Henkilökeskeisyys korostui alkuvuonna 2024 järjestetyissä presidentinvaaleissa koko kampanja-ajan. Tämä ilmeni muun muassa syyskuun 2023 ja tammikuun 2024 välillä julkaistuissa ehdokaskannatusmittauksissa, joissa noin puolet vastaajista ei aikonut äänestää itselleen lähimmän puolueen ehdokasta.

Vaalitavasta johtuvan henkilökeskeisyyden lisäksi ilmiöön näytti vaikuttaneen myös kärkiehdokkaiden välille muodostunut asetelma gallupeissa sekä taktisen äänestämisen mahdollisuus ensimmäisellä kierroksella. Nämä seikat kannustivat äänestäjiä entisestään luopumaan puoluekannoistaan.

Tämä artikkeli käsittelee gallupeissa havaittuja muutoksia puoluekannan näkökulmasta ja antaa katsauksen äänestäjien puolueuskollisuuden tasoon kampanja-aikana Suomen presidentinvaalissa 2024.

Henkilö vai puolue?

Presidentinvaali on luonteeltaan henkilövaali, sillä suoran kansanvaalitavan vuoksi ääni kulkeutuu suoraan ehdokkaalle eikä puolueelle. Huomio keskittyy puolueen sijaan ehdokkaisiin henkilöinä; esimerkiksi heidän julkisuuskuvaansa ja suoriutumiseensa televisioiduissa vaaliväittelyissä.

Vaikka puolueet vaikuttavat ehdokasasettelussa ja kampanjaorganisaatioina, suora vaalitapa kannustaa ehdokkaita häivyttämään puoluetaustaansa. Syy on yksinkertainen: tullakseen valituksi ehdokkaan tulee kerätä kannatusta laajasti yli puoluerajojen. Enemmistöperiaatteen mukaisesti ehdokkaan tulee valituksi tullakseen kerätä kannatusta laajasti yli puoluerajojen.

Mikäli kukaan ehdokkaista ei saa ensimmäisellä kierroksella äänten enemmistöä, eniten ääniä saaneet kaksi ehdokasta etenevät toiselle kierrokselle ja heistä suositumpi voittaa. Puolueuskollisuudella on siis presidentinvaaleissa pienempi merkitys kuin muissa vaaleissa. Puolueuskollisuudella viitataan yleisesti siihen, että äänestäjä pysyy uskollisena puolueelleen vaalista toiseen.

Tässä artikkelissa käsitteellä tarkoitetaan kuitenkin sitä, missä määrin eri puolueiden äänestäjät pysyivät uskollisina puolueelleen vaalikampanjan aikana, eli kuinka moni arvioi äänestävänsä sen puolueen ehdokasta, jota muutenkin äänestäisivät, ja miten tämä kehittyi presidentinvaaligallupien valossa. Arvioimme taktisen äänestämisen houkuttelevuuden vaikuttaneen osaltaan puolueuskollisuuden tasoon erityisesti heikommin menestyneiden ehdokkaiden kohdalla.

Eduskuntavaaleissa noudatetaan suhteellista vaalitapaa ja tulevan hallituskoalition arviointi etukäteen on vaikeaa. Tästä näkökulmasta presidentinvaaleissa toisen kierroksen asetelma on helpommin ennakoitavissa ja helpottaa myös äänellä taktikoimista.

Taktinen äänestäminen – eli äänen antamisen muulle kuin ensisijaiselle ehdokkaalle tai puolueelle – saattaa korostua erityisesti enemmistövaalitavalla käytävissä kaksivaiheisissa presidentinvaaleissa. Eduskuntavaaleissa noudatetaan suhteellista vaalitapaa ja tulevan hallituskoalition arviointi etukäteen on vaikeaa. Tästä näkökulmasta presidentinvaaleissa toisen kierroksen asetelma on helpommin ennakoitavissa ja helpottaa myös äänellä taktikoimista.

Taktisen äänestämisen näkökulmasta suosikkiehdokkaan äänestäminen voi tuntua äänen hukkaan heittämiseltä, jos hänellä ei ole realistista mahdollisuutta päästä toiselle kierrokselle. Toisaalta äänestäjä saattaa pohtia äänestyspäätöstään useamman läheiseksi kokemansa puolueen tai ehdokkaan välillä – tätä kutsutaan äänestäjän harkintajoukoksi – mikä vaikeuttaa taktisen äänestämisen tunnistamista tutkimuksellisesta näkökulmasta.

Ilman mielipidemittauksia taktinen äänestäminen olisi vaikeaa, koska mielipidemittaukset antavat tietoa äänestäjille esimerkiksi siitä, ketkä ehdokkaat voisivat päästä toiselle kierrokselle. Vaalitutkimusten kautta on tunnistettu myös niin kutsuttu voittajan vankkurit -ilmiö (eng. bandwagon effect), jonka katsotaan vahvistavan gallupien ennakkosuosikkien asemaa. Ilmiöllä tarkoitettaan tilannetta, jossa äänestäjä siirtyy ennakkosuosikin taakse hyläten itselleen ensisijaisen ehdokkaan ja vahvistaakseen kärkiehdokkaan mahdollisuuksia tulla valituksi.

Taktinen äänestäminen ja voittajan vankkurit -ilmiö heijastuivat puolueuskollisuuteen

Tutkimuksen aineistona käytettiin Ylen syyskuun 2023 ja helmikuun 2024 välillä julkaisemia mielipidemittauksia ja niiden tausta-aineistoja presidentinvaaleista. Yle keräsi vastaukset puhelinhaastatteluina äänestysikäisiltä suomalaisilta.

Puolueuskollisuuden tasoa tarkasteltiin laskemalla puoluekannatuksen mukaan painotetut keskiarvot ehdokkaiden kannatuksesta oman puolueensa kannattajien keskuudessa. Kaikkien puoluekantansa ilmaisseiden äänestäjien keskuudessa puolueuskollisuus oli tutkimusajan alussa noin 50 %, minkä jälkeen se laski loka–marraskuuksi noin 45 %:iin ja palasi tammikuussa takaisin syyskuun tasolle.  Tarkastelusta on jätetty pois valitsijayhdistysehdokas Mika Aaltola, jonka kohdalla puolueuskollisuutta ei pystytty tarkastelemaan.

Kuvio 1: Arvot on laskettu painotetulla keskiarvolla kertomalla puolueuskollisuus puolueen sen hetkisellä kannatuksella.
Lähde: (Yle 14.9.2023; 13.10.2023; 15.11.2023; 13.12.2023; 25.1.2024; 8.2.2024).

Kun ehdokasjoukko jaetaan kannatuksen perusteella kahtia, huomataan, että neljä eniten kannatusta saanutta ehdokasta (Alexander Stubb, Pekka Haavisto, Jussi Halla-aho, Olli Rehn) onnistuivat juuri ennen vaalipäivää keräämään taakseen enemmän oman puolueensa äänestäjiä, kun taas neljä heikoiten kannatettua (Li Andersson, Jutta Urpilainen, Sari Essayah, Harry Harkimo) menettivät kannatustaan myös omiensa keskuudessa.

Neljän kannatetuimman kohdalla puolueuskollisuuden taso siis nousi vaalipäivän lähestyessä, ja neljän vähiten kannatetun kohdalla se laski. Havaintoa saattaa selittää taktinen äänestäminen yhdistettynä voittajan vankkurit -ilmiöön, joihin molempiin muutokset kannatusmittauksissa vaikuttavat.

Muuta kuin läheisimmän puolueen ehdokasta äänestäville ei ole kuitenkaan yhdentekevää, ketä he äänestävät. Vaikka äänestäjä hyppäisikin jonkin kärkiehdokkaista vankkureihin, äänen saa tyypillisesti joku äänestäjän harkintajoukosta löytyvä toinen ehdokas tai puolue.

Neljän kannatetuimman kohdalla puolueuskollisuuden taso siis nousi vaalipäivän lähestyessä, ja neljän vähiten kannatetun kohdalla se laski. Havaintoa saattaa selittää taktinen äänestäminen yhdistettynä voittajan vankkurit -ilmiöön

Tämä näkyi myös presidentinvaaleissa 2024. Usealle äänestäjälle esimerkiksi vihreät ja SDP löytyvät samasta harkintajoukosta, ja monien SDP:tä tavallisesti äänestävien ääni menikin näissä vaaleissa Haavistolle. Mediassa esitettyjen arvioiden mukaan juuri ennen vaaleja myös vasemmistoliiton Anderssonin takaa siirtyi äänestäjiä Haavistolle. Muiden ehdokkaiden kuin Haaviston takana ei nähty yhtä merkittäviä osuuksia muiden puolueiden äänestäjistä, mikäli vailla omaa ehdokasta olevia RKP:n äänestäjiä ei oteta huomioon. Kuitenkin näissäkin tapauksissa suurin osa kannatti melko läheisen puolueen ehdokasta.

Juuri ennen ensimmäistä vaalipäivää erityisesti Halla-ahon (ps.) mutta myös Rehnin (kesk.), Anderssonin (vas.) sekä Essayahin (kd.) kannatus kasvoi ehdokkaan oman puolueen kannattajien keskuudessa. Toiselle kierrokselle päätyneen ja koko vaalit voittaneen Stubbin kannatus kokoomusta kannattavien joukossa putosi ja myös Haaviston kannatus vihreitä äänestävien keskuudessa laski virhemarginaalin sisällä hieman.

Kuvio 2: prosentuaalinen osuus niistä puolueen kannattajista, jotka ovat myös lähimmäksi kokemansa puolueen asettaman tai tukeman ehdokkaan takana. Kuvioon on merkitty katkoviivalla kohta, josta alkaa presidentinvaalin toinen kierros. Lähde: (Yle 14.9.2023; 13.10.2023; 15.11.2023; 13.12.2023; 25.1.2024).

Haaviston kannatus oman puolueensa äänestäjien keskuudessa oli koko tarkastellun kampanja-ajan korkein kaikista ehdokkaista, kun taas Urpilaisen (sdp) kannatus oli alhaisin. Vihreiden kannatus ei noussut tarkastelujakson aikana, joten Haaviston korkea kannatus ei realisoitunut vihreän puolueen kannatuksessa, mikä osaltaan korostaa presidentinvaalien henkilövaaliluonnetta.

Mitä mielipidemittaukset kertovat?

Tämä tutkimus osoittaa, että tarkasteltujen mielipidemittausten perusteella puolet äänestäjistä suunnitteli äänestävänsä muun kuin itselleen läheisimmän puolueen ehdokasta jo useita kuukausia ennen vaaleja. Vaalipäivän lähestyessä ja tilanteen mielipidemittauksissa kiristyessä yhä suurempi osuus siirtyi vahvasti kannatettujen ehdokkaiden taakse.

Taloustutkimuksen Ilta-Sanomille toteuttaman selvityksen mukaan 12 % kertoi äänestäneensä taktisesti presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella eli antaneensa äänensä toiselle kuin ensisijaiselle ehdokkaalle. Haavistoa äänestäneistä jopa viidesosalle Haavisto ei ollut mieluisin ehdokas.

Monet vasemmistopuolueita äänestävät kerääntyivät Haaviston taakse – osittain luultavasti estääkseen perussuomalaisten Halla-ahon, tai varmistaakseen Haaviston pääsyn toiselle kierrokselle. Ylen mielipidemittauksista johdetut tuloksemme tukevat näitä havaintoja, osoittaen SDP:n ja vasemmistoliiton äänestäjien kerääntyneen Haaviston taakse vaalipäivää lähestyttäessä. Toisaalta tulokset osoittavat, että vihreät pysyivät systemaattisesti ehdokkaansa takana koko kampanja-ajan. Esimerkiksi kokoomuksen kannattajat erosivat vaalipäivän kynnyksellä puoluekannoistaan suhteellisesti enemmän.

Presidentinvaalit 2024 keskittyivät pitkälti ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, jonka päälinjoista ehdokkaat olivat yksimielisiä. Tämä yksimielisyys luultavasti vahvisti vaalien henkilökeskeisyyttä. Samaa kertovat myös oletetut laajemmat harkintajoukot verrattuna esimerkiksi eduskuntavaaleihin – äänestäjät perustavat ehdokasvalintansa presidentinvaaleissa perinteisten poliittisten jakolinjojen sijaan ehdokkaiden kokemukseen tai ominaisuuksiin.

Mielipidemittausten perusteella puolet äänestäjistä suunnitteli äänestävänsä muun kuin itselleen läheisimmän puolueen ehdokasta jo useita kuukausia ennen vaaleja.

Vaaleissa, joissa ehdokkaiden välille muodostuu suurempia jakolinjoja, myös puolueuskollisuuden voidaan olettaa näyttäytyvän vahvempana. Toisaalta siinä missä kahden kärkiehdokkaan, Stubbin ja Haaviston, välillä ei ollut merkittäviä äänestäjille heijastuvia näkemyseroja heidän taustapuolueidensa ideologisista eroista huolimatta, Halla-ahoa on kuvailtu yhdeksi eniten mielipiteitä jakaviksi poliitikoiksi Suomessa, mikä saattoi heijastua mm. vasemmistopuolueiden äänestäjien ryhmittymiseen Haaviston taakse estääkseen gallupeissa nousseen Halla-ahon pääsemisen toiselle kierrokselle.

Ensimmäisen ja toisen kierroksen välissä mediassa heräsi vilkas keskustelu Haaviston seksuaalisesta suuntautumisesta ja sen mahdollisesta vaikutuksesta äänestäjiin. Esimerkiksi Helsingin Sanomien kyselyn mukaan jopa 40 prosentille Stubbin äänestäjistä Haaviston seksuaalisella suuntautumisella oli vaikutusta päätökseen olla äänestämättä häntä. Samoin Haavistoa haastettiin vaalitenteissä al-Hol-tapauksesta, josta hän sai ulkoministerinä kritiikkiä.

Vaalivoittaja Stubbin voidaan katsoa välttyneen vastaavilta kohuilta. Tämä saattoi osaltaan vaikuttaa Stubbin johtoaseman säilymiseen gallupeissa niin ensimmäisellä kuin toisellakin kierroksella ja vaalivoittoon historiallisen pienellä, 3,2 prosenttiyksikön erolla Haavistoon.  Jos toisen kierroksen ehdokkaiden arvot ja näkemykset olisivat eronneet enemmän, puolueuskollisuus olisi voinut korostua.

Lopuksi

Tutkimuksemme tarjoaa katsauksen äänestäjien puolueuskollisuuden tasoon kampanja-aikana presidentinvaaleissa 2024 sekä sen mahdollisiin merkityksiin taktisen äänestämisen ja voittajan vankkurit -ilmiön näkökulmasta.

Tulosten perusteella noin puolet äänestäjistä ei aikonut äänestää itselleen lähimmän puolueen ehdokasta, mikä kertoo vaalin henkilökeskeisyydestä. Tämä selviää vaalikampanjan aikana julkaistuista Ylen ehdokaskannatusmittauksista, joissa yhä suurempi osuus siirtyi kampanjan edetessä kärkiehdokkaiden taakse.

Tulokset selittyvät osittain presidentinvaaleista tutun voittajan vankkurit -ilmiön kautta – vaikkakin tässä tapauksessa äänestäjät ryhmittyivät yhden ehdokkaan sijasta kahden kärkiehdokkaan taakse (vrt. Sauli Niinistön ennakkosuosikin asema ja ennätyksellinen vaalivoitto ensimmäisellä kierroksella vuoden 2018 presidentinvaaleissa). Toisaalta tulokset antavat viitteitä taktisesta äänestämisestä erityisesti vasemmistoäänestäjien keskuudessa.

Yht. yo. Roosa Pajunen on valtio-opin opiskelija Tampereen yliopistossa.

Yht. yo. Lotta Teivaala on valtio-opin opiskelija Tampereen yliopistossa.

Yht. yo. Bettina Ukkola on kansainvälisen politiikan opiskelija Tampereen yliopistossa.

PM Venla Hannuksela on valtio-opin väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.

YTM Maarika Kujanen on valtio-opin väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.

Kirjoittajien lisäksi tutkimuksen tekoon osallistuivat valtio-opin opiskelijat Iida Tani, Saga Ovaska ja Meeri Pääkkö.

Artikkeli perustuu Tampereen yliopiston valtio-opin presidentinvaaleja käsittelevän vaalitutkimuskurssin opiskelijoiden laatimaan tutkimukseen. Tutkimus käsitteli mielipidemittauksissa havaittavia muutoksia presidentinvaalikampanjan aikana.

Artikkelikuva: Thor Deichmann / Pixabay

Julkaisu Hyppäsivätkö äänestäjät kärkiehdokkaiden kelkkaan? Puolueuskollisuus presidentinvaalikampanjan 2024 aikana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kevään 2023 eduskuntavaaleissa keskeisinä teemoina korostuivat talous ja kansallinen turvallisuus. Vaaleja varjostivat koronapandemian jälkiseuraukset, Venäjän hyökkäys Ukrainaan sekä energiakriisi ja inflaatio. Nämä kriisit vaikuttivat epäilemättä siihen, miten puolueet ja ehdokkaat rakensivat vaalilupauksiaan.

Moni lupaus keskittyikin ratkaisemaan talouden haasteita sekä varmistamaan Suomen turvallisuuden muuttuvassa maailmantilanteessa. Kysymykset julkisen talouden tasapainottamisesta ja uudenlaiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset uhat raamittivat sekä kampanjakeskustelua että puolueiden kampanjointia vaaleissa. 

Vaalien jälkeen muodostetun Petteri Orpon johtaman porvarihallituksen hallitusohjelmassa nämä samat talous- ja turvallisuuspoliittiset teemat ovat keskeisessä asemassa. Taloudessa ovat nousseet esiin esimerkiksi kehysriihessä sovitut leikkaukset sekä veronkorotukset, kuten arvonlisäveron (ALV) nostaminen, jolla pyritään tasapainottamaan julkista taloutta. Samalla kansalliseen turvallisuuteen liittyvät kysymykset, kuten uusi rajalaki, ovat nousseet keskusteluun erityisesti turvallisuusympäristön muutosten ja geopoliittisten jännitteiden myötä.  

Tässä artikkelissa pohdimme sitä, miten tämänhetkisessä julkisessa keskustelussa ja hallitusohjelmassa esillä olevat teemat olivat nähtävissä hallituspuolueiden ehdokkaiden vaalilupauksissa jo eduskuntavaalien aikaan. Olemme lisäksi kiinnostuneita siitä, missä määrin vaalilupaukset heijastelivat eroja nykyisten hallitus- ja oppositiopuolueiden välillä.

Aineistona käytetään Tampereen yliopiston valtio-opin eduskuntavaalitutkimuskurssilla keväällä 2023 kerättyä tutkimusaineistoa, johon on kerätty jokaisen pirkanmaalaisen eduskuntavaaliehdokkaan ilmoittamat henkilökohtaiset vaalilupaukset Ylen vaalikoneessa.

Vaalilupauksia poliittisilla jakolinjoilla: Orpon hallituspohjan ideologiset ulottuvuudet

Vaalilupauksilla tarkoitetaan puolueiden ja ehdokkaiden vaalikampanjoiden aikana esittämiä sitoumuksia tai lausuntoja siitä, millaista politiikkaa he toteuttaisivat valituiksi tullessaan. Vaalilupausten toteutumista seuraamalla äänestäjät voivat arvioida puolueiden ja edustajien kykyä edistää asioita, joihin nämä ovat ennen vaaleja sitoutuneet.

Lisäksi vaalilupaukset auttavat äänestäjiä ehdokasvalintaa tehdessä, sillä ne tiivistävät ehdokkaiden ja puolueiden merkittävimmät tavoitteet ymmärrettävään pakettiin ja mahdollistavat harkitun päätöksen tekemisen. Vaalilupausten avulla voidaan tarkastella, millaisilla teemoja äänestäjät kannattivat eniten ja näin sitä, millainen valtakirja politiikantekoon hallituskaudelle on annettu. 

Vaalilupaukset ovat kuitenkin myös aina lähtöisin puolueiden ja ehdokkaiden arvoista ja tärkeimpinä pitämistä teemoista sekä asiakysymyksistä. Hallituskoalitioita rakennettaessa puolueiden ideologisella yhteneväisyydellä on merkitystä, sillä arvopohjaltaan lähekkäin olevien puolueiden yhteistyö on todennäköisemmin toimivaa.

Toisaalta ideologisten eroavaisuuksien aiheuttamia haasteita hallituspuolueiden välillä voidaan pyrkiä ennaltaehkäisemään yksityiskohtaisella hallitusohjelmalla, mihin oletettavasti on Orpon hallituksen kohdalla turvauduttu, sillä hallituskoalition muodostamisesta ei selvitty kitkatta.  

Vaalilupaukset ovat kuitenkin myös aina lähtöisin puolueiden ja ehdokkaiden arvoista ja tärkeimpinä pitämistä teemoista sekä asiakysymyksistä.

Petteri Orpon hallituksessa puolueita yhdistävänä tekijänä on kaikkien hallituspuolueiden, eli kokoomus, perussuomalaiset, kristillisdemokraatit (KD) ja ruotsalainen kansanpuolue (RKP), sijoittuminen sosioekonomisella vasemmisto-oikeisto-ulottuvuudella oikealle laidalle. Eduskuntavaaliehdokkaiden ja puolueiden kannattajien poliittiset arvo-orientaatiot huomioiden kokoomus on hallituspuolueista sosioekonomisesti oikeistolaisin, ja perussuomalaiset sijoittuu lähes yhtä oikealle.

Kristillisdemokraatit on hallituspuolueista kolmanneksi oikeistolaisin, kun taas lähimpänä sosioekonomisen ulottuvuuden ideologista keskustaa on RKP. Oppositiopuolueistakin oikeistoon sijoittuvat Liike Nyt ja keskusta, kun taas loput oppositiopuolueet eli SDP, vihreät ja vasemmistoliito sijoittuvat selkeästi ideologiseen vasemmistoon.  

Toisaalta nykypäivän Suomessa puolueiden jaottelu vain perinteisen sosioekonomisen vasemmisto-oikeisto-ulottuvuuden perusteella jättää huomiotta useita tärkeitä poliittisia asiakysymyksiä, joiden sijoittaminen vasemmisto-oikeisto-ulottuvuudelle ei ole mielekästä.

Lupauksia annettiin laidasta laitaan, ja niihin sisältyivät esimerkiksi tavoite Suomen kehittämisestä energiasuurvallaksi, virka-asioiden hoitaminen selvinpäin, etnisen rekisterin käyttöönotto, lakien noudattaminen päätöksenteossa ja suomalaisen muinaisuskonnon vakiinnuttaminen kristinuskon sijaan. 

Viime vuosikymmeninä sosiokulttuurinen GAL-TAN-ulottuvuus (GAL=Green-Alternative-Libertarian, TAN=Traditional-Authoritarian-National) on kasvattanut merkitystään yhteiskunnan rakennemuutoksen katalysoiman arvomuutoksen myötä. GAL-TAN-ulottuvuutta voidaan kutsua myös konservatiivi-liberaali-jaoksi. Arvomuutos on tuonut politiikan asialistalle uudenlaisia kysymyksiä vähemmistöjen oikeuksista, ympäristönsuojelusta ja maahanmuutosta.

GAL-TAN-ulottuvuudella mitattuna hallituspuolueiden arvojen eroavaisuuksia on paremmin nähtävissä; kokoomus ja RKP sijoittuvat ulottuvuudella arvoliberaalille GAL-puolelle, kun taas perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit selkeästi perinteisiä arvoja kannattavalle TAN-puolelle. Erityisesti näiden erojen takia hallituskoalition muodostaminen oli hankalaa.

Oppositiossa SDP, vihreät ja vasemmistoliitto asettuvat selvästi GAL-puolelle, kun taas Liike Nyt sijoittuu ulottuvuudella suurin piirtein keskelle ja keskusta hieman TAN-puolelle. Sekä hallitus- että oppositiopuolueiden kesken on siis havaittavissa ideologista yhteneväisyyttä ainakin sosioekonomisella vasemmisto-oikeisto-ulottuvuudella. Sen sijaan voimme olettaa oppositiopuolueiden löytävän hallituspuolueita helpommin yhteisen sävelen sosiokulttuurisen GAL-TAN-ulottuvuuden kysymyksissä.

Hallituspuolueiden ehdokkaiden suosituimmat vaalilupaukset liittyivät markkinatalouteen ja kansalliseen etuun

Empiirisen tarkastelumme perusteella hallituspuolueiden ehdokkaiden vaalilupaukset käsittelivät useimmiten nationalismia ja kansan etua (15 %) ja talouteen liittyviä kysymyksiä (13 %). Moni hallituspuolueiden ehdokkaiden antamista lupauksista kuului myös niin sanottuun ”jokin muu” -kategoriaan, johon on kerätty lupaukset, joita ei ole voitu sijoittaa muihin kategorioihin.

Taulukko 1. Pirkanmaalaisten eduskuntavaaliehdokkaiden suosituimmat vaalilupausteemat nykyisten hallituspuolueiden ja oppositiopuolueiden mukaan.

“Jokin muu”-kategorian lupauksia annettiin laidasta laitaan, ja niihin sisältyivät esimerkiksi tavoite Suomen kehittämisestä energiasuurvallaksi, virka-asioiden hoitaminen selvinpäin, etnisen rekisterin käyttöönotto, lakien noudattaminen päätöksenteossa ja suomalaisen muinaisuskonnon vakiinnuttaminen kristinuskon sijaan. 

Talous ei ollut vain ja ainoastaan hallituspuolueiden käsittelemä aihe, vaan vaaleja läpileikkaava teema. Myös oppositiopuolueiden ehdokkaat tekivät paljon lupauksia liittyen julkiseen talouteen eivätkä halunneet antaa hallituspuolueille monopoliasemaa talouskeskustelussa. Vaikuttaakin siltä, että eduskuntavaaleissa hallituksen ja opposition välillä vallitsi konsensus velkaantumisen taittamisessa, mutta keinot tämän saavuttamiseksi erosivat toisistaan. 

Kun tarkastellaan julkista keskustelua puolitoista vuotta vaalien jälkeen, on havaittavissa, että etenkin hallituspuolueiden ehdokkaiden yleisimmin esiintyneet vaalilupaukset ovat vahvasti esillä tämänhetkisessä politiikassa.

Oppositiopuolueiden ehdokkaat toivat esille talouskeskusteluun liittyvissä vaalilupauksissaan hallituspuolueiden ehdokkaita useammin näkemyksiä yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta eriarvoisuudesta sekä hyvinvointivaltiosta.

Kun tarkastellaan julkista keskustelua puolitoista vuotta vaalien jälkeen, on havaittavissa, että etenkin hallituspuolueiden ehdokkaiden yleisimmin esiintyneet vaalilupaukset ovat vahvasti esillä tämänhetkisessä politiikassa. Hallituksen politiikka keskittyy leikkauspolitiikan ja vastuullisen talouden edellyttämien toimenpiteiden perusteluun sekä maahanmuuttoon liittyvien lakien kiristämiseen.

Hallituksen leikkauspolitiikassa on myös mahdollista havaita tietynlaisia piirteitä syntyperäisten suomalaisten edun painottamisesta. Esimerkiksi leikkaukset kehitysyhteistyöhön ja turvapaikanhakijoille myönnettävien tukien laskeminen voidaan tulkita kantasuomalaisten priorisoimiseksi.

Sen sijaan opposition politiikan tunnuspiirteenä on hallituksen kritisoiminen taloudellisen eriarvoisuuden lisäämisestä ja hyvinvointivaltion rakenteiden rapauttamisesta. Nämä teemat olivat vahvasti läsnä myös oppositiopuolueiden ehdokkaiden vaalilupauksissa.

Orpon hallituksen suunta oli nähtävissä jo vaalilupauksissa

Petteri Orpon hallituksen muodostaman hallitusohjelman suuntaa saattoi ennakoida oikeistopuolueiden ehdokkaiden vaalilupausten pohjalta, sillä heidän painottamansa talous- ja turvallisuuspolitiikan lupaukset ovat vahvasti läsnä hallitusohjelmassa.

Etenkin taloudellinen vakaus ja maahanmuuton rajoittaminen näkyvät sekä ehdokkaiden vaalilupauksissa, että nykyisessä hallitusohjelmassa, hallituksen päätöksissä ja kehysriihen teemoissa. Empiiriseen tarkasteluun perustuen voidaan tiivistetysti sanoa, että oikeistopuolueiden (KOK, RKP, PS, KD) ja nykyisten hallituspuolueiden suosimat vaalilupaukset sijoittuvat enemmän taloutta ja turvallisuutta koskeviin teemoihin.

Hallitusneuvotteluiden tiedetään olleen vaikeat. Vaikka hallituspuolueita yhdistääkin huoli julkisen talouden tasapainosta, on huomionarvoista, että samalla useat asiakysymykset ja niiden priorisointi jakavat hallituspuolueita. Tämä näkyy siinä, kuinka hallituspuolueisiin kuuluvien ehdokkaiden vaalilupaukset hajautuivat suhteellisen laajasti.

Vaaleja varjostava turvattomuuden tunne todennäköisesti nosti talouden ja turvallisuuden teemat suurempaan asemaan julkisessa keskustelussa hyödyttäen enemmän oikeistopuolueita.

Esimerkiksi vain reilu kymmenesosa pirkanmaalaisista hallituspuolueiden ehdokkaista antoi vaalilupauksen, joka koski kansallista turvallisuutta ja ”suomalaisten etua”. Niin ikään talouteen liittyviä vaalilupauksia hallituspuolueiden ehdokkaista antoi vain noin joka kymmenes. Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, että hallituspuolueiden ehdokkaiden välillä myös paljon hajontaa liittyen asiakysymysten priorisointiin.

Taloudelliseen tilanteeseen sekä kansalliseen turvallisuuteen liittyvät vaalilupaukset pyrkivät todennäköisesti vastaamaan vaikean maailmanpoliittisen tilanteen ja koronapandemian nostamaan turvattomuuden tunteeseen. Myös vasemmistopuolueiden (SDP, VAS, VIHR) ehdokkaat Pirkanmaalla pitivät esillä talouteen liittyviä teemoja, mutta nostivat esiin niiden yhteydessä useammin taloudelliseen eriarvoisuuteen liittyviä kysymyksiä.

Oppositiopuolueiden ehdokkaiden lupauksissa toistuivat myös hyvinvoinnin, yhteiskunnallisen eriarvoisuuden, sekä lapsia, perheitä ja syntyvyyttä koskevat teemat. Vaaleja varjostava turvattomuuden tunne todennäköisesti nosti talouden ja turvallisuuden teemat suurempaan asemaan julkisessa keskustelussa hyödyttäen enemmän oikeistopuolueita.

YTK Elina Antikainen on valtio-opin opiskelija Tampereen yliopistossa. 

YTK Santeri Iivonen on valtio-opin opiskelija Tampereen yliopistossa. 

Yht. Yo. Kia Katjos on valtio-opin opiskelija Tampereen yliopistossa. 

YTK Jenna Krakau on valtio-opin opiskelija Tampereen yliopistossa.  

Yht. Yo. Lisbeth Laine on valtio-opin opiskelija Tampereen yliopistossa. 

LLB Pauliina Siekkinen on valtio-opin opiskelija Tampereen yliopistossa. 

YTM Salla Vadén on valtio-opin tohtorikoulutettava Tampereen yliopistossa. 

YTT Aino Tiihonen on valtio-opin tutkijatohtori Tampereen yliopistossa. 

Artikkelikuva: Joakim Honkasalo / Unsplash

Julkaisu Lupauksia taloudellisesta ja kansallisesta turvallisuudesta –Heijastelivatko eduskuntavaaliehdokkaiden vaalilupaukset tulevaa hallitusohjelmaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen vaalijärjestelmä perustuu suhteelliseen vaalitapaan ja listavaalimenetelmiin kuuluvaan kehittäjänsä, belgialaisen Victor d’Hondtin mukaan nimettyyn paikkamäärien laskennassa käytettävään menetelmään. Suomalainen vaalijärjestelmä onkin yhdistelmä ehdokasäänestämistä ja puoluevaalia.

Ehdokkaan henkilökohtainen äänimäärä määrittää hänen paikkansa puolueen tai valitsijayhdistyksen listalla ja d’Hondtin menetelmän avulla listan saamat äänet muutetaan vaalista riippuen kunnan- tai kaupunginvaltuuston, aluevaltuuston, eduskunnan tai europarlamentin paikoiksi. D’Hondtin menetelmän yksityiskohtia on aiemmin avattu Kysy Politiikasta -osiossa ja ehdokasäänestämistä käsittelevässä artikkelissa.

Syyt siihen, miksi Suomessa on käytössä suhteellinen vaalitapa ja d’Hondtin menetelmä, löytyvät yli sadan vuoden takaa. Menetelmä on ollut käytössä aina vuosien 1906–1907 eduskuntauudistuksesta ja suomalaisen vaalijärjestelmän luomisesta lähtien. Sen jälkeen vaalijärjestelmään tehdyt muutokset ovat olleet huomattavan vähäisiä. Kenties suurimpana luopuminen niin sanotuista pitkistä eli kolmen ehdokkaan listoista 1950-luvulla.

Vaalijärjestelmästä muodostui kompromissi eliitin ja rahvaan, kaupunkien ja maaseudun intressien sekä eri poliittisten suuntausten välillä.

Eduskuntauudistusta tehtäessä ongelmat vaalijärjestelmän valinnassa ja rakentamisessa eivät olleet teknisiä vaan poliittisia. Vanha, vähemmistöasemassa suhteessa kansan kokonaisuuteen ollut poliittinen eliitti ja uudet, kansanvallan laajentumista ajaneet voimat pyrkivät kumpikin turvaamaan ja maksimoimaan asemansa eduskuntauudistuksen myötä. Vaalijärjestelmästä muodostui kompromissi eliitin ja rahvaan, kaupunkien ja maaseudun intressien sekä eri poliittisten suuntausten välillä.

Kansan runsaslukuisten rivien tukeen luottaneet sosialidemokraatit sekä tulevat maalaisliittolaiset olivat taipuvaisempia kannattamaan enemmistövaalitapaa, kun taas vanhan poliittisen ja yhteiskunnallisen eliitin pyrkimys taata asemansa kansanvallan murroksessa oli mahdollista järjestää juuri suhteellisen vaalitavan avulla, kuten poliittisen historian tutkija Juhani Mylly toteaa kirjoittaessaan edustuksellisen kansanvallan läpimurrosta eduskunnan 100-vuotishistoriassa.

Yhtenä vaalijärjestelmän vaihtoehtona oli välitön enemmistövaali yhden hengen vaalipiireissä. Tämä olisi esimerkiksi maalaisliiton keskeisen vaikuttajan Santeri Alkion mukaan vähentänyt vaaliagitaatiota ja puoluevaltaa, kun ehdokkaat olisivat valitsijoidensa hyvin tuntemia. Suomalaisen vaalijärjestelmän ehdokaskeskeisyys heijasteleekin edelleen tätä äänestäjän ja ehdokkaan välistä idealistista suhdetta.

Vaalijärjestelmää on aikojen saatossa uudistettu, mutta puolueiden suhteellisen vaalitavan yhtenä heikkoutena pidettyä, jossain määrin suuria puolueita suosivaa luonnetta ei ole saatu korjattua.

Suhteellinen vaalitapa, listavaali ja varsin laajat, suhteellisuutta paremmin turvaavat vaalipiirit heijastivat kuitenkin modernin politiikkakäsityksen murrosta. Idealistinen ajatus kansanvallasta äänestäjien ja ehdokkaiden välisenä toimintana ilman puolueiden vaikutusta ei kantanut, vaan paikallisuutta ja henkilökohtaista suhdetta korostaneen ulottuvuuden rinnalle ja jopa ohi nostettiin yleisiä, koko kansakuntaa koskevia näkökulmia painottanut (puolue)poliittinen ulottuvuus.

D’Hondtin menetelmä toteuttaa suhteellisuuden ääni- ja paikkaosuuksien välillä varsin hyvin, vaikkakaan ei täydellisesti. Vaalijärjestelmää on aikojen saatossa uudistettu, mutta puolueiden suhteellisen vaalitavan yhtenä heikkoutena pidettyä, jossain määrin suuria puolueita suosivaa luonnetta ei ole saatu korjattua.

Esimerkiksi jo 1920-luvulla tavoitteena oli vaalilain muuttaminen tasapuolisemmaksi pieniä puolueita silmällä pitäen. Silloin esitettiin, että 20 paikkaa jaettaisiin koko maan toimiessa yhtenä vaalipiirinä. Näin suhteellisuuden periaate tulisi oikeudenmukaisemmin toteutetuksi. Tällä tavoin pienpuolueiden niin sanotusti hukkaan menneet äänet niistä vaalipiireistä, joista ei ollut saatu yhtään ehdokasta läpi, otettaisiin huomioon.

Etenkin pienten puolueiden toistuvasti tavoittelema vaalilain uudistaminen odottaa tältä osin vielä toteutumistaan eikä vasta työnsä päättänyt eduskuntapuolueiden puoluesihteereistä koostunut parlamentaarinen vaalityöryhmä edelleenkään päässyt tämän osalta tulokseen.

VTT Jenni Karimäki on yliopistotutkija Helsingin yliopistossa. Hän on erikoistunut puolue- ja aatehistoriaan ja on tarkastellut tutkimuksissaan erityisesti liberalismia, konservatismia ja vihreää ajattelua sekä näitä aatteita edustavia puolueita suomalaisen puoluejärjestelmän ja poliittisen kulttuurin kontekstissa.

Artikkelia päivitetty 3.11.2023: Tästä Kysy Politiikasta -artikkelista on olemassa myös lokakuussa 2023 julkaistu selkomukautettu versio.

Artikkelia päivitetty 6.11.2023: Korjattu päivityksestä kertova tekstiä.

Julkaisu Miksi Suomessa käytetään d’Hondtin vaalimenetelmää? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Juuri käydyissä Suomen ensimmäisissä aluevaaleissa puhututti etenkin matala äänestysprosentti (47,5%). Konkreettisimpia ja yleisempiä syitä tälle tullaan etsimään tutkimuksin vaalien jälkeen. Mediassa on tähän mennessä nostettu muutamia huomioita matalaan äänestysprosenttiin vaikuttavista tekijöistä, kuten vaaliviestien liiallinen yhtenäisyys, sosiaalinen eriarvoistuminen ja äänestäjien vähäinen tieto. Etenkin näistä jälkimmäinen on huolestuttava ilmiö eri äänestyspäätösteorioiden valossa.

Järkevä vaalipäätös?

Yksi keskeisimmistä äänestyskäyttäytymisen teorioista on Anthony Downsin jo 1950-luvulla kirjoittama taloudellinen malli oman hyödyn maksimoimisesta täydellisen tiedon puitteissa. Downs otaksuu, että äänestäjä on rationaalinen toimija, joka rakentaa äänestyspäätöksensä niin, että hän henkilökohtaisesti hyötyy siitä eniten. Yleisesti on oletettu, että niin sanottu oikea tai rationaalinen päätös tapahtuu silloin, kun äänestäjä valitsee puolueen tai ehdokkaan, joka tulee ajamaan hänen etujaan päätöksenteossa ja edistämään äänestäjän hyvinvointia ja tuloksellisuutta.

Downsin teoria korostaa, että jotta voidaan olettaa äänestäjän valitsevan itselleen parhaan puolueen tai ehdokkaan, tulee hänellä olla täydellinen tieto poliittisesta tilanteesta, rakenteista ja eri puolueiden tai ehdokkaiden toiminta-aikomuksista. Samalla Downs on todennut, että tällainen täydelliseen tietoon pohjautuva rationaalinen ääni on lähes mahdoton saavuttaa. Tämä on totta etenkin Suomen kaltaisessa monipuoluejärjestelmässä, jossa puolueita ja ehdokkaita on valtavasti.

Downsin teoria korostaa, että jotta voidaan olettaa äänestäjän valitsevan itselleen parhaan puolueen tai ehdokkaan, tulee hänellä olla täydellinen tieto poliittisesta tilanteesta, rakenteista ja eri puolueiden tai ehdokkaiden toiminta-aikomuksista.

Kun tietoja ja ehdokkaita on paljon, on relevantimpaa puhua rajoitetusta rationaalisuudesta, jossa äänestyspäätösten tulee pohjautua riittävään tietoon – esimerkiksi äänestäjä valitsee puolueen tai ehdokkaan, joka helposti saavutettavan tiedon mukaan parhaiten ajaa hänen etuaan. Nämä mallit sekä korostavat eri asiakysymysten tärkeyttä äänestäjille että lisäävät poliittisen järjestelmän ja puolueiden tai ehdokkaiden vastuuta aiheiden konkreettisesta esilletuonnista.

Toisin sanoen ei ole vain äänestäjän vastuulla tietää mistä vaaleissa on kyse, vaan myös ehdokkailla, puolueilla ja yhteiskunnalla on tehtävänään varmistaa, että äänestäjät pystyvät ajamaan etuaan edustuksellisen demokratian kautta.

Kuinka kävi?

Mikäli tarkastelemme aluevaaleja rajoitetun ja täydellisen rationalismin kautta, voidaan todeta, että äänestäjillä ei ollut täydellistä eikä riittävää tietoa äänestyspäätöksen perustaksi. Näin ollen herää kysymys: oliko aluevaaleissa äänestäjän mahdollista tehdä omaa hyötyä maksimoiva päätös?

Ensimmäinen este rationaalisen päätöksen valossa kohdistui institutionaaliseen ymmärrykseen ja tietoon. Hyvinvointialueita ei tähän asti ole ollut, eivätkä niiden rakenteet ole olleet selvillä. Tämän vuoksi äänestäjät eivät pystyneet luomaan täydellistä tai riittävää kuvaa siitä, miltä aluevaltuustot voisivat näyttää, tai siitä mitä ne käytännössä tulevat tekemään ja päättämään. Mediassa oli hyvin vähän niin sanottua valistusta hyvinvointialueista. Myöskään puolueet eivät kampanjoissaan lähteneet niin vahvasti valistavalle linjalle. Nimenomaan uusissa vaaleissa hyvinvointialueiden vastuualueiden selventämistä ei olisi voitu tehdä liikaa.

Toiseksi esteeksi osoittautui liian yleinen keskustelu aluevaalien aikana. Puolueiden välinen poliittinen debatti oli erittäin valtakunnallista, ja kampanjaviesteissä oli mukana täysin aluevaaleihin kuulumattomia viestejä ja kantoja. Toisaalta on ymmärrettävää, että puoluetenteissä puhutaan yleisemmistä asioista, sillä joka alue ei kiinnosta jokaista äänestäjää. Silti esimerkiksi puoluetentit olisivat olleet mainio alusta tuoda enemmän aluevaalien yksityiskohtia esille.

Myös mediassa puhuttiin hyvinvointialueista yleisesti. Alueilla käytiin jonkin verran kohdennettua kampanjointia, mutta oliko sitä tarpeeksi äänestäjän kannalta? On tosin totta, että on vaikea kampanjoida asioista, jotka ovat vielä tekeillä ja jopa puolueille osittain epäselviä.

Puolueiden välinen poliittinen debatti oli erittäin valtakunnallista, ja kampanjaviesteissä oli mukana täysin aluevaaleihin kuulumattomia viestejä ja kantoja.

Aluevaalit olivat hankalat, mutta koska vaaleissa päätösvalta on kansalaisilla, tulee heille myös tarjota tarvittavaa tietoa ja työkaluja tehdä päätöksiä oman hyvinvointinsa eduksi.

Seikka, joka tuntui olevan eniten tietoa antava äänestäjille, olivat itse ehdokkaat. Poliittisesti kokeneita (77 % valituista on kunnanvaltuutettuja) ja sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia (20 % valituista) äänestettiin suhteessa enemmän kuin poliittisesti kokemattomampia ja muilla aloilla toimivia ehdokkaita. Tämä osoittaa, että äänestäjät todennäköisesti tekivät parhaita mahdollisia päätöksiä niillä erittäin niukoilla tiedoilla, joilla heillä oli. Koska kyse on päätöksenteosta ja hyvinvointialueista, jotka vastaavat sosiaali- ja terveyspalveluista sekä pelastustoimesta, nähtiin alojen ammattilaiset pätevimpinä hoitamaan kyseisiä tehtäviä.

Vaikka äänestäjät usein valitsevat kokeneempia poliitikkoja, viittaa tällainen vahva ammattisidonnainen äänestyskäyttäytyminen muun tiedon puutteeseen. On myös toinen äänestyskäyttäytymisen näkökulma, joka myös viittaisi siihen, ettei äänestäjillä ollut tietoa, joiden kautta laajentaa äänestysvaihtoehtojaan. Tämä selitys löytyy puoluekuuluvuudesta.

Mikä puoluekuuluvuus?

Puoluekuuluvuus on pitkään ollut yksi vahvimpia äänestämisen selittäjiä. Tällä tarkoitetaan sitä, että äänestäjä kokee kuuluvuutta tai samaistumista, useimmiten ideologisesti, johonkin puolueeseen tai ehdokkaaseen. Näin ollen hän omaksuu tietyn puolueen tai ehdokkaan omakseen ja äänestää vuodesta toiseen samaa puoluetta tai ehdokasta. Tällainen äänestysmekanismi vaatii vähäistä tai ei ollenkaan tiedon hakemista vaaleittain, sillä kun valinta on kerran tehty, se pysyy muuttumattomana.

Niin Suomessa kuin kansainvälisestikin etenkin vanhempien ikäluokkien on huomattu äänestävän johdonmukaisesti samaa puoluetta tai henkilöä. Useimmiten nämä kokeneemmat aktiivikansalaiset ovat tapaäänestäjiä, eivätkä välttämättä koe oleelliseksi perehtyä ajankohtaisiin asiakysymyksiin tai konkreettisiin vaalilupauksiin. Usein he pikemminkin luottavat puolueen tai poliitikon kykyyn saada asiat hoidettua.

Äänestettiinkö nyt vain omiamme?

Etenkin puolueet, joilla on pidempi historia ja joilla on tietynlainen ajatusmaailmallinen poliittinen asema pystyvät keräämään uskollisia äänestäjiä, joilta heillä on taattu ääni jokaisissa vaaleissa. Vaalituloksia tarkasteltaessa voidaan todeta, että kolmen puolueen (kokoomus, sosiaalidemokraatit ja keskusta) nousu kärkeen kielii jonkinlaisesta vankasta äänestysmekanismista ja puolueuskollisuudesta. Etenkin on huomattu, että silloin kuin äänestysaktiivisuus on matala, nousee kokoomuksen kannatus korkealle. Lisäksi tuloksissa erottuvat maantieteellisesti katsottuna suuret kaupungit ja maaseutu, sekä eri työnkuvat ja kielirakenteet.

Enemmistö näiden maantieteellisten rajojen sisällä asuvasta demografiasta äänesti omiaan, koska näin sitä joka tapauksessa tehtäisiin. Tulokset näyttäisivät siis heijastavan vahvasti tietynlaista identifikaatiota ja puoluekuuluvuutta.

On huomattu, että silloin kuin äänestysaktiivisuus on matala, nousee kokoomuksen kannatus korkealle.

Mielenkiintoinen ilmiö oli myös, että ihmiset yrittivät ennakkoäänestää Helsingissä, vaikka Helsinki ei ole hyvinvointialue ja vaaleja ei pääkaupungissa järjestetty. Tämä edelleen viittaa samaan ilmiöön – puoluekuuluvuus on vahva ja kun on puhetta vaaleista, äänestetään pikemminkin tottumukset kuin asiakysymykset tai omat intressit edellä.

Mitä aluevaaleista siis opimme?

Vaikka meillä ei vielä ole tiedossa äänestäjien omia kokemuksia, ovat vaalitulokset silti selkeitä yhden asian suhteen: tietoa ei ollut riittävästi ja päätöksen tekivät ne kansalaiset, jotka ovat puoluekuuluvaisia ja tottuneimpia äänestämään. Ainakin suurimmilta osin.

Kun tietoa vaalin merkityksestä on vähän, turvautuvat äänestäjät helposti vanhaan, tuttuun ja hyväksi havaittuun. Erityisesti näissä olosuhteissa puoluekuuluvuus ja ideologia vaikuttavat äänestyskäyttäytymiseen. Tällöin ne puolueet, joilla on pisin historia menestyvät parhaiten, koska edes jokin vaalilupauksissa on tuttua ja turvallista.

Jos uusista vaaleista puuttuu konkreettista tietoa, eivätkä rakenteet, päätökset tai lupaukset ole selkeitä, kokee äänestäjä todennäköisemmin etääntymistä politiikasta ja päätöksenteosta. Näin myös kansalaisia vieraannutetaan äänestämästä, koska he eivät koe pystyvänsä valitsemaan itselleen parasta vaihtoehtoa edistääkseen omaa hyvinvointiansa.

Artikkeli kuuluu juttusarjaan Aluevaalit politiikan uutena näyttämönä.

Theodora Helimäki on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee informaation vaikutusta äänestyskäyttäytymiseen ideologisesta, sosio-normatiivisesta ja ehdokaskeskeisestä näkökulmasta Suomen kontekstissa.

Julkaisu Voittiko aluevaaleissa äänestäjän etu vai puoluekuuluvuus? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vaalit ymmärretään usein politiikan tutkimuksen kovaksi ytimeksi; tutkitaan vaaleja, vaalien tuloksia, vaaliohjelmia ja niin päin pois. Vaalitutkimuksessa on kuitenkin kyse paljon muustakin.

Vaaleihin liittyy myös kysymys äänestäjistä ja äänestämisestä laajemmin. Keskeisenä käsitteenä voidaan pitää kansalaispätevyyttä, eli toisin sanoen kansalaisten ymmärrystä yhteiskunnallisista asioista, joita vaaleilla valittavien poliitikkojen odotetaan ratkovan.

Tässä Politiikasta -podcastissa vieraana on Tampereen yliopiston Tenure Track -professori Elina Kestilä-Kekkonen. Kestilä-Kekkonen on tutkinut poliittista luottamusta Suomen Akatemian rahoittamassa CONTRE-projektissa. Hän myös kuuluu Suomen vaalitutkimuskonsortioon, joka on jo julkaissut vuoden 2019 eduskuntavaaleja koskeneen eduskuntavaalitutkimuksen otsikolla Politiikan ilmastonmuutos.

Nyt työn alla on niin ikään Suomen Akatemian rahoittama Education, Political Efficacy and Informed Citizenship -hanke eli EPIC. Tutkimushankkeessa tutkitaan koulutuksen merkitystä kansalaispätevyyden kehittymisessä. Tarkoitus on selvittää, mikä on koulutuksen ja erityisesti yhteiskuntaopin opetuksen vaikutus aktiiviseksi kansalaiseksi kasvamisessa.

Tässä podcastissa keskustellaan siis vaaleista, vaalitutkimuksesta, kansalaispätevyydestä ja sen merkityksestä poliittiselle kiinnittymiselle.

Mitä on vaalitutkimus?

Suomessa eduskuntavaalitutkimusta tekee oikeusministeriön rahoittamana Suomen vaalitutkimuskonsortio, joka on Suomen vaalitutkijoiden yhteenliittymä. Konsortion perustajatahot ovat Helsingin yliopisto, Tampereen yliopisto ja Åbo Akademi, jotka muodostavat myös konsortion johtoryhmän. Konsortio on vastuussa suomalaisen vaalitutkimusaineiston keräämisestä sekä tulosten raportoinnista.

Konsortio kerää neljän vuoden välein edustavan kyselytutkimusaineiston eduskuntavaalien äänestyskunnasta ja laatii sen pohjalta sekä tiiviimpiä indikaattoriraportteja että pääraportin, johon kirjoittavat useat tutkijat, joista osa voi tulla konsortion ulkopuolelta. Pääraporttiin voidaan osittain hyödyntää muita kuin FNES-aineistoja. Vuoden 2019 eduskuntavaalien tutkimusraportti Politiikan ilmastomuutos on tästä hyvä esimerkki.

Uusista jakolinjoista merkittävin on niin kutsuttu sosiokulttuurinen jakolinja, joka vaatii puolueita ottamaan kantaa talouden ja palvelujen järjestämisen ohella muun muassa ympäristönsuojeluun, muuttoliikkeeseen ja vähemmistöjen oikeuksiin.

Sami Borgin, Kestilä-Kekkosen ja Hanna Wassin toimittama eduskuntavaalitutkimus kuvasi nimensä mukaisesti merkittäviä muutoksia suomalaisessa politiikassa ja vaalikampanjoinnissa. Näihin lukeutuvat esimerkiksi internetin ja sosiaalisen median merkityksen kasvaminen ja Suomen aikoinaan jäätyneeksi luonnehditun puoluejärjestelmän sulaminen. Uusista jakolinjoista merkittävin on niin kutsuttu sosiokulttuurinen jakolinja, joka vaatii puolueita ottamaan kantaa talouden ja palvelujen järjestämisen ohella muun muassa ympäristönsuojeluun, muuttoliikkeeseen ja vähemmistöjen oikeuksiin. Ilmastomuutoksesta on tullut tällainen merkittävä teema, joka jakaa vaalikamppailussa puolueita, ehdokkaita ja äänestäjiä.

Vaalitutkimuskonsortion jäsenet tekevät tutkimusta myös muista vaaleista, kuten kuntavaaleista ja maakuntavaaleista. Vaaliehdokkaita on lisäksi tutkittu sekä vuosien 2017 ja 2021 kuntavaaleissa ja vuoden 2019 eduskuntavaaleissa.

Politiikan tutkija valokeilassa

Vaalit ovat luonnollinen paikka politiikan tutkijalle nousta esiin myös tiedotusvälineissä. Vaikka poliittisessa kontekstissa esiintyminen voi jännittää, tutkija nojaa asiantuntemukseensa. Politiikan tutkijan saama palaute vaihtelee merkittävästi riippuen siitä, mitä kommentoidaan.

Asiantuntijaroolista voi myös tulla palautetta. Jos keskustelun aiheena ovat tuoreet kannatusmittaukset tai vaalitulos ja äänestysprosentti, numeroista keskusteleminen herättää harvoin yleisössä merkittäviä tunteita. Mitä enemmän vaalituloksia lähdetään tulkitsemaan, sitä herkemmin yleisö tarttuu asiantuntijan näkemykseen, vaikka politiikan tutkija ensisijaisesti puhuu politiikasta eikä politiikkaa.

Asiantuntijaroolista voi tulla palautetta.

Esimerkiksi vaalitutkimuskonsortio ja sen julkaisema pääraportti ovat sekä median että poliitikkojen keskuudessa tunnettuja. Konsortio on tehnyt eduskuntavaalitutkimuksia vuodesta 2003, joten se kykenee tuottamaan myös pidemmän aikavälin tietoa valitsijakunnan asenteiden kehittymisestä ja puolueiden kannattajakunnan muutoksista.

Tätä pidetään arvokkaana työnä, jonka yhteistyökumppanina on oikeusministeriö. Myös poliitikot tiedostavat vaalitutkimuksen arvon.

Uudet vaalit horisontissa

Uudet aluevaalit vuonna 2022 asettuvat ikään kuin kunnallisvaalien ja eduskuntavaalien väliin, kun puhutaan alueellisesta vaikutuksesta. Näiden ohella Suomessa äänestetään myös europarlamentin ja presidentinvaaleissa. Vaalien merkitys julkisen vallankäytön oikeutukselle on ilmeinen, mistä syystä onkin huolestuttavaa, jos äänestysaktiivisuuden laskeva trendi jatkuu.

Kuntavaaleissa 2021 oli ennätyksellisen alhainen äänestysaktiivisuus (55,1 prosenttia), joka oli alhaisin 70 vuoteen. Koronalla voidaan ajatella vaikuttaneen äänestäneiden määrään. Ensi vuonna lisähaasteita aiheuttaa aluevaalien uutuus ja se, että aluevaltuustoissa päätettävät asiat eivät välttämättä ole kansalaisille vielä täysin selvinneet. Kumpikaan seikka ei lupaa hyvää aluevaaleille.

Vaalien merkitys julkisen vallankäytön oikeutukselle on ilmeinen, mistä syystä on huolestuttavaa, jos äänestysaktiivisuuden laskeva trendi jatkuu.

Ehdokasvalinnan vaikeus on merkittävin äänestämättä jättämistä selittävä tekijä. Kuntavaaleissa kuitenkin oma ehdokas on suhteellisen helppo löytää etenkin pienemmissä kunnissa. Alle 10 000 asukkaan kunnissa neljä viidestä äänestäjästä tunsi äänestämänsä ehdokkaan henkilökohtaisesti tai läheisen kautta. Aluevaaleissa tämä etäisyys kasvanee.

Kansalaispätevyyttä kartoittamassa

Kansalaispätevyyttä on sekä sisäistä että ulkoista. Sisäinen kansalaispätevyys tarkoittaa sitä, missä määrin kansalainen kokee ymmärtävänsä politiikkaa ja uskoo omiin kykyihinsä vaikuttaa päätöksentekoon. Ulkoinen kansalaispätevyys puolestaan viittaa politiikan kykyyn vastata kansalaisten odotuksiin ja kansalaisten mielipiteisiin siitä, ottavatko päätöksentekijät kansalaisten näkemyksen huomioon päätöksenteossa. Kansalaispätevyyden tunteella on merkittäviä heijastumia muun muassa poliittiseen osallistumiseen ja äänestysaktiivisuuteen.

Tähän kytkeytyy myös poliittinen luottamus. Suomen erikoisuuksiin kuuluu se, että suomalaisten poliittinen luottamus on eurooppalaista huippua, mutta erityisesti sisäinen kansalaispätevyys eli  missä määrin kansalaiset kokevat ymmärtävänsä politiikkaa, on Euroopan alhaisimpia. Tämä herättää kysymyksen siitä, missä määrin suomalaisten korkea luottamus perustuu niin kutsuttuun informoituun kansalaisuuteen ja missä määrin niin sanottuun sokeaan luottamukseen valtaapitäviä kohtaan.

Kansalaispätevyyden tunteella on merkittäviä heijastumia muun muassa poliittiseen osallistumiseen ja äänestysaktiivisuuteen.

Lisäksi kansalaispätevyydessä voidaan havaita suuria väestöryhmittäisiä eroja erityisesti koulutuksen ja sosioekonomisen taustan suhteen. Tästä syystä on erittäin tärkeää tutkia, voidaanko sosioekonomisen taustan vaikutusta paikata demokratiakasvatuksella. Suomalaista koulutusjärjestelmää kiitellään monesti sen kyvystä tasata kotitaustasta kumpuavaa eriarvoisuutta.

On kuitenkin epäselvää, missä määrin peruskoulun jälkeen tapahtuu eriytymistä koulutuspolkujen – ammattikoulun ja lukion – välillä. Lukiossa demokratiakasvatusta jatketaan, mutta ammattikoulussa se on minimissä.

Suomalaista koulutusjärjestelmää kiitellään monesti sen kyvystä tasata kotitaustasta kumpuavaa eriarvoisuutta. Ammattikoulujen leikkaukset saattavat uhata tätä saavutusta.

Esimerkiksi Tuomas Tervasmäki ja Tuukka Tomperi ovat kirjoittaneet Juha Sipilän hallituksen aikaisesta ammatillisen koulutuksen reformista, jossa tarkoituksena oli vastata joustavammin ”tulevaisuuden työmarkkinoiden osaamistarpeisiin”. Leikattiin siis opetuksesta ja keskityttiin osaamiseen työpaikoilla tai työelämässä. Tervasmäki ja Tomperi ilmaisevat huolensa siitä, että ammattikoulutuksen työelämäkeskeisyys kaventaa sen yhteiskunnallisesti sivistävää ja kouluttavaa ulottuvuutta etenkin lukioon verrattuna.

Tähän samaan kysymykseen pureutuu Kestilä-Kekkosen johtama EPIC-tutkimushanke, jossa tutkitaan yhdeksäsluokkalaisia koulutuspolun valinnan kynnyksellä ja uudelleen muutaman vuoden kuluttua, kun he ovat edenneet koulutuspolullaan. Tutkimushanke on otettu hyvin vastaan kouluissa.

Kuten arvata saattaa, koronaviruksen pandemia aiheutti tällekin tutkimukselle haasteita.

Elina Kestilä-Kekkonen on Tenure Track -professori Tampereen yliopistossa ja Suomen Akatemian rahoittaman EPIC-tutkimushankkeen johtaja.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Julkaisu Podcast: Vaalipolitiikkaa ja kansalaispätevyyttä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.