Hurmoksellisen ilmastoaktivismin perimmäisenä syynä ei olekaan vastuuntunto, vaan ilmastonmuutoksen aiheuttama pelkotila.

Pelon vallassa myyttiseksi selviytymiskeinoksi otetaan keskiaikainen maailmankuva, jossa koskematon luonto nähdään pyhänä samalla kun profetoidaan syntisen ihmisen aiheuttamaa maailmanloppua.

[…]

Viimeisten vuosisatojen aikana olemme edistyneet tieteellisen tiedon korvatessa uskonnollista ilmoitusta.

Pyhitetyt tekstit ja Luoja-keskeinen maailmankuva ovat silti jääneet käsikassaraksi niille jotka eivät hyväksy yksilöllistä itsemääräämisoikeutta ja luonnon käyttämistä ihmisen tarpeisiin täysin vapaasti.

Tässä kohtaa dogmaattiset jumaluskovaiset ja biouskovaiset kulkevat samaa harhapolkua.”

Ehrnroothin kolumnin keskeisenä nietzscheläis-lockelaisena argumenttina oli, ettei luonto itsessään voi olla pyhä, koska vain ihmistoiminnan kautta voidaan luoda arvoa. Siksi ilmastoliikekin olisi väärässä.

Lehtisen tapaan Ehrnrooth näkee hurmoksellisen liikkeen vaikutuksen ”herkkiin sieluihin” vaarallisena. Yleisesti ottaen luonnon kunnioittaminen esitetään jälkijättöisenä toimintana.

Arkipuheessa uskonnolliseksi voidaan ymmärtää myös asioita, joihin ei liity yliluonnollisuutta tai jumaluuksia.

Lisäksi puheella komentotaloudesta, agitaatiosta ja propagandasta luodaan mielikuva totalitarismista ja vihjaillaan Neuvostoliitosta. Kuten Lehtinen myös Ehrnrooth antaa ymmärtää, että ilmastoliike pystyy määrittämään politiikan suunnan.

Kiinnostavaa Ehnroothin kolumnissa ja tässä keskustelussa yleisemmin on huomata, että arkipuheessa uskonnolliseksi voidaan ymmärtää myös asioita, joihin ei liity yliluonnollisuutta tai jumaluuksia.

Sen sijaan niissä on sosiologi Émile Durkheimin uskonnon keskiöön asettamaa kollektiivista kuohuntaa, eli yhteisön voimaantumista ja yksilön sulautumista yhteisöön sekä pyhän ja maallisen välistä erottelua.

Uskonnollisuus on koodisana vääränlaiselle järjestäytymiselle ja kapitalismin vastaisuudelle

Yhteistä Ehrnroothin, Halla-ahon, Kalevan ja Lehtisen näkemyksille on, että uskonnollisuus viittaa ei-toivottuun ja vääränlaiseen yhteiskunnalliseen toimintaan, sitoutumiseen ja järjestäytymiseen. Siinä yhteisö järjestäytyy uudella tavalla ja uhkaa kriitikkojen näkemystä hyvästä yhteiskunnallisesta järjestyksestä sekä myös suhtautumiseen ilmastoa koskevaan tietoon.

Kyse on uskontopuheesta, jossa ilmastoaktivismista maalataan uskontoon viittaavan sanaston avulla epärationaalinen, liian tunteellinen, fundamentalistinen ja epäoikeutettu kuva.

Kirjoittajat eivät uskonnollista – siis kutsu taloudellista toimintaa ja perinteistä luonnon hyväksikäyttöä uskonnoksi tai kultiksi –, vaan ”ilmastouskonto” asetetaan vastakkain ”talouskasvun” ja ”perinteisten elinkeinojen” kanssa.

Uskonnosta ja kulteista puhuminen on keino siirtää huomio liikkeen sanomasta sen järjestäytymisen tapaan ja sanoa, että tämä tapa on väärä.

Maksimalismi ja minimalismi viittaavat uskonnon tyyppeihin, joista edellinen pyrkii kattamaan koko sosiaalisen elämänalueen ja jälkimmäinen taas on muusta yhteiskunnasta erilleen rajattua yksilöllistä ja yksityistä uskonnollisuutta.

Juuri maksimalistista, fundamentalistista uskonnollisuutta on pidetty kapitalismin kanssa heikoimmin yhteensopivana, koska edellinen moraalisine säädöksineen haastaa jälkimmäistä.

Minimalististen liberaalin kristinuskon ja henkisyyden ei nähdä aiheuttavan ongelmia, koska ne koskevat vain yksilöä ja niiden näkökulmasta uskonnon sotkeminen esimerkiksi politiikkaan on väärin. Tästä syystä kukaan ei kritisoi esimerkiksi ”ilmastohenkisyyttä”.

Ilmastoaktivismin kriitikkojen uskontopuhe saa voimansa tästä uskontokäsityksestä.

Ehrnrooth, Halla-aho, Kaleva ja Lehtinen puhuvat uskonnosta, kun he haluavat merkitä sellaista yhteiskunnallista toimintaa, joka on virheellisesti siirtynyt yksityisen alueelta julkiseen ja haastanut vallitsevia käytäntöjä, etenkin taloudellisen toimeliaisuuden alueella.

Uskonnosta ja kulteista puhuminen on keino siirtää huomio liikkeen sanomasta sen järjestäytymisen tapaan ja sanoa, että tämä tapa on väärä.

Kirjoitus on osa Uskonto ja politiikka -juttusarjaa.

Jere Kyyrö on Turun yliopistosta keväällä 2019 väitellyt uskontotieteilijä, jonka erityisalaa ovat uskonnon, kansallisuuden ja median erilaiset kytkökset. Hänen Nykykulttuuri-sarjassa julkaistu väitöskirjansa käsittelee 2000–2010-luvuilla Mannerheimin ympärillä käytyjä kulttuurikiistoja suomalaisessa mediassa.

Julkaisu Miksi ilmasto­aktivismin kriitikot rinnastavat ilmasto­liikkeen uskontoon? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Teologian tohtori, dosentti Juha Ahvion syksyllä 2018 ilmestynyt teos Sananvapaus uhattuna Suomessa keskittyy nimensä mukaisesti argumentoimaan, että erityisesti konservatiivisesti ja uskonnollisesti ajattelevien ihmisten sananvapaus on tämän päivän Suomessa uhattuna.

Patmos Lähetyssäätiön tutkimusjohtajana Ahvio on jo vuosia ollut tuottelias kirjailija ja blogisti. Ahvio esiintyy säännöllisesti kristillisissä medioissa ja on toiminut aktiivisesti tasa-arvoista avioliittolakia vastustavassa Aito Avioliitto -yhdistyksessä. Hän on myös ollut lakivaliokunnan kuultavana avioliittolain käsittelyn yhteydessä.

Ahvion laajemmasta kirjallisesta tuotannosta on Politiikasta-lehteen kirjoittanut aiemmin politiikantutkija Jiri Nieminen. Helsingin Sanomien viimekeväinen artikkeli ”Suojele Jeesus Suomea” nimesi Ahvion maan keskeisimmäksi uskonnollis-kansallismieliseksi teoreetikoksi.

Helsingin Sanomien artikkeli ”Suojele Jeesus Suomea” nimesi Ahvion maan keskeisimmäksi uskonnollis-kansallismieliseksi teoreetikoksi.

Ahvion tuotantoon tutustuminen onkin perusteltua tämän kotimaisen politiikan suuntauksen ymmärtämiseksi.

Marxistit uhkaavat todellisia ihmisoikeuksia

Sananvapaus uhattuna Suomessa -teoksen voi nähdä jakautuvat kolmeen laajaan temaattiseen kokonaisuuteen.

Kirjan ensimmäisessä osassa Ahvio keskittyy suomalaisen sananvapauden tilaan, jonka hän katsoo varsinkin konservatiivisten kansalaisten osalta heikoksi. Poliittinen korrektius on hänen mukaansa johtanut ”orwellilaiseen” tilanteeseen, joka on jo huonompi kuin esimerkiksi 1970-luvulla.

Keskimmäisissä luvuissa Ahvio laajentaa tarkasteluaan yleiseen modernien ihmisoikeuksien historiaan ja niihin liittyvään filosofiaan. Hän asettaa vastakkain historiallisesti vanhemman, luonnonoikeuteen perustuvan perinteen ja toisen maailmansodan jälkeen YK:n puitteissa kehittyneen ihmisoikeusajattelun.

Näistä jälkimmäinen on hänen mukaansa kollektivistinen ja konstruktivistinen, eli siinä ihmisoikeudet riippuvat siitä, milloin ja missä ihmisyhteisössä niitä kulloinkin määritellään. Tämänkaltainen, ihmisen ulkopuolista oikeuksien perustaa tunnustamaton näkemys on Ahvion mukaan absoluuttisin termein väärä.

Kolmessa viimeisessä luvussa Ahvio kääntää huomionsa historiallisten kehityskulkujen ja nykytilanteen analyysista aktiiviseen politiikkaan. Nykyisen kotimaisen tilanteen hän kuvaa kulttuurisotana, johon konservatiivisten piirien tulisi laajemmin herätä ja osallistua.

Ahvion mukaan kristillisten, konservatiivisten ja nationalisten toimijoiden ja yksityishenkilöiden tulisi löytää toisensa sekä kirkollisessa että valtakunnallisessa politiikassa.

Hänen mukaansa kristillisten, konservatiivisten ja nationalisten toimijoiden ja yksityishenkilöiden tulisi kasvavissa määrin löytää toisensa sekä kirkollisessa että valtakunnallisessa politiikassa.

Ahvion tavoitteena näyttääkin olevan sekä uusi herätysliike hengellisellä kentällä että jonkinlainen konservatiivinen poliittinen koalitio maallisessa politiikassa. Erityisesti perussuomalaiset Ahvio mainitsee positiivisesti ”kristillissosiaalisena” puolueena, vaikka tämä linja olikin leimallisempaa kirjan julkaisuhetkellä jo menneisyyteen jääneelle Timo Soinin puheenjohtajakaudelle.

Läpi teoksen kantavana teemana on uhka, joka kohdistuu sekä kristinuskoon, kansallisvaltioon että kirjoittajan kannattamaan käsitykseen perusoikeuksista. Tämän uhan muodostaviksi tahoiksi Ahvio mainitsee teoksessaan esimerkiksi valtamedian, poliittisen korrektiuden, valtavirtapoliitikot, sukupuolivähemmistöt ja heidän oikeuksiensa kannattajat sekä ”globalismin” ja (kulttuuri)marxismin.

Monet näistä uhkista ovat myös kansainvälisen, erityisesti yhdysvaltalaisen konservatiivisen oikeiston vakioteemoja. Teoksen ilmeisin linkki pohjoisamerikkalaiseen keskusteluun ovat hieman muusta tekstistä irtonaisiksi jäävät, presidentti Donald Trumpia puolustavat ja ”valtamediaa” hänen perusteettomasta kritisoimisestaan syyttävät osiot. Myös Unkarin ja Puolan konservatiivihallitusten puolustamiselle on kirjassa oma alaluku.

Edellä listatut tekijät ovat tuttuja myös muiden kotimaisen laitaoikeiston edustajien retoriikasta. Vaikka Ahvio esittääkin näistä toimijoista ja niiden yhteiskunnallisista vaikutuksista keskimääräistä jäsentyneempiä kuvauksia, kokonaisuus jää silti hajanaiseksi. Usein viitataan vain vasemmistolaisiin, punaisiin, marxilaisiin ja niin edelleen.

Varsinkin globalisti-termin viljeleminen on merkillepantavaa. Sen on katsottu olevan uusi kiertoilmaus vanhoille salaliittoteorioille kansallisvaltioiden perustuksia horjuttavasta kansainvälisestä juutalaisuudesta.

Tämä on mielenkiintoista suhteessa siihen, että Ahvion työnantaja, Patmos Lähetyssäätiö, sekä hänen taustanaan laajemminkin toimiva kotimainen herätyskristillinen kenttä suhtautuvat Israeliin ja juutalaisiin hyvin positiivisesti. On kuitenkin huomattava, ettei Ahvio itse tuo teoksessa suoranaisesti esiin termin antisemitistisiä yhteyksiä.

Sananvapaus uhattuna Suomessa sisältää kuitenkin epäilyttävää retoriikkaa, etenkin henkilökritiikissään. Esimerkiksi koko kolmas luku on omistettu Aatos Erkon ja Helsingin Sanomien kritisoinnille. Ahvio katsoo Erkon olleen ”globalistisen rahaeliitin sisäpiirin jäsen”, joka asetti HS:n tehtäväksi ”luoda ihmisten mieliin keinotekoinen ja globalistinen utopiaideologian mukainen todellisuus”.

Uhan muodostaviksi tahoiksi Ahvio mainitsee valtamedian, poliittisen korrektiuden, valtavirtapoliitikot, sukupuolivähemmistöt ja heidän oikeuksiensa kannattajat sekä ”globalismin” ja (kulttuuri)marxismin.

Merkille pantavaa tässä luvussa on, että Ahvio yhdistää Erkon voimakkaasti nykypäivän antisemitististen salaliittoteorioiden suurimpana mörkönä esiintyvään sijoittajamiljardööri George Sorosiin. Rinnastus on outo, sillä mitään varsinaista konkreettista yhteyttä henkilöiden välillä ei osoiteta.

Molemmat vain ovat suurten omaisuuksiensa vuoksi vaikutusvaltaisia hahmoja, joiden toiminnan Ahvio katsoo yhteiskunnalle haitalliseksi. On huomattava, että Ahvio mainitsee teoksessaan useammankin kerran Sorosin olevan ateisti.

Muuttumattomat luomisjärjestykset

Suomalaisessa sananvapauskeskustelussa on viime vuosina kiinnitetty erityistä huomiota maahanmuuton ympärillä käytävän keskustelun laillisuuden kysymyksiin. Ahvio käsittelee myös tätä teemaa teoksessaan. Hänen huolensa on kuitenkin laajempi.

Kritiikki kohdistuu kaikkien vähemmistöjen suojelemiseen tähtäävään lainsäädäntöön. Tähän Ahvio viittaa ajatusrikoslainsäädäntönä, joka perustuu vääristyneelle käsitykselle ihmisoikeuksien todellisesta luonteesta. Argumentti pohjautuu mielenkiintoisella tavalla Ahvion teologiselle näkemykselle.

Kritiikki kohdistuu kaikkien vähemmistöjen suojelemiseen tähtäävään lainsäädäntöön.

Suomalaisessa kontekstissa poikkeuksellinen seikka Ahvion ajattelussa on sen perustuksen muodostava tunnustuksellinen kristillisyys. Ahvio tunnetaan positiivisesta suhtautumisestaan kalvinismiin, johon kuuluu vahvasti ajatus luonnollisesta laista Jumalan maailmaan asettamana järjestyksenä.

Tähän pohjautuen Ahvio kiistää suoraan konstruktivismin, ilmiöiden ja kielen merkitysten rakentumisen ihmisten ajattelun ja vuorovaikutuksen kautta. Tämän hän yhdistää myös gnostilaiseen, historiallisesti kerettiläisenä pidettyyn kristillisyyden suuntaukseen. Sen sijaan hänen kivijalkansa ovat Jumalan luomisjärjestykset, jotka antavat yksiselitteiset ja ihmisestä riippumattomat merkitykset käsitteille ja ilmiöille.

Näin ollen Ahvion ajattelussa näiden luomisjärjestysten mukaisten instituutioiden, kuten heteronormatiivisten sukupuoliroolien ja kansallisvaltioiden, vastaiset pyrkimykset ovat luonnollisen lain ja Jumalan vastaisia. Samoin käsitys inhimillisestä toiminnasta riippumattomasta luonnonoikeudesta valaa pohjan Ahvion keskeiselle argumentille.

Ahvion mukaan todellisia, realistisesta metafysiikasta ja luonnonoikeudesta kumpuavia perusoikeuksia ovat oikeus elämään, omaisuuteen ja vapauteen. Viimeksi mainitusta hän kiinnittää erityitä huomiota sanan- ja uskonnonvapauteen. Todelliset perusoikeudet ovat siis negatiivisia vapauksia, toisin sanoen vapautta ulkopuolisista rajoituksista.

Teoksessaan Ahvio argumentoi pitkällisesti, että oikeat perusoikeudet ilmaistiin oikein esimerkiksi Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa. Sen sijaan Ranskan vallankumouksen ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistukseen sisällytetyistä filosofi Jean-Jacques Rousseaun ajatuksista kasvoi hänen mukaansa historian kuluessa virheellisten, positiivisten ihmisoikeuksien koulukunta.

Toisen maailmansodan jälkeisessä YK-järjestelmässä Rousseaun ja myöhemmin Karl Marxin filosofiasta on Ahvion mukaan kehittynyt Neuvostoliiton myötävaikutuksella vallitseva uhka luonnonoikeuden vapauksille. Erityisesti tätä historiallista kaarta kartoitettaessa on valitettavaa, että Ahvio on luopunut aiemmasta käytännöstään sisällyttää teoksiinsa lähdemerkinnät.

Ahvion mukaan todellisia, realistisesta metafysiikasta ja luonnonoikeudesta kumpuavia perusoikeuksia ovat oikeus elämään, omaisuuteen ja vapauteen.

Kirjan loppuosassa Ahvio esittää joukon toivomiaan toimenpiteitä kuvaamiensa kehityskulkujen kääntämiseksi. Evankelisluterilaisen kirkon osalta tämä tarkoittaisi sitoutumista edellä kuvatun kaltaiseen luonnonoikeuteen, erityisesti sukupuoliroolien, perhekäsityksen ja yksityisomaisuuden suojan osalta, sekä ”kansallisprotestanttista kristillisyyttä”, joka harjoittaisi lähimmäisenrakkautta ”maassa maan tavalla”-periaatteella.

Maahanmuuton osalta Ahvio argumentoi Raamatun Vanhaan testamenttiin perustuen, että kansojen etniset, kielelliset ja kulttuuriset eroavaisuudet ovat osa luomisjärjestystä ja näin ollen maahanmuutto, etnisten ryhmien sekoittuminen ja liialliset ulkopuoliset kulttuuriset vaikutteet ovat tätä järjestystä vastaan. Hän myös toistaa teoksessa perusteettomia väitteitä, joiden mukaan esimerkiksi YK:n puitteissa laaditut Agenda 2030- ja GCM-julkilausumat ovat globalistien juonia, jotka tähtäävät rajoittamattomaan maahanmuuttoon ja lopulta kansallisvaltioiden tuhoamiseen.

Laajemmin yhteiskunnassa Ahvio julistaa konservatiivista vastavallankumousta. Tätä varten konservatiivien tulisi tunnistaa nykyinen tilanne kulttuurisodaksi ja aktivoiduttava politiikan kaikilla tasoilla ja ryhtyä verkostoitumaan sekä aktivoitumaan kansalaistoiminnan saralla Erityistä huomiota Ahvio kiinnittää konservatiivisiin mediakanaviin, kuten TV7:ään, AlfaTV:hen sekä Patmos Radioon.

Ahvion uusien teos, Kristittynä Suomessa: Miten olla, elää ja toimia? (Kuva ja Sana, 2019) on juuri julkaistu.

Mikko Räkköläinen on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee kaupallisten sotilas- ja turvallisuusyritysten vaikutuksia ulko- ja turvallisuuspolitiikalle. 

Julkaisu Ahvio: Vasemmisto vapautta ja uskoa vastaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ottaa kantaa tilanteisiin, joissa joku yksilö tai jokin ryhmä katsoo ihmisoikeuksiensa tulleen rikotuiksi. Ylikansallinen tuomioistuin käsittelee muun muassa uskonnon-, omantunnon- ja ajatuksenvapauteen liittyviä kysymyksiä.

Strasbourgissa toimiva Euroopan ihmisoikeustuomioistuin perustettiin vuonna 1959. Se käsittelee tapauksia, joissa epäillään rikotun vuonna 1950 solmittua Euroopan ihmisoikeussopimusta, jonka kaikki Euroopan neuvoston jäsenmaat ovat ratifioineet.

Tätä tehtävää toteuttaessaan tuomioistuin ottaa kantaa asioihin, joilla voi olla laajempaa merkitystä monelle Euroopan neuvoston jäsenmaalle. Tuomioistuimen ratkaisuilla voi olla kauaskantoisiakin vaikutuksia.

Ihmisoikeustuomioistuimen eteen tuodaan tilanteita, joissa valtio on todennut uskontojen monimuotoisuuden aiheuttavan niin mittavia ongelmia, että siitä seuranneet ryhmien väliset tai sisäiset jännitteet saattavat levitä niiden ulkopuolelle ja häiritä ympäröivää yhteiskuntaa.

Uskontoon liittyvien asioiden käsittely tuomioistuimessa pohjautuu toisinaan jonkinlaiseen kriisiajatteluun, vaikka itse kriisi-sanaa ei käytettäisikään.

Rauhanomainen yhteiselo ja toisten suvaitseminen

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö uskontoon liittyvissä asioissa perustuu eurooppalaisten yhteiskuntien uskonnollisen monimuotoisuuden tunnustamiseen ja siihen, että ne ovat joutuneet tekemään tilaa uudenlaiselle monimuotoisuudelle muun muassa maahanmuuton seurauksena.

Ihmisoikeustuomioistuimen eteen tuodaan esimerkiksi tilanteita, joissa jokin valtio on todennut uskontojen monimuotoisuuden aiheuttavan niin mittavia ongelmia, että siitä seuranneet ryhmien väliset tai sisäiset jännitteet saattavat levitä niiden ulkopuolelle ja häiritä ympäröivää yhteiskuntaa. Normaalisti tuomioistuin kehottaa jäsenvaltioita varmistamaan, että eri ryhmät pystyvät rauhanomaiseen yhteiseloon ja toistensa suvaitsemiseen.

Periaate on, että moniarvoisuudesta ei tingitä tällaisten jännitteiden purkamisen nimissä. Uskonnollista moniarvoisuutta – tai oikeusistuimen sanoin uskonnollista pluralismia – ei pidetä sinällään epäsuotuisana, vaan Euroopan demokraattisille yhteiskunnille luontaisena ominaisuutena. Valtioiden on toimittava maltillisesti ja pysyttävä ”tasapuolisina” ja ”puolueettomina” tällaista sopuisaa yhteiseloa tavoitellessaan.

Diskurssin turvallistaminen

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ollut siis monesti puolustamassa uskonnollista monimuotoisuutta yksittäisten jäsenmaiden huolilta. Tuomioistuimen tekemät päätökset viittaavat kuitenkin myös siihen, että tietyssä tilanteessa uskonnollisista ilmiöistä puhuttaessa ajatukset kriiseistä liitetään valitettavasti ongelmallisella tavalla turvallisuusuhkista käytävään keskusteluun.

Viime vuosien oikeuskäytännöstä huokuu nimittäin osittain laajemminkin huomattavissa oleva taipumus nähdä tietyt ihmisryhmät muita haastavampina – Euroopan ihmisoikeustuomioistuinta lainatakseni – Euroopan ihmisoikeussopimuksen ”suojaaman ja varjeleman vuosisataisen kalliisti voitetun kamppailun tuloksena syntyneen demokraattisen yhteiskunnan” näkökulmasta.

Joihinkin uskontoihin tai vakaumuksiin, monissa tapauksissa nimenomaan islaminuskoon, suhtaudutaan epäluuloisesti. Ajatellaan, etteivät ne oikein kykene toimimaan ”epäpoliittisesti” eurooppalaisissa yhteiskunnissa ja mukautumaan näiden yhteiskuntien vaatimuksiin, esimerkiksi poliittisen tilan riippumattomuuteen (tai edes julkiseen tilan puolueettomuuteen sen laajemmassa merkityksessä).

Monimuotoisuutta kyllä tavoitellaan, mutta joitakin monimuotoisuuden muotoja pidetään huolestuttavina.

Lisäksi niiden uskotaan olevan alttiimpia yhteentörmäyksille lain (rule of law) sekä sukupuolten tasa-arvon ja muiden vastaavien keskeisten arvojen kanssa. Monimuotoisuutta siis kyllä tavoitellaan, mutta joitakin monimuotoisuuden muotoja pidetään huolestuttavina.

Tuomioistuimen tekemät ratkaisut ovat tässä suhteessa huomiota herättäviä.

Monessa näkyvässä tapauksessa tuomioistuin on nimittäin asettunut oikeutta hakevan yksilön, esimerkiksi huiviin (foulard) pukeutuneen koulutytön, sijaan valtion puolelle. Tapauksen käsittelyyn ei ole vaikuttanut se, onko valtion syytöksille yksilön häiriökäyttäytymisestä ollut minkäänlaista konkreettista näyttöä, mikä olisi mahdollisesti oikeuttanut rajaamaan uskonnonvapautta yleisen järjestyksen ja turvallisuuden sekä muiden oikeuksien ja vapauksien suojelemisen nimissä.

Kahtalainen suhtautuminen uskonnolliseen monimuotoisuuteen

Uskonnollinen monimuotoisuus itsessään on siis toivottavaa ja Strasbourgin oikeusistuimen versio Euroopasta ei noudattele täysin ”kristillisen Euroopan” kertomusta. Silti sen suhtautuminen suojelemaansa vapauteen ja eurooppalaiseen demokraattiseen yhteiskuntaan vaikuttaa nykyisellään heijastelevan monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa koskevan laajemman keskustelun kipupisteitä sekä tiettyihin ihmisryhmiin kohdistuvia ennakkoluuloja.

Tiettyjen – joskus epäsuorasti esitettyjen – katsantokantojen mukaan ihmisoikeussuojan edellytyksenä on jonkinasteinen uskonnollinen samankaltaisuus. Toisaalta tietynlaista toiseutta pidetään mahdollisesti vahingollisena. Kaikki tämä vaikuttaa ”oikeuden” toteutumiseen.

18. syyskuuta 2018 ensimmäinen hijabiin pukeutunut nainen selvisi voittajana oikeuden edessä Strasbourgissa siinä mielessä, että tuomioistuin näki, että Belgian valtio oli rikkonut ihmisoikeussopimuksen ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapauden artiklaa hänen kohdallaan.

Pamela Slotte on varajohtaja Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Julkaisu Uskonto, ihmisoikeudet ja Euroopan kriisiajattelu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Joka neljäs vuosi järjestettävät seurakuntavaalit ovat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisäisen demokratian keskeisin instituutio, jossa jokaisella noin 3,9 miljoonalla kirkon 16 vuotta täyttäneellä jäsenellä on äänioikeus.

Vaikka seurakunnilla on monissa kunnissa merkittävä rooli sosiaalipalvelujen tuottajana, seurakuntavaaleja käsitellään julkisuudessa lähes yksinomaan kirkon omasta kontekstista käsin. Tämä näkökulmarajaus peittää alleen seurakuntavaalien tiiviin yhteyden laajempaan yhteiskunnalliseen kehitykseen.

Seurakuntavaaleissa ilmenevät monet edustuksellisen demokratian trendit sinä määrin teräväpiirteisessä muodossa, että niitä voi jopa pitää  suunnannäyttäjinä.

Tarkastelemme 18.11.2018 järjestettyjä seurakuntavaaleja erityisesti demokratiatutkimuksen kehyksestä. Vaaleissa ilmenevät monet edustuksellisen demokratian trendit siinä määrin teräväpiirteisessä muodossa, että niitä voi jopa pitää tältä osin suunnannäyttäjinä.

Demokratian kannalta keskeisiä piirteitä ovat seurakuntavaalikampanjan irrallisuus valittavien päätöksentekoelinten tehtäväkentästä ja siitä seuraavat edustuksellisuusongelmat, matala äänestysaktiivisuus ja vaikeudet äänestäjien tavoittamisessa, jakolinjojen jyrkkeneminen ja polarisaation vahvistuminen sekä vaalidemokratian uudistumiseen liittyvät paineet.

Mistä vaaleissa äänestetään ja mistä valitut edustajat päättävät?

Seurakuntavaalien tehtävä on sama kuin demokraattisilla vaaleilla yleisestikin eli valita edustajat, tässä tapauksessa luottamushenkilöt seurakuntiin. Seurakuntayhtymissä valitaan samalla kertaa sekä yhtymään kuuluvien paikallisseurakuntien seurakuntaneuvostojen jäsenet että koko seurakuntayhtymän yhteisen kirkkovaltuuston jäsenet.

Itsenäisissä seurakunnissa kirkkovaltuustoihin valituksi tulleet päättävät kyseisen seurakunnan toiminnan linjauksista ja resurssien käytöstä. Valtuustojen jäsenet vastaavat myös työntekijöiden rekrytoinneista ja nykyisin yhä useammin myös kirkkoherran valinnasta.

Evankelis-luterilaisen kirkon päätöksentekorakenne ja edustuksellisten elinten keskinäiset suhteet ovat monimutkaiset. Päätöksentekojärjestelmään kuuluvat paikallisseurakuntien neuvostojen ja valtuustojen lisäksi hiippakuntavaltuustot jokaisessa hiippakunnassa, kirkolliskokous sekä Kirkkohallituksen täysistunto. Lisäksi päätösvaltaa käyttää piispainkokous eli hiippakuntien piispat ja arkkipiispa.

Kirkolliskokouksen jäsenet valitaan vaaleilla, joissa äänestäjinä ovat seurakuntavaaleissa valitut seurakuntien luottamushenkilöt. Seurakuntavaaleissa valitaan siten sekä paikalliset päätöksentekijät että ylimpien päätösvallan käyttäjien maallikkovalitsijat.

Seurakuntavaalikampanja on pitkälti eriparia päätöksenteon arjen kanssa.

Hallinnollinen vaikeaselkoisuus aiheuttaa osaltaan sen, että seurakuntavaalikampanja on pitkälti eriparia päätöksenteon arjen kanssa. Kirkon sisällä vaalit nähdään usein tilaisuutena nostaa laajempia uskontoon ja kirkon tehtäväkenttään nivoutua kysymyksiä julkiseen keskusteluun ja siten lisätä kirkon yhteiskunnallista näkyvyyttä.

Tästä lähtökohdasta seurakuntavaalien korkea äänestysprosentti näyttäytyy signaalina siitä, että kirkko kiinnostaa ihmisiä. Seurakuntavaalien rooli yleisenä kirkon tunnettuus- ja mielikuvakampanjana näkyi niin vuoden 2014 ”Usko hyvän tekemiseen” kuin näiden vaalien ”#minunkirkkoni” -teemassa.

Etenkin jälkimmäisen viestin tavoitteena oli tuoda esiin jäsenistön moninaisuutta ja sitä kautta kirkon sisäistä moniäänisyyttä, mutta se sai myös osakseen kritiikkiä yksilökeskeisestä ”tee kirkosta mieleisesi” -lähestymistavasta.

Seurakuntavaalien yhdistämisestä valtakunnalliseen markkinointityyppiseen kampanjaan seuraa se ongelma, että vaalien alla puhutaan monenlaisista kirkon oppiin ja etiikkaan liittyvistä kysymyksistä. Ne ovat merkityksellisiä sitä kautta, että seurakuntavaaleissa valitut valitsevat edustajat teologisista linjauksista päättävään kirkolliskokoukseen.

Niiden pohjalta jäsentyvät jakolinjat eivät kuitenkaan juuri näy seurakuntaneuvostojen ja kirkkovaltuustojen päätöksenteossa. Äänestäjät saattavat painottaa ehdokasvalinnassaan suhtautumista samaa sukupuolta olevien parien vihkimiseen, kun käytännössä työssä edustajalta vaaditaan budjetin ja strategian valmisteluun tai säästöjen kohdentamiseen liittyvää osaamista.

Kuka edustaa mitäkin?

Seurakuntavaaleissa on useita institutionaalisia ja hallinnollisia järjestelyjä, jotka aiheuttavat ongelmia edustuksellisuuden toteutumiselle. Ehdokasasettelua varten tarvitaan valitsijayhdistys, jossa on vähintään kymmenen äänioikeutettua seurakunnan jäsentä.

Valitsijayhdistysten ainoa tarkoitus on asettaa seurakuntavaaleihin ehdokas tai ehdokkaita. Äänestäjän kannalta valitsijayhdistykset ovat hämmentäviä, sillä yhdistykset eivät ole puolueiden tapaan pysyviä instituutioita vaan ne muodostetaan kutakin seurakuntavaalia varten erikseen. Yhdistyksen taustalla saattaa olla herätysliike, poliittinen puolue tai asukasyhdistys, mutta yleensä se ei käy suoraan ilmi yhdistyksen nimestä tai kuvailusta.

Seurakuntavaalien tuloksista on vaikea muodostaa kuvaa siltä kannalta, mikä jakolinja kulloinkin voitti ja missä määrin tässä oli muutosta edellisiin vaaleihin nähden

Vaalilistat ovat monesti löyhiä yhteenliittymiä eikä niiden perusteella pysty arvioimaan yksittäisten ehdokkaiden asennoitumista. Valitsijayhdistykset eivät toimi valtuustokaudella puolueiden tapaan valtuutettujen ryhmänä, vaan valtuutetut ovat itsenäisinä toimijoita.

Näin ollen vaaleissa esitettävät valitsijayhdistysten ohjelmat eivät sido edes epämuodollisesti valittuja valtuutettuja eivätkä välttämättä sellaisenaan näy valtuustotyöskentelyssä. Äänestäjä joutuu siis tekemään valintansa pitkälti sokkona, koska hän ei voi äänestäessään varsinaisesti tietää, mitä asioita ehdokas valtuustotyössään pyrkii edistämään. Tältä osin seurakuntavaalien tilanne tuo kärjistetysti esiin ”äänestäjän kuluttajansuojaan” liittyvät kysymykset.

Ehdokaslistojen ohjelmia tärkeämmäksi ja vaalien toteuttamisen kannalta välttämättömiksi ovatkin muotoutuneet seurakuntavaalikoneen sisältämät ehdokaskuvailut.

Edustuksellisuusongelmat näkyvät konkreettisesti siinä, että seurakuntavaalien tuloksista on vaikea muodostaa kuvaa siltä kannalta, mikä jakolinja kulloinkin voitti ja missä määrin tässä oli muutosta edellisiin vaaleihin nähden. Edustukselliseen demokratiaan elimellisesti kuuluva vastuullisuus ei näin toteudu juuri muuten kuin henkilötasolla.

Miten innostaa seurakuntalaiset äänestämään?

Äänesaktiivisuudesta käydään kaikkien eri vaalityyppien yhteydessä pitkälti samansisältöinen, äänestäjän motivaatio-ongelmia korostava keskustelu. Seurakuntavaaleissa osallistumisaste saa erityistä huomiota, koska se jää usein huomattava matalaksi. Nyt käytyjen vaalien äänestysprosentti oli 14,4, mikä on runsas prosenttiyksikkö vähemmän neljän vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna.

Seurakuntavaalien erityispiirre on sopuvaalit, jotka voidaan järjestää, mikäli ehdokkaita on yhtä monta kuin valittavassa toimielimessä on jäseniä. Tällä kertaa sopuvaaliin päätyi 13 prosenttia seurakunnista eli 51 seurakuntaa, mikä on lähes kaksinkertainen määrä vuoteen 2014 verrattuna.

Sopuvaaleja järjestetään tavallisimmin pienillä paikkakunnilla, jossa paikkakunnan asukkaiden tai seurakunnan jäsenten määrä on korkeintaan pari tuhatta ihmistä. Tällä hetkellä ei vielä ole tiedossa, onko sopuvaalien seurakunnissa valtuutettuina samat henkilöt kuin edellisellä kaudella.

Demokratian toteutumisen kannalta on kuitenkin keskeistä, että sopuvaaleja käyttävissä seurakunnissa seurakuntalaiset eivät päässeet käyttämään lainkaan äänioikeuttaan. Mikäli sopuvaalien seurakuntien jäsenet huomioidaan, vaalien äänestysprosentti oli noin 13,5.

Toisaalta seurakuntavaaleissa on myös panostettu huomattavasti äänestäjien aktivointiin. Kirkko on tarjoutunut toimimaan demokratian koelaboratoriona ulottaessaan vuonna 2008 ensimmäisenä äänioikeuden 16-vuotiaisiin.

Kuten aiemmissa vaaleissa, ennakkoäänestysmahdollisuus järjestettiin kauppakeskuksissa, toreilla ja pyynnöstä jopa kodeissa. Äänioikeutettuja lähestyttiin kotiin lähetetyllä vaalikirjeellä ja seurakunnat käyttivät markkinointibudjettia esilläoloon #minunkirkkoni-teemalla. Osallistumisesta pyrittiin palkitsemaan: esimerkiksi Helsingin Kampin Narikkatorilla äänestäneet saivat kahviin ja leivokseen oikeuttavan lipukkeen.

Kulkeeko kirkko kohti kaksipuoluejärjestelmää?

Politiikassa perinteisesti vallinneen vasemmisto–oikeisto-jakolinjan sijaan Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa keskeisin jännite kulkee ulottuvuudella konservatiivi–liberaali. Siinä on ytimeltään kyse kristinuskon tulkinnan eroista, kuten siitä, miten kirjaimellisesti Raamattua tulee lukea ja tulkita. Tällä hetkellä voimakkaimman jännitteen synnyttää kysymys samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä ja uudistetun avioliittolain toimeenpanoa kirkossa

Konservatiivisilla herätysliikkeillä on perinteisesti ollut vahva asema kirkon hallintoelimissä. Vuodesta 2005 toiminut Tulkaa kaikki -liike on onnistunut vaali vaalilta aktivoimaan liberaalimpiin leiriin kuuluvia äänestäjiä.

Vaikka vaalijärjestelmä mahdollistaa hyvinkin runsaan ryhmäkirjon, käytäntö näyttää vievän kohti kasvavaa polarisoitumista.

Myös matala äänestysaktiivisuus aiheuttaa vaalien välistä turbulenssia, koska melko vähäisilläkin äänimäärillä voi saada aikaan liikettä suuntaan tai toiseen. Alustavien arvioiden mukaan nyt valitut luottamushenkilöt ovat ajattelultaan aiempaa kauempana toisistaan.

Konservatiivi–liberaali-akseli näyttää vaikuttavan läpi kirkon päätöksenteko-organisaation jopa siinä määrin, että kirkolliskokouksen äänestäessä Kirkkohallituksen kansliapäällikön valinnasta nähtiin jakolinjat kahden eniten ääniä saaneen ehdokkaan välillä asettuvan samoihin lukumääriin kuin kevään 2018 äänestystulos avioliittoaloitteesta.

Konservatiivi–liberaali-jakolinjaa on kritisoitu asioita ja näkemyksiä yksinkertaistavaksi eikä kehitys kohti ”kaksipuoluejärjestelmää” ole välttämättä eduksi kummallekaan laidalle.

Vaikka vaalijärjestelmä sinänsä mahdollistaa hyvinkin runsaan ryhmäkirjon, käytäntö näyttää vievän kohti kasvavaa polarisoitumista. Tähän ovat osittain vaikuttaneet kirkon jäsenistössä tapahtuvat muutokset ja matala äänestysaktiivisuus, joka todennäköisesti on toiminut konservatiivien eduksi.

Toisaalta voi nähdä, että konservatiivien vahvistuminen on ollut osin seurausta liberaalien sisäisestä hajanaisuudesta johtuvasta heikommasta mobilisointikyvystä. Kun se on parantunut, jakolinjat ovat kirkastuneet. Myös monet viime vuosina esille nousseet kysymykset ovat olleet luonteeltaan sellaisia, joissa keskitie on vaikeasti määriteltävissä, ja siten vahvasti jakavia.

Miten kirkkodemokratiaa voisi vahvistaa?

Seurakuntavaalien yhteydessä suurin huomio kiinnittyy yleensä osallistumisasteeseen. Mistä äänestysprosentti kertoo ja miksi se on niin tärkeä?

Kuten edellä todettiin, korkea äänestysaktiivisuus nähdään usein epäsuorana merkkinä siitä, että kirkko on tärkeä ja sillä on kosketusta ihmisten arkeen. Tämän arvioimiseksi on kuitenkin tarjolla monipuolisempia mittareita, jotka myös osoittavat positiivisempia lukemia. Esimerkiksi vuoden 2015 eduskuntavaalitutkimuksen mukaan suomalaiset luottavat evankelis-luterilaiseen kirkkoon enemmän kuin poliittisiin instituutioihin tasavallan presidenttiä lukuun ottamatta.

Yleisen kiinnostavuuden sijaan matala äänestysaktiivisuus tulisi tulkita merkiksi demokratian ongelmista kirkon sisällä. Mikäli päätöksenteon rakenteet ovat jäykkiä ja hierarkkisia, vaalien merkitys uhkaa jäädä pitkälti niiden legitimoijaksi.

Vaaleilla saadaan ”homma hoidettua” eli luottamushenkilöt valituksi, minkä jälkeen asia on poissa päiväjärjestyksestä seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Mikäli tämä on keskeinen äänestäjälle välittyvä viesti, osallistumista helpottavat käytännönjärjestelyt tai kannustimet jäävät merkitykseltään toisarvoiseksi.

Suomessa kehitellään ja testataan parhaillaan monenlaisia demokratiainnovaatioita, joista saatuja kokemuksia kerätään demokratiakiihdyttämön tyyppisille alustoille. Seurakuntavaalien tulosstudion keskustelussa Helsingin yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja Kaisa Raittila totesi, että kirkko on huomattavasti muuta yhteiskuntaa jäljessä osallistuvan demokratian kehittämisessä. Sitä tukisi osaltaan päätöksentekoprosessien ja toimintakulttuurin avaaminen seurakuntalaisille samaan tapaan kuin Anna Kontula teki eduskunnan osalta tänä syksynä ilmestyneessä autoetnografisessa teoksessaan.

Kirkon yhteiskunnallisen vaikuttavuuden lisäämiseksi vaalijulkisuutta parempi keino on tuoda kirkon ydinsanomaa esiin yhä epäoikeudenmukaisemmaksi käyvässä maailmassa. Kirkon ydinsanomaan nivoutuvat niin luomakuntaa kohtaava ilmastonmuutos kuin ihmisarvo ja ihmisoikeudet laajasti määriteltyinä.

Esimerkiksi Kirkkohallituksen ”Kaikkialta kaikkialle – kirkon missio nyt” -raportissa todetaan, että kirkon tulee käyttää profeetallista ääntään suhteessa eriarvoisuuteen ja oikeudenmukaisuuden loukkauksiin. Kirkon ihmisoikeusfoorumin tuore julkaisu ”Näkökulmia ihmisoikeuksiin” painottaa puolestaan kirkon perinnettä puolustaa kaikkien yhtäläistä ja tasavertaista oikeutta elää ihmisenä.

Seurakuntavaaleja ei ole tarpeen valjastaa imagokampanjaan, koska kirkolla on jatkuvasti ja monipuolisesti annettavaa keskusteluun paremmasta yhteiskunnasta. Samanaikaisesti sen on pysyttävä jatkuvasti valppaana tavassa, jolla se itse joko vahvistaa tai heikentää osallisuutta.

Tuomiosunnuntaina Tuomasmessussa saarnannut kansanedustaja Kontula toi esiin, että kirkon sanoma on edelleen suunnattu keskiluokalle. Köyhä ja kurja asemoidaan rukouksissa ja puheissa lähes aina kolmanteen persoonaan: ei koskaan me tai te vaan aina he tai ne.

Tässä piilee myös mahdollisuus kirkolle, mikäli se kykenee poliittista järjestelmää paremmin vastaanottamaan osattomuutta kokevien viestit ja vastaamaan niissä heijastuviin tarpeisiin.

Hanna Wass ja Heikki Hiilamo ovat professoreita Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Titi Gävert on Kirkkohallituksen diakoniatyön asiantuntija.

Julkaisu Seurakuntavaalit demokratian stressitestinä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.