Venäjän yhä tiukentuva konservatiivinen perhepolitiikka on ajanut etenkin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt ahdinkoon. Heitä on paennut Venäjältä erityisesti sodan syttymisen ja sitä seuranneen yhteiskunnan militarisoitumisen myötä. Venäjällä asuvien LHBTIQ+-henkilöiden tilanne vaikeutui entisestään marraskuussa 2023, kun Venäjän oikeusministeriö nosti syytteen ekstremistisestä toiminnasta yhteisöä vastaan, jota se kutsuu itse keksimällään nimellä ”kansainvälinen LHBT-liike.” Sateenkaariväki ja heidän liittolaisensa – eli käytännössä kuka tahansa on voinut 30. marraskuuta 2023 alkaen saada jopa 12 vuoden vankeusrangaistuksen.

Duuman muodostama “kansainvälinen LHBT-liike” ja siihen liitetyt syytökset ovat sisällöiltään epäselviä. Venäjällä ei ole yksittäistä tahoa, toisin sanoen oikeussubjektia, jonka nimi olisi kansainvälinen LHBT-liike, eikä se siksi ole voinut olla kanteen asianomistaja.

Kuten muualla, myös Venäjällä sateenkaariliike koostuu erilaisista toimijoista, esimerkiksi ryhmistä, yksittäisistä aktivisteista ja liittolaisista. Toimijat ovat moniäänisiä, eivätkä ne ole aina sidoksissa toisiinsa. Lain seuraukset ovat kuitenkin todellisia.

Pietarilaisen Coming Out -järjestön edustajan mukaan nyt kuka tahansa ei-hetero tai sukupuoleltaan ei-binäärinen henkilö Venäjällä voi joutua jopa vankilaan jo pelkästään perusinhimillisten ominaisuuksiensa vuoksi. LHBTIQ+-henkilöiden oikeuksiin perehtynyt asianajaja Maksim Olenitsev kertoo, että ”aiempien vuosien kokemuksemme perusteella lain vaatimien todisteiden puuttuessa oikeusministeriö turvautuu poliisin raportteihin ja kuvakaappauksiin internetistä. Näin he kykenevät muodostamaan myös tämän niin kutsutun kansainvälisen LHBT-liikkeen”.

Tutkija Jardar Østbøn mukaan Venäjä pyrkii vakauttamaan sisäpoliittisen tilanteensa ja ennaltaehkäisemään pelättyjä värivallankumouksia ruokkimalla pelon ja piirityksen ilmapiiriä. Osana poliittista strategiaansa – ja kun asiat eivät mene sen suunnitelmien mukaan – presidentti Vladimir Putinin hallinto on rajoittanut kansalaistensa oikeuksia, lisännyt valvontaa ja määritellyt kansakunnan ulkoisia uhkia. Tutkija Fernando G. Nuñez-Mietzin mukaan Venäjän valtio on käyttänyt LHBT-liikkeen turvallistamista vastustaessaan kansainvälisiä ihmisoikeusnormeja. Turvallistamisteoria viittaa prosessiin, jossa valtio luo uhkakuvia poikkeuksellisten toimien oikeuttamiseksi.

Julkisessa keskustelussa geopoliittinen vihollinen ja kansakunnan jatkuvuuden kyseenalaistaminen esitetään uhkina, jotka kohdistuvat lapsiin ja perheisiin. Tämä herättää vahvoja tunteita.

Julkisessa keskustelussa geopoliittinen vihollinen ja kansakunnan jatkuvuuden kyseenalaistaminen esitetään uhkina, jotka kohdistuvat lapsiin ja perheisiin. Tämä herättää vahvoja tunteita. Professori Brian James Baer painottaa tutkimuksessaan, että ainakin 1900-luvun alkupuolelta saakka juuri homoseksuaalisuuteen on Venäjällä liitetty vastakkainasettelu ”perinteisiin kotimaisiin” ja ”tuhoisiin vieraisiin” arvoihin. Ei olekaan yllättävää, että myös viimeisimmässä oikeuksia rajaavassa lakiesityksessä LHBTIQ+-henkilöt ja heidän liittolaistensa on määritelty kansainvälisiksi.

Putinin hallinto on hyödyntänyt sateenkaariväkeen liitettyjä, turvallistettuja uhkakuvia siirtääkseen julkisuuden huomion pois valtaa pitävistä. Putinin palattua presidentiksi historiallisten mielenosoitusten saattelemana vuonna 2013, Venäjällä säädettiin niin kutsuttu homopropagandalaki, joka kielsi “ei-traditionaalisten suhteiden” “propagoinnin” alaikäisten parissa.

Laki kannusti kansalaisia ottamaan lain omiin käsiinsä ja kohdistamaan väkivaltaa  LHBTIQ+-ihmisiin. Pauliina Lukinmaan väitöskirjatutkimuksessa LHBTIQ+-aktivistit kertoivat huolistaan ja muiden LHBTIQ+-henkilöiden kokemuksista, joissa tavalliset ihmiset olivat ilmiantaneet heidät viranomaisille. Venäjän aloitettua hyökkäyssotansa Ukrainassa ”homopropagandalakia” laajennettiin joulukuussa 2022. Sen seurauksena kaikki neutraalissävyinen LHBTIQ+-asioista keskusteleminen on laitonta Venäjällä. Lisäksi transsukupuolisten korjaushoidot kiellettiin kesällä 2023.

LHBTIQ+-aktivistit tuntevat Putinin hallinnon toimintalogiikan

Venäjän valtio on Putinin johdolla luokitellut äärijärjestöiksi muun muassa Facebookin ja Instagramin emoyhtiö Metan, Jehovan todistajat ja oppositiojohtaja Aleksei Navalnyin oppositioliikkeen. Myös feminismi on pyritty määrittelemään ääriliikkeeksi kuluvana vuonna. Navalnyi istuu parhaillaan 19 vuoden vankeustuomiotaan Venäjällä. Ankara vankeusrangaistus ja ilmeisimmin valtion toteuttama, Navalnyin terveyttä vakavasti uhannut myrkytys paljastivat irvokkaalla tavalla sen, että Navalnyi on vakavasti otettava poliittinen vastus Putinille.

Myös LHBTIQ+-aktivistit uhkaavat Venäjän diktatuuria. He ovat hankkineet tietoa perusoikeuksistaan ja soveltaneet tietoa käytäntöön sekä laajentaneet verkostojaan kohdattuaan väkivaltaa ja sen uhkaa Venäjällä. Venäjän käydessä hyökkäyssotaansa Ukrainassa, LHBTIQ+-aktivistien tiedot, taidot ja verkostot ovat tulleet entistä arvokkaammiksi aiempaa laajemmalle joukolle. He ovat pieni mutta äänekäs Putinin hallinnon kritisoija.

Mielenilmauksiin, kuten sodan vastustamiseen osallistuminen on Venäjällä tänä päivänä käytännössä mahdotonta. Maaliskuussa 2022 voimaan astui laki “Venäjän federaation asevoimien käyttöä koskevien, tietoisesti väärien tietojen julkisesta levittämisestä”, jonka rikkomisesta voi saada jopa 15 vuoden vankeustuomion.

Jatkuvasti kiristyneen lainsäädännön ja sen mielivaltaisia poliittisia tarkoitusperiä soveltavien syytteiden ja tuomioiden takia kuka tahansa voi joutua vankilaan.

LHBTIQ+-aktivistit ovat muun muassa auttaneet ja tukeneet sodanvastaiseen aktivismiin osallistuneita. “Useat joutuivat poliisin kuulusteltaviksi ja tutkintavankeuteen ensimmäistä kertaa elämässään. He olivat paniikissa. Koitimme rauhoitella heitä ja annoimme heille luotettavien asianajajien yhteystietoja,” kertoi pietarilainen aktivisti keväällä 2022 haastattelussaan Lukinmaalle. Emme paljasta aktivistin nimeä, sillä tietojemme mukaan hän asuu edelleen Venäjällä.

Jatkuvasti kiristyneen lainsäädännön ja sen mielivaltaisia poliittisia tarkoitusperiä soveltavien syytteiden ja tuomioiden takia kuka tahansa voi joutua vankilaan. Venäjä pyrkii näin muovaamaan kuuliaisia ja valtion muuttuviin tarpeisiin mukautuvia kansalaisia. Sodan myötä Venäjällä on myös raportoitu keskinäisistä ilmiantamisista, jotka ovat lisänneet viranomaisten silmätikuiksi joutuneiden sateenkaari-ihmisten ahdinkoa entisestään.

Sodanvastainen LHBTIQ+-aktivisti Aleksandra Skotšilenko on yksi Venäjän diktatuurin sorron viimeaikaisimmista kohteista. Skotšilenko pidätettiin väärien tietojen levittämisestä epäiltynä, kun hän oli vaihtanut päivittäistavarakaupan tuotteiden hyllymerkintöjä sodanvastaisiin teksteihin keväällä 2022. Skotšilenko tuomittiin marraskuussa 2023 pitkän ja hänen terveyttään vakavasti uhanneen tutkintavankeuden jälkeen seitsemän vuoden vankeusrangaistukseen. Skotšilenkon tapaus sai laajaa kansainvälistä julkisuutta ihmisoikeusliikkeeltä. Monet ihmisoikeusaktivistit Venäjällä kävivät myös tukemassa häntä oikeuden kuulemisissa.

Kun Venäjän valtio nosti marraskuussa kanteen kansainvälisen LHBTIQ+-liikkeen määrittelemiseksi äärijärjestöksi, käsittelyn yhteydessä ei järjestetty lainmukaista julkista kuulemistilaisuutta. Kaksi aktivistia ilmoitti itsensä oikeussubjekteina kanteen asianosaisiksi. Näin he olisivat saaneet selville, mitä väitteitä kanteen perusteeksi oli esitetty. Viranomaiset eivät kuitenkaan sallineet aktivistien läsnäoloa oikeudessa. Aktivistit eivät tästä kuitenkaan lannistuneet, vaan tekivät kollegoineen kansalaisaloitteen, jonka he nimesivät “kansainväliseksi LHBT-liikkeeksi”. ”Koska [Venäjän] oikeusministeriön ääriliikkeeksi kuvattua ‘kansainvälistä LHBT-liikettä’ ei ollut olemassa, oli [meidän] se perustettava”, LHBT-teemainen Parni Pljus -nettijulkaisu lohkaisi sarkastisesti.

Valitettavasti tämäkään keino ei auttanut. Lakialoitteeksi edenneen kanteen perustelut ja sen oikeussubjekti jäivät epäselviksi. Vaikka aktivistit ja toimittajat suljettiin ulos oikeusistunnosta, kekseliäs tempaus sai laajaa näkyvyyttä ihmisoikeuksia polkevalle lakiesitykselle. Myös suositut itsenäiset venäjänkieliset verkkomediat kuten Dozhd ja Meduza vaihtoivat tuomioistuimen käsittelyn ajaksi logonsa sateenkaaren väreihin ilmaistakseen tukensa LHBTIQ+-ihmisille. Myös Venäjän ainoa oppositiopuolue Jablaka ilmaisi tukensa LHBTIQ+-ihmisille ja vastusti lakiesitystä.

Suljettu raja on lahja Venäjän valtion propagandalle

Venäjällä asuvien LHBTIQ+-ihmisten on entistä vaikeampi hakea turvapaikkaa Suomesta, vaikka heidän oikeuksiaan on rajoitettu erittäin ankaralla kädellä. Kiristyneessä tilanteessa Saksassa harkitaan Venäjältä pakeneville transihmisille mahdollisuutta hakea humanitääristä viisumia. Käsittelyä varten LHBT-järjestö Kvarteera pyrkii keräämään 50 000 allekirjoitusta aloitteen kannattajilta. Lisäksi LHBT+-ryhmä Sfera kerää nimiä aloitteeseensa, jolla haluaa osoittaa kansainvälistä solidaarisuutta Venäjällä asuvia LHBTIQ+-ihmisiä kohtaan sekä tuomitsemaan Venäjän valtion ihmisoikeusrikkomukset.

Aiemmin Suomi on erottautunut ihmisoikeusperustaisella politiikallaan Venäjän sortavasta ja poliittisia päämääriä palvelevasta oikeusjärjestelmästä. Eduskunnan päätös sulkea Suomen itäraja lähensi vaivaannuttavalla tavalla Suomen ja Venäjän valtion ilmentämiä arvomaailmoja toisiinsa. Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Margarita Zavadskaya totesi Aftonbladetin haastattelussa, että Suomen hallituksen päätös sulkea itäraja voi myös kasvattaa Putinin kannatusta Venäjällä kevään presidentinvaalien alla.

Venäjällä asuvien LHBTIQ+-ihmisten on entistä vaikeampi hakea turvapaikkaa Suomesta, vaikka heidän oikeuksiaan on rajoitettu erittäin ankaralla kädellä.

Venäjänkieliset LHBTIO+-liikkeet ja ryhmittymät ohjeistivat sosiaalisen median julkaisuissaan välttämään paniikkia. Coming Out -järjestön edustajan mukaan “valtioiden, jotka arvostavat ihmisoikeuksia, on avattava ovensa [LHBT-] yhteisön jäsenille eikä hylättävä niitä, jotka ovat vaarassa”.

Saman ohjeen voisi antaa myös Suomen raja- ja maahanmuuttopolitiikkaan Venäjän Ukrainassa käymän hyökkäyssodan aikana. Myös kiristyneen geopoliittisen tilanteen aikana on pidettävä entistä tiukemmin kiinni ihmisoikeusperustaisesta politiikasta.

Vain siten voidaan aidosti irtisanoutua Venäjän diktatuurista ja pitää etäisyyttä sen vaikutuspiiriin.

FT Pauliina Lukinmaa on tutkijatohtori Itä-Suomen yliopistossa.

FM John Kaye on Venäjän-tutkimuksen opiskelija Helsingin yliopistossa.

Artikkelikuva: fotografierende / Pixabay

Julkaisu Putinin hallinto yrittää hiljentää Venäjän kriittiset LHBTIQ+-vähemmistöjen äänet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Politiikkaan osallistuminen on kansanvaltaan liittyvä perusoikeus. Osallistuminen poliittiseen prosessiin ei tarkoita vain äänestämistä, vaan myös oikeutta asettua ehdolle vaaleissa. Ehdolle asettuminen on kuitenkin monitahoinen päätös, sillä se edellyttää myös resursseja, jotka eivät ole tasa-arvoisesti saatavilla. Laaja osallistuminen ja osallisuudentunne demokraattisessa prosessissa on kuitenkin tärkeää demokraattisen järjestelmän oikeutuksen kannalta.

Suomessa asuvilla ulkomaiden kansalaisilla on muiden Pohjoismaiden tavoin oikeus asettua ehdolle paikallisvaaleissa ja uusissa aluevaaleissa, muttei eduskunta- ja presidentinvaaleissa, jotka on rajattu kansalaisille. Vaikka ulkomaalaistaustaisten osuus väestöstä kasvaa ja siten heitä voisi odottaa näkevänsä yhä useammin ehdokaslistoilla, demokraattiseen prosessiin osallistuminen voi kuitenkin olla vaikeaa maahanmuuttaneille, joilta saattaa lyhemmän Suomessa asumisajan vuoksi puuttua poliittisessa kampanjoinnissa tärkeitä sosiaalisia verkostoja ja niihin liittyviä pääomia. Kyse siis ei välttämättä ole osallistumisen halun puutteesta, vaan esteistä osallistumisen tiellä.

Tämän Politiikasta-podcastin vieraana on juuri tästä aiheesta vuonna 2021 väitellyt Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen tutkijatohtori Josefina Sipinen. Josefina on tällä hetkellä mukana muun muassa nuorten kansalaispätevyyttä tutkivassa Suomen Akatemian rahoittamassa Education, Political Efficacy and Informed Citizenship, eli EPIC-tutkimushankkeessa, jonka johtaja Elina Kestilä-Kekkonen oli vieraana Politiikasta podcastissa marraskuussa 2021.

Ulkomaalaistaustaisten osallistumisessa politiikkaan ei välttämättä ole kyse osallistumisen halun puutteesta, vaan esteistä osallistumisen tiellä.

Josefina on myös mukana Suomen Akatemian rahoittamassa Helsingin yliopiston tutkimushankkeessa IntraComp, eli Intraparty Competition, jonka tarkoituksena on tutkia puolueiden sisäistä kilpailua. Lisäksi hän kirjoittaa Kunnallisalan kehittämissäätiön rahoituksella raporttia koskien viime kesänä koronan varjossa järjestettyjä kuntavaaleja.

Tältä pohjalta tässä podcastissa keskustellaan siis poliittisesta osallistumisesta ja sen mahdollisuuksista ja esteistä.

Ulkomaalaistaustaiset ehdokkaat Suomessa

Väitöskirjassaan Josefina Sipinen haastatteli sekä suomalaisten puolueiden edustajia että kuntavaalien 2017 ulkomaalaistaustaisia ehdokkaita selvittääkseen, mikä motivoi puolueita rekrytoimaan ulkomaalaistaustaisia ehdokkaita listoilleen. Lisäksi väitöskirjassa kartoitettiin, mikä motivoi ulkomaalaistaustaisia asettumaan ehdolle ja mitkä resurssit ehdokastyössä olivat tarpeen tai saatavilla.

Tutkimus toi esille eroja eri vähemmistöjen poliittisessa osallistumisessa, jotka voidaan osin selittää esimerkiksi erilaisella aiemmalla kokemuksella politiikasta. Ulkomaalaistaustaisten poliittinen osallistuminen on keskiarvoa alemmalla tasolla, mikä liittyy paitsi esteisiin saada tietoa politiikasta kielellä, jota ymmärtää, myös siihen, että moni on muuttanut Suomeen erilaisen poliittisen järjestelmän piiristä, ja siten uudenlaiseen poliittiseen ympäristöön sopeutuminen vie aikaa. Suomessa nähdäänkin voimakas ulkomaalaistaustaisen väestön aliedustus politiikassa, kunnallistasollakin.

Ulkomaalaistaustaisten osuus Suomen väestöstä kasvaa, millä on merkitystä paitsi tulijoiden kotoutumisen myös Suomen poliittisen järjestelmän vakauden kannalta.

Onkin siis erityisen tärkeää muistaa, että kun puhutaan ulkomaalaistaustaisista tai maahanmuuttaneista, kyse on hyvin moninaisesta joukosta, jossa on paljon eroja paitsi ryhmien välillä, myös niiden sisällä. Mitään yksittäistä poliittista osallistumista määrittävää tekijää, joka vaikuttaisi yksiselitteisesti kaikkiin, on vaikea tunnistaa – sellaista ei edes välttämättä siis ole.

Ulkomaalaistaustaisten osuus Suomen väestöstä kuitenkin kasvaa, millä on merkitystä paitsi tulijoiden kotoutumisen myös Suomen poliittisen järjestelmän vakauden kannalta. Poliittiseen järjestelmään ja sitä ympäröivään yhteiskuntaan on vaikea kiinnittyä, jos koetaan, ettei politiikan areenalla ole tilaa samankaltaisille ihmisille kuin itse on. Vastaavasti suuren väestönosan jääminen marginaaliin asettaisi merkittävän haasteen poliittisen järjestelmän hyväksyttävyyden näkökulmasta.

Poliittisen osallistumisen merkitys

Monimuotoisen demokratian kannalta on todella tärkeää, että poliitikot tulevat erilaisista taustoista ja edustavat laajasti yhteiskunnan kaikkia ryhmiä. Monimuotoinen demokratia on moniäänisempi ja pystyy toimimaan kaikkien ryhmien edustamisen alustana, mikä puolestaan rikastaa demokratiaa hallintojärjestelmänä. Näin ollen voidaan ajatella, että poliittista osallistumista avaavalla tutkimuksella on normatiivisempikin tavoite demokratian moniäänisyyden vahvistamisessa, eli tavoite toimivammasta poliittisesta järjestelmästä ja paremmasta yhteiskunnasta.

Monelle ulkomaalaistaustaiselle poliittiseen järjestelmään osallistuminen on myös tärkeä tapa osoittaa kansalaisuutta ja velvollisuudentuntoa. Poliittinen kiinnittyminen maahanmuuttajien uudessa kotimaassa edistää maahanmuuttaneiden kotoutumista niin ryhmänä kuin yksilöinäkin.

Puolueet ottavat mielellään listoilleen myös ulkomaalaistaustaisia ehdokkaita. Taustalla on sekoitus idealismia paremmasta edustuksellisesta demokratiasta mutta ennen kaikkea vaalien voittamisen realismia.

Kyse on myös mielikuvista, joita voi itsekin harjoittaa: Politiikka-lehdessä julkaistussa väitöslektiossaan Josefina pyytää kuulijoitaan sulkemaan silmänsä, ja miettimään, millainen kuva tulee mieleen sanasta ’päättäjä’. Noiden mielikuvien kirjo kertoo paljon siitä, kuinka moninaiseksi politiikka Suomessa hahmotetaan.

Suomessa vaalikampanjat ovat ehdokaskeskeisiä, mikä tarkoittaa, että ehdokkaat kohdentavat kampanjaansa pääasiassa niille ryhmille, joilta he uskovat saavansa ääniä. On myös selvää, että ulkomaalaistaustaiset ehdokkaat tavoittavat ulkomaalaistaustaisia äänestäjiä tavoin, johon poliittiset puolueet eivät resursseillaan kykene. Ilman eri kieliä taitavia ja eri vähemmistöryhmissä luottamusta nauttivia ulkomaalaistaustaisia ehdokkaita puolueiden on lähes mahdotonta mobilisoida kyseisten ryhmien äänestäjiä. Tästä syystä puolueet ottavat mielellään listoilleen myös ulkomaalaistaustaisia ehdokkaita. Taustalla on siis sekoitus idealismia paremmasta edustuksellisesta demokratiasta mutta ennen kaikkea vaalien voittamisen realismia.

Kuka tutkii ketä?

Politiikan tutkijan voi olla suhteellisen helppo lähestyä kokeneita poliitikkoja, jotka mielellään antavat haastatteluja työnsä eri näkökulmista. Lisäksi Suomessa päättäjien tavoittaminen tutkimuksen merkeissä on verrattain helppoa. Kun tutkitaan kuitenkin myös päättäjien kaartin ulkopuolisia ryhmiä, kuten ulkomaalaistaustaisia ehdokkaita, voisi olla hyödyllistä miettiä tutkimusasetelmaa yhdessä tutkimuskohteen kanssa.

Tutkijatkin työskentelevät omista lähtökohdistaan ja omista taustoistaan, ja joskus osana laajempia tutkimusryhmiä. Näistäkin saa näkökulmia ja ajatuksia, jotka ovat monesti arvokkaita. Tässäkin tärkeää on antaa tilaa erilaisten äänien moninaisuudelle; siinä missä poliitikkojen ja päättäjien soisi moninaistuvan väestöpohjan mukaisesti, sama koskee myös politiikan tutkijoita.

Tutkijat pitävät luonnollisesti omaa työtään arvokkaana ja tärkeänä ja haluavat paitsi viestiä siitä avoimesti mutta myös nähdä työllään olevan yhteiskunnallista merkitystä – jopa vaikutusta.

Josefina Sipinen on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa.

Mikko Poutanen on politiikan tutkimuksen tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Julkaisu Podcast: Poliittisen osallistumisen kysymyksiä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Nykyisessä muodossa olevassa metsähallituslakiluonnoksessa saamelaisten kotiseutualuetta koskevat erityissäännökset on poistettu.

Viime vaalikaudella valmisteltuun metsähallituslakia koskevaan esitysluonnokseen sisältyi vielä erityinen luku saamelaisten kotiseutualueesta. Sen mukaan Metsähallituksen olisi tullut tehdä vaikutusarvioita yhteistyössä saamelaisten kanssa niistä suunnitelmista, joilla olisi ollut vaikutusta saamelaisten alkuperäiskansanoikeuksien toteutumiseen.

Lisäksi metsähallituslakiin olisi sisältynyt erityinen säännös saamelaisten oikeuksien heikentämiskiellosta. Metsähallituksen suunnitelmat ja hankkeet eivät olisi saaneet olennaisesti heikentää saamelaisten mahdollisuuksia harjoittaa perinteisiä saamelaiselinkeinoja. Saamelainen kulttuuri on vahvasti sidoksissa ympäristöön perinteisen poronhoidon, metsästyksen ja kalastuksen kautta.

Saamelaiskäräjillä olisi myös ollut oikeus hakea muutosta Metsähallituksen tekemiin hallintopäätöksiin sillä perusteella, että päätös olisi ollut heikentämiskiellon vastainen. Oikeus olisi sisällöllisesti tukenut perustuslain 21 §:ssä turvattuja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteita. Periaatteisiin lukeutuu muutoksenhakuoikeus.

Poistoa ei perustella hallituksen esityksessä. Tässä kirjoituksessa tarkastellaankin syitä linjamuutokselle. Lisäksi analysoidaan, millaisia yhteyksiä ja vaikutuksia metsähallituslain valmistelulla ja sisällöllä on ulkopolitiikkaan ja Suomen kansainvälisen oikeuden velvoitteiden toteutumiseen.

Hallituspuolueiden väliset valtasuhteet: metsähallitus keskustan ”rootelia”?

Vastustaako hallitus kategorisesti saamelaisia koskevien oikeuksien lisäämistä metsähallituslakiin? Sellaista suoraviivaista johtopäätöstä ei voi tehdä. Ulkoministeri Timo Soini pitää Suomessa ja maailmalla puheita alkuperäiskansan oikeuksien ja arktisen politiikan puolesta.

Perussuomalaisten johtama oikeusministeriökin vaatii lausunnossaan saamelaispykälien palauttamista metsähallituslakiin. Metsähallituslain saamelaispykälät valmisteltiin kokoomuksen johdolla viime hallituskaudella, eikä voimakkaita kannanottoja linjamuutoksesta ole esiintynyt.

Lapin kansanedustajisto on tunnetusti suhtautunut saamelaisten oikeuksiin nihkeämmin kuin etelän kollegansa.

Saamelaispykälien palauttamista vastustaa eduskunnan lähetekeskustelun perusteella äänekkäimmin muutamat Lapin keskustan kansanedustajat. Eduskunnan lähetekeskustelussa esimerkiksi kansanedustaja Mikko Kärnä syytti lain vastustajia YK:ta myöten propagandasta. Ilmassa oli ”kaiken maailman YK:t” -asennetta asiaperusteiden sijaan.

Tällä hetkellä vaikuttaa kuitenkin siltä, että juurikin keskustan saamelaispykäliä vastustavat äänet dominoivat lainvalmistelua. Ehkä hallituksessa ajatellaan, että Lapin keskustan kansanedustajat tietävät saamelaisasiat parhaiten. Jos näin on, alkuperäiskansan oikeuksien edistäminen ei nouse ansaitsemalleen paikalle. Lapin kansanedustajisto on tunnetusti suhtautunut saamelaisten oikeuksiin nihkeämmin kuin etelän kollegansa.

Asiasta vastaava ministeri tai virkamiehet eivät juurikaan auta ymmärtämään pykälien poiston takana olevia syitä. Lainvalmistelusta vastaava maa- ja metsätalousministeriön kansliapäällikkö Jaana Husu-Kallio ei ole ottanut kantaa saamelaispykälien kohtaloon. Vastuuministeri Kimmo Tiilikainenkaan ei ole todennut muuta kuin etteivät saamelaisten oikeudet heikkene, vaikka pykäliä ei palautettaisikaan.

Selkeimmin kantansa on esittänyt maa- ja metsätalousministeriön valmisteleva virkamies Vilppu Talvitie sähköposteissaan. Poisto johtuu hänen mukaansa siitä, ettei ILO 169 -ratifiointia ole kirjattu Juha Sipilän hallitusohjelmaan. Hän myös totesi, että hänen mielestään ILO 169 -sopimus ei sovellu Suomen olosuhteisiin.

Sinänsä hallitusohjelmaan ratifioimisen kirjaamatta jättäminen ei tarkoita automaattisesti ratifioimatta jättämistä. Ainakin oikeusministeriö on ilmoittanut pitävänsä ratifiointia vireillä tälläkin kaudella.

Muutoinkin ihmisoikeuskirjauksia on löydettävissä niin vähäisesti, että luultavasti hallitus tekee ihmisoikeuksien saralla enemmän kuin hallitusohjelmasta on pääteltävissä. Valmistelijan asenteesta se kertoo kuitenkin jotain.

Seuraavan kerran eduskunta keskustelee asiasta 4. helmikuuta 2016 valiokunnissa. Toivon mukaan keskustelussa otetaan huomioon niin YK:n, yhdenvertaisuusvaltuutetun, oikeusministeriön, tutkijoiden kuin järjestöjenkin esittämät kannat.

Kenen kavereita hallitus haluaa olla: EU:ta kuunnellaan, YK:ta ei

Ulkopoliittisesti metsähallituslain uudistusta on perusteltu hallituspuolueiden puolelta erityisesti EU:n vaateilla.

Diplomatiaa tuntevat tietävät, että YK:n julkinen ulostulo on varsin järeä ulkopoliittinen viesti

YK:n näkökulmille ei ole sen sijaan annettu painoarvoa. Ei, vaikka YK:n erityisraportoija Victoria Tauli-Corpuz antoi Suomelle julkiset nuhteet 17. joulukuuta 2015. Viesti oli selkeä: metsähallituslain valmistelussa ja lakiluonnoksessa ei ole kunnioitettu saamelaisten alkuperäiskansan oikeuksia.

Diplomatiaa tuntevat tietävät, että YK:n julkinen ulostulo on varsin järeä ulkopoliittinen viesti. Hallitus on saanut ennen julkista häpäisyä luottamuksellisen tiedonannon, mutta sillä ei ole ollut vaikutusta.

Suomen ulkopoliittinen etu olisi kuitenkin ottaa huomioon YK:n kannanotto. Suomi nimittäin ilmoitti 9.12.2015 hakevansa ihmisoikeusneuvoston jäseneksi ja kampanjointi alkanee pian.

Kampanjaa ei tue, jos Suomi antaa kansainvälisiä lupauksia, joita se ei tosiasiallisesti toteuta. Suomi on luvannut kansainvälisesti ratifioida ILO 169 -sopimuksen ja edistää muutoin saamelaisten oikeuksia muun muassa YK:n alkuperäiskansan sopimuksen mukaisesti. Metsähallituslain uudistaminen ilman saamelaisten oikeuksien vahvaa turvaamista ei ole lupausten mukainen.

Lisäksi YK valmistelee erityistä yhteispohjoismaista raporttia saamelaisten ympäristö- ja maaoikeuksien toteutumista tänä vuonna. Metsähallituslain kanssa voi hyvinkin käydä vanhan sanonnan mukaisesti: sen minkä taakseen jättää, edestään löytää. Raportissa todennäköisesti huomautetaan siitä, jos Suomi ei huomioi YK:n kannanottoja.

Alkuperäiskansojen oikeudet ovat keskeinen Suomen prioriteettialue käsiteltäessä muiden valtioiden ihmisoikeuksia. Ulkopoliittisen uskottavuuden vuoksi ihmisoikeusprioriteettien tulisikin olla symmetriassa kotimaan perus- ja ihmisoikeuspolitiikan kanssa.

Kansainvälinen oikeus tukee saamelaispykälien palauttamista

YK:n antama linjaus on kansainvälisen oikeuden ja erityisesti alkuperäiskansan oikeuksien mukainen. Metsähallituslain saamelaispykälät valmisteltiin alun perin tukemaan ILO 169 -sopimuksen ratifiointia. Sisällöllisesti pykälät olisivatkin toteuttaneet Suomen kansainvälisiä ihmisoikeudellisia ja poliittisia velvoitteita nykyistä paremmin.

Saamelaisten oikeudet perustuvat perustuslain 17 §:ssä turvattuun alkuperäiskansan oikeuteen ylläpitää ja kehittää kulttuuriaan ja toisaalta kansainvälisestä oikeudesta kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevan sopimuksen eli niin sanotun KP-sopimuksen 27 artiklaan. Metsähallituslain saamelaisten erityisaluetta koskevat pykälät olisivat myös vastanneet perustuslain 20 §:n 2 momenttiin sisältyviä ympäristöpäätöksentekoa koskevia osallistumisoikeuksia.

Samoin Suomi on velvoitettu noudattamaan tiedonsaanti-, osallisuus- ja muutoksenhakuoikeuksia ympäristöpäätöksenteossa EU-lainsäädännön, Århusin sopimuksen ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen sekä sitä koskevan ihmisoikeustuomioistuimen ympäristöoikeuksia koskevan oikeuskäytännön nojalla. Pykälät olisivat olleet linjassa näidenkin linjausten kanssa.

YK:n antama linjaus on kansainvälisen oikeuden ja erityisesti alkuperäiskansan oikeuksien mukainen.

Lisäksi heikentämiskieltosäännös olisi vastannut KP-sopimusta valvovan ihmisoikeuskomitean linjauksia. Muun muassa tapauksessa Poma Poma v. Peru (2009) ihmisoikeuskomitea katsoi, että alkuperäiskansojen osallistumisoikeuden tulee olla niin vahva, että jos jokin toimenpide olennaisesti heikentää heidän oikeutta kulttuuriin, yhteisöltä on oltava lupa toiminnolle. 

Palatuvatko pykälät vielä?

Hallitus on kaavaillut, että metsähallituslaki astuisi voimaan jo maaliskuussa. Jos hallituksen suunnitelmat toteutuvat etenemisaikataulusta, ei tarvitse odottaa enää kauaa, että saamelaispykälien lopullinen kohtalo selviää.

Jää nähtäväksi, voittavatko ulkopoliittiset intressit yhden hallituspuolueen vastustuksen. Nopeatkaan linjamuutokset eivät ole mahdottomia. Valiokuntakuulemiset ratkaissevat paljon. Copypasten painaminen ja saamelaispykälien palauttaminen ei vie kauaa, jos vain poliittista tahtoa löytyy.

Ennen valiokuntakuulemisia teemaan ehtii tutustumaan Eurooppasalissa pidettävässä asiantuntijaseminaarissa 22.1.2015. Niille, jotka eivät ehdi osallistumaan, uusi videotietopankki auttaa alkuun. Koneen Säätiön rahoittaman Saisiko olla ympäristökonfliktisoppaa? -hankkeen videoilla kommentoidaan saamelaisten oikeuksia, ympäristöpäätöksentekoa ja myös metsähallituslakia.

VTM, HTM Heta Heiskanen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa.

Julkaisu Miksi metsähallituslaissa painettiin deleteä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viimeisen vuosikymmenen aikana seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tasa-arvon edistämisessä on otettu merkittäviä edistysaskelia. Useissa läntisen Euroopan maissa sekä useassa Yhdysvaltojen osavaltiossa on laillistettu samaa sukupuolta olevien avioliitot. Monissa Latinalaisen Amerikan sekä Aasian maissa valtiot ovat organisoineet homofobian vastaisia kampanjoita ja parantaneet syrjintään puuttuvia lakeja.

Samaan aikaan kuitenkin HLBTIQ-ihmset ovat edelleen yksi haavoittuvimmista ryhmistä maailmassa. Esimerkiksi itäisessä Euroopassa näiden vähemmistöjen oikeuksia rajoitetaan usein ankarasti.

Euroopan unionia on syytetty siitä, ettei se ole kyennyt puuttumaan itäisten jäsen- ja ehdokasmaittensa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä syrjivään politiikkaan. Syyskuussa 2014 Itä-Euroopassa otettiin kuitenkin yksi merkittävä edistysaskel sateenkaariväen oikeuksien turvaamisessa, kun Serbiassa järjestettiin ensimmäinen Pride-kulkue neljään vuoteen. Kulkueen onnistunut ja säännöllinen järjestäminen on ollut yksi kynnyskysymyksistä Serbian EU-jäsenneuvotteluissa.

Serbian pitkä tie Euroopan unionin jäseneksi

EU:n uusien itäisten sekä vanhojen läntisten jäsenmaiden integraatioprosessit eroavat suuresti toisistaan niiden erilaisten aloitustilanteiden vuoksi.

Keski- ja Itä-Euroopan entiset kommunistimaat kävivät jäsenneuvotteluiden aikana läpi myös demokratisoitumisen sekä sääntelemättömään markkinatalouteen siirtymisen prosesseja. Keski- ja Itä-Euroopan maiden halu liittyä Unioniin sekä jäsenyyteen liittyvän säännöstön valtava määrä antoivat EU:lle ennennäkemättömän vallan muokata maiden koko poliittista järjestelmää.

Vaikka kaikki jäsenmaat ovat joutuneet implementoimaan saman säännöstön osaksi lainsäädäntöään ennen Unioniin liittymistä, Euroopan komissio kontrolloi ja valvoo itäisten ehdokasmaittensa implementaatioprosessia huomattavasti tarkemmin kuin läntisten jäsenmaidensa.

Itäinen eurooppalaistuminen ei ole siis kaksisuuntainen suhde, vaan kyseessä on yksinomaan Euroopan unionin vaikutus ehdokasmaiden kansalliseen päätöksentekoon.

EU:n käyttämä valta on nostanut kritiikkiä esimerkiksi Serbiassa, missä demokratisoituminen ja eurooppalaistuminen lähtivät käyntiin vasta vuoden 2000 puskutraktorivallankumouksesta, jossa syrjäytettiin Slobodan Miloševićin 13 vuotta kestänyt diktatuurihallinto.

Serbian uudelle hallinnolle jäi perinnöksi joukko vakavia yhteiskunnallisia ja taloudellisia ongelmia. Maa oli ollut käytännössä koko 1990-luvun sotatilassa, kauppasaarrossa ja eristyksissä kansainvälisestä yhteisöstä sekä kevään ja kesän 1999 Naton pommitusten kohteena.

Euroopan unioni ryhtyi heti Miloševićin syrjäyttämisen jälkeen myöntämään Serbialle avustusta ja nimesi maan potentiaaliseksi ehdokasmaaksi muutama vuosi myöhemmin. Unionin avustus ja integraatioprosessin eteneminen ovat alusta asti olleet voimakkaasti riippuvaisia Serbian halukkuudesta ja kyvystä täyttää EU:n asettamat ehdot sotarikollisten saattamisesta oikeuden eteen sekä maan taloudellisen ja ihmisoikeustilanteen parantamisesta.

EU:n avustuksen ja integraatioprosessin etenemisen ehdollisuuden takia serbialaisten suhtautumien Unionin jäsenyyteen on pitkään ollut ristiriitaista. Kesäkuussa 2014 noin puolet serbialaisista kannatti, ja vain noin viidennes vastusti, maan liittymistä Unioniin.

Monet kuitenkin samaan aikaan näkevät EU:n vieläkin välttämättömänä pahana – instituutiona, joka kiristää maata lupauksilla taloudellisen tilanteen paranemisesta, mutta vaatii vastapalvelukseksi kohtuuttomia myönnytyksiä ja uudistuksia. Serbia onkin pitkään ollut haluton tekemään EU:n vaatimia uudistuksia huonosta taloudellisesta tilanteesta huolimatta.

Serbiaa on vuodesta 2012 hallinnut edistyksellisten ja sosialistien koalitio, jota johtaa Edistyspuolueen puheenjohtaja Aleksandar Vučić.

Edistyspuole on entisten äärioikeistolaisten perustama populistinen Eurooppa-myönteinen puolue, joka on onnistunut ajamaan maassa viime vuosina läpi uudistuksia, joiden tekeminen oli aikaisemmin valtaa pitäneelle sosiaaliliberaalille Demokrattiselle puolueelle mahdotonta.

Sosialistinen puolue taas on Miloševićin perustama puolue, joka nimestään huolimatta on voimakkaan kansallismielinen. Myös maan EU-integraatio on edennyt aikaisempaa vauhdikkaammin Edistyspuoleen hallituskaudella.

Talous ei kuitenkaan ole lähtenyt kasvamaan odotetulla tavalla ja ponnistelut korruption kitkemiseksi ovat jääneet toistaiseksi vajavaisiksi. Serbia on toistuvasti saanut kritiikkiä myös siitä, että se ei toimeenpane hyvin muotoiltuja uudistuksiaan eikä strategioitaan. Myös lainsäädännön implementoinnissa on ongelmia.

Jäsenneuvotteluiden aikaista eurooppalaistumista on usein tarkasteltu EU-lainsäädännön omaksumisen ja talouden rakenteiden uusintamisen kautta. Vähemmälle tarkastelulle on jäänyt, kuinka paljon Unioni levittää läntisen Euroopan arvoja ja asenteita tuleviin jäsenmaihin.

Euroopan unionia onkin usein kritisoitu esimerkiksi siitä, että se ei vuosien 2004 ja 2007 suuren itälaajentumisen yhteydessä onnistunut muuttamaan kansalaisten lähtökohtaisesti negatiivista suhtautumista seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin.

Belgradin Pride-kulkueen lyhyt historia

HLBTIQ-oikeuksien kohdalla puhutaan usein Euroopan jakautumisesta itään ja länteen. Keski- ja Itä-Euroopan, usein uskonnollisille konservatiiveille, HLBTIQ-vähemmistöjen oikeudet ovat länsimaalaistumisen ja eurooppalaistumisen symboleita.

EU:n voimakas tuki näiden oikeuksien ajamiselle on johtanut voimakkaisiin vastareaktioihin. Konservatiivit ovat syyttäneet Unionin tahtovan tuhota maiden perinteisen kulttuurin. Populistipoliitikot ovat käyttäneet taistelua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien puolesta vetämään huomiota esimerkiksi vaikeasta taloudellisesta tilanteesta tai raskaista rakenteellisista uudistuksista.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet ovat hiertäneet myös Serbian ja EU:n välejä. Vuonna 2008 Serbiasta itsenäistyneen Kosovon itsenäisyyden tunnustaminen sekä joka syksyinen, suurta mediahuomiota maassa herättävä taistelu Pride-kulkueen järjestämisestä Belgradissa ovat nousseet avainasemaan maan jäsenneuvotteluissa taloudellisen tilanteen parantamisen ja korruption kitkemisen ohella.

Serbiassa HLBTIQ-aktivistit yrittivät ensimmäisen kerran järjestää Pride-kulkueen jo vuonna 2001, heti Miloševićin syrjäyttämisen jälkeen. Yritys päättyi kymmenien ihmisten loukkaantumiseen, kun poliisin resurssit eivät riittäneet suojelemaan osallistujia äärioikeistolaisilta vastamielenosoittajilta.

Kulkue peruttiin ja siitä aiheutuneet mittavat henkilö- ja materiaaliset vahingot johtivat Pride-kulkueen kieltämiseen seuraavaksi vuosikymmeneksi.Vuosina 2009, 2011, 2012 ja 2013 kulkue kiellettiin vetoamalla vastamielenosoittajien aiheuttamiin turvallisuusuhkiin – usein vasta tapahtumaa edeltävänä iltana.

Euroopan unioni ja erityisesti sen läntiset ja pohjoiset jäsenmaat ovat aina protestoineet voimakkaasti vastaan hallituksen päätöstä alistua huligaanien vaatimuksiin rajoittaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kokoontumisvapautta.

Pride-kulkue järjestettiin onnistuneesti ensimmäisen kerran vuonna 2010, kun poliisi lupasi suojella noin tuhatta marssijaa yli viideltä tuhannelta vastamielenosoittajalta. Poliiisisuojelusta huolimatta marssi päätyi jälleen kymmenien ihmisten loukkaantumiseen ja koko päivän kestäneeseen mellakointiin.

Mittavien vahinkojen seurauksena kulkue kiellettiin jälleen seuraaviksi vuosiksi. Vuonna 2014 Belgradissa järjestettiin viimein ensimmäinen väkivaltaisilta vastareaktioilta säästynyt Pride-kulkue voimakkaassa poliisisuojeluksessa. Myös vuonna 2014 lupaa Pride-kulkueen järjestämiseen jouduttiin odottamaan edelliseen yöhön saakka.

Serbian sateenkaariväen oikeuksissa vielä paljon parannettavaa

Serbiassa on viime vuosina tehty merkittäviä parannuksia HLBTIQ-vähemmistöjen oikeuksien parantamiseksi.

Vuoden 2014 Pride-kulkue oli tärkeä askel oikeaan suuntaan ja maan lainsäädäntöä on kehitetty EU:n vaatimusten mukaisesti. Maa on kuitenkin saanut usein EU:lta kritiikkiä siitä, ettei se implementoi lakeja tai valvo niiden toteutumista riittävästi.

Serbiassa on sekä EU:n että paikallisten ihmisoikeusjärjestöjen arvioiden mukaan riittävä lainsuoja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille. Vihapuhe ja -rikokset ovat lailla kiellettyjä kuten myös seksuaaliseen suuntautumiseen perustuva syrjintä työpaikoilla.

Lakeja ei kuitenkaan toimeenpanna riittävän tehokkaasti, jos lainkaan. Esimerkiksi kaksi vuotta voimassa ollut viharikokset tuomitseva laki ei ole vielä tuottanut yhtään tuomiota huolimatta siitä, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajat joutuvat Serbiassa edelleen usein viharikosten uhreiksi ja HLBTIQ-aktivistit joutuvat elämään jatkuvan väkivallan uhan alla.

Ongelmana Serbiassa on erityisesti yleinen tietämättömyys.

Homofobia on edelleen yleistä niin poliisien, terveydenhuollon kuin sosiaalityön ammattilaistenkin parissa. Noin puolet serbialaisista on sitä mieltä, että homoseksuaalisuus on sairaus. Vain joka kolmas serbialainen oli valmis sietämään homoseksuaalisuutta yhteiskunnassa, kunhan sen harjoittaminen tapahtuu neljän seinän sisällä.

EU:n painostuksen takia maa on liikkumassa oikeaan suuntaan ja maan eurooppalaistuminen näkyy myös ihmisoikeuksien parantumisena. Serbian haasteena on kuitenkin vielä kansalaisten asenteiden muuttamisen lisäksi turvata Pride-kulkueen säännöllinen järjestäminen sekä HLBTIQ-vähemmistöjen oikeudet kaikilla elämänalueilla.

Nähtäväksi jää, onko ylhäältäpäin ohjattu eurooppalaistuminen ja sen mukanaan tuomat institutionaaliset muutokset riittäviä muutamaan myös yleistä asenneilmapiiriä maassa, vai nähdäänkö myös Serbiassa samanlaisia vastareaktioita kuin muualla Itä-Euroopassa on viime vuosina jouduttu todistamaan.

Julkaisu Serbian HLBTIQ-vähemmistöt ja EU-integraatio ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuitenkin Suomea on pidetty naisten poliittisen osallistumisen mallimaana, ja meillä oli tuolloin jo kaksikin julkihomoa kansanedustajaa – ja Saksassa puolestaan julkilesboja ja -homoja kansanedustajia oli ollut liittovaltiopäivillä jo 1980-luvulta lähtien.

Puoluepolitiikan seksismi

Aloin etsiä selitystä suomalaisesta edustuksellisesta politiikasta puuttuville julkilesboille sukupuolentutkijana, joka aiemmin oli seurannut politiikkaa lähinnä sanomalehtien varassa. Lopputuloksesta sukeutui kirja, jota voisi luonnehtia sekä Suomen että sen verrokkimaan Saksan lesbo- ja homopolitiikan historiikiksi. Osoitan kirjassa – muun ohessa – että suomalaista puoluepolitiikkaa vaivaa varsin reflektoimaton seksismi ja heteroseksismi (Juvonen, ranneliike.net).

Ensimmäiset kommentit väitteelleni puoluepolitiikan seksismistä ja heteroseksismistä sain kirjan julkistamistilaisuudessa 25.3.2015 kolmelta erilaiselta lukijalta. Näitä olivat feministi Rosa Meriläinen, SDP:n puoluesihteeri Reijo Paananen, ja naisia poliittisina toimijoina tutkinut Jaana Kuusipalo.

Paananen arveli itse puheenvuoronsa alussa olevansa paikalla kiintiösyistä. Näin toki olikin, sillä kommentaattorien joukossa hän edusti politiikassa aktiivisesti toimivaa julkihomoa. Lisäksi hän kuuluu siihen puolueeseen, jonka saksalaisesta sisarpuolueesta SPD:stä oli tullut ulos seuraava julkihomo liittovaltiopäiväedustaja vihreiden ja vasemmiston jälkeen.

Mutta yhtä hyvin myös Meriläinen edusti omaa kiintiötään sellaisena entisenä naiskansanedustajana, joka feministipoliitikkona asetti sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät yhdenvertaisuuskysymykset työsarkansa keskiöön. Kuusipalo puolestaan edusti politiikantutkijaa, joka on koko tutkijauransa pohtinut politiikan ja poliittisen kansalaisuuden sukupuolittumista.

Rosa Meriläinen (joka oli ehdolla eduskuntavaaleissa ensin vuonna 1999, jolloin hänet valittiin varaedustajaksi, ja 2003, jolloin hänestä tuli varsinainen kansanedustaja) kiinnitti puheenvuorossaan huomiota siihen, kuinka poliitikkoja seuraavalle lehdistölle oli vuosituhannen taitteessa edelleen mahdotonta ajatella, että kukaan suomalainen poliitikko voisi haluta ajaa lesbojen ja homojen oikeuksia eduskunnassa olematta itse lesbo.

Feministien julkinen lesboleima

Harhainen ajatus osallisuuspolitiikasta, siitä, että vain lesbot ja homot voisivat olla kiinnostuneita ajamaan lesbojen ja homojen seksuaalioikeuksia ihmisoikeuksina, tuntui tuolloin vielä istuvan sitkeänä. Meriläinen kiinnitti kommentissaan huomiota myös siihen, että julkinen lesboleima kiinnitettiin vain eduskunnassa toimiviin feministisiin naispoliitikkoihin. Sen sijaan kukaan ei vihjaillut julkisuudessa, että Paavo Lipponen, joka pääministerinä ajoi painokkaasti samoja lesboja ja homoja koskevia ihmisoikeuksia, olisi sen vuoksi ollut homo (Meriläinen, hautomohattu.fi).

Kirjan lukeminen palautti Meriläisen mieleen myös ne kokemukset, joita hänellä nuorena naispoliitikkona oli poliittisesta julkisuudesta: ”ruumiini ja seksuaalisuuteni politisoitiin ihan ilman omaa yrittämistänikin – toisaalta feministinä myös nostin esiin ruumiinpolitiikkaa tavalla, joka asetti minut myös naiseuteni kautta pilkan ja arvioinnin kohteeksi” (Meriläinen, hautomohattu.fi).

Nämä kasaantuvat kiusaamis- ja häirintäkokemukset sukupuolittamisesta ja seksualisoinnista johtivat siihen, että Meriläisestä tuli naispoliitikkona lopulta poliittinen ruumis (Meriläinen, ranneliike.net 11:40–).

Kirjassa esiin nostettu kysymys naisten ja miesten erilaisesta kohtelusta politiikan kentällä oli myös se seikka, joka sai puoluesihteeri Paanasen yllättymään omasta ajattelemattomuudestaan ja avasi hänelle uuden näkökulman lesbopoliitikkojen asemaan Suomessa (Paananen, ranneliike.net 9:40–). Kun termiä lasikatto käytetään puhuttaessa naispoliitikkojen uran esteistä miehisessä politiikan maailmassa, Paanasen mielestä vaikuttaisi siltä, että lesbopoliitikkojen kohdalla nämä ”lasikatot on tehty turvalasista”.

Lesbopoliitikot joutuvat hänen arvionsa mukaan vastaamaan urallaan kaksoishaasteeseen siksi, että he eivät asetu perinteiseen naisen rooliin äitinä (vaikka he sitäkin voivat olla), mutta myöskään vallassa olevat miespoliitikot eivät voi heittää heille ”normaaleja seksistisiä vihjauksia”.

Missä ovat julkihomot?

Paananen näki kirjan kuvaavan myös sitä suomalaista poliittista kulttuuria leimaavaa piirrettä, jossa homoseksuaalisuutta kohdellaan miehisen vallan linnakkeissa edelleen samalla ”älä kysy, älä kerro” -periaatteella kuin aikoinaan Yhdysvaltojen armeijassa. Vaikka työmarkkinajärjestöjen johdossa toimii jo julkihomoja, se on yhä asia, josta ei koskaan ole keskusteltu julkisesti, koska siihen ei ole ollut mitään pakkoa. Näin ollen kirjassakin olisi voitu tuoda esiin se, että homot käyttävät jo nyt poliittista valtaa merkittävistä asemista käsin (Paananen, Ranneliike.net 5:19).

Samoin liian kapea on se kirjassa esitetty väite suomalaisesta politiikasta, jonka mukaan ”vanhoissa puolueissa julkilesbon tai -homon poliittinen ura ei edelleenkään näytä olevan mahdollinen” (Juvonen 2015, 337). ”Käsittääkseni olen kyllä olemassa”, näpäytti SPD:n puoluesihteeri Paananen kirjoittajaa (Paananen, Ranneliike.net 15:01).

Samalla hän muistutti yleisöä siitä, siitä, että poliittinen ura alkaa järjestötoiminnasta, myös ehdolla oleminen on poliittista toimintaa valituksi tulemisesta riippumatta, ja politiikkaa tehdään myös valtuustoissa. Myös vanhoissa puolueissa toimii valtuutettuina jo nyt lukuisia lesboja ja homoja, vaikka he eivät aina nouse sellaisina näkyviin poliittisessa julkisuudessa, painotti Paananen.

Tutkija Jaana Kuusipalo puolestaan arvosti kirjassani sitä, että se nostaa poliittisen kansalaisuuden sukupuolittamisen tutkimuksen rinnalle uuden teeman, kysymyksen poliittisen kansalaisen seksuaalisuudesta. Tämän kysymyksen esittäminen nostaa esiin myös politiikan heteronormatiivisuuden, ja pakottaa tarkastelemaan uudessa valossa esimerkiksi sitä tuttua menestystarinaa, jota suomalaisista naispoliitikoista ja tasa-arvoliikkeestä on ollut tapana kertoa (Kuusipalo, ranneliike.net 1:00).

Vaikka Paanasen esiin tuoma lesbo- ja homotoimijoiden olemassaolo politiikassa on sinänsä myönteinen asia, ja kiinnostavaa on sekin Krister Karttusen yleisöstä heittämä huomio, että poliittisten nuorijärjestöjen puheenjohtajat kilpailevat tällä hetkellä Seta ry:n hallituspaikoista, Kuusipalo näki, että kirjan varassa voidaan myös kysyä kriittisiä kysymyksiä homoseksuaalisuuden roolista yleisödemokratiaan nojaavassa politiikassa (Kuusipalo, ranneliike.net 6:40–).

Mediaseksikäs homoseksuaalisuus

Onko niin, että homoseksuaalisuus poliittisesti kiinnostavana teemana ja avoimesti homoseksuaaliset poliitikot huomiota herättävinä toimijoina ovat tulleet mahdollisiksi vain siksi, että politiikkaa rakennetaan medialle, ja homoseksuaalisuus sattuu juuri nyt olemaan kaupallistettavissa oleva mediaseksikäs aihe?

Näistä kommenteista välittyi oman tulkintani mukaan se, että Kaapista kaapin päälle onnistui nostamaan esiin monia sellaisia teemoja, joita politiikan tutkimuksessa on tähän asti vältelty käsittelemästä. Näihin voisi lisätä myös suomalaisen puoluepolitiikan jälkijättöisyyden lesboja ja homoja koskevissa ihmisoikeuskysymyksissä, joka on jo johtanut siihen, että äänestäjät ovat joutuneet kansalaisaloitteeseen turvautumalla ohittamaan lainsäädännön vakiintuneita käytäntöjä.

Toivottavaa toki olisi, että myös politiikan tutkijat alkaisivat kiinnittää huomiota suomalaista poliittista elämää vaivaavaan poliittiseen homofobiaan, joka toistaiseksi tulee helposti ohitetuksi ja nimetyksi vain esimerkiksi omantunnon kysymykseksi. Politiikan seksismin rinnalla myös sen heteroseksismin huomioon ottaminen voisi auttaa meitä ymmärtämään paremmin yhteiskuntaamme, jossa lesbojen ja homojen poliittisten oikeuksien toteutumisen ehdollisuus on yhä asia, joka odottaa nostamistaan ulos kaapista.

Lue lisää

”Avoimesti homoseksuaalisia poliitikkoja – erityisesti lesboja – on edelleen hyvin vähän”. Kaapista kaapin päälle -kirjan julkistamistilaisuuden nauhoitus. 

Juvonen, Tuula (2015) Kaapista kaapin päälle. Homoseksuaaliset ihmiset ja heidän oikeutensa edustuksellisessa politiikassa. Tampere: Vastapaino.

Meriläinen, Rosa (2015) Poliittinen ruumis – huomioita Tuula Juvosen teoksesta Kaapista kaapin päälle. Ajatushautomo Hattu.

Julkaisu Mistä politiikan tutkimuksessa ei ole ollut tapana puhua ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen valtion toimet keskeisen alkuperäiskansojen oikeuksia turvaavan kansainvälisen sopimuksen, eli Kansainvälisen työjärjestön ILO:n yleissopimuksen nro 169, ratifioimiseksi ovat synnyttäneet kärjekkään poliittisen konfliktin, joka kulminoituu alkuperäiskansan määrittelyn problemaattisuuteen. Suomessa saamelaisen alkuperäiskansan kulttuuri-itsehallinnon perustava laki saamelaiskäräjistä (1995/974) tuli voimaan lähes 20 vuotta sitten. Saamelaiskäräjälain saamelaisen määritelmään ja myös saamelaiskäräjien toimintaan on alusta lähtien kohdistunut voimakasta paikallista kritiikkiä. Saamelaisella tarkoitetaan tässä laissa henkilöä, joka pitää itseään saamelaisena, edellyttäen:

1.         että hän itse tai ainakin yksi hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenä; tai

2.         että hän on sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturi-, metsä-, tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa; taikka

3.         että ainakin yksi hänen vanhemmistaan on merkitty tai olisi voitu merkitä äänioikeutetuksi saamelaisvaltuuskunnan tai saamelaiskäräjien vaaleissa. (Laki saamelaiskäräjistä 1995/974.)

Saamelaisten näkökulmasta määritelmän toinen momentti, niin sanottu lappalaispykälä, joka hakee saamelaisuutta historiallisista verokirjoista, ei määritä etnistä saamelaista. Se ei siis vastaa saamelaisen ryhmän perinteistä ymmärrystä siitä, ketkä ovat saamelaisia. Toisaalta juuri lappalaispykälä on antanut mahdollisuuden aiemmin saamelaisen ryhmän näkökulmasta suomalaiseksi ymmärretylle paikallisväestölle rakentaa omanlaistaan alkuperäiskansaidentiteettiä tai alkuperäiskansaisuutta.

Pohjois-Suomessa onkin syntynyt saamelaisuutta ja alkuperäiskansaisuutta rakentamaan, määrittelemään ja haastamaan pyrkiviä, osin toisiinsa kiinnittyviä ja sulautuvia etnopoliittisia liikkeitä. Tällaisia ovat niin kutsuttu (uus)lappalaisliike erilaisine järjestäytymisen muotoineen sekä tuoreempana niin sanottujen statuksettomien saamelaisten järjestäytyminen. Suomen saamelaisten virallinen edustaja saamelaiskäräjät on taas pitänyt tiukkaa, joskus mielivaltaiseltakin näyttävää linjaa, kuka hyväksytään saamelaiskäräjien vaaliluetteloon ja näin saamelaisen ryhmän jäseneksi. Perusteluna tälle on ennen muuta se, että alkuperäiskansakysymyksen politisoituminen uhkaa saamelaisten itsemääräämisoikeutta ja hallintoa, mikä voi johtaa saamelaisten sulauttamiseen valtaväestöön. Näin on kehkeytynyt ainakin näennäisesti etnopoliittinen konflikti kahden tai useamman etnisen ryhmän välille, joka kulminoituu siihen, kuka tai mikä voi edustaa ILO169-sopimuksen mukaista saamelaista ryhmää, siis alkuperäiskansaa, ja miten tämä asia pitää todentaa ja ymmärtää.

Väitämme, että ILO169-sopimuksen ratifioimisen ympärille kehkeytynyt etnopoliittinen konflikti Suomessa selittyy yhdeltä osin ryhmäkeskeisen ajattelun eli groupismin ongelmilla ja seurauksilla. Alkuperäiskansojen oikeudellisesta asemasta keskusteltaessa, sitä tutkittaessa ja siitä päätettäessä ei ole toista niin keskeistä käsitettä kuin ryhmä. Jotta alkuperäiskansoille voidaan myöntää esimerkiksi kansainvälisellä sopimuksella erityisiä ryhmäoikeuksia, täytyy näiden oikeuksien subjektit pystyä määrittelemään. Alkuperäiskansan täytyy siis tällä tavalla ajatellen olla tietynlainen, objektiivisin kriteerein määriteltävissä oleva ryhmä. Ryhmä on siten se subjekti, jonka oikeuksia sopimus säätelee.

Ryhmien kautta ajattelu ilmenee alkuperäiskansaoikeuksissa sekä siitä käytävässä keskustelussa, politiikassa ja tutkimuksessa siten, että ryhmä otetaan usein täysin ongelmattomana, itsestään selvänä ja annettuna asiana, jota ei tarvitse mitenkään erityisesti purkaa tai perustella. Vaikka ryhmä itsessään on ongelmallinen käsite, se on merkittävässä asemassa vähemmistöoikeuksien toteutumisessa, ja tähän ongelmaan palautuu myös ILO169-sopimuksen subjektiuden ympärille kietoutunut konfliktoitunut tilanne Suomessa.

Suomen alkuperäiskansakonfliktilla on pitkä historia, joka alun perin näyttäytyi lähinnä saamelaisen ryhmän oikeuksia koskevana kiistakysymyksenä. Konflikti kärjistyi 1990-luvulla, kun Suomessa alettiin valmistella lakiehdotusta, joka mahdollistaisi ILO169-sopimuksen ratifioinnin Suomessa. Konfliktin kärjistymiseen on ollut vaikuttamassa se, että lakiehdotus herätti aikaisemmin suomalaiseksi paikallisväestöksi luokitellut ihmiset toimimaan ja puhumaan itsestään etnisinä ryhminä, joiden oikeuksista alkuperäiskansasopimuksessa olisi kyse. Näin on muodostunut joukko uusia etnisiä kategorioita saamelaisen kategorian rinnalle eli lappalaisen, statuksettoman saamelaisen ja metsäsaamelaisen kategoriat.

Kyseenalaista kuitenkin on, ovatko nämä ”ryhmät” ristiriidan päätekijöitä ja ovatko nämä kategoriat ylipäätään nyt tai koskaan olleet yhteenkuuluvuutta tuntevia yhteisöjä. Suomen ILO169-sopimuksen ratifioimisen ympärille kehkeytyneelle konfliktille on kuitenkin ominaista, että puhe pyrkii kääntymään kategorioista ryhmiin. Voidaan esimerkiksi esittää, että lappalaisten, statuksettomien saamelaisten tai metsäsaamelaisten tulisi saada edustus ryhminä saamelaiskäräjien vaalilautakuntaan Siksi onkin tärkeää tarkastella, kuinka kategorioiden nimeämiin ”ryhmiin” pyritään tuottamaan ryhmämuotoisuutta. Se, miten alkuperäisyys ymmärretään, on merkityksellinen tekijä. Konfliktissa ryhmämuotoisuutta pyritään tuottamaan kategorioiden sisälle määrittelemällä alkuperäisyys kolmella tavalla eli tulkitsemalla polveutuminen, alueellisuus ja identifikaatio vaihtelevin tavoin.

ILO169-sopimuksen ratifioimisen ympärille kehkeytynyt etnopoliittinen konflikti Suomessa juontuu ryhmän ja kategorian samaistamisesta toisiinsa. Keskustelussa alkuperäiskansaisuudesta pidetään itsestään selvinä konfliktin osapuolina rajattuja ryhmiä, joilla nähdään olevan yhteinen tahto, tavoite ja päämäärä. Analyysimme kuitenkin osoittaa, ettei alkuperäiskansaisuus ole etnokulttuurinen, objektiivisesti olemassa oleva tosiasia vaan kehystävä näkemys ja poliittinen vaatimus. Kun alkuperäiskansan kategoriasta on tullut houkutteleva johtuen siihen liittyvistä oletetuista oikeuksista, on osalle Pohjois-Suomen paikallisväestöstä tullut tarve kuulua perinteisesti Suomessa jäsennettyyn alkuperäiskansaan eli saamelaisiin.

Tämä on tarkoittanut, että päästäkseen osaksi alkuperäiskansaoikeuksia, on henkilön osoitettava kuulumisensa saamelaisuuteen ja siten päästävä saamelaisen ryhmän jäseneksi. Kun identifikaatio saamelaiseksi ei kuitenkaan ole onnistunut, on sekä kiistetty saamelaisen ryhmän olemassaolon perustat että rakennettu uusia etnisiä ryhmäkategorioita, joiden on väitetty olevan ryhmiä sen todellisessa merkityksessä.

Lappalaisuus, metsäsaamelaisuus ja statukseton saamelaisuus ovat ryhmäkategorioita, joiden kautta etnopoliittiset yrittäjät kokevat osallisuuttaan ja esittävät vaatimuksiaan suhteessa saamelaisuuteen ja/tai ILO169-sopimuksen määrittämään alkuperäiskansaan. Näille ryhmäkategorioille löytyy perusteet, kun alkuperäiskansan määritelmää tulkitaan kansallisissa yhteyksissä. Kuitenkaan nämä perustelut eli polveutuminen, alueellisuus tai identifikaatio eivät sinällään riitä osoittamaan, että kategoriat kuvaisivat tässä päivässä läsnä olevia etnisiä ryhmiä, joista ILO169-sopimuksen tarkoittama Suomen alkuperäiskansaisuus rakentuu.

Alkuperäisväestö ei ole sama kuin alkuperäiskansa. Alkuperäiskansan kategoria kuitenkin mahdollistaa tulkinnan, jonka mukaan alkuperäiskansan muodostaa kyseisen valtion alueella asuva väestönosa, jolla on osoittaa pitkäkestoinen suhde maahan ja jonka viranomaiset ovat luokitelleet eri syistä lappalaisiksi. Tämä tulkinta on kuitenkin ongelmallinen, sillä polveutuminen tekee alkuperäiskansalaisuudesta ikään kuin ”perittyä”, eikä se sisällä erityisiä vaatimuksia kulttuurisesta olemisesta. Näin alkuperäiskansalaisuus lähentelee merkityksiltään rotua.

Saamelaiset on taas perinteisesti ja virallisesti totuttu näkemään ylirajaisena etnisenä ryhmänä, jolla on vahva yhteenkuuluvuuden tunne. Vaikka useissa yhteyksissä on todettu, kuten Veli-Pekka Lehtola kirjoittaa, että ”saamelaisten kulttuuria ja historiaa koskevista yleistyksistä harhaanjohtavimpia on nähdä heidät yhtenäisenä väestönä ja kulttuurimuotona” (Lehtola 2012, 446), on saamelaisten rajat ylittävä solidaarisuus ja yhteenkuuluvuus mahdollistanut saamelaisten poliittisen organisoitumisen omana kansana, jolla on omat kansalliset symbolit ja instituutiot. Uudet ryhmäkategoriat eivät riitä tätä asiantilaa purkamaan, mutta nostavat toki esille kysymyksiä, kuinka saamelainen ryhmä säilyttäisi perinteisen moninaisuutensa, eikä sulkeutuisi rajatuksi ja rajoiltaan tiukasti vartioiduksi ryhmäksi.

Emme väitä, etteivätkö uudet ryhmäkategoriat voisi sisältää jonkinasteista ryhmäisyyttä tai etteivätkö ne jatkossa voisi johtaa yhden tai useamman etnisen ryhmän muodostumiseen. Sen sijaan katsomme, että ryhmäkeskeisyyden purkaminen on välttämätöntä, sillä vasta näin voidaan nähdä, millaisia intressejä, vaatimuksia ja tarpeita konfliktin osapuolilla on. Vaatimusten pukeminen etnisyyden kaapuun on tapa, jolla etnopoliittiset yrittäjät pyrkivät saamaan vaateilleen poliittista painoarvoa, eikä heitä siitä pidä syyttää.

Jarno Valkonen, YTT, dosentti, yliopistonlehtori, Lapin yliopisto

Sanna Valkonen, YTT, apulaisprofessori, Lapin yliopisto

Timo Koivurova, OTT, tutkimusprofessori, Lapin yliopisto

Viitteet

Lehtola, Veli-Pekka. 2012. Saamelaiset suomalaiset. Kohtaamisia 1896–1953. Helsinki: SKS.

Kirjoitus perustuu Jarno Valkosen, Sanna Valkosen ja Timo Koivurovan artikkeliin ”Groupismi alkuperäiskansan määrittelyssä: tapaustutkimus Suomen alkuperäiskansakonfliktista”, Politiikka, 3/2014.

Artikkelikuva: jacqueline macou / Pixabay

Julkaisu Kuka on saamelainen? Alkuperäiskansan määrittelyn paradoksit ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

EU vaati itäisen Euroopan mailta vähemmistöjen suojelua jäsenyyden ennakkoehtona. Hakijamaissa monien lainsäädännöllisten muutoksien juuret voidaan jäljittää pikemminkin haluun täyttää EU:n jäsenyysvaatimukset kuin pyrkimykseen parantaa maassa asuvien vähemmistöjen asemaa.

Vähemmistöjen hallinta – turvallisuuslinjasta oikeuslinjaan

EU:n vaikutusvalta vähemmistöpolitiikassa on todettu useissa tutkimuksissa, mutta vaikutusvallan rajoitteet ovat kuitenkin jääneet vähemmälle huomiolle. Nuo rajoitteet ovat ensinnäkin maantieteellisiä ja ajallisia, ja toiseksi institutionaalisia. EU:ssa vähemmistöpolitiikka on kytkeytynyt sen itälaajentumiseen. Näin ollen politiikka on rajoittunut maantieteellisesti itäiseen Eurooppaan ja ajallisesti aikaan ennen jäsenyyttä. Toiseksi vaikutusvalta on ollut institutionaalisesti rajoittunutta, koska EU:lla ei ole omaa, kaikki jäsenmaat kattavaa vähemmistöpolitiikkaa. Tämän vuoksi EU:n vaikutusvalta oli aina riippuvaista muiden järjestöjen, etenkin Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön (ETYJ) ja Euroopan neuvoston (EN) standardeista, kenttätyöstä ja suosituksista. Laajentumisen aikana eurooppalaiset järjestöt loivat hallintajärjestelmän, jossa eri instituutiot paikkasivat toistensa puutteita. Tuo järjestelmä on vanhentunut nykyisessä Euroopassa.

Toisinaan hallintajärjestelmät vanhentuvat hyvästä syystä. Ensinnäkin niiden hallitsemat aiheet eivät aina ole enää poliittisesti relevantteja. Pinnallinenkin katsaus romanien asemaan Euroopassa osoittaa, että vähemmistöpolitiikassa riittää vielä työsarkaa. Toisaalta yksittäinen hallintajärjestelmä voi vanhentua, jos jokin toinen hallintajärjestelmää toimii alueella paremmin. Eurooppalaisessa vähemmistöpolitiikassa on osittain tapahtunut näin. Järjestelmän painopiste on siirtynyt turvallisuuslinjalta, eli EU:n ja ETYJ:n harjoittamasta hakijamaiden valvonnasta, oikeuslinjalle, jonka keskeisimpänä elementtinä on EN:n kansallisten vähemmistöjen suojelua koskeva puiteyleissopimus. Oikeuslinjalla kaikkia sopimuksen ratifioineita maita valvotaan systemaattisesti ja toistuvasti, joten se on monella tapaa parempi kuin valikoiva turvallisuuslinja. Oikeuslinja ei kuitenkaan pysty suoriutumaan kaikista turvallisuuslinjan tehtävistä.

Oikeuslinja perustuu noin viiden vuoden sykleissä laadittaviin määräaikaisraportteihin. Eurooppalaisessa vähemmistöpolitiikassa pitäisi säilyttää mahdollisuus puuttua nopeasti akuutteihin vähemmistöoikeusloukkauksiin, niin uusissa kuin vanhoissakin jäsenmaissa. Tässä tekstissä käyn aluksi pikaisesti läpi vanhan turvallisuuslinjan toimintaperiaatteet, sen jälkeen kuvaan sen nykyisin kohtaamia ongelmia ja lopuksi pohdin mahdollisuuksia päivittää turvallisuuslinjaa vastaamaan nykyisen Euroopan poliittista tilannetta.

Turvallisuuslinja ja sen keskeiset toimijat

EU:n laajentumisprosessin aikana vähemmistöoikeusjärjestelmän turvallisuuslinjalla voidaan tehdä jako kahdenlaisiin järjestöihin ja toimijoihin. Ensinnäkin osa järjestöistä on luonut vähemmistöoikeusnormistoa ja rakentanut mekanismeja näiden normien toimeenpanoon ja valvontaan. ETYJ ja EN ovat toimineet näin. Vähemmistöoikeusnormeista saavutettiin poliittinen yhteisymmärrys jo ETYK:n vuoden 1990 Kööpenhaminan kokouksessa, ja ne muokattiin oikeudellisesti sitovaan muotoon 1995 hyväksytyssä EN:n kansallisten vähemmistöjen oikeuksia koskevassa puiteyleissopimuksessa. Puiteyleissopimus on voimassa 39:ssä EN:n 47:stä jäsenmaasta.

Turvallisuuslinjan keskeisin toimija on ollut ETYK:n 1992 Helsingin huippukokouksessa perustettu vähemmistövaltuutettu, jonka tehtävänä on puuttua varhaisessa vaiheessa mahdollisiin Euroopan vakautta uhkaaviin etnisiin jännitteisiin. Astrid Thors aloitti kolmivuotisen kautensa vähemmistövaltuutettuna elokuussa 2013. ETY:llä ja EN:llä ei ole kuitenkaan mahdollisuuksia merkittäviin sanktioihin mikäli hallitukset eivät noudata järjestöjen suosituksia. Turvallisuuslinjalla sanktiot tulevat kahdelta muulta järjestöltä: EU:lta ja Natolta. Kylmän sodan päättymisen jälkeen läntinen integraatio nousi itäisen Euroopan valtioiden ulkopoliittiseksi päämääräksi. EU:n ja Naton jäsenyysvaatimukset muodostivat keskeisen kannustimen näiden valtioiden poliittisille muutoksille. Molemmat järjestöt vaativat hakijamailta vähemmistöjen suojelua. EU:ssa vähemmistöjen suojelu kirjattiin vuoden 1993 Kööpenhaminan poliittisiin jäsenyyskriteereihin. Naton Study on Enlargement (1995) toteaa, että sen hakijamaiden on selvitettävä etniset kiistat ennen jäsenyyden hyväksymistä.

Varsinaisten vähemmistöoikeusjärjestöjen ja vähemmistöoikeudet jäsenyysvaatimuksiin sisällyttäneiden järjestöjen välillä on myös ollut paljon yhteistyötä. Järjestöjen välisestä yhteistyöstä on ollut hyötyä kaikille osapuolille. EN ja ETYJ eivät ole valvoneet hallitusten toimia ainoastaan omissa nimissä, vaan ne toimivat puolivirallisina EU:n ja Naton jäsenyyskriteereiden arvioijina. EU ja Nato eivät puolestaan joutuneet määrittämään tarkemmin mitä ne vähemmistöjen suojelun vaatimuksella käytännössä tarkoittavat. Selkeiden kriteereiden laatiminen olisi ollut niille hankalaa, koska kummallakaan järjestöllä ei ollut tällä saralla omia standardeja. Näiden järjestöjen vanhojen jäsenmaiden käytännöt taas ovat niin kirjavia, että pitkälle menevien standardien laatiminen olisi ollut mahdotonta. EU ja Nato pystyivät nojaamaan EN:n ja ETYJ:n työhön.

EU:n vähemmistöpolitiikka

Laajentumisen jälkeen on keskusteltu paljon vähemmistöoikeuksien asemasta EU:ssa. Pitäisikö EU:n jatkaa vanhaa linjaansa ja huomioida vähemmistökysymykset ainoastaan suhteissaan ulkopuolisiin maihin, vai tulisiko EU:n rakentaa itsenäistä vähemmistöpoliittista toimijuutta, joka koskisi myös sisäisiä vähemmistöoikeuskysymyksiä?

Vähemmistöoikeudet ovat päätyneet EU:n sopimuksiin vasta laajentumisen jälkeen. Vuoden 2008 Lissabonin sopimus on ensimmäinen yleinen EU-sopimus, joka mainitsee vähemmistöjen oikeudet. Sopimuksen toinen artikla toistaa pääpiirteissään Kööpenhaminassa 1993 sovitut jäsenyyden poliittiset kriteerit. Vähemmistöoikeudet kuitenkin ”unohtuivat” sopimuksen luonnoksista ja ne lisättiin sopimukseen vasta Unkarin ja ETYJ:n vähemmistövaltuutetun huomautettua asiasta. Nämä periaatteet ovat voimassa koko unionin alueella, ei ainoastaan entisissä tai nykyisissä hakijamaissa.

EU:n laajentumisen myötä vanhan turvallisuuslinjan kattama alue on supistunut huomattavasti. Vanhaa järjestelmää voidaan käyttää vielä Balkanilla nykyisiin EU:n hakijamaihin. Kööpenhaminan jäsenyyskriteerit eivät koske enää itäisen Euroopan maita, jotka ovat saavuttaneet unionin jäsenyyden. Nämä maat voivat myös väittää, että EU-jäsenyyden myötä valtiot ovat saavuttaneet sellaisen vakauden tason, etteivät vähemmistökiistat niiden alueella muodosta uhkaa maanosan vakaudelle.

ETYJ:n vähemmistövaltuutetun mandaatti rajoittaa hänen toimintamahdollisuuksia EU:n jäsenmaissa. Tämän vuoksi turvallisuuslinja on uudistamisen tarpeessa. Vähemmistöasiat eivät enää ole yhtä korkealla politiikan asialistalla ja toisaalta Euroopan johtajat Nicolas Sarkozyn, Angela Merkelin ja David Cameronin johdolla ovat julistaneet monikulttuurisuuden epäonnistuneen. Laajamittainen järjestelmän uudelleen rakentaminen johtaisi todennäköisesti vielä nykyistäkin heikompaan järjestelmään. Mikäli haluamme valvoa vähemmistöoikeuksia kansainvälisesti vielä nykypäivän Euroopassa, järjestelmää on uudistettava nykyisen järjestelmän perusrakenteiden puitteissa.

Vanha vähemmistöoikeusjärjestelmän turvallisuuslinja perustui järjestöjen kahtiajakoon. Varsinaiset vähemmistöoikeusjärjestöt EN ja ETYJ loivat standardeja ja valvoivat niiden toimeenpanoa. EU:n rooli oli tarjota kannustimia itäisen Euroopan hallituksille noudattaa EN:n ja ETYJ:n suosituksia. EU on pyrkinyt myös luomaan omia vähemmistöjen kannalta relevantteja standardeja ja toisaalta vähemmistöihin kuuluvien oikeudet mainitaan EU:n perustavien arvojen listalla. Mutta esimerkiksi Ranskan vuonna 2010 toimeenpanemat romanien massakarkotukset osoittavat EU:n toimintakyvyn rajallisuuden suurissa jäsenmaissa. Ranska kykeni laittamaan komission ruotuun pikemmin kuin päinvastoin. Tämän vuoksi olisi suotavaa, että vähemmistöoikeuksien valvonta voitaisiin pitää ulkoistettuna itsenäisemmille toimijoille.

Vähemmistöoikeuksien hallinnan tulevaisuus?

ETYJ on ollut jo vuosikausia eurooppalaisen politiikan marginaalissa ja samalla myös sen vähemmistövaltuutetun näkyvyys on laskenut. Toisaalta Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutetun näkyvyys ja resurssit ovat kasvaneet. Kahden järjestön valtuutetut  ovat jo usein tehneet yhteistyötä, mutta sitä voitaisiin lisätä läntisen Euroopan maiden valvonnassa. EN:n ihmisoikeusvaltuutettu voisi toimia muodollisesti vähemmistöoikeuksien loukkauksiin puuttuvana toimijana ja pyytää ETYJ:n vähemmistövaltuutetulta asiantuntija-apua. Tällainen yhteistyö mahdollistaisi vähemmistövaltuutetun toiminnan alueilla, joissa se ei voi suoraan toimia mandaattinsa rajoitusten vuoksi.

EU:n vaikutusvallan lisääminen on mutkikkaampi kysymys. Sallivatko EU:n toimielimet vähemmistöoikeuksien tarkkailun ulkopuolisten toimesta, ja jos sallivat, niin onko EN:n ja ETYJ:n suosituksilla mitään vaikutusta? Ranskan tapaus osoittaa, että ongelmana ei ollut komission halukkuus, vaan kyky toimia. Jos komissio on jatkossa varovaisempi vähemmistöpoliittisissa toimissaan, muut toimijat voivat pyrkiä käyttämään retorisen vangitsemisen strategiaa EU:n toimielimiä ja vanhoja jäsenmaita vastaan. Tässä strategiassa aikaisemmin muille esitetyt vaatimukset käännetään vaatimuksia esittäneitä vastaan. Koska EU vaati vähemmistöjen suojelua hakijamailta, sitä voidaan nyt vaatia myös EU:lta ja vanhoilta jäsenmailta. Tätä strategiaa voivat käyttää niin Euroopan parlamentti ja muiden järjestöjen toimielimet kuin myös kansalaisjärjestöt, aktivistit tai tutkijat. Vähemmistövaltuutetun toimisto käytti retorisen vangitsemisen strategiaa saadakseen vähemmistöihin kuuluvien oikeudet EU:n perustavien arvojen listalle.

Voiko EU tukea EN:n ja ETYJ:n suosituksia samantyylisesti kuin vanhalla vähemmistöoikeusjärjestelmän turvallisuuslinjalla? EU:lla ei ole tarjota jäsenyyden kaltaista selkeää materiaalista kannustinta nykyisten jäsenmaiden hallituksille. Ainoastaan jos valtioiden maine todella kärsii vähemmistöoikeuksien loukkausten tuomasta negatiivisesta julkisuudesta ne voivat laskea, että poliittisen linjan muuttaminen paremmin vähemmistöjen tarpeita ymmärtäväksi on kannattavaa. Ainoastaan jos vähemmistöoikeudet nousevat jälleen eurooppalaisuuden määrittäjäksi, hallitukset voivat muuttaa linjaansa sosialisaation tai suostuttelun kautta.

En ole optimisti vähemmistöoikeuksien vahvistumisen suhteen nykyisessä Euroopassa. Keskeisistä toimijoista Euroopan parlamentti, joka on perinteisesti suhtautunut suopesti vähemmistöoikeuksiin, voisi ottaa suurempaa roolia vähemmistöoikeuksien edistämisessä. Toistaiseksi se ei ole ainakaan tarttunut tähän mahdollisuuteen. Kansallismielisten puolueiden nousu tuoreissa vaaleissa voi paradoksaalisesti tarjota mahdollisuuden vähemmistöpolitiikan edistämiselle. Oikeistopopulistit ovat edelleen vähemmistönä parlamentissa ja muut puolueet voisivat näyttää vähemmistöpoliittisilla toimilla EU:n olevan edelleen sitoutunut perustaviin arvoihinsa. Vaikka parlamentti ottaisikin aikaisempaa isomman roolin vähemmistöpolitiikassa, turvallisuusjärjestelmän uudistaminen ja EU:n vaikutusvallan lisääminen ovat vaikeita tehtäviä. Mutta vaikea ei ole sama asia kuin mahdoton.

Kirjoitus perustuu Matti Jutilan artikkeliin ”Kadonnutta vaikutusvaltaa etsimässä. EU:n vähemmistöpoliittinen toimijuus laajentumisen jälkeen”, joka ilmestyi Politiikka-lehden EU-erikoisnumerossa huhtikuussa 2014.

Artikkelikuva: NoName_13 / Pixabay

Julkaisu Onko EU:sta vähemmistöpoliittiseksi toimijaksi laajentumisen jälkeisessä Euroopassa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venäjällä on tapana toistella väsymykseen asti entisen pääministerin, Viktor Tšernomyrdinin lausahdusta: haluttiin parempaa, mutta kävi niin kuin aina käy (hotelis lutšše, no polutšilos kak vsegda). Lausahdus sopii erityisesti tilanteisiin, joissa halutaan lieventää toistuvan epäonnistumisen aiheuttamaa ahdistusta ja hätää. Ajatuksessa, että tämäkin epäonnistuminen on melkein ennalta määrätty, on jotain lohduttavaa. Teimme parhaamme, mutta näin vain kävi.

Tšernomyrdinin lausahdusta ei toistella kisojen jälkeen. Syynä on yksinkertaisesti se, ettei lausahduksen kollektiivia, joka yhdessä yrittää saada asiat sujumaan parhain päin, ole enää olemassa. Maa on syvästi kahtiajakautunut: niihin, joiden mielestä mitään lohduttamista ei tarvita – kisat ja kisajärjestelyt on hoidettu mallikkaasti loppuun asti ja niihin, jotka eivät myöskään kaipaa lieventäviä sanoja, vaan haluavat ymmärtää mistä olympiahistorian kalleimmat talvikisat on tehty.

Tähän asti lukemistani arvioista vakuuttavimman selvityksen Sotshin kisajärjestelyjen rahavirroista on kirjoittanut Venäjän tiedeakatemian alaisen tutkimusinstituutin tutkija Aleksandr Sokolov. Sokolov on tutkimuksessaan pyrkinyt hahmottamaan tekijöitä, joiden vuoksi urheiluareenoiden ja muun tarvittavan infrastruktuurin kustannukset ovat moninkertaistuneet suunnitellusta. Syyt ovat pääosin samoja kuin muissakin Venäjän mega-projekteissa: rakennustöistä vastaavat viranomaiset, tässä tapauksessa varta vasten perustettu valtionyhtiö Olimpstroi, toimivat lain puitteissa mutta käytännössä julkisen valvonnan ulottumattomissa. Kisojen rakennustöihin on osallistunut fiktiivisiä yrityksiä, rahoja on kadonnut veroparatiisiyhtiöihin ja virkamiehet ovat vaatineet kynnysrahoja projekteihin mukaan haluavilta tahoilta.

Kisoja varten Sotšiin rakennettiin 367 km teitä, 480 km kaasuputkea, yli 200 km rautateitä, 550 km sähkölinjaa ja noin 700 km muita voimansiirtolinjoja sekä yksi uusi 180 megawatin voimalaitos. Kymmenet perheet siirrettiin rakennustöiden tieltä sivummalle. Kisojen jälkeen on edessä kova kilpailu ”jonottajien” kesken pääsystä tilapäisasunnosta pysyvämpään kotiin. Ympäristöaktivistien huolena on puolestaan se, että massiivisten rakennustöiden myötä alueen ekosysteemi on peruuttamattomasti muuttunut. Korjaustöihin on varauduttava jo nyt, sillä uudet tiet ja talot on rakennettu soiselle maaperälle. Paikallisten tutkijoiden ja ympäristöaktivistien mukaan heidän asiantuntemustaan ei otettu huomioon rakennustöitä suunniteltaessa.

Ympäristöaktivisti Jevgeni Vitiškon saama (12.2.2014) kolmen vuoden tuomio selvityksistään koskien Sotšin kisajärjestelyjen aiheuttamia ympäristötuhoja ja Aleksandr Sokolovia mahdollisesti odottava tuomio ’ekstremismistä’ tulevat osaltaan vahvistamaan kahtiajakoa hallinnolle lojaalien ja muiden välillä.

Sotšin megaprojektia voikin ehkä parhaiten verrata alkuperäiskansojen keskuudessa edelleen käytössä olevaan luonnonvarojen hallintajärjestelmään, potlach-heimojuhlaan. Potlach-juhlan aikana yhteisön varallisuus jaetaan sen jäsenten kesken. Antropologisissa tutkimuksissa tätä perinnettä on tulkittu myös niin, että kyse on kilpailusta lahjojen antamisella. Tuhlauksen tarkoituksena on vakiinnuttaa poliittinen arvojärjestys, jonka huipulla on vaurain henkilö. Sotši on eräänlainen megaluokan potlatch, jossa lahjoja annetaan ja saadaan.

Tuhlailulla ei ole kuitenkaan yhteisöä eheyttävää vaikutusta. Päinvastoin se paljastaa Venäjän yhteiskuntarauhan haurauden. Megaprojektien toteuttamiseen liittyviä ongelmia ei täysin kyetä piilottamaan, mutta niiden käsittelylle ei näytä löytyvän paikkaa julkisessa tilassa, ellei tuomioistuinsaleja lasketa mukaan.

Artikkelikuva: Heike Georg / Pixabay

Julkaisu Sotši: megaluokan potlatch ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sananvapaudesta ja siihen liittyvistä rajoituksista on jälleen kerran keskusteltu julkisuudessa tällä viikolla. Kokoomusnuoret esittivät tavoiteohjelmassaan, että kansanryhmää vastaan kiihottamisen kriminalisointi tulisi poistaa laista. Perussuomalaisten kansanedustaja Jussi Halla-aho ilmoitti heti perään laativansa lakialoitteen, jolla viittaukset herjaaviin ja panetteleviin mielipiteisiin poistettaisiin laista. Tällä hetkellä uhkaus, panettelu ja solvaaminen jotain ryhmää vastaan rodun, ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon tai vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen, vammaisuuden tai näihin rinnastettavan syyn perusteella on rikoslain mukaan tuomittavaa (11. luku, 10 pykälä).

Sananvapauskysymykset ovat myös jatkuvan pohdinnan aiheena etenkin monissa toimituksissa. Osallistuin Porissa järjestettävällä SuomiAreenalla tänä kesänä erittäin kiinnostavaan keskusteluun, jossa median edustajat keskustelivat ajankohtaisista sananvapauteen liittyvistä kysymyksistä – etenkin vähemmistöihin kohdistuvista uhkauksista. Keskusteluun osallistuivat Hufvudstadsbladetin päätoimittaja Jens Berg, Ylen verkkopalvelujen julkaisupäällikkö Mary Gestrin, Borgåbladetin päätoimittaja Micaela Röman sekä Helsingin Sanomien toimituspäällikkönä toiminut Paula Salovaara.

Monet kielikysymyksiä esillä pitäneet suomenruotsalaiset toimittajat ovat saaneet uhkauksia. Salovaaran kirjoitettua uhkauksista Helsingin Sanomiin myös häntä uhattiin. SuomiAreenan keskustelussa Salovaara toi esille, että hänen mukaansa sananvapauden rajat kulkevat nimenomaan uhkauksissa. Muissa tapauksissa hän ei ollut valmis rajoittamaan esimerkiksi anonyymiä nettikeskustelua, vaikkei se aina miellyttävää luettavaa olekaan. Jos keskustelua rajoitetaan, voi negatiivisuus purkautua paljon pahemmalla tavalla, Salovaara sanoi. Hänen mukaansa anonyymi nettikeskustelu tarjoaa myös tietoa erilaisista virtauksista yhteiskunnassa.

Suomenruotsalaiset keskustelijat olivat selkeästi varovaisempia. Gestrin kertoi, että hänelle kysymys on sekä henkilökohtainen että ammatillinen. Hän on saanut anonyymejä uhkauksia. Ammatillisesti hän kertoi olevansa sitä mieltä, että anonyymien puheenvuorojen rajoittamisesta on voitava keskustella niissä tapauksissa joissa kannanottojen seuraukset ovat liian epämiellyttäviä. Gestrin oli myös huomannut muutoksen siinä, mitä nykyisin pidetään sallittavana. Ihmiset voivat sanoa tuntemattomalle henkilölle kadulle sellaista, jota olisi pidetty hävyttömänä vain kymmenen vuotta sitten.

Röman viittasi lakiin, jonka mukaan ihmisiä ei saa uhkailla esimerkiksi kielen tai alkuperän perustella. Hänen mukaansa on myös syytä keskustella tulkintakysymyksistä: mikä on mielestämme epämiellyttävää ja turhaa.

Berg toi esille, että lukijakeskustelu juttujen yhteydessä Hbl:n verkkosivuilla suistui helposti raiteiltaan epäasialliseksi kielidebatiksi – oli artikkelin aihe mikä tahansa. Epäasiallista luisumista helpotti Bergin mukaan toimittajien osallistuminen keskusteluun. Toimittajien mahdollisuudet kommentoida keskustelua ovat Bergin mukaan kuitenkin ajankäytöllisistä syistä rajalliset.

Lyhyessä keskustelutilaisuudessa ei vaikeaan ja laajaan aiheeseen tietenkään ehditty kovin syvällisesti paneutua. Siitä kävi kuitenkin hyvin ilmi, minkälaisiin sananvapauteen liittyviin kysymyksiin toimituksissa joudutaan tällä hetkellä ottamaan kantaa.

Politiikan teorian näkökulmia sananvapauteen

Tuon seuraavaksi esille joitakin sananvapauteen liittyviä keskusteluja politiikan teorian alueelta. Käsittelen ensin politiikan teoreetikko Hannah Arendtin näkemyksiä puheesta ja politiikasta sekä filosofi Emmanuel Levinasin näkemyksiä kielestä ja eettisestä suhteesta toiseen. Kummallakin ajattelijalla oli juutalaisuutensa vuoksi järkyttäviä kokemuksia natsien vainosta toisen maailmansodan aikana, ja nämä kokemukset ovat vahvasti vaikuttaneet heidän ajatteluunsa.

Toisena politiikan teorian näkökulmana tuon esille filosofi Judith Butlerin ajatuksia liittyen vihapuheeseen (”hate speech”) ja sen rajoittamiseen. Butlerin ajattelu eroaa sekä tavoitteiltaan että metodologisilta lähtökohdiltaan hyvin paljon Arendtin ja Levinasin ajattelusta, mutta samassa yhteydessä tarkasteltuna teoriat mielestäni täydentävät toisiaan.

Arendin ajattelussa puheen tarkasteleminen on keskeistä, koska nimenomaan puhe tekee ihmisestä poliittisen olennon. Puhe on määritelmällisesti poliittisia, hän toteaa teoksessa Vita Activa (alkuperäisteos vuodelta 1958). Puheen perusedellytys on Arendtin mukaan, että olemme moninaisia ja yksilöllisiä. Jos ihmisiä ei voisi erottaa toisistaan, ei tarvittaisi puhetta, jotta voisimme ymmärtää toisiamme, vaan pelkät merkit ja äänet riittäisivät. Siten puhe ei ole Arendtille pelkkä kommunikaation väline. Puheen välityksellä ihmiset näyttäytyvät ihmismaailmalle – he paljastavat ainutlaatuisuutensa, eli ”kuka” hän on, erona siihen ”mitä” hän on.

Parhaiten Arendtin keskeiset ajatukset puheeseen ja politiikkaan liittyen voi mielestäni ymmärtää kun ottaa huomioon hänen toisen maailmansodan aikaiset kokemukset. Ihmisiä ei vainottu sen vuoksi, mitä he olivat tehneet, vaan siksi, että he kuuluivat ”väärään” uskontoon, heillä oli ”väärä” kansallisuus tai vastaavaa.

Myös Levinasin ajattelulle eettinen suhde toiseen, jonka puhe paljastaa, on merkittävämpi kuin se, mitä sanotaan. Hän ei keskustele politiikan, vaan etiikan kontekstissa. Levinasin ajatuksia on soveltanut politiikan teoriaan muun muassa Adriana Cavarero, joka painottaa, ettemme voi ajatella itseämme ilman välttämätöntä suhdetta toiseen. Tämä suhde paljastuu äänen välityksellä – puhumme toiselle, joka kuulee äänemme, joka on aina erilainen kuin jonkun toisen ääni. Tämä on lähtökohta, jota ei hänen mukaansa voi ohittaa kun puhutaan puheen sisällöstä.

Mielestäni Arendtin, Levinasin ja Cavareron ajattelu tarjoaa kiinnostavia näkökulmia ajankohtaiseen sananvapauskeskusteluun, koska on hyvä pohtia välttämätöntä suhdettamme toisiin, tasa-arvoisesti samankaltaisiin, joiden keskellä olemme huolimatta siitä, mitä haluamme puheellamme ilmaista.

Hieman erilaisen näkökulman sananvapauskeskusteluun tarjoaa sen sijaan Butler, joka teoksessaan Excitable Speech (1997) pohtii vihapuhetta ja sitä, miten sitä tulisi rajoittaa. Siinä missä Arendt ja erityisesti Levinas ja Cavarero painottavat olemassaolon ehtoja ennen kieltä, tulee olemassaolomme Butlerin mukaan mahdolliseksi nimenomaan kielessä. Myöskään Butlerille kieli ei siis ole ainoastaan kommunikaation väline, vaan myös seikka, joka mahdollistaa olemassaolomme muiden keskuudessa.

Butlerin tyyliin eivät kuulu normatiiviset kannanotot. Hän suhtautuu vihapuheen rajoittamiseenkin pohdiskellen: hän kysyy, mistä vihapuhe juontaa juurensa ja mitä vaikutuksia sillä tai sen sääntelyllä on. Vastaukset eivät ole yksinkertaisia. Butler on tuotannossaan pohtinut paljon ympärillämme vallitsevia käsityksiä, joita pidämme niin itsestäänselvyyksinä, ettemme kiinnitä niihin huomiota. Nämä käsitykset voivat kuitenkin olla myös vahingollisia. Esimerkkinä voi mainita kaksinapaisen sukupuolijärjestelmän, jossa nimeäminen ”naiseksi” tai ”mieheksi” ei ainoastaan kuvaile tiettyä tilannetta, vaan samalla tuottaa nämä kategoriat. Butler kysyy, mitä kategorioiden ulkopuolelle jää, mitä seurauksia niiden toistamisella on, ja mistä ne ovat ilmaantuneet puheeseemme.

Sanoilla on Butlerin ajattelussa voimaa ja puheella käytetään valtaa. Hän muistuttaa meitä suhtautumaan kriittisesti siihen, mitä kutsumme ”vihapuheeksi”. Ja jos tiettyä puhetta rajoitetaan, tulee myös tämän seurauksia jatkuvasti tarkastella kriittisesti.

Lopuksi

Ymmärrän hyvin niitä, jotka ovat varovaisia sananvapauden rajoittamisen suhteen. Näin tuleekin olla, sillä kyse on yhdestä demokraattisen järjestelmämme kulmakivistä. Juuri siksi meidän tulee mielestäni kyetä keskustelemaan sananvapauskysymyksistä niin, että pienetkin sävyerot tulevat selkeästi esille.

Jos joskus aiemmin lehtien päätoimittajat saattoivat ajatella, että heillä on jopa kansaa sivistävä tehtävä, on tilanne nykyisin toinen. Mediasisältöä tehdään osin dialogissa lukijoiden kanssa.

Jos julkista keskustelua ja sananvapauskysymyksiä tarkastelee demokratianäkökulmasta, kannattaa mielestäni tarkoin harkita, kenen pussiin pelaa. Jos lähtökohtana on, ettei keskustelua – edes anonyymiä keskustelua – tulisi millään tavoin rajoittaa, keiden etua tämä ajaa? Jos esimerkiksi pohtii seksuaalisesti yhteiskunnassa marginalisoituja ryhmiä, jotka ovat aivan viime aikoina saaneet yhä enemmän mediatilaa, voisi ajatella, että tämän seurauksena tasa-arvo olisi toteutumassa. Puhumme kuitenkin yksilöistä ja yhteisöistä, jotka olivat 1970-luvulle asti lainsuojattomia ja tämän jälkeen pitkään ja yhä edelleen monessa yhteydessä syrjittyjä. Nämä ovat seikkoja, joita ei voi mielestäni sivuuttaa puhuttaessa julkisesta keskustelusta ja siihen osallistumisesta. Suomessa on myös sukupuolivähemmistöjä, joilta puuttuu kokonaan historiankirjoitus, kuten FT Antu Sorainen on tuonut esille. Näistä moni kuuluu useampaan muuhun vähemmistöön.

Demokratiateoreettisessa keskustelussa oli pitkään valtavirtaa keskustelu, jossa lähtökohdaksi otettiin rationaaliset yksilöt ilman kytköstä muuhun maailmaan. Jo jonkin aikaa eniten tutkijoiden parissa huomiota saaneissa demokratiateoreettisissa suuntauksissa demokratiaa on kuitenkin käsitelty ensisijaisesti kommunikatiivisena toimintana. Myös sananvapauskysymyksistä, jotka demokraattiseen järjestelmään liittyvät, voi tällaisessa kehikossa keskustella monimuotoisemmin kuin jos kysymystä tarkastelee ainoastaan yksilön näkökulmasta.

Vastustan ehdottomasti ehdotusta poistaa laista kohta, jonka mukaan kiihottaminen kansanryhmää vastaan on tuomittavaa. Sen sijaan yhdyn Gestrinin ja Römanin SuomiAreenan tilaisuudessa esittämiin mielipiteisiin siitä, että rajoittamattoman ilmaisuvapauden seurauksia on syytä pohtia. On ilahduttavaa että keskeisten medioiden edustajat keskustelivat sananvapauteen liittyvistä näkemyksistä julkisessa tilaisuudessa – heillä on aiheesta asiantuntemusta, jota millään muilla tahoilla ei ole. Toivoisin tällaista keskustelua lisää.

Lähteet

Lähteet: Arendt, Hannah: Vita Activa (2006), Butler, Judith (1997): Excitable Speech, Cavarero, Adriana (2005): For More than One Voice, Levinas, Emmanuel (1998, alkuperäisteos vuodelta 1974): Otherwise than Being or Beyond Essence.

SuomiAreenssa järjestettävän keskustelun vähemmistöihin kohdistuvista uhkauksista järjesti Folktinget.

Julkaisu Sananvapaus, eettisyys ja rajat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Monessa Euroopan unionin jäsenmaassa ihmisoikeustilanne on heikentynyt merkittävästi talouskriisin myötä. Taloudellinen taantuma uhkaa kansalaisten taloudellisia ja sosiaalisia oikeuksia mutta myös poliittisia oikeuksia. Vaikka ajatus ihmisoikeuskriisistä Euroopassa on monelle vieras, tilanne alkaa monin paikoin muistuttaa kriisiä.

Euroopan aiemmat taantumat ovat osoittaneet, että taloudellisesti vaikeat ajat koettelevat eri väestöryhmiä eri tavoin. Jo ennestään heikommassa asemassa olevien yksilöiden tilanne heikkenee entisestään. EU:n nykyisessä talouskriisissä etnisten vähemmistöjen, siirtolaisten ja maahanmuuttajien asema on kehittynyt erityisen tukalaksi. Syrjintä, rasismi ja jopa vihamieliset hyökkäykset tiettyjä väestöryhmiä vastaan ovat tulleet osaksi arkipäivää monessa EU maassa. Samanaikaisesti erilaiset oikeistopopulistiset ryhmittymät ovat nousseet pysyvästi osaksi poliittista järjestelmää ja ne kykenevät manipuloimaan yleistä mielipideilmastoa. Kansallinen identiteetti ja nationalismi ovat nousussa ja epäluuloa tunnetaan kaikkia ”ulkopuolisia” kohtaan. Taloudellinen ahdinko ja synkät tulevaisuuden näkymät saavat tavalliset ihmiset kääntymään ääriliikkeiden puoleen.

Ehkä räikeimpänä esimerkkinä voidaan mainita Kreikka, jossa erilaisten vähemmistöjen kohtelu alkaa muistuttaa jo erehdyttävästi 1930-lukua. Valtavat siirtolaisvirrat yhdistettynä taloudellisesti kestämättömään tilanteeseen ovat luoneet Kreikkaan avoimen rasistisen ilmapiirin. Kansalaisten ahdinko synnyttää katkeruutta, vihaa ja epätoivoa, joka puretaan maahan saapuviin siirtolaisiin. Siirtolaisia pahoinpidellään ja heidän elinkeinonharjoittamisestaan tehdään mahdotonta riippumatta siitä, ovatko he uusia tulijoita, vai jo vuosia maassa eläneitä yrittäjiä. Oikeutta on turha hakea, sillä sitä ei ole tarjolla. Äärioikeistopuolue Kultainen aamunkoitto vastaa kansalaisten huutoon ottamalla itselleen tehtäviä, joita kukaan muu ei enää kykene hoitamaan. Puolueen suosio on huolestuttavaa erityisesti siksi, koska sillä katsotaan olevan läheiset yhteydet Kreikan valtiollisiin instituutioihin kuten poliisiin ja armeijaan.

EU:n nykyiset ihmisoikeusongelmat koskettavat kaikkia jäsenmaita, ja ne ovat hautoneet jo jonkin aikaa. Esimerkiksi romanikerjäläisten tilanne on ollut hankala poliittinen kysymys viime vuosina, johon ei ole onnistuttu vastaamaan yhtenäisellä tavalla. Monessa EU maassa vähemmistöjen epäonnistunut integroituminen on tuottanut yhteiskunnallisia jännitteitä, jotka leimahtavat liekkiin paikoitellen. Talouskriisi on vahvistanut tätä jo olemassa olevaa kehityskulkua ja kärjistänyt tilannetta erityisesti niissä jäsenmaissa, joissa säästötoimet ovat olleet ankarimpia. On selvää, etteivät taloudeltaan heikot jäsenmaat selviydy yksin haasteistaan, vaan ne tarvitsevat EU:n apua.

Mitä EU voi asialle tehdä? Yhteisten käytäntöjen luominen ja toimeenpano ihmisoikeuksien suojelemiseksi ehkäisee ei-toivottavia ratkaisuja. Esimerkkinä voidaan mainita EU:n yhtenäiset standardit maahanmuuttajien vastaanotto-olosuhteille. Tiedon ja parhaiden käytäntöjen jakaminen on koko Euroopan tasolla tärkeää. Samanaikaisesti EU:n on huomioitava jäsenmaiden erityisiä haasteita ja annettava sekä teknistä että taloudellista tukea niiden ratkaisemiseen. Esimerkiksi Kreikka joutuu kantamaan kohtuutonta taakkaa Eurooppaan suuntautuvien siirtolaisvirtojen vastaanottajana ja tarvitsee EU:n apua tilanteen tasapainottamiseksi.

EU tuntuu heränneen hitaasti ihmisoikeustilanteen heikkenemiseen unionin sisällä. Kesän ja syksyn aikana EU on aktiivisesti edistänyt ulkoista ihmisoikeuspolitiikkaansa ja käsitellyt kriisin vaikutuksia ihmisoikeustilanteelle erityisesti kehitysmaissa. Esimerkiksi kesällä lanseeratussa EU:n ihmisoikeusstrategiassa ja siihen liittyvässä toimintaohjelmassa, joka sinällään on merkittävä saavutus unionin ihmisoikeuspolitiikassa, sivuutetaan EU:n sisäinen tilanne. Unionin ihmisoikeuspolitiikka vaikuttaa hyvin kaksijakoiselta: täysin eri instituutiot ja ihmiset käsittelevät ulkoista ja sisäistä politiikkaa. Sisäinen ja ulkoinen aspekti ovat kuitenkin väistämättä sidoksissa toisiinsa. Tällä hetkellä EU:n sisäiset ongelmat syövät uskottavuutta EU:n ulkoiselta ihmisoikeustyöltä. Venäjä on jo tarttunut tilaisuuteen ja laatinut kriittisen raportin EU:n ihmisoikeustilanteesta. Unionin on vaikeaa vaatia muilta toimijoilta ihmisoikeuksien kunnioittamista, jos sen oma ihmisoikeustilanne on kriisissä.

Nobelin rauhanpalkinto onkin hyvä muistutus EU:lle. Ihmisoikeudet ovat itseisarvoja, joita Euroopan integraatiokehitys on kyennyt menestyksekkäästi edistämään. Kriisiajat eivät saa muodostaa poikkeusta ihmisoikeuksien kunnioittamiselle, vaan erityisesti silloin edellytetään tarkkaavaisuutta. Kriisinhoitotoimenpiteiden ihmisoikeusvaikutukset tulee arvioida etukäteen. Unionin ajama budjettikuri ja säästötoimenpiteet jäsenmaissa eivät saisi pahentaa heikoimmassa asemassa olevien ryhmien tilannetta entisestään. EU:n rahastoja pitäisi sen sijaan käyttää kansallisten kriisien, kuten korkean nuorisotyöttömyyden ehkäisemiseksi. Myös avoimen rasistisiin lausuntoihin ja käytäntöihin tulee puuttua paheksuntaa voimakkaammin. Jos budjettikurin rikkomisesta voidaan antaa sanktioita jäsenmaille, miksei myös ihmisoikeusrikkomuksista? Unionin tulee osoittaa, että se on vakavissaan ihmisoikeuksien suojelemisessa. Talouskriisin vauhdittama ihmisoikeuksien kriisi edellyttää päättäväistä toimintaa. Muutoin ihmisoikeuksista uhkaa tulla EU:n perustavien arvojen sijasta ylimääräistä luksusta, joka kuuluu vain osalle Euroopan väestöstä.

Kuva: Miguel Bruna / Unsplash

Julkaisu Ihmisoikeudet kriisissä – Euroopassa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.